Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Pitäisiköhän meille vuoteen 1983 saakka syntyneille maksaa korvauksia kärsimyksistämme lapsina kun meitä sai kaltoinkohdella laillisesti ja laki tuli vasta 1984 kieltämään sen?
Ehkä asia nousisi laajemmin esille vasta tällaisen korvausvaatimuksen myötä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi juuri 70-luvulla syntyneiden äidit ovat tällaisia, miksei esim. 60-luvulla syntyneet valita äideistään vaikka heidän äitinsä on varmaan vielä vanhempaa sukupolvea, sodankin ehkä kokeneita?
Kyllä meistä monet täällä kirjoittaneista on syntynyt 1960-luvulla, minäkin.
Vierailija kirjoitti:
Pitäisiköhän meille vuoteen 1983 saakka syntyneille maksaa korvauksia kärsimyksistämme lapsina kun meitä sai kaltoinkohdella laillisesti ja laki tuli vasta 1984 kieltämään sen?
Ehkä asia nousisi laajemmin esille vasta tällaisen korvausvaatimuksen myötä...
Pitäisi! Ehkä tosiaan siten kaltoinkohtelut sekä niiden seurauksena elinikäiset kärsimykset nousisivat esiin. Ehkä kaltoinkohtelijavanhemmat, joita kiinnosti vain raha ja oman itsensä huvittaminen sairaalla vallankäytöllä, heruttaisivat korviaan. Jotta vähentäisivät tai lopettaisivat aikuisten lastensa kaltoinkohtelun, sitä kautta myös lastenlasten latistamisen. Koska kyseessä olisivat kaltoinkohtelijavanhuksille edelleen kaikista tärkeimmät, maine ja raha.
Täällä kun on noita pituus -aiheisiakin ketjuja, niin onko muiden äideillä tai isillä taipumusta "kehua" esim. pitkäksi, vain siksi että ovat itse lyhempiä, mutta totuus on se, että en minä omassa ikäluokassani ole pitkä vaan enintään keskimittainen... jotenkin minua siksi ärsyttää tuo "kehu" mikä ei pidä edes paikkaansa...
Oma äitini syntyi 1926. Itse synnyin 1963. Kuulostaa silti tutulta. Salailua, häpeää, sättimistä. Siteitä sentään ostettiin ja hirveitä mummovaatteita päällepantavaksi. Viikkorahaa ei saanut, eikä töihin saanut kesällä kodin ulkopuolelle mennä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näistä "minäkin 12-vuotiaana omista palkkarahoista ostin siteet" tyypeistä tulee mieleen se juttu missä 7-vuotias lapsi oli heitetty bussista pimeään tienvarteen, kun ei lippurahoja ollut löytynyt.
Sitten ketjussa oli kaksi jengiä vastakkain: ne kenen mielestä lasta ei pitäisi laskea yksin edes matkaan, saati sitten heittää ulos ja ne ketkä on 5-vuotiaasta asti hoitanut mukisematta koko huushollia, koulut, siteet, juopot vanhemmat jne. ja näin ollen koko keskustelu siitä, minkälaista tukea lapsi tarvitsee missäkin vaiheessa on täysin turha.
Miksi se on ongelma, että joku on pienenä ja nuorena tyttönä kaivannut rinnalleen tasapainoista ja avoimeen kommunikointiin kykenevää aikuista kertomaan naiseksi kasvamisesta? Eikä tarkoituksena ole "mollata äitejä" vaan ihan oikeasti miettiä, kuka oikeasti hyötyy siitä, että lapset opetetaan pärjäämään yksin niin pienenä?
up
Vierailija kirjoitti:
Täällä kun on noita pituus -aiheisiakin ketjuja, niin onko muiden äideillä tai isillä taipumusta "kehua" esim. pitkäksi, vain siksi että ovat itse lyhempiä, mutta totuus on se, että en minä omassa ikäluokassani ole pitkä vaan enintään keskimittainen... jotenkin minua siksi ärsyttää tuo "kehu" mikä ei pidä edes paikkaansa...
Pituutta ei kehuttu, ei muutakaan ulkonäössä. Laihan ruuminrakenteen yksityiskohtia pilkattiin kotona. Laiha siksi, kun ei saanut tarpeeksi ruokaa kotona. Kasvavan nuoren piti vaieten ja häpeillen kulkea omassa kodissaan, vartalonsa peittäen. Mitään tunteita ei saanut olla. Kerran kun itki tai lapsi osoitti ilolla rakkaudentunnetta vanhempia kohtaan (ala-asteella ekalla luokalla tehdyillä isän- ja äitienpäiväkorteilla), voi sitä pilkan ja ivan määrää äidiltä. Lapsi kasvoi oman onnensa nojassa yksin, kehuja tai tukea ei tullut mistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin tutulta kuullostaa, äitini syntynyt -46, minä -71. Olen esikoinen. Lapsuus oli hyvä, vanhempani tekivät paljon töitä, avainkaulalapsena sai itse pärjätä monet tilanteet yksin. Kuullostaa kovin tutulta nuo kuukautisiin liittyvät sidejutut yms. Deodoranttia ei minullekaan ostettu, salaa lainasin isän dödöä. Siteet olivat niitä paksuimpia tönkköjä. Ei se mitään, lapsuus oli mitä oli. Aina piti kesät tehdä töitä, hirveä huuto jos ei ollut töissä aina kun voi.
