Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Äitini kuoli muutama kuukausi sitten. Tätä ketjua lukiessa olen tehnyt omaa surutyötäni. Välillämme oli paljon myrskyjä mutta koskaan en joutunut epäilemään äitini rakkautta. Olen siis moninkertaisesti tyytyväisempi äitisuhteeseeni kuin monet täällä.
Äitini oli kuitenkin sukupolvensa lapsi, kasvanut tunnekylmässä perheessä ilman oman äidin mallia. Stressaantuneena ja konfliktitilanteissa hän taantui kiukuttelevaksi lapseksi jolta puuttui filtterit kokonaan. Kukaan ei ole koskaan minulle sanonut yhtä loukkaavia asioita. Itse en ole koskaan sanonut kenellekään yhtä pahasti, en kykenisi. Humalatilassa tehdasasetuksia oli tasan kaksi: ilkeä hirviö tai marttyyri joka oli omasta mielestään maailman surkein äiti ikinä. En tiedä kumpi näistä oli rasittavampi kestää.
Tässä(kin) keskustelussa on pohdittu, mitkä osat kenenkin lastenkasvatuksessa ovat “ajan tapa” ja voiko tällaisista kasvatusmetodeista esittää jälkikäteen kritiikkiä. Varmasti on asioita jotka oikeasti tehtiin niinkuin siihen aikaan parhaaksi nähtiin. Esimerkiksi seksuaalisuudesta puhumisen vaikeutta pitää tarkastella aikakauden linssien lävitse, sen puutetta en ole omassa kasvatuksessani koskaan ihmetellyt sen kummemmin.
Uskon kuitenkin vakaasti että äitini teki lapsuudessani monia asioita joiden tiesi ihan tasan tarkkaan jo silloin olevan väärin. Juuri siksi näistä asioista ei ikinä, koskaan, voinut jälkikäteen puhua: äitini tunsi murskaavaa syyllisyyttä jonka käänsi vihaksi ja vähättelyksi aina jos mistään negatiivisesta tuli puhetta. Hänelle suuttuminen oli itsesuojelukeino. Kaatokännien vetäminen jouluaattona tai “mitä sinä teit väärin että tulit koulukiusatuksi” -kysymykset eivät ole koskaan “ajan tapa” vaan silkkaa epäkypsyyttä.
Luulen, että monien äitien kohdalla on sama tilanne. Meidän äitimme olivat kykenemättömiä käsittelemään omia traumojaan ja ongelmiaan sisäisesti ja projisoivat ne lapsiinsa, käyttäen meitä henkisinä nyrkkeilysäkkeinä. Myöhemmin he koittavat piiloutua “parhaani minä tein” – monologin taa vaikka tietävät ihan tasan tarkkaan etteivät tehneet sitä parastaan, eivät lähellekään. Oma äitini kerran jopa tiuskaisi minulle, huudettuaan taas minulle asiasta jolla ei ollut mitään tekemistä minun kanssani, että hänen on sillä tavalla päästävä purkamaan pahaa oloaan.
Jokaisella meillä on haasteita oman vanhemmuutemme kanssa. Erona äitiini on se, että pystyn etsimään muita keinoja purkaa pahaa oloani ja myöntämään , kun olen tehnyt väärin. Omassa äitiydessäni ei vallitse samanlainen hysteerinen hylätyksi ja arvostelluksi tulemisen pelko kuin äidilläni. Uskon äidin pohjimmiltaan vain halunneen olla rakastettu, mutta hän ei osannut lainkaan käsitellä niitä monimutkaisia asioita joita aikuisiin ihmissuhteisiin kuuluu. Miellyttämisen halu ja lempeys kävivät jatkuvaa kamppailua huonon itsetunnon ja vihan tunteiden kanssa.
Suriessani äitini poismenoa suren samalla myös sitä suhdetta joka meillä olisi voinut olla jos äiti olisi hoidattanut alati pahentunutta masennustaan ja traumojaan aktiivisesti. Äiti ulkoisti masennuksensa syyt itsensä ulkopuolelle mikä vapautti hänet kaikesta vastuusta. Olen kiitollinen äidilleni että viimeiseen asti hän jaksoi kuitenkin sanoa että lapset ja lapsenlapset olivat hänen suurin ilonsa elämässä, iloinen siitä että hän oli erinomainen mummo. Välillämme vallitsi rauha kuoleman hetkellä, olimme lähellä toisiamme.
Oma polkuni äitini kanssa on kuljettu loppuun. Hän elää edelleen paitsi muistoissani, myös monissa tavoissani ja ajatusmalleissani. Hyvässä ja pahassa raahaan häntä mukanani. Minua kantaa kuitenkin se tieto, että olin rakastettu ja toivottu lapsi ja omassa lapsuudessani oli paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Toivon kaikille voimia ja mielenrauhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
En muuta kantaani. Äitien kummaltakaan puolelta ei pidä sotkeutua lastensa perheiden asioihin. Niin ettei jompikumpi puoliso tunne itseään syrjäyteyksi, vaikka isä jo raskausaikana. Hoitakoon vaimo äitinsä kanssa neuvolat ja hankinnat kun kerran anoppi on parempi kuin minä. Kaikki asiathan se äidilleen puhuu ja äiti määrää .
Olinpa miten paha tahansa, lasteni perhe/parisuhdeasioihin en puutu enkä ota kantaa enkä kenenkään selän takana sählää, "minäkin puhun nikolle jos se vaikka sitten suostuu niihin juoksuvaunuihin".....
Raskaudesta onnittelen, voin vointia kysyä, vauvalle rotinat mutta arvostan lasteni perhe-elämän yksityisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
Odota kun pariutuu, sitten heitä on kaksi. Odota kun täyttää 50.
( Muuten, 70- luvulla jo vastattiin lapsen tarpeisiin, se huudatus jäi 60- luvun alkuun. Äitini (kymmenen lapsen äiti) kävi veljeni vauvaa salaa antamassa vettä ja hyssyttämässä kun käly vaan meni rannalle ja sanoi että tulee neljän tunnin päästä ruokkimaan. Vuosi 1960.
Äiti sanoi etteihän hommista olisi tullut aikoinaan mitään jos ei lapsiakin olisi hoidettu ja pidetty tyytyväisenä pyykkikorissaan.
Vierailija kirjoitti:
Itse elin lapsuuteni talossa, jossa ei ollut mukavuuksia eli meillä ei ollut juoksevaa vettä tai sisävessaa. Pesulla käytiin lämmittämällä ulkosauna kerran tai kaksi viikossa. Yhden ystäväni kotona oli mukavuudet ihan samaa tasoa. Mutta se kodin ilmapiiri! Heille mennessä asunnosta huokui lämmin tunnelma, jonka aikuisena ymmärsin johtuvan siitä, että heillä vanhemmat rakastivat toisiaan ja lapsiaan. Erehdyin kerran äidille ihmettelemään, miksi siellä tuntuu niin erilaiselta mitä meiltä, niin äiti suutahti ja sanoi, että ne on rikkaita.
Minusta oli ihmeellistä, että heille sai mennä sisälle, kaverini äiti katsoi minua silmiin ja jutteli minulle. Meille ei saanut tulla ja äiti manipuloi minut katkaisemaan lähes kaikki orastavat kaverisuhteet.
Juuri tämä!! Kun täällä jotkut haluaa toisten kokemuksia mitätöidä sanomalla että olette saaneet opiskella ja on ollut rahallisesti hyvät olot, miten kehtaatte valittaa ettei ole tarpeeksi sylitelty, niin tuo lause jo kertoo ettei henkilöllä ole kykyä käsittää mistä on kyse. Kyse ei ole materiasta ja rahasta! Kyse on siitä oppiiko lapsi luottamaan vanhempiinsa vai ei. Sillä se luottamuksen kokemus kantaa pitkälle, sillä se lapsi oppii luottamaan myös itseensä. Jos lapsi oppii että vanhempiin ei voi luottaa ja ettei hän kelpaa vanhemmilleen, se haavoittaa syvästi ja vaikeuttaa oleellisesti henkistä kasvua. Ja tuolla ei ole mitään tekemistä rikkauden kanssa. Köyhänkin lapsuus on ollut hyvä, jos hän on saanut kokea olevansa vanhemmilleen tärkeä ja hyväksytty sellaisena kuin on. Ja päinvastoin, voi olla kaikki maailman mammona, mutta jos ei ole tuota vanhempien hyväksyntää, ei ole mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60-70 luvulla syntyneiden äidit ovat jo vanhuksia, ja vanheneva ihminen ei pysty muuttamaan luonnettaan ja käytöstään ainakaan paremmaksi. Jo menneisyydessä ikävästä ihmisestä ei tule pullantuoksuista hymymummoa vaan usein käytös saa vain lisää teräviä kulmia.
