Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Olen lukenut ketjua öisin lasten nukkuessa ja itkenyt välillä. Niin paljon on tullut mieleen muistoja, jotka olen mielummin unohtanut. Minäkin "varastin" siteet äidin (syntynyt 1948) kaapista, ja koska vuoto oli aina hyvin runsasta, sain keksiä kikkoja miten selvitä yhdellä siteellä monta päivää (käytin sitten vessapaperia tai muuta lisänä). Minäkin pesin salaa likaisia pikkuhousuja ja tunsin olevani likainen. Se saattoi johtua siitäkin, että saunapäivänä isäni vitsaili fyysisestä kehittymisestäni ja laitoin siksi aina kylppärin oven lukkoon. Ja voi mikä nauru siitäkin tuli.
Yksi pahimmista jutuista mitä saatoin tehdä, oli sairastuminen. Isä raivosi kerran siitä kun olin oksentanut yöllä, olin silloin 9-10 -vuotias. Kun olin kerran flunssakuumeessa monta päivää, minut eristettiin omaan huoneeseeni, etten sairastuttaisi muuta perhettä. Kuuntelin oven takaa kun muu perhe eli normielämää, katsoi suosikkiohjelmaani telkkarista jne. Pelkäsin lapsena sairastumista, en sairauden vuoksi vaan siksi että toin silloin vanhemmilleni ongelman. Kun perheenäitinä vuosikymmeniä myöhemmin oma tyttäreni makasi sängyssä kuumeisena ja silittelin hänen poskeaan, aloin yhtäkkiä itkemään. Onneksi tyttö oli jo nukahtanut, en olisi osannut selittää syytä itkuuni. Sillä itseänihän minä silittelin, sitä pientä tyttöä minussa.
Äiti oli aina etäinen, ei halannut eikä koskaan sanonut rakastavansa. Jotenkin hissukka ja vetäytyvä. Isältä sain kuulla päivittäin, että olen ruma, lihava (nippa nappa 40 kiloa ja painotarkkailussa), laiska ja tyhmä. Yleisin sanonta oli "ei susta voi tulla koskaan mitään". Kaikki ikävä mikä tapahtui, oli jollain tapaa minun aiheuttamaani. Yritin sitten estää ennakolta kaikkea mahdollista, koska tiesin että se tulisi minun niskoilleni.
Veljeni saivat hyvin erilaisen kohtelun, varsinkin nuorin veljeni. Hän ei ole tehnyt koskaan mitään väärää, ja kaikki ikävyydet joihin hän on joutunut, johtuvat muista ihmisistä tai huonosta tuurista. Naiset ovat pahoja ja yrittävät vietellä hänet huonoille teille jne. Veljiäni on aina tuettu taloudellisesti, eli esimerkiksi maksettu vuokria, ostettu kännykät, annettu ruokarahaa, bailurahaa, vaaterahaa jne. Minä olen selviytynyt omillani, jos ei ole ollut rahaa edes ruokaan, olen jättänyt syömättä. Nyt veljelleni on ostettu asunto, varmaan tekevät minut perinnöttömäksi kunhan keksivät keinon.
Tuntuu, että tavoitteena on antaa jatkuvaa rankaisua vuodesta toiseen, ihan kuin olisin joku vihollinen. Usein tuntuu myös, että varsinkin isä toivoo minulle epäonnea ja vaikeuksia. Sellainen siitäs sait - asenne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lukenut jokaisen tarinan ja vasta nyt kirjoitan. Teillä lähes kaikilla muilla se oli äiti, minulla ISÄ. Äitini oli ja on hiljainen, lapsen tasolla olva hissukka, joka palvoo mahtavaa isääni. Koin jo pienenä lapsena olevani äitini äiti. Mitään turvaa tai tukea en häneltä saanut. Kun menkat alkoi, poljin 20 km kirkonkylälle ostamaan siteitä ja tamponeja. Äitini piti omiaan vaatekaapissa piilossa.
