Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
Mitä toi emotionally immature parents kääntyy suomeksi? Joku puhui tästä jollain sivulla tässä ketjussa. Ymmärrän siis idean mut en oikein keksi hyvää suomennosta, haluaisin googlailla myös suomeksi kun enkku ei niin vahva. Kiitos.
Henkisesti epäkypsät vanhemmat. Google löytää juttua tuolla haulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun vanhemmat oli köyhiä ja siksi katkeria. Isä erittäin laiska ja aikaansaamaton. Aina piti olla kadehtimassa muita
Mun äiti on vm45 ja minä -72. Mua ärsyttää mm. se, että kun tarjoan hänelle kyytiä asioille ja kaupoille, niin ei lähde. Kohta kuitenkin kyselee, että nyt voiskin lähteä asioille. Ja sit jos mulle ei käykään, ni se on huono juttu. Sitten välillä valittelee, kun ei kukaan käy, soita eikä hän pääse mihinkään, mutta tuntuu että minun käymiset on jotenkin "tavallista", eikä niitä lasketa. Joskus yritän saada häntä johonkin tapahtumiin ja ensin lupailee, että joo mennään. Sitten peruu kuitenkin ja kyllä mua ärsyttää. Olen kuitenkin jo varautunut siihen, että mennään. Jotenkin vaikka miten yrittää sumplia, niin jompikumpi ärsyyntyy.
Hänestä huokuu negatiivisuus. Koskaan ei saa unelmoida mistään eikä kuvitella, että elämä olisi kivaa ja helppoa. "Karma" kyllä hoitaa hyvät asiat ja uutiset, joku suurinpiirtein kuolee, jos joku jotain hyvää havittelee. Ei myöskään anna itsensä nauttia mistään eikä millään voi muuttaa elämäänsä mieleisekseen, vaikka kaikki mahdollisuudet on. Mieluummin valittelee vuosia (varmaan 15v on valittanut) kuinka joutuu asumaan huonossa asunnossa väärän ihmisen kanssa. Haluaisi muuttaa yksin asumaan, mutta kun vaan EI onnistu niin ei!
Tekisi mieli laittaa välit jäähylle.
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on vm45 ja minä -72. Mua ärsyttää mm. se, että kun tarjoan hänelle kyytiä asioille ja kaupoille, niin ei lähde. Kohta kuitenkin kyselee, että nyt voiskin lähteä asioille. Ja sit jos mulle ei käykään, ni se on huono juttu. Sitten välillä valittelee, kun ei kukaan käy, soita eikä hän pääse mihinkään, mutta tuntuu että minun käymiset on jotenkin "tavallista", eikä niitä lasketa. Joskus yritän saada häntä johonkin tapahtumiin ja ensin lupailee, että joo mennään. Sitten peruu kuitenkin ja kyllä mua ärsyttää. Olen kuitenkin jo varautunut siihen, että mennään. Jotenkin vaikka miten yrittää sumplia, niin jompikumpi ärsyyntyy.
Hänestä huokuu negatiivisuus. Koskaan ei saa unelmoida mistään eikä kuvitella, että elämä olisi kivaa ja helppoa. "Karma" kyllä hoitaa hyvät asiat ja uutiset, joku suurinpiirtein kuolee, jos joku jotain hyvää havittelee. Ei myöskään anna itsensä nauttia mistään eikä millään voi muuttaa elämäänsä mieleisekseen, vaikka kaikki mahdollisuudet on. Mieluummin valittelee vuosia (varmaan 15v on valittanut) kuinka joutuu asumaan huonossa asunnossa väärän ihmisen kanssa. Haluaisi muuttaa yksin asumaan, mutta kun vaan EI onnistu niin ei!
Tekisi mieli laittaa välit jäähylle.
Hyvin tuttua. Se negatiivisuus ja ankeuttaminen oikein leimuaa. Se on aiheuttanut ja aiheuttaa yhä minussa toivottomuutta ja epävarmuutta, turvattomuutta. Mihinkään ei uskalla luottaa. Toki elämä voi olla ja onkin arvaamatonta mutta kaikesta huolimatta olisi hyvä olla usko siihen että asiat järjestyy lopulta tavalla tai toisella. Olla raskasta elää peläten aina pahaa.