Eniten silti kummastuttaa äitini ilkeä käytös nykyisin. Hän haukkuu minut omassa kodissani joka joulu ja ja mökillämme joka juhannus. Olen vienyt hänet myös ulkomaan matkalle siskoni kanssa, maksanut matkat, ruoat, juomat, spat yms. ja hän haukkui ja kohteli minua ilkeästi koko viikon, piti mykkäkoulua (pari ensimmäistä päivää tsemppasi). Olen tekemisissä "pakolliset kuviot". Lahjat yms. kelpaa, tuliaiset joista hän ei pidä, hän antaa siskolleni, ei suinkaan koskaan minulle takaisin. Hän osoittaa rakkauttaan laittamalla ruokaa, ei koskaan sanallisesti tai iloitsemalla menestyksestäni vaikka työelämässä. Tuntuu tosi kummalta tällainen, yritetty on vaikka mitä, mutta aika tylyä ja kylmää tulee vain takaisin päin teki mitä teki.
Tämä on vanha ketju, mutta usean kommentin kohdalla olen pohtinut onko kirjoittajien äideillä taustalla vähän vakavampia traumoja. Siitä syystä 40-50 -luvulla syntyneet äidit eivät aina kykene olemaan niin rakastavia ja lempeitä kuin heidän lapsensa olisivat toivoneet. 2000-luvun nuoret naiset eivät ymmärrä millaista heidän äitiensä elämä on ollut. Monilla äideillä on ollut entisajan rautainen kuri lapsena, sota-aika, isä poissa, lähiomaisten menehtymisiä, sisko/leikkitoveri kuollut sairauteen, käsittämätöntä köyhyyttä jne. Aikuisena nämä kritisoidut äidit ovat saattaneet kokea seksuaalista väkivaltaa. Myös avioliitossa. Se ei ollut rikos vaan miehellä oli oikeus "saada" aina, kun halusi. Ehkäisyvälineet olivat huonoja tai kalliita, ja miestä ei voinut pakottaa käyttämään ehkäisyä. Abortti ei ollut laillinen taI sitä ei uskaltanut hakea. Aika moni lapsi on saanut alkunsa vahingossa. Pahimmillaan seksuaalisen väkivallaan seurauksena. V.m. vaikuttaa äidin ja lapsen väliseen suhteeseen kauan. Äiti on siinä tilanteessa yrittänyt parhaansa mukaan rakastaa kyseistä lasta samoin kuin toivottuja, haluttuja lapsiaan. Miten hän olisi voinut kertoa totuuden, joka oli hänelle itselleenkin niin traumaattinen? Vähän ymmärrystä siis vanhemmalle polvelle, pyydän.
Ketjusta olisit voinut myös päätellä, että monet tuomitsevat huonot vanhempansa syystä. Tuskin kukaan huonosti kohdeltu lapsi aikuisenakaan alkaa harkitsemaan myönteistä asennetta jatkuvaan saamaansa kaltoinkohteluun, kun vanhempi vain jatkaa ja jatkaa, huolimatta kritiikistä, avusta, vastaantulemisesta, tarjotusta tuesta. Aikuinen lapsi on välittänyt selvittää asioita, historiaa, perhesuhteita, tunteita ja niiden ilmaisuja, on ymmärtänyt, valvonut ja itkenyt öisin, huolehtinut omasta perheestään, työstä, kodista, sukulaisista, ystävistä jne. Jotkut käyvät pitkään terapiassa selvittääkseen vanhemmiltaan saamaansa huonoa kohtelua, varmasti tuskaista ja rahaa palaa. Joillakin huono kohtelu näkyy heikossa itsetunnossa, parisuhteissa epäonnistumisessa tai päihteiden käytössä. Kun vanhemmat eivät ole arvostaneet lastaan, ei lapsella ole käsitystä miten pitäisi elää normaalisti arvostettuna. Esimerkkinä aikuisuudesta on vain huuto, iva, alistaminen, latistaminen, syyttäminen, valtataistelu, mykkäkoulu, väkivalta, viina ja seksi. Ulospäin lapsuudenkodista on näkynyt mitä kunniallisin ja konservativiisin perhe. Muut eivät tiedä, mitä seinien sisällä tapahtuu lapsia kohtaan.
Ehkä vanhemmat kertovat jollekin kaverilleen joskus, mitä lapsuudessaan kokivat. Lapsilleen eivät kerro, vaan oksentavat sitten kaikki ällöttävät tunteensa lastensa päälle. Tarkoitus ei ole luoda sontalastia aina seuraava sukupolven lapsille, vaan oksentajien pitäisi pysäyttää oma käytös. Eli lapsiaan huonosti kohtelevien vanhempien pitäisi nyt alkaa selvittämään omia tunteitansa ja käytöstään. Vaikka ikää olisi yli 70 vuotta. Sitten kun tunteiden sanoittaminen onnistuu, vaikkakin ontuvasti, sopii tulla selittämään sitä meille keski-ikäisille ja ymmärtää meitä!
