Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Myöhemkissä kirjoitti:
Kun lapsen perusturvallisuus jää huonoksi, se aiheuttaa ongelmia myöhemmissä kiintymyssuhteissa. Lapsen terveelle ja tasapainoiselle kehitykselle on tärkeää varhainen ja turvallinen kiintymyssuhde ensisijaiseen ja pysyvään hoitajaan. Tämä hoitaja on yleensä lapsen äiti. Myös lapsentahtinen imetys kärsii, jos äiti on tunteja pois vauvansa luota.
Jos lapsi erotetaan pitkäksi ajaksi ensisijaisesta hoitajastaan ja vanhemmistaan, niin tästä aiheutuu lapselle traumoja.
Nykyisin esimerkiksi lapsen ollessa sairaalahoidossa toinen vanhempi on mukana hoitamassa lasta. Sairaaloissa on perhehuoneita ja yöpymismahdollisuus lapsen huoneessa vanhemmalle. Jos vanhempi ei osallistu sairaalassa olevan lapsensa hoitoon, niin lapsesta voidaan tehdä lastensuojeluilmoitus.
Tuo lasten säilöminen mummoloihin on ollut omituista. Jos lasten äiti on ollut kotiäitinä, niin miksi ihmeessä kotiäiti on hoidattanut lapsiaan isovanhemmilla? Työssäkäyvillä vanhemmilla on ollut vapaapäiviä ja lomia. Miksi lapset ovat asuneet kesällä, lomilla ja viikonloppuisin mummoloissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurissa ikäluokissa on vanhempia, jotka ovat ilmeisesti surkeimpia vanhempia koskaan!
Vauvoja on viety päivähoitoon jopa 2-3 kuukauden ikäisenä. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet, vaan ovat ruokkineet vauvaa tuttipullosta. Äitien ja isien mukaan "itku on vahvistanut lapsen keuhkoja." Lasta ei ole saanut pitää liikaa sylissä eikä lapsen viesteihin ole reagoitu nopeasti, koska tämä hemmottelee lapsen pilalle.
Lapsen ruumiillinen kuritus on ollut sallittua monessa perheessä. Lapsen kaltoinkohtelu, laiminlyönti, alistaminen, arvostelu, nöyryyttäminen ja ruumiillinen kuritus kuten tukkapölly ja selkäsauna ovat olleet suurten ikäluokkien "kasvatusperiaatteita". Koska "joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan".
Lapsia on kuskattu tämän tästä sukulaisille hoitoon ja hoidatettu pitkiä aikoja isovanhemmilla ja sukulaisilla. Lastenhoito on ulkoistettu 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla päivähoidolle ja sukulaisille.
Nyt suuret ikäluokat ovat isovanhempia. Omassa vanhemmuudessaaan epäonnistuneet ihmiset yrittävät korjata omia kasvatusvirheitään. Se tapahtuu puuttumalla ja sekaantumalla aikuisten lasten ja heidän perheiden elämään raivokkaalla vallankäytöllä. Kun äiti ja isä ei anna lapselleen sitä ja tätä, niin isoäiti ja isoisä antaa. Lastenlasten suosiota yritetään ostaa lepsuilulla, kumoamalla lasten omien vanhempien kasvatusperiaatteet sekä tavaralla ja rahalla.
Valitettavasti suurten ikäluokkien juna meni jo lasten suhteen. Jos vanhemmat ovat laiminlyöneet ja kaltoinkohdelleet omia lapsiaan, niin tilanne ei parane sekaantumalla Besserwissereinä aikuisten lasten parisuhteeseen, perhe-elämään, lastenlasten hoitoon ja kasvatukseen. Pysykää erossa toisten asioista ja pitäkää huolta vain omista asioistanne!
Suurilla ikäluokilla ei ollut vielä lapsia 60- luvulla.
Sotket nyt vanhat lasten itkettämiset, 70- luvulla luettiin jo vauvalehtiä ja tohtori spockia.
Samoin, olkaa nyt hyvät rouvat iloisia että teillä on pitkät äitiyslomat ja hoitovapaat.70- luvun alussa oli kolmen kuukauden äitiysloma, kaikki eivät voineet tai halunneet jäädä kotiäidiksi.
Tuon jätän omaan arvoonsa että mummot ja sukulaiset olisivat viikkotolkuilla pitäneet lapsia. Se ei vastaa ajan hyvin muistavan näkemystä yhdessäkään tuntemassani perheessä.Minä ja minun veli oltiin viikkoja mummolassa. Itse olin kuusivuotiaana ennen koulua mummolassa kevättalvella kuusi viikkoa putkeen ja sitten vielä kesällä melkein kaksi kuukautta. Veli meni mummolaan heti kesäloman alettua ja palasi koulun alkaessa, minä en ihan koko kesää ollut. Veli oli mukana heinätöissä ja vastaavissa, minä kitkin kasvimaat, siivosin, pesin käsin pikkupyykkiä, tiskasin käsin ja olin lapsenvahtina pienille serkuilleni. Tuolloin 6-vuotiaana minun vastuulla oli vahtia ulkona 2- ja 3-vuotiaita serkkuja, 12-vuotiaana hoidin päivät kolmen kuukauden ikäistä vauvaa. Oli siinä hommaa.
Minut laitettiin 2,5 vuotiaana kolmeksi kuukaudeksi hoitoon isovanhemmilleni toiselle puolen Suomea. Ei silloin ymmärretty mitään eroahdistuksista tai ikäkaudelle tyypillisistä kehitysvaiheista!
Meillä oli muutenkin sama juttu noissa kesälomissa että heti kun koulu loppui, meidät pakattiin yöjunaan ja lähetettiin kuin paketit mummulaan, junamatka meni ilman täysi-ikäisten seuraa eli alakouluikäiset vahtivat nuorempiaan matkan ajan. Vanhemmat jäi töihin ja tulivat sentään kesälomansa alettua perästä: serkuksillani taas mummola oli paikka jossa he viettivät kaikki lomat ja viikonloput ilman vanhempiaan.
Sen minäkin haluaisin tietää, miksi mummolaan piti mennä pitkiksi ajoiksi, mutta eipä minulta kysytty haluanko.
Olisiko ollut kyse ihan taloudellisesta auttamisesta, lapsille ruokaa? Täälläkin on moni valittanut mistä rahat kesällä ruokaan kun lapset ei saa kouluruokaa? Siksi ehkä lapsia pidetään päivähoidossakin lomilla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En viitsi toistaa tarinaani kun se on sama -69 syntyneenä kuin melko monet kirjoitukset tässä ketjussa, poislukien ettei yh perheessä käytetty alkoholia ollenkaan.
Olen tajunnut vasta nyt yli viiskymppisenä mitä on seurannut siitä hiukan kylmästä ja etäisestä äitisuhteesta jossa minua ei lohdutettu koskaan.
Saattaa olla että ihan pienenä (jota en tietenkään muista), on otettu syliin ja puhallettu pipikohtaan kun on vaikka kaatunut ja polvesta nahkat on rullalla. Siltä ajalta kun muistan, aina kun sattui jotain vahinkoa ja itkin menin aina yksin jonnekin "piiloon" itkemään yksin. Saati tilanteissa jossa minua toruttiin ja esim tukistettiin, minut laitettiin aina jonnekin pois yksin "häpeämään" esim komeroon tai mummolassa aittaan. Siellä nuolin hetken yksin haavojani itku silmässä, ehkä joku tuli hakemaan pois tai sitten nukahdin ja myöhemmin kömmin sieltä muiden joukkoon. Koskaan ei asioista sen jälkeen puhuttu tai näytetty empatiaa.
