Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Isoäitini teki testamentin hyväkseni. Äitini palkkasi lakimiehen taivuttelemaaan minua, jotta luopuisin perinnöstä. Olin surusta ja uhkailuista niin sekaisin että suostuin. saatuaan isoäidin talon haltuunsa äiti antoi sen vuokralle jollekin nistiporukalle ja loput arvaattekin, kaikki tuhottu ja suuri osa poltettu. olisi myynyt lapsiperheelle, mutta ei, hän halusi häpäistä onnellisen mummolan ja tuhota kaiken mummon laittaman. nyt soittaa ja kirkuu, että voin vapaasti mennä laittamaan taloa kuntoon, ja että miltäs nyt tuntuu saada talo kohta häneltä perinnöksi.
Jos tyttärelleni testamentattaisiin jotain, hankkisinko lakimiehen uhkailemaan häntä? En. En pysty minkäänlaiseen suunniteltuun pahaan omia lapsia kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun oma äitini suunnittelee jotain vastaavaa. Pelkkiä vihjailuja ja rivien välistä puhetta, että omaisuus menee toisen lapsen perheelle ja salassa tehty papereita. Lähetti jopa onnittelukortinkin, jossa kaksi vanhaa ämmää juoruamassa: ''tästä sille ei kerrota sitten mitään''.
Äitini on mieleltään sairas. Ollut oikeastaan aina, mutta lapsena isän läsnäolo tasoitti tuota kieroilevaa ja mitätöivää ihmistä. Isältäni sain aina suoran tunnustuksen ja välimme olivat rehellisen avoimet ja mutkattomat.
Kun menetin isäni, äitini on kahminut kaikki oman kaapunsa alle omistuksiksi. Laittomastikin. Jopa väärentänyt nimikirjoituksia ja toisen lapsen kanssa laittomia sopien. Nimikirjoituksia pyydetty milloin mihinkin 'hyvällä tahdolla', että kyllä kyllä, nyt jaetaan jotain - ka lopulta vain sisareni on saanut jotain konkreettista käyttöönsä.
Suhde äitiini on kuin vihollisen kanssa olisi tekemisissä. Minustahan hän leipoi sellaisen samantien isäni kuollessa. Isäni toivoi minulle kaikkea hyvää ja näytti tuntensa - äitini on sabotoinut kaikkea urallani ja kieltänyt laillisen osuuteni. Almut eivät ole perintöä. Toiselle lapselle avoimesti lahjoittaminen on suhteiden manipulaatiota ja sairasta vallankäyttöä.
Pakko vain todeta, että en ollut tarpeeksi onnekas saadakseni äitiä elämääni. Oli vain silmänpalvoja, kunnes isäni kuoli pois täältä.
Tyttäret pitäisi suojata paremmin ahneilta ja epäoikeudenmukaisilta leskiltä kuoleman tapahtuessa varhain. Nuori tytär ei ymmärrä pitää puoliaan taloudellisesti ja nämä äidit kyllä osaavat selittää ummet ja lammet niin, että tytär ei edes ymmärrä hänelle kuuluvaa osuuttaan vaatia.
Jatkuva salailu ja suoranainen valehtelu on saanut ainakin minut ajattelemaan olevani täysiorpo jo isäni kuolemasta lähtien. Ainut rakastamani ihminen katosi ja minulle ei jäänyt tänne ketään puoliani pitämään.
Isät, laatikaa nuorille tyttärillenne heti yhteyshenkilö, joka pitää heidän puoliaan. Nimittäin vaimonne ei tyttärenne parasta ajattele!
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 11:11"]
Ap tässä. Kiitos ajatuksistanne. Haluan vielä korostaa, että äitini on tehnyt paljon asioita hyvin, ja arvostan häntä todella niin. Näitä ongelmakohtia on kuitenkin ainakin minun tarpeen pohtia erityisesti oman äitiyteni takia.
Tunnistin todella paljon samaa joistakin kertomistanne asioista. Kuten 77 totesi, voisi ajatella, että suurimman osan kertomuksista on kirjoittanut sama henkilö. Ehkä tämä on juuri merkki siitä, että tuota äitien sukupolvea on kasvatettu tietyllä tavalla, ainakin aika monessa perheessä. Tätä ymmärrystä olen hakemassa.
