Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 02:47"]
millainen on hänen äitisuhteensa? tosiaan totta, varmaan tuon ikäluokan pojatkin ovat kärsineet äitiensä erityisvalvomisesta ja kontrollista. vaikea sitten antaa kenellekään tilaa, kun sitä ei ole itsellekään suotu.
[/quote]
Äiti kuoli jokin vuosi sitten. Hänet on nostettu jalustalle. Tai sitten on todellakin ollut pyhimys. Perheessä on vain poikia ja luulen, että esikoinen joutui todella koville. Odotukset ovat olleet hurjat. Ja hän taisi kyllä sortua niiden odotusten alle.
Olen joskus kysynyt jotain, mutta mies ei kerro mitään lapsuudestaan. Kaikki iloiset, aurinkoiset muistot tuntuvat olevan isovanhempien huomasta. Kaikista muista ihmisistä hän on puhunut, isästäkin jonkin verran. Mutta äidistä ei mitään. Mua vain ihmetyttävät nämä kaksi sukulaista, kotka ovat nähneey asiakseen kertoa ankarasta kasvatuksesta. Ovat vielä eri ikäluokkaa eivätkä edes läheisiä keskenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 11:21"]
Tiedän oman äitinikin kieroilevan perinnön kanssa. En ole saanut osuuttani isäni kuoltua, vaikka sitä kipeästi tarvitsin elämäni alkuun saattamiseski. Veljelleni on sitten tosiaan lahjoiteltu myös autoja, kesämökin käyttö yksinoikeudella suurinpiirtein (tai hirveä haloo, jos sisko haluaisi viettää kesää myös siellä), asuntoonsa ostettiin kaikki mahdolliset kodinkoneet jnejne. Lahjoidettu muitakin arvokkaita isäni perua olevia asioita. Itse en ole saanut mitään, muuta kuin ''almuja / lainoja'' , kun minulle kuuluisi isän osuus SELKEÄSTI.
Miksi äidit ovat niin kieroja ja panttaavat tyttärelle kuuluvan omaisuuden itselleen - ja sitten kaiken päälle tekevät vielä järjestelujä siten, että lopulta kääntävät veljille tyttärenkin omaisuuden. Kunpa oma isäni olisi tehnyt selkeän testamentin, niin ei olisi äidilläni ollut nokan koputtamista, kun mustetta paperilla. Kun ei ole mitään aviopuoliselle testamentattua, lapset perii silloin isänsä.
Offthetopic myös:
Mikä siinä on että vain lesken oikeuksia puolustellaan julkisuudessa, mutta puoliorvot tyttäret voidaan jättää puille paljaille ja sitten vielä avoimesti v attuillaan - ja pidetään surevia tyttäriä ahneina - kun eivät ole ensin mitään osanneet vaatia (eikä heille ainakaan äidit ole oikeuksistaan kertoneet). Lesket aloittavat yltäkylläisen elämän matkustellen ympäri maailmaa, samalla kun tyttäret kärsivät taloudellisten huolien alla. Miksi äidit eivät osaa ajatella tyttäriensä etua ja elämää eteenpäin? Miksi ahneus iskee äitileskiin juurikin, harvemmin isäleskiin. Isälesket haluavat turvata tyttäriensä tulevaisuuden ja olla tukena elää eteenpäin.
Monen isänsä menettäneen nuorena kanssa jutelleena olen vakuuttunut tästä, että ero on suuri - menettääkö äitinsä vai isänsä varhain. Suhteessa siihen, miten tyttären elämää ja taloudellista riippumattomuutta kohdellaan.
Samoin kokenut täälläkin, että veli ja äiti kuin paita ja peppu kieroillen yhdessä omaisuutta vain itselleen ja jättäen kertomatta IHAN kaikesta - mikä kuuluisi tyttären tietää. On jopa nimikirjoituksiakin väärennelty. Ja jätetty monia oleellisia asioita kertomatta, kun nimikirjoitusta johonkin paperiin ''kiireellä'' on haettu.
Menetin luottamuksen molempii kauan sitten. Kohtelu on ollut julmaa, sosiopaattista ja vähättelevää. En osaa toivoa heille mitään hyvää.
Mikä neuvoksi.