Toistan samaa kaavaa aikuisenakin, isommissa stressaavissa elämänkäänteissä lähden aina pois. Myös pienempien ikävien elämänkäänteiden, surun ja murheen tullessa eteen minun on pakko päästä pois sieltä missä olen. Vaikka viikonlopuksi pois. Paikan vaihto ja muut maisemat antaa etäisyyttä asiaan. Ikäänkuin tuuletan aivoni siitä ikävästä tilanteesta.
Olen niin kateellinen heille joilla oli rakastavat vanhemmat eikä hylkäyskokemuksia, olette saaneet paremmat emotionaaliset lähtökohdat.
Katselen myös kaiholla pariskuntia joissa mies lohduttaa naista ottamalla syliin, halaa ja pussailee, tuo turvaa ja antaa hyväksyntää kun toinen on romuna. Minulla ei ole ollut ikinä 53 vuoteen sellaista ihmistä lähelläni.
Se tekee surulliseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta siteiden ostosta. Mitä teidän äitinne siis sanoi kun kerroitte heille että pitäisi saada siteitä kun kuukautsiet alkoivat?
Toinen kysymys; eikö teidän äidillänne ollut menkkoja, vai piilotteliko hän omia suojiaan ettette niitä siais käyttää?
Itse olin teininä nolostelija, ja koska äitini on 49 syntynyt, niin häpeällähän minut kasvatettiin.
En siis itse kehdannut pyytää suojia, ja siksi en niitä saanut, paitsi ne mikä äidin varastossa oli.
Myöhemmin ostin sen kymmentä erilaista tampaksia ja sidettä ja vielä edelleenkin nämä ovat helposti nähtävillä vessassa kaikille jotka niitä sattuvat tarvimaan. Ei tarvi kysellä, sen kuin ottaa vain, ja niitä piisaa, eri kokoisia ja merkkisiä.
Meillä olisi huudettu että olen varastanut jos olisin käyttänyt jotain kaapista löytynyttä. Toisin päin meni niin, että säilytin omiani koulun lukittavassa kaapissa, silloin kun niitä pystyin hankkimaan, koska ne olisi muuten kaivettu kotona esiin vaikka mistä piilosta ja levitetty pöydille isän nähtäväksi että katso nyt mihin lapsesi törsää kaikki rahat. Ja sen jälkeen ne olisi "takavarikoitu" ja äiti olisi käyttänyt ne itse.
Karmivaa! Siis kävikö noin oikeasti, vai ajattelitko että niin voisi käydä??
Tuo on itsellekin totta, että lapsuudessa ei lohdutettu mistään. Jos loukkasi itsensä, piti yrittää olla itkemättä ettei vanhemmat suutu. Siitä vasta isot moitteet uli, jos vaatteille sattui jotain.
Oltiin joskus sukulaisissa maatilalla. Heinätekoaikaan siellä oli koneita pihalla. Samaan aikaan kylässä oli joku perhe, jossa oli suunnilleen saman ikäinen tyttö mitä minä. Tyttö meni rämpläämään jonkun koneen kanssa ja siitä tippui joku osa hänen päälleen. Aikuiset hössäsi tytön ympärillä ja minä olin kateellinen huomiosta. Sain saman illan aikana ison tikun kämmeneeni ja menin näyttämään sitä. Muistan, miten toivoin saavani ymmärtäväistä kohtelua ja tikun pois, mutta minulle tuhahdettiin vain "mene siitä muualle". Se tyttökin selvisi kai melko vähällä, kun vammat hoidettiin laastarilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta siteiden ostosta. Mitä teidän äitinne siis sanoi kun kerroitte heille että pitäisi saada siteitä kun kuukautsiet alkoivat?
Toinen kysymys; eikö teidän äidillänne ollut menkkoja, vai piilotteliko hän omia suojiaan ettette niitä siais käyttää?
Itse olin teininä nolostelija, ja koska äitini on 49 syntynyt, niin häpeällähän minut kasvatettiin.
En siis itse kehdannut pyytää suojia, ja siksi en niitä saanut, paitsi ne mikä äidin varastossa oli.
Myöhemmin ostin sen kymmentä erilaista tampaksia ja sidettä ja vielä edelleenkin nämä ovat helposti nähtävillä vessassa kaikille jotka niitä sattuvat tarvimaan. Ei tarvi kysellä, sen kuin ottaa vain, ja niitä piisaa, eri kokoisia ja merkkisiä.
Meillä olisi huudettu että olen varastanut jos olisin käyttänyt jotain kaapista löytynyttä. Toisin päin meni niin, että säilytin omiani koulun lukittavassa kaapissa, silloin kun niitä pystyin hankkimaan, koska ne olisi muuten kaivettu kotona esiin vaikka mistä piilosta ja levitetty pöydille isän nähtäväksi että katso nyt mihin lapsesi törsää kaikki rahat. Ja sen jälkeen ne olisi "takavarikoitu" ja äiti olisi käyttänyt ne itse.
Karmivaa! Siis kävikö noin oikeasti, vai ajattelitko että niin voisi käydä??
En ole sama, mutten yhtään kyseenalaistanut kokemusta. Tuo on hyvin tyypillinen käytösmalli persoonallisuushäiriöisten perheessä, eikä yhtään liioiteltua. Häpäiseminen huvin vuoksi, tai siksi että "häpeällisiä" asioita ei osata muuten käsitellä. Tavaroiden, omaisuuden takavarikoiminen. Ei siksi, ettei itse pystyisi hankkimaan tai tarvitsee, vaan siksi, että toisella ei saa olla mitään. Se on vallankäyttöä sekä jotain kateutta. Toisella ei saa olla mitään ja toisen oman käyttäminen tuottaa nautintoa anastamisen kautta enemmän kuin oman vastaavan käyttäminen. Vaikea ilmiö selittää. Heidän on vaikea antaa omastaan ja he haluavat muiden asiat, vaikkeivat tarvitsisi. Esimerkiksi lahjaksi annetaan jotain tosi huonoa, kuten käytettyjä, rikkinäisiä alusvaatteita. Ja muilta saadut lahjat otetaan itselle. Koska se raukka ei saa saada mitään hyvää, edes muilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta siteiden ostosta. Mitä teidän äitinne siis sanoi kun kerroitte heille että pitäisi saada siteitä kun kuukautsiet alkoivat?
Toinen kysymys; eikö teidän äidillänne ollut menkkoja, vai piilotteliko hän omia suojiaan ettette niitä siais käyttää?
Itse olin teininä nolostelija, ja koska äitini on 49 syntynyt, niin häpeällähän minut kasvatettiin.
En siis itse kehdannut pyytää suojia, ja siksi en niitä saanut, paitsi ne mikä äidin varastossa oli.
Myöhemmin ostin sen kymmentä erilaista tampaksia ja sidettä ja vielä edelleenkin nämä ovat helposti nähtävillä vessassa kaikille jotka niitä sattuvat tarvimaan. Ei tarvi kysellä, sen kuin ottaa vain, ja niitä piisaa, eri kokoisia ja merkkisiä.