Pahinta on kai tuo huorittelu ja arvostuksen puute. En edes jaksa kertoa kaikkea sitä kauheutta, mitä olen isäni suusta saanut kokea. Niin tuttua on tuo teidän toisten kokema väheksyntä!
Muutama vuosi sitten olin juonut jonkun lasia viiniä, ja uskalsin kysyä vanhemmiltani, rakastavatko he minua. Äiti meni tosi hiljaiseksi ja vaikeaksi, isä suuttui ja melkein löi minua. Molemmat olivat järkyttyneitä ja viahaisia. Vastausta en kysymykseeni saanut.
Minut on myäs tehty perinnöttömäksi, koska olen niin ylpeä ja omahyväinen. Myös kiittämätön ja katkera.
Kummallista, minulla on tosi iso ystäväpiiri, joiden mielestä olen ihan huipputyyppi, iloinen ja avoin, en koskaan katkera tai kateellinen.
Menin juuri naimisiin muutama viikko sitten. Elämäni mahtavimmat juhlat oli, mutta isäni ei tullut paikalle. Olin kuulemma "loukannut häntä niin syvästi". En tiedä kyllä miksi, ehkä siksi, että en uskonut, että kälyni isä on haukkunut minua huoraksi.
ps. olen ihan normaali, yli nelikymppinen, akateeminen äiti-ihminen
ps2. kiitos kun sain oksentaa
:(( Voi meitä, äiteihinsä (tai isiinsä) pettyneitä.
Tämä on todella hieno ketju! Täällä myös samanlaisia kokemuksia, olen syntynyt -77 ja äitini -44. Vähättelyä, julkista pilkkaamista, teini-ikäisenä huorittelua, kaikkea mitä näin jälkikäteen on vaikea edes itsekään uskoa tapahtuneeksi. Sisarukseni olivat ja ovat edelleen tietenkin täydellisiä, minä kaikkea muuta. Viime vuosina olen kuitenkin ottanut sen asenteen, että annan äitini käytöksen mennä toisesta korvasta samantien ulos, ja uskallan jopa sanoa joskus vastaan.
Vasta viime aikoina olen alkanut uskoa että minäkin olen oikeasti ihan hyvä ihminen ja kelpaan tällaisena kuin olen. Todella typerää, että tämänikäisen ihmisen pitää sitä itselleen oikein toistella että uskoisi. Omille lapsilleni haluan ja yritänkin antaa toisenlaisen lapsuuden ja haluan heidän tietävän kuinka ihania ja arvokkaita ihmisiä he ovat. Siinäkin muuten yksi asia joka äitiäni suuresti ärsyttää, että minä olen kehdannut onnistua äitinä olemisessa, vaikka hän "tiesi" senkin asian paremmin...
Isot halaukset kaikille tähän ketjuun kirjoittaneille ja myös muille kohtalotovereille, meitä on paljon. Näistä kirjoituksista on paljon apua, aivan varmasti.
Jossain tuolla seassa on oma kirjoitukseni. Kirjoittaminen tänne avasi jotain. Ahdistavaa. Hain kirjastosta kirjan "Kotivammaisuuden synty" , joka täällä mainittiin. En ole sitä vielä paljon ehtinyt lukea, mutta yksi asia on käynyt selväksi: suhde äitiini on mikä on, suhteeni lapsiini on se, mihin täytyy keskittyä. Minun on tunnistettava omat haavani ja hyväksyttävä ne. Muuten siirrän sen kaiken paskan eteenpäin. En ehkä ihan kokonaan, mutta osittain.
Kaipaisin nyt todella luotettavaa juttukaveria. Sellaista, jolle voisi sanoa asiat suoraan ja kiertelemättä.
Kiitos tästä ketjusta! <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, olen se joka aiemmin kirjoitti omien (tyttö)lasten parantavasta vaikutuksesta.
