Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8046)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.
Tarve vanhempien olemassolosta tai hyvistä vanhemmista on aina. Voiko sen puute olla koskaan vapauttava tekijä kenellekään aidosti? Ei ole. Jos tarve liittyy muihin ajatuksiin tai tarpeisiin, todennäköisesti niistä selviää.
Juuri näin. Mä olen elänyt koko aikuiselämäni ilman yhteyttä vanhempiini, narsistisiin lapsenhakkaajiin, ja yllättävää kyllä päätös oli heidän, he hylkäsi kaksi vanhinta lastaan täysin ja keskittyi nuorimpaan kultalapsee .
Kyllä mun sydän on särkynyt satoja kertoja, vaikka tilanne on ollut pakko hyväksyä ja alistua siihen. Esim seuraavat tilanteet raastaa aina sydäntä
- vanhemmat ei olleet valmistujaisissa, kihlajaisissa, häissä
-vanhemmat ei onnitellet eikä mitenkään noteeranneet kun sain lapset
- vanhemmat ei olleet ristiäisissä
- vanhemmat ei ole koskaan olleet lasteni synttäreillä, jouluna, muskarin joulujuhlaesityksessä, lapsen tärkeissä tapahtumissa
- kriisin ja hädän hetkellä vanhemmat on vain lähettäneet ilkkumis- ja v*truiluviestejä, tuskaa ja hätää vaan lisäten, ei puhettakaan myötätunnosta
- ylennyksen saatuani (nimi oli lehdessä) tuli hirveä haukkumiskirje miten häpeäksi olen, miten epäonnistunut, miten mua saa hävetä (olen sukuni ensimmäinen akateeminen)
Varmaan nää kuulostaa lapsellisilta, mutta on kyllä sattunut sydämeen. Kaikkein eniten silti sattui se kun vanhemmat puhelimessa huusi ja raivosi miten mulle olisi pitänyt tehdä abortti ja ta*paa jo kohtuun.
Mä olen koko elämäni yrittänyt olla hyvä ja avulias lapsi, kaikessa toiminut niin että vanhemmat olisi ylpeitä. Turha toivo. En koskaan kelpaa, ja ne tietää sen että tähän kohtaan mua just kannattaa p*ukottaa.
Kyllä se tarve vanhempiin todella kestää läpi elämän, vaikka tietoisella tasolla tajuaa että mitään et tule niiltä koskaan saamaan, et mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.
Tarve vanhempien olemassolosta tai hyvistä vanhemmista on aina. Voiko sen puute olla koskaan vapauttava tekijä kenellekään aidosti? Ei ole. Jos tarve liittyy muihin ajatuksiin tai tarpeisiin, todennäköisesti niistä selviää.
Juuri näin. Mä olen elänyt koko aikuiselämäni ilman yhteyttä vanhempiini, narsistisiin lapsenhakkaajiin, ja yllättävää kyllä päätös oli heidän, he hylkäsi kaksi vanhinta lastaan täysin ja keskittyi nuorimpaan kultalapsee .
Kyllä mun sydän on särkynyt satoja kertoja, vaikka tilanne on ollut pakko hyväksyä ja alistua siihen. Esim seuraavat tilanteet raastaa aina sydäntä
- vanhemmat ei olleet valmistujaisissa, kihlajaisissa, häissä
-vanhemmat ei onnitellet eikä mitenkään noteeranneet kun sain lapset
- vanhemmat ei olleet ristiäisissä
- vanhemmat ei ole koskaan olleet lasteni synttäreillä, jouluna, muskarin joulujuhlaesityksessä, lapsen tärkeissä tapahtumissa
- kriisin ja hädän hetkellä vanhemmat on vain lähettäneet ilkkumis- ja v*truiluviestejä, tuskaa ja hätää vaan lisäten, ei puhettakaan myötätunnosta
- ylennyksen saatuani (nimi oli lehdessä) tuli hirveä haukkumiskirje miten häpeäksi olen, miten epäonnistunut, miten mua saa hävetä (olen sukuni ensimmäinen akateeminen)Varmaan nää kuulostaa lapsellisilta, mutta on kyllä sattunut sydämeen. Kaikkein eniten silti sattui se kun vanhemmat puhelimessa huusi ja raivosi miten mulle olisi pitänyt tehdä abortti ja ta*paa jo kohtuun.
Mä olen koko elämäni yrittänyt olla hyvä ja avulias lapsi, kaikessa toiminut niin että vanhemmat olisi ylpeitä. Turha toivo. En koskaan kelpaa, ja ne tietää sen että tähän kohtaan mua just kannattaa p*ukottaa.Kyllä se tarve vanhempiin todella kestää läpi elämän, vaikka tietoisella tasolla tajuaa että mitään et tule niiltä koskaan saamaan, et mitään.
Tarkennan vielä, että siis kun sanoin että mitään yhteyttä ei ole, niin se tarkoittaa että emme tapaa, emme keskustele. He kyllä sitten siitä huolimatta lähestyvät vihamielisesti kirjein, kortein, välikäsin, puheluin jne. Eli ei ole täysin ollut välit poikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.
Tarve vanhempien olemassolosta tai hyvistä vanhemmista on aina. Voiko sen puute olla koskaan vapauttava tekijä kenellekään aidosti? Ei ole. Jos tarve liittyy muihin ajatuksiin tai tarpeisiin, todennäköisesti niistä selviää.
Juuri näin. Mä olen elänyt koko aikuiselämäni ilman yhteyttä vanhempiini, narsistisiin lapsenhakkaajiin, ja yllättävää kyllä päätös oli heidän, he hylkäsi kaksi vanhinta lastaan täysin ja keskittyi nuorimpaan kultalapsee .