[/quote]
Aikuistu ja itsenäisty, ja pidä huolta omista asioistasi.Älä enää epätoivoisesti - turhaan! - hae muiden, ennen kaikkea äitisi hyväksyntää olemalla kiltti tyttö vaan ota yhteyttä vaikka oikeusavustajaan saadaksesi osuutesi isäsi perinnöstä.
Jostakin kummallisesta syystä oma 1940-luvulla syntynyt äitini ei tuollainen ollut, vaikka kasvoi itsekin isättömänä sodan jälkeen.Ehkä häntä itseään kuitenkin kohdeltiin aikanaan reilusti, eikä hänellä ollut syytä olla katkera ja kateellinen omille lapsilleen.
Oma äitini toivoi lapsilleen parempaa ja hän on tehnyt sitä, mitä varmaan moni muukin äiti (joista ei tässä ketjussa kerrota): halusi lastensa toteuttavan omia unelmiaan, ja oli meidän puolestamme iloinen.
Miehestäni sen sijaan on varttunut surullisen tunteeton, ja hän muistuttaa paljon teidän äitejänne. Yritä siinä sitten vakuuttaa lapsille, että mitätöinti on isän tapa kannustaa näyttämään, että 'pärjäsimpäs'.
Sota-ajan jälkeen lapsuuttaan eläneillä oli todella vaikeaa. Meillä nuoremmilla on vaikea ymmärtää sitä, kuinka silloin ei sopinut puhua sodasta, eikä tunteista. Suomeksi sanat "minä rakastan sinua" ovat olleet monille täysin vieraita. "Papin edessä sanoin rakastavani, kyllä mää kerron jos tilanne muuttuu", kerrotaan vanhuksen vastanneen puolisolleen, joka kyseli rakastatko.
1970-luvulla ehkäisy ei ollut mitenkään tavallista, ja moni silloin alkunsa saanut oli enemmän tai vähemmän ei-toivottu lapsi. Äiti ei ole ehkä koskaan antanut lapselleen anteeksi sitä, että joutui hänen vuokseen lopettamaan opiskelut ja naimisiin väärän miehen kanssa. Naiset eivät myöskään voineet opiskella kykyjensä mukaan, vaan vielä silloinkin, ja varsinkin edellisillä vuosikymmenillä asenne oli "naimisiin se kuitenkin menee". Monelle oli emäntäkoulu, kansanopisto tai muut vastaava yleissivistävä, kotitalouteen painottuva koulu ainoa kansakoulun jälkeen.
Mielenterveysongelmia eikä selviä psykiatrin hoitoa vaativia sairauksiakaan ei silloin tutkittu eikä hoidettu nykyiseen tapaan. Ei ollut joka kunnassa mielenterveystoimistoa, oli vain kunnanlääkäri joka hoiti kaikki, synnytyksistä kuolintodistusten kirjoittamiseen. Monen tähän ketjuun kirjoittaneen äiti on ollut selvästi sairas. Ei edes pahimmat PMS-oireet tai vaihdevuodet voivat selittää äitien kamalaa käytöstä.
Jotkut mainitsevatkin äkillisen muutoksen äitinsä käytöskessä. Ette varmaan koskaan saa(neet) selville, mistä se johtui.
Pakko oli tulla lukemaan lisää näitä juttuja. Oma tekstini on tuolla jossain, en sitä löytänyt. Olisin lisännyt siihen, että olen tarpeellinen äidilleni vain jos teen jotain hänelle hyödyllistä tai hänen puolestaan asioita. Olin kai jotenkin tämän ketjun voimaannuttavissa huuruissa, kun sanoin äidilleni EI, ensimmäisen kerran koko elämäni aikana. Hän pyysi tekemään asian, johon minun on ihan turha sotkeentua, pystyy hyvin hoitamaan itsekin. Ei siis todella mitään ihmeellistä. Vastasin, että hoida itse vaan, turha minun on siihen sotkeentua. Jes! :D
Minä vietin kaikki kesät 5-14 vuotiaana sukulaisperheen luona 500 km päässä kotoa. Lähdin, kun hoito / koulu loppui (samana päivänä) ja palasin pari päivää ennen koulun alkua syksyllä. Rippikesän olin kotona ja ensimmäisessä työpaikassani. Sen jälkeen sain (?) olla kesät kotona. En tiedä, miksi minut lähetettiin pois. Minua ei edes viety pois, vaan menin milloin kenenkin kyydissä. Kaipasin kotiin. Olen sen tunnistanut nyt aikuisena. Pitäisi ehkä joskus näiltä sukulsilta kysyä syytä. Äiti ei sitä kerro, jos hänellä joku syy oli. Isä tuskin sai tähän vaikuttaa. Sisarukseni lähetettiin myös pois, ihan pieninä. Ehkä vanhempani halusivat meistä lomaa? Tylyä.