Faija syntyny 50, mutsi 55, Faija rappioalkoholisti, hakkas mutsia mennen tullen ja palatessakin. Ite 77 luvulla syntyny. Mutsi eros faijasta 82-83luvulla, oli muuten hyvä äiti, kunnon narsisti. Ei saatana ikinä mitään läheisyyttä, ei empatiaa, ei mitään omia lapsia kohtaan. Todella ilkeä esitys ihmisestä. En oo, enkä halua olla tekemisissä nykyään, on niin itteensä täynnä. Puhuu paskaa muista sen minkä vain puhelussa kerkiää. Ei jaksa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin tutulta kuullostaa, äitini syntynyt -46, minä -71. Olen esikoinen. Lapsuus oli hyvä, vanhempani tekivät paljon töitä, avainkaulalapsena sai itse pärjätä monet tilanteet yksin. Kuullostaa kovin tutulta nuo kuukautisiin liittyvät sidejutut yms. Deodoranttia ei minullekaan ostettu, salaa lainasin isän dödöä. Siteet olivat niitä paksuimpia tönkköjä. Ei se mitään, lapsuus oli mitä oli. Aina piti kesät tehdä töitä, hirveä huuto jos ei ollut töissä aina kun voi.
Eniten silti kummastuttaa äitini ilkeä käytös nykyisin. Hän haukkuu minut omassa kodissani joka joulu ja ja mökillämme joka juhannus. Olen vienyt hänet myös ulkomaan matkalle siskoni kanssa, maksanut matkat, ruoat, juomat, spat yms. ja hän haukkui ja kohteli minua ilkeästi koko viikon, piti mykkäkoulua (pari ensimmäistä päivää tsemppasi). Olen tekemisissä "pakolliset kuviot". Lahjat yms. kelpaa, tuliaiset joista hän ei pidä, hän antaa siskolleni, ei suinkaan koskaan minulle takaisin. Hän osoittaa rakkauttaan laittamalla ruokaa, ei koskaan sanallisesti tai iloitsemalla menestyksestäni vaikka työelämässä. Tuntuu tosi kummalta tällainen, yritetty on vaikka mitä, mutta aika tylyä ja kylmää tulee vain takaisin päin teki mitä teki.
Tämä on vanha ketju, mutta usean kommentin kohdalla olen pohtinut onko kirjoittajien äideillä taustalla vähän vakavampia traumoja. Siitä syystä 40-50 -luvulla syntyneet äidit eivät aina kykene olemaan niin rakastavia ja lempeitä kuin heidän lapsensa olisivat toivoneet. 2000-luvun nuoret naiset eivät ymmärrä millaista heidän äitiensä elämä on ollut. Monilla äideillä on ollut entisajan rautainen kuri lapsena, sota-aika, isä poissa, lähiomaisten menehtymisiä, sisko/leikkitoveri kuollut sairauteen, käsittämätöntä köyhyyttä jne. Aikuisena nämä kritisoidut äidit ovat saattaneet kokea seksuaalista väkivaltaa. Myös avioliitossa. Se ei ollut rikos vaan miehellä oli oikeus "saada" aina, kun halusi. Ehkäisyvälineet olivat huonoja tai kalliita, ja miestä ei voinut pakottaa käyttämään ehkäisyä. Abortti ei ollut laillinen taI sitä ei uskaltanut hakea. Aika moni lapsi on saanut alkunsa vahingossa. Pahimmillaan seksuaalisen väkivallaan seurauksena. V.m. vaikuttaa äidin ja lapsen väliseen suhteeseen kauan. Äiti on siinä tilanteessa yrittänyt parhaansa mukaan rakastaa kyseistä lasta samoin kuin toivottuja, haluttuja lapsiaan. Miten hän olisi voinut kertoa totuuden, joka oli hänelle itselleenkin niin traumaattinen? Vähän ymmärrystä siis vanhemmalle polvelle, pyydän.
70-luvulla syntyneiden lasten äitien äidit olivat syntyneet 1800- luvun lopulla. Kasvatus-, tavat, opit ja ohjeet ovat sieltä asti peräisin, joten…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin tutulta kuullostaa, äitini syntynyt -46, minä -71. Olen esikoinen. Lapsuus oli hyvä, vanhempani tekivät paljon töitä, avainkaulalapsena sai itse pärjätä monet tilanteet yksin. Kuullostaa kovin tutulta nuo kuukautisiin liittyvät sidejutut yms. Deodoranttia ei minullekaan ostettu, salaa lainasin isän dödöä. Siteet olivat niitä paksuimpia tönkköjä. Ei se mitään, lapsuus oli mitä oli. Aina piti kesät tehdä töitä, hirveä huuto jos ei ollut töissä aina kun voi.