Kyllä mun sydän on särkynyt satoja kertoja, vaikka tilanne on ollut pakko hyväksyä ja alistua siihen. Esim seuraavat tilanteet raastaa aina sydäntä
- vanhemmat ei olleet valmistujaisissa, kihlajaisissa, häissä
-vanhemmat ei onnitellet eikä mitenkään noteeranneet kun sain lapset
- vanhemmat ei olleet ristiäisissä
- vanhemmat ei ole koskaan olleet lasteni synttäreillä, jouluna, muskarin joulujuhlaesityksessä, lapsen tärkeissä tapahtumissa
- kriisin ja hädän hetkellä vanhemmat on vain lähettäneet ilkkumis- ja v*truiluviestejä, tuskaa ja hätää vaan lisäten, ei puhettakaan myötätunnosta
- ylennyksen saatuani (nimi oli lehdessä) tuli hirveä haukkumiskirje miten häpeäksi olen, miten epäonnistunut, miten mua saa hävetä (olen sukuni ensimmäinen akateeminen)Varmaan nää kuulostaa lapsellisilta, mutta on kyllä sattunut sydämeen. Kaikkein eniten silti sattui se kun vanhemmat puhelimessa huusi ja raivosi miten mulle olisi pitänyt tehdä abortti ja ta*paa jo kohtuun.
Mä olen koko elämäni yrittänyt olla hyvä ja avulias lapsi, kaikessa toiminut niin että vanhemmat olisi ylpeitä. Turha toivo. En koskaan kelpaa, ja ne tietää sen että tähän kohtaan mua just kannattaa p*ukottaa.Kyllä se tarve vanhempiin todella kestää läpi elämän, vaikka tietoisella tasolla tajuaa että mitään et tule niiltä koskaan saamaan, et mitään.
Olen pahoillani puolestasi!
Ymmärräthän, että sinussa ei ole vikaa etkä ole tätä ansainnut.
Vanhempasi ovat itse aivan rikki ja omassa kasvussaan vääristyneitä. Järkyttävää, että omat ongelmat kohdistetaan vihana lapseen.
Keskitythän asioihin, jotka tuovat sinulle iloa ja onnea.
Kaikkea hyvää ❤️
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.
Tarve vanhempien olemassolosta tai hyvistä vanhemmista on aina. Voiko sen puute olla koskaan vapauttava tekijä kenellekään aidosti? Ei ole. Jos tarve liittyy muihin ajatuksiin tai tarpeisiin, todennäköisesti niistä selviää.
Juuri näin. Mä olen elänyt koko aikuiselämäni ilman yhteyttä vanhempiini, narsistisiin lapsenhakkaajiin, ja yllättävää kyllä päätös oli heidän, he hylkäsi kaksi vanhinta lastaan täysin ja keskittyi nuorimpaan kultalapsee .
Kyllä mun sydän on särkynyt satoja kertoja, vaikka tilanne on ollut pakko hyväksyä ja alistua siihen. Esim seuraavat tilanteet raastaa aina sydäntä
- vanhemmat ei olleet valmistujaisissa, kihlajaisissa, häissä
-vanhemmat ei onnitellet eikä mitenkään noteeranneet kun sain lapset
- vanhemmat ei olleet ristiäisissä
- vanhemmat ei ole koskaan olleet lasteni synttäreillä, jouluna, muskarin joulujuhlaesityksessä, lapsen tärkeissä tapahtumissa
- kriisin ja hädän hetkellä vanhemmat on vain lähettäneet ilkkumis- ja v*truiluviestejä, tuskaa ja hätää vaan lisäten, ei puhettakaan myötätunnosta
- ylennyksen saatuani (nimi oli lehdessä) tuli hirveä haukkumiskirje miten häpeäksi olen, miten epäonnistunut, miten mua saa hävetä (olen sukuni ensimmäinen akateeminen)Varmaan nää kuulostaa lapsellisilta, mutta on kyllä sattunut sydämeen. Kaikkein eniten silti sattui se kun vanhemmat puhelimessa huusi ja raivosi miten mulle olisi pitänyt tehdä abortti ja ta*paa jo kohtuun.
Mä olen koko elämäni yrittänyt olla hyvä ja avulias lapsi, kaikessa toiminut niin että vanhemmat olisi ylpeitä. Turha toivo. En koskaan kelpaa, ja ne tietää sen että tähän kohtaan mua just kannattaa p*ukottaa.Kyllä se tarve vanhempiin todella kestää läpi elämän, vaikka tietoisella tasolla tajuaa että mitään et tule niiltä koskaan saamaan, et mitään.
Olen pahoillani puolestasi!
Ymmärräthän, että sinussa ei ole vikaa etkä ole tätä ansainnut.
Vanhempasi ovat itse aivan rikki ja omassa kasvussaan vääristyneitä. Järkyttävää, että omat ongelmat kohdistetaan vihana lapseen.
Keskitythän asioihin, jotka tuovat sinulle iloa ja onnea.
Kaikkea hyvää ❤️
Tuo on ihan yllättävän yleistä että tietty ikäluokka (en nyt sano mikä, mutta jokainen tietää) ulkoistaa ongelmansa, ei ota vastuuta koskaan mistään omista teoistaan/sanoistaan ja käsittelee ongelmat siten, että omista lapsista valitaan syntipukki johon viha ja kiukku ja syyttely kohdistetaan. Sen syntipukki on siis kanava, johon viha ja kiukku puretaan.
T. Myös syntipukkilapsi ja vanhempien vihan ja kiukun kohde, siis ihan käsittämättömistäkin asioista -vanhempien auton rikkoontuminen, avio-ongelmat, rahaongelmat ja sukuriidat on myös minun vikani ja syyni
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.
Tarve vanhempien olemassolosta tai hyvistä vanhemmista on aina. Voiko sen puute olla koskaan vapauttava tekijä kenellekään aidosti? Ei ole. Jos tarve liittyy muihin ajatuksiin tai tarpeisiin, todennäköisesti niistä selviää.
Juuri näin. Mä olen elänyt koko aikuiselämäni ilman yhteyttä vanhempiini, narsistisiin lapsenhakkaajiin, ja yllättävää kyllä päätös oli heidän, he hylkäsi kaksi vanhinta lastaan täysin ja keskittyi nuorimpaan kultalapsee .
