Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin surullista että suuret ikäluokat , nuo maaseudunkin tyhjentäneet , omasta murroksestaan urbanisoituneet , kasvattivat nyt sitten henkisesti sairaat 70- luvun lapset. Onneksi lapsia syntyi vähän.
Näitä kun lukee on kamala ajatella viiskymppisiä onnettomia ja neuroottisia ihmisiä joillakin aloilla, päiväkodit, opetus, hoitoalat.
Aika paljon jaksat välittää siitä, mitä vieraat ihmiset anonyymisti keskustelee lapsuudestaan.
Jotenkin sun jutuista tulee mieleen vain "se koira älähtää, kehen kalikka kalahtaa".
Ehkä olisi parempi sun etsiä joku toinen ketju, kun on varmaan kymmenen kertaa yritetty tätä asiaa sulle selittää, mutta mitään et ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin surullista että suuret ikäluokat , nuo maaseudunkin tyhjentäneet , omasta murroksestaan urbanisoituneet , kasvattivat nyt sitten henkisesti sairaat 70- luvun lapset. Onneksi lapsia syntyi vähän.
Näitä kun lukee on kamala ajatella viiskymppisiä onnettomia ja neuroottisia ihmisiä joillakin aloilla, päiväkodit, opetus, hoitoalat.
Niitä on paljon. Ei mitenkään joillakin aloilla, vaan kaikkialla. Toisaalta koska pystymme näitä asioita kohtaamaan ja käsittelemään, on pienempi todennäköisyys että ne valuvat tiedostamatta muiden päälle. Tämäkin keskustelu osoittaa, että hoidettavat, oppilaat, seuraavat sukupolvet eivät kärsi koska me olemme kärsineet. "Neuroottisuus" suuntautuu myös siihen, ettemme kohtele muita kaltoin. Puhumme näistä, koska tajuamme, että voimme tiedostaa ja vaikuttaa käytökseemme muita kohtaan. Puhumme oikeista tunteista, vaikeistakin, jotta emme tule selittäneeksi niitä joksikin muuksi ja samalla sallivamme itsellemme olla niitä huomioimatta omassa toiminnassamme. Tiedämme, miten epäoikeudenmukaiselta kaltoinkohtelu tuntuu, joten emme aiheuta sitä muille. Puhumme, koska näin ei saa enää tapahtua.
Ei ole henkisesti sairasta kokea aiheellisia tunteita. Puhua asioista kuten ne ovat. Olla hyväksymättä vääryyttä. Mikään siinä ei ole henkisesti sairasta, vaan erittäin terve tapa käsitellä tapahtumia. Se on vähemmän dramaattista, kuin mennä eteenpäin nollat taulussa ja kykenemättä koskaan vaikuttaa käyttäytymiseensä, koska tietoisuutta ei ole. Vetää yli ja sitten kieltää kaikki, koska ei ole tajua edes käsitellä oman käytöksen aiheuttamia tunteita. Ei pysty. Häpeä, tyytymättömyys ja pettymys annetaan eteenpäin, koska niistä ei voida keskustella vaikkapa nimettömänä. Vähätellään niiden seurauksia muille, koska ei uskalleta nähdä totuutta.
Toki tuntisit sääliä näitä neuroottisten ammattilaisten armoilla olevia kohtaan, koska kuvittelet että toimisimme kuten te. Että onnettomuus, keinottomuus ja suru leviäisi kuin myrkky, koska sitä ei ole mahdollista käsitellä. Se on vaan annettava eteenpäin. Onneksi myös se on muuttunut teidän ajoista. Ja me olemme tehneet sen työn, ilman apuanne.
Suuret ikäluokat muuttivat maaseudulta kaupunkeihin, lähiöihin ja Ruotsiin. Oli hienompaa asua jossain Tampereen Hervannassa hikisessä betonielementtitalossa eli kerrostalokopperossa kuin pientilalla tai rintamamiestalossa maaseudulla. Oli hienompaa olla kokoamassa Volvoja ruotsalaisessa autotehtaassa kuin jatkaa maanviljelystä omalla kotitilallaan Suomessa.
Usein nämä kaupunkeihin, lähiöihin ja Ruotsiin muuttaneet - juuriltaan maalaiset ihmiset - puhuvat jopa halveksuvaan sävyyn Suomen maaseudusta. He halveksivat omia maalaisia juuriaan.
Ruotsista tultiin kesälomalla Volvolla Suomeen. Tultiin kehumaan omaa elintasoa Ruotsissa ja pilkkaamaan pientiloille Suomen maaseudulle jääneitä sukulaisia. Toki asuttiin täysihoidossa lapsuudenkodissa ja vietettiin kesälomaa. Samaan aikaan maalaistalossa tehtiin tavalliset maalaistalon työt: Karjanhoitoa, rehuntekoa ja heinäntekoa eläimille. Laiskat ruotsinihmeet asuivat maalaistalossa täysihoidossa ja työntekoa vältellen.
Suurilla ikäluokilla on ollut paljon vaikeuksia hoitaa ja kasvattaa lapsiaan. Heidän lapsella tai lapsilla on ollut usein huono ja turvaton varhainen kiintymyssuhde vanhempiinsa. Tämä johtuu turvattomista vanhemmista, liian aikaisesta päivähoidon aloituksesta ja vaihtuvista hoitajista. Pienelle lapselle ei ole kehittynyt perusturvallisuuden tunnetta ja turvallista kiintymyssuhdetta ensisijaiseen hoitajaan. Varhaislapsuuden traumaattiset kokemukset aiheuttavat ongelmia lapsen terveeseen ja tasapainoiseen kasvuun ja kehitykseen.
Tässä keskusteluketjussa puhutaan nyt niistä perheistä, joissa oli ongelmia ja huonot vanhemmat. Joillakin lapsilla on ollut 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla hyvä ja turvallinen koti, huolehtivat ja läsnäolevat vanhemmat eikä kotona ole käytetty henkistä ja/tai fyysistä kuritusväkivaltaa. Näillä lapsilla on ollut hyvä lapsuus ja tässä keskustelussa ei siten puhutakaan heistä.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin surullista että suuret ikäluokat , nuo maaseudunkin tyhjentäneet , omasta murroksestaan urbanisoituneet , kasvattivat nyt sitten henkisesti sairaat 70- luvun lapset. Onneksi lapsia syntyi vähän.
Näitä kun lukee on kamala ajatella viiskymppisiä onnettomia ja neuroottisia ihmisiä joillakin aloilla, päiväkodit, opetus, hoitoalat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60-70 luvulla syntyneiden äidit ovat jo vanhuksia, ja vanheneva ihminen ei pysty muuttamaan luonnettaan ja käytöstään ainakaan paremmaksi. Jo menneisyydessä ikävästä ihmisestä ei tule pullantuoksuista hymymummoa vaan usein käytös saa vain lisää teräviä kulmia.