Minulla ei ole yhtään empatiaa vanhempia kohtaan, jotka pahoinpitelevät lastaan. Vielä vähemmän vanhoille vanhemmille, jotka pitkään ovat "saaneet" jatkaa väkivaltaa, koska vuoteen 1983 asti laillisesti ja siihen tottuivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todella tuttua. Kuukautiset olivat jotain todella häpeällistä ja noloa. Piilottelin kuukautisten alkamista todella pitkään, ja kun vihdoin uskalsin kertoa kuukautisten alkaneen, sain minäkin yhden sidepaketin, mutta en enää sen jälkeen. Kerran laitoin housuihini pikkuveljeni vauvanvaipan ja se unohtui verisenä vessaan. Äitini nosti asiasta hirveän marttyyriteatterin, itki kuin itkijänainen ja voivotteli isälle ja sisaruksilleni kuinka olen varastanut veljeltäni vaipan ja kuinka paha ihminen olen. Hän saattoi jaksaa tällaista tunti- ja päiväkausia. (Isä oli samanlainen narsisti, eikä koskaan puolustanut lapsiaan tai ihmetellyt äidin käytöstä. Olen vasta nelikymppisenä ymmärtänyt, että perheemme oli pahasti sairas.)
Terkkari ihmetteli hb:n laskemista 60: een, mutta koska kuukautiset olivat kotonakin suuri häpeän aihe, en uskaltanut kertoa terkalle, että minulla oli todella runsaat kuukautiset ja vuoto saattoi kestää viikkoja putkeen. Minulla oli myös pahoja virtsatietulehduksia 6-vuotiaasta alkaen, mutta opin salaamaan nekin, kunnes ne paljastuivat todella noloilla tavoilla: pissasin sänkyyni, koulussa housuihin jne. Äiti haukkui, sätti, pilkkasi ja saattoi nolata minut toisten ihmisten ja kavereideni edessä asiasta. (Aikuisena minulla paljastui munuaisvaurio ilmeisesti hoitamattomista vt-tulehduksita johtuen.) Minunkin äitini tietysti tonki ja luki kaikki minun ja siskoni henkilökohtaiset päiväkirjat ja kirjeenvaihdot yms.
Minäkin sain vain yhdet rintsikat ja vasta kun rintani olivat jo hyvin isot. Oma isäni osallistui siskoni pilkkaan kasvaneista rinnoistani. (Sisko mm. piirsi pilakuvan ja molemmat nauroivat ja ilkkuivat osoitellen minua.) 13-14 vuotiaina minun ja sisareni piti alkaa tienata koulun ohessa mm. mainosten ja lehtien jakamisella. Näillä rahoilla mm. ostin siteet ja antibiootit jatkuviin vt-tulehduksiin ja vaatteeni ja kaikki muut menoni. Emme olleet varsinaisesti köyhiä, vaikkei äiti ollutkaan töissä; isä oli ihan hyvissä hommissa, mutta oli ihan yli-iso asuntolaina, ja kulissit piti ylläpitää. Oli iso hieno asunto, mutta ruokaa ei aina ollut ja äiti kyttäili joka suupalaa ja arvosteli. Sairastuimme siskon kanssa molemmat pahoihin syömishäiriöihin, kuljetimme usein salaa ostamaamme suklaata, keksejä yms. roskaruokaa kotiin, joita sitten nälissämme ahmimme ja oksensimme. Sisko kirjoitti tästä päiväkirjaansa, jonka äiti tietysti luki ja ilkkui ja pilkkasi siskoani.
Äiti uhkasi jo pienenä meitä jatkuvasti hylkäämisellä, pahoinpiteli jne. Kerran tallentui kelanauhalle, kuinka ensin siskoni kanssa leikimme ja jokeltelemme (emme osanneet edes puhua vielä), ja sitten hän yhtäkkiä raivostuu ja alkaa pahoinpidellä meitä (hirveää huutoa, mäiskettä, ja parkua). Äiti soitti koko lapsuuden meille tuota nauhaa ja nauroi sadistisesti pilkaten ja ivaten. Isä nauroi mukana kuten aina. Tunsin valtavaa häpeää. Joitakin vuosia sitten, kun kävin lapsuudenkodissani, sama nauha pyöri siellä, ja kuulin saman sadistisen naurun.
Kouluarvosanoja ja akateemisia titteleitä arvostettiin yli kaiken. Tyhmyyden pelko oli peloista suurin. Aina verrattiin toisiin. Olin kympin oppilas, mutta mikään, mitä tein ei koskaan riittänyt tai ollut kyllin hyvää vanhemmilleni. Lapsuuttani ja nuoruuttani leimasi häpeä, nolaaminen, salailu, saituus, väkivalta, kulissien ylläpito ja tunne, että olen huonompi ja arvottomampi kuin muut.
Olen luovuttanut vanhempieni suhteen. Olen hyväksynyt sen, että he ovat pahasti traumatisoituneet omassa lapsuudessaan eivätkä tule ikinä myöntämään tai edes tietoisesti ymmärtämään, että olisivat tehneet väärin. Olen myös hyväksynyt sen, ettei lapsellani ole isovanhempia. Olen hyväksynyt sen, että lapsuudestani johtuen omassa elämässäni on tapahtunut todella pahoja ja kamalia asioita. Emme ole olleet vanhempieni kanssa vuosiin tekemisissä. Vain jonkinlainen laimea suru ja hiljaisuus on jäljellä.
