70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="29.07.2014 klo 20:35"]
[quote author="Vierailija" time="29.07.2014 klo 20:15"]Joo, tässä ketjussa puhuvat nuoret ja ehdottomat naiset, jotka luulevat itse olevansa hyviä äitejä. Muistakaa tämä ketju, kun aikanaan omat lapsenne lähtevät ovet paukkuen kotoa ja julistavat vihaavansa teitä sen ja sen omasta mielestänne käsittämättömän pikkuseikan takia.[/quote]
Ja tässä puhui nyt peräänkuulutettu 40-luvun äiti, samoin kuin seuraavassa viestissä. Ihan tyypillistä, mitään vikaa ei nähdä omassa toiminnassa, syytellään vaan muita.
[/quote]
Sorry, olen syntynyt 1970. Mutta elämänkokemusta on sen verran, että pidän ketjun kommentoijista osaa turhanruikuttajina.
[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 12:04"][quote author="Vierailija" time="29.07.2014 klo 20:35"]
[quote author="Vierailija" time="29.07.2014 klo 20:15"]Joo, tässä ketjussa puhuvat nuoret ja ehdottomat naiset, jotka luulevat itse olevansa hyviä äitejä. Muistakaa tämä ketju, kun aikanaan omat lapsenne lähtevät ovet paukkuen kotoa ja julistavat vihaavansa teitä sen ja sen omasta mielestänne käsittämättömän pikkuseikan takia.[/quote]
Ja tässä puhui nyt peräänkuulutettu 40-luvun äiti, samoin kuin seuraavassa viestissä. Ihan tyypillistä, mitään vikaa ei nähdä omassa toiminnassa, syytellään vaan muita.
[/quote]
Sorry, olen syntynyt 1970. Mutta elämänkokemusta on sen verran, että pidän ketjun kommentoijista osaa turhanruikuttajina.
[/quote]
Joo, onhan se näin että hiuksesta keitossa ei saa valittaa niin kauan kuin maailmassa on sotia ja nälänhätää. Hohhoijaa.
Kuten kommentoin jo aiemmin tässä ketjussa, mielestäni se ei ole keneltäkään pois, jos tähän kirjoittajat ja tätä lukevat saavat sen tunteen, että heitä ymmärretään ja että he eivät ole yksin. Joillekin se voi olla täysin uusi tunne. Miksi ylipäänsä kirjoittaa ketjuun, jonka aiheesta ei ole mitään sanottavaa?
Turhasta ruikuttamistakaan ei oikein voi toisen kohdalta määritellä, kun ei ole toisen elämää elänyt. Eri ihmisiin eri asioilla on erilainen vaikutus.
[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 18:09"]
Mua ihmetyttänyt tämä hokema "mistään tärkeästä ei puhuttu", eli mikä tämä tärkeä sitten oli? Kovin moni tästä on valittanut, mutta kukaan ei oikein konkretisoinut, mitä se tärkeä sitten oli.
[/quote]
minulle sitä tärkeää puhetta olisi ollut ohjaava puhe, kyselevä puhe ja kiinnostunut puhe. Kuka olen, mitä unelmoin, mikä meidän perhe on, kuka äiti on tai kuka isä on, mitä meidän perhe tahtoo ja toivoo? Ohjaavalla puheella tarkoitan sellaista "aikuisen ihmisen apua". Miten asioita hoidetaan, miten vaikkapa ammatti valitaan tai miten harrastuksia aloitetaan?
Olen aika onnekas, näköjään. Äiti syntynyt 47 ja minä 78. Olen ainoa lapsi. Ihan kaikki tarpeellinen ostettiin (mutta ei tosiaan mitään turhaa!). Jopa isäni osti kaupasta minulle tamponeita asiaa häpeilemättä. E-pillerit maksettiin kun tuli vakkaripoikaystävä. Hyvät välit on molempiin vanhempiin, puhua voi hyvin vapaasti. Kavereita ei kyllä olla, shoppailu yhdessä ois tosi outoa. Omat lapset lähensi vielä entisestään. Ainoa asia, missä olen aistinut pientä pettymystä minuun, on koulutukseni vähäisyys vanhempiini nähden. Kävin vain ammattikorkean, en yliopistoa. Tulipa kiitollinen olo tätä kirjoittaessa. Tsemppiä niille, joilla on hankalaa!
päällimmäinen tunne jäi lapsuusnuoruusvuosista: olen tiellä, olen liikaa.. häiritsen äitiä. älä häiritse - kuului usein.