Kyllä mun sydän on särkynyt satoja kertoja, vaikka tilanne on ollut pakko hyväksyä ja alistua siihen. Esim seuraavat tilanteet raastaa aina sydäntä
- vanhemmat ei olleet valmistujaisissa, kihlajaisissa, häissä
-vanhemmat ei onnitellet eikä mitenkään noteeranneet kun sain lapset
- vanhemmat ei olleet ristiäisissä
- vanhemmat ei ole koskaan olleet lasteni synttäreillä, jouluna, muskarin joulujuhlaesityksessä, lapsen tärkeissä tapahtumissa
- kriisin ja hädän hetkellä vanhemmat on vain lähettäneet ilkkumis- ja v*truiluviestejä, tuskaa ja hätää vaan lisäten, ei puhettakaan myötätunnosta
- ylennyksen saatuani (nimi oli lehdessä) tuli hirveä haukkumiskirje miten häpeäksi olen, miten epäonnistunut, miten mua saa hävetä (olen sukuni ensimmäinen akateeminen)Varmaan nää kuulostaa lapsellisilta, mutta on kyllä sattunut sydämeen. Kaikkein eniten silti sattui se kun vanhemmat puhelimessa huusi ja raivosi miten mulle olisi pitänyt tehdä abortti ja ta*paa jo kohtuun.
Mä olen koko elämäni yrittänyt olla hyvä ja avulias lapsi, kaikessa toiminut niin että vanhemmat olisi ylpeitä. Turha toivo. En koskaan kelpaa, ja ne tietää sen että tähän kohtaan mua just kannattaa p*ukottaa.Kyllä se tarve vanhempiin todella kestää läpi elämän, vaikka tietoisella tasolla tajuaa että mitään et tule niiltä koskaan saamaan, et mitään.
Minä sinuna lopettaisin kaiken yhteydenpidon vanhempiin, estäisin heidät puhelimessa enkä avaisi kirjeitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.
Tarve vanhempien olemassolosta tai hyvistä vanhemmista on aina. Voiko sen puute olla koskaan vapauttava tekijä kenellekään aidosti? Ei ole. Jos tarve liittyy muihin ajatuksiin tai tarpeisiin, todennäköisesti niistä selviää.
Juuri näin. Mä olen elänyt koko aikuiselämäni ilman yhteyttä vanhempiini, narsistisiin lapsenhakkaajiin, ja yllättävää kyllä päätös oli heidän, he hylkäsi kaksi vanhinta lastaan täysin ja keskittyi nuorimpaan kultalapsee .
Kyllä mun sydän on särkynyt satoja kertoja, vaikka tilanne on ollut pakko hyväksyä ja alistua siihen. Esim seuraavat tilanteet raastaa aina sydäntä
- vanhemmat ei olleet valmistujaisissa, kihlajaisissa, häissä
-vanhemmat ei onnitellet eikä mitenkään noteeranneet kun sain lapset
- vanhemmat ei olleet ristiäisissä
- vanhemmat ei ole koskaan olleet lasteni synttäreillä, jouluna, muskarin joulujuhlaesityksessä, lapsen tärkeissä tapahtumissa
- kriisin ja hädän hetkellä vanhemmat on vain lähettäneet ilkkumis- ja v*truiluviestejä, tuskaa ja hätää vaan lisäten, ei puhettakaan myötätunnosta
- ylennyksen saatuani (nimi oli lehdessä) tuli hirveä haukkumiskirje miten häpeäksi olen, miten epäonnistunut, miten mua saa hävetä (olen sukuni ensimmäinen akateeminen)Varmaan nää kuulostaa lapsellisilta, mutta on kyllä sattunut sydämeen. Kaikkein eniten silti sattui se kun vanhemmat puhelimessa huusi ja raivosi miten mulle olisi pitänyt tehdä abortti ja ta*paa jo kohtuun.
Mä olen koko elämäni yrittänyt olla hyvä ja avulias lapsi, kaikessa toiminut niin että vanhemmat olisi ylpeitä. Turha toivo. En koskaan kelpaa, ja ne tietää sen että tähän kohtaan mua just kannattaa p*ukottaa.Kyllä se tarve vanhempiin todella kestää läpi elämän, vaikka tietoisella tasolla tajuaa että mitään et tule niiltä koskaan saamaan, et mitään.
Olen pahoillani puolestasi!
Ymmärräthän, että sinussa ei ole vikaa etkä ole tätä ansainnut.
Vanhempasi ovat itse aivan rikki ja omassa kasvussaan vääristyneitä. Järkyttävää, että omat ongelmat kohdistetaan vihana lapseen.
Keskitythän asioihin, jotka tuovat sinulle iloa ja onnea.
Kaikkea hyvää ❤️
Tuo on ihan yllättävän yleistä että tietty ikäluokka (en nyt sano mikä, mutta jokainen tietää) ulkoistaa ongelmansa, ei ota vastuuta koskaan mistään omista teoistaan/sanoistaan ja käsittelee ongelmat siten, että omista lapsista valitaan syntipukki johon viha ja kiukku ja syyttely kohdistetaan. Sen syntipukki on siis kanava, johon viha ja kiukku puretaan.
T. Myös syntipukkilapsi ja vanhempien vihan ja kiukun kohde, siis ihan käsittämättömistäkin asioista -vanhempien auton rikkoontuminen, avio-ongelmat, rahaongelmat ja sukuriidat on myös minun vikani ja syyni
Sitten kun tuohon symtipukkiasetelmaan lisää vielä sen että se maailman mitättömin, halveksittavin, sivuutettu, vähätelty, pilkattu, jonka tarpeista ei ole koskaan vanhemmat huolehtinut on se jonka pitää olla passaamassa ja pompoteltavana kun apua tarvitaan ja ne kultahanipupusuosikkilapset vähät välittävät vanhempien avuntarpeesta eikä vanhemmat edes kuvittele häiritsevänsä ja vaivaavan heitä sehän nyt olisi hullua, vaivata nyt kunnon ihmisiä!