Perään kysyttiin neuvoa heille, jotka ovat päätyneet lapsettomuuteen traumojensa takia. En osaa antaa siihen oikeaa vastausta, eikä varmasti yleispätevää totuutta ole olemassakaan. Lähipiirissäni osa on käynyt terapian läpi, ja hyötyneet siitä. Se varmasti auttaa useimpia. Uskoisin myös, että jos ajatus omasta lapsesta on mahdoton omien kokemusten pohjalta, niin se on myös hyvä päätös. Ei lasta voi tehdä vaurioita korjaamaan, sehän on selvä.
En halunnut hieroa suolaa kenenkään haavoihin, enkä aihettaa mielipahaa. Yksi syy kirjoitukselleni oli joissain aiemmissa kirjoituksissa esiin tullut pelko tyttölapsesta poikalapsen sijaan. Halusin vain kertoa että elämä voi yllättää ja se mitä pelkää (oman tyttölapsen saamista) voikin olla juuri sitä mitä tarvitsee. Näin kävi omalla kohdallani.
Haluaisin antaa teille kaikille sitä hyvää ja kaunista mitä olen itse vihdoinkin aikuisena saanut. Rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 15:10"]
Jotenkin tuntui, että lapsena piti oikein kehittää manipulointisarvet päähänsä, että sai äidin viivähtämään edes hetken joskus vierellä. Aina kun piti äidin mielestä olla menemässä. Vie mennessäs, tuo tullessas. Iltaisin just vaikka hae vesilasi jne.. Iltarutiinit, sama rukous joka ilta ja siinä kaikki. Ei mitään muita höpinöitä.
Onkohan muita, jotka opetteli lukemaan äitiään tarkoin, kun oli niinsanotusti tuulellakäyvä. Mielenjohteet muuttuivat herkästi ja äitiin oli vaikea saada mitään otetta. Jatkuva yläpuolella oleminen oli erkaannuttavaa.
[/quote]
Meillä ei ollut äitipuoli tuulellakäyvä, vaan takuuvarmasti marmatti jostain joka päivä. Veljen kanssa joskus mietittiin kimpassa, että mistähän tänään tulee huutoa, kun kynnyskään ei näytä olevan likainen.
Tätä ketjua lukiessa mieleen tulee koko ajan uusia juttuja, joita en ole kenellekään kertonut. Tekisi mieli kertoa niistä edes täällä, jos se vaikka helpottaisi. Ehkä niin teenkin.
Hieno ja tärkeä ketju. En ole kaikkea lukenut joten pahoittelen jos tulee toistoa. Olen usein miettinyt mitä helvettiä on täytynyt olla kun isä on palannut rintamalta psyyke rikki ja vaimo on kantanut kaiken oman nuoruutensa hinnalla. Näissä oloissa syntyivät 40-luvun lapset. Heikoilla eväillä ei paljon ole voinut oppia rakastamaan. Jokainen sukupolvi maksaa ei vain omien vanhempiensa vaan myös heidän vanhempien henkistä taakkaa. Tiedostan tämän ja silti on niin helvetin vaikea antaa äidille anteeksi kaiken paskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 15:42"]
Olen monesti ihmetellyt, kuinka traumaattisena aikuiset ihmiset kokevat vanhempiensa kuoleman. Itseäni mielikuva ei ahdista millään tavalla. Lähinnä pelottaa, että joudun hoitamaan heitä sitten ja olemaan intiimisti tekemisissä. Olen oikein makustellut ja pohdiskellut, miksi ajatus vanhempien kuolemasta ei aiheuta minussa surua. Taustaani vasten - joka on samanlainen kuin monilla täällä - se ei kyllä oikeastaan ole mikään ihme.
[/quote]
Samat fiilikset täälläkin. Ainoa pelkoni on se, että joutuisin viettämään heidän kanssaan aikaa, kun eivät pysty itseään hoitamaan.
Lapsena odoteltiin äitiä töistä kotiin noin viiden aikaan. Joskus harvoin kun ei ollut tullut vielä viideksi ja vaikka ambulanssi sattui ajamaan kodin ohi hälyt päällä, toivoin että pian tulisi sairaalasta puhelu, jossa kerrottaisiin, että muuan rouva on ollut auto-onnettomuudessa. Että tällaisia mietteitä lähinnä.