äitiä ei saa häiritä eikä kysellä turhia. alusta asti laitettu muiden hoidettavaksi, kerhoon, tarhaan, kouluun lukuisiin harrastuksiin, jotta ei varmasti kotona aikaa ''saanut'' viettää. poissa äidin helmoista ja vaivoista. mitään keskustelua ei koskaan käyty äidin aloitteesta, jossa olisi kiinnostunut tyttärensä voinnista tai ihan vaan elämästä - mitä koulussa tapahtuu tai muualla. vain koenumerot ja todistukset tuntuivat olevan ainut mitta olemassaololle. ja se, etttä oli koko ajan tekevä - human doing. ei human being. opimme olemaan suorittajia ja vain ainut oikeus olemassaolollemme oli se, että teimme jotain näkyvää ja arvostettavaa. mutta niistäkään ei saanut manita sen kummemmin.
väitän, että suurin syy nykyajan itsemurhiin, jopa tappoihin ja kaikenlaisiin burnoutmasennusvoimattomuuksiin on tuo kasvatus, joka ei antanut meidän koskaan olla lapsia vain olemassa olemisen vuoksi. tulla huomatuksi ja rakastetuksi vain, koska olimme olemassa.
jatkuvat torjunta sai meidät torjumaan lopulta itsemmekin. kuinka moni nykyään vaan ei enää jaksa ja kulissit ovat kaatuneet. yhteyksiä ei pidetä, koska teatteria ei kykene enää esitttämään. tyttäret napsahtavat äideilleen, jotka silmäänsä räpäyttämättä väittävät kaiken tehneen parhaansa mukaan. että tyttäret ovat kiittämättmiä, koska eivät arvosta kaikkea sitä mitätöimisen määrää, jota ovat äideiltään lahjaksi saaneet.
kuinka monen äiti ottaa itse puhelimen käteen ja soittaa tyttärelleen: mitä sinulle Kaisa kuuluu? voitko hyvin.. tarvitsetko jotain?
Kuinka paljon enemmän toki nämä kysymykset olisivat olleet tärkeitä jo aivan pienelle Kaisalle ja tunne siitä, että on juuri rakastettu ja hyväksytty sellaisenaan, ei ihmekoneena, joka tuottaa tyhjiä tuotoksia vanhemman 'ihailla' tai lähinnä tunnistaa. ilon aiheet vähissä, mikäli itse ihminen ei ollut koskaan ilon aihe.
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 12:51"]
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 11:16"]
Kuinkahan moni kirjoittaja täällä on sellainen, joka ei ole koskaan ennen puhunut näitä asioita ääneen. Minä olen sellainen ja siksi sanomisen tarve on suuri, kun siihen on vihdoin tilaisuus.
[/quote]
en ole koskaan näistä asioista puhunut esim. ystävilleni ja tuskin puhunkaan.
[/quote]
Minusta tuntuisi myös hyvin vaikealta puhua normaalin lapsuuden eläneille ystäville näistä asioista. Menisi varmaan yksinpuheluksi.
Äidilleni tärkeintä on veljeni.
Minuun ei ole koskaan uskottu samalla tavalla kuin veljeeni ja äidille oli suuri yllätys, että pääsin esim. yliopistoon. Minun osaaminen ja tekeminen on aina vähäpätöisempää kuin veljeni tai mieheni! Äiti yrittää myös usein saada minusta liittolaisen, että voisi päivitellä, "kun ei me naiset tajuta tuostakaan asiasta yhtään mitään". Omia tekemisiään hän aina väheksyy ja on saanut onnistuneesti siirrettyä huonon itsetunnon myös minuun. :(
Minusta tämä on aivan loistava ketju. Ihan paras. Tulkoon peikkoja välillä hyppimään sivuille, mutta karavaani kulkee - koirat/peikot haukkuu. Ei anneta tämän ketjun sammua.