Sitten kun syntipukki kehtaakin olla auttamatta niin on sota käynnissä. Kyllä sitä vanhempiaan pitää auttaa, mitä se nyt on että läheisiä ei muka auteta, kyllä tuntuu pahalta ja yksinäiseltä ja kyllä ne muillakin auttaa ja aletaan puhua testamentista, sillä voi vielä viimeisen kerran loukata haudan takaakin.
Minä olen täysin syytön siihen että olen syntynyt enkä ole ansainnut tälläistä kohtelua nimenomaan omilta canhemmilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.
Tarve vanhempien olemassolosta tai hyvistä vanhemmista on aina. Voiko sen puute olla koskaan vapauttava tekijä kenellekään aidosti? Ei ole. Jos tarve liittyy muihin ajatuksiin tai tarpeisiin, todennäköisesti niistä selviää.
Juuri näin. Mä olen elänyt koko aikuiselämäni ilman yhteyttä vanhempiini, narsistisiin lapsenhakkaajiin, ja yllättävää kyllä päätös oli heidän, he hylkäsi kaksi vanhinta lastaan täysin ja keskittyi nuorimpaan kultalapsee .
Kyllä mun sydän on särkynyt satoja kertoja, vaikka tilanne on ollut pakko hyväksyä ja alistua siihen. Esim seuraavat tilanteet raastaa aina sydäntä
- vanhemmat ei olleet valmistujaisissa, kihlajaisissa, häissä
-vanhemmat ei onnitellet eikä mitenkään noteeranneet kun sain lapset
- vanhemmat ei olleet ristiäisissä
- vanhemmat ei ole koskaan olleet lasteni synttäreillä, jouluna, muskarin joulujuhlaesityksessä, lapsen tärkeissä tapahtumissa
- kriisin ja hädän hetkellä vanhemmat on vain lähettäneet ilkkumis- ja v*truiluviestejä, tuskaa ja hätää vaan lisäten, ei puhettakaan myötätunnosta
- ylennyksen saatuani (nimi oli lehdessä) tuli hirveä haukkumiskirje miten häpeäksi olen, miten epäonnistunut, miten mua saa hävetä (olen sukuni ensimmäinen akateeminen)Varmaan nää kuulostaa lapsellisilta, mutta on kyllä sattunut sydämeen. Kaikkein eniten silti sattui se kun vanhemmat puhelimessa huusi ja raivosi miten mulle olisi pitänyt tehdä abortti ja ta*paa jo kohtuun.
Mä olen koko elämäni yrittänyt olla hyvä ja avulias lapsi, kaikessa toiminut niin että vanhemmat olisi ylpeitä. Turha toivo. En koskaan kelpaa, ja ne tietää sen että tähän kohtaan mua just kannattaa p*ukottaa.Kyllä se tarve vanhempiin todella kestää läpi elämän, vaikka tietoisella tasolla tajuaa että mitään et tule niiltä koskaan saamaan, et mitään.
Kram och kyss! 💖
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini synt. -51, minä -72. Kuukautiseni alkoivat 12-vuotiaana, mutta niistä ei puhuttu, eikä koskaan seksistä. Kaikesta muusta puhuttiin paljonkin, vaan noista ei.
Siteitä oli aina kaapissa, rintsikat ostin itse, mutta pienirintaisena käytin niitä vain harvoin. Ja säilytin niitä muun ajan vähän piilossa.
Kaikki muu lapsuudessani olikin sitten 10/10.
Ja miten toimin itse omien tyttärieni kanssa: en puhunut heille kuukautisista, joskaan se ei ole tai ollut meillä asia, jota piilottelin. Mutten ole selittänyt heille, että mikä se koko homma oikein on - leffat, koulu ja kaverit ehtivät ensin.
Samoin seksi; siitäkään en ole juuri puhunut. En siis osaa, en tiedä miten siitä puhuisin?
Jotain sellasta olen puhunut, ettei kukaan saa milloinkaan koskaan koskea teihin ilman lupaa ja että seksin tulee olla hyvä ja iloinen asia. Että sinun kehosi ja mielesi on arvokas ja hieno jne. Mutta luulen (kuvittelen) heidän tietävän sex education-sukupolven kasvatteina jo niin paljon, että nauraisivat itsensä pyörryksiin, jos alkaisin nyt selostamaan heille vaikka nyt klitoriksesta, että sepäs onkin kuulkaa melkoinen vekotin. Mut ehkä pitäis, vai? Kyllä kaukaiselta tuntuu.
Löysin tämän keskustelun sattumalta, ja täällä on yksi kanssasisko lisää. Äiti -42 ja minä -71. Ja kyllä: mistään ei puhuttu, minun kuukautiset oli äidille järkytys, kehuja ja kiitosta ei tullut, sättimistä ja moitetta senkin edestä. Elämä on mennyt vanhempien ehdoilla, ilkkuessa, ivatessa, ilman tukea elämässä ja ilman tukea omassa äitiydessä. Äitini ilmoitti, että omat lapset on hoidettu, muiden lapsia eivät hoida. Eivät olleet 4 lapsen kastejuhlissa, synttäreillä, elämässä, muuta kuin satunnaisesti, ja silloinkaan eivät ole muistaneet edes lasten ikiä, saati että olisi ollut jotain yhteistä lastenlasten kanssa. Olen aina ollut syntipukki aivan kaikkeen, isän huono työpäivä oikeutti antamaan selkäsaunan 3-vuotiaasta 15-vuotiaaksi, äidin katsoessa vieressä. Isosiskoni on ollut isän kultalapsi ja isoveljeni äidin kultalapsi, minä se syntipukki ihan kaikkeen. Postejakaan en osannut lajitella oikein olohuoneen pöydälle kolmekymppisenä, kun kävin hoitamassa heidän monen viikon ulkomaanmatkansa aikana heidän taloaan.