Tekipä pahaa lukea tämä, kuten tietysti ketju muutenkin. Teini-iän osalta tämä ylitti selkeästi omat kokemukseni joista en ole kirjoittanut mutta jotka jo ylittivät sietokyvyn nekin. Itse olen silti päätynyt täydelliseen anteeksiantoon mutta pitkään kesti päästä siihen pisteeseen.
60-luvun lapsi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi juuri 70-luvulla syntyneiden äidit ovat tällaisia, miksei esim. 60-luvulla syntyneet valita äideistään vaikka heidän äitinsä on varmaan vielä vanhempaa sukupolvea, sodankin ehkä kokeneita?
Jälleen kerran, ketjussa on käsitelty noin 70-luvulla syntyneiden maailmaa. Ketjussa vivahtaa myös 60- luvulla syntyneidenkin kokemuksia. 80-luvulla syntyneiden kokemuksia ei niinkään, koska silloin heidän vanhemmat olivat jo oppineet lapsiaan kohtaan, että vanhempien kännittelyt, orgiat, välinpitämättömyys, syrjintä, pahoinpitelyt; henkinen ja fyysinen sekä seksuaalinen väkivalta lapsia kohtaan ei ole normaalia, tervettä ihmisen käytöstä. Jälkeenpäin alkoi pukkaamaan syytteitä vanhemmille, lasten kaltoinkohteluista.
Vanhempien mielenterveysongelmat eivät hävinneet minnekään 80- luvullakaan. Ne jatkuvat. Vanhemmat ovat nykyään isovanhempia, sama touhu jatkuu henkisenä väkivaltana, lasten omaisuuden pimittämisellä tai hävittämisellä, menestyvän lapsen tai puolison haukkumisella, lastenlasten eriarvoisella kohtelulla, latistamisella aina, syrjinnällä suvusta. Tämä syystä, ettei lapsuuden perheessä suostunut äidin pinttyneeksi, monotoniseksi tai haaveidensa jatkeeksi, teki parempaa uraa ja sitä mitä halusi. Itse en olisi enää hengissä, jos olisin tehnyt sitä mitä äiti halusi minun tekevän.
Mutta lasten pieksäminen kiellettiin lailla 1984.
Luuletko että se loppui tuohon? Ei todellakaan. Isä vaan nauroi tuolle laille ja ihan entiseen malliin jatkoi. Ja niin oli muillakin luokkakavereilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, olen syntynyt 1981 ja äitin 1957. Koin myös samaa, äiti ei ymmärtänyt yhtään nuoren menoja ja vielä nykyisinkin, jos kerron että olen menossa ulos ystävieni kanssa saan kuulla komentoja olla ihmisiksi ja sitä pidetään "huonona elämänä". Ja kyse on ihan aikuisten ihmisten normaalista seurustelusta, viinin juonnista ja sosiaalisesta elämästä. Mutta silti se on hänestä jotenkin väärin.
Kuukautisten alettua ei asiaa mitenkään keskusteltu, ilmoitin äidilleni tosi nolona ja hän näytti mistä siteitä löytyy. Ei muuta opastusta ja ei todellakaan mitään seksuaalikasvastusta kotoa! Kun vuotta nuoremmalla siskollani alkoi kuukautiset ja äiti tämän havaitsi niin pyyti minua ohjeistamaan asiassa...hohhoijaa.
Äitini ei osaa keskustella kanssani aikuismaisesti ja pintaa syvemmältä. Eikä osaa yhtään ottaa vastaan itseään koskevaa kritiikkiä tai jos esitän jotakin vasta-argumenttia hän kiihtyy eikä oikeastaan halua keskustella. Hän haluaa pysyä asioissa pinnallisella tasolla tyyliin tv-ohjelmat, sää, sukulaiset yms. Mutta en oikeastaan tiedä tai tunne äitini sielunelämään sen paremmin. Hän ei halua jakaa itsestään ihmisenä asioita. Olen mm. ihmetellyt miksi äitini oli kotona siihen asti, että menimme kouluun eikä esimerkiksi opiskellut. On kuitenkin aina korostanut miten hyvä oli lapsena koulussa ja fiksu. Odottanut meiltäkin koulumenestystä vaikka ei kuitenkaan mitenkään tukenut tulevaisuuden suunnittelussa tai opastanut miettimään ammatinvalinnassa ja opinnoissa. Ihan itse piti keksiä mihin lähtee lukiosta ja sitä tuli ajauduttua eteenpäin sattumanvaraisesti. Ei meillä kannustettu ja ohjattu löytämään omia vahvuuksia.
Äitini ajautuu herkästi riitoihin mm. naapureiden kanssa ja esittää olevansa järjen ihminen, aina oikeassa jne. mutta oikeastaan hän taitaa olla melko epävarma. Ehkä siksi oli kotiäitinä ja lopulta päätyi laitoshuoltajaksi vaikka puheista saisi sen käsityksen, että lahjoja ja älyä hänellä olisi ollut vaikka ja mihin. Jakoi lehtiä enne laitoshuoltaja koulutusta mikä kai järkättiin työkkärin kautta.
Muutin omilleni 18 vuotiaana ja vasta aikuisena pois kotipaikkakunnaltani, hänen oli todella vaikea hyväksyä muuttojani ja eniten ihmetystä minussa herätti hänen käytöksensä, kun vaihdoin paikkakuntaa ja menin naimisiin.
