Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 15:30"]
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 21:42"]Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
[/quote
Minunkaan äitini ei ikinä ole pyytänyt anteeksi. Vm -51. Minä -74.
[/quote]
On samantyyppisiä kokemuksia, kirjoitan niistä huomenna, nyt jo nukuttaa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 04:45"]
Voi kun tuli ahdistava olo. Palautui mieleen niin paljon syyllisyyden ja häpeän täyteisiä muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaikki on aivan juuri kuin minun elämästäni.
[/quote]
Aivan sama tunne tuli minullekin :-( minä -75, äiti -46
Kun sain omia lapsia (ensimmäinen v. 2000), olemme jonkin verran lähentyneet.
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 20:41"]
Yritän nyt kertoa mahdollisimman värittämättä yhden esimerkin meidän sukupolvemme kylmästä naisesta. Hän työskenteli vammaisen sukulaiseni kotihoitajana. Hänen syntymävuotensa on 1982 ja vuodesta 1992 hän on omien sanojensa mukaan tehnyt kaiken itse koska yrittäjä-äiti ei ehtinyt. Neljännellä luokalla siis tyttö ruvennut itse tekemään kaikki ruuat, pesemään vaatteensa, olemaan aina yksin. Tänä syksynä täyttää 32.
En ole koskaan tavannut ihmistä jolla on kovemmat arvot. Kylmästä äidistään hän puhuu ihaillen - sanoo että äiti kylmyydellään teki hänestä ahkeran pärjääjän. Hän on työhullu ja se ilmeni niin että hän kahmi itselleen hoitovuoroja manipuloimalla muita hoitajia, suostutteli yhden antamaan vuoronsa, kiusasi toisen jäämään sairaslomalle, puhui selän takana pahaa kolmannesta että vammainen irtisanoi tämän. Olemme nähneet tuntilaskelman jossa hän on ollut vammaisen kodissa yhtäjaksoisesti melkein sata tuntia. Kun asiaa tutkittiin rupesi paljastuun että hänen melkein kaikki töissä olonsa oli ollut sitä että hän teki toisten hoitajien tekemät työt uudestaan, pyykkäsi puhtaat koneelliset toisen kerran ja pesi juuri pestyt lattiat. Kaikkeen aina selitys että äiti on opettanut hänet 10-vuotiaana ahkeraksi pärjääjäksi, ja äitiään kovasti ylisti vaikka selvästi mielisairas äitinsä kylmyyden takia.
[/quote]
Jotain rajaa nyt siihenkin, mitä tunnistettavaa tietoa kertoo ihmisistä. Ja tämä löpinä ei muutenkaan kuulu tähän ketjuun, täysin asiaton.
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 16:03"]
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:27"]
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
[/quote]
Taisi olla ainut 70+ vuotias ''äiti'' tai sen poika, jotka kommentoi tähän ketjuun. Juuri tuolla laillahan se mitätöminen on alkanut. Sinun tunteesi ovat väärin eikä niitä ole edes olemassa. Sinä paha, laiska ja ilkeä tytär..
Palvelee sekä narsistista äitiä/että tämän poikaa. Win/win, jos ei ole isää olemassa/paikalla.
[/quote]
Kyllä tuo oli oli pelkkä porvoolaisen äidin kommentti. Ei kukaan pysty näiden juttujen jälkeen puhumaan huolehtivaisesta äidistä, kun yksikään ei ole täällä huolenpidosta sanallakaan maininnut, ainoastaan huolenpidon puutteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 17:19"]
Oletteko joutuneet äitinne kansanne fyysisiin selkkauksiin? Eli onko äitinne käynyt päällenne, mikäli ei ole ''oppi mennyt perille''.. (tai onko veli valjastettu toimittamaan väkivaltainen yhteenotto).