Päätin 45-vuotiaana että minulla on vain yksi elämä, enkä tuhlaa sitä enempää ihmisiin jotka tuovat ahdistusta ja myrkyttävät ilmapiirin, ja otin tietoisesti etäisyyttä (siitä että näimme heidän ehdoillaan muutaman kerran vuodessa, koska heillä on eläkeläisinä niin paljon kiireitä). Toki siitäkin on sätitty selän takana sisaruksilleni.
Emme ole muuten tekemisissä kuin kohteliaisuussyistä puhelun verran kerran pari vuodessa.
Olen ollut katkera koko elämäni heidän käytöksestään, kylmyydestään, empatian puutteesta ja henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, ja eniten ehkä siitä, että minun lapsillani ei ole koskaan ollut niitä isovanhempia, joiden lempeää ja viisasta läsnäoloa olisi kaivattu.
Minä olen todennut saman kuin niin monet tässä ketjussa: turha säälitellä kaikkia yksinäisiä vanhuksia joita lapset ja lapsenlapset eivät käy tapaamassa. He ovat saattaneet ansaita kylmän yksinäisyyden, enkä usko että ikävöin kun he ovat kuolleet.
Omille lapsilleni olen luonut empaattista ja keskustelevaa suhdetta, halaan ja välitän, kerron että
ovat tärkeitä ja rakkaita ja riittäviä sellaisina kuin ovat.
Miksei kukaan ole tehnyt tästä aiheesta mitään tutkimusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse pyöritellyt näitä asioita päässäni viime aikoina paljonkin. Miettinyt lähinnä sitä, että en ole saanut vanhemmiltani empatiaa enkä juurikaan positiivista palautetta. Olen nyt 47 v ja olen miettinyt, että olenko koskaan niitä saanutkaan. Vanhempani ovat kouluttamattomia tavallisia duunareita ja minä ja sisareni kuitenkin akateemisesti koulutettuja, joten jotain kannustusta varmaan lapsena saimme.
Vanhempani ovat kumpikin lähes 80 vuotiaita. He olivat mielestäni todella onnekkaita, kun kumpikin saivat elää yli 70 vuotiaiksi saakka vailla mitään perussairauksia ja suurempia vaivoja (verrattuna moniin ikätovereihinsa) . Toki sitten on tullut verenpainetta, hyväennusteinen eturauhassyöpä ja äitini lonkka on vaihdettu.
Esimerkiksi itse taas jouduin alle kolmikymppisenä tapaturmaan, jossa toinen jalka ja käsi saivat vaurioita. Takana on useita leikkauksia, joissa viat on saatu onneksi aika hyvin korjattua. Voin elää normaalisti, mutta joudun tekemään paljon töitä lihaskunnon eteen ja selvyys on, että useampi nivel joudutaan vaihtamaan muutaman vuoden päästä. Lisäksi minulla on pari kroonista sairautta ollut jo nuoresta lähtien, lapsemme sairastui muutama vuosi sitten vakavasti, myös toinen lapsi oirehti sisaruksen sairauden takia (huolta, pelkoa, lievää ahdistusta) , samoihin aikoihin miehen sisko kuoli alle nelikymppisenä, työelämässä tuli suuria muutoksia jne, joten takana on aika raskaitakin aikoja.
Välillä vanhempieni kanssa jutellessa tuntuu siltä, ettei kenelläkään ole niin surkeaa kohtaloa kuin heillä, kun on niin paljon sairauksia ja murhetta. Lapsemme sairastaessakin tuntui, että sairaus on _heille_ niin raskasta. Kertoessani omasta tulevasta leikkauksesta, oli vastauksena "jaa". Vaikka anoppinikin on saman ikäpolven ihminen (ei mikään keskusteluja ja ehkä hieman hössöttäjä) , niin olen häneltäkin saanut enemmän empatiaa vuosien mittaan ja hän on ollut huolissaan esim. pärjäämisestä pitkien sairaslomien aikana (mies töissä toisessa kaupungissa).
Myös sitä olen miettinyt, että miksi ei ikinä voi sanoa mitään positiivista. Kehun kyllä itse vuolaasti ja vilpittömästi äitini neulomia villapaitoja ja - sukkia, hänen leipomaan täytekakkuja, kaunista pihaa ja remppamiehen tekemään keittiötä. Kun meillä tehtiin pitkään harkittu kylppäriremppa, oli kommenttina "onpa erilainen". Asunnon ostettuamme sanottiin kommenttina, että keittiössä on liian vähän kaappeja ja ne ovat väärää materiaalia.
Välit ovat kunnossa ja lapsenlapset ovat varmasti heille rakkaita. Siskoni ei silti koe asioita samalla tavalla kuin minä (toki hän on itse ollut aina terve, samoin lapsensa ja elämässä ei ole muutenkaan ollut suurempaa murhetta) ja hän on saanut vanhemmiltamme muutenkin enemmän apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.
Tarve vanhempien olemassolosta tai hyvistä vanhemmista on aina. Voiko sen puute olla koskaan vapauttava tekijä kenellekään aidosti? Ei ole. Jos tarve liittyy muihin ajatuksiin tai tarpeisiin, todennäköisesti niistä selviää.
Juuri näin. Mä olen elänyt koko aikuiselämäni ilman yhteyttä vanhempiini, narsistisiin lapsenhakkaajiin, ja yllättävää kyllä päätös oli heidän, he hylkäsi kaksi vanhinta lastaan täysin ja keskittyi nuorimpaan kultalapsee .
