Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
Olen jo aiemminkin kirjoittanut tähän ketjuun, mutta pakko taas nostaa keskustelua.
50-luvulla syntynyt äitini häpeää jostain syystä minun ja sisareni taloja. Meillä molemmilla on isot, kauniit ja tilavat talot, jotka on sisustettu modernisti. Siitä huolimatta äiti on aina ihan paniikissa, jos joku sukulaisista tulee samaan kaupunkiin missä asumme, ja soittelee hädissään että ”ne on nyt tulossa sinne, mutta voit aina sanoa ettet ole kotona jos ne on tulossa kylään”. Ja että ”ne on niin kovia arvostelemaan ja puhuvat sitten pa5kaa selän takana”. Ööö, ainoa sukulaisista joka arvostelee ja puhuu pahaa selän takana ihmisten kodeista, lapsista ja muusta on äiti itse! Eniten pelkää omien 70-75-vuotiaiden siskojensa arvostelua, siis tätieni, jotka ovat ihan mukavia, eivätkä ole ikinä ainakaan minun kuulteni arvostelleet ihmisiä.
Kun on tulossa jotain juhlia, kuten lasten rippijuhlia ja lakkiaisia, niin äiti stressaa ja hermoilee, että kehtaammeko tosiaan järjestää juhlat ”kun ihmiset puhuu ja arvostelee”. Olen monta kertaa kysynyt, että mikä kodissani on niin kauheaa, ettei sukulaisia ja ystäviä voisi pyytää kylään tai juhliin. Vastausta ei tule, sitä samaa mantraa vain miten ihmiset arvostelee.
Isän ja äidin oma talo on melkein 40 vuotta vanha, eikä sitä ole kertaakaan remontoitu tai peruskorjattu, ja kaikki kalusteetkin on tosi vanhoja, eikä mikään sisustuksessa sovi keskenään yhteen. On sohvaa 90-luvulta, sama kirjahylly kuin lapsuudessani, eikä yksikään puinen huonekalu edes saman värinen. Repsottavia alkuperäisiä tapetteja ja kolhiintuneita kalusteita. Silti hänen mielestään heille kehtaa mieluummin kutsua ne ihmiset, jotka puhuisi niin paljon pahaa meidän uudesta talosta ja raikkaasta sisustuksesta.
Yhden kerran yritin tosissani saada vastausta tuohon, että mistä ihmiset muka puhuisi selän takana ja miksi, mutta äiti vaihtoi puheenaihetta kun olin tarpeeksi kauan kovistellut saamatta vastausta. Sanoin vielä, että tuo on loukkaavampaa kuin kenenkään vieraan mahdollinen arvostelu, mutta ei mennyt jakeluun.
Ikävä sanoa suoraan, mutta äiti ei ole kovinkaan älykäs ihminen. En ole koskaan nähnyt hänen kädessään kirjaa tai katsovan vaikka jotain dokumenttia televisiosta. Ei ole tehnyt mieli enää pitkään aikaan käydä kylässä, koska äidin ainoa huvi on ruotia sukulaisia, juoruta heidän asioistaan ja haukkua ulkonäkö, paino ja muut epäoleelliset asiat.
Ehkä tuossa äitisi tarkoittamassa arvostelussa ei olekaan kyse siitä, että talosi olisi jotenkin huono? Vaan siitä, että se on liian hieno ja kauhuskenaario on se, että olisit sen vuoksi (gob forbid!) ylpeä ja ylimielinen! Ja sehän ei tietenkään kävisi, kun "ajattele, mitä nekin sitten puhuu! X:n lapsella sellainen talo, mikähän sekin luulee olevansa!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämän keskustelun aloittaja tuskin on tätä enää kuuden vuoden päästä seuraamassa täällä, mutta kerron nyt kuitenkin: Ei se, että äitisi on syntynyt 1940-luvulla, todellakaan selitä hänen käytöstään. Niin oli minunkin äitini, vieläpä kyseisen vuosikymmenen alussa ja minä taas 70-luvun lopussa, mutta ei meillä silti ollut tuollaista. Se kyllä oli, että vanhempani jäivät työttömiksi 90-luvun lamassa eikä itselleni olisi tullut mieleenkään pyytää mitään ylimääräistä heiltä teininä. Ei kielletty, mutta en pyytnytkään, kun tiesin, mikä tilanteemme oli.
Äitini oli vieläpä maalla syntynyt ja pelkän kansakoulun käynyt (itse hän jäi orvoksi molemmista vanhemmistaan jo lapsena), mutta tosiaankin osasi lapsensa hoitaa, kuukautisiin ja liiveihin varautua ym. Pikemminkin itse olin häntä estyneempi, vaikkei hänkään ollut näissä asioissa kuin täysin asiallinen. Perheemme uskovaisin ja tiukkapipoisin ihminen oli muuten 60-luvulla syntynyt sisareni, joka yritti äitiäkin käännyttää oppeihinsa toistuvasti. Äiti kyllä kansakoulun käyneenä tunsi raamattunsa tätä paremmin, mutta minullekin joskus lausahti, että JOS tuolla joku suurempi voima on, niin miksi se sallii kaikkea pahaa. Olihan hän vanhan kansan ihminen, mutta täysin kohtuullinen ja selväjärkinen, huumorintajuinenkin.
Olen pahoillani ap:n puolesta, mutta kyse ei tosiaan ole siitä, millä vuosikymmenellä äitisi on syntynyt. Hän on ehkä jostain muusta syystä epämiellyttävä ja joustamaton ihminen, kuten esimerkiksi sisareni on yhä edelleenkin. Kaikenlaisia luonnehäiriöitäkin esiintyy.
Luin ketjun. Kovaa on ollut osalla 70-luvun lapsista. Minulla on sama näkemys, kuin tämän kommentin kirjoittajalla, että kysymys ei ole siitä millä vuosikymmenellä äiti on syntynyt, vaan enemmänkin äidin luonteesta. Tietysti aika luo leimansa kasvatustapoihin, mutta ei tee äidistä ilkeää, kylmää, joustamatonta, rakkaudetonta. Ymmärrän, että on terapeuttista ja oikein kertoa kokemuksista ja huomata kuinka paljon on muitakin väärin kohdeltuja. Tässä ketjussa väärä kasvatus on yleistä. Mutta väittäisin, että suurin osa kuitenkin 70-luvun lapsien äideistä ovat kuitenkin olleet hyvin paljon ymmärtäväisempiä ja nykyaikaisempia, kuin edellinen sukupolvi,( lukuunottamatta näitä tämän ketjun äitejä.) Näin minulla ja tuntemillani muilla ikäisilläni. Joillakin oli jopa vapaa kasvatus joka silloin tuli muotiin.