[/quote]
Valitettavasti nämä päällekäymiset olivat minulle liian tuttuja. Melkein voisi sanoa, että kuuluivat lähes jokapäiväiseen tai vähintäänkin jokaviikkoseen elämään. Äitini on jo kuollut, mutta vieläkin ihmettelen mielessäni mikä hänen päässään aina naksahti, kun raivokohtauksia piti niin usein vahvistaa lyömällä, esineillä heittelemällä, päähän läpsimällä, tukistamalla tms. Välillä tuli kunnolla remmiäkin. En edes jälkeenpäin suostu uskomaan, että olisin ollut niin ilkeä, tottelematon tai huono, että niihin tunteenpurkauksiin olisi hänellä ollut aihetta tai mitään oikeutusta. En koskaan tule saamaan vastausta, miksi hän käyttäytyi minua kohtaan niin huonosti.
Väkivalta muuttui myöhemmin muunlaiseksi ilkeilyksi ja enemmän sanalliseksi huutamiseksi tai asioiden vaikeuttamiseksi, sillä noin 15-vuotiaana sain päälle käymisestä niin tarpeekseni, että kerran yllättäen puolustauduin lyömällä takaisin pahvisella julisterullalla. Äiti ensin raivostui aivan silmittömästi vastustamistani, mutta huomasi, että tyttärestä on kasvanut häntä isompi eikä tytär enää suostu alistumaan lyömiseen. Fyysinen väkivalta väheni, mutta henkinen jatkui. Äiti oli todella hyvä keksimään jatkossa kaikenlaista muuta ilkeää, jolla varmisti, että minulla ei ollut liian hyvät oltavat kotona.
Koin sen fyysisen väkivallan erityisen pelottavana. Muutaman vuoden ikäisestä pikkutytöstä oli tosi pelottavaa, kun äiti heitti milloin hammasmukilla milloin jollain muulla esineellä. Siinä aika äkkiä oppi olemaan "kiltisti" ja hiljaa, ettei äiti vain ärsyyntyisi taas jostain. Aika ala-arvoinen kasvatusmenetelmä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietteitä tyttölapsen äitiydestä. Minä olen koko ikäni haaveillut omasta tyttärestä ja nimenomaan siitä syystä, että voisin näin korjata kokemani vääryydet. Olla sellainen äiti kuin olisin itselleni toivonut. Olin suorastaan heitteillä murrosikäni ajan. En saanut mitään opastusta hygienianhoitoon, vaatteet olivat vanhoja, normaalia kiinnostumista vastakkaisesta sukupuolesta pidettiin huoraamisena jne. Niinpä olin varsin surullinen tapaus. Nuhruinen, hielle haiseva tyttö, joka kateellisena seurasi vierestä kavereiden normaalia naiseksi kasvamista. Opin vetäytymään omiin oloihini ja niin iloisesta ja tavallisesta pikkutytöstä kasvoi äärimmäisen huonoitsetuntoinen nainen. Pakenin elämääni mielikuvitusmaailmaan, jossa kehitin tarinoita kauniista ja suosituista henkilöistä ja elin heidän kauttaan niitä kokemuksia joita jäin vaille.
Ei tämä tytön äitinä oleminen helppoa ole. Jatkuvaa omien kipeiden kokemusten käsittelyä, mutta todella voimaannuttavaa, kun saan ylitettyä niitä aitoja mihin äitini ei koskaan kyennyt/ halunnut kyetä.
Ehkä sota-ajan lapsia tai kuopuksia ainakin hemmoteltiin sitten liikaakin? Oppivat olemaan keskipisteitä ja olemaan jakamatta huomiota saati rakkautta?
Nimimerkillä kyllästynyt myös kaiken selittämiseen sodalla. Minusta tuo sukupolvi on äärimmäisen itsekäs ja omahyväinen - itseriittoinen ja vain omia etuja ja asioitaan ajatteleva. Tyttärien elämästä ei olla lainkaan kiinnostuneita - pojan elämästä toki varmaan monikymmenkertainen määrä. Poikaa helpompi hallita ja palkita sen mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kirjoittanut tänne aiemminkin, mainitsin muutamia asioita vaikeasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Te muut olette kertoneet todella paljon sellaista, mitä olen joutunut myöskin kestämään. Kiitos teille jokaiselle ihanalle naiselle! Olette olleet suurempana apuna minulle kuin mihin terapia on pystynyt.