Tämä on kuin paras terapeuttinen ketju, mihin olen missään törmännyt. Sessiot jonkun sinua vastapäätä möllöttävän terapeutin kanssa ei anna lainkaan sitä vertaiskokemusjakamista, mitä tämä ketju antaa. Tässä jokainen antaa itsestään jotain. Terapeutithan ovat kuin ''seiniä'', eivätkä anna mitään omaa vertaisdialogiin ja se kai - ainakin minua - aikoinaan terapiassa ärsytti. Se jäi kesken juurikin siitä syystä, että tuntui että saan vain seilata omin nokkineni aavalla ulapalla ilman mitään tukea, että joku ottaa kiinni.
Täällä kun lukee näitä kertomuksia, on ihana tunne kun joku ymmärtää täysin mistä puhut. Ehkä jopa kommentoi siihen ja kertoo jotain vastaavaa koettua.
Olen aina ajatellut, että joskus kirjoitan vielä kirjan tai ns. omaelämänkerran pöytälaatikkoon ainakin. Niin paljon minua ahdistaa oma historiani ja se täysi mitätöinti ja mahdollisuuksieni sabotointi. Selkäni takana pahanpuhumiset ja suhteiden manipulointi. Eristäminen ja ilkkuminen jopa. Väkivaltaakin. Toisen lapsen huomioiminen ylenpalttisesti ja korokkeelle nostaminen. Nolaaminen. Unohtaminen.
Kun lukee tätä palstaa, tajuaa että ei todellakaan ole yksin näiden kokemusten kanssa. Että ei ole ns. ''hullu'' ko pullosta tullu. Meidät on haluttu nujertaa johonkin yhteen muottiin, mikä tarkoittaa: tule hyväksi veronmaksajaksi, niin ei tarvihe naapurien edessä hävetä.
Entä sitten, jos iso osa meistä tyttäristä tulikin ns huonoja vernomaksajia, koska masennuimme - menetimme uskomme itseemme - kenties jopa yritimme tuhota itsemme - myrkkyjähän jos mitä meille on tarjottu, että se olisi helppoa. Ja siitäkin meidät sitten syyllistetään. Yrittäessämme jotenkin lääkitä sitä valtavaa pahaaoloa, jonka hylkääminen ja mitätöinti on meissä aiheuttanut.
Väitän, että nykyajan suuri määrä sinkkutalouksia Suomessa - yli MILJOONA! (aikuisväestöstä olisiko jopa kolmannes?) on jotenkin yhteydessä tuohon kasvatukseen, jonka saimme.
Jos näimme, että parisuhteet olivat vain ns. yhteiskunnan normi ja mitta, että ollaan kunnon ihmisiä - mutta ei varsinaisesti olla lainkaan onnellisia, vaan hampaat irvessä maksetaan hintaa siitä, että tehdään niinkuin aina on tehty. Lapsilla ei ollut oikeutta olla olemassa muutenkuin hiljaisina myötäilijöinä. Auta armias, jos lapsi esitti poikkeavan mielipiteensä vanhemmilleen. Keskustelukulttuuria ei vaan meillä ollut.
Ensimmäisiä kertoja kun sain matkata Keski-Eurooppaan teininä yksin, sain nähdä ihan erilaista perhe-elämää. Elettiin melko vaatimattomasti, mutta se yhteisyyden tunne perheessä oli jotain niin erilaista, että koin oikeastaan kulttuurishokin.
Ruokaa laitettiin yhdessä, äiti ja tytär sulassa sovussa. Selvästi ihan rutiininomaimen juttu, että näin kuuluikin tehdä ja samalla voitiin vaihtaa kuulumisia askareen lomassa vaivihkaa ja oppia tekemään tärkeitä asioita. Yhdessä siis.