Tämä pitää aina muistaa kun joutuu tekemisiin vanhan vanhempansa kanssa.
Se ei merkitse sitä, että edelleenkään antaisi äidin tai isän kyykyttää vanhuuteen vedoten,
vaan paremminkin voi pitää päänsä ja antaa toisen pitää omansa.
Tämä ei valitettavasti meillä onnistu, kun kysymys on aina siitä mitä minun pitäisi tehdä. En voi pitää omaa päätäni ja antaa äitini pitää omaansa. Ja kun pidän oman pääni, lopputulema on äidin raivokohtaus.
Jos ette asu yhdessä , itsekin jo ehtoopuolelle kallistuvat ihmiset, sen 70+ vanhempanne kanssa miksi ette voi elää niinkuin haluatte vaikka se vanhempanne olisi toista mieltä?
Miksi kinata? Miksi raivota? Menee omaan kotiinsa ja tekee, elää niinkuin tahtoo?Tottakai minä elän omaa elämääni kuten haluan. Kysymys on siitä, että äitini esim. paukahtaa paikalle ilmoittamatta milloin haluaa. Ja aina hänellä on mukanaan minulle pikku puuhia, joita ei itse viitsi eikä halua tehdä, vaan ilmoittaa että minun ne pitää tehdä, koska on minulle niin paljon helpompaa. Ja kun sanon ei, hän alkaa itkuraivoamisen.
Onko siis ehdotuksesi, että alan äitini orjaksi, ja alan hypätä hänen pillinsä mukaan täysin? Sillä sitä hän yrittää, olen kokeillut. Mitä enemmän teen asioita hänen pyynnöstään, sen enemmän niitä pyyntöjä alkaa tulla, ja ne on ihan järjettömiä, ihan silkkaa pompottamista.
Tai pidän oman oven aina lukossa ja sanon lapsillekin että ei saa avata sitä mummilleen?
Laitanko siis välit kokonaan poikki, sekö on äidilleni parempi? Minulle olisi varmasti, mutta tiedän että äitini kyllä hajoaisi siitä ihan täysin.
Mä ymmärrän että sitä on vaikea tajuta millaista on toimia persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa. Kun en sitä itsekään meinaa tajuta millään. Sitä kun yrittää loogisesti järkeillä miten kannattaisi toimia, eikä millään pysty ymmärtämään mikä ihan normaalissa kanssakäymisessä voi olla niin vaikeaa. Mutta kun nämä ihmiset eivät toimi normaalin logiikan mukaan. Mikään vastavuoroisuus ei toimi, vaan heillä on vain se oma, täysin itsekeskeinen tapansa toimia ja ajatella, ja siihen usein liittyy vielä se, että meidän muiden pitäisi osata lukea heidän ajatuksiaan ja ennakoida heidän toiveitaan ja odotuksiaan.
Elät elämääsi, kuten haluat, mutta aiemmin sanoit, että et voi niin tehdä ja pitää omaa päätäsi. Silloin olet kyllä väistämättä jonkinlaisessa symbioosissa äitisi kanssa.
Kukaan tuskin pystyy paremmin sanomaan, kuin sinä itse, miten kannattaisi toimia. Itse en sietäisi päivääkään tuollaista. Ehkä siihen on syynä se, että olen jo kohta eläkeikäinen, niin en vaan yksinkertaisesti ota enää vastaan huonoa kohtelua keneltäkään. Sitä puolta on tullut otettua vastaan lapsuudessa ja nuoruudessa ihan riittävästi.
Jos vanha äiti saa raivokohtauksia, jos asioita ei tehdä, kuten hän määrää, niin mikä siinä on se tekijä, joka pakottaa toimimaan oman halunsa vastaisesti? Jos aina myöntyy vanhuksen tahtoon, se antaa täysin väärän signaalin omillekin lapsille, että on ihan ok manipuloida ja heittäytyä marttyyriksi, jos ei saa tahtoaan läpi. Omia rajojaan, perhettään ja itseään saa ja pitää puolustaa, vaikka sitten vanhan äidin kustannuksella.
Oma lapseni on tiennyt jo hyvin pienestä asti että mummi on "erilainen". Ei hän ole missään vaiheessa pitänyt ok:na sitä että voi yrittää manipuloida toisia saadakseen tahtonsa läpi, ei lapset nyt noin pöllöjä ole. Kun lapselle opetetaan mikä on oikein ja väärin, niin kyllä hän sen muistaa myöhemminkin, niin hyvässä kuin pahassakin. Sen sijaan mummin ei pitäisi olla mikään kasvatuksen korkein taho jonka mukaan vanhemmat käskevät lapsen elää, ja jonka mukaan vanhemmatkin elävät.
Minä ihan sanoin lapselle että mummi on tietyllä tapaa sairas, mutta sairaitakin läheisiä pitää pyrkä auttamaan jos vain suinkin pystyy siihen. Myös sanottiin ettei kaikki mummin jutut ole ok, eikä lasta tosiaan jätetty hänen kanssaan yksin.
Kyllä meilläkin mun lapset tietää ja osaavat suhtautua mummiinsa. Äitini on sitä ikäluokkaa/ihmistyyppiä jonka mukaan vanhempia pitäisi vaan kunnioittaa vaikka he tekisivät mitä. Mä olen aina pistänyt tuossa(kin) asiassa kampoihin ja puolustanut lapsiani äitini sekoiluilta. Nyttemmin kun mun lapset on jo isoja, äitini on alkanut siirtää manipulaatiotaan minusta heihin. Onneksi he eivät ole joutuneet kasvamaan siinä omituisessa hämähäkinverkossa missä itse olin, vaan he ymmärtävät ja näkevät mumminsa toimet ja tarkoitusperät, eivätkä ole samalla lailla syyllistettävissä mitä itse olin vuosikymmeniä.
Mummi siis yrittää hyppyyttää lapsenlapsiaankin tekemässä puolestaan sitä tätä ja tuota, mutta ei siinä enää juurikaan onnistu.
Ei äitiä eikä mummia tarvitse auttaa. Puhelinnumeroita hänelle vaan josta voi ostaa apua.
Lähimmäistä, ei mummeja , työkavereita, aspoja , porrassiivoojaa jne nykyisin tarvitse kunnioittaa eikä kohdella kohteliaasti. Ne ajat on menneitä aikoja.
Kuulostat ihan äidiltäni, joten surkeat syyllistysyrityksesi eivät onnistu. Olen äidillenikin sanonut, että kyllä minä autan häntä kun hän apua todella tarvitsee mutta en ala hyppäämään hänen oikkujensa mukaan.
Avun tarvetta ei ole se, että minun pitäisi käydä ostamassa hänelle tietty asia ja ajaa 30 km sitä viemään hänelle, kun hänellä täysin liikuntakykyisellä ja lähes täysjärkisellä on kauppa 200m kodistaan. TUollainen on hyppyyttämistä. Samoin kuin se, että soittaa lapselleni kolme kertaa viikossa ja joka kerta pitäisi lapsen ajella mummin luokse tekemään joku ihan naurettavan mitätön tietokonehomma. Varsinkin kun nuo kaikki olisi voinut hoitaa kerralla, mutta kas kummaa, ei se mummi millään muistanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oisko viiskymppiset ensimmäinen sukupolvi joka aikuisena on ruvennut miettimään miksi lapsuuteni oli erilainen kuin nykyisillä lapsilla. Olin siis väärin kohdeltu, hoidossa tädeillä ja jopa mummoloissa. Ei kuskattu autolla joka paikkaan, saatiin avain kaulassa ulkoilla.
Suuret ikäluokat eivät ehkä ole tajunneet niin ajatella, he ovat tyytyneet vaatimattomaan lapsuuteen , ehkä suurissa perheissä, lähtemään nuorina töihin vähäisellä koulutuksella jne. Eivätkä tajua kasvattaneensa omat lapsensa väärin tuossa yhteiskunnan taitteessa 70- luvulla. ( Muutoksia peruskoulu, parantuneet äitiys/perhe-etuudet, työelämän parannuksia) .
Ehkä jotkut 70+ ihmisetkin tuntevat katkeruutta huonoista lähtökohdistaan ja masentuvat vanhuksina. Itse en ole heitä kohdannut, kaikki ovat iloisia joiden lapsilla on ollut asiat paremmin, talous kohdallaan, ylpeilevät lääkäri-lapsenlapsillaan jne.Ja tietenkin aina on perheitä jossa elämä on mennyt huonosti joillakin tai kaikilla.
Kuule, kyllä mun isäni joka on jo yli 80-vuotias edelleen miettii aika ajoin miksi hänen oma isänsä vihasi häntä niin paljon. Ei auttanut vaikka olivat ihan vauras Helsinkiläisperhe.