Onpas tuttuja kokemuksia. Äitini on -48, minä-73.
Äiti rehvastelee vieläkin, kuinka hän luki henkilökohtaisia tekstejäni. Kirjoitin sitten aika vähän, kun selvisi että äiti käy lukemassa. Hän luulee tietävänsä minusta kaiken. En ole halunnut kertoa hänelle omista asioistani, aikoinaan hän ei kuunnellut vaan hänellä oli valmiit mielipiteet puolestani. Tunneyhteyttä meillä ei oikein ole. Hän ei suhtaudu minuun oikein minuna vaan kaipaa vauvaa. Hän suhtautuu minuun pilkallisesti ja ivallisesti, nolaa minua, mutta tuntuu kuin hän ei ymmärtäisi sitä: hänestä ne ovat hauskoja juttuja, minulle tulee paha olo, häpeän itseäni - siitä on vaikea päästä eroon.
Yhtäkkiä äiti joskus alkaa itkeä ja menee sitten itkemään yksikseen. Hän ei kärsi lohdutusta eikä osaa puhua, mikä on.
Seksuaalisuudesta ei puhuttu. Vanhempieni puhumattomuus ja kielto puhua omista asioista altistivat minut vakavalle seksuaaliselle hyväksikäytölle lapsena. Jos olisi puhuttu, se olisi estynyt tai ainakin loppunut.
Minnekään en saanut mennä iltaisin nuorena. Kun seurustelin 17-vuotiaana pojan kanssa, vanhempani kielsivät meitä tapaamasta ja soittivat siitä pojan vanhemmillekin.Tapaamisesta tuli sitten vaikeaa. Ei silloin ollut kahviloita, missään ei voitu olla sisätiloissa talvella.
Siteitä sain: äiti näytti että kaapissa sitten on, ja äiti osti liivit. Hän toi ne kaupasta itsekseen. En siis ollut sovittamassa. Äiti oli muun vaateompelun ohessa ottanut mitat. Ei siitä sen enempää puhuttu. Mistään kasvojen puhdistamisesta, meikkaamisesta ei neuvottu mitään. Äiti ompeli vaatteet, yläasteella aloin ostaa niitä itse, olisin kyllä kaivannut siinä jonkun tukea. Äidin ompelemat vaatteet olivat pikkityttömäisiä. Koulussa minua ei ollenkaan autettu, mutta pärjäsin muutenkin. Ruokaa on tuputettu. Lautanen piti syödä tyhjäksi, vaikka ei olisi jaksanut.
Rahasta vanhemmillani oli tiukkaa, mutta sain kuitenkin viikkorahaa, jolla pystyin joskus ostamaan vaatteita, papereita ja säästämään.Taloudellisesti en lapsena kokenut kovia, nuorena 1990-l. laman myötä kyllä. Silloin kesätyörahani menivät vanhemmilleni.
Keskustelun puute ja salaaminen olivat pahinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koskettavia kertomuksia ja paljon samanlaisia kokemuksia on itsellänikin.
En voi kuitenkaan sanoa, että äitini olisi paha ihminen, lähinnä hän on oman lapsuutensa ja menneisyytensä uhri itsekin. Äitini on syntynyt -44 ja minä -76. Äitini lapsuus oli köyhä ja hän joutui lähtemään kotoaan nuorena piiaksi ilman mitään kunnollisia elämän eväitä tai tukea, ja itse asiassa luulen, että hänen oma äitinsä oli varsinainen hirviöäiti. Isäänsä äitini muistelee lämmöllä, samaten äitinsä siskoa, joka oli hänelle varmastikin se tärkeä aikuinen, joka ymmärsi lasta ja pikkutyttöä hänessä. Sisko kuitenkin kuoli nuorena ja äidiltäni katosi sekin tukipylväs elämästä.