Tämä pitää aina muistaa kun joutuu tekemisiin vanhan vanhempansa kanssa.
Se ei merkitse sitä, että edelleenkään antaisi äidin tai isän kyykyttää vanhuuteen vedoten,
vaan paremminkin voi pitää päänsä ja antaa toisen pitää omansa.
Tämä ei valitettavasti meillä onnistu, kun kysymys on aina siitä mitä minun pitäisi tehdä. En voi pitää omaa päätäni ja antaa äitini pitää omaansa. Ja kun pidän oman pääni, lopputulema on äidin raivokohtaus.
Jos ette asu yhdessä , itsekin jo ehtoopuolelle kallistuvat ihmiset, sen 70+ vanhempanne kanssa miksi ette voi elää niinkuin haluatte vaikka se vanhempanne olisi toista mieltä?
Miksi kinata? Miksi raivota? Menee omaan kotiinsa ja tekee, elää niinkuin tahtoo?Tottakai minä elän omaa elämääni kuten haluan. Kysymys on siitä, että äitini esim. paukahtaa paikalle ilmoittamatta milloin haluaa. Ja aina hänellä on mukanaan minulle pikku puuhia, joita ei itse viitsi eikä halua tehdä, vaan ilmoittaa että minun ne pitää tehdä, koska on minulle niin paljon helpompaa. Ja kun sanon ei, hän alkaa itkuraivoamisen.
Onko siis ehdotuksesi, että alan äitini orjaksi, ja alan hypätä hänen pillinsä mukaan täysin? Sillä sitä hän yrittää, olen kokeillut. Mitä enemmän teen asioita hänen pyynnöstään, sen enemmän niitä pyyntöjä alkaa tulla, ja ne on ihan järjettömiä, ihan silkkaa pompottamista.
Tai pidän oman oven aina lukossa ja sanon lapsillekin että ei saa avata sitä mummilleen?
Laitanko siis välit kokonaan poikki, sekö on äidilleni parempi? Minulle olisi varmasti, mutta tiedän että äitini kyllä hajoaisi siitä ihan täysin.
Mä ymmärrän että sitä on vaikea tajuta millaista on toimia persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa. Kun en sitä itsekään meinaa tajuta millään. Sitä kun yrittää loogisesti järkeillä miten kannattaisi toimia, eikä millään pysty ymmärtämään mikä ihan normaalissa kanssakäymisessä voi olla niin vaikeaa. Mutta kun nämä ihmiset eivät toimi normaalin logiikan mukaan. Mikään vastavuoroisuus ei toimi, vaan heillä on vain se oma, täysin itsekeskeinen tapansa toimia ja ajatella, ja siihen usein liittyy vielä se, että meidän muiden pitäisi osata lukea heidän ajatuksiaan ja ennakoida heidän toiveitaan ja odotuksiaan.
Elät elämääsi, kuten haluat, mutta aiemmin sanoit, että et voi niin tehdä ja pitää omaa päätäsi. Silloin olet kyllä väistämättä jonkinlaisessa symbioosissa äitisi kanssa.
Kukaan tuskin pystyy paremmin sanomaan, kuin sinä itse, miten kannattaisi toimia. Itse en sietäisi päivääkään tuollaista. Ehkä siihen on syynä se, että olen jo kohta eläkeikäinen, niin en vaan yksinkertaisesti ota enää vastaan huonoa kohtelua keneltäkään. Sitä puolta on tullut otettua vastaan lapsuudessa ja nuoruudessa ihan riittävästi.
Jos vanha äiti saa raivokohtauksia, jos asioita ei tehdä, kuten hän määrää, niin mikä siinä on se tekijä, joka pakottaa toimimaan oman halunsa vastaisesti? Jos aina myöntyy vanhuksen tahtoon, se antaa täysin väärän signaalin omillekin lapsille, että on ihan ok manipuloida ja heittäytyä marttyyriksi, jos ei saa tahtoaan läpi. Omia rajojaan, perhettään ja itseään saa ja pitää puolustaa, vaikka sitten vanhan äidin kustannuksella.
En minä ole missään kohtaa sanonut, että en voi elää omaa elämääni kuten haluan, tai en voi pitää päätäni. Sekoitat minut johonkin toiseen, tai tulkitset tekstejäni väärin.
Elän omaa elämääni, teen kuten haluan MUTTA aina kun teen vastoin äitini tahtoa, sillä on kova hinta. En siis myönny vanhuksen tahtoon, ja vanhus siitä repii raivareita. En tämän raivoamisen myötä tee kuten hän haluaa, ymmärrätkö? Vaan hän raivoaa nimenomaan sitä, kun ei saa tahtoaan läpi.
Sitäpaitsi äitini ei ole mikään vanhus, hän on mielenvikainen seniorikansalainen. Aivan toimintakykyinen silloin kun haluaa.
Äitini ei myöskään ole pelkästään läpeensä paha ja ilkeä. Sehän olisikin helppoa jos olisi, silloin välit olisivat olleet poikki jo aikapäivää sitten. Välillä hänen kanssaan voi olla ihan mukavaa ja normaalia. Mutta sen olen jo oppinut, että mitä läheisemmäksi välit käyvät, sen korkeammalta tulee aina putoamaan, ja sen rajumpi on raivari sitten kun se tulee. Joten en enää päästä välejä ollenkaan lähenemään, ja pidän yhteydenpitomme ohjakset täysin omissa käsissäni.
Oletko sinä laittanut välit poikki äitiisi? Minulla ainakin siihen on ihan valtavan suuri kynnys, ja jos vaan voin olla niin tekemättä, niin olen.
Vierailija kirjoitti:
Suuret ikäluokat muuttivat maaseudulta kaupunkeihin, lähiöihin ja Ruotsiin. Oli hienompaa asua jossain Tampereen Hervannassa hikisessä betonielementtitalossa eli kerrostalokopperossa kuin pientilalla tai rintamamiestalossa maaseudulla. Oli hienompaa olla kokoamassa Volvoja ruotsalaisessa autotehtaassa kuin jatkaa maanviljelystä omalla kotitilallaan Suomessa.
Usein nämä kaupunkeihin, lähiöihin ja Ruotsiin muuttaneet - juuriltaan maalaiset ihmiset - puhuvat jopa halveksuvaan sävyyn Suomen maaseudusta. He halveksivat omia maalaisia juuriaan.
Ruotsista tultiin kesälomalla Volvolla Suomeen. Tultiin kehumaan omaa elintasoa Ruotsissa ja pilkkaamaan pientiloille Suomen maaseudulle jääneitä sukulaisia. Toki asuttiin täysihoidossa lapsuudenkodissa ja vietettiin kesälomaa. Samaan aikaan maalaistalossa tehtiin tavalliset maalaistalon työt: Karjanhoitoa, rehuntekoa ja heinäntekoa eläimille. Laiskat ruotsinihmeet asuivat maalaistalossa täysihoidossa ja työntekoa vältellen.