Meillä olisi huudettu että olen varastanut jos olisin käyttänyt jotain kaapista löytynyttä. Toisin päin meni niin, että säilytin omiani koulun lukittavassa kaapissa, silloin kun niitä pystyin hankkimaan, koska ne olisi muuten kaivettu kotona esiin vaikka mistä piilosta ja levitetty pöydille isän nähtäväksi että katso nyt mihin lapsesi törsää kaikki rahat. Ja sen jälkeen ne olisi "takavarikoitu" ja äiti olisi käyttänyt ne itse.
Karmivaa! Siis kävikö noin oikeasti, vai ajattelitko että niin voisi käydä??
En ole sama, mutten yhtään kyseenalaistanut kokemusta. Tuo on hyvin tyypillinen käytösmalli persoonallisuushäiriöisten perheessä, eikä yhtään liioiteltua. Häpäiseminen huvin vuoksi, tai siksi että "häpeällisiä" asioita ei osata muuten käsitellä. Tavaroiden, omaisuuden takavarikoiminen. Ei siksi, ettei itse pystyisi hankkimaan tai tarvitsee, vaan siksi, että toisella ei saa olla mitään. Se on vallankäyttöä sekä jotain kateutta. Toisella ei saa olla mitään ja toisen oman käyttäminen tuottaa nautintoa anastamisen kautta enemmän kuin oman vastaavan käyttäminen. Vaikea ilmiö selittää. Heidän on vaikea antaa omastaan ja he haluavat muiden asiat, vaikkeivat tarvitsisi. Esimerkiksi lahjaksi annetaan jotain tosi huonoa, kuten käytettyjä, rikkinäisiä alusvaatteita. Ja muilta saadut lahjat otetaan itselle. Koska se raukka ei saa saada mitään hyvää, edes muilta.
Konkreettisten tekojen lisäksi tällainen mekaniikka näkyy myös siinä, että kannustaminen on mahdotonta, koska silloin toinen voisi saavuttaa jotain, mitä itsellä ei ole/mitä haluttaisiin itselle. Sabotointi sen sijaan on keino varmistaa, ettei toinen saa mitään hyvää. Itseluottamusta, myötätuntoa, koulutusta, kotia, työtä, ystäviä, parisuhdetta. Edes muilta. Tätä sabotoidaan jatkuvasti sekä suorasti vaikuttamalla, että epäsuorasti tiettyä kuvaa luomalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta siteiden ostosta. Mitä teidän äitinne siis sanoi kun kerroitte heille että pitäisi saada siteitä kun kuukautsiet alkoivat?
Toinen kysymys; eikö teidän äidillänne ollut menkkoja, vai piilotteliko hän omia suojiaan ettette niitä siais käyttää?
Itse olin teininä nolostelija, ja koska äitini on 49 syntynyt, niin häpeällähän minut kasvatettiin.
En siis itse kehdannut pyytää suojia, ja siksi en niitä saanut, paitsi ne mikä äidin varastossa oli.
Myöhemmin ostin sen kymmentä erilaista tampaksia ja sidettä ja vielä edelleenkin nämä ovat helposti nähtävillä vessassa kaikille jotka niitä sattuvat tarvimaan. Ei tarvi kysellä, sen kuin ottaa vain, ja niitä piisaa, eri kokoisia ja merkkisiä.
Meillä olisi huudettu että olen varastanut jos olisin käyttänyt jotain kaapista löytynyttä. Toisin päin meni niin, että säilytin omiani koulun lukittavassa kaapissa, silloin kun niitä pystyin hankkimaan, koska ne olisi muuten kaivettu kotona esiin vaikka mistä piilosta ja levitetty pöydille isän nähtäväksi että katso nyt mihin lapsesi törsää kaikki rahat. Ja sen jälkeen ne olisi "takavarikoitu" ja äiti olisi käyttänyt ne itse.
Karmivaa! Siis kävikö noin oikeasti, vai ajattelitko että niin voisi käydä??
En ole sama, mutten yhtään kyseenalaistanut kokemusta. Tuo on hyvin tyypillinen käytösmalli persoonallisuushäiriöisten perheessä, eikä yhtään liioiteltua. Häpäiseminen huvin vuoksi, tai siksi että "häpeällisiä" asioita ei osata muuten käsitellä. Tavaroiden, omaisuuden takavarikoiminen. Ei siksi, ettei itse pystyisi hankkimaan tai tarvitsee, vaan siksi, että toisella ei saa olla mitään. Se on vallankäyttöä sekä jotain kateutta. Toisella ei saa olla mitään ja toisen oman käyttäminen tuottaa nautintoa anastamisen kautta enemmän kuin oman vastaavan käyttäminen. Vaikea ilmiö selittää. Heidän on vaikea antaa omastaan ja he haluavat muiden asiat, vaikkeivat tarvitsisi. Esimerkiksi lahjaksi annetaan jotain tosi huonoa, kuten käytettyjä, rikkinäisiä alusvaatteita. Ja muilta saadut lahjat otetaan itselle. Koska se raukka ei saa saada mitään hyvää, edes muilta.
Konkreettisten tekojen lisäksi tällainen mekaniikka näkyy myös siinä, että kannustaminen on mahdotonta, koska silloin toinen voisi saavuttaa jotain, mitä itsellä ei ole/mitä haluttaisiin itselle. Sabotointi sen sijaan on keino varmistaa, ettei toinen saa mitään hyvää. Itseluottamusta, myötätuntoa, koulutusta, kotia, työtä, ystäviä, parisuhdetta. Edes muilta. Tätä sabotoidaan jatkuvasti sekä suorasti vaikuttamalla, että epäsuorasti tiettyä kuvaa luomalla.
Nyt te 70- luvulla syntyneet olette 50 +-. Ja elämä edelleen huonossa jamassa, ei mitään hyvää? Äitinnekin on j ono iäkkäitä tai kuolleet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta siteiden ostosta. Mitä teidän äitinne siis sanoi kun kerroitte heille että pitäisi saada siteitä kun kuukautsiet alkoivat?
Toinen kysymys; eikö teidän äidillänne ollut menkkoja, vai piilotteliko hän omia suojiaan ettette niitä siais käyttää?
Itse olin teininä nolostelija, ja koska äitini on 49 syntynyt, niin häpeällähän minut kasvatettiin.
En siis itse kehdannut pyytää suojia, ja siksi en niitä saanut, paitsi ne mikä äidin varastossa oli.
Myöhemmin ostin sen kymmentä erilaista tampaksia ja sidettä ja vielä edelleenkin nämä ovat helposti nähtävillä vessassa kaikille jotka niitä sattuvat tarvimaan. Ei tarvi kysellä, sen kuin ottaa vain, ja niitä piisaa, eri kokoisia ja merkkisiä.
Meillä olisi huudettu että olen varastanut jos olisin käyttänyt jotain kaapista löytynyttä. Toisin päin meni niin, että säilytin omiani koulun lukittavassa kaapissa, silloin kun niitä pystyin hankkimaan, koska ne olisi muuten kaivettu kotona esiin vaikka mistä piilosta ja levitetty pöydille isän nähtäväksi että katso nyt mihin lapsesi törsää kaikki rahat. Ja sen jälkeen ne olisi "takavarikoitu" ja äiti olisi käyttänyt ne itse.
Karmivaa! Siis kävikö noin oikeasti, vai ajattelitko että niin voisi käydä??