Kyllä mun sydän on särkynyt satoja kertoja, vaikka tilanne on ollut pakko hyväksyä ja alistua siihen. Esim seuraavat tilanteet raastaa aina sydäntä
- vanhemmat ei olleet valmistujaisissa, kihlajaisissa, häissä
-vanhemmat ei onnitellet eikä mitenkään noteeranneet kun sain lapset
- vanhemmat ei olleet ristiäisissä
- vanhemmat ei ole koskaan olleet lasteni synttäreillä, jouluna, muskarin joulujuhlaesityksessä, lapsen tärkeissä tapahtumissa
- kriisin ja hädän hetkellä vanhemmat on vain lähettäneet ilkkumis- ja v*truiluviestejä, tuskaa ja hätää vaan lisäten, ei puhettakaan myötätunnosta
- ylennyksen saatuani (nimi oli lehdessä) tuli hirveä haukkumiskirje miten häpeäksi olen, miten epäonnistunut, miten mua saa hävetä (olen sukuni ensimmäinen akateeminen)Varmaan nää kuulostaa lapsellisilta, mutta on kyllä sattunut sydämeen. Kaikkein eniten silti sattui se kun vanhemmat puhelimessa huusi ja raivosi miten mulle olisi pitänyt tehdä abortti ja ta*paa jo kohtuun.
Mä olen koko elämäni yrittänyt olla hyvä ja avulias lapsi, kaikessa toiminut niin että vanhemmat olisi ylpeitä. Turha toivo. En koskaan kelpaa, ja ne tietää sen että tähän kohtaan mua just kannattaa p*ukottaa.Kyllä se tarve vanhempiin todella kestää läpi elämän, vaikka tietoisella tasolla tajuaa että mitään et tule niiltä koskaan saamaan, et mitään.
Olen pahoillani puolestasi!
Ymmärräthän, että sinussa ei ole vikaa etkä ole tätä ansainnut.
Vanhempasi ovat itse aivan rikki ja omassa kasvussaan vääristyneitä. Järkyttävää, että omat ongelmat kohdistetaan vihana lapseen.
Keskitythän asioihin, jotka tuovat sinulle iloa ja onnea.
Kaikkea hyvää ❤️
Tuo on ihan yllättävän yleistä että tietty ikäluokka (en nyt sano mikä, mutta jokainen tietää) ulkoistaa ongelmansa, ei ota vastuuta koskaan mistään omista teoistaan/sanoistaan ja käsittelee ongelmat siten, että omista lapsista valitaan syntipukki johon viha ja kiukku ja syyttely kohdistetaan. Sen syntipukki on siis kanava, johon viha ja kiukku puretaan.
T. Myös syntipukkilapsi ja vanhempien vihan ja kiukun kohde, siis ihan käsittämättömistäkin asioista -vanhempien auton rikkoontuminen, avio-ongelmat, rahaongelmat ja sukuriidat on myös minun vikani ja syyniSitten kun tuohon symtipukkiasetelmaan lisää vielä sen että se maailman mitättömin, halveksittavin, sivuutettu, vähätelty, pilkattu, jonka tarpeista ei ole koskaan vanhemmat huolehtinut on se jonka pitää olla passaamassa ja pompoteltavana kun apua tarvitaan ja ne kultahanipupusuosikkilapset vähät välittävät vanhempien avuntarpeesta eikä vanhemmat edes kuvittele häiritsevänsä ja vaivaavan heitä sehän nyt olisi hullua, vaivata nyt kunnon ihmisiä!
Sitten kun syntipukki kehtaakin olla auttamatta niin on sota käynnissä. Kyllä sitä vanhempiaan pitää auttaa, mitä se nyt on että läheisiä ei muka auteta, kyllä tuntuu pahalta ja yksinäiseltä ja kyllä ne muillakin auttaa ja aletaan puhua testamentista, sillä voi vielä viimeisen kerran loukata haudan takaakin.
Minä olen täysin syytön siihen että olen syntynyt enkä ole ansainnut tälläistä kohtelua nimenomaan omilta canhemmilta.
Niin tämä!!!
Meillä sisarus, kultalapsi, on saanut valtavan määrän rahaa, apua, on ostettu autoja, ostettu asunto sille ja kaikessa hyysätään ja autetaan ja tehdään sille remonttia ja suursiivousta sun muuta.
Mä en ole 18v iän jälkeen saanut MITÄÄN, siis pennin latia rahaa, en joululahjaa, en koskaan mitään apua, en tukea, lapsistani ei ole välitetty yhtään, eivät halua edes tavata lapsiani. Mä olen siis se syntipukki jota syytetään kaikesta mihin en edes millään lailla ole osallinen.
Silti mulle tuli järkytyksenä (olisi pitänyt toki ymmärtää että näin tässä käy) se että nyt n. 75v iässä vanhemmat ilmoitti että mä tuun saamaan vaan lakiosan, ovat tehneet testamentin suosikille, ja sille on jo siirretty ennakkoperintönä jotain omaisuutta.
Siltihän homma menee niin että minä olen sitten kuitenkin se jota odotetaan piiaksi auttamaan ja palvelemaan. Kultalapsi on siihen liian hieno, ja sillä kun on niin hieno työ (itse asiassa minä olen kyllä koulutetumpi ja paljon vaativammassa työssä mutta eihän vanhemmat näe sitä niin).
Olen harkinnut muuttoa 300km päähän. Tuo auttamis-hyppyytys on nyt alkamassa. se ei tule olemaan mitään kaunista avunpyyntöä, vaan käskytystä, komentelua, uhkailua, määräilyä ja helvetinmoista haukkumista.
Syntipukin osa on kaikista paskin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Löysin tämän keskustelun sattumalta, ja täällä on yksi kanssasisko lisää. Äiti -42 ja minä -71. Ja kyllä: mistään ei puhuttu, minun kuukautiset oli äidille järkytys, kehuja ja kiitosta ei tullut, sättimistä ja moitetta senkin edestä. Elämä on mennyt vanhempien ehdoilla, ilkkuessa, ivatessa, ilman tukea elämässä ja ilman tukea omassa äitiydessä. Äitini ilmoitti, että omat lapset on hoidettu, muiden lapsia eivät hoida. Eivät olleet 4 lapsen kastejuhlissa, synttäreillä, elämässä, muuta kuin satunnaisesti, ja silloinkaan eivät ole muistaneet edes lasten ikiä, saati että olisi ollut jotain yhteistä lastenlasten kanssa. Olen aina ollut syntipukki aivan kaikkeen, isän huono työpäivä oikeutti antamaan selkäsaunan 3-vuotiaasta 15-vuotiaaksi, äidin katsoessa vieressä. Isosiskoni on ollut isän kultalapsi ja isoveljeni äidin kultalapsi, minä se syntipukki ihan kaikkeen. Postejakaan en osannut lajitella oikein olohuoneen pöydälle kolmekymppisenä, kun kävin hoitamassa heidän monen viikon ulkomaanmatkansa aikana heidän taloaan.
