Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Pahinta on ehkä se, jos on kasvanut narsistisen äidin seurassa, joka on kyllä taitava kaikessa, mutta mitätöi aina samalla vasta kasvavan tyttären. Mikäli tytär jollain alueella kasvaa taitavammaksi kuin äitinsä, on se liian kova pala purtavaksi tämmöisille äideille.
Siitä alkaakin usein juuri se sabotointi, mistä täällä puhuttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 21:40"]
Puuttuuko tältä sukupolvelta täysin tietämys esim. peruspsykologiasta, vuorovaikutustaidoista ja ennen kaikkea itsearvioinnista ja -reflektiosta? Nykyäänhän koulu- ja työelämä on yhtä itsearviointilappusten täyttämistä toisensa perään. Miten pärjäsivät työelämässä viime vuosikymmenen(t)?
Ja mistä tuo loputon juoruilu ja toisten puolituttujen asioiden vatvominen johtuu? Onko klassista projisointia: puhutaan naapurin Kallen tyttären kaiman serkun vastoinkäymisistä, niin kukaan ei vahingossakaan muistele oman perheen kipupisteitä?
Entä tuo siivousintoilu? Aina hohtavan siistiä, mutta ai kun se siivous on raskasta, taas meni koko viikonloppu siivotessa, voi minua, edes lomalla ei saa levätä. Siivotaanko siinäkin ongelmia piiloon, peitellään? Vai onko oman itsensä kanssa niin vaikea olla, ettei voi hetkeksikään pysähtyä?
[/quote]
Jos meidän aikamme olisi samanlainen kuin 70-l äideillä, saattaisimme hyvinkin siirtää kokemamme samalla tavalla eteenpäin. Mutta kuten sanoit, joka paikassa jo kysellään itsetuntemuksen perään, lastenkasvatuksesta ja lasten tarpeista puhutaan ihan eri sävyyn kuin ennen, henkinen pahoinvointi ylipäätään tunnistetaan ja siitä saa puhua ...kaiken tämän ansiosta voimme ylipäätään tunnistaa sen, että lapsuuskoti on ollut rakkaudeton. Epäilemättä ihmiset yleensäkin yrittävät tehdä elämässään parhaansa, emmekä voi sille mitään, ettei se paras ole aina ollut hurraamisen arvoista, on oma tehtävämme vain yrittää toipua ja olla itse parempia.
Kun me "teemme parhaamme", on lopputulos riippuvainen monesta asiasta. Tässä ketjussa kuvaillut tunnevammaiset äidit eivät varmaankaan ole puhuneet tunteistaan tai tai tunteettomuudestaan ja vihastaan kenenkään kanssa eivätkä muutkaan ole vaatineet heitä siitä tilille. Se on ollut näiden äitien tappio ja siitä ei voi olla kuin surullinen. Meidän tehtävämme on huolehtia siitä, että "meidän parhaamme" äiteinä on parempi kuin se, mitä meille oli lapsena tarjolla.
Minua loukkasi aina, kun matkasin pitkän matkan päästä tapaamaan äitiäni. Hän aloitti heti mittavan touhuilun ja aina selkä teatraalisesti minuun päin. Hän oikein osoitti koko olemuksellaan aina, että ei voisi vähempää kiinnostaa tyttären vierailu.
Ruuat laitettiin (toki maittavat), mutta voi sitä jännityksen määrää, kun joutuu istumaan tyttären kanssa vastakkain. Joskus ihan testasin, että mitä jos en sanokaan mitään. Mistä äitini repii jutunjuurta. Koskaan minunkaan äitini ei esittänyt ainuttakaan henkilökohtaista kysymystä. Ihan kuin olisi jotenkin hävettävää tai tunkeilevaa kysyä yhtä ainutta kysymystä tyttären elämästä.
Aika nopeasti tilanne kääntyy niin, että äiti hotkii ruuan nopeasti ja siirtyy tv:n ääreen, koska siellä alkaa niin tärkeä sarja. Joskus jopa niin, että samantien vie ruokansa tv:n ääreen, ja itse loukkaantuneena aloin joskus huutaa että eikö voi edes YHTÄ hetkeä viettää yhdessä pöydän ääressä?!!?