Vaikka äitini on varmastikin yrittänyt parhaansa kasvatukseni suhteen, ei hän ole täysin päässyt irti kotoaan opituista malleista, ja niitä jälkiä minä olen saanut kantaa. Mutta hän on kuitenkin onnistunut avartamaan maailmankuvaansa vanhemmiten, nyt jo 70-vuotiaana hän on selvästi työstänyt omaa lapsuuttaan ja samalla minä olen työstänyt omaani.
Tunnistan äidissäni ja itsessäni samoja piirteitä, huonon itsetunnon, joka johtuu vähättelystä, turvattomuuden tunteesta, häpeällä kasvattamisesta. Myös sairauksia on vähätelty eikä niitä ole hoidettu. Seksuaalisuus on tukahdutettua ja häpeällistä. Ymmärrän omaa lapsuuttani paljon paremmin nyt, kun olen saanut tietää vähän enemmän äitini lapsuudesta ja kokemuksista.
Minä siis uskon, että muutos on mahdollinen, ainakin niiden ihmisten kohdalla, jotka eivät ole täysin "paatuneita". Äitini on lopulta paljon herkempi persoonaltaan kuin minä eikä hän ole pystynyt käsittelemään lapsuuttaan vasta kuin paljon vanhempana. Ajattelen vilpittömästi, että hän on yrittänyt parhaansa, mutta kuten joku edellä totesi, kaikkia traumoja ei paranneta yhdessä sukupolvessa. Minä olen kuitenkin saanut jo hiukan paremmat eväät kuin äitini.
Meidän suhteemme on siis parantunut koko ajan viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta siihen on tarvittu isoja kriisejä niin äitini kuin omassa elämässäni. Äitini ja isäni vakava aviokriisi, isäni äkillinen kuolema, oma tuhoisa avioliitto ja ero... Kuulosta jopa julmalta, mutta kriisit ovat ajaneet meidät käsittelemään vanhoja kipupisteitä.
Minä rakastan äitiäni ja tiedän, että hän rakastaa minua, vaikka kumpikaan emme näitä tunteita ääneen pysty toisillemme kertomaan. Meissä molemmissa elää se pieni tyttö, joka vain hakee hyväksyntää ja huolenpitoa, siksi en pysty olemaan äidilleni vihainen lapsuuden tapahtumistani, vaikka surenkin niitä ajoittain ja ymmärrän, että niillä on ollut ja on edelleen iso merkitys siinä, millaiseksi oma elämäni on muodostunut.
Mutta ehkäpä me molemmat vielä saamme sen onnellisen lapsuuden itsellemme...
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 19:14"]
Kuten ainakin yhdessä kommentissa aikaisemmin on huomautettu, sota-aikaan ja sen aiheuttamiin traumoihin vetoaminen päästää suuret ikäluokat pois vastuusta omista tekemisistään liian helpolla. Oikeasti alkaa tympiä, kuinka kaikkien tässäkin ketjussa esiteltyjen narsistien, sadistien ja väkivaltaisten hullujen julmuuksia puolustuskyvyttömiä lapsia kohtaan pitäisi loputtomasti ymmärtää sillä perusteella, että sota-ajan jälkeen oli koko kansakunnalla rankkaa ja isien traumat ovat jättäneet kaikkiin jälkensä. Olin itse äidinäitini hoidettavana kouluunmenoon asti, koska molemmat vanhemmat kävivät töissä. Toisin kuin vanhempani, mummo ei koskaan rankaissut selkäsaunalla eikä suuttuessaan nimitellyt tai karjunut pää punaisena, ei edes tiuskinut lapselle. Hän oli lämmin, hymyilevä, lettuja paistava mummu, ja on mahdoton ajatella häneltä periytyneen ns. huonoja kasvatusmalleja tai traumoja omille lapsilleen. Äiti ja mummo olivat myös hyvin läheisiä keskenään, mutta samanlaisia välejä ei ole koskaan muodostunut minun ja äidin välille. Sota-aikaa on tässä turha syyttää.