SevenSeasAndMore kirjoitti:
Hei, olen syntynyt 1981 ja äitin 1957. Koin myös samaa, äiti ei ymmärtänyt yhtään nuoren menoja ja vielä nykyisinkin, jos kerron että olen menossa ulos ystävieni kanssa saan kuulla komentoja olla ihmisiksi ja sitä pidetään "huonona elämänä". Ja kyse on ihan aikuisten ihmisten normaalista seurustelusta, viinin juonnista ja sosiaalisesta elämästä. Mutta silti se on hänestä jotenkin väärin.
Kuukautisten alettua ei asiaa mitenkään keskusteltu, ilmoitin äidilleni tosi nolona ja hän näytti mistä siteitä löytyy. Ei muuta opastusta ja ei todellakaan mitään seksuaalikasvastusta kotoa! Kun vuotta nuoremmalla siskollani alkoi kuukautiset ja äiti tämän havaitsi niin pyyti minua ohjeistamaan asiassa...hohhoijaa.
Äitini ei osaa keskustella kanssani aikuismaisesti ja pintaa syvemmältä. Eikä osaa yhtään ottaa vastaan itseään koskevaa kritiikkiä tai jos esitän jotakin vasta-argumenttia hän kiihtyy eikä oikeastaan halua keskustella. Hän haluaa pysyä asioissa pinnallisella tasolla tyyliin tv-ohjelmat, sää, sukulaiset yms. Mutta en oikeastaan tiedä tai tunne äitini sielunelämään sen paremmin. Hän ei halua jakaa itsestään ihmisenä asioita. Olen mm. ihmetellyt miksi äitini oli kotona siihen asti, että menimme kouluun eikä esimerkiksi opiskellut. On kuitenkin aina korostanut miten hyvä oli lapsena koulussa ja fiksu. Odottanut meiltäkin koulumenestystä vaikka ei kuitenkaan mitenkään tukenut tulevaisuuden suunnittelussa tai opastanut miettimään ammatinvalinnassa ja opinnoissa. Ihan itse piti keksiä mihin lähtee lukiosta ja sitä tuli ajauduttua eteenpäin sattumanvaraisesti. Ei meillä kannustettu ja ohjattu löytämään omia vahvuuksia.
En muista äitini koskaan halanneen tai kertoneen, että rakastaa. Ei koskaan! eikä kyllä osaa tätä sanoittaa vieläkään siskoni lapsillekaan. itse en ole lapsia halunnutkaan tehdä ja olen miettinyt mistä tämä johtuu...ehkä lapsuudesta tai sitten ei. Hyväksyntää hän osoitti koulumenestyksestä. Äitini myös rankaisi fyysisesti. Kerran sain remmiä. Äitini myös mitätöi pikkusiskoani, joka ei menestynyt koulussa yhtä hyvin kuin minä. Uskon, että tämä vaikuttaa vielä aikuisenakin.
Siivoaminen ja puhdas koti on aina ollut hänelle kaikki kaikessa. Ikään kuin hyvän ihmisen mittari. Ei ymmärrä esimerkiksi lemmikkien pitämistä, koska niistä aiheutuu sotkua. Vastikään sanoi, ettei ymmärrä ihmisiä, jotka surevat kuolleita lemmikkejään. Käsittämätöntä!
Muutin omilleni 18 vuotiaana ja vasta aikuisena pois kotipaikkakunnaltani, hänen oli todella vaikea hyväksyä muuttojani ja eniten ihmetystä minussa herätti hänen käytöksensä, kun vaihdoin paikkakuntaa ja menin naimisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi juuri 70-luvulla syntyneiden äidit ovat tällaisia, miksei esim. 60-luvulla syntyneet valita äideistään vaikka heidän äitinsä on varmaan vielä vanhempaa sukupolvea, sodankin ehkä kokeneita?
Jälleen kerran, ketjussa on käsitelty noin 70-luvulla syntyneiden maailmaa. Ketjussa vivahtaa myös 60- luvulla syntyneidenkin kokemuksia. 80-luvulla syntyneiden kokemuksia ei niinkään, koska silloin heidän vanhemmat olivat jo oppineet lapsiaan kohtaan, että vanhempien kännittelyt, orgiat, välinpitämättömyys, syrjintä, pahoinpitelyt; henkinen ja fyysinen sekä seksuaalinen väkivalta lapsia kohtaan ei ole normaalia, tervettä ihmisen käytöstä. Jälkeenpäin alkoi pukkaamaan syytteitä vanhemmille, lasten kaltoinkohteluista.
Vanhempien mielenterveysongelmat eivät hävinneet minnekään 80- luvullakaan. Ne jatkuvat. Vanhemmat ovat nykyään isovanhempia, sama touhu jatkuu henkisenä väkivaltana, lasten omaisuuden pimittämisellä tai hävittämisellä, menestyvän lapsen tai puolison haukkumisella, lastenlasten eriarvoisella kohtelulla, latistamisella aina, syrjinnällä suvusta. Tämä syystä, ettei lapsuuden perheessä suostunut äidin pinttyneeksi, monotoniseksi tai haaveidensa jatkeeksi, teki parempaa uraa ja sitä mitä halusi. Itse en olisi enää hengissä, jos olisin tehnyt sitä mitä äiti halusi minun tekevän.