Oli nimittäin joku kommentti jossa haukuttiin koko sodanjälkeisen sukupolven äidit ihan yleisesti.
Mitäs tulit tänne pätemään, sanoo varmaan heti joku ja alapeukkuja satelee, mutta ei haittaa sanoin mitä sanoin ja jatkakaa, en häiritse enempää. Hyvää loppuelämää!
Kiitos tästä ketjusta! Palaan usein tähän, kun olen ollut tekemisissä äitini kanssa ja toivun siitä. Jo siitä asti, kun olin pieni tyttö, hän muisti kertoa minun olevan paha, isäni suvun kaltainen, ei mitään, häpesi milloin mitäkin tekemistäni, kuristi rangaistukseksi vaatehuoneessa, vetäytyi vessaan itkemään, jos jotain yritin sanoa vastaan ja isäni tuli tällöin minua syyllistämään, että taas äiti itkee vessassa. Eteisen oven päällä oli pihakoivusta taiteltu vitsa näyttämässä, että vanhemmat määräävät. Onneksi en kaikkea edes muista, mutta arvet sieluun jäivät ja niiden kanssa elelen, yllättävän hyvinkin.
Uuden vuoden lupaukseni on tänä vuonna vähentää tapaamiset minimiin ja käyttäytyä kuin ammattilainen äitini seurassa. Sairashan hänen henkisesti on pakko olla. Mikään muu ei selitä oman lapsen vihaamista, ja fyysistä sekä henkistä kiduttamista. Välit kannattaisi varmaan katkaista kokonaan, mutta jostain syystä ajattelen elämästä niin, että heikompaa, vanhusta, ei jätetä oman onnensa nojaan. Oli hän sitten vaikka itseä pahoinpidellyt äiti. Näin kirjoitettuna pistää kyllä miettimään, että toisaalta, miksi tapaan ja autan sittenkään...
Kirjoitin jo kuukautisiin ja seksiin suhtautumisesta ketjun alkusivuilla. Tuli vielä lisää mieleen koulutuksesta ja työelämästä: kun oli lapsi ja nuori niin meillä kannustettiin opuskeleemaan, lukemaan kieliä ja sinänsä ihan oikein opaatettiin, ettei saa rakentaa omaa elämään jonkun toisen (=aviomiehen) varaan. Pitää hankkia hyvä ammatti ja omaisuutta!
No minä opiskelin yliopistotutkinnon, olen siitä edennyt hyväpalkkaisiin johtotehtäviin, mennyt naimisiin, saanut pari lasta, eronnut, kasvattanut lapset täysi-ikäiseksi ja samalla kasvattanut myös omaisuutta hankkimalla asunnon, sijoitusasunnon ja mökin, matkustellut ja elänyt muutenkin oikein malliveronmaksajan elämää. Arvatkaa menikö oikein?
Ei mennyt. Vanhempieni mukaan opiskelin liikaa, tein liian paljon töitä, nain väärän miehen, hankin lapset liian vanhana (n 30 vuotiaana), rakennutimme liian ison talon. Sitten kun erosimme, ei olisi saanut erota, niin hyvä mies, miksi et hanki uutta miestä. Pyrin liian hienoihin hommiin, tein edelleen liian paljon töitä, eikö vähempi riittäisi, eikö kotimaan matkailu ole tarpeeksi. Minkä takia se sijoitusasunto piti hankkia riesaksi tai mökki, josta on pelkkää vaivaa. Lapset kasvatin väärin ja noinkohan he pääsevät koskaan edes opiskelemaan. Autokin on liian hieno ja erityisesti liian punainen.
En käsitä, miksi jaksan olla vanhempieni kanssa missään tekemisissä :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen jo aiemminkin kirjoittanut tähän ketjuun, mutta pakko taas nostaa keskustelua.
50-luvulla syntynyt äitini häpeää jostain syystä minun ja sisareni taloja. Meillä molemmilla on isot, kauniit ja tilavat talot, jotka on sisustettu modernisti. Siitä huolimatta äiti on aina ihan paniikissa, jos joku sukulaisista tulee samaan kaupunkiin missä asumme, ja soittelee hädissään että ”ne on nyt tulossa sinne, mutta voit aina sanoa ettet ole kotona jos ne on tulossa kylään”. Ja että ”ne on niin kovia arvostelemaan ja puhuvat sitten pa5kaa selän takana”. Ööö, ainoa sukulaisista joka arvostelee ja puhuu pahaa selän takana ihmisten kodeista, lapsista ja muusta on äiti itse! Eniten pelkää omien 70-75-vuotiaiden siskojensa arvostelua, siis tätieni, jotka ovat ihan mukavia, eivätkä ole ikinä ainakaan minun kuulteni arvostelleet ihmisiä.
Kun on tulossa jotain juhlia, kuten lasten rippijuhlia ja lakkiaisia, niin äiti stressaa ja hermoilee, että kehtaammeko tosiaan järjestää juhlat ”kun ihmiset puhuu ja arvostelee”. Olen monta kertaa kysynyt, että mikä kodissani on niin kauheaa, ettei sukulaisia ja ystäviä voisi pyytää kylään tai juhliin. Vastausta ei tule, sitä samaa mantraa vain miten ihmiset arvostelee.
Isän ja äidin oma talo on melkein 40 vuotta vanha, eikä sitä ole kertaakaan remontoitu tai peruskorjattu, ja kaikki kalusteetkin on tosi vanhoja, eikä mikään sisustuksessa sovi keskenään yhteen. On sohvaa 90-luvulta, sama kirjahylly kuin lapsuudessani, eikä yksikään puinen huonekalu edes saman värinen. Repsottavia alkuperäisiä tapetteja ja kolhiintuneita kalusteita. Silti hänen mielestään heille kehtaa mieluummin kutsua ne ihmiset, jotka puhuisi niin paljon pahaa meidän uudesta talosta ja raikkaasta sisustuksesta.
Yhden kerran yritin tosissani saada vastausta tuohon, että mistä ihmiset muka puhuisi selän takana ja miksi, mutta äiti vaihtoi puheenaihetta kun olin tarpeeksi kauan kovistellut saamatta vastausta. Sanoin vielä, että tuo on loukkaavampaa kuin kenenkään vieraan mahdollinen arvostelu, mutta ei mennyt jakeluun.
Ikävä sanoa suoraan, mutta äiti ei ole kovinkaan älykäs ihminen. En ole koskaan nähnyt hänen kädessään kirjaa tai katsovan vaikka jotain dokumenttia televisiosta. Ei ole tehnyt mieli enää pitkään aikaan käydä kylässä, koska äidin ainoa huvi on ruotia sukulaisia, juoruta heidän asioistaan ja haukkua ulkonäkö, paino ja muut epäoleelliset asiat.