Eniten silti kummastuttaa äitini ilkeä käytös nykyisin. Hän haukkuu minut omassa kodissani joka joulu ja ja mökillämme joka juhannus. Olen vienyt hänet myös ulkomaan matkalle siskoni kanssa, maksanut matkat, ruoat, juomat, spat yms. ja hän haukkui ja kohteli minua ilkeästi koko viikon, piti mykkäkoulua (pari ensimmäistä päivää tsemppasi). Olen tekemisissä "pakolliset kuviot". Lahjat yms. kelpaa, tuliaiset joista hän ei pidä, hän antaa siskolleni, ei suinkaan koskaan minulle takaisin. Hän osoittaa rakkauttaan laittamalla ruokaa, ei koskaan sanallisesti tai iloitsemalla menestyksestäni vaikka työelämässä. Tuntuu tosi kummalta tällainen, yritetty on vaikka mitä, mutta aika tylyä ja kylmää tulee vain takaisin päin teki mitä teki.
Tämä on vanha ketju, mutta usean kommentin kohdalla olen pohtinut onko kirjoittajien äideillä taustalla vähän vakavampia traumoja. Siitä syystä 40-50 -luvulla syntyneet äidit eivät aina kykene olemaan niin rakastavia ja lempeitä kuin heidän lapsensa olisivat toivoneet. 2000-luvun nuoret naiset eivät ymmärrä millaista heidän äitiensä elämä on ollut. Monilla äideillä on ollut entisajan rautainen kuri lapsena, sota-aika, isä poissa, lähiomaisten menehtymisiä, sisko/leikkitoveri kuollut sairauteen, käsittämätöntä köyhyyttä jne. Aikuisena nämä kritisoidut äidit ovat saattaneet kokea seksuaalista väkivaltaa. Myös avioliitossa. Se ei ollut rikos vaan miehellä oli oikeus "saada" aina, kun halusi. Ehkäisyvälineet olivat huonoja tai kalliita, ja miestä ei voinut pakottaa käyttämään ehkäisyä. Abortti ei ollut laillinen taI sitä ei uskaltanut hakea. Aika moni lapsi on saanut alkunsa vahingossa. Pahimmillaan seksuaalisen väkivallaan seurauksena. V.m. vaikuttaa äidin ja lapsen väliseen suhteeseen kauan. Äiti on siinä tilanteessa yrittänyt parhaansa mukaan rakastaa kyseistä lasta samoin kuin toivottuja, haluttuja lapsiaan. Miten hän olisi voinut kertoa totuuden, joka oli hänelle itselleenkin niin traumaattinen? Vähän ymmärrystä siis vanhemmalle polvelle, pyydän.
Meillä kaikki me lapset olemme tekemällä tehtyjä eli emme ole vahinkoja ja tietenkin hyvä niin että ovat itse saaneet päättää lapsilukunsa. Olemme syntyneet 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa eli emme ole 2000-luvun nuoria naisia. Äiti on itse sanonut että suunnittelivat vielä yhtä. En pysty käsittämään miksi kun mahdollisuutena oli syntyä taas tyttö, me tytöthän olimme ja olemme pelkkää roskaa, mene nyt siitä....
Tiedän kyllä että moni 60-70-aviolitoista oli pakkoavioliittoja eikä kummankaan avioitujan toivomus. Siinäpä mahtava alku avioliitolle ja ei-toivotulle lapselle syntyä.