Mutta lasten pieksäminen kiellettiin lailla 1984.
Luuletko että se loppui tuohon? Ei todellakaan. Isä vaan nauroi tuolle laille ja ihan entiseen malliin jatkoi. Ja niin oli muillakin luokkakavereilla.
Muistaako kukaan, miten tuosta laista tiedotettiin kansalaisille, tuliko iltauutisissa? Saattoi olla noina aikoina, että vanhempani jostain kuulivat lainmuutoksesta, ehkä kännikavereiltaan, kun raain fyysinen kotiväkivalta hiljeni. Vielä kun tulisi laki, joka velvoittaisi vanhempia hakemaan avun piiriin, jos kohtelevat lapsiaan henkisellä väkivallalla. Henkinen väkivalta voi olla tuhoavampaa, kuin fyysinen.
Moi kaikki. Olen kirjoitellut tähän ketjuun jo pari kertaa aiemminkin. Minun äitini, joka on nyt jo 75 v on edelleen minulle suuri tuskan aihe. Olen itse pitkälle yli 40 - eli jo keski-ikäinen aikuinen. Olimme lapsen kanssa hänen luonaan lomalla käymässä. Hänen piti lämmittää lapselle ruokaa (lounasta) kun itse istuin pakollisessa etäkokouksessa n 30 minuuttia. Jotenkin kesken kokouksen tilanne eskaloitui siihen että hän huusi minut keittiöön hoitamaan itse lapseni. Kun menin sinne, hän kävi minuun käsiksi. Aivan uskomatonta sanoakin tämä. Tämä isoäiti kävi minuun käsiksi, yritti lyödä ja raahasi minut ulos keittiöstä väkivaltaisesti. Kesken kokouksen, samalla kun työkaverini odottivat että palaisin teamsiin. Kun sanoin että hän käyttäytyy kuin hullu, hän otti puhelimensa ja alkoi VIDEOIDA minua. Kerää kuulemma todistusaineistoa siitä millainen paha tytär oikeasti olen.
Menin takaisin kokoukseen aivan pöllämystyneenä ja kerroin lapselleni että joudumme nyt lähtemään mummolasta hotelliin. Tästä tietenkin seurasi kauhea marttyyrikohtaus ja draama jota selviteltiin monta päivää. Tämä oli kesälomamme toinen päivä, olimme tässä vaiheessa olleet mummolassa yhden yön. Sekin oli liikaa.
Tilanne on tosi hankala. Äitini on akateemisesti koulutettu ja fiksu ihminen mutta ei pysty hillitsemään itseään eikä käytöstään ja yrittää edelleen hallita minua sekä koko perhettäni fyysisellä väkivallalla! Jos asia ei olisi niin vakava niin naurattaisi. Asumme itse hänestä niin kaukana nykyään että tämän vanhan lapsuusaikojeni käytöksen kohtaaminen yhtäkkiä tuntuu aivan absurdilta. Todella surullista.
Valitettavasti isäni on jo kuollut, hänen läsnäolonsa aina vähän rauhoitti ja tasapainotti tilannetta. Mutta nyt on ikään kuin äidilläni ei ole enää mitään estoja. Hän vihaa ja halveksuu minua aivan avoimesti ja sanoo sen myös.
Itse 50 luvulla syntynyt.Olimme iso perhe, rahaa heikosti.
Mutta äitini antoi meille vaikka kuun taivaalta. Miten otti varaa ommelluttaa minulle takin valkoisesta kankaasta ja samettikauluksella. Maxitakin ! Äitini oli maailman ihanin ja taitavin.
Raskasta työtä teki , isä joi joka markan , mutta ei meillä ollut puutetta . Emme ikinä pyytäneet mitään koska tiesimme että ei vaan ollut rahaa.
Takista näytin kuvan englatilaisesta lehdestä ja äiti antoi sen minulle tilauksena syntymäpäivälahjaksi. Rakkain äiti!
Tämä on aivan uskomatonta. Niin tuttua.
Olen monta kertaa sanonutkin äidilleni että hän on jotenkin sekoittanut asiat, hänen pitäisi huolehtia minusta, ei päinvastoin. Minun on oltava aikuinen ja hän saa olla lapsi - mitä minä en tietenkään koskaan saanut olla. Edes pienenä lapsena. Lapsuus ja lapsena olo oli rangaistavaa, lyötiin, vedettiin hiuksista, raahattiin omaan huoneeseen väkisin, lelut heitetiin roskikseen.
Tämä! En kannata väkivaltaa. Silti hyväksyn, että pitkäaikaista ja rajua väkivaltaa kokenut lapsi lopulta nujertaa ja hakkaa sadistisen äitinsä tai isänsä tai molemmat. Sinä toimit aivan oikein! Oliko teillä sukulaisia tai naapureita, jotka tiesivät perheväkivallasta ja vanhempienne juopottelusta? Entä miten koulu ja opettajat toimivat? Soitettiinko kotiinne koskaan poliisia? Ja miksi kukaan ei auttanut Teitä lapsia?
Nämä 1940- ja 1950-luvulla syntyneet vanhemmat ovat usein HIRVIÖITÄ. Eivät toki kaikki, mutta iso osa. On ihan oikein, että nyt ja tulevaisuudessa nämä ihmiset saavat vanhoina virua kodeissa ja laitoksissa yksinäisinä ja vaipoissaan. He eivät ansaitse omilta lapsiltaan mitään hyvää - ystävällisyyttä, yhteydenpitoa, myötätuntoa, huolenpitoa, välittämistä ja rakkautta.