908, kiitos että olet - kenties jollekulle meistä?! - ollut aikoinaan tukena ja tuet myös miehesi lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Veljeni saivat hyvin erilaisen kohtelun, varsinkin nuorin veljeni. Hän ei ole tehnyt koskaan mitään väärää, ja kaikki ikävyydet joihin hän on joutunut, johtuvat muista ihmisistä tai huonosta tuurista. Naiset ovat pahoja ja yrittävät vietellä hänet huonoille teille jne. Veljiäni on aina tuettu taloudellisesti, eli esimerkiksi maksettu vuokria, ostettu kännykät, annettu ruokarahaa, bailurahaa, vaaterahaa jne. Minä olen selviytynyt omillani, jos ei ole ollut rahaa edes ruokaan, olen jättänyt syömättä. Nyt veljelleni on ostettu asunto, varmaan tekevät minut perinnöttömäksi kunhan keksivät keinon."
Lainaus edellisestä.
Veljien suosiminen on jotenkin ollut räikeää. Heille on saatettu ostaa kaikki mahdolliset harrastusvälineet, slalomsukset - mopot - monenlaiset soittimet - ehkä opiskelijaboxi, sinne kaikki tarvittava pesukoneesta pakastimeen - tyttärelle vain välttämättömät halvimmat mahdolliset ratkaisut.
Itsekin opin nuorena, että minun ei kannata edes oikein mitään pyytää itselleni. Veljelle jotenkin vain lankesi kaikenlaista ikäänkuin automaationa. Kuuntelimme aina veljen ''hassunhauskoja'' tarinoita ruokapöydässä, olihan hän kingi. Äitinsä palvoma kultapoika.
Olin itse hyvin arka. Tunnollisuuden perikuva. Kympin tyttö siis ja harrastin kaikenlaista (ei kalliita harrastuksia, toisin kuin veljeni).
Ajatus suhteesta vastakkaiseen sukupuoleen oli mahdoton. Sellainen rivien välissä pilkkaaminen oli yleistä ja vain perheen poikalapselle(lapsille) sallittiin seurustelu. Poika sai kokeilla rajojaan ilman häpäisyä.
Kun itselläni oli ystävänä joku poika, kiusoittelua riitti. Siis pelkkä ystävä.
Ensimmäinen seurustelusuhde sai veljeni kielenkannat laulamaan ja olemaan erittäin huvittunut asiasta. Ihmettelen sitä tyttäriin suhtautumista niin eri tavoin kuin poikiin. Totta kai pojat hokasivat aikaisin, että he voivat käytännössä pyytää ihan mitä tahansa, ja se heille suodaan. Oli hyveellistä olla vaatimatta itselleen mitään. Niin sitä sitten opittiin, että mitään ei kuulukaan saada.
Sama jatkunut aikuisella iällä. Veli muuttui vanhetessaan vaan vieläkin ilkeämmäksi ja sarkastisen ivalliseksi. Niin, ja väkivaltaiseksi. Siihen en viitsi edes mennä sen syvemmin.
Meilläkin liittyen perintökysymyksiin veljeni käyttäytynyt uhkaavasti ja ollut äärimmäisen vastenmielinen. Äitini kanssa kuin paita ja peppu. Kaikki kuuluu kuulemma hänelle. En ihmettele, vaikka näin käytännössä äitini selän takana olisi toiminutkin. Olisi oikein viimeinen piste iin pääälle kaikesta siitä pskasta, mihin sai isäni poismenon jälkeen tottua.
Nostaa paljon ikäviä muistoja pintaan. Ehkä ne on hyvä käsitellä edes palstalla muiden samankaltaisten kokemusten läpikäyneiden kanssa. Kiitos jakamisesta jokaiselle.
Minua pelottaa, että päädyn hoitamaan velvollisuudesta äitiäni, anoppiani tai pahimmassa tapauksessa molempia. Olen kiltti ja pelkään, että en uskalla olla rehellinen itselleni tai muillekaan ja sanoa, että hoitajaksi minusta ei ole. Isäni on jo kuollut ja appeni on niin huonossa kunnossa (työperäinen juttu), että ei kukaan oleta hänen jäävän minun ja mieheni hoitoon. Minusta ei siihen ole.