Ehkä tuossa äitisi tarkoittamassa arvostelussa ei olekaan kyse siitä, että talosi olisi jotenkin huono? Vaan siitä, että se on liian hieno ja kauhuskenaario on se, että olisit sen vuoksi (gob forbid!) ylpeä ja ylimielinen! Ja sehän ei tietenkään kävisi, kun "ajattele, mitä nekin sitten puhuu! X:n lapsella sellainen talo, mikähän sekin luulee olevansa!"
Kauhuskenaario tällaisille on se, että sukulaiset ymmärtäisivät tulleensa huijatuiksi tämän äidin toimesta. Siinähän putoaisi kymmenien vuosien selän takana haukkumiselta pohja pois, kun sukulaisille selviäisi ettei tytär olekaan mielisairas narkomaani, jolta lapset on huostattu ja talo sortumassa pullovuoren alle kakkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin jo kuukautisiin ja seksiin suhtautumisesta ketjun alkusivuilla. Tuli vielä lisää mieleen koulutuksesta ja työelämästä: kun oli lapsi ja nuori niin meillä kannustettiin opuskeleemaan, lukemaan kieliä ja sinänsä ihan oikein opaatettiin, ettei saa rakentaa omaa elämään jonkun toisen (=aviomiehen) varaan. Pitää hankkia hyvä ammatti ja omaisuutta!
No minä opiskelin yliopistotutkinnon, olen siitä edennyt hyväpalkkaisiin johtotehtäviin, mennyt naimisiin, saanut pari lasta, eronnut, kasvattanut lapset täysi-ikäiseksi ja samalla kasvattanut myös omaisuutta hankkimalla asunnon, sijoitusasunnon ja mökin, matkustellut ja elänyt muutenkin oikein malliveronmaksajan elämää. Arvatkaa menikö oikein?
Ei mennyt. Vanhempieni mukaan opiskelin liikaa, tein liian paljon töitä, nain väärän miehen, hankin lapset liian vanhana (n 30 vuotiaana), rakennutimme liian ison talon. Sitten kun erosimme, ei olisi saanut erota, niin hyvä mies, miksi et hanki uutta miestä. Pyrin liian hienoihin hommiin, tein edelleen liian paljon töitä, eikö vähempi riittäisi, eikö kotimaan matkailu ole tarpeeksi. Minkä takia se sijoitusasunto piti hankkia riesaksi tai mökki, josta on pelkkää vaivaa. Lapset kasvatin väärin ja noinkohan he pääsevät koskaan edes opiskelemaan. Autokin on liian hieno ja erityisesti liian punainen.
En käsitä, miksi jaksan olla vanhempieni kanssa missään tekemisissä :D
Kuulostaa, että he pelkäävät kaikkea. Pelolla kasvatettuja, huono itsetunto. Kaiken on mahdollista mennä kamalilla tavoilla pieleen. Mitä paremmin sinulla menee, sitä enemmän he pelkäävät, että "ylpeys käy lankeemuksen edellä" ja "kell onni on, se onnen kätkeköön" ja mitä näitä on, "itku pitkästä ilosta". Eivät uskalla iloita puolestasi.
Vierailija kirjoitti:
Mä ihmettelen, miten äitini (synt. -41) on ikääntyessään muuttunut suorastaan kakaramaiseksi. Kuin yrittäisi tulla toimeen hemmotellun pikkulapsen kanssa, joka kiukuttelee ja vaatii ja provosoituu ihan mistä tahansa. Ja toisaalta hän on kuin ilkeä yläkoululainen, joka kilpailee kaikkien kanssa, vertailee ja kiusaa. Onko hän koskaan kasvanut aikuiseksi, vai onko tämä jotain taantumista?
Äitini ei juuri koskaan puhu vanhemmistaan. Lapsuudestaan hän on maininnut pelkästään ihania ja kivoja asioita. Olen silti päätellyt hänen käytöksestään ja oireiluistaan, etteivät asiat olleet kovinkaan ihania. Hänen isänsä oli sodassa rintamalla, ja perheen piti tulla toimeen miten osasi. En tiedä minkälainen isä sodasta palasi, sillä meillä ei mistään koskaan puhuttu tai puhuta. Olen varma, että äitini koki useitakin traumaattisia asioita, jotka tuon ajan mukaisesti piti lakaista pois mielestä ja jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Siksi kai nyt hänellä on päällä hyvin vahva kieltäminen; asiat olivat ja ovat hyvin, elämä ihanaa ja kaikille pitää näyttää ulospäin, että hyvin pyyhkii. Meidän lasten menestystä elämässä hän kehuu tuttavilleen, mutta meille päin naamaa tulee ilkeää, kateellista kommentointia, uhriutumisen säestyksellä.
Toivoisin, että äitini kykenisi katsomaan omaa elämäänsä ja oppisi näkemästään jotain, ja voisi ehkä elää helpompaa elämää henkisesti. Vaikka millä tavalla tämän asian hänelle esittäisin, hän ei suostu kuuntelemaan tätäkään, kuten ei mitään muutakaan sanomaani.
Tuo lapsen tasolle taantuminen lasten aikuisuuden myötä on yksi ihan perusjuttuja näillä äideillä. Omani on samanlainen, ja ainoastaan tosi tiukalla rajaamisella ja aikuisen käytöksen vaatimisella hänestä on tullut vähän siedettävämpi.
Ja tosiasia on kyllä se, että kun äidin pakottaa käyttäytymään aikuismaisesti, ja sen jälkeen kaikesta aikuismaisesta käytöksestä palkitsee, niin se kyllä kantaa hedelmää. Mutta ihan perskeleen väärältä se tuntuu.
Siis väärältä tuntuu se, että täällä kasvatan yksin kolmea teiniä, ja siihen päälle on pakko "kasvattaa" vielä äitiänikin. Hemmetin epäreilua on se, että mun täytyy jostain kaivella kaikki se emotionaalinen viisaus, lempeys, empatia, rohkeus jne. jota annan omille lapsilleni, ja joka kaikki on jotain mitä en ikinä saanut äidiltäni. Ja samaan aikaan äitini haluaisi ja suorastaan vaatisi noita samoja asioita myös minulta. Haluaa käyttäytyä kuin pikkulapsi minua kohtaan, ja minun sitten pitäisi olla kärsivällinen ja lempeä kuten lapsia kohtaan ollaan.
Joskus olen häneltä kysynyt, että mitä hän on niin pahasti jäänyt paitsi lapsuudessaan, että nyt pitää olla tuollainen? Ei osannut vastata. Myöskään terapiaan ei suostu menemään, mutta haluaisi kovasti käyttää minua terapeuttinaan = valittaa aamusta iltaan joka asiasta, mutta ei koskaan tehdä yhdellekään asialle yhtään mitään.
Joo, ei käy enää mulle.