Suurilla ikäluokilla on ollut paljon vaikeuksia hoitaa ja kasvattaa lapsiaan. Heidän lapsella tai lapsilla on ollut usein huono ja turvaton varhainen kiintymyssuhde vanhempiinsa. Tämä johtuu turvattomista vanhemmista, liian aikaisesta päivähoidon aloituksesta ja vaihtuvista hoitajista. Pienelle lapselle ei ole kehittynyt perusturvallisuuden tunnetta ja turvallista kiintymyssuhdetta ensisijaiseen hoitajaan. Varhaislapsuuden traumaattiset kokemukset aiheuttavat ongelmia lapsen terveeseen ja tasapainoiseen kasvuun ja kehitykseen.
Tässä keskusteluketjussa puhutaan nyt niistä perheistä, joissa oli ongelmia ja huonot vanhemmat. Joillakin lapsilla on ollut 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla hyvä ja turvallinen koti, huolehtivat ja läsnäolevat vanhemmat eikä kotona ole käytetty henkistä ja/tai fyysistä kuritusväkivaltaa. Näillä lapsilla on ollut hyvä lapsuus ja tässä keskustelussa ei siten puhutakaan heistä.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin surullista että suuret ikäluokat , nuo maaseudunkin tyhjentäneet , omasta murroksestaan urbanisoituneet , kasvattivat nyt sitten henkisesti sairaat 70- luvun lapset. Onneksi lapsia syntyi vähän.
Näitä kun lukee on kamala ajatella viiskymppisiä onnettomia ja neuroottisia ihmisiä joillakin aloilla, päiväkodit, opetus, hoitoalat.
Sinne maaseudulle jäi tokko ketään niitä pientiloja viljelemään, ehkä ne 20- luvulla syntyneet vanhukset nostamaan pakettipeltokorvauksia.
Pientilathan siis ajettiin alas, se oli maaseudun suuri murros. Vain isot elinkelpoiset koneellistetut tilat jäivät. Ei kivisille pelloille sopineet traktorivetoiset vehkeet, työhevosten pito loppui myös siihen. Metsätyökin koneellistui.
Se oli siis pakkolähtö, ei mitään hienoa mennä tehtaaseen töihin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin surullista että suuret ikäluokat , nuo maaseudunkin tyhjentäneet , omasta murroksestaan urbanisoituneet , kasvattivat nyt sitten henkisesti sairaat 70- luvun lapset. Onneksi lapsia syntyi vähän.
Näitä kun lukee on kamala ajatella viiskymppisiä onnettomia ja neuroottisia ihmisiä joillakin aloilla, päiväkodit, opetus, hoitoalat.
Aika paljon jaksat välittää siitä, mitä vieraat ihmiset anonyymisti keskustelee lapsuudestaan.
Jotenkin sun jutuista tulee mieleen vain "se koira älähtää, kehen kalikka kalahtaa".
Ehkä olisi parempi sun etsiä joku toinen ketju, kun on varmaan kymmenen kertaa yritetty tätä asiaa sulle selittää, mutta mitään et ymmärrä.
Tässä keskustelussa on kalahtanut syytökset lasten hoitoon viemisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60-70 luvulla syntyneiden äidit ovat jo vanhuksia, ja vanheneva ihminen ei pysty muuttamaan luonnettaan ja käytöstään ainakaan paremmaksi. Jo menneisyydessä ikävästä ihmisestä ei tule pullantuoksuista hymymummoa vaan usein käytös saa vain lisää teräviä kulmia.
Tämä pitää aina muistaa kun joutuu tekemisiin vanhan vanhempansa kanssa.
Se ei merkitse sitä, että edelleenkään antaisi äidin tai isän kyykyttää vanhuuteen vedoten,
vaan paremminkin voi pitää päänsä ja antaa toisen pitää omansa.
Tämä ei valitettavasti meillä onnistu, kun kysymys on aina siitä mitä minun pitäisi tehdä. En voi pitää omaa päätäni ja antaa äitini pitää omaansa. Ja kun pidän oman pääni, lopputulema on äidin raivokohtaus.
Jos ette asu yhdessä , itsekin jo ehtoopuolelle kallistuvat ihmiset, sen 70+ vanhempanne kanssa miksi ette voi elää niinkuin haluatte vaikka se vanhempanne olisi toista mieltä?
Miksi kinata? Miksi raivota? Menee omaan kotiinsa ja tekee, elää niinkuin tahtoo?Tottakai minä elän omaa elämääni kuten haluan. Kysymys on siitä, että äitini esim. paukahtaa paikalle ilmoittamatta milloin haluaa. Ja aina hänellä on mukanaan minulle pikku puuhia, joita ei itse viitsi eikä halua tehdä, vaan ilmoittaa että minun ne pitää tehdä, koska on minulle niin paljon helpompaa. Ja kun sanon ei, hän alkaa itkuraivoamisen.
Onko siis ehdotuksesi, että alan äitini orjaksi, ja alan hypätä hänen pillinsä mukaan täysin? Sillä sitä hän yrittää, olen kokeillut. Mitä enemmän teen asioita hänen pyynnöstään, sen enemmän niitä pyyntöjä alkaa tulla, ja ne on ihan järjettömiä, ihan silkkaa pompottamista.
Tai pidän oman oven aina lukossa ja sanon lapsillekin että ei saa avata sitä mummilleen?
Laitanko siis välit kokonaan poikki, sekö on äidilleni parempi? Minulle olisi varmasti, mutta tiedän että äitini kyllä hajoaisi siitä ihan täysin.
Mä ymmärrän että sitä on vaikea tajuta millaista on toimia persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa. Kun en sitä itsekään meinaa tajuta millään. Sitä kun yrittää loogisesti järkeillä miten kannattaisi toimia, eikä millään pysty ymmärtämään mikä ihan normaalissa kanssakäymisessä voi olla niin vaikeaa. Mutta kun nämä ihmiset eivät toimi normaalin logiikan mukaan. Mikään vastavuoroisuus ei toimi, vaan heillä on vain se oma, täysin itsekeskeinen tapansa toimia ja ajatella, ja siihen usein liittyy vielä se, että meidän muiden pitäisi osata lukea heidän ajatuksiaan ja ennakoida heidän toiveitaan ja odotuksiaan.
Elät elämääsi, kuten haluat, mutta aiemmin sanoit, että et voi niin tehdä ja pitää omaa päätäsi. Silloin olet kyllä väistämättä jonkinlaisessa symbioosissa äitisi kanssa.