Kun ei se sun ja kaltaistesi paksuun kalloon nyt tunnu millään menevän, että tässä ei nyt puhuta noista materialistisista olosuhteista ollenkaan. Itse en todellakaan usko edes minkään päivähoidon tai oudolla naapurintädillä hoidattamisen olleen oikea ongelma JOS kotona oli hyvä ja rakastava ilmapiiri. Sitten jos kotonakin koki hylkäystä, niin silloin asia oli moninkertaisesti huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60-70 luvulla syntyneiden äidit ovat jo vanhuksia, ja vanheneva ihminen ei pysty muuttamaan luonnettaan ja käytöstään ainakaan paremmaksi. Jo menneisyydessä ikävästä ihmisestä ei tule pullantuoksuista hymymummoa vaan usein käytös saa vain lisää teräviä kulmia.
Tämä pitää aina muistaa kun joutuu tekemisiin vanhan vanhempansa kanssa.
Se ei merkitse sitä, että edelleenkään antaisi äidin tai isän kyykyttää vanhuuteen vedoten,
vaan paremminkin voi pitää päänsä ja antaa toisen pitää omansa.
Tämä ei valitettavasti meillä onnistu, kun kysymys on aina siitä mitä minun pitäisi tehdä. En voi pitää omaa päätäni ja antaa äitini pitää omaansa. Ja kun pidän oman pääni, lopputulema on äidin raivokohtaus.
Jos ette asu yhdessä , itsekin jo ehtoopuolelle kallistuvat ihmiset, sen 70+ vanhempanne kanssa miksi ette voi elää niinkuin haluatte vaikka se vanhempanne olisi toista mieltä?
Miksi kinata? Miksi raivota? Menee omaan kotiinsa ja tekee, elää niinkuin tahtoo?Tottakai minä elän omaa elämääni kuten haluan. Kysymys on siitä, että äitini esim. paukahtaa paikalle ilmoittamatta milloin haluaa. Ja aina hänellä on mukanaan minulle pikku puuhia, joita ei itse viitsi eikä halua tehdä, vaan ilmoittaa että minun ne pitää tehdä, koska on minulle niin paljon helpompaa. Ja kun sanon ei, hän alkaa itkuraivoamisen.
Onko siis ehdotuksesi, että alan äitini orjaksi, ja alan hypätä hänen pillinsä mukaan täysin? Sillä sitä hän yrittää, olen kokeillut. Mitä enemmän teen asioita hänen pyynnöstään, sen enemmän niitä pyyntöjä alkaa tulla, ja ne on ihan järjettömiä, ihan silkkaa pompottamista.
Tai pidän oman oven aina lukossa ja sanon lapsillekin että ei saa avata sitä mummilleen?
Laitanko siis välit kokonaan poikki, sekö on äidilleni parempi? Minulle olisi varmasti, mutta tiedän että äitini kyllä hajoaisi siitä ihan täysin.
Mä ymmärrän että sitä on vaikea tajuta millaista on toimia persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa. Kun en sitä itsekään meinaa tajuta millään. Sitä kun yrittää loogisesti järkeillä miten kannattaisi toimia, eikä millään pysty ymmärtämään mikä ihan normaalissa kanssakäymisessä voi olla niin vaikeaa. Mutta kun nämä ihmiset eivät toimi normaalin logiikan mukaan. Mikään vastavuoroisuus ei toimi, vaan heillä on vain se oma, täysin itsekeskeinen tapansa toimia ja ajatella, ja siihen usein liittyy vielä se, että meidän muiden pitäisi osata lukea heidän ajatuksiaan ja ennakoida heidän toiveitaan ja odotuksiaan.
Elät elämääsi, kuten haluat, mutta aiemmin sanoit, että et voi niin tehdä ja pitää omaa päätäsi. Silloin olet kyllä väistämättä jonkinlaisessa symbioosissa äitisi kanssa.
Kukaan tuskin pystyy paremmin sanomaan, kuin sinä itse, miten kannattaisi toimia. Itse en sietäisi päivääkään tuollaista. Ehkä siihen on syynä se, että olen jo kohta eläkeikäinen, niin en vaan yksinkertaisesti ota enää vastaan huonoa kohtelua keneltäkään. Sitä puolta on tullut otettua vastaan lapsuudessa ja nuoruudessa ihan riittävästi.
Jos vanha äiti saa raivokohtauksia, jos asioita ei tehdä, kuten hän määrää, niin mikä siinä on se tekijä, joka pakottaa toimimaan oman halunsa vastaisesti? Jos aina myöntyy vanhuksen tahtoon, se antaa täysin väärän signaalin omillekin lapsille, että on ihan ok manipuloida ja heittäytyä marttyyriksi, jos ei saa tahtoaan läpi. Omia rajojaan, perhettään ja itseään saa ja pitää puolustaa, vaikka sitten vanhan äidin kustannuksella.
Oma lapseni on tiennyt jo hyvin pienestä asti että mummi on "erilainen". Ei hän ole missään vaiheessa pitänyt ok:na sitä että voi yrittää manipuloida toisia saadakseen tahtonsa läpi, ei lapset nyt noin pöllöjä ole. Kun lapselle opetetaan mikä on oikein ja väärin, niin kyllä hän sen muistaa myöhemminkin, niin hyvässä kuin pahassakin. Sen sijaan mummin ei pitäisi olla mikään kasvatuksen korkein taho jonka mukaan vanhemmat käskevät lapsen elää, ja jonka mukaan vanhemmatkin elävät.
Minä ihan sanoin lapselle että mummi on tietyllä tapaa sairas, mutta sairaitakin läheisiä pitää pyrkä auttamaan jos vain suinkin pystyy siihen. Myös sanottiin ettei kaikki mummin jutut ole ok, eikä lasta tosiaan jätetty hänen kanssaan yksin.
Kyllä meilläkin mun lapset tietää ja osaavat suhtautua mummiinsa. Äitini on sitä ikäluokkaa/ihmistyyppiä jonka mukaan vanhempia pitäisi vaan kunnioittaa vaikka he tekisivät mitä. Mä olen aina pistänyt tuossa(kin) asiassa kampoihin ja puolustanut lapsiani äitini sekoiluilta. Nyttemmin kun mun lapset on jo isoja, äitini on alkanut siirtää manipulaatiotaan minusta heihin. Onneksi he eivät ole joutuneet kasvamaan siinä omituisessa hämähäkinverkossa missä itse olin, vaan he ymmärtävät ja näkevät mumminsa toimet ja tarkoitusperät, eivätkä ole samalla lailla syyllistettävissä mitä itse olin vuosikymmeniä.
Mummi siis yrittää hyppyyttää lapsenlapsiaankin tekemässä puolestaan sitä tätä ja tuota, mutta ei siinä enää juurikaan onnistu.
Ei äitiä eikä mummia tarvitse auttaa. Puhelinnumeroita hänelle vaan josta voi ostaa apua.
Lähimmäistä, ei mummeja , työkavereita, aspoja , porrassiivoojaa jne nykyisin tarvitse kunnioittaa eikä kohdella kohteliaasti. Ne ajat on menneitä aikoja.Kuulostat ihan äidiltäni, joten surkeat syyllistysyrityksesi eivät onnistu. Olen äidillenikin sanonut, että kyllä minä autan häntä kun hän apua todella tarvitsee mutta en ala hyppäämään hänen oikkujensa mukaan.
Avun tarvetta ei ole se, että minun pitäisi käydä ostamassa hänelle tietty asia ja ajaa 30 km sitä viemään hänelle, kun hänellä täysin liikuntakykyisellä ja lähes täysjärkisellä on kauppa 200m kodistaan. TUollainen on hyppyyttämistä. Samoin kuin se, että soittaa lapselleni kolme kertaa viikossa ja joka kerta pitäisi lapsen ajella mummin luokse tekemään joku ihan naurettavan mitätön tietokonehomma. Varsinkin kun nuo kaikki olisi voinut hoitaa kerralla, mutta kas kummaa, ei se mummi millään muistanut.
En itsellisenä 78 v, autoilevana leskenä tajua siis tuollaista suhdetta. Hoidan asiani, olen paljon hoitanut ja pitäny lapsia ja auttanut lasteni perheitä. En silti odota heiltä että tulisivat minua auttamaan. Siivousta ostan, tietokoneen kansssa pärjään tai kysyn puhelimella, jos en jaksaisi kauppaan tilaisin kotiin tuotuna. Hommaan itseni kotoa pois jos ri kotain äkkirysäystä tule.