Ja ne jotka vaan pyytää ymmärtämään näitä äitejä eivät selvästikään itse ole sitten tarpeeksi äideistään kärsineet. Mä olen. Hänen järkyttävä perseytensä varsinkin nuoruudessani aiheutti minulle pahoja mt- ongelmia. Ihan esimerkkinä: kun kerroin olevani sairaalassa hoidossa syömishäiriöstä, hän ei silti pystynyt olemaan ehdottamatta josko kuitenkin mun kannattaisi vähän laihduttaa...
Mä kyllä kasvoin jo nuorena sillä lailla äitiäni vahvemmaksi, että tarvittaessa vaikka heitin ulos kämpästäni huudon säestämänä jos meni yli rajojen. Mutta sen jälkeen hän alkoikin kunnon marttyyriksi, ja sitä on ollut tosi paljon vaikeampi tunnistaa ja vastaan taistella. Lopulta kaikki meidän suhteessamme perustui vain sille, että tunsin sietämätöntä syyllisyyttä kaikesta, ja äitini kaikin tavoin käytti tilannetta hyväksi.
Äitini myös rakasti hyppyyttämistäni. Siihen en enää suostu. Mutta juttunsa olivat tällaisia: Minä menen nyt mustikkametsään, ja sinun pitää sitten tasan kello kaksitoista soittaa minulle, että tiedän lähteä sieltä metsästä pois. Kun kysyin miksei voi itse laittaa hälytystä puhelimeensa, niin ei käy, kun puhelin on valkoinen, ja hänellä on mustikkaiset sormet sitten... Ja kaikkea mahdollista, että mun olisi pitänyt käydä kaupasta hakemassa hänelle jotain ja vielä 30 km päähän hänelle, vaikka saman asian olisi saanut hänen lähikaupastaan 100m hänen ulko-oveltaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä ihmettelen, miten äitini (synt. -41) on ikääntyessään muuttunut suorastaan kakaramaiseksi. Kuin yrittäisi tulla toimeen hemmotellun pikkulapsen kanssa, joka kiukuttelee ja vaatii ja provosoituu ihan mistä tahansa. Ja toisaalta hän on kuin ilkeä yläkoululainen, joka kilpailee kaikkien kanssa, vertailee ja kiusaa. Onko hän koskaan kasvanut aikuiseksi, vai onko tämä jotain taantumista?
Äitini ei juuri koskaan puhu vanhemmistaan. Lapsuudestaan hän on maininnut pelkästään ihania ja kivoja asioita. Olen silti päätellyt hänen käytöksestään ja oireiluistaan, etteivät asiat olleet kovinkaan ihania. Hänen isänsä oli sodassa rintamalla, ja perheen piti tulla toimeen miten osasi. En tiedä minkälainen isä sodasta palasi, sillä meillä ei mistään koskaan puhuttu tai puhuta. Olen varma, että äitini koki useitakin traumaattisia asioita, jotka tuon ajan mukaisesti piti lakaista pois mielestä ja jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Siksi kai nyt hänellä on päällä hyvin vahva kieltäminen; asiat olivat ja ovat hyvin, elämä ihanaa ja kaikille pitää näyttää ulospäin, että hyvin pyyhkii. Meidän lasten menestystä elämässä hän kehuu tuttavilleen, mutta meille päin naamaa tulee ilkeää, kateellista kommentointia, uhriutumisen säestyksellä.
Toivoisin, että äitini kykenisi katsomaan omaa elämäänsä ja oppisi näkemästään jotain, ja voisi ehkä elää helpompaa elämää henkisesti. Vaikka millä tavalla tämän asian hänelle esittäisin, hän ei suostu kuuntelemaan tätäkään, kuten ei mitään muutakaan sanomaani.
Tuo lapsen tasolle taantuminen lasten aikuisuuden myötä on yksi ihan perusjuttuja näillä äideillä. Omani on samanlainen, ja ainoastaan tosi tiukalla rajaamisella ja aikuisen käytöksen vaatimisella hänestä on tullut vähän siedettävämpi.
Ja tosiasia on kyllä se, että kun äidin pakottaa käyttäytymään aikuismaisesti, ja sen jälkeen kaikesta aikuismaisesta käytöksestä palkitsee, niin se kyllä kantaa hedelmää. Mutta ihan perskeleen väärältä se tuntuu.
Siis väärältä tuntuu se, että täällä kasvatan yksin kolmea teiniä, ja siihen päälle on pakko "kasvattaa" vielä äitiänikin. Hemmetin epäreilua on se, että mun täytyy jostain kaivella kaikki se emotionaalinen viisaus, lempeys, empatia, rohkeus jne. jota annan omille lapsilleni, ja joka kaikki on jotain mitä en ikinä saanut äidiltäni. Ja samaan aikaan äitini haluaisi ja suorastaan vaatisi noita samoja asioita myös minulta. Haluaa käyttäytyä kuin pikkulapsi minua kohtaan, ja minun sitten pitäisi olla kärsivällinen ja lempeä kuten lapsia kohtaan ollaan.
Joskus olen häneltä kysynyt, että mitä hän on niin pahasti jäänyt paitsi lapsuudessaan, että nyt pitää olla tuollainen? Ei osannut vastata. Myöskään terapiaan ei suostu menemään, mutta haluaisi kovasti käyttää minua terapeuttinaan = valittaa aamusta iltaan joka asiasta, mutta ei koskaan tehdä yhdellekään asialle yhtään mitään.
Joo, ei käy enää mulle.
Ja ne jotka vaan pyytää ymmärtämään näitä äitejä eivät selvästikään itse ole sitten tarpeeksi äideistään kärsineet. Mä olen. Hänen järkyttävä perseytensä varsinkin nuoruudessani aiheutti minulle pahoja mt- ongelmia. Ihan esimerkkinä: kun kerroin olevani sairaalassa hoidossa syömishäiriöstä, hän ei silti pystynyt olemaan ehdottamatta josko kuitenkin mun kannattaisi vähän laihduttaa...
Mä kyllä kasvoin jo nuorena sillä lailla äitiäni vahvemmaksi, että tarvittaessa vaikka heitin ulos kämpästäni huudon säestämänä jos meni yli rajojen. Mutta sen jälkeen hän alkoikin kunnon marttyyriksi, ja sitä on ollut tosi paljon vaikeampi tunnistaa ja vastaan taistella. Lopulta kaikki meidän suhteessamme perustui vain sille, että tunsin sietämätöntä syyllisyyttä kaikesta, ja äitini kaikin tavoin käytti tilannetta hyväksi.