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 15:42"]
Olen monesti ihmetellyt, kuinka traumaattisena aikuiset ihmiset kokevat vanhempiensa kuoleman. Itseäni mielikuva ei ahdista millään tavalla. Lähinnä pelottaa, että joudun hoitamaan heitä sitten ja olemaan intiimisti tekemisissä. Olen oikein makustellut ja pohdiskellut, miksi ajatus vanhempien kuolemasta ei aiheuta minussa surua. Taustaani vasten - joka on samanlainen kuin monilla täällä - se ei kyllä oikeastaan ole mikään ihme.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 19:48"]
Minusta olisi kivempaa, jos tässä ketjussa käsiteltäisiin omia kipukohtia ja omia perheasioita, eikä tultaisi haukkumaan muita naisia tyyliin "ei ole menneisyydestä tai omista kotioloistaan mitään oppinut." Silloin tämä pysyisi jollain tavalla hedelmällisenä ja terapeuttisena ketjuna.
[/quote]
Joo, käsitellään näitä nyxän exiä niissä kymmenissä muissa ketjuissa. Kiitos.
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 20:41"]
Yritän nyt kertoa mahdollisimman värittämättä yhden esimerkin meidän sukupolvemme kylmästä naisesta. Hän työskenteli vammaisen sukulaiseni kotihoitajana. Hänen syntymävuotensa on 1982 ja vuodesta 1992 hän on omien sanojensa mukaan tehnyt kaiken itse koska yrittäjä-äiti ei ehtinyt. Neljännellä luokalla siis tyttö ruvennut itse tekemään kaikki ruuat, pesemään vaatteensa, olemaan aina yksin. Tänä syksynä täyttää 32.
En ole koskaan tavannut ihmistä jolla on kovemmat arvot. Kylmästä äidistään hän puhuu ihaillen - sanoo että äiti kylmyydellään teki hänestä ahkeran pärjääjän. Hän on työhullu ja se ilmeni niin että hän kahmi itselleen hoitovuoroja manipuloimalla muita hoitajia, suostutteli yhden antamaan vuoronsa, kiusasi toisen jäämään sairaslomalle, puhui selän takana pahaa kolmannesta että vammainen irtisanoi tämän. Olemme nähneet tuntilaskelman jossa hän on ollut vammaisen kodissa yhtäjaksoisesti melkein sata tuntia. Kun asiaa tutkittiin rupesi paljastuun että hänen melkein kaikki töissä olonsa oli ollut sitä että hän teki toisten hoitajien tekemät työt uudestaan, pyykkäsi puhtaat koneelliset toisen kerran ja pesi juuri pestyt lattiat. Kaikkeen aina selitys että äiti on opettanut hänet 10-vuotiaana ahkeraksi pärjääjäksi, ja äitiään kovasti ylisti vaikka selvästi mielisairas äitinsä kylmyyden takia.
[/quote]
Mun äitikin on aivan järjettömän kylmä jo asennetasolla. syntymävuosi 40-luvulla. Sukulaisen down- lasta pilkkasi ja nauroi mm. kun oppi 2-3 kirjainta. Jo 10-vuotiaana ellei allekin häpesin. Tämä down -lapsi oli mulle omalla tavallaa tärkeä, herkkä. iloinen, avulias ja vaikka mitä. "Parasta" ystävää ei kestänyt, koska tämä sairastui ja valitti kuulemma liikaa, ystävyys oli kestänyt 30 vuotta. Kuoli ja siinä ja siinä, että vaivautui hautajaisiin. Esimerkkejä on paljon muitakin.