[/quote]
Minulla äiti kasvoi suuressa sisarusparvessa ja kaikki muut, myös hänen siskonsa, tuntuivat mukavilta ja lämpimiltä ihmisiltä. Sain myös tädeiltäni rivien välistä ymmärrystä, mutta eivät uskaltaneet silti suoraan kritisoida äitiäni. Ulospäin olosuhteet voivat näyttää siltä, että ihmisestä kasvaa varmaan kiva lettumummo tai huonoissa oloissa hirviö, mutta näinhän se ei näytä menevän. Luettuani kirjan huutolaislapsista ihmettelin eniten sitä, että sadistisiinkin elättäjäperheisiin joutuneet lapset saattoivat päästä yli menneisyydestään, perustaa perheen ja olla tyytyväisiä elämäänsä. Jotkut jopa kunnolla oikein sisuuntuivat siitä, että heitä mollattiin. Voisin kuvitella, että minusta olisi huonossa perheessä tullut ikuisesti katkera.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän, että täällä kerrotut tarinat tuntuvat rajuilta ja pelkältä äitien haukkumiselta sellaisen mielestä, jolla ei itsellään ole vastaavia kokemuksia. Ja toki suurin osa onkin kertomuksia siitä, mikä kaikki on ollut pielessä. Mielestäni tosi tärkeää, että mahdollisuus näiden juttujen kirjoittamiseen täällä on, monia ne ovat ahdistaneet vuosikymmeniä ja moni on luullut koko elämänsä ajan olevansa tunteidensa kanssa yksin. En oikein ymmärrä, miksi pitäisi kieltää näiltä tyttäriltä mahdollisuus siihen tunteeseen,että joku ymmärtää.
Itse olen miettinyt asiaa myös siltä kannalta, että ei tällaisissa perheissä muutkaan ole kovin onnellisia, ei kyseessä ole vain tytärten ongelma vaikka huono kohtelu onkin meihin kohdistunut suorimmin. Uskon, että äidit vanhemmiten esim. kärsivät jossain määrin siitä, että heillä on aikuisia poikia, jotka ovat lapsena saaneet kaiken eivätkä osaa irrottautua äidistään. Samoin tästä kärsivät poikien puolisot. Ja moni poikakin varmaan aikuisena ymmärtää, että oman perheen dynamiikassa on jotain pielessä vaikkei voi ymmärtää mitä, koska omassa lapsuudessa on kaikki ollut pintapuolisesti kunnossa. Sieltä(kin) niitä masentuneita tulee.
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 17:19"]
Oletteko joutuneet äitinne kansanne fyysisiin selkkauksiin? Eli onko äitinne käynyt päällenne, mikäli ei ole ''oppi mennyt perille''.. (tai onko veli valjastettu toimittamaan väkivaltainen yhteenotto).
[/quote]
Minua ainakin tukistettiin, läpsittiin ja remmin solkipäälläkin on lyöty vielä lukiolaisena,
Just toi keskustelun PUUTE ja asioiden SALAAMINEN! Perhesalaisuudet! Jopa omasta seuraava sukupolvi tai heidän vanhempiensa elämästä täysi puhumattomuus. Kuullut sitten kaikenlaisia huhupuheita ties mistä kamalista asioista ja ainut asia ollut, että EI SAA PUHUA eikä mUISTUTTAA ketään YHTÄÄN MISTÄÄN!
No se oli sitten sitä, kun sukulaiset tuli vierailulle (ja useinpa tulivatkin - muita perhettuttuja oikeastaan käynytkään, paitsi työasioissa) - samat asiat kerratttiiin sen sata kertaa kun säät oli käsitelty.
Lapsena alkoi ihmettelemään ETTÄ MITÄ HLVettiä NOI OIKEIN SALAILEE kaikki, kun ainuttakaan oikeata keskustelua ei KOSKAAN käyty. Pelkkiä äidin kestitsemistilaisuuksia, jossa kalasteli kaikilta omilta sukulaisiltaa kehuja ees sun taas. Yökötti katsoa sitä omahyväisyyden määrää ja teeskentelyä - kun koskaan ei mistään mitään puhuttu. Kaikki puhui yhtäaikaa, jos joku jotain ''tärkeää'' aloitti, että kukaan ei ainakaan päässyt sanomaan yhtään lausetta loppuun. NIIN seKOPÄISTÄ oli seurata sitä ''non existant dialog'' - ihan SAIRASTA!