Äitini myös rakasti hyppyyttämistäni. Siihen en enää suostu. Mutta juttunsa olivat tällaisia: Minä menen nyt mustikkametsään, ja sinun pitää sitten tasan kello kaksitoista soittaa minulle, että tiedän lähteä sieltä metsästä pois. Kun kysyin miksei voi itse laittaa hälytystä puhelimeensa, niin ei käy, kun puhelin on valkoinen, ja hänellä on mustikkaiset sormet sitten... Ja kaikkea mahdollista, että mun olisi pitänyt käydä kaupasta hakemassa hänelle jotain ja vielä 30 km päähän hänelle, vaikka saman asian olisi saanut hänen lähikaupastaan 100m hänen ulko-oveltaan...
Niin tuo että äiti on niin kuin lapsi tai teini ja minä hänen aikuinen tyttärensä olen hänen äitinsä jolla pitää olla kaikensietävät loputtomat aikuisen siis äidin hermot. Tiedän että äiti ei ole voinut elää turvallista lapsuutta ja teini-ikää mutta hei, en minäkään ja hän itse on aivan tahallaan aiheuttanut sen ja kyllä se on aivan tahallista kun on jatkanut ja jatkanut sitä. Onhan hänelläkin omantunnon täytynyt joskus soimata?
Ja juuri tuo että pompottaa, ei mitään rajaa ja sitten minä olen se hankala kun hyh on se kumma kun toisilla ne kyllä auttaa ja kuskaa ja kuljettaa.. Ja tosiaan äidin mielestä pitäisi koko ajan pomppia hänen mukaansa kaikkea aivan pöljää ja esim. se että kokoonnumme jouluaattona meille syömään kello 15 on naurettavaa, mitä se pitää olla niin tarkka aika.
Ja äiti valittaa ja valittaa kaikesta siis kaikesta menneestä, tämän hetkisestä ja tulevasta eikä millekään voi tehdä mitään tietenkään ja kun sanon mitä pitää tehdä että joku asia hoituu niin äiti suuttuu.. En enää suostu 24/7-terapeutiksi ja olen käskenyt ottaa keskusteluapua mutta sekään ei käy.
En ymmärrä miksi haluaa elää noin eikä ymmärrä että mitä enemmän käyttäytyy noin niin sitä vähemmän on ihmisiä anteeksi ilmaus sietää häntä.
Pelottaa että itse muutun samanlaiseksi ankeaksi, kateelliseksi ja katkeraksi ihmiseksi jota kukaan ei siedä seurassaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä ihmettelen, miten äitini (synt. -41) on ikääntyessään muuttunut suorastaan kakaramaiseksi. Kuin yrittäisi tulla toimeen hemmotellun pikkulapsen kanssa, joka kiukuttelee ja vaatii ja provosoituu ihan mistä tahansa. Ja toisaalta hän on kuin ilkeä yläkoululainen, joka kilpailee kaikkien kanssa, vertailee ja kiusaa. Onko hän koskaan kasvanut aikuiseksi, vai onko tämä jotain taantumista?
Äitini ei juuri koskaan puhu vanhemmistaan. Lapsuudestaan hän on maininnut pelkästään ihania ja kivoja asioita. Olen silti päätellyt hänen käytöksestään ja oireiluistaan, etteivät asiat olleet kovinkaan ihania. Hänen isänsä oli sodassa rintamalla, ja perheen piti tulla toimeen miten osasi. En tiedä minkälainen isä sodasta palasi, sillä meillä ei mistään koskaan puhuttu tai puhuta. Olen varma, että äitini koki useitakin traumaattisia asioita, jotka tuon ajan mukaisesti piti lakaista pois mielestä ja jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Siksi kai nyt hänellä on päällä hyvin vahva kieltäminen; asiat olivat ja ovat hyvin, elämä ihanaa ja kaikille pitää näyttää ulospäin, että hyvin pyyhkii. Meidän lasten menestystä elämässä hän kehuu tuttavilleen, mutta meille päin naamaa tulee ilkeää, kateellista kommentointia, uhriutumisen säestyksellä.
Toivoisin, että äitini kykenisi katsomaan omaa elämäänsä ja oppisi näkemästään jotain, ja voisi ehkä elää helpompaa elämää henkisesti. Vaikka millä tavalla tämän asian hänelle esittäisin, hän ei suostu kuuntelemaan tätäkään, kuten ei mitään muutakaan sanomaani.
Tuo lapsen tasolle taantuminen lasten aikuisuuden myötä on yksi ihan perusjuttuja näillä äideillä. Omani on samanlainen, ja ainoastaan tosi tiukalla rajaamisella ja aikuisen käytöksen vaatimisella hänestä on tullut vähän siedettävämpi.
Ja tosiasia on kyllä se, että kun äidin pakottaa käyttäytymään aikuismaisesti, ja sen jälkeen kaikesta aikuismaisesta käytöksestä palkitsee, niin se kyllä kantaa hedelmää. Mutta ihan perskeleen väärältä se tuntuu.
Siis väärältä tuntuu se, että täällä kasvatan yksin kolmea teiniä, ja siihen päälle on pakko "kasvattaa" vielä äitiänikin. Hemmetin epäreilua on se, että mun täytyy jostain kaivella kaikki se emotionaalinen viisaus, lempeys, empatia, rohkeus jne. jota annan omille lapsilleni, ja joka kaikki on jotain mitä en ikinä saanut äidiltäni. Ja samaan aikaan äitini haluaisi ja suorastaan vaatisi noita samoja asioita myös minulta. Haluaa käyttäytyä kuin pikkulapsi minua kohtaan, ja minun sitten pitäisi olla kärsivällinen ja lempeä kuten lapsia kohtaan ollaan.
Joskus olen häneltä kysynyt, että mitä hän on niin pahasti jäänyt paitsi lapsuudessaan, että nyt pitää olla tuollainen? Ei osannut vastata. Myöskään terapiaan ei suostu menemään, mutta haluaisi kovasti käyttää minua terapeuttinaan = valittaa aamusta iltaan joka asiasta, mutta ei koskaan tehdä yhdellekään asialle yhtään mitään.
Joo, ei käy enää mulle.
Ja ne jotka vaan pyytää ymmärtämään näitä äitejä eivät selvästikään itse ole sitten tarpeeksi äideistään kärsineet. Mä olen. Hänen järkyttävä perseytensä varsinkin nuoruudessani aiheutti minulle pahoja mt- ongelmia. Ihan esimerkkinä: kun kerroin olevani sairaalassa hoidossa syömishäiriöstä, hän ei silti pystynyt olemaan ehdottamatta josko kuitenkin mun kannattaisi vähän laihduttaa...
Mä kyllä kasvoin jo nuorena sillä lailla äitiäni vahvemmaksi, että tarvittaessa vaikka heitin ulos kämpästäni huudon säestämänä jos meni yli rajojen. Mutta sen jälkeen hän alkoikin kunnon marttyyriksi, ja sitä on ollut tosi paljon vaikeampi tunnistaa ja vastaan taistella. Lopulta kaikki meidän suhteessamme perustui vain sille, että tunsin sietämätöntä syyllisyyttä kaikesta, ja äitini kaikin tavoin käytti tilannetta hyväksi.