En ole sama, mutten yhtään kyseenalaistanut kokemusta. Tuo on hyvin tyypillinen käytösmalli persoonallisuushäiriöisten perheessä, eikä yhtään liioiteltua. Häpäiseminen huvin vuoksi, tai siksi että "häpeällisiä" asioita ei osata muuten käsitellä. Tavaroiden, omaisuuden takavarikoiminen. Ei siksi, ettei itse pystyisi hankkimaan tai tarvitsee, vaan siksi, että toisella ei saa olla mitään. Se on vallankäyttöä sekä jotain kateutta. Toisella ei saa olla mitään ja toisen oman käyttäminen tuottaa nautintoa anastamisen kautta enemmän kuin oman vastaavan käyttäminen. Vaikea ilmiö selittää. Heidän on vaikea antaa omastaan ja he haluavat muiden asiat, vaikkeivat tarvitsisi. Esimerkiksi lahjaksi annetaan jotain tosi huonoa, kuten käytettyjä, rikkinäisiä alusvaatteita. Ja muilta saadut lahjat otetaan itselle. Koska se raukka ei saa saada mitään hyvää, edes muilta.
Konkreettisten tekojen lisäksi tällainen mekaniikka näkyy myös siinä, että kannustaminen on mahdotonta, koska silloin toinen voisi saavuttaa jotain, mitä itsellä ei ole/mitä haluttaisiin itselle. Sabotointi sen sijaan on keino varmistaa, ettei toinen saa mitään hyvää. Itseluottamusta, myötätuntoa, koulutusta, kotia, työtä, ystäviä, parisuhdetta. Edes muilta. Tätä sabotoidaan jatkuvasti sekä suorasti vaikuttamalla, että epäsuorasti tiettyä kuvaa luomalla.
Nyt te 70- luvulla syntyneet olette 50 +-. Ja elämä edelleen huonossa jamassa, ei mitään hyvää? Äitinnekin on j ono iäkkäitä tai kuolleet.
Miksi tulet irvimään? Pysy pois, jos et halua lukea vertaistuesta. Ei näistä asioista oikein halua ystävillekään puhua kuin ylimalkaisesti. Itse olen omien lasten kohdalla tehnyt itseni kanssa töitä, että en ole toiminut kuten vanhempani. Ihan hyvin olen siinä onnistunut, kun lapset sanovat, että he ovat tunteneet olleensa rakastettuja ja että heillä on ollut hyvä lapsuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta siteiden ostosta. Mitä teidän äitinne siis sanoi kun kerroitte heille että pitäisi saada siteitä kun kuukautsiet alkoivat?
Toinen kysymys; eikö teidän äidillänne ollut menkkoja, vai piilotteliko hän omia suojiaan ettette niitä siais käyttää?
Itse olin teininä nolostelija, ja koska äitini on 49 syntynyt, niin häpeällähän minut kasvatettiin.
En siis itse kehdannut pyytää suojia, ja siksi en niitä saanut, paitsi ne mikä äidin varastossa oli.
Myöhemmin ostin sen kymmentä erilaista tampaksia ja sidettä ja vielä edelleenkin nämä ovat helposti nähtävillä vessassa kaikille jotka niitä sattuvat tarvimaan. Ei tarvi kysellä, sen kuin ottaa vain, ja niitä piisaa, eri kokoisia ja merkkisiä.
Meillä olisi huudettu että olen varastanut jos olisin käyttänyt jotain kaapista löytynyttä. Toisin päin meni niin, että säilytin omiani koulun lukittavassa kaapissa, silloin kun niitä pystyin hankkimaan, koska ne olisi muuten kaivettu kotona esiin vaikka mistä piilosta ja levitetty pöydille isän nähtäväksi että katso nyt mihin lapsesi törsää kaikki rahat. Ja sen jälkeen ne olisi "takavarikoitu" ja äiti olisi käyttänyt ne itse.
Karmivaa! Siis kävikö noin oikeasti, vai ajattelitko että niin voisi käydä??
Jos tuo on mielestäsi karmivaa, niin mitähän termiä käyttäisit siitä että sama ihminen kaivoi roskiksesta käyttämäni siteet ja tamponit ja levitti nekin pöydille, haukuttavaksi että liian pian on vaihdettu eli törsätty kun ovat liian puhtaita? Joten ei voi ostaa tuollaiselle jatkossa mitään. Niin, minulla nyt vain sattui olemaan pienet kuukautiset eikä niitä samoja suojia voinut tietenkään määräänsä kauempaa käyttää.
Ainoa, mikä yllä olevassa ei ole totta, on tuo sana "lapsi". Todellisuudessa käytettiin sanaa "se".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin tuota yleistämistä. Jos kunkin kirjoittajan ystävillä ja koulukavereilla on ollut kiva koti, siteitä, rintsikoita, mukava äiti, vanhemmat ehkä myös 40-lukulaisia ei siis pianotunnille ilman siteitä ja rintsikoita pakottaneet äidit ole kuitenkaan sitten olleet "kaikki äidit.' Kun muut kodit oli mukavia.
Muistan että tytär n. 13 v oli rintsikkaostoksilla ystävättärensä kanssa. Tyttärellä oli ollut kauan, isorintainen vieläkin, tämän kaverin leski-isä oli antanut rahaa tyttärelleen, menkää yhdessä kun Minna varmaan osaa.
80 -lukua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta siteiden ostosta. Mitä teidän äitinne siis sanoi kun kerroitte heille että pitäisi saada siteitä kun kuukautsiet alkoivat?
Toinen kysymys; eikö teidän äidillänne ollut menkkoja, vai piilotteliko hän omia suojiaan ettette niitä siais käyttää?
Itse olin teininä nolostelija, ja koska äitini on 49 syntynyt, niin häpeällähän minut kasvatettiin.
En siis itse kehdannut pyytää suojia, ja siksi en niitä saanut, paitsi ne mikä äidin varastossa oli.
Myöhemmin ostin sen kymmentä erilaista tampaksia ja sidettä ja vielä edelleenkin nämä ovat helposti nähtävillä vessassa kaikille jotka niitä sattuvat tarvimaan. Ei tarvi kysellä, sen kuin ottaa vain, ja niitä piisaa, eri kokoisia ja merkkisiä.
Meillä olisi huudettu että olen varastanut jos olisin käyttänyt jotain kaapista löytynyttä. Toisin päin meni niin, että säilytin omiani koulun lukittavassa kaapissa, silloin kun niitä pystyin hankkimaan, koska ne olisi muuten kaivettu kotona esiin vaikka mistä piilosta ja levitetty pöydille isän nähtäväksi että katso nyt mihin lapsesi törsää kaikki rahat. Ja sen jälkeen ne olisi "takavarikoitu" ja äiti olisi käyttänyt ne itse.
Karmivaa! Siis kävikö noin oikeasti, vai ajattelitko että niin voisi käydä??
Jos tuo on mielestäsi karmivaa, niin mitähän termiä käyttäisit siitä että sama ihminen kaivoi roskiksesta käyttämäni siteet ja tamponit ja levitti nekin pöydille, haukuttavaksi että liian pian on vaihdettu eli törsätty kun ovat liian puhtaita? Joten ei voi ostaa tuollaiselle jatkossa mitään. Niin, minulla nyt vain sattui olemaan pienet kuukautiset eikä niitä samoja suojia voinut tietenkään määräänsä kauempaa käyttää.
Ainoa, mikä yllä olevassa ei ole totta, on tuo sana "lapsi". Todellisuudessa käytettiin sanaa "se".