Monet tänne kirjoitetuista tarinoista ovat todella sydäntä kylmääviä - voimia teille, jotka olette joutuneet elämään lapsuutenne sadistien armoilla. Omat äitikokemukseni ovat paljon kevyempää sarjaa, mutta jotain "viallista" on selvästi ollut sekä oman lapsuudenkotini perhedynamiikassa että laajemmin suvun sisällä. Onnellisen parisuhteen mallia en ole saanut mistään - ja ainoa, mitä äitini "elämänviisauksista" olenkin noudattanut, on "Älä ikinä mene naimisiin ja tee lapsia". On vaikeaa erottaa, miten paljon jo teini-iästä asti jatkuneet ongelmat (pahimpina masennus ja sietämätön ulkopuolisuuden tunne, joka on läsnä kaikissa ihmissuhteissa) johtuvat persoonallisuudestani ja miten paljon niissä on taustalla reagointia lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristöön. Ja aivan kuten ap:n tapauksessa, välit vanhempiin ovat jääneet pinnallisiksi - jutellaan tarpeeksi kevyistä aiheista, omista asioistani kerron lähinnä raportoimalla lyhyesti suurimmat käänteet tyyliin "sain apurahan vuodeksi", "työsuhdetta ei jatkettu ensi vuodelle", "lähden tammikuussa ulkomaille kuukaudeksi".
Miellän perheeni koostuneen tavallaan kukin omalla tavallaan yksinäisistä ja onnettomista yksilöistä - poikkeuksena 7 vuotta nuorempi pikkuveljeni jonkinlaisena siltana vanhempieni välissä, mikä asetelmana jätti minut tässä kaikkein yksinäisimmäksi. Veli on yhä paljon läheisemmissä väleissä vanhempieni kanssa ja epäilen hänen olevan edelleen molemmille se "ykköslapsi", kultapoju. Jostain kertonee se, että pikkuveli on lapsuudestaan asti ollut täyspäinen ja tasapainoinen, itse taas olen kärsinyt toistuvia masennuskausia 16-vuotiaasta sekä yhden psykoosin, ja parin vuoden takaisen itsemurhayrityksen takia käyn psykoterapiassa hamaan tulevaisuuteen. En syytä vanhempiani kaikesta tästä, vaan suuri osuutensa on ollut myös etenkin yläasteen vihamielisellä ilmapiirillä ja sillä, että koin olevani koulussa yksinäinen ja melko lailla persona non grata. Aloin elää parasta nuoruuttani vasta päästyäni yliopistoon.
Avainlauseita olivat läpi lapsuuteni ja nuoruuteni "Mitä naapuritkin / sukulaisetkin sanoo", "Taas saa hävetä silmät päästään" ja "Tuollaisenako sä aiot ulos lähteä". Olin kuulemma tosi kiltti lapsi 2-vuotiaaksi asti (ja rivien välistä viestinä tietysti "...mutta siihen se loppuikin ja enää et ole kiltti"). Opetukset siitä, miten ei sovi käyttäytyä, höystettiin loppukaneetilla "paina se kalloos". Äidin suuttuessa olin hirviö, kieroonkasvanut kakara jne. ja jos kiukuttelin, uhattiin laittaa kasvatuslaitokseen. Selkäsaunat ja tukkapölly olivat osa kasvatusmetodeja. Olen omaksunut isältäni tavan saada huutoraivareita (paha tapa vieläkin), ja yhteenotot muodostuivat vanhetessani aika rajuiksi. Ainakin olen aina osannut pitää puoleni enkä jäänyt kyyristelemään. Huusin sitten takaisin mielummin vaikka lähteväni vapaaehtoisesti kasvatuslaitokseen kuin jääväni tuollaisen äidin luokse, itsepä on kasvattanut kieroon kun ei osaa, ja noin paskoista geeneistä ei parempaakaan voi odottaa. Seurusteltuani nykyisen puolison (silloisen poikaystävän) kanssa vajaan vuoden äitini kysyi häneltä selkäni takana, kuinka tämä pärjää kanssani, kun olen niin "vaikea luonne". Vanhemmat eivät ikinä pyytäneet anteeksi tai selittäneet käytöstään, riitojen jälkeen vain kyräiltiin aikansa ja annettiin tilanteen hiljalleen hiipua normaalitilaan. Ns. hyvän riitelyn mallin ja anteeksipyytämisen olen joutunut aikuisiällä opettelemaan pariterapian avulla.