Pitkän aikaa on ollut tunne, että äitini muuttui uhmaikäiseksi isäni kuoltua. On vain ajatellut itseään. Ostellut kalliita asioita, matkustellut mielin määrin.. mutta ei koskaan ottanut yhteyttä tyttäreensä - joka kuitenkin menetti lihaa ja verta -olevan lähiomaisensa. Tuntui aina, että on olemassa vain ''lesken suru''. Vain hänen oikeutensa olla elämän murjoma, ja siksi kaikki mielihyvä kuuluuu vain hänelle.
On ollut järkyttävää havahtau siihen todellisuuteen, että oikeastaan olin vain olemassa isäni elinaikana. Voin ainoastaan silloin hyvin, sillä tiesin myös olevani aidosti rakastettu. Isäni sen ilmaisi ja osoitti. Sain myös riidellä hänen kanssaan ilman mitään marttyyrinelkeitä, kuten äitini on aina osoittanut. Viileän hiljaisuuden lähinnä, jos jostain olen vereslihalla hänet ''konfronteerannut''. Ja näin hän on vetänyt suvun naruista kertoen kauhutarinoita, kun tytär on niin kamala ja hän on niin hyvä. Koskaan mitään myötätuntoa ei ole osoittanut.
Sen syvemmälle menemättä, joku minulle joskus totesi; että on oikeastaan ihme, että olet vielä elossa. Niin traumaattisia asioita olen saanut kokea isäni poismenon jälkeen.
Vielä kun menetin toisen rakkaan perheestäni, murruin. Koen olevani lähinnä mykkä. En ole voinut edes puhelinta nostaa enää äitini suuntaan. En vaan pysty siihen, koska äitini on aina johdonmukaisesti osoittanut - että ei voisi vähempää kiinnostaa. Teatteriesitys aina, jos soitti. Aina tuntu siitä, että haluaa mahdollisimman nopeasti pois puhelimesta. Täytyy jatkaa hommia.. Heihei.
Oudointa onkin se näytteleminen, että kyllä kaikenlaisia kortteja lähetetään kuin ''kunnon äidin'' tulee muistaa merkkipäiviä. Mutta ne ovat vain rituaaleja vailla sisältöä. Toki voi ajatella, että ne ovat yritys sanoa: rakastan sinua. Mutta en voi sitä koskaan ääneen sinulle sanoa.
Ajattelin tosin jo aika nuorena niin, että miksi äitini käyttäytyy joskus kuin murrosikäinen. Tuulella käyvä ja aina piti haistella tuulia, että mitä voi sanoa ja mitä ei. Yleensä se ilmapiiri oli se, että kaikkeen sanotaan aina EI. Ensimmäinen ajatus kaikkeen on - Ei - Ei - Ei - se ei ole mahdollista.
Kävelylenkeille halusin äitini kanssa ja saada aikaan keskusteluja. Joskus vähän jotain sanoi, mutta yleensä ''hienotunteinen'' vaikeneminen kaikesta. Jotain hienoja piirteitä äidissäni oli/on, joita arvostin. Koska ei yleensä juoruillut ainakaan minun kuulteni kenestäkään.
Minusta tuntuu näitä kertomuksia lukiessa, että äitikipuilu on meidän maassamme aika iso juttu.
Paljon juurikin vaikenemista. Hylkäämistä. Mitätöintiä. Kieltämistä. Jopa sabotointia. Toisen sisaruksen elämää ehkä glorifioidaan ja ollaan mukana. Ja toinen haudataan pois mielestä. Mainitaan sivulauseissa, jos sielläkään mikäli suku kysyy kuulumisia.
Mielenkiinnosta: millaisia eväitä koette saaneenne vanhemmilta sukupolvilta parisuhdetta(nne) ajatellen?
Kun menimme mieheni kanssa yhteen, totesimme lakonisen huvittuneesti, ettei meidän kummankaan suvusta oikein löydy hyvää parisuhdemallia tai ylipäätään tasapainoisen oloista pitkää avioliittoa. On lukuisia rumia avioeroja, ja ne koossa pysyneetkin liitot ovat poikkeuksetta vaikuttaneet onnettomilta. On keskinäistä nälvintää, halveeraamista, lehtolapsia, varsinkin sitä alkoholismia.