Niiden, jotka eivät ole tälläistä meininkiä kokeneet, on mahdotonta ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta siteiden ostosta. Mitä teidän äitinne siis sanoi kun kerroitte heille että pitäisi saada siteitä kun kuukautsiet alkoivat?
Toinen kysymys; eikö teidän äidillänne ollut menkkoja, vai piilotteliko hän omia suojiaan ettette niitä siais käyttää?
Itse olin teininä nolostelija, ja koska äitini on 49 syntynyt, niin häpeällähän minut kasvatettiin.
En siis itse kehdannut pyytää suojia, ja siksi en niitä saanut, paitsi ne mikä äidin varastossa oli.
Myöhemmin ostin sen kymmentä erilaista tampaksia ja sidettä ja vielä edelleenkin nämä ovat helposti nähtävillä vessassa kaikille jotka niitä sattuvat tarvimaan. Ei tarvi kysellä, sen kuin ottaa vain, ja niitä piisaa, eri kokoisia ja merkkisiä.
Meillä olisi huudettu että olen varastanut jos olisin käyttänyt jotain kaapista löytynyttä. Toisin päin meni niin, että säilytin omiani koulun lukittavassa kaapissa, silloin kun niitä pystyin hankkimaan, koska ne olisi muuten kaivettu kotona esiin vaikka mistä piilosta ja levitetty pöydille isän nähtäväksi että katso nyt mihin lapsesi törsää kaikki rahat. Ja sen jälkeen ne olisi "takavarikoitu" ja äiti olisi käyttänyt ne itse.
Karmivaa! Siis kävikö noin oikeasti, vai ajattelitko että niin voisi käydä??
En ole sama, mutten yhtään kyseenalaistanut kokemusta. Tuo on hyvin tyypillinen käytösmalli persoonallisuushäiriöisten perheessä, eikä yhtään liioiteltua. Häpäiseminen huvin vuoksi, tai siksi että "häpeällisiä" asioita ei osata muuten käsitellä. Tavaroiden, omaisuuden takavarikoiminen. Ei siksi, ettei itse pystyisi hankkimaan tai tarvitsee, vaan siksi, että toisella ei saa olla mitään. Se on vallankäyttöä sekä jotain kateutta. Toisella ei saa olla mitään ja toisen oman käyttäminen tuottaa nautintoa anastamisen kautta enemmän kuin oman vastaavan käyttäminen. Vaikea ilmiö selittää. Heidän on vaikea antaa omastaan ja he haluavat muiden asiat, vaikkeivat tarvitsisi. Esimerkiksi lahjaksi annetaan jotain tosi huonoa, kuten käytettyjä, rikkinäisiä alusvaatteita. Ja muilta saadut lahjat otetaan itselle. Koska se raukka ei saa saada mitään hyvää, edes muilta.
Konkreettisten tekojen lisäksi tällainen mekaniikka näkyy myös siinä, että kannustaminen on mahdotonta, koska silloin toinen voisi saavuttaa jotain, mitä itsellä ei ole/mitä haluttaisiin itselle. Sabotointi sen sijaan on keino varmistaa, ettei toinen saa mitään hyvää. Itseluottamusta, myötätuntoa, koulutusta, kotia, työtä, ystäviä, parisuhdetta. Edes muilta. Tätä sabotoidaan jatkuvasti sekä suorasti vaikuttamalla, että epäsuorasti tiettyä kuvaa luomalla.
Nyt te 70- luvulla syntyneet olette 50 +-. Ja elämä edelleen huonossa jamassa, ei mitään hyvää? Äitinnekin on j ono iäkkäitä tai kuolleet.
Miksi tulet irvimään? Pysy pois, jos et halua lukea vertaistuesta. Ei näistä asioista oikein halua ystävillekään puhua kuin ylimalkaisesti. Itse olen omien lasten kohdalla tehnyt itseni kanssa töitä, että en ole toiminut kuten vanhempani. Ihan hyvin olen siinä onnistunut, kun lapset sanovat, että he ovat tunteneet olleensa rakastettuja ja että heillä on ollut hyvä lapsuus.
Kaksvitoset näyttävät ihan samoja juttuja jauhavan, äidit on huonoja, ei katso lapsiani vaan luuhaa miesystävänsä/ isän kanssa.
Huvitti kun lapsenlapsi, tyttö, 17, jostain pikkujutusta myös metelöi, te olette ihan tyhmiä, ette tiedä mistään mitään, nyt on nyt, ei mikään vuosi 2000.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta siteiden ostosta. Mitä teidän äitinne siis sanoi kun kerroitte heille että pitäisi saada siteitä kun kuukautsiet alkoivat?
Toinen kysymys; eikö teidän äidillänne ollut menkkoja, vai piilotteliko hän omia suojiaan ettette niitä siais käyttää?
Itse olin teininä nolostelija, ja koska äitini on 49 syntynyt, niin häpeällähän minut kasvatettiin.
En siis itse kehdannut pyytää suojia, ja siksi en niitä saanut, paitsi ne mikä äidin varastossa oli.
Myöhemmin ostin sen kymmentä erilaista tampaksia ja sidettä ja vielä edelleenkin nämä ovat helposti nähtävillä vessassa kaikille jotka niitä sattuvat tarvimaan. Ei tarvi kysellä, sen kuin ottaa vain, ja niitä piisaa, eri kokoisia ja merkkisiä.
Meillä olisi huudettu että olen varastanut jos olisin käyttänyt jotain kaapista löytynyttä. Toisin päin meni niin, että säilytin omiani koulun lukittavassa kaapissa, silloin kun niitä pystyin hankkimaan, koska ne olisi muuten kaivettu kotona esiin vaikka mistä piilosta ja levitetty pöydille isän nähtäväksi että katso nyt mihin lapsesi törsää kaikki rahat. Ja sen jälkeen ne olisi "takavarikoitu" ja äiti olisi käyttänyt ne itse.
Karmivaa! Siis kävikö noin oikeasti, vai ajattelitko että niin voisi käydä??
En ole sama, mutten yhtään kyseenalaistanut kokemusta. Tuo on hyvin tyypillinen käytösmalli persoonallisuushäiriöisten perheessä, eikä yhtään liioiteltua. Häpäiseminen huvin vuoksi, tai siksi että "häpeällisiä" asioita ei osata muuten käsitellä. Tavaroiden, omaisuuden takavarikoiminen. Ei siksi, ettei itse pystyisi hankkimaan tai tarvitsee, vaan siksi, että toisella ei saa olla mitään. Se on vallankäyttöä sekä jotain kateutta. Toisella ei saa olla mitään ja toisen oman käyttäminen tuottaa nautintoa anastamisen kautta enemmän kuin oman vastaavan käyttäminen. Vaikea ilmiö selittää. Heidän on vaikea antaa omastaan ja he haluavat muiden asiat, vaikkeivat tarvitsisi. Esimerkiksi lahjaksi annetaan jotain tosi huonoa, kuten käytettyjä, rikkinäisiä alusvaatteita. Ja muilta saadut lahjat otetaan itselle. Koska se raukka ei saa saada mitään hyvää, edes muilta.
Konkreettisten tekojen lisäksi tällainen mekaniikka näkyy myös siinä, että kannustaminen on mahdotonta, koska silloin toinen voisi saavuttaa jotain, mitä itsellä ei ole/mitä haluttaisiin itselle. Sabotointi sen sijaan on keino varmistaa, ettei toinen saa mitään hyvää. Itseluottamusta, myötätuntoa, koulutusta, kotia, työtä, ystäviä, parisuhdetta. Edes muilta. Tätä sabotoidaan jatkuvasti sekä suorasti vaikuttamalla, että epäsuorasti tiettyä kuvaa luomalla.