Äitisi on ehkä vanha jo ja jotkut on voineet odottaa , kun hoidin lapsia kun tarvitsivat kaitsijaa kaipa he auttavat minua? Siinä moni vanhus tekee virhearvion.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoilija kirjoitti:
Äitini kuoli muutama kuukausi sitten. Tätä ketjua lukiessa olen tehnyt omaa surutyötäni. Välillämme oli paljon myrskyjä mutta koskaan en joutunut epäilemään äitini rakkautta. Olen siis moninkertaisesti tyytyväisempi äitisuhteeseeni kuin monet täällä.
Äitini oli kuitenkin sukupolvensa lapsi, kasvanut tunnekylmässä perheessä ilman oman äidin mallia. Stressaantuneena ja konfliktitilanteissa hän taantui kiukuttelevaksi lapseksi jolta puuttui filtterit kokonaan. Kukaan ei ole koskaan minulle sanonut yhtä loukkaavia asioita. Itse en ole koskaan sanonut kenellekään yhtä pahasti, en kykenisi. Humalatilassa tehdasasetuksia oli tasan kaksi: ilkeä hirviö tai marttyyri joka oli omasta mielestään maailman surkein äiti ikinä. En tiedä kumpi näistä oli rasittavampi kestää.
Tässä(kin) keskustelussa on pohdittu, mitkä osat kenenkin lastenkasvatuksessa ovat “ajan tapa” ja voiko tällaisista kasvatusmetodeista esittää jälkikäteen kritiikkiä. Varmasti on asioita jotka oikeasti tehtiin niinkuin siihen aikaan parhaaksi nähtiin. Esimerkiksi seksuaalisuudesta puhumisen vaikeutta pitää tarkastella aikakauden linssien lävitse, sen puutetta en ole omassa kasvatuksessani koskaan ihmetellyt sen kummemmin.
Uskon kuitenkin vakaasti että äitini teki lapsuudessani monia asioita joiden tiesi ihan tasan tarkkaan jo silloin olevan väärin. Juuri siksi näistä asioista ei ikinä, koskaan, voinut jälkikäteen puhua: äitini tunsi murskaavaa syyllisyyttä jonka käänsi vihaksi ja vähättelyksi aina jos mistään negatiivisesta tuli puhetta. Hänelle suuttuminen oli itsesuojelukeino. Kaatokännien vetäminen jouluaattona tai “mitä sinä teit väärin että tulit koulukiusatuksi” -kysymykset eivät ole koskaan “ajan tapa” vaan silkkaa epäkypsyyttä.
Luulen, että monien äitien kohdalla on sama tilanne. Meidän äitimme olivat kykenemättömiä käsittelemään omia traumojaan ja ongelmiaan sisäisesti ja projisoivat ne lapsiinsa, käyttäen meitä henkisinä nyrkkeilysäkkeinä. Myöhemmin he koittavat piiloutua “parhaani minä tein” – monologin taa vaikka tietävät ihan tasan tarkkaan etteivät tehneet sitä parastaan, eivät lähellekään. Oma äitini kerran jopa tiuskaisi minulle, huudettuaan taas minulle asiasta jolla ei ollut mitään tekemistä minun kanssani, että hänen on sillä tavalla päästävä purkamaan pahaa oloaan.
Jokaisella meillä on haasteita oman vanhemmuutemme kanssa. Erona äitiini on se, että pystyn etsimään muita keinoja purkaa pahaa oloani ja myöntämään , kun olen tehnyt väärin. Omassa äitiydessäni ei vallitse samanlainen hysteerinen hylätyksi ja arvostelluksi tulemisen pelko kuin äidilläni. Uskon äidin pohjimmiltaan vain halunneen olla rakastettu, mutta hän ei osannut lainkaan käsitellä niitä monimutkaisia asioita joita aikuisiin ihmissuhteisiin kuuluu. Miellyttämisen halu ja lempeys kävivät jatkuvaa kamppailua huonon itsetunnon ja vihan tunteiden kanssa.
Suriessani äitini poismenoa suren samalla myös sitä suhdetta joka meillä olisi voinut olla jos äiti olisi hoidattanut alati pahentunutta masennustaan ja traumojaan aktiivisesti. Äiti ulkoisti masennuksensa syyt itsensä ulkopuolelle mikä vapautti hänet kaikesta vastuusta. Olen kiitollinen äidilleni että viimeiseen asti hän jaksoi kuitenkin sanoa että lapset ja lapsenlapset olivat hänen suurin ilonsa elämässä, iloinen siitä että hän oli erinomainen mummo. Välillämme vallitsi rauha kuoleman hetkellä, olimme lähellä toisiamme.
Oma polkuni äitini kanssa on kuljettu loppuun. Hän elää edelleen paitsi muistoissani, myös monissa tavoissani ja ajatusmalleissani. Hyvässä ja pahassa raahaan häntä mukanani. Minua kantaa kuitenkin se tieto, että olin rakastettu ja toivottu lapsi ja omassa lapsuudessani oli paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Toivon kaikille voimia ja mielenrauhaa.
Olipa hyvä ja viisas kirjoitus, kiitos tästä!
Itsekin ajattelen hyvin usein jo vuosia sitten kuollutta äitiäni, hänen antamaansa mallia, ja miksi hän oli äitinä sellainen kuin oli. Koin olevani rakastettu, mutta ainoastaan äitini puolelta. Isäni ei minua hyväksynyt, eikä sietänyt ikinä, ja kohtelu oli sen mukaista. Huutoa, kiroamista ja halveksuntaa riitti. Äiti ei kuitenkaan ikinä noussut puolustamaan, mitä ihmettelen vieläkin. Itselläni on suhteessa omiin lapsiini ollut sellainen ote, että jos lasteni isä olisi kohdellut heitä kaltoin, se olisi loppunut hyvin lyhyeen. Äiti ikäänkuin pelkäsi konflikteja, ja halusi mieluummin lakaista ikävät asiat maton alle, riidat, itkut ja pahat mielet oli piilotettava, ettei isä vaan näkisi ja suuttuisi. Äidillä oli kuitenkin itsellään mitä lempeimmät ja oikeudenmukaisimmat vanhemmat, ja täysin päinvastainen perhe-elämän malli, jota omassa perheessämme toteutettiin, niin ihmetys oli sitäkin suurempi, miksi hän ei puolustanut, eikä puolustautunut, vaikka näki lopputulokset.
Kun isä kuoli, äidille viimeistään siinä kohtaa valkeni lopullisesti, kuinka ikävänä olimme lapsuuden kokeneet, ja se laukaisi hänessä tarpeen purkaa samoja asioita yhä uudestaan ja uudestaan. Yleensä pienessä sievässä. Oli todella raskasta olla terapeuttina, mutta tajusin kuitenkin, että hänellä ei ollut vielä siihen mennessä ollut ketään, jolle purkaa kaikkein vaikeimpia asioita. Hän jopa sanoi, että hän ei ollut osannut olla meille hyvä äiti. Saimme lopulta kaikki asiat käsiteltyä, ja äitikin toivottavasti mielenrauhan. Mummona hän oli juuri sellainen, kuin hänen omakin äitinsä oli ollut.
Sen tämä episodi opetti, että omassa perheessäni en ole suostunut olemaan alistettu kynnysmatto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse elin lapsuuteni talossa, jossa ei ollut mukavuuksia eli meillä ei ollut juoksevaa vettä tai sisävessaa. Pesulla käytiin lämmittämällä ulkosauna kerran tai kaksi viikossa. Yhden ystäväni kotona oli mukavuudet ihan samaa tasoa. Mutta se kodin ilmapiiri! Heille mennessä asunnosta huokui lämmin tunnelma, jonka aikuisena ymmärsin johtuvan siitä, että heillä vanhemmat rakastivat toisiaan ja lapsiaan. Erehdyin kerran äidille ihmettelemään, miksi siellä tuntuu niin erilaiselta mitä meiltä, niin äiti suutahti ja sanoi, että ne on rikkaita.
Minusta oli ihmeellistä, että heille sai mennä sisälle, kaverini äiti katsoi minua silmiin ja jutteli minulle. Meille ei saanut tulla ja äiti manipuloi minut katkaisemaan lähes kaikki orastavat kaverisuhteet.
Juuri tämä!! Kun täällä jotkut haluaa toisten kokemuksia mitätöidä sanomalla että olette saaneet opiskella ja on ollut rahallisesti hyvät olot, miten kehtaatte valittaa ettei ole tarpeeksi sylitelty, niin tuo lause jo kertoo ettei henkilöllä ole kykyä käsittää mistä on kyse. Kyse ei ole materiasta ja rahasta! Kyse on siitä oppiiko lapsi luottamaan vanhempiinsa vai ei. Sillä se luottamuksen kokemus kantaa pitkälle, sillä se lapsi oppii luottamaan myös itseensä. Jos lapsi oppii että vanhempiin ei voi luottaa ja ettei hän kelpaa vanhemmilleen, se haavoittaa syvästi ja vaikeuttaa oleellisesti henkistä kasvua. Ja tuolla ei ole mitään tekemistä rikkauden kanssa. Köyhänkin lapsuus on ollut hyvä, jos hän on saanut kokea olevansa vanhemmilleen tärkeä ja hyväksytty sellaisena kuin on. Ja päinvastoin, voi olla kaikki maailman mammona, mutta jos ei ole tuota vanhempien hyväksyntää, ei ole mitään.