Katettiin pöytä yhdessä. Kun syötiin yhdessä, ruokahetki siunattiin. Kaunis tapa minusta. Sitten aloitettiin oikeasti keskustelu, johon jokainen oli tervetullut. Lapsia opetettiin ottamaan kantaa maailman tapahtumiin ja kertomaan myös itse näkökantojaan ja perustelemaan - argumentoimaan, miksi ajattelevat kuten ajattelevat.
Olin hämmennyksestä soikeana. Että mitä se tällainen on, kun että ihan keskustellaan ja oikein asioista!? Oliko tämä jotain teatteria minua varten, vai ovatko he oikeasti tällaisia.
Mutta ei, tilanne jatkui viikosta toiseen samanlaisena, ja teatteri olisi kyllä jo hyytynyt sitä ennen.
Tuntui niin kiinnostavalta, että perhe PUHUU päivällisellä!
Sitten tiskattiin yhdessä: ja taulussa tiskialtaan yllä luki: ''Viele Hände machen bald ein Ende'' -vapaasti suomennettuna - useat kädet saavat enemmän aikaan. Se, että astiatkin kuivattiin samalla tiskauksen yhteydessä, oli minusta paljon kiehtovampaa, kuin tämä ihme suomalainen ''kuivauskaappikeksintö'', joka vie vain turhaa tilaa pienistä keittiöistä. Paljon parempi tapahan se on kuivata yhdessä samantien astiat ja vaihtaa siinä samalla ajatkusia, jos on tarve. Ei tarvitse sitten erikseen sitä tilaa hakea, missä jotain sanoa.
Suomalainen äitien tapa oli näet minusta yleensä se, että äiti OMII kaiken tekemisen vain itselleen ja siinä lomassa on sitten kiva syytellä tyttäriään prinsessana olemisesta, kun eivät edes halunneet ottaa mukaan tekemiseen ja kokivat vain häiriöksi toisen henkilön samassa tilassa. Big difference.
Olikin aika shokki palata takaisin ja huomata, että meillä ei tuota vuorovaikutusmallia ole. Meitä lapsia ei oteta vakavasti otettavina tulevaisuuden aikuisina, joille on hyvä harjaannuttaa argumentaatiokyvyt sekä keskustella ihan mistä tahansa aiheesta - ilman mulkoiluja.
Sanomattakin selvää, että suomalaisuus alkoi ahdistamaan minua ja myöhemmin muutinkin pitkäksi aikaa takaisin ulkomaille. Se vapautumisen tunne, että saikin olla oma itsensä eikä kahlittuna - ei sinusta mitään tule - asenteeseen oli mind blowing.
Aika moni suomalainen on kokenut saman. Rajat ylittäesseään jokin sisällä murtuu ja normeista vapautuu. Toivon pääseväni takaisin vielä pois täältä. Sillä ahdistus vain kasvaa päivä päivältä, mutta palstan lukeminen on yksi henkireikä.
Emme ole yksin. Ja meidän on aika saada äänemme kuuluviin. Ilman mitätöintiä. Ilman nolaamista.
Viesti 1135! Jo se kertoo ongelman laajuuden. Kiitos sinulle 1135. :)
toivottavasti olen parempi äiti tyttärelleni. Yritän oppia tästä ketjusta jotain itsestäni ja olen jo oppinutkin. Enää on kysymys siitä, olenko arvokas tällaisena vajaana ja haavaisena. Toivottavasti olen.
Kiitos kiittämästä :)
Rakastan tämän ketjun avoimuutta ja raikkautta! Tämä on tärkeä ketju - varmasti tästä jossain vaiheessa nousee keskustelu laajempaankin yhteyteen, kun/ja jos joku vielä aiheesta tekee laajemmankin tutkimuksen. Ja varmasti tekee.
Melkein itseänikin kiinnostaisi, jos vain jaksaisi vielä opintojen pakeille takaisin nousta. Yhdet maisterin paperit riittää, mutta voihan sitä tehdä just jotain omaelämänkerrallista kirjoitusta ja vertailla muiden aikalaisten kirjoituksiin. Toki sitten luvalla, jos niin.