Tuttua minulle on esimerkiksi äidin omituinen suhde ruokaan. Hän syö itse kuin lintu ja on hyvin tarkka linjoistaan. Meitä hän ruokkii hyvällä kotiruoalla, mutta hän ei ikinä syö kanssamme. Meillä ei ole koskaan ollut perheen yhteisiä ateriahetkiä, ennen kuin olen kasvanut aikuiseksi ja kutsunut vanhempani meille syömään.
Äiti on aina ostanut todella avokätisesti lahjoja. Hän on oikeasti aivan mielettömän antelias. Tuntuu, ettei hän itse koe olevansa lahjojen arvoinen, vaan minun hänelle antamat lahjat jäävät käyttämättä koska "ovat liian hienoja". Kuitenkin olen ostanut ihan käyttötavaraa, pyyheliinoja, keittiöpyyhkeitä jne. Lisäksi hän aina kauhistelee, jos olen omalla tahallani ostanut itselleni jotain kivaa. Se tuntuu välillä kurjalta, miksi uutta vaatetta ei voisi joskus vaikka kehua.
Sairastaminen oli lapsuudenkodissani lähes heikkoutta. Muistan, että koin todella huono omatuntoa ollessani kipeä lapsena ja pelkäsin, että minua epäiltiin teeskentelystä. Olen kokenut samoin aikuisena tajuamatta, miksi tuntui tuollaiselta. Ylipäätään äiti jotenkin paheksui tai halveksi kaikenlaista heikkoutta, elämästä nauttimista jne.
Kaiken taustalla on kuitenkin se, että minua surettaa se, että olen saanut niin vähän tukea naiseksi ja äidiksi kasvussa. Olen kipuillut asioiden kanssa yksin ja olisin kaivannut tsemppausta tai neuvoja edes joskus. Minulle on ihan käsittämätöntä, miten yksin minut on jätetty nimenomaan henkisesti selviämään kaikesta, siis ihan kuukautisista lähtien raskauteen ja synnyttämiseen asti. Tai synnyttämisestä äiti totesi onnittelupuhelussa että "eihän se niin kauheaa ollutkaan, vai mitä?". Voi, kyllä se oli! Miten ihmeessä fiksun ihmisen mieleen ei ole tullut, että tukea tarvitsee myös nuori nainen ja nuori äiti.
[/quote]
Ohhoh! Olipas samoja asioita, vaikka olen syntynyt 86-vuonna, isäni 50-luvulla ja äitipuoleni hieman myöhemmin. Sairastelu oli suoranaista parjausta kaikkea kunnollisuutta kohtaan ja kipeänä oloa aina epäiltiin. Kun sairastuin astmaan, sanottiin minulle, että älä viitsi esittää, kun en saanut henkeä. Kuukautisista ei puhuttu, siteet piilotettiin, minua huoriteltiin jo ala-asteelta lähtien, tunteista ei puhuttu, mitään positiivista ei sanottu, kaikki olisi pitänyt osata paremmin ja ei saanut olla lapsi. Töitä piti tehdä ja olla hyödyksi koko ajan. Naisellistumista halveksuttiin ja haukuttiin läskiksi, vaikka olin terkkarin mielestä niin laiha, että hän epäili minun sairastavan syömishäiriötä. Koskaan ei halattu, ei lohdutettu eikä mitään.
Todellinen tunnekylmyys ja vihamielisyys, puhumattomuus ja ilkeys sekä väkivalta monessa muodossaan ovat niitä päällimmäisiä asioita, mitä lapsuudestani muistan. Sekä alkoholi ja pelko.
Jotenkin olen pystynyt antamaan anteeksi ja nyisin olen niin läheisissä väleissä isäni ja äitipuoleni kanssa, etten koskaan olisi voinut kuvitella mitään tällaista. Hekin ovat muuttuneet ja pehmentyneet ihmisinä ja olen oppinut ymmärtämään lapsuuttani sekä heitä paremmin. Ajat oli kovat molemmilla, asioita ei kumpikaan olleet oppineet käsittelemään eikä puhumaan, kaikki haudattiin ja sen hautaamisen myötä syntyi valtava painekattila. Joka purkautui sitten lapsiin, koska muutakaan kohdetta ei ollut. Epäreilua ja julmaa, olihan se, mutta jollain tavalla ymmärrän (mutta en hyväksy enkä ikinä tekisi samoin). Ehkä eniten ärsyttää vieläkin se, että vaikka niin moni näki, mitä perheessämme tapahtuu, kukaan ei puuttunut. Ammattilaisetkaan. Ennen kuin siinä vaiheessa, kun minä oireilin jo niin vahvasti ja vaarallisesti, ettei asiaa voinut enää sivuuttaa.