Täällä kanssa yksi, jonka lapsuus oli sellainen versio ketjussa käsitellystä ilmiöstä, jossa nimenomaan tämä oli kaiken keskipisteessä. Lapsuudenkodistani ei aineellisesti puuttunut mitään, tavaraa riitti ja opiskelutkin maksettiin yliopistoa myöten. Mutta vastapainona oli tunnetaitojen täydellinen puute, sellainen omituinen ankaruus ja ilottomuus ja ainainen pessimismi kaiken yllä, ja valtava kykenemättömyys laskeutua henkisesti lapsen tasolle. Sekä siinä mielessä, että yrittäisi selittää asioita lapsen kehitystasoa vastaavasti ja perustella ymmärrettävästi esim. antamiaan sääntöjä ja kieltoja (joista suuri osa oli sinänsä täysin järkeviä ja oikeutettuja!), että siinä mielessä, että hyväksyisi että oma lapsi on lapsi, jonka käyttäytymiseltä, kärsivällisyydeltä, kyvyltä olla tekemättä tyhmyyksiä jne. ei nyt vaan voi vaatia samaa kuin aikuisten tapauksessa.
Ei siinä auta jos on lapsella rahaa kourassa tai karkkia mahassa, jos vaikka joku oman mielipiteensä kertominen ruokapöydässä voi saada vastaansa "sinulta ei kukaan kysynyt mitään" -tiuskaisun, josta lapsen koko loppupäivä menee pilalle. Tai jokaista tuttavaperheessä kyläilemistä edeltää joku kymmenen minuutin ohjeistus siitä miten siellä pitää osata käyttäytyä tai "saa hävetä silmät päästään". Tai joku lapsen pieni ajattelemattomuuttaan tekemä möhläys voi saada aikaan sen, että äiti kilahtaa täysin, ei kuuntele mitään selityksiä tai anteeksipyyntöjä, ja seuraavaksi onkin punaiset vitsan jäljet takalistossa.
Jos huonoa kasvatusta ja välinpitämättömyyttä yrittää paikata jollain rahalla tms., niin se ei ole mikään korvaus siitä välinpitämättömyydestä, vaan se on itsessään lisää sitä samaa välinpitämättömyyttä.
No, onneksi omassa tapauksessa sentään se, että se rahahana oli auki, mahdollisti muuttamisen kokonaan toiselle puolelle Suomea. Se antoi sitten kivasti verukkeen etäännyttää välejä ja harventaa kontakteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse elin lapsuuteni talossa, jossa ei ollut mukavuuksia eli meillä ei ollut juoksevaa vettä tai sisävessaa. Pesulla käytiin lämmittämällä ulkosauna kerran tai kaksi viikossa. Yhden ystäväni kotona oli mukavuudet ihan samaa tasoa. Mutta se kodin ilmapiiri! Heille mennessä asunnosta huokui lämmin tunnelma, jonka aikuisena ymmärsin johtuvan siitä, että heillä vanhemmat rakastivat toisiaan ja lapsiaan. Erehdyin kerran äidille ihmettelemään, miksi siellä tuntuu niin erilaiselta mitä meiltä, niin äiti suutahti ja sanoi, että ne on rikkaita.
Minusta oli ihmeellistä, että heille sai mennä sisälle, kaverini äiti katsoi minua silmiin ja jutteli minulle. Meille ei saanut tulla ja äiti manipuloi minut katkaisemaan lähes kaikki orastavat kaverisuhteet.
Juuri tämä!! Kun täällä jotkut haluaa toisten kokemuksia mitätöidä sanomalla että olette saaneet opiskella ja on ollut rahallisesti hyvät olot, miten kehtaatte valittaa ettei ole tarpeeksi sylitelty, niin tuo lause jo kertoo ettei henkilöllä ole kykyä käsittää mistä on kyse. Kyse ei ole materiasta ja rahasta! Kyse on siitä oppiiko lapsi luottamaan vanhempiinsa vai ei. Sillä se luottamuksen kokemus kantaa pitkälle, sillä se lapsi oppii luottamaan myös itseensä. Jos lapsi oppii että vanhempiin ei voi luottaa ja ettei hän kelpaa vanhemmilleen, se haavoittaa syvästi ja vaikeuttaa oleellisesti henkistä kasvua. Ja tuolla ei ole mitään tekemistä rikkauden kanssa. Köyhänkin lapsuus on ollut hyvä, jos hän on saanut kokea olevansa vanhemmilleen tärkeä ja hyväksytty sellaisena kuin on. Ja päinvastoin, voi olla kaikki maailman mammona, mutta jos ei ole tuota vanhempien hyväksyntää, ei ole mitään.
Täällä kanssa yksi, jonka lapsuus oli sellainen versio ketjussa käsitellystä ilmiöstä, jossa nimenomaan tämä oli kaiken keskipisteessä. Lapsuudenkodistani ei aineellisesti puuttunut mitään, tavaraa riitti ja opiskelutkin maksettiin yliopistoa myöten. Mutta vastapainona oli tunnetaitojen täydellinen puute, sellainen omituinen ankaruus ja ilottomuus ja ainainen pessimismi kaiken yllä, ja valtava kykenemättömyys laskeutua henkisesti lapsen tasolle. Sekä siinä mielessä, että yrittäisi selittää asioita lapsen kehitystasoa vastaavasti ja perustella ymmärrettävästi esim. antamiaan sääntöjä ja kieltoja (joista suuri osa oli sinänsä täysin järkeviä ja oikeutettuja!), että siinä mielessä, että hyväksyisi että oma lapsi on lapsi, jonka käyttäytymiseltä, kärsivällisyydeltä, kyvyltä olla tekemättä tyhmyyksiä jne. ei nyt vaan voi vaatia samaa kuin aikuisten tapauksessa.
Ei siinä auta jos on lapsella rahaa kourassa tai karkkia mahassa, jos vaikka joku oman mielipiteensä kertominen ruokapöydässä voi saada vastaansa "sinulta ei kukaan kysynyt mitään" -tiuskaisun, josta lapsen koko loppupäivä menee pilalle. Tai jokaista tuttavaperheessä kyläilemistä edeltää joku kymmenen minuutin ohjeistus siitä miten siellä pitää osata käyttäytyä tai "saa hävetä silmät päästään". Tai joku lapsen pieni ajattelemattomuuttaan tekemä möhläys voi saada aikaan sen, että äiti kilahtaa täysin, ei kuuntele mitään selityksiä tai anteeksipyyntöjä, ja seuraavaksi onkin punaiset vitsan jäljet takalistossa.
Jos huonoa kasvatusta ja välinpitämättömyyttä yrittää paikata jollain rahalla tms., niin se ei ole mikään korvaus siitä välinpitämättömyydestä, vaan se on itsessään lisää sitä samaa välinpitämättömyyttä.
No, onneksi omassa tapauksessa sentään se, että se rahahana oli auki, mahdollisti muuttamisen kokonaan toiselle puolelle Suomea. Se antoi sitten kivasti verukkeen etäännyttää välejä ja harventaa kontakteja.
40- luvulla syntynyt, maaseudun tosi köyhyydestä, 15- vuotiaana kaupunkiin kahvilan tiskariksi lähtenyt toteaa että kyllä se varakas lapsuus ja mahdollisuus opiskeluun olisi kummasti elämää lieventänyt. Näin 70 vuoden jälkeenkin mielelläni ottaisin vaikka tiuskimalla annetut käytöstapa/ruokatapa yms. Sensijaan että itse kantapään kautta virheitä tehden ne oppi.
Se on totta että meissä kurjien lapsissa , vaikka välit vanhempiin tietysti vieraantui, kasvoi se ymmärrys vanhempiakin kohtaan. He olivat olosuhteittensa uhreja hekin.
Ei mitään kaunaa ha katkeruutta jäänyt, se nyt olisi turhaa kantaa sellaista mukanaan.
Kuitenkin kaikki pidimme yhteyttä kun puhelimenkin hankkivat "kirkolle" muutettuaan. Sinkkusisaremme , se on usein heidän kohtalonsa, oli se luottohenkilö.