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 13:53"]
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 12:51"]
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 11:16"]
Kuinkahan moni kirjoittaja täällä on sellainen, joka ei ole koskaan ennen puhunut näitä asioita ääneen. Minä olen sellainen ja siksi sanomisen tarve on suuri, kun siihen on vihdoin tilaisuus.
[/quote]
en ole koskaan näistä asioista puhunut esim. ystävilleni ja tuskin puhunkaan.
[/quote]
Minusta tuntuisi myös hyvin vaikealta puhua normaalin lapsuuden eläneille ystäville näistä asioista. Menisi varmaan yksinpuheluksi.
[/quote]Minulla taas melkein kaikki ystävätkin ovat kokeneet jotain saman tyyppistä. Joillakin isä on ollut äitiä 'pahempi'. On tuntunut tavanomaiselta, että vanhemmat käyttäytyvät kohtuuttomasti.
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 11:56"]
Liittyykö tämä niin monen kirjoittama vanhemmuuden kuva juuri tuohon kaupungistumiskehitykseen ja samalla naisen roolin muuttumiseen pysyvästi perheessä ja yhteiskunnassa ja samalla perinteisen kylä-yhteisöllisyyden murtumiseen, joka tapahtui juuri suurten ikäluokkien maaltapaon aikaan 70-luvulla? Hirveän monessa kohtaa käy ilmi äidin kyvyttömyys pitää huolta itsestään, ehkä kouluttamattomuus ja verkostojen puute, jotka tietenkin aiheuttavat paljon tuskaa ja liian raskaan arjen aiheuttamaa katkeruutta, ylirasitusta ja vihaa, joihin varmasti moni vanhempi osaa samastua. Yritän hakea jotain laajempaa selitystä - niin yhdenmukaisia ovat monet tarinat.
[/quote]
Itsekin olen miettinyt tuota. Tuo sukupolvi oli oikeastaan ensimmäinen, joka laajemmassa mitassa muutti kaupunkiin, opiskelivat ammatin ja alkoivat tehdä ''uraa''. Lapset laitettiin muiden hoidettavaksi, sekä omat vanhemmat jätettiin taakse - ehkä myöhemmin vanhainkoteihin, kun siitä tuli yleisempikin trendi.
Ei tukea omalle äitiydelle, hyvin kaavamainen mielikuva lasten ''kasvatuksesta'' - syötetään vain 3 tunnin välein, ei saa pitää sylissä liikaa, ulos nukkumaan jotta keuhkot kasvaa.. jne jne., urapaineet ja kodin hoito, patriarkaalinen yhteiskunta ja sovinismi - naisille nauraminen - naisen logiikka vrt. speden sketsit - skitsofreeninen suhtautuminen naisten tuloon työmarkkinoille ja olemalla kuitenkin miesten mielestä bimboja.
Ehkä tuon ikäluokan naiset joutuivat narullatanssillaan hyvin skitsoon tilaan, koska oikeastaan kaikki mitä tekivät, oli jotenkin väärinpäin. Ei aikaa lapsille, toisaalta miesten piikittely naisten osaamisista ja ''onkohan sulla nyt ne päivät'' -kommentit, jos vaimo ilmaisi mielipiteensä. Avoin sovinismi ainakin jäänyt itselläni mieleen tuosta aikakaudesta lapsen näkökulmasta.
Äidit siirsivät tuon vähättelevän asenteensa sitten tyttäriinsä, ja ehkä olivatkin täynnä piilovihaa naissukupuolesta. Pojalle annettiin enemmän mahdollisuuksia, sillä mies tuki myös sitä ajatusta alitajuisesti, että pojalle kuuluu antaa urheiluvempeleet, autot sun muut itsenäisyyteen viittaavat komponentit.
Tyttärelle annettiin ehkä instrumentti, jolla itseään ja muita viihdyttää. Introverttti kasvatus. Tai joku muu urheiluharrastus, johon ei välineitä tarvittu. Tämä ainakin oma kokemus.
Sisäänrakennettuna ikäänkuin normi kohdella hyvin eri tavoin poikaa ja tyttöä.