Yhdestä siskostani minulla on aina ollut valtava huoli. On edelleen. En tiedä miksi. Jotenkin sen täytyy kotiin liittyä. Miten sen syyn huoleen saisi laivettua esiin?
[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 16:20"]
Kävin toissapäivänä vanhempieni luona, ja taas siitä seurasi se tuttu raskas ja kurja olo. Vanhempani eivät vaikuttaneet lainkaan ilahtuneilta vierailustani, vaikka edellisestä kerrasta onkin jo parisen kuukautta vierähtänyt. He puhuivat vain omista asioistaan, ja kun pari kertaa huomautin jotakin väliin (esim. joo, mullakin on ollut niskat kipeät), se ohitettiin vain kommentilla "ai jaa" ja jatkettiin taas omista asioista. Kahviteltuamme vanhempani syventyivät toinen älypuhelimeensa ja toinen tablettiinsa. He eivät kysyneet ollenkaan kuulumisiani, vaikka minulla on ollut todella raskas kevät ja kesä ja olen ollut uupumuksen yms. takia sairaslomallakin, minkä he kyllä tietävät. Yksi ainoa asia, minkä he kysyivät, oli että tykkäämmekö asua nykyisessä asunnossamme. Totesin, että tykkäämme kovasti, eikä olla minnekään muuttamassakaan. Tämän kysymyksen vanhempani siis kysyivät vain alustukseksi sille, että voisivat kaupata isoa yli 200-neliöistä taloaan minulle (ja miehelleni). Meillä ei siis ole lapsia eikä edes lemmikkejä, joten emme todellakaan tarvitse noin paljon tilaa, eikä meillä ole edes halua eikä mahdollisuutta maksaa tuollaisen talon kuluja. Pidämme nykyisestä elämästämme, mutta sillä ei ilmeisesti ole mitään väliä, eikä silläkään millaisia maksuvaikeuksia meille noista kaupoista tulisi. Eivät siis olisi mitenkään pilkkahintaan myymässä.. Sellainen vierailu taas. Surullinen olo on yhä vaan, vaikka tiedänkin, että he eivät luultavasti minusta välitä eivätkä nämä asiat tule ikinä muuttumaan. Lapsuudessanikin olin se näkymätön lapsi. Minulla esim. puhkesi n. 14-vuotiaana pakko-oireinen häiriö, eikä siihenkään haettu apua. Vanhempani olivat lähinnä vihaisia minulle sairaudestani ja äitini kysyi kiukkuisesti: "Ei kai sulla vaan oo joku bakteerikammo?"... Olen kirjoittanut aiemminkin tähän ketjuun. Olen se, jolle vanhemmat suuttuivat, kun poikaystäväni petti minua.
[/quote]
Tuttua on ..... Eipä juuri huvita käydä nykyään. Joskus olin käymättä yli vuoden, käytännön syystä, niin vierailu alkoi kun isä lähti rakkaan harrastuksen pariin melkein välittömästi. No on vastapainoksi ollut lämpimiäkin vastaanottoja, mutta se lämpö kestää hetken. Ehkä se on sitä rutiineihin vaipumista. Tosin ulkomaalaisilla ystävilläni on ihan eri meininkin, sukua kutsutaan koolle, kun ei ole nähty yhtä lasta pitkään aikaan jne syödään yhdessä jne. Tosin siinä on varjopuolensakin, meinaan jos ei ole mitään erityisen iloista kerrottavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 11:52"]
Tässä sitä 40-lukulaisten näkökulmaa.... http://www.hs.fi/elama/Sin%C3%A4+et+tule+t%C3%A4nne+sanottiin+lapsenlapsesta+erotetulle+mummolle/a1406087421096?ref=tf_iHSisboksi300-artikkeli&utm_campaign=tf-hs&utm_source=iltasanomat.fi&utm_medium=tf-desktop&utm_content=articlepage&jako=a46a6b9e432bbcef2058657e74c650b4
Ottavat siis uhrin aseman ja syyllistävät tyttäriään. Eipä yllätä...