Luulin aina, että kyse oli vain huonosta sattumasta, mutta olen sittemmin käsittänyt että se on myös ihan kulttuurikysymys. Luin jotain suomalaista parisuhdeopasta, jossa oli laajahko läpileikkaus suomalaisten avioliittojen historiasta. Rakkausavioliiton malleja ei juurikaan ole ollut täällä tarjolla. Jos äidit eivät ole halanneet tyttäriään, niin välittämistä ei ole tuotu esiin kosketuksella avioliitoissakaan.
Vai?
Mulla ei ole ollut ollenkaan niin hankalaa kuin monilla teistä vaikka useita asioita tutuiksi tunnistankin. Minua harmittaa lähinnä se miten äiti pilasi tietyn perusluottamuksen lukemalla mun päiväkirjat ja muut paperit teininä, hän tuli ja siivos mun huoneen koska huvitti ja luki kaikki. Lisäksi juoruili mun asioista siskoilleen. Se teki sen että nyt 33-vuotiaanakaan en pysty uskoutumaan hänelle tai puhumaan kovin henkilökohtaisia. Hän varmasti haluaisikin eikä ymmärrämistä mun asenne johtuu. Odotan esikoistani ja oon senkin johdosta pyöritellyt näitä asioita nyt enemmän mielessäni. Päällimmäinen tunne on suru menetetystä luottamuksesta joka äidin ja lapsen välillä on ainutkertainen. Ja vähän myös viha että miksi sen piti tunaroida niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama mulla, että en kykene luottamaan äitiini lainkaan. Juoruillut myös asioitani sisarille ja kääntänyt välimme oikeastaan ihan poikki. Luetutti henkilökohtaiseksi osoitetut kirjeeni hänelle muiden luettavaksi jne. Myös käyttänyt huonettani kuin omaansa ja laatikot läpikäyty.
On aika kamala tunne, kun menettää täysin luottamuksensa omaan äitiin. Joka haluaa vain juurikin manipuloida suhteita ja käyttää hyväkseen tietoja.
Tuosta keskustelua käsittelevästä viestistä tuli mieleen...
Muistan kun n 15-16-vuotiaana istuin isäni kanssa ruokapöydän ääressä keittiössämme juttelemassa niitä näitä. Äiti oli keittiössä myös, mutta ei osallistunut jutteluun vaan puuhaili jotain muuta. Jossain vaiheessa puhe sitten alkoi taipua hienoisesti väittelyn suuntaan, aihetta en enää muista mutta kyse ei ollut absoluuttisesti mitattavissa olevista faktoista vaan ihan makuasioista. No me molemmat ol(i/e)mme itsepäisiä, eikä minua ainakaan huvittanut "antaa periksi" mielipideasiassa. Jossain vaiheessa sitten sanoin isälleni että "minä olen tätä mieltä, eikä minun mielipiteeni ole sen huonompi kuin sinunkaan, se on vain erilainen". No, isän naama punehtui ja hän ponkaisi pystyyn niin että tuoli hänen altaan kaatui taaksepäin, ja ukko paineli puhisten ulos keittiöstä. Äiti sitten kumartui puoleeni tiskirättiä tms. kädessään heristäen, ei sentään lyönyt sillä sillä kertaa, ja hän sihisi hampaidensa välistä että "katso nyt mitä taas sait aikaan".
Sama sääntö on voimassa yhä vieläkin yli 25 vuotta myöhemmin; isä tietää parhaiten. Ainoa asia mitä isä ei tiedä, on syy miksi minä ja veljeni emme enää poikkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei vanhempieni avioliitosta paljon esikuvaa löydy. Menivät naimisiin kun olin jo tulollaan. Alkoa nautittiin yhdessä viikonloppuisin kotona, juuri missään eivät käyneet yhdessä, ei todellakaan pussattu tai halattu ikinä. Vittuilivat toisilleen ja tappelivat rajusti huutaen, usein kännissä, tästä on jäänyt minulle traumojakin. Jos isä joutui vanhemmiten sairaalaan saattoi äiti sanoa jonkun myötämielisen sanan hänestä. Ovat edelleen naimisissa, nyt äiti passaa vanhaa isääni joka ei enää jaksa tehdä sitäkään vähään kodissa kuin ennen haukkuen tätä kuitenkin välillä ja isä vittuilee takaisin. Itse olen tietoisesti omassa parisuhteessa vältellyt samaan tilaan joutumista, mieheni on täysin absolutisti ja siitä olen kiitollinen.