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 18:32"]
Minun äidillä on aina telkkari auki. Js alan kertoa jotain juttua, hän ensin pistää ääntä kovemmalle ja hetken päädtä käskee olla hiljaa. Aivan sama onko kysymyksessä uutiset vai ostos tv.
[/quote]
En tiedä itkeäkö vai nauraa ...
[quote author="Vierailija" time="29.07.2014 klo 20:19"]
Mutkumutku en saanut lapse koiraa, vaikka oisin halunnut ja kerran äiti pilkkas mua toopeksi, kun sain kokeesta viitosen, ei oo mulla itsetuntoa enkä oo päässyt jatko opiskelemaan, ja se on kaikki MUN ÄIDIN SYY. Näin on! Ihanaa, olen tiedostanut tän nyt ja voin jatkossa syyttää kaikesta äitiä. Liian kuuma, se on äidin syy. Olen lihava, se on äidin syy kun ei opettanut mua syömään terveellisesti ja harjoittamaan itsekuria. Mies haukkuu laiskaksi, sekin on äidin syy kun ei vaatinut enemmän kotona. Töissä pomo haukkui, sekin on äidin vika jotenkin. MAHTAVAA!!!!!!!
[/quote]
Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa
Juuri näin. Samoja pohdin. Tuosta poikien suosimisesta. Omassakin perheessä velipoika on aina ollut se luottohenkilö ja tukipilari, vaikka minä olen itsenäistynyt aikaisemmin ja pärjännyt (jos nyt sitä on pakko mittaroida) paremmin työssä ja taloudellisesti - myös henkisesti. Minua tituleerataan usein "sukulaiseksi", veli taas on perheenjäsen, kun äiti puhuu yhteisistä asioista. Kai se kumpuaa tuosta naisen roolin kipeästä muutosvaiheesta, jonka aiheuttamat paineet on purettu omiin tyttäriin kateuden, katkeruuden ja vihan muodossa.
Olin aika liikuttunut, kun oma 17-vuotias poikani kysyi kerran, voiko hän tulla asumaan luokseni aikuisenakin, jos tulee sellainen tilanne, ettei ole rahaa asuntoon tai ruokaan. Mielelläni vastasin, että totta kai voi. Itse en olisi tuollaista kysynyt lapsuuskodissani koskaan, tiesin varmaan vastauksen kysymättäkin.
Tuon pojan kysymyksen jälkeen otin asian puheeksi muidenkin lasten kanssa, myös nuorimman, jolla aikuistumiseen on vielä pitkä matka, ja sanoin, että kotiin voi aina tulla ja siellä on aina tilaa riippumatta siitä, kuinka vähän neliöitä siellä sattuisi olemaan.
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 21:27"]
[quote author="Vierailija" time="29.07.2014 klo 20:19"]
Mutkumutku en saanut lapse koiraa, vaikka oisin halunnut ja kerran äiti pilkkas mua toopeksi, kun sain kokeesta viitosen, ei oo mulla itsetuntoa enkä oo päässyt jatko opiskelemaan, ja se on kaikki MUN ÄIDIN SYY. Näin on! Ihanaa, olen tiedostanut tän nyt ja voin jatkossa syyttää kaikesta äitiä. Liian kuuma, se on äidin syy. Olen lihava, se on äidin syy kun ei opettanut mua syömään terveellisesti ja harjoittamaan itsekuria. Mies haukkuu laiskaksi, sekin on äidin syy kun ei vaatinut enemmän kotona. Töissä pomo haukkui, sekin on äidin vika jotenkin. MAHTAVAA!!!!!!!
[/quote]
Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa
[/quote]
Nämä huutelukommentit voi jättää omaan arvoonsa. Ketju on ollut todella hyvä, ei anneta parin häirikön pilata sitä.
Hyvä esimerkki veljeni suosimisesta ja minun vähättelystä on äitini suhtautuminen meidän parisuhteisiin.
Veli erosi nuorena tyttöystävästään ja äiti oli varma, että veli ei enää kestänyt tyttöystävän hankaluutta. Tosi asiassa tyttöystävä lähti.