[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 23:48"]
Täällä on kertomuksia, joissa äiti ja vanhemmat oikeasti on ollut erittäin kyseenalaisia vanhemmuudessan. Ei minusta kuitenkaan kannata vetää ihan suorilta yhtäläisyysmerkkeja koko sukupolveen. Itse ko. genreen kuuluvana en minä ainakaan osaa sanoa kuin pari ikätoveriani jolla tietäisin olleen vastaavanlaisia kokemuksia olleen. Nykyvanhemmissakin tiedämme näitä olevan. Ainoa johon kukin pystyy vaikuttamaan, on oma itse kasvattajana. Toivottavasti itse kukin panostaa siihen. Ettei käy niin, että omat lapsemme täällä jossain vaiheessa avautuvat meidän vanhemmuudestamme. Vai onko silloinkin kyseessä itsekäs sukupolvi..?
[/quote] Kyllä tämä aika tavallista käytöstä on, myös omat vanhemmat tunnistan täysin ja tämä ketju on todella helpotus minullekin, tämä onkin ollut ihan tavallista myös muilla. Tuskin kukaan munkaan vanhemmista uskoisi millaisia ne on olleet. Eihän tässä väitetä että me nuoremmat oltaisiin täydellisiä vanhempia, ei olla, mutta tuohon suurten ikäluokkien sukupolveen liittyy jotain kummallista jota joku tutkija voisi selvittää. Syytä ei pysty ymmärtämään tässäkään ketjussa kukaan arvailemaan vaan, mutta niin paljon ahdistusta on ainakin tyttölapsille aiheutettu että syitä ois kyllä kiva tietää. Ihan vaikka meidän mielenterveyden kannalta.
[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 16:20"]
Kävin toissapäivänä vanhempieni luona, ja taas siitä seurasi se tuttu raskas ja kurja olo. Vanhempani eivät vaikuttaneet lainkaan ilahtuneilta vierailustani, vaikka edellisestä kerrasta onkin jo parisen kuukautta vierähtänyt. ...
[/quote]
Ai jaa, tällaista se voi olla silloinkin, kun on sekä isä että äiti alkuperäisestä ydinperheestä. Minä koin lapsineni olevani erittäin eitoivottu vieras (!) äitini luona ja luulin sen johtuvan siitä, että hänen miehensä ei ollut minun isäni. Minun kotini se ei ole koskaan ollutkaan, siksi olin niin vieras.
Oman miehensä lapset olivat eri asemassa kuin minä. Vieläkin kirpaisee, että lapseni eivät koskaan päässeet yökylään mummolaan niin kuin serkut. Ja varsinkin se, että sisareni saivat käydä aina äitienpäivänä tervehtimässä äitiä ja mummoa, minulta ja lapsiltani se erikseen kiellettiin. En ole kovin usein äitini haudalla käynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 16:51"]
Mä oon tässä tätä ketjua luettuani tullut siihen tulokseen, että syynä näitten äitien käytökseen on kateus. Esim. minun äitini on joutunut elämään aina jonkun määräysvallan alla, ensin lapsuudenkodissaan ja sitten heti pian perään isäni komennossa. Äitini haluaisi minullekin mahdollisimman rankan elämän, eikä hän tajua että sellainen se on todellakin ollut kun olen sairastanu ocd:ta yli kymmenen vuotta ilman apua. :/
[/quote]
inun äitini ei ainakaan ole minulle mistään kateellinen. Mistä hän olisi voinut minua edes kadehtia, kun olin lapsi, en käsitä.
Hesarissa on juttua tunnekylmyydestä suomalaiskodeissa ...80-luvun lapsilla on jo asiat paremmin:
Ote teksistä:
Kinnunen tunnustaa, että omien lapsuudenkokemusten jakamisella on ollut hintansa. Osa sukulaisista on loukkaantunut siitä, että Kinnunen on kutsunut kirjassaan kotinsa ilmapiiriä "tunnekylmäksi".
"Tarkoituksena ei ollut syyttää ketään vaan ymmärtää sitä, miksi niin monella on samoja kokemuksia."