40-luvulla syntynyt äitini oli ihan hyvä äiti silloin kun olimme lapsia. Äidin suhtautuminen kuitenkin muuttui siinä vaiheessa kun meistä lapsista tulikin nuoria. Äiti toki kärsi masennuksesta, mutta en osaa ymmärtää ihmistä joka ei pysty käsittämään että hän ei ole ainoa maailmassa jolla voi olla vaikeaa. Teini-iästäni muistan lähinnä äitini draamailut, ilkeät kommentit ja joka riidan yhteydessä tokaistu varmaan jostain terapeutilta opittu "minulla on tunneälyä". En tiedä miten se tunneäly sitten tuli esille, luulisi että jos sitä tunneälyä olisi niin voisi ymmärtää että se oma sairaalloisen laiha koulukiusattu tytärkin voisi tarvita empatiaa.
Äitini kävi teini-ikäni terapiassa, ei toki koskaan tullut mieleen että tytärkin olisi voinut kaivata jotakuta jolle voi puhua. Vanhemmilleni en voinut, koulukiusaamisesta äidilleni kerrottuani sain kuulla isältäni asiasta piikittelyä ja se oli sillä taputeltu. Ei tullut sitten mieleen myöhemmin kysyä mitä kuuluu ja vieläkö kiusataan. Mistään muustakaan ei koskaan ole puhuttu eikä puhuta. Aloitin alkoholinkäytön tosi nuorena, jo 13-vuotiaana tulin ensimmäisen kerran oksensin koko aamun krapulassa. Näistä ei koskaan puhuttu vaan teeskenneltiin että mitään ei tapahtunut.
Kun 20-vuotiaana tulin kotiin vuoden maapallon toisella puolella vaihto-oppilaana oltuani äitini ensimmäinen kommentti oli "et ainakaan siellä ole laihtumaan päässyt!". Kiitos äiti, painoin kyllä ihan kilolleen saman verran kuin lähtiessä (BMI20) ja vaikka en olisi painanutkaan niin millaisen ihmisen mielestä tuollainen on kiva asiallinen tervehdys? Jostain kateudesta äitini kai näitä kommentteja ammensi, mutta luulisi että aikuinen ihminen pystyisi käsittelemään omasta vanhenemisesta ja rypistymisestä johtuvia tunteitaan eikä käyttäytyisi näin.
Myöhemmin aikuisena meidän keskustelut oli sitä että kerron kuulumisiani, mihin äitini vastaa tyyliin "kiva että menet ja teet, minulla ei ole ollut mahdollisuutta...". Äitini ei koskaan kerro mitään henkilökohtaisempaa, eli hyvin yksipuolista on kuulumisten vaihto. Jos yritän ottaa jotain henkilökohtaisempaa aihetta esiin niin vastaus on "hyvä että puhut, näistä pitää puhua", mutta äitini vastaukset on täysin pintapuolisia. Kun sain lapsia kuvittelin että vihdoin meillä on jotain puhuttavaa! Mutta ei, kun yritän kysellä miten meillä meni lapsena tämä ja tuo niin äitini vastaus on en muista.
Tuntuu etten koskaan oppinut tuntemaan äitiäni ihmisenä. Isovanhempiini minulla oli hyvät suhteet ja mummolassa vietetystä ajasta hyviä muistoja. Olen miettinyt olisiko niin että isovanhempien suhteen ei ollut odotuksia ja tietysti on helpompi antaa parastaan jos lapsenlapsiaan näkee vain muutaman tunnin, päivän tai viikon kerrallaan. Teen kaikkeni että omilla lapsillani olisi parempi suhde kanssani ja osaisin ja jaksaisin olla läsnä vielä vanhemmillekin lapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurissa ikäluokissa on vanhempia, jotka ovat ilmeisesti surkeimpia vanhempia koskaan!
Vauvoja on viety päivähoitoon jopa 2-3 kuukauden ikäisenä. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet, vaan ovat ruokkineet vauvaa tuttipullosta. Äitien ja isien mukaan "itku on vahvistanut lapsen keuhkoja." Lasta ei ole saanut pitää liikaa sylissä eikä lapsen viesteihin ole reagoitu nopeasti, koska tämä hemmottelee lapsen pilalle.
Lapsen ruumiillinen kuritus on ollut sallittua monessa perheessä. Lapsen kaltoinkohtelu, laiminlyönti, alistaminen, arvostelu, nöyryyttäminen ja ruumiillinen kuritus kuten tukkapölly ja selkäsauna ovat olleet suurten ikäluokkien "kasvatusperiaatteita". Koska "joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan".
Lapsia on kuskattu tämän tästä sukulaisille hoitoon ja hoidatettu pitkiä aikoja isovanhemmilla ja sukulaisilla. Lastenhoito on ulkoistettu 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla päivähoidolle ja sukulaisille.
Nyt suuret ikäluokat ovat isovanhempia. Omassa vanhemmuudessaaan epäonnistuneet ihmiset yrittävät korjata omia kasvatusvirheitään. Se tapahtuu puuttumalla ja sekaantumalla aikuisten lasten ja heidän perheiden elämään raivokkaalla vallankäytöllä. Kun äiti ja isä ei anna lapselleen sitä ja tätä, niin isoäiti ja isoisä antaa. Lastenlasten suosiota yritetään ostaa lepsuilulla, kumoamalla lasten omien vanhempien kasvatusperiaatteet sekä tavaralla ja rahalla.
Valitettavasti suurten ikäluokkien juna meni jo lasten suhteen. Jos vanhemmat ovat laiminlyöneet ja kaltoinkohdelleet omia lapsiaan, niin tilanne ei parane sekaantumalla Besserwissereinä aikuisten lasten parisuhteeseen, perhe-elämään, lastenlasten hoitoon ja kasvatukseen. Pysykää erossa toisten asioista ja pitäkää huolta vain omista asioistanne!
Suurilla ikäluokilla ei ollut vielä lapsia 60- luvulla.
Sotket nyt vanhat lasten itkettämiset, 70- luvulla luettiin jo vauvalehtiä ja tohtori spockia.
Samoin, olkaa nyt hyvät rouvat iloisia että teillä on pitkät äitiyslomat ja hoitovapaat.70- luvun alussa oli kolmen kuukauden äitiysloma, kaikki eivät voineet tai halunneet jäädä kotiäidiksi.
Tuon jätän omaan arvoonsa että mummot ja sukulaiset olisivat viikkotolkuilla pitäneet lapsia. Se ei vastaa ajan hyvin muistavan näkemystä yhdessäkään tuntemassani perheessä.Minä ja minun veli oltiin viikkoja mummolassa. Itse olin kuusivuotiaana ennen koulua mummolassa kevättalvella kuusi viikkoa putkeen ja sitten vielä kesällä melkein kaksi kuukautta. Veli meni mummolaan heti kesäloman alettua ja palasi koulun alkaessa, minä en ihan koko kesää ollut. Veli oli mukana heinätöissä ja vastaavissa, minä kitkin kasvimaat, siivosin, pesin käsin pikkupyykkiä, tiskasin käsin ja olin lapsenvahtina pienille serkuilleni. Tuolloin 6-vuotiaana minun vastuulla oli vahtia ulkona 2- ja 3-vuotiaita serkkuja, 12-vuotiaana hoidin päivät kolmen kuukauden ikäistä vauvaa. Oli siinä hommaa.
Minut laitettiin 2,5 vuotiaana kolmeksi kuukaudeksi hoitoon isovanhemmilleni toiselle puolen Suomea. Ei silloin ymmärretty mitään eroahdistuksista tai ikäkaudelle tyypillisistä kehitysvaiheista!
Meillä oli muutenkin sama juttu noissa kesälomissa että heti kun koulu loppui, meidät pakattiin yöjunaan ja lähetettiin kuin paketit mummulaan, junamatka meni ilman täysi-ikäisten seuraa eli alakouluikäiset vahtivat nuorempiaan matkan ajan. Vanhemmat jäi töihin ja tulivat sentään kesälomansa alettua perästä: serkuksillani taas mummola oli paikka jossa he viettivät kaikki lomat ja viikonloput ilman vanhempiaan.
Taas tyly kommentti. Ei siinä nykyisinkään eroahdistus auta jos äiti vaikka sairastuu. Lähipiirissä koettua. Onneksi oli mummoja ettei lapsi , parivuotias, sijaiskotiin joutunut kun äiti henkihieverissä sairaalassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tässä on kyse siitä että sukupolvet eivät enää jossain kohtaa ymmärrä toisiaan. Se kuuluu elämään ja kehittymiseen. Kun haukutte 40-luvulla syntyneitä vanhempianne, muistakaa että he ovat sodan käyneiden miesten ja naisten lapsia. Sodista tuli henkisesti rikkinäisiä ihmisiä. Siihen aikaan ei ollut psykologeja eikä muita paikkoja joissa olisi voinut purkaa tuskaansa. Se pidettiin sisällä. Seurasi mielenterveysongelmia, alkoholismia, ja etenkin seksistä ja ikävistä asioista puhumattomuutta. Tämä ylisukupolvinen vitsaus seuraa teitä 70-luvulla syntyneitä. Lukekaa joku kirja sota-ajan aiheuttamista traumoista. Se toivottavasti avaa silmänne siihen, että eivät äitinne tai isänne olleet pahoja, vaan aikansa tuotteita.