Minä puolestani muutin mieheni kanssa toiseen kaupunkiin minun työn perässä; mies irtisanoutui työstään ja etsi itselleen uuden työn. Kun erosimme, äiti "tiesi" kysymättä, että mies oli jättänyt minut ja kysyi muutanko takaisin kotikaupunkiin, kun toisessa kaupungissa ei muka ole minulle enää mitään, kun kerran erosin miehestä... Jos olisi korjannut, että minä jätin mieheni, joka ei olisi halunnut erota, olisi äiti sen jotenkin onnistunut kääntämään ainoastaan minun syyksi.
Oman äidin piiloviha minua kohtaan tuli esiin jo ihan pikkutyttönä. Muistan kuinka veljeni käyttäytyi minua kohtaan hyvin sopimattomasti, johon en halua edes sen syvemmin mennä. Äiti ei koskaan uskonut minua, kun kerroin mieltä askarruttavista asioista. Lähinnä suuttui, että kuinka kehtaat keksiä juttuja.
Veljen väkivalta ja muu kiusaaminen (monta vuotta vanhempi) ohitettiin sanomalla: viisaampi antaa periksi. Antaa PERIKSI!???
Eli veljelle ei koskaan näkyvästi laitettu rajoja saati suututtu siskon joutuessa simputuksen uhriksi. Ihan kuin luvan kanssa sai käydä kimppuun ja ilkkua pienempää sisarta.
Passiivista piilovihaahan tuo on, että jos ei äiti voi suoraan käydä pikkutytön kimppuun, annetaan pojan tehdä se. Sanomattakin on selvää, että veljestäni kasvoi kusipäinen narsisti, joka ei voi koskaan tehdä mitään väärin - ei omasta, eikä äidin mielestä - lukuisista pahoinpitelyistä ja muustakin vakavammasta, joihin en halua mennä täällä.
Äidit mahdollistivat poikien kasvamisen kieroon ja yltiönarsisteiksi. Voivat *pärjätä* työelämässä, mutta ovat puolisoilleen ja sisarilleen täysiä p-päitä. Suvulle toki esiinnytään hymypatsaan tavoin. Ja työyhteisölle.
[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 18:09"]
Mua ihmetyttänyt tämä hokema "mistään tärkeästä ei puhuttu", eli mikä tämä tärkeä sitten oli? Kovin moni tästä on valittanut, mutta kukaan ei oikein konkretisoinut, mitä se tärkeä sitten oli.
[/quote]
Mä voin omasta puolestani kertoa, että tärkeät asiat on yksinkertaisia: kysytään kuulumisia, lohdutetaan, kannustetaan (edes joskus) ja viestitään, että lapsi on tärkeä.
Tärkeää on mielestäni myös se, että elämässä suuret taitekohdat eivät tule sivuutetuiksi kuin mikä tahansa puuropäivä. Meillä ovat kaikki lapset muuttaneet pois kotoa ilman että vanhemmat kommentoivat asiaa mitenkään. Kamat vaan laukkuun ja aamulla junaan, joka vei uudelle opiskelupaikkakunnalle. Aika karua mun mielestäni ainakin jos vertaan siihen, miten itse haluan osallistua omien lasteni elämän vaiheisiin. Toivottaisin ainakin onnea opintoihin, jos haluavat itse vetää matalaa profiilia.
Joku kyseli aiemminkin täällä, miksi pitäisi puhua tunteista. Ei tunteita tarvitse vatvoa, mutta ihan yksinkertaisin tavoin voi tuoda esiin sen, että ylipäätään on tunteva olento. Tuntevat olennot sisällyttävät puheeseensa asioita, jotka liittyvät tunteisiin, vaikkeivät tunteet se varsinainen puheenaihe olekaan. Oma mieheni ei ole puheliasta lajia eikä hän äitinsäkään kanssa mitään syvällisiä haastele, mutta heidän välillään vallitsee silti rakkaudellinen ilmapiiri. Siihen päästään, kun kysellään toistensa kuulumisia ja kommentoidaan niitä hyväksyvään ja kiinnostuneeseen sävyyn.