Tämä on parasta Av ta ikinä. Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua piinaa usein itsetuhoiset ajatukset. En jaksa enää olla oikein olemassa. Tiedän, että äitini ja muu sisarussarja oikeastaan jopa odottaa sitä. Ovat kaikin teoin minut siihen suuntaan ajaneet.
En jaksa olla vain juurijajuuri olemassa.
Kiitän myös kokemusten jakamisesta.
Minullakin äiti luki kirjeitäni ja joskus myös kuunteli puheluitani. Seurustella ei olisi saanut, ensimmäinen seurusteluni taisi mennä poikki äidin kiukuttelun vuoksi kun poikakaveri ei sietänyt hänen vihamielisyyttään (poika oli kiltti ja kunnollinen, luokan priimus). Olin aina liian nuori seurustelemaan ja kun kysyin, minkä ikäisenä se sitten on ok, ja saavutin sovitun iän, ikäraja siirtyikin saman tien ylemmäs, taas tavoittamattomiin. Äitini kommentti ensisuudelmastani: "Olet pilannut nuoruutesi". WTF?? Omasta mielestäni olisin pilannut nuoruuteni istumalla neljän seinän sisällä ja jättämällä sen elämättä.. 18-vuotiaana en enää kuunnellut äitiäni vaan jäin yöksi poikakaverille hänen vastusteluistaan huolimatta. Seurasi kiukuttelua ja tivaamista, harrastammeko seksiä. Vastasin rehellisesti (myöntävästi), mihin äidin kommentti oli: "Olen pahoillani puolestasi". Poika oli jälleen kerran kaikin puolin kunnollinen ja tunnollinen ja suhteemme jatkui 6 vuotta.
Kuukautisten alkamisesta en kehdannut kertoa, ja asian lopulta paljastuttua siteiksi minäkin sain niitä paksuja, vaikka ohuitakin oli tarjolla. Siirryin pian tamponeihin ja yritin piilotella niitä äidiltä, koska arvelin että hän varmasti näkisi niissäkin jotain ongelmaa. Katkerana kuuntelin, kuinka luokkakaverin äiti oli ostanut tälle naiseusriittinä "muovikassillisen" rintaliivejä ja pitsialushousuja, ja pyysin äidiltä että minäkin saisin kunnon liivit. Sain niihin rahaa kyllä, mutta ei tietoakaan äidin osallistumisesta tai että hän olisi suhtautunut asiaan mitenkään myönteisenä, yhteisenä naisten juttuna. Koin olevani jotenkin huonompi, vähemmän ansaitseva kuin muut.
Viikonloppuisin en saanut tulla ja mennä yhtään samalla lailla kuin sekoilevat kaverini, mitä pidin epäreiluna, koska itse olisin osannut käyttää vapautta vastuullisesti, ja olin kaveripiirissäni ainoa, jolle sitä ei silti suotu. Tuloksena tulin eristetyksi sosiaalisesti ja ihmissuhdetaitoni ovat edelleen vajaat. Eristäydyn ja kartan seuraa.
Äiti on myös kerran lyönyt minua muoviputkella, kun olin pienenä lapsena tehnyt jotakin ilmeisesti hyvin pahaa (ei mitään muistikuvaa, mitä se on ollut enkä tuolloin itse lainkaan ymmärtänyt tilannetta). Vielä pienempänä lapsena muistan itkeneeni hysteerisesti, johon äiti reagoi sulkemalla minut yksin erääseen huoneeseen. Koin suunnatonta kauhua, jota en kyennyt millään tavalla käsittelemään, ja tulkintani oli että kukaan ei auta minua eikä välitä minusta. Edelleen minulla on suuria vaikeuksia luottaa ihmisiin, mm. omaan mieheeni.
Kun otan näitä asioita puheeksi, äiti kieltää mitään sellaista tapahtuneen. En usko hänen tietoisesti valehtelevan, hän ei yksinkertaisesti muista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
paras ketju palstalla ja auttaa monia meitä tyttäriä jotka kokeneet äidin kylmyyden ja välinpitämättömyyden
rakkautta ei voi teeskennellä. se kai onkin julmaa, kun kokee että ei voi vaatia jotain, mitä ei ehkä koskaan ollutkaan
Omat ensimmäiset seurustelukokemukset olivat hämmentäviä, koska äitini muuttui maireaksi poikaystävien läsnäollessa. Kohteli minua aivan eri tavalla ja oli oikeastaan enemmän kiinnostunut poikaystävien -hyvinvoinnista - kuin omastani.