He ovat laiminlyöneet ja kohdelleet kaltoin omia lapsiaan. Lapsia on kuritettu henkisesti ja fyysisesti käyttäen perheväkivaltaa ja vanhempien valta-asemaa "kasvatuskeinona". Oman lapsen itsetunto on lytätty ja lasta ja lapsen tunteita ei ole hyväksytty. "Kasvatusmenetelmiin" on kuulunut lapsen alistaminen, pelottelu, uhkailu, haukkuminen, nimittely, kiroilu, huutaminen, lyttääminen ja kaikenlainen negatiivinen suhtautuminen lapseen.
Perheväkivallan lisäksi moni lapsi ja nuori on kärsinyt vanhempiensa juopottelusta ja runsaasta alkoholin käytöstä. Lapsen perustarpeet on laiminlyöty monessa kodissa täysin. Suomessa lapsen alistaminen ja ruumiillinen kuritus on kielletty lailla vasta 1.1.1984. Nykyään tehtäisiin lastensuojeluilmoitus, soitettaisiin perheväkivaltatilanteessa poliisit paikalle ja näiltä HIRVIÖILTÄ otettaisiin lapset huostaan.
Nämä "isovanhemmat" eivät ansaitse isovanhemman arvoa. He eivät ansaitse edes oikeutta pitää yhteyttä ja tavata lapsenlapsiaan. Nämä luonnehäiriöiset ja itsekkäät narsistit ovat epäluotettavia, ilkeitä ja pahoja ihmisiä, jotka vihaavat omia lapsiaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vm -79
Oma lapsuuteni oli kamala, oli fyysistä ja henkistä väkivaltaa, hylkäämistä ja suoranaista vihaa mitä äiti kohdisti lapsiinsa. Meitä oli kaksi lasta ja minä nuorempi tytär. Lapsuus oli lasinen ja illan riehakas humala vaihtui pikkutunneilla siihen että äiti pahoinpideltiin ja me lapset itkettiin ja kiljuttiin kauhusta. Juostiin karkuun kun humalainen isä haki ladatun haulikon. Joskus kun isä sammui humalassa, äiti potki aviomiestään joka makasi lattialla. Välillä minua haettiin riidansovittelijaksi vaikka kahden aikaaan yöllä, kun äiti huusi minua hakemaan isä pois, oli mentävä. Kumma kun se oli aina minä jota haettiin neuvottelijaksi eikä veljeäni. Olin 4-8-vuotias.
Äiti sai mittavia raivokohtauksia jolloin niin koirat, kissat kuin lapsetkin saivat huolella selkään. Aseina toimivat niin nuppineulat kuin sähköjohdot. Ihmisen kekseliäisyys on rajaton kun sadismista on kyse. Joskus kun äiti tuli vihaisena kotiin, kysyin häneltä että haluaako hän antaa minulle selkään. Lapsen mieli kun käänsi asiat niin että äidille tulee parempi mieli kun sai lyödä. Jossain vaiheessa lopetin itkemisen kun piiska viuhui. Tuijotin hajamielisesti seinään ja itkevälle veljelle totesin että hoidetaan alta pois.
Nuppineulatarina onkin mielenkiintoinen. Äitini piti ompelemisesta ja nuppineulat olivat hänen aseitaan. Ne tuntuivat aika ikäville kun niillä pisteltiin eikä niistä pahemmin jälkiä jäänyt. Mutta muistan kun äitini käytti nuppineuloja koiraamme, hän iski neulat melkein nuppiin asti koiraparkaan. Ja kyllä koira kirkuikin. Voi sitä koiraparkaa, me vietimme monet hetket sängyn alla piilossa kun äiti tuli töistä kotiin. Ei, ei lapset ja koirat tulleet äitiä vastaan kun hän tuli töistä, me menimme sängyn alle piiloon ja kuuntelimme kuinka ulko-ovi avautuu ja miten se menee kiinni. Jos ovi paiskautuu kiinni, on tiedossa selkäsauna.[/Voi jumalauta! Mä olen syntynyt 77 ja tunnistan kyllä miten lapsiin käytettiin valtaa. Itsekin sain piiskaa kunnes teini- ikäisenä hakkasin äidin. Sen jälkeen loppui fyysinen kuritus. Olen sanonut vanhemmille että mun elämään ei puututa muuten tulee kosto satakertaisena. Eivät uskalla enää puuttua mihinkään ja se on hyvä!
Vierailija kirjoitti:
Tämä! En kannata väkivaltaa. Silti hyväksyn, että pitkäaikaista ja rajua väkivaltaa kokenut lapsi lopulta nujertaa ja hakkaa sadistisen äitinsä tai isänsä tai molemmat. Sinä toimit aivan oikein! Oliko teillä sukulaisia tai naapureita, jotka tiesivät perheväkivallasta ja vanhempienne juopottelusta? Entä miten koulu ja opettajat toimivat? Soitettiinko kotiinne koskaan poliisia? Ja miksi kukaan ei auttanut Teitä lapsia?