Miksi kiellettiin asioista puhuminen? Miksi kaikki asiat piti aina salata? Miksi tyttäriä aina syyllistetttiin? Miksi veljiä kannustettiin sisariensa nolaamiseen tai jopa väkivaltaan? Miksi naiseuteen kasvamiseen ei annettu mitään opastusta, paitsi halveksia tuhahduksia että mitä oikein yrität..
Meillä Suomessa on todella OUTO ilmapiiri melkein asiassa kuin asiassa. Sarkastiseen sävyyn pyörii kaikki ''viihdeohjelmat'' tai väkivaltaa ihannoidaan sarjoissa. Poliittiset pellet oma lukunsa. Kodeissa ei lapsista huolta pidetä, muuta kuin korkeintaan sen lakisääteisen ajan ja sitten työnnetään 'pärjäilemään'.
Muissa maissa pidettäisiin ihan heitteillejättönä sitä, miten vanhemmat (ainakin tämän ketjun mukaan) kohtelevat tyttäriään. Jättävät ihan oman onnensa nojaan, kun tietty ikä putkahtaa päälle. Että ''niin minäkin pärjäsin'' ja muutoinkin vertailevat tyttären elämää ja omaansa vaikka täysin eri aikakaudet ja haasteet.
Allekirjoitan tuon saman, että aika itseriittoinen ja omahyväinen sukupolvi, joka kehuu itseään kaiken itse saavuttaneeksi - vaikka totuus on kyllä ihan toinen. Se oli eri sukupolvi, joka oikeasti rakenteet rakensi. Todellisuudessa.. nämä on rakentaanet itselleen sosiaalihuollot, lastentarhat, vanhustensäilytyslaatikot ja mahtieläkkeet - virkoja perustettu ainakin 3x määrä Suomen tarpeisiin, mutta nuoremmalle sukupolvelle ei töitä löydy. Kun eivät malta edes väistyä.
Vaikea arvostaa edes isommassa mittakaavasta tätä sukupolvea.
Asioita ihan tulvii mieleeni. Olo on surullinen. Eilen illalla muisyin, mitä äitini tässä taannoin sanoi, kun olimme lähes koko suku koolla: en olisi uskonut, että teet lapsia. Kysyin, että miten niin. Äiti vastasi, että no kun oot tommonen.
Millainen minä olen? Miten hän minut näkee? Kun ilmoitin meneväni naimisiin, äitini vastaus: ei se taida kestää.
Ei hän voi nähdä minua "oikeilla silmillä". Ei hän tunne minua.
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 12:38"]
Asioita ihan tulvii mieleeni. Olo on surullinen. Eilen illalla muisyin, mitä äitini tässä taannoin sanoi, kun olimme lähes koko suku koolla: en olisi uskonut, että teet lapsia. Kysyin, että miten niin. Äiti vastasi, että no kun oot tommonen.
Millainen minä olen? Miten hän minut näkee? Kun ilmoitin meneväni naimisiin, äitini vastaus: ei se taida kestää.
Ei hän voi nähdä minua "oikeilla silmillä". Ei hän tunne minua.
[/quote]
Sama juttu, koko ajan tulvii mieleen sanomisia ja tapahtumia. Kuinka paljon niitä onkaan ollut...
Äitini toivoo kovasti lapsenlapsia, mutta samaan hengenvetoon aina jaksaa muistuttaa, että "lemmikithän pitää tietysti heti laittaa pois kun lapsi tulee". Miten joku voi olla niin julma, että kuvittelee meidän luopuvan rakkaista lemmikeistämme lapsen vuoksi? Kuka voi olla niin tunteeton? Ja asia lausutaan ihan itsestäänselvyytenä! Itse olen todella eläinrakas ja en voisi kuvitellakaan eläväni ilman koiraani ja kissojani. Olen jo harkinnut jääväni lapsettomaksi, koska en halua äitini puuttuvan omaan äitiyteeni. Hänen kuolemaansa lienee turha odottaa ennen oman suvunjatkamiskyvyn loppumista...