[/quote]
Mummelit eivät usko vaikka ovat saaneet lähestymiskeillon, lahjoja tuputetaan ja koululle väännytään. Marttyrius ja manipulointi siis jatkuu. varmaan kostoksi tehtailevat lastensuojeluilmoituksia, ehkä toisessa tapauksessa näin on käynytkin. Olisipa hienoa saada tytärten versiot.
Hienoa että tämä ketju elää yhä! Itse en aikoinani ajatellut lapsien hankkimista, koska itselläni ja lähes kaikilla kavereillani oli niin huonot suhteet äiteihinsä. Torjumista ja vähättelyä vähintäänkin, joillakin huorittelua, myöhemmin puolison torjuminen, perintöriitoja jne. Isistä tässä ketjussa puhutaan kuitenkin aika vähän. Jotkut ikäiseni jumaloivat isäänsä, koska heiltä sai jotain positiivista kohtelua. Itselleni torjuva ja häpeällä kasvattanut äiti on kuitenkin ollut läheisempi kuin isä, jota lähinnä pelkäsin ja jolta en koskaan saanut ystävällistä sanaa. Itselleni isovanhemmat olivat rakkaita, mutta tiedän pahan kulkeneen sukupolvesta toiseen, ei ehkä tosin tarkoituksella, vaan koska isoisät olivat lasten ollessa pieniä sodassa ja myöhemmin sodasta traumatisoituneita, ja isoäitien ja lasten elämä oli todella rankkaa ja karua. Itseni on ainakin aikuisena aika helppo ymmärtää, että lapsuuden karusta ilmapiiristä on vaikea päästä irti. Itsekään en kaikissa asioissa ole päässyt, vaikka yritän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olennaista oli, että jos minulle tapahtui jotain ikävää, siitä sain niskaani hirveän syyteryöpyn, ja se oli oma vikani. Vrt. tuo, joka pelkäsi kaaduttuaan ja polvensa loukattuaan mennä kotiin, kun sukkahousut menivät rikki. Aikuisena, kun meille oli miehen kanssa lähellä ero, ajattelin, että kun äiti kuulee tästä, hän syyttää siitä minua: ei mikään ihme, ethän sinä laittanut edes x:lle ruokaa! (mies osaa siis myös kokata ja tekeekin niin usein). Kaikki elämänvalintani ovat olleet äidistä olleet vääriä ja olen kokenut epäonnistuneeni kaikessa, vaikka niin ei järjellä ajatellen olekaan. Olisin kuitenkin varmasti saavuttanut elämässä paljon enemmän, jos joskus olisin saanut hyväksyntää, tukea ja kannustusta itselleni tärkeissä asioissa, joita tavallaan opin häpeämään, kun ne äitini mielestä olivat niin vääriä.
[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 11:52"]
Tässä sitä 40-lukulaisten näkökulmaa.... http://www.hs.fi/elama/Sin%C3%A4+et+tule+t%C3%A4nne+sanottiin+lapsenlapsesta+erotetulle+mummolle/a1406087421096?ref=tf_iHSisboksi300-artikkeli&utm_campaign=tf-hs&utm_source=iltasanomat.fi&utm_medium=tf-desktop&utm_content=articlepage&jako=a46a6b9e432bbcef2058657e74c650b4
Ottavat siis uhrin aseman ja syyllistävät tyttäriään. Eipä yllätä...
[/quote]
Pikkutyttö Erikan kuolema toi mieleeni kaiken sen kauhuuden mitä oma äitini on minulle tehnyt ja sanonut. Kaikki se väkivalta
mitä olen joutunut kokemaan ja kuulemaan. Ja tätä on saanut kuulla vielä aikuisenakin. Oma lapsi oli pienenenä useinkin hoidossa mummilla
kunnes tuli se kerta kun lapsi tuli kotiin ja sanoi: "Mummi löi". Sen jälkeen lapsi ei enää paljoakaan vieraillut siellä itsekseen.