Nyt te 70- luvulla syntyneet olette 50 +-. Ja elämä edelleen huonossa jamassa, ei mitään hyvää? Äitinnekin on j ono iäkkäitä tai kuolleet.
Miksi tulet irvimään? Pysy pois, jos et halua lukea vertaistuesta. Ei näistä asioista oikein halua ystävillekään puhua kuin ylimalkaisesti. Itse olen omien lasten kohdalla tehnyt itseni kanssa töitä, että en ole toiminut kuten vanhempani. Ihan hyvin olen siinä onnistunut, kun lapset sanovat, että he ovat tunteneet olleensa rakastettuja ja että heillä on ollut hyvä lapsuus.
Kaksvitoset näyttävät ihan samoja juttuja jauhavan, äidit on huonoja, ei katso lapsiani vaan luuhaa miesystävänsä/ isän kanssa.
Huvitti kun lapsenlapsi, tyttö, 17, jostain pikkujutusta myös metelöi, te olette ihan tyhmiä, ette tiedä mistään mitään, nyt on nyt, ei mikään vuosi 2000.
Teillä on sitten tyhmiä jo kolmannessa polvessa. 😀
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta siteiden ostosta. Mitä teidän äitinne siis sanoi kun kerroitte heille että pitäisi saada siteitä kun kuukautsiet alkoivat?
Toinen kysymys; eikö teidän äidillänne ollut menkkoja, vai piilotteliko hän omia suojiaan ettette niitä siais käyttää?
Itse olin teininä nolostelija, ja koska äitini on 49 syntynyt, niin häpeällähän minut kasvatettiin.
En siis itse kehdannut pyytää suojia, ja siksi en niitä saanut, paitsi ne mikä äidin varastossa oli.
Myöhemmin ostin sen kymmentä erilaista tampaksia ja sidettä ja vielä edelleenkin nämä ovat helposti nähtävillä vessassa kaikille jotka niitä sattuvat tarvimaan. Ei tarvi kysellä, sen kuin ottaa vain, ja niitä piisaa, eri kokoisia ja merkkisiä.
Meillä olisi huudettu että olen varastanut jos olisin käyttänyt jotain kaapista löytynyttä. Toisin päin meni niin, että säilytin omiani koulun lukittavassa kaapissa, silloin kun niitä pystyin hankkimaan, koska ne olisi muuten kaivettu kotona esiin vaikka mistä piilosta ja levitetty pöydille isän nähtäväksi että katso nyt mihin lapsesi törsää kaikki rahat. Ja sen jälkeen ne olisi "takavarikoitu" ja äiti olisi käyttänyt ne itse.
Karmivaa! Siis kävikö noin oikeasti, vai ajattelitko että niin voisi käydä??
En ole sama, mutten yhtään kyseenalaistanut kokemusta. Tuo on hyvin tyypillinen käytösmalli persoonallisuushäiriöisten perheessä, eikä yhtään liioiteltua. Häpäiseminen huvin vuoksi, tai siksi että "häpeällisiä" asioita ei osata muuten käsitellä. Tavaroiden, omaisuuden takavarikoiminen. Ei siksi, ettei itse pystyisi hankkimaan tai tarvitsee, vaan siksi, että toisella ei saa olla mitään. Se on vallankäyttöä sekä jotain kateutta. Toisella ei saa olla mitään ja toisen oman käyttäminen tuottaa nautintoa anastamisen kautta enemmän kuin oman vastaavan käyttäminen. Vaikea ilmiö selittää. Heidän on vaikea antaa omastaan ja he haluavat muiden asiat, vaikkeivat tarvitsisi. Esimerkiksi lahjaksi annetaan jotain tosi huonoa, kuten käytettyjä, rikkinäisiä alusvaatteita. Ja muilta saadut lahjat otetaan itselle. Koska se raukka ei saa saada mitään hyvää, edes muilta.
Konkreettisten tekojen lisäksi tällainen mekaniikka näkyy myös siinä, että kannustaminen on mahdotonta, koska silloin toinen voisi saavuttaa jotain, mitä itsellä ei ole/mitä haluttaisiin itselle. Sabotointi sen sijaan on keino varmistaa, ettei toinen saa mitään hyvää. Itseluottamusta, myötätuntoa, koulutusta, kotia, työtä, ystäviä, parisuhdetta. Edes muilta. Tätä sabotoidaan jatkuvasti sekä suorasti vaikuttamalla, että epäsuorasti tiettyä kuvaa luomalla.
Nyt te 70- luvulla syntyneet olette 50 +-. Ja elämä edelleen huonossa jamassa, ei mitään hyvää? Äitinnekin on j ono iäkkäitä tai kuolleet.
Miksi tulet irvimään? Pysy pois, jos et halua lukea vertaistuesta. Ei näistä asioista oikein halua ystävillekään puhua kuin ylimalkaisesti. Itse olen omien lasten kohdalla tehnyt itseni kanssa töitä, että en ole toiminut kuten vanhempani. Ihan hyvin olen siinä onnistunut, kun lapset sanovat, että he ovat tunteneet olleensa rakastettuja ja että heillä on ollut hyvä lapsuus.
Kaksvitoset näyttävät ihan samoja juttuja jauhavan, äidit on huonoja, ei katso lapsiani vaan luuhaa miesystävänsä/ isän kanssa.
Huvitti kun lapsenlapsi, tyttö, 17, jostain pikkujutusta myös metelöi, te olette ihan tyhmiä, ette tiedä mistään mitään, nyt on nyt, ei mikään vuosi 2000.
Teillä on sitten tyhmiä jo kolmannessa polvessa. 😀
Niinhän se periytyy, hankalilla boomereilla on kärttyisät tyttäret tunnevammoineen ja heillä äksyilevät tyttäret (äiti ei auta/ äiti sotkeutuu mun elämään) , nuoria äitejä tai teinejä.
Vierailija kirjoitti:
Mietin tuota yleistämistä. Jos kunkin kirjoittajan ystävillä ja koulukavereilla on ollut kiva koti, siteitä, rintsikoita, mukava äiti, vanhemmat ehkä myös 40-lukulaisia ei siis pianotunnille ilman siteitä ja rintsikoita pakottaneet äidit ole kuitenkaan sitten olleet "kaikki äidit.' Kun muut kodit oli mukavia.
Muistan että tytär n. 13 v oli rintsikkaostoksilla ystävättärensä kanssa. Tyttärellä oli ollut kauan, isorintainen vieläkin, tämän kaverin leski-isä oli antanut rahaa tyttärelleen, menkää yhdessä kun Minna varmaan osaa.
80 -lukua.
Yleistämistähän tapahtuu kumpaankin suuntaan. Ei voi olla totta, koska suurimmalla osalla näin ei ollut. Ei voi pitää paikkaansa, koska omat kokemukseni eivät sitä tue. Ihmiset yleistävät omia kokemuksia helposti käsittämään todellisuutta. Kuitenkaan se ei saa olla myöskään peruste mitätöidä yksittäisiä kokemuksia. Se, ettei se ole yleistettävissä.