Äitini myös rakasti hyppyyttämistäni. Siihen en enää suostu. Mutta juttunsa olivat tällaisia: Minä menen nyt mustikkametsään, ja sinun pitää sitten tasan kello kaksitoista soittaa minulle, että tiedän lähteä sieltä metsästä pois. Kun kysyin miksei voi itse laittaa hälytystä puhelimeensa, niin ei käy, kun puhelin on valkoinen, ja hänellä on mustikkaiset sormet sitten... Ja kaikkea mahdollista, että mun olisi pitänyt käydä kaupasta hakemassa hänelle jotain ja vielä 30 km päähän hänelle, vaikka saman asian olisi saanut hänen lähikaupastaan 100m hänen ulko-oveltaan...
Niin tuo että äiti on niin kuin lapsi tai teini ja minä hänen aikuinen tyttärensä olen hänen äitinsä jolla pitää olla kaikensietävät loputtomat aikuisen siis äidin hermot. Tiedän että äiti ei ole voinut elää turvallista lapsuutta ja teini-ikää mutta hei, en minäkään ja hän itse on aivan tahallaan aiheuttanut sen ja kyllä se on aivan tahallista kun on jatkanut ja jatkanut sitä. Onhan hänelläkin omantunnon täytynyt joskus soimata?
Ja juuri tuo että pompottaa, ei mitään rajaa ja sitten minä olen se hankala kun hyh on se kumma kun toisilla ne kyllä auttaa ja kuskaa ja kuljettaa.. Ja tosiaan äidin mielestä pitäisi koko ajan pomppia hänen mukaansa kaikkea aivan pöljää ja esim. se että kokoonnumme jouluaattona meille syömään kello 15 on naurettavaa, mitä se pitää olla niin tarkka aika.
Ja äiti valittaa ja valittaa kaikesta siis kaikesta menneestä, tämän hetkisestä ja tulevasta eikä millekään voi tehdä mitään tietenkään ja kun sanon mitä pitää tehdä että joku asia hoituu niin äiti suuttuu.. En enää suostu 24/7-terapeutiksi ja olen käskenyt ottaa keskusteluapua mutta sekään ei käy.
En ymmärrä miksi haluaa elää noin eikä ymmärrä että mitä enemmän käyttäytyy noin niin sitä vähemmän on ihmisiä anteeksi ilmaus sietää häntä.
Pelottaa että itse muutun samanlaiseksi ankeaksi, kateelliseksi ja katkeraksi ihmiseksi jota kukaan ei siedä seurassaan.
Presiis samat tunnelmat. Olen enempi aikuinen kuin äitini, olen aina ollut.
V******a kaikki tää, lisäksi päälle vielä hänen marttyytiutensa ja alkoholi- (ja päihde?)ongelmansa ja mahdolliset dementoitumiset nyt vanhalla iällä. Miks kaiken pitää olla tällaista jaskaa.?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti 42, minä 77. Mielenkiinnolla olen lukenut ketjua, en voi oikein samaistua kun yh-äitini oli pääosin lämmin, rakastava kasvattaja ainakin minulle. Isosiskoni on 69 syntynyt ja hänellä voisi olla erilainen mielipide. Jotain tuttua on, ”mitä muutkin ajattelee” jne. Joka toistui jatkuvasti. Itse sain varmaan silläkin hyväksyntää kun aina olin kiltisti ja suoriuduin, isosiskoni oli räväkämpi (on edelleen) ja joutui ihan varmasti kantamaan isomman vastuun kotona kun itse pääsin helpommalla. Nyt +40-+50 v ollaan siskon kanssa hyvissä väleissä äitin kanssa ja hän on ollut hyvä mummi lapsenlapsille. Tsemppiä kaikille, jotka ovat joutuneet kestämään kaltoinkohtelua!
Jatkoa… mielestäni on nyt ihan reilua että kun pääsin lapsena helpommalla niin nyt pidän enemmän huolta vanhenevasta äidistä kuin isosiskoni. Mietin vielä että ei meilläkän lapsuuden jälkeen juuri halailtu enkä nykyisinkään osaa halailla omaa äitiäni. Oman 10-v pojan kanssa halailen päivittäin ja poika ja mummi kyllä halailevat luontevasti keskenään ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju on kyllä hyvin silmiä avaava. Itse sain kaivettua 85v äidistäni totuuden että kun hän ei ole saanut rakkautta eikä ole ikinä halattu tai kerrottu että häntä rakastetaan, en minäkään ole näitä sitten saanut. Kuukautisista ja seksielämästä infoamiset on ulkoistettu muille, kuulemma koulu hoitaa. Olen ollut hyvin kiinni äidissäni, hän saanut tehtyä itsestään minulle sen johon tukeudun taloudellisesti. Tällä hetkellä elämäni on hyvin solmussa. Aina toki ollut mutta en ole todellakaan käsittänyt mistä kaikki mielenterveysongelmani ovat teini-iästä asti johtuneet. Nyt sen tiedän ja ensimmäistä kertaa elämässäni pidän äitiini välimatkaa, en soita enkä tapaa. En usko että hän ymmärtää tai haluaa edes ymmärtää miksi olen hyvin vihainen aina hänet nähdessäni. Eikä varmasti edes muista kun olen kertonut mistä ongelmani johtuu, ottanut aina marttyyruiasenteen "pistä vaan minun syyksi, minun syytä kaikki on". Syy on hänessä, miksi oma elämäni on mennyt näin, se on selvää. Olen pääsemässä taas erikoissairaanhoidon piiriin ja ensimmäistä kerta elämässäni (38v) tiedän että nyt on viimeinen hetki saada pääkoppa kuntoon tai tapan itseni. Tämä kärsimys on niin kamalaa ja tuskaista ettei tätä voi edes sanoinkuvailla. Koko elämä ollut vuoristorataa ja minulle tapahtunut epävakauteni vuoksi asioita, peruuttamattomia ja häpeällisiä. Oletteko pystyneet antamaan anteeksi äidillenne? Koen samalla suurta tuskaa myös siitä että hän on vanha ja voi kuolla milloin hyvänsä enkä ehdi sovitella asioita hänen kanssa. Riittääkö että sovittelen päässäni ne asiat? Miten joku voikin tehdä itsestään niin tärkeän ilman että on koskaan näyttänyt rakkkautta, onko hän tärkeä kaikista huolimatta vain siksi että on minun äiti?