En kykene kuvailemaan tarkemmin. Äidistäni tuli täysin vieras minulle poikaystävieni läsnäollessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu, että minun ja mieheni suhteen ihan toivotaan kariutuvan. Jotta prinsessa tippuisi sieltä pilvilinnoistaan alas, epäonnistuisi. Perheonnea ei saisi olla. Ken onni on sen kätkekööt hei!
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 02:31"]
Omat ensimmäiset seurustelukokemukset olivat hämmentäviä, koska äitini muuttui maireaksi poikaystävien läsnäollessa. Kohteli minua aivan eri tavalla ja oli oikeastaan enemmän kiinnostunut poikaystävien -hyvinvoinnista - kuin omastani.
En kykene kuvailemaan tarkemmin. Äidistäni tuli täysin vieras minulle poikaystävieni läsnäollessa.
[/quote]
Saatan tunnistaa ruon "maireuden". Oma äitini kohtelee miestäni ja ystäviäni paljon paremmin kuin minua. Tarjoaa kahvipöydässä kahvia, saunan jälkeen oluen tai mehua jne... Minut ohittaa. Tätä on joskus miehen kanssa naureskeltukin, kun on niin ilmiselvää. Lisäksi äiti rakentaa "supermummouden" kulissia. Kun lapset sinne menee, katsotaan telkkaria tai pelataan tietokoneella ( ikärajoista välittämättä) ja mummo tekee omia juttujaan. Omien sanojensa mukaan hän nauttii lasten kanssa olemisesta. Taitaa olla hienoinen sokea piste. ;)
Miesten suosiminen täysin kyseenalaistamatta on tuolle sukupolvelle tyypillistä. Äitini hyysäsi kauan odotettuja pikkuveljiään viiden siskonsa kanssa. Poikien ei tarvinnut auttaa missään. Sittemmin pojista tuli alkoholisteja jotka tuhosivat itsensä ja oman ja suvun omaisuuden ja kuolivat viisikymppisinä viinaan. Äiti on myöhemmin itsekin herännyt ihmettelemään ja harmittelemaan poikien suosimista lapsuuden perheesssään. Kuitenkin hän on toistanut samaa kuviota tekemällä kaikki kotityöt ja passannut isääni minkä on ehtinyt. Sisaruksia minulla ei ole, joten en tiedä mitä olisi tapahtunut jos minulla olisi veli. Itse olen katkaissut tämän kierteen ja mieheni kanssa tehdään molemmat kotitöitä ja niin tulee tekemään pian syntyvä poikanikin.
Mitä muistan lapsuudesta?
Oli niitä kartonkisia "tauluja", taloa, kissaa, koiraa, jäätelöä, mitälie. Olin siis saanut sellaisen kai lahjaksi, paketin missä oli langat valmiina ja reiät kartongissa. Olin kai jo pari tehnyt valmiiksi, en muista tarkasti. Ehkä jokunen aika sitten. Halusin taas tehdä yhden valmiiksi. Mutta tällä kertaa väritin kuvan etukäteen. Ehkä se oli helpompaa. Kuvassa oli possu, mutta väritin sen kai oranssiksi. Äiti näki tämän ja sain huudot siitä, että "possu ei ole oranssi, se on vaaleanpunainen". Ja " ei tätä voi kehystää ja seinälle laittaa, tuossakin kohtaa on mennyt väri yli rajan".
Ai niin, ei mun töitä koskaan mihinkään seinälle laitettu. Kerhossa tehtiin sellainen kipsi-kädenjälki -taulu, painettiin käsi kipsiin. Kaikki lapset ovat sellaisen tehneet. Kateellisena katselin kun kaverin kipsitaulu oli seinällä, mun oli jossain hyllyssä "ettei se mene rikki", äidin mukaan. No mutta tottakai se menee rikki jossain kaapissa hyllyllä roinan joukossa.
Ehkä 6-7 vuotiaana siivosin ihan oma-aloitteisesti huoneeni, keräsin lelut muovilaatikkoihin ja ylpeänä hain äidin katsomaan, kun minun oma huoneeni oli siisti.