Varmasti vaihtelua on, asiassa kuin asiassa. Täällä keskustelussa tuodaan esiin tätä todellisuutta, ja vaikkei olisi edes yleistä, on silti siltä osin totta. Mitä marginaalisempi ilmiö on, sitä vähemmän siihen saa vertaistukea, sitä harvempi uskoo. Siksi kokemusten jakaminen ja sen todellisuuden puolustaminen on sitä tärkeämmässä roolissa. Koska se on totta ja kukaan ei ole yksin, vaikka oma kokemus tuntuisi yksittäistapaukselta omassa ympäristössä.
Ahdistavaa kirjoitti:
Aloin lukea näitä kommenttejanne, itsekin kun olen 1970 luvun lapsi, äitini synt. 1940 luvulla. Samaa paskaa minun lapsuuteni. Olen itse päättänyt, että omia lapsiani kohtelen paremmin. On halattu, kysyn kuulumisia ja vointia, maksan vaatteet, edelleen, vaikka laoseni ovat jo yli 20 vuotiaita, jos vain sellaisen tilaisuuden saan ja ihan sellaiset vaatteet, mitä he itse valitsevat, kehuen enkä yhtään kyseenalaista tai kritisoi. Lahjoitan 4999 eur joka kolmas vuosi (verovapaa lahja) ja tuen parisuhdeongelmissa ja annan auton lainaksi, ymmärrän tyhmiä kavereita, kuuntelen ja käyn kylässä.
Mutta sitten aloin miettiä. Kun välillä tulee tilanne, että en jaksa auttaa tai kuunnella tai en haluaisi omia menojani sovittaa heidän menoihin, lapseni toteavat, että aina sä olet tommonen, aina oot kriittinen, aina epäilet kaikkea, jne. Pitää paikkansa, että en välttämättä innostu siitä, että kotiimme majoitetaan heidän kavereitaan tai saatan varoittaa, että olkaa varovaisia ulkomaanmatkoilla tai voin esittää huoleni, kun on taas keksitty uusi tapa nyysiä rahat gr-koodeilla tms. Aloinkin pohtia, miten on mahdollista, että minä, joka pyrin tekemään kaiken ihan oikein ja aina niin, että olisin paras äiti, joka heidän kavereidensa mielestä olen edelleen, olen kuitenkin ollut heidän mielestä huono äiti. Tulee ihan itku silmään kun mietin, että olen heidät asettanut aina etusijalle, niin jaksamisen, henkisen, taloudellisen kuin käytännön järjestelyjenkin kannalta, mutta hekin kritisoivat minua.
Omaan äitiini en ole ollut yhteyksissä moneen vuoteen, äitini hankalasta luonteesta johtuen. Käykö minun samoin? Mitä tein tai teen väärin? Tai onko niin, että minun tulee olla jatkossa vieläkin anteliaampi, antaa heille kaikki se, mitä pyytävät, jotta voin kelvata. Tai onko niin, että kun minä en kelvannut omalle äidilleni, tämä pyrkimykseni välttää hänen tekemät virheet, onkin johtanut siihen, että en kelpaa omille lapsillenikaan. Olenko nostanut lapset itseäni yläpuolelle?
Toisaalta myös pohdin, voiko olla niin, että kriittisistä äideistä sikiää kriittisiä lapsia, jolloin historia toistaa itseään ... Kauheaa. Se tarkoittaa, että minä olen yhtä huono äiti, kuin oma äitini oli.
Hyvää pohdintaa! Jotain on pielessä, jos aikuiset lapset sättivät sinua siitä, etteivät asiat mene heidän tahtonsa mukaan. Sinuna en tarjoaisi apua joka käänteessä, vain jos pyydetään ja silloinkin ehdottomasti omilla ehdoillasi.
Tuo viiden tonnin lahja joka kolmas vuosi on ihan älytöntä touhua mielestäni. Miljonääritkään eivät aina rahoita lastensa elämää, koska haluavat jotain enemmän, nimittäin mahdollisuuden (pakon) alkaa pärjätä omin avuin. Sinusta antaminen on mukavaa koska hoidat sillä omia haavojasi, mutta tiedätkö, vain pienet lapset ovat siinä asemassa, ettei heidän tarvitse antaa mitään takaisin. Aikuisten välillä pitää olla tasapaino. Älä ruoki enää tuota epätasapainoa. Jos annat arvostusta, on sinun sitä myös saatava.
Vierailija kirjoitti:
Olen tätä ketjua joskus aiemmin lukenut, mutta nyt en suht pitkään aikaan. Nyt taas törmäsin ja tuli tarve kysyä neuvoa.
Miten toimisitte seuraavanlaisen vanhemman (äitini) kanssa:
Mollaa jatkuvasti isääni sekä hänen kuultensa että minulle kaksistaan. Syyttelee esim. kun ei se ikinä, no isäsihän ei tee koskaan asiaa x, sehän olisi kuin tervaa juottaisi, jne jne Olen vasta hiljattain alkanut tajuta, osin tämän ketjun aiemmin löydettyäni, miten paljon tuota tapahtuukin ja miten myrkyllistä se on. Joo, asia on tottakin, isäni ei kaikkeen ole menossa kipin kapin todellakaan, mutta ei minusta myöskään ansaitse kaikkea tuota purmatusta. Miten voisin sanoa asiasta noissa tilanteissa? En jaksaisi (ainakaan nyt) mitään isompaa ns. erillistä hulabaloota asiasta, mutta haluaisin, että äiti vähän miettisi, onko tarpeen aina puhua noin. Hän siis itse pyrkii määräämään ja kontrolloimaan kaikesta, joten sikäli en ihmettelekään, että isäni on jo aika alistunut. Hän ei oikein sano mitään noissa tilanteissa.
Esimerkkinä: Heillä olisi nyt eräs hieman tavanomaista isompi ostos tehtävänä (vertaa esim.: sohva). Äitini on tarkempi sisustusasioissa jne, uskon että isälleni kelpaisi about mikä vaan sohva. Silti äiti jotenkin onnistuu kääntämään asian isän syyksi, tyyliin: kun ei se sohva-asiakaan nyt etene mihinkään, kun ei se Pertti innostu mistään.
Mitä voin sanoa? Minulla on syyni, miksi en halua juuri nyt ns. paisuttaa tätä asiaa, mutta jotenkin kuitenkin haluaisin sanoa noissa tilanteissa? Vinkkejä?
Vinkkini: älä osallistu noihin marmatuksiin sanallakaan. Alat vaikka lukea olematonta muistikirjaa aina kun jutut kääntyvät tuollaisiksi. Jos äitisi huomaa, ettet osallistu, hän ehkä vaikenee (hetkeksi) tai kysyy, mikset puhu mitään. Sitten voitkin vastata ja kertoa syyn. Et jaksa ainaista valittamista. Jokainen voi valita, sanooko ääneen kaikki ikävät mietteensä, niiden kuunteleminen on joka tapauksessa rasittavaa.
Vierailija kirjoitti:
Tuo on itsellekin totta, että lapsuudessa ei lohdutettu mistään. Jos loukkasi itsensä, piti yrittää olla itkemättä ettei vanhemmat suutu. Siitä vasta isot moitteet uli, jos vaatteille sattui jotain.