Kukaan tuskin pystyy paremmin sanomaan, kuin sinä itse, miten kannattaisi toimia. Itse en sietäisi päivääkään tuollaista. Ehkä siihen on syynä se, että olen jo kohta eläkeikäinen, niin en vaan yksinkertaisesti ota enää vastaan huonoa kohtelua keneltäkään. Sitä puolta on tullut otettua vastaan lapsuudessa ja nuoruudessa ihan riittävästi.
Jos vanha äiti saa raivokohtauksia, jos asioita ei tehdä, kuten hän määrää, niin mikä siinä on se tekijä, joka pakottaa toimimaan oman halunsa vastaisesti? Jos aina myöntyy vanhuksen tahtoon, se antaa täysin väärän signaalin omillekin lapsille, että on ihan ok manipuloida ja heittäytyä marttyyriksi, jos ei saa tahtoaan läpi. Omia rajojaan, perhettään ja itseään saa ja pitää puolustaa, vaikka sitten vanhan äidin kustannuksella.
Oma lapseni on tiennyt jo hyvin pienestä asti että mummi on "erilainen". Ei hän ole missään vaiheessa pitänyt ok:na sitä että voi yrittää manipuloida toisia saadakseen tahtonsa läpi, ei lapset nyt noin pöllöjä ole. Kun lapselle opetetaan mikä on oikein ja väärin, niin kyllä hän sen muistaa myöhemminkin, niin hyvässä kuin pahassakin. Sen sijaan mummin ei pitäisi olla mikään kasvatuksen korkein taho jonka mukaan vanhemmat käskevät lapsen elää, ja jonka mukaan vanhemmatkin elävät.
Minä ihan sanoin lapselle että mummi on tietyllä tapaa sairas, mutta sairaitakin läheisiä pitää pyrkä auttamaan jos vain suinkin pystyy siihen. Myös sanottiin ettei kaikki mummin jutut ole ok, eikä lasta tosiaan jätetty hänen kanssaan yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin surullista että suuret ikäluokat , nuo maaseudunkin tyhjentäneet , omasta murroksestaan urbanisoituneet , kasvattivat nyt sitten henkisesti sairaat 70- luvun lapset. Onneksi lapsia syntyi vähän.
Näitä kun lukee on kamala ajatella viiskymppisiä onnettomia ja neuroottisia ihmisiä joillakin aloilla, päiväkodit, opetus, hoitoalat.
Aika paljon jaksat välittää siitä, mitä vieraat ihmiset anonyymisti keskustelee lapsuudestaan.
Jotenkin sun jutuista tulee mieleen vain "se koira älähtää, kehen kalikka kalahtaa".
Ehkä olisi parempi sun etsiä joku toinen ketju, kun on varmaan kymmenen kertaa yritetty tätä asiaa sulle selittää, mutta mitään et ymmärrä.
Tässä keskustelussa on kalahtanut syytökset lasten hoitoon viemisestä.
Minut ja sisarukseni vietiin mummolaan moneksi viikoksi kerrallaan jo alle kouluikäisinä ja koululaisina oltiin siellä kaikki kesät. Maatalo, joten siellä tarvittiin työvoimaa. Minua kyllä kiinnostaisi, että miksi, kun itse en siellä oikein viihtynyt. Äiti oli kotona ja meni töihin, kun olin kuusivuotias, joten se ei ollut syynä tuohon.
Tuosta siteiden ostosta. Mitä teidän äitinne siis sanoi kun kerroitte heille että pitäisi saada siteitä kun kuukautsiet alkoivat?
Toinen kysymys; eikö teidän äidillänne ollut menkkoja, vai piilotteliko hän omia suojiaan ettette niitä siais käyttää?
Itse olin teininä nolostelija, ja koska äitini on 49 syntynyt, niin häpeällähän minut kasvatettiin.
En siis itse kehdannut pyytää suojia, ja siksi en niitä saanut, paitsi ne mikä äidin varastossa oli.
Myöhemmin ostin sen kymmentä erilaista tampaksia ja sidettä ja vielä edelleenkin nämä ovat helposti nähtävillä vessassa kaikille jotka niitä sattuvat tarvimaan. Ei tarvi kysellä, sen kuin ottaa vain, ja niitä piisaa, eri kokoisia ja merkkisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin surullista että suuret ikäluokat , nuo maaseudunkin tyhjentäneet , omasta murroksestaan urbanisoituneet , kasvattivat nyt sitten henkisesti sairaat 70- luvun lapset. Onneksi lapsia syntyi vähän.
Näitä kun lukee on kamala ajatella viiskymppisiä onnettomia ja neuroottisia ihmisiä joillakin aloilla, päiväkodit, opetus, hoitoalat.
'Henkisesti sairaat'?
'Onnettomia ja neuroottisia'?
Tämä teksti on tuttua mutsini kylmäkiskoista sanailua, jossa hän esittää muka tuntevansa jotain vaikka tekstinsä kertoo, että näiden asioiden pelkkä ajattelukin on HÄNELLE kamalaa.
Epäonnistunutta kaasuvalotusta, jolla esittää osallistuvansa keskusteluun, mutta keskustelee itsekseen asian keskipisteestä 50 metriä ohi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin surullista että suuret ikäluokat , nuo maaseudunkin tyhjentäneet , omasta murroksestaan urbanisoituneet , kasvattivat nyt sitten henkisesti sairaat 70- luvun lapset. Onneksi lapsia syntyi vähän.
Näitä kun lukee on kamala ajatella viiskymppisiä onnettomia ja neuroottisia ihmisiä joillakin aloilla, päiväkodit, opetus, hoitoalat.
Aika paljon jaksat välittää siitä, mitä vieraat ihmiset anonyymisti keskustelee lapsuudestaan.
Jotenkin sun jutuista tulee mieleen vain "se koira älähtää, kehen kalikka kalahtaa".
Ehkä olisi parempi sun etsiä joku toinen ketju, kun on varmaan kymmenen kertaa yritetty tätä asiaa sulle selittää, mutta mitään et ymmärrä.
Tässä keskustelussa on kalahtanut syytökset lasten hoitoon viemisestä.
Minut ja sisarukseni vietiin mummolaan moneksi viikoksi kerrallaan jo alle kouluikäisinä ja koululaisina oltiin siellä kaikki kesät. Maatalo, joten siellä tarvittiin työvoimaa. Minua kyllä kiinnostaisi, että miksi, kun itse en siellä oikein viihtynyt. Äiti oli kotona ja meni töihin, kun olin kuusivuotias, joten se ei ollut syynä tuohon.
Omat lapseni eivät kyllä olleet kuin normaalissa päivähoidossa naapuriston tädeillä mutta senkin vahingollisuudesta lasten psyykelle on tässä keskustelussa kovasti arvosteltu näitä 70- luvun äitejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60-70 luvulla syntyneiden äidit ovat jo vanhuksia, ja vanheneva ihminen ei pysty muuttamaan luonnettaan ja käytöstään ainakaan paremmaksi. Jo menneisyydessä ikävästä ihmisestä ei tule pullantuoksuista hymymummoa vaan usein käytös saa vain lisää teräviä kulmia.