En enää ole juurikaan tekemisissä 40-l syntyneen narsistiäitini kanssa. Joskus vielä tulee olo, että haluaisi auttaa kun toinen on tekemässä jotain todella tyhmää. Äitini on siis nipin napin selvinnyt kansakoulusta läpi, eikä ole ikinä jaksanut opiskella mitään esim englantia. Minä olen väitellyt tohtoriksi. Se on äidistäni vain asia, jolla voi kehuskella naapureille, mutta minulle se ei ihmisenä hänen mielestään merkitse mitään. Kun kerron hänelle hyvin perustellun tutkimustuloksen, niin hän sanoo sitä mielipiteeksi, ja että hänen mielipiteensä on oikea. Lisäksi minun " mielipiteeni" ovat sellaisia, joilla päätyy helvettiin. Hän on siis ns uskova.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla syntyneiden lasten äitien äidit olivat syntyneet 1800- luvun lopulla. Kasvatus-, tavat, opit ja ohjeet ovat sieltä asti peräisin, joten…
Äitini äidin äiti oli syntynyt 1890-luvulla, minä 60-luvun lopulla. Mutta toki jos tarpeeksi monta sukupolvea mennään taaksepäin joku on syntynyt 1800-l. Mutta ei sillä nyt voi oikein mitään perustella.
Ei todellakaan ole. Olemme pystyneet puhumaan ihan kaikesta, myös aroista asioista. Sekä äidin että isän kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen syntynyt 70-luvulla, vanhempani 50-luvulla ja vanhempieni vanhemmat 1900 - 1920 -luvuilla, siitä taaksepäin en edes tiedä.
Mutta eikö me 70-luvulla syntyneet olla pieniä ikäluokkia ainakin osittain siksi, että paljon meidän ikäluokasta meni aborttiin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin tutulta kuullostaa, äitini syntynyt -46, minä -71. Olen esikoinen. Lapsuus oli hyvä, vanhempani tekivät paljon töitä, avainkaulalapsena sai itse pärjätä monet tilanteet yksin. Kuullostaa kovin tutulta nuo kuukautisiin liittyvät sidejutut yms. Deodoranttia ei minullekaan ostettu, salaa lainasin isän dödöä. Siteet olivat niitä paksuimpia tönkköjä. Ei se mitään, lapsuus oli mitä oli. Aina piti kesät tehdä töitä, hirveä huuto jos ei ollut töissä aina kun voi.
Eniten silti kummastuttaa äitini ilkeä käytös nykyisin. Hän haukkuu minut omassa kodissani joka joulu ja ja mökillämme joka juhannus. Olen vienyt hänet myös ulkomaan matkalle siskoni kanssa, maksanut matkat, ruoat, juomat, spat yms. ja hän haukkui ja kohteli minua ilkeästi koko viikon, piti mykkäkoulua (pari ensimmäistä päivää tsemppasi). Olen tekemisissä "pakolliset kuviot". Lahjat yms. kelpaa, tuliaiset joista hän ei pidä, hän antaa siskolleni, ei suinkaan koskaan minulle takaisin. Hän osoittaa rakkauttaan laittamalla ruokaa, ei koskaan sanallisesti tai iloitsemalla menestyksestäni vaikka työelämässä. Tuntuu tosi kummalta tällainen, yritetty on vaikka mitä, mutta aika tylyä ja kylmää tulee vain takaisin päin teki mitä teki.
Tämä on vanha ketju, mutta usean kommentin kohdalla olen pohtinut onko kirjoittajien äideillä taustalla vähän vakavampia traumoja. Siitä syystä 40-50 -luvulla syntyneet äidit eivät aina kykene olemaan niin rakastavia ja lempeitä kuin heidän lapsensa olisivat toivoneet. 2000-luvun nuoret naiset eivät ymmärrä millaista heidän äitiensä elämä on ollut. Monilla äideillä on ollut entisajan rautainen kuri lapsena, sota-aika, isä poissa, lähiomaisten menehtymisiä, sisko/leikkitoveri kuollut sairauteen, käsittämätöntä köyhyyttä jne. Aikuisena nämä kritisoidut äidit ovat saattaneet kokea seksuaalista väkivaltaa. Myös avioliitossa. Se ei ollut rikos vaan miehellä oli oikeus "saada" aina, kun halusi. Ehkäisyvälineet olivat huonoja tai kalliita, ja miestä ei voinut pakottaa käyttämään ehkäisyä. Abortti ei ollut laillinen taI sitä ei uskaltanut hakea. Aika moni lapsi on saanut alkunsa vahingossa. Pahimmillaan seksuaalisen väkivallaan seurauksena. V.m. vaikuttaa äidin ja lapsen väliseen suhteeseen kauan. Äiti on siinä tilanteessa yrittänyt parhaansa mukaan rakastaa kyseistä lasta samoin kuin toivottuja, haluttuja lapsiaan. Miten hän olisi voinut kertoa totuuden, joka oli hänelle itselleenkin niin traumaattinen? Vähän ymmärrystä siis vanhemmalle polvelle, pyydän.