Mielessäni kehittelen koko ajan äitiä nolaavia vasta-argumentteja hänen älyttömyyksiinsä. En kuitenkaan haluaisi vajota hänen tasolleen, mutta julkinen häpäisy on ainut mikä häneen saattaisi tepsiä. Ehkä.
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 17:23"]
Tunnistan oman äitini ja itseni aivan liian monesta tekstistä, kiitos kaikille kirjoittajille, tämä ketju on ollut erittäin arvokasta vertaistukea minulle. Oma äitini siirsi oman onnettoman lapsuutensa traumat suoraan minulle ja sisaruksilleni, nyt äiti on katkaissut välit minuun. Olen hänen mukaansa onneton narkkarihuora, jonka kuolemaa hän toivoo -todellisuudessa akateeminen ja kiltti nainen, jonka elämä on itseasiassa erittäin tavallista ja tylsää -hyvä niin!
Meillä myös naiseksi kasvaminen oli suuri häpeä, siteitä ei saanut (vessapaperi käytössä), yhdet rintaliivit ostatti serkku minulle, toisia ei saanut edes itse omilla rahoilla hankkia teini-iässä (kenelle niitä näyttelisit huora?) ja ylipainoni oli jatkuva äidin pilkan aihe, mistä hän jaksoi repiä iloa jokaisen kerran kun sukulaisia tuli kylään. perhetuttuja meillä ei käynytkään, äiti ei suvainnut ketään muita kuin omia sukulaisiaan, vaikka aina kertoikin vihaavansa heitä. Ja se painoni, painoin noin 35 kiloa ja olin 160 senttiä pitkä. Isän sukulaisten muistan kerran olleen erittäin vaikeana ja kommentoineen minun olevan vähintäänkin normaalipainoinen.nÄiti kielsi minulta ruuan, osittain köyhyyden takia ja osittain nähdäkseni pelkkää ilkeyttään. Jos söin muiden kanssa, hän alkoi kertoa miten nopeasti minusta tulee lihava ja miten surullista on se, että vanhimpana lapsena ahnehdin ruuan enkä jaa nuoremmille.
Sukulaisille äiti kertoi minun olevan kehitysvammainen. Niille, jotka tiesivät, että en ole, äiti soitteli eteisen puhelimesta tuntikausien puheluja, joissa hyvin yksityiskohtaisesti kuvaili seksiseikkailujani, juomistani ja mitä kaikkea olin kotona rikkonut. Mitään näistä asioista ei tapahtunut, olin monen aikaisemman kirjoittajan tavoin kiltti kympin tyttö, jonka suurin haave oli saada lukea läksyjä rauhassa ilman, että äiti tulee viereen huutamaan. Menin vastoin äitini käskyä lukioon, ja koko kesän ennen lukion alkua sukulaiset yrittivät puhua äitini pyynöstä minua "järkiini", kun en kuitenkaan tulisi selviytymään lukiosta minun tulisi ajatella, että sillä rahalla, mitä minun kalliisiin kirjoihini menisi, saisi nuoremmille sisaruksilleni ostettua jotain tärkeämpää. Arvaatte oikein, kirjoitin ylioppilaaksi huippuarvosanoin. Silloin äidilleni oli erittäin tärkeää, että minä muistan ostaa hänelle kasvattajan lyyran lahjaksi ja että kaikki sukulaiset tulevat juhlimaan meille. He tulivatkin, osa ei tiennyt olinko minä poika vai tyttö, osa oli hämmennyksissä, sillä ihmetteli miten kehitysvammainen esikoinen on päässyt ylioppilaaksi.