Tämä pitää aina muistaa kun joutuu tekemisiin vanhan vanhempansa kanssa.
Se ei merkitse sitä, että edelleenkään antaisi äidin tai isän kyykyttää vanhuuteen vedoten,
vaan paremminkin voi pitää päänsä ja antaa toisen pitää omansa.
Tämä ei valitettavasti meillä onnistu, kun kysymys on aina siitä mitä minun pitäisi tehdä. En voi pitää omaa päätäni ja antaa äitini pitää omaansa. Ja kun pidän oman pääni, lopputulema on äidin raivokohtaus.
Jos ette asu yhdessä , itsekin jo ehtoopuolelle kallistuvat ihmiset, sen 70+ vanhempanne kanssa miksi ette voi elää niinkuin haluatte vaikka se vanhempanne olisi toista mieltä?
Miksi kinata? Miksi raivota? Menee omaan kotiinsa ja tekee, elää niinkuin tahtoo?Tottakai minä elän omaa elämääni kuten haluan. Kysymys on siitä, että äitini esim. paukahtaa paikalle ilmoittamatta milloin haluaa. Ja aina hänellä on mukanaan minulle pikku puuhia, joita ei itse viitsi eikä halua tehdä, vaan ilmoittaa että minun ne pitää tehdä, koska on minulle niin paljon helpompaa. Ja kun sanon ei, hän alkaa itkuraivoamisen.
Onko siis ehdotuksesi, että alan äitini orjaksi, ja alan hypätä hänen pillinsä mukaan täysin? Sillä sitä hän yrittää, olen kokeillut. Mitä enemmän teen asioita hänen pyynnöstään, sen enemmän niitä pyyntöjä alkaa tulla, ja ne on ihan järjettömiä, ihan silkkaa pompottamista.
Tai pidän oman oven aina lukossa ja sanon lapsillekin että ei saa avata sitä mummilleen?
Laitanko siis välit kokonaan poikki, sekö on äidilleni parempi? Minulle olisi varmasti, mutta tiedän että äitini kyllä hajoaisi siitä ihan täysin.
Mä ymmärrän että sitä on vaikea tajuta millaista on toimia persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa. Kun en sitä itsekään meinaa tajuta millään. Sitä kun yrittää loogisesti järkeillä miten kannattaisi toimia, eikä millään pysty ymmärtämään mikä ihan normaalissa kanssakäymisessä voi olla niin vaikeaa. Mutta kun nämä ihmiset eivät toimi normaalin logiikan mukaan. Mikään vastavuoroisuus ei toimi, vaan heillä on vain se oma, täysin itsekeskeinen tapansa toimia ja ajatella, ja siihen usein liittyy vielä se, että meidän muiden pitäisi osata lukea heidän ajatuksiaan ja ennakoida heidän toiveitaan ja odotuksiaan.
Elät elämääsi, kuten haluat, mutta aiemmin sanoit, että et voi niin tehdä ja pitää omaa päätäsi. Silloin olet kyllä väistämättä jonkinlaisessa symbioosissa äitisi kanssa.
Kukaan tuskin pystyy paremmin sanomaan, kuin sinä itse, miten kannattaisi toimia. Itse en sietäisi päivääkään tuollaista. Ehkä siihen on syynä se, että olen jo kohta eläkeikäinen, niin en vaan yksinkertaisesti ota enää vastaan huonoa kohtelua keneltäkään. Sitä puolta on tullut otettua vastaan lapsuudessa ja nuoruudessa ihan riittävästi.
Jos vanha äiti saa raivokohtauksia, jos asioita ei tehdä, kuten hän määrää, niin mikä siinä on se tekijä, joka pakottaa toimimaan oman halunsa vastaisesti? Jos aina myöntyy vanhuksen tahtoon, se antaa täysin väärän signaalin omillekin lapsille, että on ihan ok manipuloida ja heittäytyä marttyyriksi, jos ei saa tahtoaan läpi. Omia rajojaan, perhettään ja itseään saa ja pitää puolustaa, vaikka sitten vanhan äidin kustannuksella.
Oma lapseni on tiennyt jo hyvin pienestä asti että mummi on "erilainen". Ei hän ole missään vaiheessa pitänyt ok:na sitä että voi yrittää manipuloida toisia saadakseen tahtonsa läpi, ei lapset nyt noin pöllöjä ole. Kun lapselle opetetaan mikä on oikein ja väärin, niin kyllä hän sen muistaa myöhemminkin, niin hyvässä kuin pahassakin. Sen sijaan mummin ei pitäisi olla mikään kasvatuksen korkein taho jonka mukaan vanhemmat käskevät lapsen elää, ja jonka mukaan vanhemmatkin elävät.
Minä ihan sanoin lapselle että mummi on tietyllä tapaa sairas, mutta sairaitakin läheisiä pitää pyrkä auttamaan jos vain suinkin pystyy siihen. Myös sanottiin ettei kaikki mummin jutut ole ok, eikä lasta tosiaan jätetty hänen kanssaan yksin.
Kyllä meilläkin mun lapset tietää ja osaavat suhtautua mummiinsa. Äitini on sitä ikäluokkaa/ihmistyyppiä jonka mukaan vanhempia pitäisi vaan kunnioittaa vaikka he tekisivät mitä. Mä olen aina pistänyt tuossa(kin) asiassa kampoihin ja puolustanut lapsiani äitini sekoiluilta. Nyttemmin kun mun lapset on jo isoja, äitini on alkanut siirtää manipulaatiotaan minusta heihin. Onneksi he eivät ole joutuneet kasvamaan siinä omituisessa hämähäkinverkossa missä itse olin, vaan he ymmärtävät ja näkevät mumminsa toimet ja tarkoitusperät, eivätkä ole samalla lailla syyllistettävissä mitä itse olin vuosikymmeniä.
Mummi siis yrittää hyppyyttää lapsenlapsiaankin tekemässä puolestaan sitä tätä ja tuota, mutta ei siinä enää juurikaan onnistu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60-70 luvulla syntyneiden äidit ovat jo vanhuksia, ja vanheneva ihminen ei pysty muuttamaan luonnettaan ja käytöstään ainakaan paremmaksi. Jo menneisyydessä ikävästä ihmisestä ei tule pullantuoksuista hymymummoa vaan usein käytös saa vain lisää teräviä kulmia.
Tämä pitää aina muistaa kun joutuu tekemisiin vanhan vanhempansa kanssa.
Se ei merkitse sitä, että edelleenkään antaisi äidin tai isän kyykyttää vanhuuteen vedoten,
vaan paremminkin voi pitää päänsä ja antaa toisen pitää omansa.