Joskus pitää muutta kauas pois ennenkuin uskaltaa irtiottoa. Nyt olemme turvassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 14:33"]
Olennaista oli, että jos minulle tapahtui jotain ikävää, siitä sain niskaani hirveän syyteryöpyn, ja se oli oma vikani. Vrt. tuo, joka pelkäsi kaaduttuaan ja polvensa loukattuaan mennä kotiin, kun sukkahousut menivät rikki. Aikuisena, kun meille oli miehen kanssa lähellä ero, ajattelin, että kun äiti kuulee tästä, hän syyttää siitä minua: ei mikään ihme, ethän sinä laittanut edes x:lle ruokaa! (mies osaa siis myös kokata ja tekeekin niin usein). Kaikki elämänvalintani ovat olleet äidistä olleet vääriä ja olen kokenut epäonnistuneeni kaikessa, vaikka niin ei järjellä ajatellen olekaan. Olisin kuitenkin varmasti saavuttanut elämässä paljon enemmän, jos joskus olisin saanut hyväksyntää, tukea ja kannustusta itselleni tärkeissä asioissa, joita tavallaan opin häpeämään, kun ne äitini mielestä olivat niin vääriä.
[/quote]
Juurikin noin. Jatkuva vähättely ja ihan henkinen laiminlyöminen on ollut jotain aivan järkyttävää. Ulkoiset puitteet pidettiin kunnossa, ruuat laitettiin ja pyykit pestiin. Siinä kaikki. Mitään henkistä tukea ei voinut saada, koska kuulemma ylpistyy, jos kehuu. Tai sanoo kauniin sanan.
En muista ainuttakaan kertaa minäkään, että äitini olisi jotain kaunista sanonut minulle. Omaehtoisesti. Sitäkin enemmän juuri syyllistämistä, epäilyä ja ivaa - että omapa syysi se ja tuo.
Opetuksena oli, että ei voi luottaa ihmisten koskaan tarkoittavan hyvää. Ystävällinen ihminen vaikuttaa heti epäilyttävältä. Hyvin tuhottua, sukupolvi ÖÖ sodan jälkeen. Oletteko ylpeitä itsestänne?
Kaikenalaiset psyykkiset häiriöt räjähtivät käteen näiden tyttärien elämässä. Paniikkihäiriöt, unettomuusonglmat - masennukset jne. Ihanko sattumaa? No ei todellakaan ole.
Vaan johdonmukainen seuraus siitä, että omat äitimme ovat käyttäytyneet kuin hirviöt arvokkaita pieniä toivoa täynnä olevia tyttäriään kohtaan. Isät ehkä ainoa pelastuksemme, mikäli hyväksyntä ja rakkaus heiltä meille. Kuolema sekoittaa sitten pakan, jos jää ''äitihirviön'' armoille. Ja äidin pojan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi niin tuttuja tarinoita. En viitsi kaikkea kirjoittaa kun ne on täällä luettavissa jo moneen kertaan. Meillä oli kyllä fyysisesti kaikki hyvin, mutta henkisellä tasolla ei. Varsinkin tuo tyttären aikuistuminen tuntui olevan 40-luvun äideille vaikeaa. Olin huora ja lutka kun meikkasin ja minulla oli poikaystäviä, menetin silti neitsyytenikin vasta 19-vuotiaana koska olin kiltti tyttö. Koskaan ei kehuttu vaikka sain hyviä koenumeroita, ei halattu eikä suukoteltu. Ei puhuttu tunteista eikä niitä näytetty. Kun lapsena sanoin äidille että enkö olekin nätti, äiti vastasi ettei sinusta saa nättiä tekemälläkään! Itse olen kehunut ja halaillut lapsiani, puhunut seurusteluista ym. Välit omaan äitiin ovat nyt asialliset, mutteivät läheiset. Lapsenlapsiin äiti onneksi osaa suhtautua jo eritavalla ja kehuu minua äitinä.
Nyt myös Iltasanomat pui, miksi ihanille pullantuoksuisille mummoille ovat ilkeät lapset hankkineet lähestymiskiellon... Noille toimittajille tekisi hyvää lukea tämä ketju!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon tässä tätä ketjua luettuani tullut siihen tulokseen, että syynä näitten äitien käytökseen on kateus. Esim. minun äitini on joutunut elämään aina jonkun määräysvallan alla, ensin lapsuudenkodissaan ja sitten heti pian perään isäni komennossa. Äitini haluaisi minullekin mahdollisimman rankan elämän, eikä hän tajua että sellainen se on todellakin ollut kun olen sairastanu ocd:ta yli kymmenen vuotta ilman apua. :/
Ai kamala, mitä juttuja! Oikein sydämeen sattuu lukea... :( Pitää muistaa huomenna mökillä halata omaa 40-luvun lopulla syntynyttä äitiäni, joka on aina ollut lempeä, pitkämielinen, tasapuolinen ja lastensa tukena, eikä ikinä lytännyt ja huoritellut ketään. Itse olen syntynyt 70-luvun alussa.