Tämä kirjoittaja on näköjään nyt samassa asemassa: lapset haukkuvat äitiänsä, joka on oman äitiketjunsa tuote ja joka kantaa käyttäytymisessään menneiden sukupolvien traumoja. Nämä traumat pikkuhiljaa lieventyvät kun niihin osataan jo kiinnittää huomiota, mutta lapsi-vanhempi -välit tulevat aina olemaan jollain lailla kireät jonkun aikaa, sillä ns huonot tai viileät välit vaan kuuluvat lapsen itsenäistymisprosessiin. Äiti vahtii lastaan ja yrittää hänelle vain hyvää ja lapsi kokee sen luottamuksen puutteena ja hänen asioihinsa puuttumisena. Lapsi haluaa läheisyyttä kuminauhan tavoin, välillä lähellä, välillä
kaukana. Ja siinä välissä riidellään.
Kyllä kaikki sen täällä tajuaa! Et silti voi käskeä olemaan puhumatta asiasta.. Joku taitaa haluta leikkiä kukkulan kuningasta ja tuomaria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
Odota kun pariutuu, sitten heitä on kaksi. Odota kun täyttää 50.
( Muuten, 70- luvulla jo vastattiin lapsen tarpeisiin, se huudatus jäi 60- luvun alkuun. Äitini (kymmenen lapsen äiti) kävi veljeni vauvaa salaa antamassa vettä ja hyssyttämässä kun käly vaan meni rannalle ja sanoi että tulee neljän tunnin päästä ruokkimaan. Vuosi 1960.Äiti sanoi etteihän hommista olisi tullut aikoinaan mitään jos ei lapsiakin olisi hoidettu ja pidetty tyytyväisenä pyykkikorissaan.
Minun hyvän ystäväni äiti on ihana. Hän on ihana nyt 8-kymppisenä kuin silloin, kun minä olin teini. Hän on ihana myös omien lasten ja lastenlasten mielestä. Häntä on kiva nähdä ja hänen kanssaan juteltuaan on itselläkin hyvä mieli. Hän ei syyllistä eikä arvostele edes omia lapsiaan saati muita. Jotkut osaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
Odota kun pariutuu, sitten heitä on kaksi. Odota kun täyttää 50.
( Muuten, 70- luvulla jo vastattiin lapsen tarpeisiin, se huudatus jäi 60- luvun alkuun. Äitini (kymmenen lapsen äiti) kävi veljeni vauvaa salaa antamassa vettä ja hyssyttämässä kun käly vaan meni rannalle ja sanoi että tulee neljän tunnin päästä ruokkimaan. Vuosi 1960.Äiti sanoi etteihän hommista olisi tullut aikoinaan mitään jos ei lapsiakin olisi hoidettu ja pidetty tyytyväisenä pyykkikorissaan.
Minun hyvän ystäväni äiti on ihana. Hän on ihana nyt 8-kymppisenä kuin silloin, kun minä olin teini. Hän on ihana myös omien lasten ja lastenlasten mielestä. Häntä on kiva nähdä ja hänen kanssaan juteltuaan on itselläkin hyvä mieli. Hän ei syyllistä eikä arvostele edes omia lapsiaan saati muita. Jotkut osaa.
Viiskymppiset on kovia arvostelemaan. Etenkin vanhempiaan ja muita ikäihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
Odota kun pariutuu, sitten heitä on kaksi. Odota kun täyttää 50.
( Muuten, 70- luvulla jo vastattiin lapsen tarpeisiin, se huudatus jäi 60- luvun alkuun. Äitini (kymmenen lapsen äiti) kävi veljeni vauvaa salaa antamassa vettä ja hyssyttämässä kun käly vaan meni rannalle ja sanoi että tulee neljän tunnin päästä ruokkimaan. Vuosi 1960.Äiti sanoi etteihän hommista olisi tullut aikoinaan mitään jos ei lapsiakin olisi hoidettu ja pidetty tyytyväisenä pyykkikorissaan.
Minun hyvän ystäväni äiti on ihana. Hän on ihana nyt 8-kymppisenä kuin silloin, kun minä olin teini. Hän on ihana myös omien lasten ja lastenlasten mielestä. Häntä on kiva nähdä ja hänen kanssaan juteltuaan on itselläkin hyvä mieli. Hän ei syyllistä eikä arvostele edes omia lapsiaan saati muita. Jotkut osaa.
Viiskymppiset on kovia arvostelemaan. Etenkin vanhempiaan ja muita ikäihmisiä.
Ne on niitä, jotka ovat arvostelleet toisia nuorempina ja ovat samanlaisia sitten vanhoinakin.
Minulla on oikeus kertoa, millainen minun lapsuus ja nuoruus oli kotona, koska se on minun kokemaani. Ei kannata ottaa henkilökohtaisesti, koska et ole äitini.
Kun lapsen perusturvallisuus jää huonoksi, se aiheuttaa ongelmia myöhemmissä kiintymyssuhteissa. Lapsen terveelle ja tasapainoiselle kehitykselle on tärkeää varhainen ja turvallinen kiintymyssuhde ensisijaiseen ja pysyvään hoitajaan. Tämä hoitaja on yleensä lapsen äiti. Myös lapsentahtinen imetys kärsii, jos äiti on tunteja pois vauvansa luota.
Jos lapsi erotetaan pitkäksi ajaksi ensisijaisesta hoitajastaan ja vanhemmistaan, niin tästä aiheutuu lapselle traumoja.
Nykyisin esimerkiksi lapsen ollessa sairaalahoidossa toinen vanhempi on mukana hoitamassa lasta. Sairaaloissa on perhehuoneita ja yöpymismahdollisuus lapsen huoneessa vanhemmalle. Jos vanhempi ei osallistu sairaalassa olevan lapsensa hoitoon, niin lapsesta voidaan tehdä lastensuojeluilmoitus.
Tuo lasten säilöminen mummoloihin on ollut omituista. Jos lasten äiti on ollut kotiäitinä, niin miksi ihmeessä kotiäiti on hoidattanut lapsiaan isovanhemmilla? Työssäkäyvillä vanhemmilla on ollut vapaapäiviä ja lomia. Miksi lapset ovat asuneet kesällä, lomilla ja viikonloppuisin mummoloissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurissa ikäluokissa on vanhempia, jotka ovat ilmeisesti surkeimpia vanhempia koskaan!
Vauvoja on viety päivähoitoon jopa 2-3 kuukauden ikäisenä. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet, vaan ovat ruokkineet vauvaa tuttipullosta. Äitien ja isien mukaan "itku on vahvistanut lapsen keuhkoja." Lasta ei ole saanut pitää liikaa sylissä eikä lapsen viesteihin ole reagoitu nopeasti, koska tämä hemmottelee lapsen pilalle.
Lapsen ruumiillinen kuritus on ollut sallittua monessa perheessä. Lapsen kaltoinkohtelu, laiminlyönti, alistaminen, arvostelu, nöyryyttäminen ja ruumiillinen kuritus kuten tukkapölly ja selkäsauna ovat olleet suurten ikäluokkien "kasvatusperiaatteita". Koska "joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan".
Lapsia on kuskattu tämän tästä sukulaisille hoitoon ja hoidatettu pitkiä aikoja isovanhemmilla ja sukulaisilla. Lastenhoito on ulkoistettu 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla päivähoidolle ja sukulaisille.
Nyt suuret ikäluokat ovat isovanhempia. Omassa vanhemmuudessaaan epäonnistuneet ihmiset yrittävät korjata omia kasvatusvirheitään. Se tapahtuu puuttumalla ja sekaantumalla aikuisten lasten ja heidän perheiden elämään raivokkaalla vallankäytöllä. Kun äiti ja isä ei anna lapselleen sitä ja tätä, niin isoäiti ja isoisä antaa. Lastenlasten suosiota yritetään ostaa lepsuilulla, kumoamalla lasten omien vanhempien kasvatusperiaatteet sekä tavaralla ja rahalla.
Valitettavasti suurten ikäluokkien juna meni jo lasten suhteen. Jos vanhemmat ovat laiminlyöneet ja kaltoinkohdelleet omia lapsiaan, niin tilanne ei parane sekaantumalla Besserwissereinä aikuisten lasten parisuhteeseen, perhe-elämään, lastenlasten hoitoon ja kasvatukseen. Pysykää erossa toisten asioista ja pitäkää huolta vain omista asioistanne!