Kaikkein eniten abortteja on tehty juuri 70-luvulla, huippuvuosi oli -73, kolmasosa raskauksista päättyi aborttiin. Varsin monelta seitkytlukulaiselta on abortoitu mahdollinen sisarus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti on syntynyt 70-luvulla, ja on kertonu tuosta, että menkkojen alkamisesta kertominen oli vaikeaa ja siihen suhtauduttiin kylmästi ja sai olla aika omillaan asian kanssa. Niillä näyttää olevan ihan hyvät välit mummon kans, ehkä vähän pinnalliset
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on vm45 ja minä -72. Mua ärsyttää mm. se, että kun tarjoan hänelle kyytiä asioille ja kaupoille, niin ei lähde. Kohta kuitenkin kyselee, että nyt voiskin lähteä asioille. Ja sit jos mulle ei käykään, ni se on huono juttu. Sitten välillä valittelee, kun ei kukaan käy, soita eikä hän pääse mihinkään, mutta tuntuu että minun käymiset on jotenkin "tavallista", eikä niitä lasketa. Joskus yritän saada häntä johonkin tapahtumiin ja ensin lupailee, että joo mennään. Sitten peruu kuitenkin ja kyllä mua ärsyttää. Olen kuitenkin jo varautunut siihen, että mennään. Jotenkin vaikka miten yrittää sumplia, niin jompikumpi ärsyyntyy.
Hänestä huokuu negatiivisuus. Koskaan ei saa unelmoida mistään eikä kuvitella, että elämä olisi kivaa ja helppoa. "Karma" kyllä hoitaa hyvät asiat ja uutiset, joku suurinpiirtein kuolee, jos joku jotain hyvää havittelee. Ei myöskään anna itsensä nauttia mistään eikä millään voi muuttaa elämäänsä mieleisekseen, vaikka kaikki mahdollisuudet on. Mieluummin valittelee vuosia (varmaan 15v on valittanut) kuinka joutuu asumaan huonossa asunnossa väärän ihmisen kanssa. Haluaisi muuttaa yksin asumaan, mutta kun vaan EI onnistu niin ei!
Tekisi mieli laittaa välit jäähylle.
Tämä on suurelta osin kuin minun näppiksellä kirjoitettu. Äitini kanssa on ihan mahdotonta sopia mitään. Olen sanonut monta kertaa, että minulle on helpompi sopia joku aika ja jos esim. terveydellisiä esteitä tulee niin sitten perutaan. Tämä ei toimi, ehkä siksi että se olisi mulle liian helppoa. Minulta hän ei kysy välttämättä edes suoraan, vaan mun pitää tajuta rivien välistä, että aa, nyt tähän täytyisikin reagoida. Sen verran olen kyllästynyt, että jos asia ei ole tuiki tärkeä, en noteeraa jollei kysy suoraan.
Isä oli äitini suuri rakkaus ja heillä vetovoima pysyi alusta loppuun ja lapset on suunnitellusti tehty, enemmänkin olisivat halunneet (tämä kaikki äidin suusta). Minä ainoa tyttö ja lapsuus oli hyvä, mutta mitä vanhemmaksi käy kaikki nega ympärillä kasvaa, muiden arvostelu, moittiminen (joita ollut aina) lisääntyy. Olen sanonut, että itse voit tehdä elämäsi sellaiseksi kuin haluat, hän ohittaa sen. Kun on puhunut asioista joita ei ole tehnyt vaikka haluaisi, se on aina jonkun muun vika.
Minä olin kasvamassa täysin tuohon samaan käytökseen, onneksi tapasin mieheni, joka on opettanut, että saavutan paljon enemmän kun uskon itseeni ja tekemiseeni sen sijaan, että oletan kaiken epäonnistuvan. Äiti pitää todella paljon miehestäni, mutta ei pidä siitä, että minä olen tehnyt vapaasti mieheni tuella asioita.