Lämmin virtuaalihalaus myös teille kaikille, jotka olette kipuilleet äitienne kanssa.
[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 10:38"]
[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 19:15"]
Pakko oli tulla lukemaan lisää näitä juttuja. Oma tekstini on tuolla jossain, en sitä löytänyt. Olisin lisännyt siihen, että olen tarpeellinen äidilleni vain jos teen jotain hänelle hyödyllistä tai hänen puolestaan asioita. Olin kai jotenkin tämän ketjun voimaannuttavissa huuruissa, kun sanoin äidilleni EI, ensimmäisen kerran koko elämäni aikana. Hän pyysi tekemään asian, johon minun on ihan turha sotkeentua, pystyy hyvin hoitamaan itsekin. Ei siis todella mitään ihmeellistä. Vastasin, että hoida itse vaan, turha minun on siihen sotkeentua. Jes! :D
Minä vietin kaikki kesät 5-14 vuotiaana sukulaisperheen luona 500 km päässä kotoa. Lähdin, kun hoito / koulu loppui (samana päivänä) ja palasin pari päivää ennen koulun alkua syksyllä. Rippikesän olin kotona ja ensimmäisessä työpaikassani. Sen jälkeen sain (?) olla kesät kotona. En tiedä, miksi minut lähetettiin pois. Minua ei edes viety pois, vaan menin milloin kenenkin kyydissä. Kaipasin kotiin. Olen sen tunnistanut nyt aikuisena. Pitäisi ehkä joskus näiltä sukulsilta kysyä syytä. Äiti ei sitä kerro, jos hänellä joku syy oli. Isä tuskin sai tähän vaikuttaa. Sisarukseni lähetettiin myös pois, ihan pieninä. Ehkä vanhempani halusivat meistä lomaa? Tylyä.
Yhdestä siskostani minulla on aina ollut valtava huoli. On edelleen. En tiedä miksi. Jotenkin sen täytyy kotiin liittyä. Miten sen syyn huoleen saisi laivettua esiin?
[/quote]
Mitä muuten äitisi vastasi siihen, kun sanoit ei?
Meillä myös veljeni lähetettiin mummolaan kesäloman ekana päivänä ja varmaan viimeisenä haettiin kotiin ennen koulun alkua. Veli tuntui minusta, n. 10-vuotiaasta silloin vieraalta, kun ei pitkään aikaan nähty. Välissä ei tietenkään soiteltu tai pidetty mitenkään muutenkaan yhteyttä. Olen varma, että näin toimittiin mukavuussyistä, olipa yksi riesa vähemmän.
[/quote]
Äitini möksähti. Ähisi jotain ja teki kyllä olemuksellaan selväksi, että ei tykännyt eikä odottanut ei -vastausta. Sanoi jotenkin niin, että kai minun sitten täytyy kaiken muun hässäkän ohessa hoitaa tämäkin. Minkä hässäkän? On eläkkeellä.
Voi oksennus noita viimeaikaisia lehtijuttuja isovanhemmista, joille on määrätty lähestymiskielto lapsenlapsiin. Lähestymiskielto perheen, lähisuvun, sisällä on todella vakava juttu, eikä sitä myönnetä heppoisin perustein, vaan pitää olla raskauttavaa todistusaineistoa häirinnästä ja kiusaamisesta, todellinen uhka päällä - paljon paremmat perustelut ja paljon rankempi tilanne päällä kuin jos hakisi kieltoa jollekin ei-sukulaiselle.
Miten toimittajat voi olla noin hyväuskoisia? Etenkin kun Hesarinkin jutussa kerrotaan suoraan, että äiti esti tytärtä saamasta isänsä perinnön. Tapahtumien kulku on pääteltävissä: isä kuolee, jättänyt talonpuolikkaan tyttärelleen, äiti ei sitä tyttärelle kuitenkaan suo vaan vetoaa asumisoikeuteensa, äiti ei myöskään asiallisesti maksa tytärtä diilistä ulos. Näitä tarinoita on meillä niin paljon, sen sijaan että talo pantaisiin myyntiin, äiti jää siihen asumaan ja joko maksattaa talon kustannukset lapsilla tai antaa talon rapistua, kunnes lapset aikanaan perivät tuhotun röttelön. Kiusantekoa.