Päätin 45-vuotiaana että minulla on vain yksi elämä, enkä tuhlaa sitä enempää ihmisiin jotka tuovat ahdistusta ja myrkyttävät ilmapiirin, ja otin tietoisesti etäisyyttä (siitä että näimme heidän ehdoillaan muutaman kerran vuodessa, koska heillä on eläkeläisinä niin paljon kiireitä). Toki siitäkin on sätitty selän takana sisaruksilleni.
Emme ole muuten tekemisissä kuin kohteliaisuussyistä puhelun verran kerran pari vuodessa.Olen ollut katkera koko elämäni heidän käytöksestään, kylmyydestään, empatian puutteesta ja henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, ja eniten ehkä siitä, että minun lapsillani ei ole koskaan ollut niitä isovanhempia, joiden lempeää ja viisasta läsnäoloa olisi kaivattu.
Minä olen todennut saman kuin niin monet tässä ketjussa: turha säälitellä kaikkia yksinäisiä vanhuksia joita lapset ja lapsenlapset eivät käy tapaamassa. He ovat saattaneet ansaita kylmän yksinäisyyden, enkä usko että ikävöin kun he ovat kuolleet.
Omille lapsilleni olen luonut empaattista ja keskustelevaa suhdetta, halaan ja välitän, kerron että
ovat tärkeitä ja rakkaita ja riittäviä sellaisina kuin ovat.Miksei kukaan ole tehnyt tästä aiheesta mitään tutkimusta?
Kuin omasta kynästä. Varsinkin isän antamat kiukkuselkäsaunat. Sain selkään jos isällä huono päivä töissä, sillä oli riita jonkun kanssa, suosikkijoukkue hävisi jääkiekossa, tuli veromätkyjä…. Aina oli siinä sopiva oikeutus pahoinpidellä pieni lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Löysin tämän keskustelun sattumalta, ja täällä on yksi kanssasisko lisää. Äiti -42 ja minä -71. Ja kyllä: mistään ei puhuttu, minun kuukautiset oli äidille järkytys, kehuja ja kiitosta ei tullut, sättimistä ja moitetta senkin edestä. Elämä on mennyt vanhempien ehdoilla, ilkkuessa, ivatessa, ilman tukea elämässä ja ilman tukea omassa äitiydessä. Äitini ilmoitti, että omat lapset on hoidettu, muiden lapsia eivät hoida. Eivät olleet 4 lapsen kastejuhlissa, synttäreillä, elämässä, muuta kuin satunnaisesti, ja silloinkaan eivät ole muistaneet edes lasten ikiä, saati että olisi ollut jotain yhteistä lastenlasten kanssa. Olen aina ollut syntipukki aivan kaikkeen, isän huono työpäivä oikeutti antamaan selkäsaunan 3-vuotiaasta 15-vuotiaaksi, äidin katsoessa vieressä. Isosiskoni on ollut isän kultalapsi ja isoveljeni äidin kultalapsi, minä se syntipukki ihan kaikkeen. Postejakaan en osannut lajitella oikein olohuoneen pöydälle kolmekymppisenä, kun kävin hoitamassa heidän monen viikon ulkomaanmatkansa aikana heidän taloaan.
Päätin 45-vuotiaana että minulla on vain yksi elämä, enkä tuhlaa sitä enempää ihmisiin jotka tuovat ahdistusta ja myrkyttävät ilmapiirin, ja otin tietoisesti etäisyyttä (siitä että näimme heidän ehdoillaan muutaman kerran vuodessa, koska heillä on eläkeläisinä niin paljon kiireitä). Toki siitäkin on sätitty selän takana sisaruksilleni.
Emme ole muuten tekemisissä kuin kohteliaisuussyistä puhelun verran kerran pari vuodessa.Olen ollut katkera koko elämäni heidän käytöksestään, kylmyydestään, empatian puutteesta ja henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, ja eniten ehkä siitä, että minun lapsillani ei ole koskaan ollut niitä isovanhempia, joiden lempeää ja viisasta läsnäoloa olisi kaivattu.
Minä olen todennut saman kuin niin monet tässä ketjussa: turha säälitellä kaikkia yksinäisiä vanhuksia joita lapset ja lapsenlapset eivät käy tapaamassa. He ovat saattaneet ansaita kylmän yksinäisyyden, enkä usko että ikävöin kun he ovat kuolleet.
Omille lapsilleni olen luonut empaattista ja keskustelevaa suhdetta, halaan ja välitän, kerron että
ovat tärkeitä ja rakkaita ja riittäviä sellaisina kuin ovat.Miksei kukaan ole tehnyt tästä aiheesta mitään tutkimusta?
Kuin omasta kynästä. Varsinkin isän antamat kiukkuselkäsaunat. Sain selkään jos isällä huono päivä töissä, sillä oli riita jonkun kanssa, suosikkijoukkue hävisi jääkiekossa, tuli veromätkyjä…. Aina oli siinä sopiva oikeutus pahoinpidellä pieni lapsi.