No eipä siinä mennyt kuin muutama tunti, onnistuin raivostuttamaan äidin jostain, ja äiti meni huoneeseeni ja kaatoi jokaikisen lelukorin keskelle lattiaa "koska ne _korit_ eivät olleet järjestyksessä".
Ei siis riittänyt, että lelut olivat kaapissa koreissa, vaan olisi pitänyt olla nukenvaatteet yhdessä, leluautot toisessa, muoviastiat kolmannessa jne.
Kertooko se jotain, kun suunnittelin lapsena kotoa karkaamista?
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 17:56"]
Tuo tuntemattomien asioista puhuminen taitaakin olla yleistä, omakin anoppini sitä harrastaa, ei voisi vähempää kiinnostaa, muttakun suu käy tauotta. Äitini ei harrasta, joten hänen kanssaan on enimmäkseen hiljaista, soittaminenkin tuntuu aina turhalta, koska kerroin mitä hyvänsä uutisia/kuulumisia, vastaus on aina yksisanainen ja kaikki jutunjuuret jää siihen. Kun ollaan hänen luonaan, hän lukee lehteä, katsoo telkkaria tai pelaa tabletilla.
Luulen, että näistä äideistä ne, jotka ovat luonteeltaan ekstrovertteja, ovat näitä "juoruajia" ja ilmaisevat paheksuntansa ja ainaisen pettymyksensä myös ääneen. Introvertit äidit taas ovat niitä, jotka enimmäkseen tuomitsevat hiljaisuudella. Introverttien kodeissa ei ole asioista puhuttu edes epämääräisesti vihjaillen, vaan kaikesta on yksinkertaisesti vaiettu.
[/quote]
Tämä on mielenkiintoinen havainto. Ihmettelin nimittäin itse tuota, kuinka monessa kommentissa kuvaillaan sitä, miten tytär on ruvennut aikuisena kertomaan vaikka keskenmenostaan ja siitä, että on paha olla. Minulle kun tuollainen olisi ihan mahdotonta, ei tulisi mieleenkään kertoa olostani ihmiselle, joka ei ole koskaan siitä ollut liiemmin kiinnostunut. En kertonut avioerostanikaan kuin vasta vuoden kuluttua tapahtuneesta enkä silloinkaan myötätuntoa pyytääkseni, vaan koska siinä tilanteessa se oli asiallista mainita.
Meillä monista asioista on vaiettu kokonaan, joten minullakaan ei ole ollut yritystä niistä puhua. Muistan elävästi, kun oltiin lapsuudessa sukuloimassa, ja joku, joka ei tiennyt että tietyt aiheet olivat tabuja, otti ne puheeksi. Seurauksena oli painostava hiljaisuus.
Meillä kuitenkin yhdistyvät vaikeneminen tietyistä asioista sekä touhukas puhe sen ja tuon tekemisistä. Muiden asioista puhuminen ei ole meillä kuitenkaan pahantahtoista sillä tavalla kuin täällä ovat monet kuvanneet, ja olen siinä joskus itsekin täysillä mukana. Jälkikäteen olen tajunnut, että olen itsekin melko haka selostamaan tyhjänpäiväisyyksiä silloin kun muista aiheista ei voi puhua.
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 22:45"]
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 21:40"]
Puuttuuko tältä sukupolvelta täysin tietämys esim. peruspsykologiasta, vuorovaikutustaidoista ja ennen kaikkea itsearvioinnista ja -reflektiosta? Nykyäänhän koulu- ja työelämä on yhtä itsearviointilappusten täyttämistä toisensa perään. Miten pärjäsivät työelämässä viime vuosikymmenen(t)?
Ja mistä tuo loputon juoruilu ja toisten puolituttujen asioiden vatvominen johtuu? Onko klassista projisointia: puhutaan naapurin Kallen tyttären kaiman serkun vastoinkäymisistä, niin kukaan ei vahingossakaan muistele oman perheen kipupisteitä?
Entä tuo siivousintoilu? Aina hohtavan siistiä, mutta ai kun se siivous on raskasta, taas meni koko viikonloppu siivotessa, voi minua, edes lomalla ei saa levätä. Siivotaanko siinäkin ongelmia piiloon, peitellään? Vai onko oman itsensä kanssa niin vaikea olla, ettei voi hetkeksikään pysähtyä?