Vastaukset löytyivät vuosikymmenten takaa. Yksi niistä oli sota, jonka traumat siirtyivät Kinnusen vanhempien sukupolveen, toinen taas paikoin 1970-luvulle asti vallalla ollut kasvatusoppi, jonka mukaan itkevää lasta ei pidä lohduttaa turhaan.
"Olen sanonut vähän ironisesti, että Suomen pitäisi saada tässä asiassa kehitysapua. Menee peace and love -meiningiksi, mutta jos ihmisiä pidettäisiin enemmän sylissä, ei tarvitsisi vetää niin paljon viinaa."
Menneisyyden jäljet näkyvät suomalaisessa kulttuurissa yhä, mutta ajat ovat muuttumassa. Kinnunen tutki myös 1980-luvulla syntyneitä naisia, jotka kertoivat toisenlaista tarinaa.
He köllöttivät lapsina isiensä kainalossa ja saivat äideiltään teineinäkin hyvänyönsuukkoja. Heistä on kasvanut aikuisia, jotka halaavat veljiään ja vaihtavat illalliskutsuilla luontevasti poskisuudelmia.
jutun osoite:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kahden viestin verran rutkuttanut äidistäni ja lukenut pari aiheeseen liittyvää kirjaa. Kiitän lämpimästi ketjun aloittajaa! Tämä on avannut minulle jotain uutta itsestäni ja perheestäni. Tästä alkaa uusi kasvu ja ehkä pääsen vielä irti alemmuuden tunteesta ja monenlaisista peloista. Ehkä opin hyväksymään itseni tällaisena kuin olen ja opin olemaan välittämättä äitini ilkeydestä.
Minun on nyt keskityttävä siihen, että en toista samoja virheitä. Varmasti jotain olen toistanutkin omien lasteni kanssa. Seuraavat asiat tunnistan sellaisiksi, joista olisin lapsena ja nuorena halunnut jonkun aikuisen kanssa keskustella, mutta kotoa keskustelukumppania ei löytynyt: raha (16-vuotiaana olisin halunnut avata säästötilin, äiti tyrmäsi ajatuksen), opinnot ja työ (ihan vaan jutustelua ja haaveilua), harrastukset (itse hoidin kaiken, äitiä varsinkaan ei kiinnostanut mikään, mitä teen), uskonto, elämä, kuolema.
Olen ison osan elämästäni haahuillut ja tehnyt tosi tyhmiä ratkaisuja esim. Rahan suhteen. En osannut kysyä mistään neuvoa. Menin oikeaksi olettamaani putkea. Oikea se ehkä onkin, mutta ei minulle sopiva. Olen korkeasti koulutettu ja tyytymätön työhöni. Ja mikä pahinta, ajattelen liian usein, että mitä muut sanoo, jos vaihdan alaa ja huonommin palkattuihin hommiin.
Tästä nössöydestä on nyt vaan päästävä ja alettava elämään omaa elämää. Äidilleni se ei kuulu.
Olisin pitänyt ennemmin isän kuin isän perinnön. Minä en ole ollut rahaa vailla täytettyäni 19 ja muutettuani pois kotoa. Minua harmittaa se, että äiti oletti isän kuoltua, että minä ja siskoni ollaan haukkoina paikalla vaatimassa "hänen rahojaan". Jos ihan tarkkoja ollaan, isä raatoi ja tienasi rahat. Säästi, osti järkevästi ja kustansi kotona kaiken. Äiti matkusteli. Snnne meni hänen palkkansa. Talo oli rakennettu isän sukulaisilta halvalla ostetulle maalle, isän sukulaiset olivat talkoissa.
Isä oli jo todella huonossa kunnossa, kun äiti teetätti hänelle todella edullisen testamentin. Tämän testamentin seurauksena olemme siskojeni kanssa maksaneet yhteensä noin 120 000 veroja ja äidillä on hallintaoikeus kaikkeen. Emme voi myydä mitään, vaan esim. Minun oli pakko ottaa lainaa, jotta saan verot maksettua.
Esim. mökille me muut perikuntalaiset saamme mennä, jos kysymme äidiltä luvan. Kun kysyon elokuun yhtä viikonloppua, äiti tietenkin juuri silloin menee sinne, ei voi muuttaa suunnitelmiaan. Jatkoi kyllä, että voittehan te tulla puita tekemään. Eli sitten kelpaa, jos teemme siellä jotakin. Olemaan ei saa mennä (ja huom. mieheni on rempannut mökin, rakentanut kaverinsa kanssa uuden saunan yms. Ei olla loisittu).