Suurilla ikäluokilla ei ollut vielä lapsia 60- luvulla.
Sotket nyt vanhat lasten itkettämiset, 70- luvulla luettiin jo vauvalehtiä ja tohtori spockia.
Samoin, olkaa nyt hyvät rouvat iloisia että teillä on pitkät äitiyslomat ja hoitovapaat.70- luvun alussa oli kolmen kuukauden äitiysloma, kaikki eivät voineet tai halunneet jäädä kotiäidiksi.
Tuon jätän omaan arvoonsa että mummot ja sukulaiset olisivat viikkotolkuilla pitäneet lapsia. Se ei vastaa ajan hyvin muistavan näkemystä yhdessäkään tuntemassani perheessä.Minä ja minun veli oltiin viikkoja mummolassa. Itse olin kuusivuotiaana ennen koulua mummolassa kevättalvella kuusi viikkoa putkeen ja sitten vielä kesällä melkein kaksi kuukautta. Veli meni mummolaan heti kesäloman alettua ja palasi koulun alkaessa, minä en ihan koko kesää ollut. Veli oli mukana heinätöissä ja vastaavissa, minä kitkin kasvimaat, siivosin, pesin käsin pikkupyykkiä, tiskasin käsin ja olin lapsenvahtina pienille serkuilleni. Tuolloin 6-vuotiaana minun vastuulla oli vahtia ulkona 2- ja 3-vuotiaita serkkuja, 12-vuotiaana hoidin päivät kolmen kuukauden ikäistä vauvaa. Oli siinä hommaa.
Minut laitettiin 2,5 vuotiaana kolmeksi kuukaudeksi hoitoon isovanhemmilleni toiselle puolen Suomea. Ei silloin ymmärretty mitään eroahdistuksista tai ikäkaudelle tyypillisistä kehitysvaiheista!
Meillä oli muutenkin sama juttu noissa kesälomissa että heti kun koulu loppui, meidät pakattiin yöjunaan ja lähetettiin kuin paketit mummulaan, junamatka meni ilman täysi-ikäisten seuraa eli alakouluikäiset vahtivat nuorempiaan matkan ajan. Vanhemmat jäi töihin ja tulivat sentään kesälomansa alettua perästä: serkuksillani taas mummola oli paikka jossa he viettivät kaikki lomat ja viikonloput ilman vanhempiaan.
Myöhemkissä kirjoitti:
Kun lapsen perusturvallisuus jää huonoksi, se aiheuttaa ongelmia myöhemmissä kiintymyssuhteissa. Lapsen terveelle ja tasapainoiselle kehitykselle on tärkeää varhainen ja turvallinen kiintymyssuhde ensisijaiseen ja pysyvään hoitajaan. Tämä hoitaja on yleensä lapsen äiti. Myös lapsentahtinen imetys kärsii, jos äiti on tunteja pois vauvansa luota.
Jos lapsi erotetaan pitkäksi ajaksi ensisijaisesta hoitajastaan ja vanhemmistaan, niin tästä aiheutuu lapselle traumoja.
Nykyisin esimerkiksi lapsen ollessa sairaalahoidossa toinen vanhempi on mukana hoitamassa lasta. Sairaaloissa on perhehuoneita ja yöpymismahdollisuus lapsen huoneessa vanhemmalle. Jos vanhempi ei osallistu sairaalassa olevan lapsensa hoitoon, niin lapsesta voidaan tehdä lastensuojeluilmoitus.
Tuo lasten säilöminen mummoloihin on ollut omituista. Jos lasten äiti on ollut kotiäitinä, niin miksi ihmeessä kotiäiti on hoidattanut lapsiaan isovanhemmilla? Työssäkäyvillä vanhemmilla on ollut vapaapäiviä ja lomia. Miksi lapset ovat asuneet kesällä, lomilla ja viikonloppuisin mummoloissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurissa ikäluokissa on vanhempia, jotka ovat ilmeisesti surkeimpia vanhempia koskaan!
Vauvoja on viety päivähoitoon jopa 2-3 kuukauden ikäisenä. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet, vaan ovat ruokkineet vauvaa tuttipullosta. Äitien ja isien mukaan "itku on vahvistanut lapsen keuhkoja." Lasta ei ole saanut pitää liikaa sylissä eikä lapsen viesteihin ole reagoitu nopeasti, koska tämä hemmottelee lapsen pilalle.
Lapsen ruumiillinen kuritus on ollut sallittua monessa perheessä. Lapsen kaltoinkohtelu, laiminlyönti, alistaminen, arvostelu, nöyryyttäminen ja ruumiillinen kuritus kuten tukkapölly ja selkäsauna ovat olleet suurten ikäluokkien "kasvatusperiaatteita". Koska "joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan".
Lapsia on kuskattu tämän tästä sukulaisille hoitoon ja hoidatettu pitkiä aikoja isovanhemmilla ja sukulaisilla. Lastenhoito on ulkoistettu 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla päivähoidolle ja sukulaisille.
Nyt suuret ikäluokat ovat isovanhempia. Omassa vanhemmuudessaaan epäonnistuneet ihmiset yrittävät korjata omia kasvatusvirheitään. Se tapahtuu puuttumalla ja sekaantumalla aikuisten lasten ja heidän perheiden elämään raivokkaalla vallankäytöllä. Kun äiti ja isä ei anna lapselleen sitä ja tätä, niin isoäiti ja isoisä antaa. Lastenlasten suosiota yritetään ostaa lepsuilulla, kumoamalla lasten omien vanhempien kasvatusperiaatteet sekä tavaralla ja rahalla.
Valitettavasti suurten ikäluokkien juna meni jo lasten suhteen. Jos vanhemmat ovat laiminlyöneet ja kaltoinkohdelleet omia lapsiaan, niin tilanne ei parane sekaantumalla Besserwissereinä aikuisten lasten parisuhteeseen, perhe-elämään, lastenlasten hoitoon ja kasvatukseen. Pysykää erossa toisten asioista ja pitäkää huolta vain omista asioistanne!
Suurilla ikäluokilla ei ollut vielä lapsia 60- luvulla.
Sotket nyt vanhat lasten itkettämiset, 70- luvulla luettiin jo vauvalehtiä ja tohtori spockia.
Samoin, olkaa nyt hyvät rouvat iloisia että teillä on pitkät äitiyslomat ja hoitovapaat.70- luvun alussa oli kolmen kuukauden äitiysloma, kaikki eivät voineet tai halunneet jäädä kotiäidiksi.
Tuon jätän omaan arvoonsa että mummot ja sukulaiset olisivat viikkotolkuilla pitäneet lapsia. Se ei vastaa ajan hyvin muistavan näkemystä yhdessäkään tuntemassani perheessä.Minä ja minun veli oltiin viikkoja mummolassa. Itse olin kuusivuotiaana ennen koulua mummolassa kevättalvella kuusi viikkoa putkeen ja sitten vielä kesällä melkein kaksi kuukautta. Veli meni mummolaan heti kesäloman alettua ja palasi koulun alkaessa, minä en ihan koko kesää ollut. Veli oli mukana heinätöissä ja vastaavissa, minä kitkin kasvimaat, siivosin, pesin käsin pikkupyykkiä, tiskasin käsin ja olin lapsenvahtina pienille serkuilleni. Tuolloin 6-vuotiaana minun vastuulla oli vahtia ulkona 2- ja 3-vuotiaita serkkuja, 12-vuotiaana hoidin päivät kolmen kuukauden ikäistä vauvaa. Oli siinä hommaa.
Minut laitettiin 2,5 vuotiaana kolmeksi kuukaudeksi hoitoon isovanhemmilleni toiselle puolen Suomea. Ei silloin ymmärretty mitään eroahdistuksista tai ikäkaudelle tyypillisistä kehitysvaiheista!
Meillä oli muutenkin sama juttu noissa kesälomissa että heti kun koulu loppui, meidät pakattiin yöjunaan ja lähetettiin kuin paketit mummulaan, junamatka meni ilman täysi-ikäisten seuraa eli alakouluikäiset vahtivat nuorempiaan matkan ajan. Vanhemmat jäi töihin ja tulivat sentään kesälomansa alettua perästä: serkuksillani taas mummola oli paikka jossa he viettivät kaikki lomat ja viikonloput ilman vanhempiaan.
Sen minäkin haluaisin tietää, miksi mummolaan piti mennä pitkiksi ajoiksi, mutta eipä minulta kysytty haluanko.
Alue: Aihe vapaa
Jos minä olisi tullut teininä raskaaksi, olisin lentänyt pihalle kuin leppäkeihäs. Tuokin oli yksi äitini käyttämistä sanonnoista. Sillä ei ollut merkitystä, että olin kotona nuhjaava nössö.