Suurimmat ongelmat äitini kanssa alkoivat kuitenkin vasta sen jälkeen kun muutin pois kotoa ja isäni kuoltua. Äitini kavalsi kaikki kuolinpesän varat ja siirrätti tutulla pankkivirkailijalla kuolinpesän tilin omaksi tilikseen, alkoi hakata nuorempia sisaruksiani, lähti välillä ulkomaille ja jätti ala-ikäiset lapset ilman rahaa, puhelimien latureita ja lankapuhelimen sähköjohtoa kotiin ja ilmoitti tulevansa "ehkä joskus" takaisin. Kun tein hylkäämisestä lastensuojeluilmoituksen ja selvittelin asioita pankin ja alaikäisten edunvalvojan kanssa, kuulin että äitini olin pikkupaikkakunnalla soittanut jokaiselle "viranomaiselle" eli koulutoimenjohtajalle, rehtoreille, pankkiin, sosiaalitoimistoon, kelan pisteeseen ja jopa työvoimatoimistoon, että hänen esikoisensa on "narkkarihuora" suurkaupungissa, joka yrittää pakottaa nuoremmat sisaruksensa ja leskiäitinsä maantielle omasta kodistaan. Tätä menoa jatkui kunnes nuorin sisaruksistani tuli täysi-ikäiseksi. Kolme viikkoa sen jälkeen sain yhteydenoton lastensuojeluviranomaiselta, joka oli juuri sillä hetkellä päässyt ilmoituspinossaan tekemääni ilmoitukseen ja "tän varmaan voi perua, koska kyseinen lapsi on täysi-ikäinen" Tarinaa on paljon, kiitos kun sain avata ensimmäisenä mieleentulevat tässä
Päätin jo nuorena, että en koskaan hanki lapsia, että tätä sotkua en siirrä eteenpäin. Nyt olen kuitenkin raskaana - yli kolmen vuoden terapian jälkeen uskallan vihdoin ajatella mitä minä haluan. Olen päättänyt, että minun oma elämäni ja minä itse olemme liian arvokkaita siihen, että äitini määrittelee sen kokonaan.Nykyään harrastan monipuolisesti, uskallan rakastaa kilttiä miestäni, näytän tunteeni avoimesti ja halaan ja jopa sanon rakastavani herkästi. Kohdussani on tyttö. Kerroin neuvolassa ensimmäisellä kerralla omasta lapsuudestani, myös neuvolan "täti" itki. Terapeuttini vakuutti minulle, että ensimmäinen askel parantumiseen on tiedostaminen. Toivon, että se on totta. Äitini on vielä elossa, vaikka juokin nykyään kuulemma rajusti. Jos kävisi niin, että hän haluaisi olla tekemissä lapsenlapsensa kanssa (hän on aina pitänyt vauvoista, mutta vihannut lapsia), sillä ei olisi mitään merkitystä. Tämän lapsen elämään ei äitini tule kuulumaan ikinä eikä millään tavoin. Ehkä se on itsekästä minulta.
[/quote]
Äitisi on mielisairas, aivan järkyttävää. Toivotan sinulle sylin täydeltä kaikkea hyvää ja äläkä päästä tuota käärmettä lapsesi lähelle (joskus lapsen saaminen saattaa "höllentää tiukkaa linjaa").
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 18:04"]
Äitien yllä myyttinen eisevoitehdämitäänväärin - kaapu. Koska on äiti. Silti tiedämme, miten monta lastensa pahoinpitelijää ja ihan jopa murhaajaa äideistä löytyy. Henkinen väkivalta ja alistaminen on toki hienovaraisempaa ja sitä on vaikeampi osoittaa toteen. Manipulointikyvyt on tietyillä naistyypeillä kehittyneet pitkälle.
[/quote]
Ystäväni rakas äiti kuoli tänä vuonna ja hän sai yllin kyllin lohduttavia kommentteja facebookissa. Kyllä teki pahaa lukea näitä "äiti on aina äiti, ei kuolemasta toivu ikinä" jne. En tiennyt kummasta olisin järkyttynyt enemmän, omasta kateudestani ystävän hyvää äitisuhdetta kohtaan vai ystävän surusta.