Ehkä en ymmärrä jotakin, mutta minusta välillä tuntuu, että se en ole minä, joka on ahne. Miten tämä mottiivihommeli siis meneekään?
[quote author="Vierailija" time="27.07.2014 klo 04:58"]
Edelliseen raha-asiaan joku nälvi, että tulee motiivit esiin. No, raha kuvaa suhteessa valtaa. Kun tytär menettää isänsä, hänelle kuuluu normaalisti perintöosuutensa. Tähän tuon ikäpolven äidit eivät yleensä suostu, vaan alkaa kaikenlainen keploittelu, että rahat / omaisuus itseasiassa kaikkineen kuuluvatkin hänelle itselleen. Tai jopa sisarien omaisuus.
Normaali terve äiti jakaa lapislleen mukisematta ja tunteilematta heille kuuluvan osuuden. Ei pitkittäen tai almuja silloin tällöin korkeuksista jaellen. Leskeyden tarkoitus ei ole lesken elämäntason parantaminen ja jopa yltäkylläisyyteen nousu. Perintö on lapsien. Varsinkin tyttärien, joiden elämää isät eniten haluavat suojella ja helpottaa. Toki naislesket päätyvät näkemään asian vallan usein toisin. Valitettavasti usein nähtyä ammatissa jos toisessa.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Professori Liisa Keltikangas-Järvinen puhui tästä aiheesta Tiedeykkösen haastattelussa. http://areena.yle.fi/radio/2290722 noin kohdassa 26 min alkaen.
Hän kertoi, että tutkimusten mukaan kasvatusasenteet ovat äärimmäisen perinnöllisiä, esim. hostiili kasvatusasenne (jollaisesta tässä ketjussa puhutaan). Asennoituminen lapseen siirtyy seuraavalle sukupolvelle piirre piirteeltä. Kasvatusasenteita EI muokkaa oma persoona, vaan kasvatusasenne siirtyy sukupolvelta toiselle sellaisenaan. Asia on riippumaton sosiaaliluokasta, koulutuksesta ja vanhemman omasta persoonasta. Ei kuitenkaan vielä tiedetä, mistä se sitten riippuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kasvatusasenne ei siirry, jos pystyy itsereflektioon, omien tunteiden ja toiminnan analysoimiseen ja pystyy tarkastelemaan kasvatustilanteita ja vuorovaikutustilanteita sekä reaaliaikaisesti että jälkikäteen, ja tietoisesti ja tavoitteellisesti yrittää toimia tietyllä tavalla, toisin kuin omat vanhempansa. Helppoa se ei tietty ole, mutta kiintymyssuhdemalli ei aika periydy sukupolvesta toiseen, vaan sitä on myös mahdollista muuttaa. Silloin pitää olla tietoinen omista kokemuksistaan, mietittävä miten haluaa itse kasvattajana toimia sekä reflektoida omaa ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Jos ei jää pohtimaan omaa henkilöhistoriaansa, omia kokemuksiaan ja omaa kasvatustaan, suhdettaan vanhemiinsa ja ne pysyvät jäsentymättöminä tai niitä ei tiedosta, alitajuisesti varmaankin toimiikin samoin kasvatusasentein kuin omat vanhempansa.
Nämä äidit nyt pyörivät Ilta-Sanomien ja Hesarin ketjuissa marttyroimassa. Suurin osa sellaista narsistimaista sanahelinää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh, jos en olisi syntynyt -82 ja äitini -54, niin ap:n teksti olisi voinut olla minun kirjoittamani.
Äitini totesi menkkojen alkamiseen "eipä ole kiva juttu" ivallisesti eikä antanut koskaan siteitä tai rahaa, olin 12. Vei ensimmäisen kesätyöpalkkanikin, kun minulla ei ollut omaa tiliä, olin 14.
Rintsikoita ei ostanut koskaan, sain kaverin isosiskolta vanhat, joita käytin monta vuotta, haisivat ja olivat ihan ohuiksi kuluneet ja kainaloista koppurat.