Tämä ei valitettavasti meillä onnistu, kun kysymys on aina siitä mitä minun pitäisi tehdä. En voi pitää omaa päätäni ja antaa äitini pitää omaansa. Ja kun pidän oman pääni, lopputulema on äidin raivokohtaus.
Jos ette asu yhdessä , itsekin jo ehtoopuolelle kallistuvat ihmiset, sen 70+ vanhempanne kanssa miksi ette voi elää niinkuin haluatte vaikka se vanhempanne olisi toista mieltä?
Miksi kinata? Miksi raivota? Menee omaan kotiinsa ja tekee, elää niinkuin tahtoo?Tottakai minä elän omaa elämääni kuten haluan. Kysymys on siitä, että äitini esim. paukahtaa paikalle ilmoittamatta milloin haluaa. Ja aina hänellä on mukanaan minulle pikku puuhia, joita ei itse viitsi eikä halua tehdä, vaan ilmoittaa että minun ne pitää tehdä, koska on minulle niin paljon helpompaa. Ja kun sanon ei, hän alkaa itkuraivoamisen.
Onko siis ehdotuksesi, että alan äitini orjaksi, ja alan hypätä hänen pillinsä mukaan täysin? Sillä sitä hän yrittää, olen kokeillut. Mitä enemmän teen asioita hänen pyynnöstään, sen enemmän niitä pyyntöjä alkaa tulla, ja ne on ihan järjettömiä, ihan silkkaa pompottamista.
Tai pidän oman oven aina lukossa ja sanon lapsillekin että ei saa avata sitä mummilleen?
Laitanko siis välit kokonaan poikki, sekö on äidilleni parempi? Minulle olisi varmasti, mutta tiedän että äitini kyllä hajoaisi siitä ihan täysin.
Mä ymmärrän että sitä on vaikea tajuta millaista on toimia persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa. Kun en sitä itsekään meinaa tajuta millään. Sitä kun yrittää loogisesti järkeillä miten kannattaisi toimia, eikä millään pysty ymmärtämään mikä ihan normaalissa kanssakäymisessä voi olla niin vaikeaa. Mutta kun nämä ihmiset eivät toimi normaalin logiikan mukaan. Mikään vastavuoroisuus ei toimi, vaan heillä on vain se oma, täysin itsekeskeinen tapansa toimia ja ajatella, ja siihen usein liittyy vielä se, että meidän muiden pitäisi osata lukea heidän ajatuksiaan ja ennakoida heidän toiveitaan ja odotuksiaan.
Elät elämääsi, kuten haluat, mutta aiemmin sanoit, että et voi niin tehdä ja pitää omaa päätäsi. Silloin olet kyllä väistämättä jonkinlaisessa symbioosissa äitisi kanssa.
Kukaan tuskin pystyy paremmin sanomaan, kuin sinä itse, miten kannattaisi toimia. Itse en sietäisi päivääkään tuollaista. Ehkä siihen on syynä se, että olen jo kohta eläkeikäinen, niin en vaan yksinkertaisesti ota enää vastaan huonoa kohtelua keneltäkään. Sitä puolta on tullut otettua vastaan lapsuudessa ja nuoruudessa ihan riittävästi.
Jos vanha äiti saa raivokohtauksia, jos asioita ei tehdä, kuten hän määrää, niin mikä siinä on se tekijä, joka pakottaa toimimaan oman halunsa vastaisesti? Jos aina myöntyy vanhuksen tahtoon, se antaa täysin väärän signaalin omillekin lapsille, että on ihan ok manipuloida ja heittäytyä marttyyriksi, jos ei saa tahtoaan läpi. Omia rajojaan, perhettään ja itseään saa ja pitää puolustaa, vaikka sitten vanhan äidin kustannuksella.
Oma lapseni on tiennyt jo hyvin pienestä asti että mummi on "erilainen". Ei hän ole missään vaiheessa pitänyt ok:na sitä että voi yrittää manipuloida toisia saadakseen tahtonsa läpi, ei lapset nyt noin pöllöjä ole. Kun lapselle opetetaan mikä on oikein ja väärin, niin kyllä hän sen muistaa myöhemminkin, niin hyvässä kuin pahassakin. Sen sijaan mummin ei pitäisi olla mikään kasvatuksen korkein taho jonka mukaan vanhemmat käskevät lapsen elää, ja jonka mukaan vanhemmatkin elävät.
Minä ihan sanoin lapselle että mummi on tietyllä tapaa sairas, mutta sairaitakin läheisiä pitää pyrkä auttamaan jos vain suinkin pystyy siihen. Myös sanottiin ettei kaikki mummin jutut ole ok, eikä lasta tosiaan jätetty hänen kanssaan yksin.
Kyllä meilläkin mun lapset tietää ja osaavat suhtautua mummiinsa. Äitini on sitä ikäluokkaa/ihmistyyppiä jonka mukaan vanhempia pitäisi vaan kunnioittaa vaikka he tekisivät mitä. Mä olen aina pistänyt tuossa(kin) asiassa kampoihin ja puolustanut lapsiani äitini sekoiluilta. Nyttemmin kun mun lapset on jo isoja, äitini on alkanut siirtää manipulaatiotaan minusta heihin. Onneksi he eivät ole joutuneet kasvamaan siinä omituisessa hämähäkinverkossa missä itse olin, vaan he ymmärtävät ja näkevät mumminsa toimet ja tarkoitusperät, eivätkä ole samalla lailla syyllistettävissä mitä itse olin vuosikymmeniä.
Mummi siis yrittää hyppyyttää lapsenlapsiaankin tekemässä puolestaan sitä tätä ja tuota, mutta ei siinä enää juurikaan onnistu.
Ei äitiä eikä mummia tarvitse auttaa. Puhelinnumeroita hänelle vaan josta voi ostaa apua.
Lähimmäistä, ei mummeja , työkavereita, aspoja , porrassiivoojaa jne nykyisin tarvitse kunnioittaa eikä kohdella kohteliaasti. Ne ajat on menneitä aikoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin surullista että suuret ikäluokat , nuo maaseudunkin tyhjentäneet , omasta murroksestaan urbanisoituneet , kasvattivat nyt sitten henkisesti sairaat 70- luvun lapset. Onneksi lapsia syntyi vähän.
Näitä kun lukee on kamala ajatella viiskymppisiä onnettomia ja neuroottisia ihmisiä joillakin aloilla, päiväkodit, opetus, hoitoalat.
'Henkisesti sairaat'?
'Onnettomia ja neuroottisia'?Tämä teksti on tuttua mutsini kylmäkiskoista sanailua, jossa hän esittää muka tuntevansa jotain vaikka tekstinsä kertoo, että näiden asioiden pelkkä ajattelukin on HÄNELLE kamalaa.
Epäonnistunutta kaasuvalotusta, jolla esittää osallistuvansa keskusteluun, mutta keskustelee itsekseen asian keskipisteestä 50 metriä ohi.