Äitini ei todellakaan kuuntele tai ohittaa ihan kaiken sanomani, koska tietää mielestään paremmin. Se, jos mikä on raivostuttavaa ja jos suutun, niin minä olen se herkkä ja väärällä tavalla ymmärtäjä, ei kuuntele lainkaan kun kerron miksi tuntuu pahalta. En muista, että olisi koskaan pyytänyt minulta mitään anteeksi. Minä hölmö olen sen mennyt tekemään joskus silloinkin, kun minun ei olisi tarvinnut. Silloin kun sanoo, että olet ihan kuin isäsi, sanoo sen aina kun tarkoittaa isän negatiivisia puolia.
Ostin hänelle lahjaksi reissun jolle lähdettiin lapseni kanssa mukaan, oli lähellä ettei myöhästytty koneesta, koska ei kuunnellut kun sanoin, että nyt pitää mennä. Itseasiassa hidasti kaikkea toimintaansa kun näki että hoputin. Reissu oli hänestä tosi hyvä, mutta ei suostunut vastaamaan, kun kysyin että miksi piti jumittaa kun oli kiire. Ainoastaan sanoi, että mitä minä siitä enää puhun, ollutta ja mennyttä. Ikinä mitään asioita ei ole käsitelty kunnolla, varsinkaan sellaisia joissa pitäisi käsitellä äitini käytöstä. Minun käytökseen puututaan herkästi.
On kateellinen siitä, että minulla on lapsiini hyvät välit. Olen sanonut, että johtuu siitä että me puhutaan asioista ja meillä jokaisella on oikeus omiin mielipiteisiin. Minähän olen aina äitiäni vastaan silloin kun en ole samaa mieltä, keskustelu sujuu jos en kerro olevani eri mieltä.
Raskasta, niin raskasta. En yritä miellyttää, ehkä sitä joskus yritin, mutta en enää.
Tunnistan murrosikään liittyvät haasteet: myös minä ostin ja pidin siteet salassa, joskus käytin jonkun päivän pelkkää vessapaperia.
Toppimalliset rintaliivit sain siskoltani muiden vaatteiden lomassa ja pesin niitä vuorotellen.
Discoja tai vastaavia paheksuttiin koska poikien kanssa ei ollut sopivaa olla yhtään mitään (ei siis _mitään_) ennen lukioikää. Se tuli vuorovaikutuksessa monin tavoin ilmi ja pahimmasta päästä on isäni kommentti äidilleni siitä miten näytin mummon edessä ”huoralta” koska olin kokeillut ripsiväriä ja epäonnistunut sen pois pesemisessä(olin 14v).
Halusin itse kovasti tyttölasta, sain pojan. Nyt olen jo hieman helpottunutkin asiasta koska ehkä en olisi omien kokemusteni vuoksi itsekään puhua kuukautisista ym omalle tyttärelleni.
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan murrosikään liittyvät haasteet: myös minä ostin ja pidin siteet salassa, joskus käytin jonkun päivän pelkkää vessapaperia.
Toppimalliset rintaliivit sain siskoltani muiden vaatteiden lomassa ja pesin niitä vuorotellen.
Discoja tai vastaavia paheksuttiin koska poikien kanssa ei ollut sopivaa olla yhtään mitään (ei siis _mitään_) ennen lukioikää. Se tuli vuorovaikutuksessa monin tavoin ilmi ja pahimmasta päästä on isäni kommentti äidilleni siitä miten näytin mummon edessä ”huoralta” koska olin kokeillut ripsiväriä ja epäonnistunut sen pois pesemisessä(olin 14v).Halusin itse kovasti tyttölasta, sain pojan. Nyt olen jo hieman helpottunutkin asiasta koska ehkä en olisi omien kokemusteni vuoksi itsekään puhua kuukautisista ym omalle tyttärelleni.
Lisäys edelliseen: olen syntynyt -83
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin tutulta kuullostaa, äitini syntynyt -46, minä -71. Olen esikoinen. Lapsuus oli hyvä, vanhempani tekivät paljon töitä, avainkaulalapsena sai itse pärjätä monet tilanteet yksin. Kuullostaa kovin tutulta nuo kuukautisiin liittyvät sidejutut yms. Deodoranttia ei minullekaan ostettu, salaa lainasin isän dödöä. Siteet olivat niitä paksuimpia tönkköjä. Ei se mitään, lapsuus oli mitä oli. Aina piti kesät tehdä töitä, hirveä huuto jos ei ollut töissä aina kun voi.