Joudun varastelemaan kavereiden kotona siteitä, asia painaa vieläkin. Veljilleni ostettiin kalliita urheiluvälineitä, lumilautaa yms. Meidän perheessä tyttö oli lähtökohtaisesti huono ja jotenkin saastainen, vaikka olin superkiltti. Opin häpeämään itseäni. Veljeni elivät täysin vapaata elämää. Minä lähinnä siivosin kotona eikä harrastukseni saanut maksaa mitään, kävin siis vain koulun kuorossa.
[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 13:55"]
Minun oma äitini suunnittelee jotain vastaavaa. Pelkkiä vihjailuja ja rivien välistä puhetta, että omaisuus menee toisen lapsen perheelle ja salassa tehty papereita. Lähetti jopa onnittelukortinkin, jossa kaksi vanhaa ämmää juoruamassa: ''tästä sille ei kerrota sitten mitään''.
Äitini on mieleltään sairas. Ollut oikeastaan aina, mutta lapsena isän läsnäolo tasoitti tuota kieroilevaa ja mitätöivää ihmistä. Isältäni sain aina suoran tunnustuksen ja välimme olivat rehellisen avoimet ja mutkattomat.
Kun menetin isäni, äitini on kahminut kaikki oman kaapunsa alle omistuksiksi. Laittomastikin. Jopa väärentänyt nimikirjoituksia ja toisen lapsen kanssa laittomia sopien. Nimikirjoituksia pyydetty milloin mihinkin 'hyvällä tahdolla', että kyllä kyllä, nyt jaetaan jotain - ka lopulta vain sisareni on saanut jotain konkreettista käyttöönsä.
Suhde äitiini on kuin vihollisen kanssa olisi tekemisissä. Minustahan hän leipoi sellaisen samantien isäni kuollessa. Isäni toivoi minulle kaikkea hyvää ja näytti tuntensa - äitini on sabotoinut kaikkea urallani ja kieltänyt laillisen osuuteni. Almut eivät ole perintöä. Toiselle lapselle avoimesti lahjoittaminen on suhteiden manipulaatiota ja sairasta vallankäyttöä.
Pakko vain todeta, että en ollut tarpeeksi onnekas saadakseni äitiä elämääni. Oli vain silmänpalvoja, kunnes isäni kuoli pois täältä.
Tyttäret pitäisi suojata paremmin ahneilta ja epäoikeudenmukaisilta leskiltä kuoleman tapahtuessa varhain. Nuori tytär ei ymmärrä pitää puoliaan taloudellisesti ja nämä äidit kyllä osaavat selittää ummet ja lammet niin, että tytär ei edes ymmärrä hänelle kuuluvaa osuuttaan vaatia.
Jatkuva salailu ja suoranainen valehtelu on saanut ainakin minut ajattelemaan olevani täysiorpo jo isäni kuolemasta lähtien. Ainut rakastamani ihminen katosi ja minulle ei jäänyt tänne ketään puoliani pitämään.
Isät, laatikaa nuorille tyttärillenne heti yhteyshenkilö, joka pitää heidän puoliaan. Nimittäin vaimonne ei tyttärenne parasta ajattele!
[/quote]
Kyllähän täällä alkaa jo viimeisimmissä kommenteissa paljastua se useampien syyn tähän äitien mollaamiseen ja se syy on vanha ja ikuinen - raha. Ja se raha ja omaisuus kuuluu mulle nyt ja heti, minä sen olen selkä vääränä hankkinut, lesket saa painut vttuun, nehän kuolee muutenkin kohta, minä tarvitsen rahat nyt heti enkä kuuvestoestapäevä. Nih.
Olen miettinyt näin: lasten suhde isovanhempiin on lähtökohtaisesti tärkeä. Pidän sen täysin erillään omista ja vanhempieni välisistä ristiriidoista tietyin ehdoin. Äitini kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että en puutu millään tavalla hänen isovanhemmuuteensa, hän on saanut itse rakentaa suhteensa lapsiini (ja hyvin sen on tehnytkin). Minun suhteeni hän ei edelleenkään kunnioita rajojani, joten pidän välimatkaa tietoisesti. Isäni on itse valinnut sen, että ei pidä yhteyksiä, minä en ole sitä kieltänyt. Hänen välinpitämättömyytensä ei ole minulle mikään yllätys. Alaikäisiä lapsiani hän ei tule saamaan koskaan luokseen yöksi, mitä kaikesta huolimatta on yrittänyt. Kaikenlaiset muut vierailut ja yhteydenotot olisivat minun puolestani olleet ja ovat mahdollisia. Hän on käyttänyt minua aikanaan hyväksi ja sitä en unohda / anna anteeksi ja nyt suojelen lapsiani. Päättäköön lapset aikanaan, miten ovat ukkiinsa yhteydessä vai ovatko lainkaan. Tuskin ovat.