Sadoin kommentein täällä kerrotaan miten 40- luvun vanhemmat vaurioittivat lastensa psyykeä. Moni kertookin tarvinneensa apua ja sairauslomia siitä syystä. Muu aikuiselämä ei tietenkään ketään kolhi, lapsuudestahan psykiatria kertoo kaiken juontavan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.Miksi sotaveteraanit eivät karistaneet sodan muistoja, vaan yrityksestä huolimatta se näkyi elämässä monin tavoin? Ihminen on kokonaisuus. Kun olosuhteet ovat liian kuormittavat, sillä on pitkäaikaisia seurauksia. Pahin tilanne on lapsuudessa, jossa pitäisi saada niitä taitoja, jotta voisi tällaisista asioista aikuisen lailla selvitä. Mutta niitä ei saa. Se aika, jolloin pitäisi oppia maailmasta ja kasvaa itsekseen, menee kaikessa muussa, pelossa, suojautumisessa, stressissä. Tilaa kasvaa ei jää. Ja kun niihin tilanteisiin alunperin joutuu ilman mitään keinoja tai tukea, niistä on mahdoton selvitä "järkevästi". Käytetään alkeellisia selviytymiskeinoja, jotka taas vaikeuttavat niiden parempien opettelua myöhemmin, itse.
Traumat ovat vaikeita selviytyä hyvän kasvupohjan saaneelle "kokonaiselle", aikuiselle ihmiselle. Lapselle, ilman mallia paremmasta, ne ovat kaiken määrittävä katastrofi, joka määrittää myös sitä kehittyvää minä-kuvaa täysin. Päästäkseen normaaliin, on ikäänkuin luotava itsensä alusta asti uudestaan, kohdattava menneet, jotta ne saavat mielekkään järjen ja sitten opettava kaikki silloin oppimatta jäänyt. Kyllä siinä aikaa menee, joillakin koko elämä.
Sinä puhut, että lapsuuden voisi karistaa pois, ikäänkuin se olisi yksilöstä erillinen ajanjakso, jonka takana on se terve aikuisuus. Mutta sitä ei ole jos ei ole mitään pohjaa sille.
Vähän kuin ne susilapset, eivät he automaattisesti sopeutuneet yhteiskuntaan, vaikka ikänsä puolesta voisivat. He eivät osanneet, tienneet mitään. Mitään pohjaa ei ollut. Se oli elänmittainen työ sopeutua todellisuuteen, joka muille oli aina ollut itsestäänselvyyksiä.
Sinulla on ollut luksus elää aina tässä ja nyt. Ei ole tarvinnut pelokkaasti ennakoida, jotta selviytyy. Olet voinut keskittyä itseesi, siihen mitä haluat ja valitset. Ajattele, jos luulisit, ettei sinulta kysytä. Et kysyisi itsekään, haluanko elää tässä ja nyt, voinko itse valita. Lapsi ei tiedä mitään, ennenkuin oppii. Oppiminen vaatii, ettei pelkää, ole hälytystilassa, se on ihan aivokemiallista. Olet niin etuoikeutettu, ettet edes näe sitä ja luet sen omaksi ansioksesi. Ymmärrettävää, mutta ei totuus.
Tämä oli tosi silmiä avaava kommentti. Olen välillä ihmetellyt, miten olen ollut monista asioista niin pihalla ja naiivi, suorastaan lapsellinen ja epäkypsä. Miksi olen alistunut kohteluun, jonka nyt ihan selvästi näen vääräksi, ja kuka vaan normaalilla itsetunnolla ja kehityksellä varustettu ihminen olisi kävellyt siitä pois välittömästi.
Kiitos kun puit tämän sanoiksi, että selviytyminen on vienyt kaikki voimat ja kaiken energian, ei ole jäänyt edes tilaa kasvamiselle ja kypsymiselle. Sitä pitää tehdä ihan tietoisesti nyt viisikymppisenä. Joudun nyt ottamaan sen ajan sulatella ja pohtia näitä asioita, kun niiden tapahtuessa piti vain selvitä.
Sen takia sitä nyt tässä iässä miettii lapsuutta josta on 50 vuotta, nuoruutta josta on 40 vuotta, nuorta avioliittoa josta on 30 vuotta, vasta nyt pystyy yhdistämään pisteitä ja näkemään kokonaisuutta ja syitä ja seurauksia. Miten se 50 vuotta sitten tapahtunut on kylvänyt siemenen sille, mitä 20 vuotta myöhemmin johti aivan väärään valintaan ja nyt tilanteeseen josta löydän itseni.
Jälkiviisaus lämmittää aika vähän, mutta parempi se, kuin ei mitään viisautta.
Jos äiti on ollut 24/7 kotona, niin miksi se äiti ei ole hoitanut itse lapsiaan? Ja missä lasten isä oli kesällä, oliko isä koko kesän töissä?
Äitinä en vaan jaksa ymmärtää lasten mummoloissa hoidattamista. Alle kouluikäisenä moneksi viikoksi kerrallaan ja koululaisena vieläkin pitempiä aikoja. Missä näitten lapsiparkojen äidit ja isät ovat olleet?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin surullista että suuret ikäluokat , nuo maaseudunkin tyhjentäneet , omasta murroksestaan urbanisoituneet , kasvattivat nyt sitten henkisesti sairaat 70- luvun lapset. Onneksi lapsia syntyi vähän.
Näitä kun lukee on kamala ajatella viiskymppisiä onnettomia ja neuroottisia ihmisiä joillakin aloilla, päiväkodit, opetus, hoitoalat.
Aika paljon jaksat välittää siitä, mitä vieraat ihmiset anonyymisti keskustelee lapsuudestaan.
Jotenkin sun jutuista tulee mieleen vain "se koira älähtää, kehen kalikka kalahtaa".
Ehkä olisi parempi sun etsiä joku toinen ketju, kun on varmaan kymmenen kertaa yritetty tätä asiaa sulle selittää, mutta mitään et ymmärrä.
Tässä keskustelussa on kalahtanut syytökset lasten hoitoon viemisestä.
Minut ja sisarukseni vietiin mummolaan moneksi viikoksi kerrallaan jo alle kouluikäisinä ja koululaisina oltiin siellä kaikki kesät. Maatalo, joten siellä tarvittiin työvoimaa. Minua kyllä kiinnostaisi, että miksi, kun itse en siellä oikein viihtynyt. Äiti oli kotona ja meni töihin, kun olin kuusivuotias, joten se ei ollut syynä tuohon.
Oisko viiskymppiset ensimmäinen sukupolvi joka aikuisena on ruvennut miettimään miksi lapsuuteni oli erilainen kuin nykyisillä lapsilla. Olin siis väärin kohdeltu, hoidossa tädeillä ja jopa mummoloissa. Ei kuskattu autolla joka paikkaan, saatiin avain kaulassa ulkoilla.