Eniten silti kummastuttaa äitini ilkeä käytös nykyisin. Hän haukkuu minut omassa kodissani joka joulu ja ja mökillämme joka juhannus. Olen vienyt hänet myös ulkomaan matkalle siskoni kanssa, maksanut matkat, ruoat, juomat, spat yms. ja hän haukkui ja kohteli minua ilkeästi koko viikon, piti mykkäkoulua (pari ensimmäistä päivää tsemppasi). Olen tekemisissä "pakolliset kuviot". Lahjat yms. kelpaa, tuliaiset joista hän ei pidä, hän antaa siskolleni, ei suinkaan koskaan minulle takaisin. Hän osoittaa rakkauttaan laittamalla ruokaa, ei koskaan sanallisesti tai iloitsemalla menestyksestäni vaikka työelämässä. Tuntuu tosi kummalta tällainen, yritetty on vaikka mitä, mutta aika tylyä ja kylmää tulee vain takaisin päin teki mitä teki.
Tämä on vanha ketju, mutta usean kommentin kohdalla olen pohtinut onko kirjoittajien äideillä taustalla vähän vakavampia traumoja. Siitä syystä 40-50 -luvulla syntyneet äidit eivät aina kykene olemaan niin rakastavia ja lempeitä kuin heidän lapsensa olisivat toivoneet. 2000-luvun nuoret naiset eivät ymmärrä millaista heidän äitiensä elämä on ollut. Monilla äideillä on ollut entisajan rautainen kuri lapsena, sota-aika, isä poissa, lähiomaisten menehtymisiä, sisko/leikkitoveri kuollut sairauteen, käsittämätöntä köyhyyttä jne. Aikuisena nämä kritisoidut äidit ovat saattaneet kokea seksuaalista väkivaltaa. Myös avioliitossa. Se ei ollut rikos vaan miehellä oli oikeus "saada" aina, kun halusi. Ehkäisyvälineet olivat huonoja tai kalliita, ja miestä ei voinut pakottaa käyttämään ehkäisyä. Abortti ei ollut laillinen taI sitä ei uskaltanut hakea. Aika moni lapsi on saanut alkunsa vahingossa. Pahimmillaan seksuaalisen väkivallaan seurauksena. V.m. vaikuttaa äidin ja lapsen väliseen suhteeseen kauan. Äiti on siinä tilanteessa yrittänyt parhaansa mukaan rakastaa kyseistä lasta samoin kuin toivottuja, haluttuja lapsiaan. Miten hän olisi voinut kertoa totuuden, joka oli hänelle itselleenkin niin traumaattinen? Vähän ymmärrystä siis vanhemmalle polvelle, pyydän.
Kenenkään tekemää väkivaltaa ei saa hyväksyä, mutta kyllä se antaa perspektiiviä, jos tajuaa että se vanhemman väkivaltainen käytös voi olla juurikin perittyä huono-osaisuutta ja jatkumoa väkivaltaisten vanhempien ketjussa. Varmaan monet 1970-luvun äidit olisivat tarvinneet mt-palveluja, terapiaa yms. mutta niitä ei varmaan ollut silloin niin tarjolla tai kynnys hakea ja ottaa apua vastaan on ollut hyvin kokea. Ja tosiaan tuo kriminalisoimaton raiskaus avioliitossa on ollut aivan kuvottava juttu!!!
Vuoden 2022 toivotus ketjuun: Olette kaikki vahvempia ja viisaampia kuin kaltoinkohtelijanne, kun käsittelette asioita. Siten luomme parempaa tulevaisuuteen. Halaus ja arvostus jokaikiselle kirjoittajalle, joka käsittelee kokemuksiaan ja tunteita. Suuri kiitos ketjun sisällöstä, teille kaikille. Olette arvokkaita ihmisiä! Kaikille kaltoinkohdelluille vain pelkkää hyvää ja edelleen oman minän tuntemusta, omaan vahvuuteen uskomista, sekä arvostusta itseään sekä muuhun hyvää kohtaan!
Mitä toi emotionally immature parents kääntyy suomeksi? Joku puhui tästä jollain sivulla tässä ketjussa. Ymmärrän siis idean mut en oikein keksi hyvää suomennosta, haluaisin googlailla myös suomeksi kun enkku ei niin vahva. Kiitos.