Tuossa Hesarin jutussa on pääteltävissä, että talonpuolikas on tyttären nimissä ja kiinteistönhuolto menee tyttärenkin piikkiin, ts. joutuu maksamaan äitinsä kuluja muttei saa perintöosastaan mitään itselleen. Roikkuu löysässä hirressä niin sanotusti tuo tytär.
Jutussa myös mainitaan, että äidille (mummolle) napsahti se lähestymiskielto tekstiviestien perusteella. Suomessa ei, kuten todettu, sukulaisten kesken riitä "pelkkä" kiroilu ja huorittelu, vaan tekstiviesteissä on täynyt olla tappo- ym. uhkauksia, jotka kohdistuvat siihen lapsenlapseen. Sairasta, pakkomielteistä viestiä.
"Mummon oikeus lapsenlapseen", voi helvetti. :D Onko mitään, mihin nuo jääkalikat eivät koe omistavansa oikeuksia?!
Kannattaa lukea
http://www.hs.fi/elama/Kosketuskammoinen+suomalainen+pelkää+halaamista/a1406087446468
Äidit ovat ikävä kyllä hyvin ahneita, mikäli mies kuolee varhain. Tyttäret jätetään täysin ilman omaa osaansa ja nuorempanahan sitä ei edes älyä vaatia.
Meilläkin sama homma. Äitimme matkusteli ummet ja lammet, vaihteli autoja osteli kodintekniikkaa vaatteita oli aina uusia, tukka hyvin ja lihominen tapahtui silmissä. Herkkuja vain itselleen nääs.
Loukkaannuin äitini ylimielisestä ja itsekkäästä käytöksestä niin paljon, että en vieläkään voi olla hänen kanssaan tekemisissä. Kun olen useaan otteeseen pyytänyt ratkaisua, jotta saisin oman osani, toinen sisaruksista alkaa komppaamaan äitiäni, että ei sinulle mitään kuulu.
Sanomattakin on selvää, että nämä palvelevalt toinen toistaan. Minulle ei kerrota mitään asiaan kuuluvaa ja tälle lahjoitellaan autoja, asuntojamoninkappalein ja äiti kuvittelee olevansa niin kiero, että en saa selville.
Oma äitini on tahallaan halunnut tuhota mahdollisuuteni siilloin kuin eniten tarvitsin taloudellisen startin. Hänen äitinsä ei näin toiminut, vaan sai äidiltään oman isäsnä suuruisen perinnön.
Tämä äiti on sisariensakin perinnöt itselleen lunastanut hävyttömästi, mutta normaali jakamisprosessi vaikuttaa ylitsepääsemättömän vaikealle. Hain apua lakimieheltäkin, mutta kuulemma asiat selvitetään.. sitten myöhemmin. Eli suunnittelee kaiken siirtämistä (sisarukseni sanoin) hänen nimiinsä.
Isäni oli tasapuolinen ja tuki minua kaikin tavoin. Hän usein sanoi, miten haluaa hankkia minulle ''erinäisiä asioita'' opiskeluni aloittaessa. Ainuttakaan hänen toivottaan ei voitu toteuttaa. Harmittaa nuoruuteni ja se, että en osannut vaatia vaikka jotain asiamiestä neuvottelemaan puolestani, koska lesken itsekkyys ja halu salailla tyttärelle kuuluvaa osuutta on yleistä.
En minäkään saanut omaa osaa perunkirjasta nähtäväksi, mikä jo sinänsä laitonta. Pelkkää salailua ja w ttuilua omalta äidiltä omien etujensa turvaamiseksi saa oksentamaan henkisesti.
Kun asiat olisi heti hoidettu asianmukaisesti, olisi omakin elämä päässyt heti lentoon, kuten pitikin. Itsekäs sukupolvi on sodanjälkeinen polvi.
MOT
millainen on hänen äitisuhteensa? tosiaan totta, varmaan tuon ikäluokan pojatkin ovat kärsineet äitiensä erityisvalvomisesta ja kontrollista. vaikea sitten antaa kenellekään tilaa, kun sitä ei ole itsellekään suotu.