Hesariin mielipiteen kirjoittanut vanhempi nainen, johon poika katkaisi välit, on erittäin todennäköisesti entinen työkaverini. Kaikki täsmää. Myös se, että hän itse kuvailee tapahtunutta niin, että poika katkaisi välit hänen "tapaturmansa" takia. Eli että hänelle sattui jokin tapaturma, johon hän itse oli viaton, ja sitten vielä poika kieltäytyi tapaamasta häntä toipilasaikana. Tuo dramaattinen loppu "istutin lastenlasten hiekkalaatikkoon hapanta raparperia" on 100-prosenttisesti kyseisen leidin näppäimistöltä.
Ai millainen kokemus minulle jäi hänestä, kun työskentelimme yhdessä? Hän käyttäytyi narsistin tavoin, työpaikkakiusasi useita kollegojamme, pakkomielteisesti vainosi nuoria naisasiakkaitamme ja häiritsi miehiä, häiriköi, kavalsi, luisti töistä. Kun hänet pakotettiin puhumaan näistä kokouksessa, hän peitti kasvonsa käsillään ja alkoi vapista ja ulvoa "itkusta", mutta kun hän sitten otti kädet pois, silmät olivat kuivat. Hän saattoi myös saada "noidannuolen" sopivasti ja kerran hän omien sanojensa mukaan "rintasyövän". Psykopaatti ja lääkeriippuvainen sekakäyttäjä. Pojantytärten synnyttyä hän kuvitteli, että ne ovat hänen lapsiaan. Vainosi poikaa ja miniää, jotta nämä eroaisivat.
Ilmeisesti siis lopulta joutui sekiksissä johonkin onnettomuuteen, mistä poika sai voimaa panna välit poikki.
Jotenkin noin olen minäkin asian tuumannut. Silti minun on vaikeaa antaa äidilleni lapsia yökylään. Luotan vaistooni ja se kehoittaa olemaan varovainen näiden vierailujen suhteen. En tiedä miksi.
[quote author="Vierailija" time="27.07.2014 klo 17:46"]
Olen miettinyt näin: lasten suhde isovanhempiin on lähtökohtaisesti tärkeä. Pidän sen täysin erillään omista ja vanhempieni välisistä ristiriidoista tietyin ehdoin. Äitini kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että en puutu millään tavalla hänen isovanhemmuuteensa, hän on saanut itse rakentaa suhteensa lapsiini (ja hyvin sen on tehnytkin). Minun suhteeni hän ei edelleenkään kunnioita rajojani, joten pidän välimatkaa tietoisesti. Isäni on itse valinnut sen, että ei pidä yhteyksiä, minä en ole sitä kieltänyt. Hänen välinpitämättömyytensä ei ole minulle mikään yllätys. Alaikäisiä lapsiani hän ei tule saamaan koskaan luokseen yöksi, mitä kaikesta huolimatta on yrittänyt. Kaikenlaiset muut vierailut ja yhteydenotot olisivat minun puolestani olleet ja ovat mahdollisia. Hän on käyttänyt minua aikanaan hyväksi ja sitä en unohda / anna anteeksi ja nyt suojelen lapsiani. Päättäköön lapset aikanaan, miten ovat ukkiinsa yhteydessä vai ovatko lainkaan. Tuskin ovat.
[/quote]
Hesarin nuo henkilökuvat ovat kyllä vihoviimeistä "kesäjournalismia". Ketä kiinnostaa, missä Kinnunen asuu ja onko hänellä papereita pöydällä.
Kinnunen itse on kuitenkin aivan loistava tiedenainen, tutkii tärkeitä asioita, joista yleensä vaietaan. Kinnunen myös onneksi sai vähän vietyä toimittajan huomiota olennaiseen eli siihen, miten kylmä kosketukseton lapsuus oireilee aikuisena (aistiyliherkkyys, ahdistus jos toinen nukkuu liian lähellä, ääniyliherkkyys nukahtaessa...).