[/quote]
Jos meidän aikamme olisi samanlainen kuin 70-l äideillä, saattaisimme hyvinkin siirtää kokemamme samalla tavalla eteenpäin. Mutta kuten sanoit, joka paikassa jo kysellään itsetuntemuksen perään, lastenkasvatuksesta ja lasten tarpeista puhutaan ihan eri sävyyn kuin ennen, henkinen pahoinvointi ylipäätään tunnistetaan ja siitä saa puhua ...kaiken tämän ansiosta voimme ylipäätään tunnistaa sen, että lapsuuskoti on ollut rakkaudeton. Epäilemättä ihmiset yleensäkin yrittävät tehdä elämässään parhaansa, emmekä voi sille mitään, ettei se paras ole aina ollut hurraamisen arvoista, on oma tehtävämme vain yrittää toipua ja olla itse parempia.
Kun me "teemme parhaamme", on lopputulos riippuvainen monesta asiasta. Tässä ketjussa kuvaillut tunnevammaiset äidit eivät varmaankaan ole puhuneet tunteistaan tai tai tunteettomuudestaan ja vihastaan kenenkään kanssa eivätkä muutkaan ole vaatineet heitä siitä tilille. Se on ollut näiden äitien tappio ja siitä ei voi olla kuin surullinen. Meidän tehtävämme on huolehtia siitä, että "meidän parhaamme" äiteinä on parempi kuin se, mitä meille oli lapsena tarjolla.
[/quote]
En ole kanssasi varsinaisesti eri mieltä. Ymmärrän että tietämystaso esim. kasvatuksesta oli 70-luvulla aivan eri kuin tällä hetkellä (kirjoitinkin siitä aikaisemmin tässä ketjussa).Ymmärrän että jokainen meistä on enemmän tai vähemmän vanhempana oman aikakautensa tuotos. Ymmärrän että Suomi on ollut monin takapajulainen, rikki ja sodasta toipuva maa etc. etc. etc.
Mutta entä nämä kaikki vuodet tässä välissä? Tieto on lisääntynyt, aikaa on kulunut, tieto on kaikkien käytettävissä, itsetutkiskeluun kehottavilta mantroilta, artikkeleilta, tv-ohjelmilta, keskusteluohjelmilta, työelämältä yms. ei ole voinut kukaan täysin välttyä.
Omat 30-luvun lopulla syntyneet isovanhemmat ovat tietyllä tapaa enemmän kiinni tietotekniikassa kuin minä! Löytyy älypuhelimet, skypet, molemmat (tahoillaan, ovat eronneita) käyttävät sähköpostia, osallistuvat mm. hesarin keskustelupalstoille. Juuri tuo ikäpolvi kirjoittaa paljon mielipidekirjoituksia lehtiin. Moni heistä ei jää millään eläkkeelle, tai jos on jäänyt, niin on edelleen tavalla tai toisella vaikuttamassa yhdistyksissä tai "takapiruna" yrityksissä. Niin oma isoisänikin. Oikeasti, moni heistä on pysynyt hyvinkin mukana aallon harjalla - kaikessa muussa paitsi oman käyttäytymisen arvioinnissa ja ehkä myös anteeksi pyytämisessä. Itsessä ei vaan milään suostuta näkemään mitään vikaa.
Puuttuuko tältä sukupolvelta täysin tietämys esim. peruspsykologiasta, vuorovaikutustaidoista ja ennen kaikkea itsearvioinnista ja -reflektiosta? Nykyäänhän koulu- ja työelämä on yhtä itsearviointilappusten täyttämistä toisensa perään. Miten pärjäsivät työelämässä viime vuosikymmenen(t)?
Ja mistä tuo loputon juoruilu ja toisten puolituttujen asioiden vatvominen johtuu? Onko klassista projisointia: puhutaan naapurin Kallen tyttären kaiman serkun vastoinkäymisistä, niin kukaan ei vahingossakaan muistele oman perheen kipupisteitä?
Entä tuo siivousintoilu? Aina hohtavan siistiä, mutta ai kun se siivous on raskasta, taas meni koko viikonloppu siivotessa, voi minua, edes lomalla ei saa levätä. Siivotaanko siinäkin ongelmia piiloon, peitellään? Vai onko oman itsensä kanssa niin vaikea olla, ettei voi hetkeksikään pysähtyä?