Nämä 1940- ja 1950-luvulla syntyneet vanhemmat ovat usein HIRVIÖITÄ. Eivät toki kaikki, mutta iso osa. On ihan oikein, että nyt ja tulevaisuudessa nämä ihmiset saavat vanhoina virua kodeissa ja laitoksissa yksinäisinä ja vaipoissaan. He eivät ansaitse omilta lapsiltaan mitään hyvää - ystävällisyyttä, yhteydenpitoa, myötätuntoa, huolenpitoa, välittämistä ja rakkautta.
He ovat laiminlyöneet ja kohdelleet kaltoin omia lapsiaan. Lapsia on kuritettu henkisesti ja fyysisesti käyttäen perheväkivaltaa ja vanhempien valta-asemaa "kasvatuskeinona". Oman lapsen itsetunto on lytätty ja lasta ja lapsen tunteita ei ole hyväksytty. "Kasvatusmenetelmiin" on kuulunut lapsen alistaminen, pelottelu, uhkailu, haukkuminen, nimittely, kiroilu, huutaminen, lyttääminen ja kaikenlainen negatiivinen suhtautuminen lapseen.
Perheväkivallan lisäksi moni lapsi ja nuori on kärsinyt vanhempiensa juopottelusta ja runsaasta alkoholin käytöstä. Lapsen perustarpeet on laiminlyöty monessa kodissa täysin. Suomessa lapsen alistaminen ja ruumiillinen kuritus on kielletty lailla vasta 1.1.1984. Nykyään tehtäisiin lastensuojeluilmoitus, soitettaisiin perheväkivaltatilanteessa poliisit paikalle ja näiltä HIRVIÖILTÄ otettaisiin lapset huostaan.
Nämä "isovanhemmat" eivät ansaitse isovanhemman arvoa. He eivät ansaitse edes oikeutta pitää yhteyttä ja tavata lapsenlapsiaan. Nämä luonnehäiriöiset ja itsekkäät narsistit ovat epäluotettavia, ilkeitä ja pahoja ihmisiä, jotka vihaavat omia lapsiaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vm -79
Oma lapsuuteni oli kamala, oli fyysistä ja henkistä väkivaltaa, hylkäämistä ja suoranaista vihaa mitä äiti kohdisti lapsiinsa. Meitä oli kaksi lasta ja minä nuorempi tytär. Lapsuus oli lasinen ja illan riehakas humala vaihtui pikkutunneilla siihen että äiti pahoinpideltiin ja me lapset itkettiin ja kiljuttiin kauhusta. Juostiin karkuun kun humalainen isä haki ladatun haulikon. Joskus kun isä sammui humalassa, äiti potki aviomiestään joka makasi lattialla. Välillä minua haettiin riidansovittelijaksi vaikka kahden aikaaan yöllä, kun äiti huusi minua hakemaan isä pois, oli mentävä. Kumma kun se oli aina minä jota haettiin neuvottelijaksi eikä veljeäni. Olin 4-8-vuotias.
Äiti sai mittavia raivokohtauksia jolloin niin koirat, kissat kuin lapsetkin saivat huolella selkään. Aseina toimivat niin nuppineulat kuin sähköjohdot. Ihmisen kekseliäisyys on rajaton kun sadismista on kyse. Joskus kun äiti tuli vihaisena kotiin, kysyin häneltä että haluaako hän antaa minulle selkään. Lapsen mieli kun käänsi asiat niin että äidille tulee parempi mieli kun sai lyödä. Jossain vaiheessa lopetin itkemisen kun piiska viuhui. Tuijotin hajamielisesti seinään ja itkevälle veljelle totesin että hoidetaan alta pois.
Nuppineulatarina onkin mielenkiintoinen. Äitini piti ompelemisesta ja nuppineulat olivat hänen aseitaan. Ne tuntuivat aika ikäville kun niillä pisteltiin eikä niistä pahemmin jälkiä jäänyt. Mutta muistan kun äitini käytti nuppineuloja koiraamme, hän iski neulat melkein nuppiin asti koiraparkaan. Ja kyllä koira kirkuikin. Voi sitä koiraparkaa, me vietimme monet hetket sängyn alla piilossa kun äiti tuli töistä kotiin. Ei, ei lapset ja koirat tulleet äitiä vastaan kun hän tuli töistä, me menimme sängyn alle piiloon ja kuuntelimme kuinka ulko-ovi avautuu ja miten se menee kiinni. Jos ovi paiskautuu kiinni, on tiedossa selkäsauna.[/Voi jumalauta! Mä olen syntynyt 77 ja tunnistan kyllä miten lapsiin käytettiin valtaa. Itsekin sain piiskaa kunnes teini- ikäisenä hakkasin äidin. Sen jälkeen loppui fyysinen kuritus. Olen sanonut vanhemmille että mun elämään ei puututa muuten tulee kosto satakertaisena. Eivät uskalla enää puuttua mihinkään ja se on hyvä!
Mun lapsuus oli näihin juttuihin verrattuna, sanotaanko että melkein jopa hyvä. Mutta totta. Jos eläisin lapsuuttani nyt sellaisena kuin silloin, minut luultavasti olisi otettu huostaan. Rehellisesti sanottuna olen pitänyt ihmeenä että selvisin. Mutta olette mahtavia, koska TE olette selvinneet! Paljon huonoimmista oloista.
Mutta lasten pieksäminen kiellettiin lailla 1984.