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä ketjusta! Palaan usein tähän, kun olen ollut tekemisissä äitini kanssa ja toivun siitä. Jo siitä asti, kun olin pieni tyttö, hän muisti kertoa minun olevan paha, isäni suvun kaltainen, ei mitään, häpesi milloin mitäkin tekemistäni, kuristi rangaistukseksi vaatehuoneessa, vetäytyi vessaan itkemään, jos jotain yritin sanoa vastaan ja isäni tuli tällöin minua syyllistämään, että taas äiti itkee vessassa. Eteisen oven päällä oli pihakoivusta taiteltu vitsa näyttämässä, että vanhemmat määräävät. Onneksi en kaikkea edes muista, mutta arvet sieluun jäivät ja niiden kanssa elelen, yllättävän hyvinkin.
Uuden vuoden lupaukseni on tänä vuonna vähentää tapaamiset minimiin ja käyttäytyä kuin ammattilainen äitini seurassa. Sairashan hänen henkisesti on pakko olla. Mikään muu ei selitä oman lapsen vihaamista, ja fyysistä sekä henkistä kiduttamista. Välit kannattaisi varmaan katkaista kokonaan, mutta jostain syystä ajattelen elämästä niin, että heikompaa, vanhusta, ei jätetä oman onnensa nojaan. Oli hän sitten vaikka itseä pahoinpidellyt äiti. Näin kirjoitettuna pistää kyllä miettimään, että toisaalta, miksi tapaan ja autan sittenkään...
On kyllä dilemma. Suojella omaa eloa tai välittää kuitenkin pahoinkohtelijastaan, koska äiti. Jos kaltoinkohtelijasi olisi esim. naapurisi, tuskin välittäisit. Koska oma äiti, tilanne on sairas, koska lapsi vanhempanakin rakastaa luonnostaan äitiään, äiti lakkasi rakastamasta pientä lastaan, saatika koskaan rakastanut. Jos vanhuksesta huolehtimisen pystyy jotenkin tekemään vahvalla itsetunnolla, välittämättä niistä jatkuvista latistamisista ja välinpitämättömyyden ilmeistä, sanoista, eleistä ja teoista, niin ehkä sen on sitten hyvä, tai huono asia, lapselle. En tiedä. Kertokaa kokemuksistanne. Itse vältän kaikin keinoin narsistista kaltoinkohtelijaani, jolla ei tunnu elämässä olevan muuta päämäärää kuin vahingoittaa kateudessaan lastaan, niinkauan kuin henkensä pihisee. Olisi kyllä varsin autuasta, jos olisi normaali äiti, josta voisi huolehtia aina. Huolehtimisen ja välittämisen olen opetetellut itsekseni, on mitä jakaa läheisilleni ja otan myös vastaan, onnellisena. Oikeasta äidistä olen haaveillut aina ja edelleen, varmaan vanhainkotiin asti. Sijaisäitikin on ollut haaveissani aina, siitä en ole koskaan rohjennut kenellekään puhua. Arka asia. Yksinäisiä vanhuksia on paljon, täällä olisi aikuinen välittävä lapsonen, joka kaipaisi normaalia, tervettä kanssakäymistä. Onkohan meitä muitakin samoin ajattelevia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä ketjusta! Palaan usein tähän, kun olen ollut tekemisissä äitini kanssa ja toivun siitä. Jo siitä asti, kun olin pieni tyttö, hän muisti kertoa minun olevan paha, isäni suvun kaltainen, ei mitään, häpesi milloin mitäkin tekemistäni, kuristi rangaistukseksi vaatehuoneessa, vetäytyi vessaan itkemään, jos jotain yritin sanoa vastaan ja isäni tuli tällöin minua syyllistämään, että taas äiti itkee vessassa. Eteisen oven päällä oli pihakoivusta taiteltu vitsa näyttämässä, että vanhemmat määräävät. Onneksi en kaikkea edes muista, mutta arvet sieluun jäivät ja niiden kanssa elelen, yllättävän hyvinkin.
Uuden vuoden lupaukseni on tänä vuonna vähentää tapaamiset minimiin ja käyttäytyä kuin ammattilainen äitini seurassa. Sairashan hänen henkisesti on pakko olla. Mikään muu ei selitä oman lapsen vihaamista, ja fyysistä sekä henkistä kiduttamista. Välit kannattaisi varmaan katkaista kokonaan, mutta jostain syystä ajattelen elämästä niin, että heikompaa, vanhusta, ei jätetä oman onnensa nojaan. Oli hän sitten vaikka itseä pahoinpidellyt äiti. Näin kirjoitettuna pistää kyllä miettimään, että toisaalta, miksi tapaan ja autan sittenkään...
On kyllä dilemma. Suojella omaa eloa tai välittää kuitenkin pahoinkohtelijastaan, koska äiti. Jos kaltoinkohtelijasi olisi esim. naapurisi, tuskin välittäisit. Koska oma äiti, tilanne on sairas, koska lapsi vanhempanakin rakastaa luonnostaan äitiään, äiti lakkasi rakastamasta pientä lastaan, saatika koskaan rakastanut. Jos vanhuksesta huolehtimisen pystyy jotenkin tekemään vahvalla itsetunnolla, välittämättä niistä jatkuvista latistamisista ja välinpitämättömyyden ilmeistä, sanoista, eleistä ja teoista, niin ehkä sen on sitten hyvä, tai huono asia, lapselle. En tiedä. Kertokaa kokemuksistanne. Itse vältän kaikin keinoin narsistista kaltoinkohtelijaani, jolla ei tunnu elämässä olevan muuta päämäärää kuin vahingoittaa kateudessaan lastaan, niinkauan kuin henkensä pihisee. Olisi kyllä varsin autuasta, jos olisi normaali äiti, josta voisi huolehtia aina. Huolehtimisen ja välittämisen olen opetetellut itsekseni, on mitä jakaa läheisilleni ja otan myös vastaan, onnellisena. Oikeasta äidistä olen haaveillut aina ja edelleen, varmaan vanhainkotiin asti. Sijaisäitikin on ollut haaveissani aina, siitä en ole koskaan rohjennut kenellekään puhua. Arka asia. Yksinäisiä vanhuksia on paljon, täällä olisi aikuinen välittävä lapsonen, joka kaipaisi normaalia, tervettä kanssakäymistä. Onkohan meitä muitakin samoin ajattelevia?
Vähän lisäpohdintoja; miten pystyisi tunnistamaan äidin hyväksi, joka on yksinäinen ja jolla on kuitenkin lapsia. Ei mitenkään. Hyvästä äidistä kaiketi huolehtivat kaikki lapsensa. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Äitisi kuulostaa narsistilta. t. Narsistin tytär
Miksi juuri 70-luvulla syntyneiden äidit ovat tällaisia, miksei esim. 60-luvulla syntyneet valita äideistään vaikka heidän äitinsä on varmaan vielä vanhempaa sukupolvea, sodankin ehkä kokeneita?