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 21:02"]
908 tässä. Olen pahoillani, jos aiheutin mielipahaa muille lukijoille. Se ei ollut mitenkään tarkoitukseni. En ehkä ymmärtänyt, että ketju on rajattu vain niille joilla on oikeasti ollut todella vaikeita kotioloja, ei meille vähemmän haavoitetuille joiden kokemukset ovasta samasta piiristä mutta lievempinä. Lisäksi, ketjussa on kyllä kuvattu myös muiden kuin omia kokemuksia, mutta olen vasta sivulla 29, joten en tiedä onko keskustelun suunta muuttunut siitä.
Halusin tuoda esiin sitä, että vaikka asiat ovat olleet huonosti muilla, sitä samaa epäempaattisuutta ja muuta on ollut myös niin monilla muilla ja kyse on siinä mielessä isosta ilmiöstä. Näin myös sivusta sitä mitä monien naisten kertomat tarinat olivat heidän lapsuuden perheessään. Niitä masentuneita tai alistuneita tyttöjä, ystäviäni, joita nolattiin koulujen juhlissa tai kavereiden edessä. Yhdelle annoin terveyssiteitä omistani kun kotona ei hänelle niitä ostettu. Mieheni exän vetäminen tähän oli ehkä asiatonta, mutta tunnistan hänessä ne äidit jotka kavereitani pitivät otteessaan.
Pahoittelut vielä kaikille, joille tuli viestistäni paha olla. Näin ei todellakaan ollut tarkoitus.
[/quote]
Eikä tullut. Monesti on niin, että tämmöisen äidin tytär valitsee nk.kultapojun ja saa sitten niskoilleen samanalaisen anopin eli kyllä on ihan hyvä tuoda esille näitä "jatkumoita". Sieltä taitaa ryöpsähtää melkoinen aikapommi myös. Kärsit pirullisesta äidistä ja päädyt vittumaisen anopin "syliin", ja lapsesi on todella vaaravyöhykkeellä. Tekisi mieli laittaa Monopolo -pelin juttuja, suoraan tietä vankilaan vai miten se meni.
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 14:05"]
Myös Taija Tuomisen (s. 1962) esikoisromaani Tiikerihai kuvaa tällaista äitiä ja perustuu Tuomisen omiin lapsuudenkokemuksiin, kuten hän myöhemmin on kertonut esimerkiksi oppaassaan "Minusta tulee kirjailija". Siinä hän kirjoittaa: "Hirvittää ajatellakin, mitä mitä minulle olisi elämässäni tapahtunut, jos en olisi kohdannut Mörsärin Hiljaa. Taide yksinkertaisesti pelasti elämäni. Yksi runo, yksi lehti, yksi teksti, yksi hetki, yksi kohtaaminen voi olla käännekohta elämässä." Suosittelen Tiikerihaita meille kaikille.
[/quote]
Kiitos vinkistä!
Ja toden totta minustakin alkaa tuntua siltä, että tällainen vertaistuki on monin verroin tehokkaampaa kuin yksinäinen vuodatus terapeutin sohvalla. Olenkin jo pitkään mielessäni voivotellut sitä, ettei minulla ole siskoa, mutta nyt teitä tuntuu olevan monta.
Täällä on puhuttu myös syntipukeista, siitä kuinka tyttäret olivat haukkumisen ja nälvinnän kohde ja veli sai kaiken. Minä olen ollut täällä valittamassa omaa osaani, mutta hirveintä onkin ollut se, että veljeni oli se, joka sai kärsiä vielä enemmän.
Muistan kuinka nuorena aikuisena kotoa muutettuani ajattelin itsekseni, että kappas vaan, selvisin siitä myllystä selväpäisenä, pääsin yliopistoon ja pärjäsin yksinäni jotenkuten. Vertasin itseäni veljeeni, joka oireili koko ajan näkyvästi ja täysin eri tavoin kuin minä.