Suuret ikäluokat eivät ehkä ole tajunneet niin ajatella, he ovat tyytyneet vaatimattomaan lapsuuteen , ehkä suurissa perheissä, lähtemään nuorina töihin vähäisellä koulutuksella jne. Eivätkä tajua kasvattaneensa omat lapsensa väärin tuossa yhteiskunnan taitteessa 70- luvulla. ( Muutoksia peruskoulu, parantuneet äitiys/perhe-etuudet, työelämän parannuksia) .
Ehkä jotkut 70+ ihmisetkin tuntevat katkeruutta huonoista lähtökohdistaan ja masentuvat vanhuksina. Itse en ole heitä kohdannut, kaikki ovat iloisia joiden lapsilla on ollut asiat paremmin, talous kohdallaan, ylpeilevät lääkäri-lapsenlapsillaan jne.
Ja tietenkin aina on perheitä jossa elämä on mennyt huonosti joillakin tai kaikilla.
Vierailija kirjoitti:
Oisko viiskymppiset ensimmäinen sukupolvi joka aikuisena on ruvennut miettimään miksi lapsuuteni oli erilainen kuin nykyisillä lapsilla. Olin siis väärin kohdeltu, hoidossa tädeillä ja jopa mummoloissa. Ei kuskattu autolla joka paikkaan, saatiin avain kaulassa ulkoilla.
Suuret ikäluokat eivät ehkä ole tajunneet niin ajatella, he ovat tyytyneet vaatimattomaan lapsuuteen , ehkä suurissa perheissä, lähtemään nuorina töihin vähäisellä koulutuksella jne. Eivätkä tajua kasvattaneensa omat lapsensa väärin tuossa yhteiskunnan taitteessa 70- luvulla. ( Muutoksia peruskoulu, parantuneet äitiys/perhe-etuudet, työelämän parannuksia) .
Ehkä jotkut 70+ ihmisetkin tuntevat katkeruutta huonoista lähtökohdistaan ja masentuvat vanhuksina. Itse en ole heitä kohdannut, kaikki ovat iloisia joiden lapsilla on ollut asiat paremmin, talous kohdallaan, ylpeilevät lääkäri-lapsenlapsillaan jne.Ja tietenkin aina on perheitä jossa elämä on mennyt huonosti joillakin tai kaikilla.
Varmasti osittain. On helpompi ymmärtää sitä että elämä on ollut kuheaa kun ei ole ollut mitään, siis yhdet kengät 8 lapsisessa perheessä tyyliin. Se mitä on vaikeampi ymmärtää on se että myöhemmin olisi ollut jo kaikenlaista lapsille antaa, siis aineetontakin hyvää, mutta silti on valittu olla antamatta.
Ei välttämättä köyhistä oloista lähteneillä vielä perheen ollessa nuori välttämättä ollut sitä aineellista hyvääkään vie 70- luvulla annettavaksi.
Yhteiskunnan kehittymistä kuvaa se, että vuonna 1970 valmistuneita tutkintoja oli 882 000, vastaava luku 1990 yli kaksi miljoonaa.
Keskustelussa ihmiset kannustaa toisiaan kilvoittelemaan kenellä ilkeimmät ja itsekkäämmät 40- luvulla syntyneet äidit.
Alue: Aihe vapaa
Samaistuin tähän tosi voimakkaasti. Itselläni sama juttu siinä, että äitini on niitä 70-luvulla syntyneitä ja minä olen hänen 90-luvulla syntynyt tyttärensä. Ja vaikka monet tosiaan ovat onnistuneet katkaisemaan sen sukupolvien välisen "huonon ketjun", niin omassa tapauksessa sen katkaisin vasta minä eikä äitini.
Kasvatus oli huokailua siitä miten vaikea minä olen ja miten vaikeaa kaikki koko ajan on. Ja uskoa siihen, että se miten asiat näyttävät olevan ulospäin on kaikkein tärkeintä. Vaikeista asioista puhumista ja niiden ikätasoisesti lapsille avaamista välteltiin viimeiseen saakka. Vastoinkäymisistä seurasi nälvimistä ja vähättelyä. Villistä käytöksestä ja tottelemattomuudesta tuli tukistamista, tai joutui lattialle nippuun, tai olohuoneen nurkkaan häpeämään, tai raahattiin tukasta omaan huoneeseen arestiin.
Meillä oli myös tuo mainittu, että jos oli rikkonut sääntöjä niin sai itse hakea pihalta koivunoksan. Sitten housut pois ja syliin poikittain saamaan selkäsaunaa. Veljeni sai kerran myös vyöstä, kun kuudennella luokalla jäi kiinni tupakasta. Sen täytyy sattua vieläkin enemmän, koska muistan sen läiskeen ja epätoivoisesti lopettamaan anelevan huutoitkun niin elävästi, että se on luultavasti inhottavin yksittäinen muisto koko lapsuudestani.
Ei meillä siellä Sisä-Suomen maaseudun tunkkaisessa peräjunttilassa mitkään lasten oikeuksien lakipykälät painaneet mitään. Itse asiassa itselleni selvisi lopullisesti vasta joskus yläasteikäisenä, miten kaukana normaalista/hyväksyttävästä lasten kohtelu meidän perheessä oli ollut, kun Demin keskustelupalstalla tuli puhetta siitä millaisen kasvatuksen kukakin oli saanut, ja useampi kuin yksi siellä kommentoi aika kauhuissaan kun kerroin omista kokemuksistani.
Rintaliivi- ja kuukautisasiat sentään hoituivat hyvin. Ja muutenkin, äitini ei ollut tästä kaikesta huolimatta mikään 24/7 painajaismaisin mahdollinen hirviöäiti, vaan on joskus jopa aika yllättävissäkin tilanteissa ollut tukena ja apuna, iloinnut onnistumisistani jne. Eikä tyrkyttäydy väkisin elämääni nyt aikuisena. Siltikin voin sanoa, että kasvatustyylin takia emme ole äitini kanssa toisillemme ollenkaan yhtä läheiset kuin mikä muuten olisi lähes varmasti ollut mahdollista. Isäni oli astetta pehmeämpi ihminen, mutta töiden takia paljon poissa kotoa, ja kun olin kouluikäinen, niin töissä tyypillisesti sellaiseen kellonaikaan että häntä pääsi näkemään arkisin lähinnä aamiais- ja illallispöydissä.
Jotain ehkä kertoo se, että kun luen tästä ketjusta näitä yhä uudestaan toistuivia ääliömäisiä uhriutumis- ja nälvimisviestejä, joissa yritetään mitätöidä toisten ihmisten kurjat lapsuuskokemukset ja huonot äitisuhteet, niin kuulen ne aina päässäni luettuina ääneen nimenomaan äitini äänellä.