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on kyllä hyvin silmiä avaava. Itse sain kaivettua 85v äidistäni totuuden että kun hän ei ole saanut rakkautta eikä ole ikinä halattu tai kerrottu että häntä rakastetaan, en minäkään ole näitä sitten saanut. Kuukautisista ja seksielämästä infoamiset on ulkoistettu muille, kuulemma koulu hoitaa. Olen ollut hyvin kiinni äidissäni, hän saanut tehtyä itsestään minulle sen johon tukeudun taloudellisesti. Tällä hetkellä elämäni on hyvin solmussa. Aina toki ollut mutta en ole todellakaan käsittänyt mistä kaikki mielenterveysongelmani ovat teini-iästä asti johtuneet. Nyt sen tiedän ja ensimmäistä kertaa elämässäni pidän äitiini välimatkaa, en soita enkä tapaa. En usko että hän ymmärtää tai haluaa edes ymmärtää miksi olen hyvin vihainen aina hänet nähdessäni. Eikä varmasti edes muista kun olen kertonut mistä ongelmani johtuu, ottanut aina marttyyruiasenteen "pistä vaan minun syyksi, minun syytä kaikki on". Syy on hänessä, miksi oma elämäni on mennyt näin, se on selvää. Olen pääsemässä taas erikoissairaanhoidon piiriin ja ensimmäistä kerta elämässäni (38v) tiedän että nyt on viimeinen hetki saada pääkoppa kuntoon tai tapan itseni. Tämä kärsimys on niin kamalaa ja tuskaista ettei tätä voi edes sanoinkuvailla. Koko elämä ollut vuoristorataa ja minulle tapahtunut epävakauteni vuoksi asioita, peruuttamattomia ja häpeällisiä. Oletteko pystyneet antamaan anteeksi äidillenne? Koen samalla suurta tuskaa myös siitä että hän on vanha ja voi kuolla milloin hyvänsä enkä ehdi sovitella asioita hänen kanssa. Riittääkö että sovittelen päässäni ne asiat? Miten joku voikin tehdä itsestään niin tärkeän ilman että on koskaan näyttänyt rakkkautta, onko hän tärkeä kaikista huolimatta vain siksi että on minun äiti?
Voisiko olla niin, että äitisi on halunnut hallita sinun ajatuksiasi, persoonaasi pienestä pitäen. Sinua ei ole tuettu oikein mihinkään suuntaan määrätietoisesti, olet vain lillunut sen mukaan miten vanhempi pitää sinua kiinni hänessään, tunnekytköksessä. Lapsen, niinkuin vanhemman, elämään tulee häpeällisiä asioita, niitä on kaikilla. Häpeällisyyden määrite muuttuu kulttuurin kehittymisen myötä, joka liittyy viisastumiseen. Suomessa on häpeäkulttuuria vielä osittain, varsinkin pienissä kaupungeissa, tulevat sivistyksen perässä. En nyt heti keksi, mikä olisi mukamas häpeällistä, jotta lapsen pitäisi hävetä itseään omaa egoaan vanhempiensa kasvatuksen tuotoksena, vanhempien pitäisi hävetä ja sitä myöden opetella parempaa vanhemmuutta. Todellakin omassa päässäsi pitää ajatella kuviot, ymmärtää että äitisi niitä hallitsee, tekemällä itsestää liian tärkeän. Ei sinun tarvitse sovitella tuossa vaiheessa enää äitisi kanssa asioita, vapaudu niistä ja suo itsellesi elämän nautintoja.
Vierailija kirjoitti:
Miksi juuri 70-luvulla syntyneiden äidit ovat tällaisia, miksei esim. 60-luvulla syntyneet valita äideistään vaikka heidän äitinsä on varmaan vielä vanhempaa sukupolvea, sodankin ehkä kokeneita?
Jälleen kerran, ketjussa on käsitelty noin 70-luvulla syntyneiden maailmaa. Ketjussa vivahtaa myös 60- luvulla syntyneidenkin kokemuksia. 80-luvulla syntyneiden kokemuksia ei niinkään, koska silloin heidän vanhemmat olivat jo oppineet lapsiaan kohtaan, että vanhempien kännittelyt, orgiat, välinpitämättömyys, syrjintä, pahoinpitelyt; henkinen ja fyysinen sekä seksuaalinen väkivalta lapsia kohtaan ei ole normaalia, tervettä ihmisen käytöstä. Jälkeenpäin alkoi pukkaamaan syytteitä vanhemmille, lasten kaltoinkohteluista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi juuri 70-luvulla syntyneiden äidit ovat tällaisia, miksei esim. 60-luvulla syntyneet valita äideistään vaikka heidän äitinsä on varmaan vielä vanhempaa sukupolvea, sodankin ehkä kokeneita?
Jälleen kerran, ketjussa on käsitelty noin 70-luvulla syntyneiden maailmaa. Ketjussa vivahtaa myös 60- luvulla syntyneidenkin kokemuksia. 80-luvulla syntyneiden kokemuksia ei niinkään, koska silloin heidän vanhemmat olivat jo oppineet lapsiaan kohtaan, että vanhempien kännittelyt, orgiat, välinpitämättömyys, syrjintä, pahoinpitelyt; henkinen ja fyysinen sekä seksuaalinen väkivalta lapsia kohtaan ei ole normaalia, tervettä ihmisen käytöstä. Jälkeenpäin alkoi pukkaamaan syytteitä vanhemmille, lasten kaltoinkohteluista.
Vanhempien mielenterveysongelmat eivät hävinneet minnekään 80- luvullakaan. Ne jatkuvat. Vanhemmat ovat nykyään isovanhempia, sama touhu jatkuu henkisenä väkivaltana, lasten omaisuuden pimittämisellä tai hävittämisellä, menestyvän lapsen tai puolison haukkumisella, lastenlasten eriarvoisella kohtelulla, latistamisella aina, syrjinnällä suvusta. Tämä syystä, ettei lapsuuden perheessä suostunut äidin pinttyneeksi, monotoniseksi tai haaveidensa jatkeeksi, teki parempaa uraa ja sitä mitä halusi. Itse en olisi enää hengissä, jos olisin tehnyt sitä mitä äiti halusi minun tekevän.
Mun äidin isä ei ollut sodassa ja vanhempansa olivat varakkaita eikä heillä suurempaa puutetta kuulemma ollut. Me lapset synnyimme ihan avioliitossa.
En ala omia lapsuustraumoja puimaan ketjussa, totean vain, että paljon on tutun oloisia viestejä. En nyt oikein ymmärrä, miksi ketjun aiheesta ei saisi puhua, varsinkin jos se tuo edes jollekin kaltoinkohdellulle paremman olon.