Oltiin joskus sukulaisissa maatilalla. Heinätekoaikaan siellä oli koneita pihalla. Samaan aikaan kylässä oli joku perhe, jossa oli suunnilleen saman ikäinen tyttö mitä minä. Tyttö meni rämpläämään jonkun koneen kanssa ja siitä tippui joku osa hänen päälleen. Aikuiset hössäsi tytön ympärillä ja minä olin kateellinen huomiosta. Sain saman illan aikana ison tikun kämmeneeni ja menin näyttämään sitä. Muistan, miten toivoin saavani ymmärtäväistä kohtelua ja tikun pois, mutta minulle tuhahdettiin vain "mene siitä muualle". Se tyttökin selvisi kai melko vähällä, kun vammat hoidettiin laastarilla.
Tuli tästä mieleeni. Kun olin 13v eräsi tuttu mies lähenteli minua, puhui epäsopivia ja yritti kosketella. En uskaltanut kertoe kenellekään koska arvelin ettei minua uskottaisi. Myöhemmin sitten kuulin kun perhetuttu kertoi vanhemmilleni että tuo samainen mies oli lähennellyt ja kosketellut minua pari vuotta vanhempaa tyttöä. Vanhempani olivat aivan kauhuissaan että hyi mikä iljetys, ja että asialle pitäisi tehdä jotain. Tuosta rohkaistuneena uskalsin kertoa että hän oli minuakin ahdistellut, mutta uskottiinko? No ei. Sanottiin ettei saa valehdella noin vakavasta asiasta, että miksi keksin tuollaista, ja että yritän saada huomiota kun toiselle tytölle oli oikeasti känynt niin, että siitä keksin että minullekin muka olisi käynyt. Pidettiin myös sairaana valehdella tuollaisesta.
Vierailija kirjoitti:
En viitsi toistaa tarinaani kun se on sama -69 syntyneenä kuin melko monet kirjoitukset tässä ketjussa, poislukien ettei yh perheessä käytetty alkoholia ollenkaan.
Olen tajunnut vasta nyt yli viiskymppisenä mitä on seurannut siitä hiukan kylmästä ja etäisestä äitisuhteesta jossa minua ei lohdutettu koskaan.
Saattaa olla että ihan pienenä (jota en tietenkään muista), on otettu syliin ja puhallettu pipikohtaan kun on vaikka kaatunut ja polvesta nahkat on rullalla. Siltä ajalta kun muistan, aina kun sattui jotain vahinkoa ja itkin menin aina yksin jonnekin "piiloon" itkemään yksin. Saati tilanteissa jossa minua toruttiin ja esim tukistettiin, minut laitettiin aina jonnekin pois yksin "häpeämään" esim komeroon tai mummolassa aittaan. Siellä nuolin hetken yksin haavojani itku silmässä, ehkä joku tuli hakemaan pois tai sitten nukahdin ja myöhemmin kömmin sieltä muiden joukkoon. Koskaan ei asioista sen jälkeen puhuttu tai näytetty empatiaa.Toistan samaa kaavaa aikuisenakin, isommissa stressaavissa elämänkäänteissä lähden aina pois. Myös pienempien ikävien elämänkäänteiden, surun ja murheen tullessa eteen minun on pakko päästä pois sieltä missä olen. Vaikka viikonlopuksi pois. Paikan vaihto ja muut maisemat antaa etäisyyttä asiaan. Ikäänkuin tuuletan aivoni siitä ikävästä tilanteesta.
Olen niin kateellinen heille joilla oli rakastavat vanhemmat eikä hylkäyskokemuksia, olette saaneet paremmat emotionaaliset lähtökohdat.
Katselen myös kaiholla pariskuntia joissa mies lohduttaa naista ottamalla syliin, halaa ja pussailee, tuo turvaa ja antaa hyväksyntää kun toinen on romuna. Minulla ei ole ollut ikinä 53 vuoteen sellaista ihmistä lähelläni.
Se tekee surulliseksi.
Isommissa stressaavissa käänteissä lähden aina pois. - Kuuntelin tänään sattumalta Heidi Prieben youtube-kanavaa ja siinä hän selitti tuon mekanismin. Turvallisesti lapsena kiintyneet hakevat aina muista tukea - ja näitä tuen tarpeita tulee ihmiselle eteen päivittäin - mutta me muut, joille ulkomaailma on ollut pelottava paikka, vetäydytään. On toive yhteydestä muihin, mutta tehdasasetukset estävät toimimasta omaksi parhaaksi. Tarvitaan paljon hyväksyntää itseä kohtaan. Lopettaa vielä aikuisenakin piiskaamasta itseään myötätunnon sijaan. Mutta tässä tehtävässä tarvitaan avuksi sellaisia aikuisia, joihin voi luottaa - ei niitä, jotka toteavat mitäs läksit ja en kertakaikkiaan voi ymmärtää tuollaista käytöstä.
90-luvun lapsena ja 70-luvulla syntyneen äidin lapsena oli todella surullista lukea tätä keskustelua, sillä tunnistan oman äiti-tytär-suhteeni näistä kommenteista täysin. Tulin vähän naureskellen lukemaan keskustelua, että tunnistanko oman äitini ja isoäitini, ja yllätykseksi tunnistinkin itseni.
Menkat kun alkoi ala-asteella, en uskaltanut edes kertoa niistä. Äiti oli huomannut käytetyt siteet, ja kommentoi että jaahas olet alkanut käyttää vaippoja. Siinä kaikki. Oikeankokoisia rintsikoita ei saanut ennen kuin itse osti, ja pakotettiin pukeutumaan sellaisiin vaatteisiin joita en ikimaailmassa olisi itse itselleni valinnut.
Jos koulussa sain kokeesta kasin, tuli haukut ja aina vertailu muihin, miksi todistuksessa keskiarvo oli vain yhdeksän kun voisi olla kymmenen. Aina haukuttiin lihavaksi vaikka olin ihan normaalipainoinen, milloin oli selluliittia ja milloin vatsa pömpötti ja milloin oli hörökorvat ja ties mitä.
Muistan että elämäni aikana äiti on halannut minua kerran. Mitään helliä tai lohduttavia sanoja ei kuulunut koskaan, eikä mitään fyysistä kontaktia, edes kosketuksia ollut ikinä. Oli outoa istua edes sohvalla vierekkäin, kun oli tottunut siihen, että aina pidetään tietty etäisyys.
Aikuisiällä oli vuosien ja taas vuosien opettelu, että uskalsin itkeä mieheni nähden enkä enää piilottanut kasvojani itkiessä, kun koko lapsuuteni oli vähätelty tunteitani ja pilkattu tai suututtu, jos itkin ja näytin tunteeni. Lapsena piti aina olla hillitty ja kiltisti.
Mistään yhtään syvällisemmästä ei voinut äidin kanssa keskustella, enkä voinut kertoa äidille mistään, mitä elämässäni tapahtui. Seksistä tai menkoista ei puhuttu koskaan, kaikki avoin kommunikaatio puuttui. Onneksi 2000-luvun puolella kouluissa oli jo niin hyvä valistus, että en koe sitä kohdallani ongelmaksi.
Edelleen saan jatkuvasti kuulla, miten olen niin hankala ihminen. Koko elämäni minua on pilkattu ja vähätelty ja kerrottu, ettei minusta tule mitään, ettei kukaan minua halua ja ei ihme ettei sinulla ole kavereita kun ole tuollainen.
Isäni on onneksi täysin toista maata. Väkivaltaa ei ikinä ollut, ja ulospäin varmasti näytti kaikille siltä että asiat on todella hyvin eikä minulta ulkoisesti ikinä puuttunut mitään, mutta kaikki tuo henkinen laiminlyönti on jättänyt minuun niin syvät jäljet, että kärsin niistä lopun elämääni.