No, sitten kun piti aloittaa se itsenäinen aikuisen elämä, mikään ei enää mennytkään niin kuin olisi toivonut. Seurustelusuhteista ei tullut mitään, olin yksinäinen enkä osannut sillekään asialle tehdä mitään. Miessuhteita leimasi riippuvuus ja kummallinen kissa-hiiri -leikki, jossa olemalla inhottava halusin itselleni todisteen, että mies rakastaa minua kaikesta huolimatta (niin kuin vanhemmat rakastavat eivätkä hylkää). No, eihän sellaista kukaan mies kestänyt.
Vasta nyt, 30 vuotta aikuisen elämää harjoitelleena, alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että alan päästä jyvälle siitä, mistä kiikastaa. Ja että tämä käyttäytymistapa mikä minulla edelleen on - salailu, vetäytyminen, oman arvon mitätöinti ja hanakkuus riippuvuuksiin- eivät olekaan aitoa minua, vaan lapsuuden ja nuoruuden selviytymisstrategia. Toivottavasti tässä on vielä elämää pari vuosikymmentä jäljellä, että ehtisi nauttia siitä enemmän omana itsenään ja vähemmän puolustusasemissa.
Haluan kiittää teitä kaikkia tärkeän, mutta vaietun, salatun ja hävetyn, asian esiintuomisesta.
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 12:35"][quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 00:53"]
Nyt on takki vähän tyhjänä, kun luin putkeen koko keskustelun. Kiitos kaikille osallistujille - olen itkenyt niin ettei henki meinaa kulkea, kun samastun niin kovin ja olen niin surullinen siitä, että kukaan kokee tällaista.
Mun perheeni on siitä erilainen näistä esille nousseista, että meillä vuonna -27 syntynyt äidinäiti oli se tunnekylmä, sadistinen tyranni. Oma äitini (-54) taas on kummallinen sekoitus lannistumista, opittujen mallien sokeaa toistoa, kapinaa ja puolinaisia, masennuksen ja heikon itsetunnon sabotoimia yrityksiä päästä irti paskan kierteestä.
Hyvin sairas perhe ja muut ongelmat ovat yhdessä aiheuttaneet sen, että olen itse kohta 30, mutta vasta lähes valmis kandi ja täysin vailla työkokemusta, kun lähes vuosikymmen on kulunut sairauslomalla. Pelkään kovasti, etten enää onnistu saavuttamaan suht normaalia elämää. Todella haikeana luin kaikkien äitien pohdintoja äitiydestään, sillä pelkään erityisesti, etten itse ehdi koskaan toipua tarpeeksi, jotta uskaltaisin yrittää saada kipeästi kaipaamiani lapsia.
Toivon tosiaan, että tämä aihe nousisi laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
[/quote]
Samoin, minäkin olen lukenut koko keskustelun ja tuntenut uupumusta ihan jo pelkästä lukemisesta. Olen 30-vuotias nainen, äitini s. -49, ja olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuneisuudesta koko elämäni. Nyt olen viimein valmistumassa yliopistosta, mikäli siis itsetuntoni kestää gradunteon.... hyvin usein iskee uskonpuute ja tunne siitä, etten kuitenkaan osaa enkä pysty, enhän minä ole koskaan mitään ollut, yliopistoonkin pääsin vahingossa....
Ylläolevassa kommentissasi kuvailit täydellisesti oman äitini: on hän selvästi yrittänyt päästä lapsuuden vääristyneistä malleistaan eroon ja olla hyvä äiti, mutta yritykseksi on jäänyt. Mistään läheisistä asioista en ole koskaan voinut keskustella äitini kanssa, masennuksestani kaikkein vähiten.
[/quote]
Nämä molemmat kokemukset vastaavat täysin omaani. Olen saanut paljon rahallista tukea ja tavaroita, tukea on riittänyt opiskeluihin ja harrastuksiin liittyvissä asioissa. Tunteiden ja esimerkiksi masennuksen kanssa olen jäänyt yksin. Tytär 84 ja äiti 54.