Saatiin kerran siskon kanssa selkään kun meluttiin iltauutisten aikaan liikaa... näin siis ennenkuin tuli se laki lasten pieksämisestä voimaan 1984.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Löysin tämän keskustelun sattumalta, ja täällä on yksi kanssasisko lisää. Äiti -42 ja minä -71. Ja kyllä: mistään ei puhuttu, minun kuukautiset oli äidille järkytys, kehuja ja kiitosta ei tullut, sättimistä ja moitetta senkin edestä. Elämä on mennyt vanhempien ehdoilla, ilkkuessa, ivatessa, ilman tukea elämässä ja ilman tukea omassa äitiydessä. Äitini ilmoitti, että omat lapset on hoidettu, muiden lapsia eivät hoida. Eivät olleet 4 lapsen kastejuhlissa, synttäreillä, elämässä, muuta kuin satunnaisesti, ja silloinkaan eivät ole muistaneet edes lasten ikiä, saati että olisi ollut jotain yhteistä lastenlasten kanssa. Olen aina ollut syntipukki aivan kaikkeen, isän huono työpäivä oikeutti antamaan selkäsaunan 3-vuotiaasta 15-vuotiaaksi, äidin katsoessa vieressä. Isosiskoni on ollut isän kultalapsi ja isoveljeni äidin kultalapsi, minä se syntipukki ihan kaikkeen. Postejakaan en osannut lajitella oikein olohuoneen pöydälle kolmekymppisenä, kun kävin hoitamassa heidän monen viikon ulkomaanmatkansa aikana heidän taloaan.
Päätin 45-vuotiaana että minulla on vain yksi elämä, enkä tuhlaa sitä enempää ihmisiin jotka tuovat ahdistusta ja myrkyttävät ilmapiirin, ja otin tietoisesti etäisyyttä (siitä että näimme heidän ehdoillaan muutaman kerran vuodessa, koska heillä on eläkeläisinä niin paljon kiireitä). Toki siitäkin on sätitty selän takana sisaruksilleni.
Emme ole muuten tekemisissä kuin kohteliaisuussyistä puhelun verran kerran pari vuodessa.Olen ollut katkera koko elämäni heidän käytöksestään, kylmyydestään, empatian puutteesta ja henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, ja eniten ehkä siitä, että minun lapsillani ei ole koskaan ollut niitä isovanhempia, joiden lempeää ja viisasta läsnäoloa olisi kaivattu.
Minä olen todennut saman kuin niin monet tässä ketjussa: turha säälitellä kaikkia yksinäisiä vanhuksia joita lapset ja lapsenlapset eivät käy tapaamassa. He ovat saattaneet ansaita kylmän yksinäisyyden, enkä usko että ikävöin kun he ovat kuolleet.
Omille lapsilleni olen luonut empaattista ja keskustelevaa suhdetta, halaan ja välitän, kerron että
ovat tärkeitä ja rakkaita ja riittäviä sellaisina kuin ovat.Miksei kukaan ole tehnyt tästä aiheesta mitään tutkimusta?
Kuin omasta kynästä. Varsinkin isän antamat kiukkuselkäsaunat. Sain selkään jos isällä huono päivä töissä, sillä oli riita jonkun kanssa, suosikkijoukkue hävisi jääkiekossa, tuli veromätkyjä…. Aina oli siinä sopiva oikeutus pahoinpidellä pieni lapsi.
Saatiin kerran siskon kanssa selkään kun meluttiin iltauutisten aikaan liikaa... näin siis ennenkuin tuli se laki lasten pieksämisestä voimaan 1984.
Se laki ei meillä estänyt mitään. Isä vaan nauroi röhönaurut että minua ei mikään laki estä pieksämästä lapsia, pieksän jatkossa entistä kovempaa.
Ja homma jatkui. Äiti salli kaiken ja piti kulissit, ja valehteli ruhjeet neuvolassa tyyliin ”kaatui pyörällä” tai ”tippui keinusta”. Olin niin pelokas ja arka etten todellakaan uskaltanut korjata valheita - ja selkään siitä olisi taas vaan saanut.
Valitettavasti ei ole. Hän on täysin terve ja ajatuksiltaan jopa erittäin skarppi. Hän vain sattuu inhoamaan minua ja kaikkea mitä teen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.
Tarve vanhempien olemassolosta tai hyvistä vanhemmista on aina. Voiko sen puute olla koskaan vapauttava tekijä kenellekään aidosti? Ei ole. Jos tarve liittyy muihin ajatuksiin tai tarpeisiin, todennäköisesti niistä selviää.
Juuri näin. Mä olen elänyt koko aikuiselämäni ilman yhteyttä vanhempiini, narsistisiin lapsenhakkaajiin, ja yllättävää kyllä päätös oli heidän, he hylkäsi kaksi vanhinta lastaan täysin ja keskittyi nuorimpaan kultalapsee .
Kyllä mun sydän on särkynyt satoja kertoja, vaikka tilanne on ollut pakko hyväksyä ja alistua siihen. Esim seuraavat tilanteet raastaa aina sydäntä
- vanhemmat ei olleet valmistujaisissa, kihlajaisissa, häissä
-vanhemmat ei onnitellet eikä mitenkään noteeranneet kun sain lapset
- vanhemmat ei olleet ristiäisissä
- vanhemmat ei ole koskaan olleet lasteni synttäreillä, jouluna, muskarin joulujuhlaesityksessä, lapsen tärkeissä tapahtumissa
- kriisin ja hädän hetkellä vanhemmat on vain lähettäneet ilkkumis- ja v*truiluviestejä, tuskaa ja hätää vaan lisäten, ei puhettakaan myötätunnosta
- ylennyksen saatuani (nimi oli lehdessä) tuli hirveä haukkumiskirje miten häpeäksi olen, miten epäonnistunut, miten mua saa hävetä (olen sukuni ensimmäinen akateeminen)Varmaan nää kuulostaa lapsellisilta, mutta on kyllä sattunut sydämeen. Kaikkein eniten silti sattui se kun vanhemmat puhelimessa huusi ja raivosi miten mulle olisi pitänyt tehdä abortti ja ta*paa jo kohtuun.
Mä olen koko elämäni yrittänyt olla hyvä ja avulias lapsi, kaikessa toiminut niin että vanhemmat olisi ylpeitä. Turha toivo. En koskaan kelpaa, ja ne tietää sen että tähän kohtaan mua just kannattaa p*ukottaa.Kyllä se tarve vanhempiin todella kestää läpi elämän, vaikka tietoisella tasolla tajuaa että mitään et tule niiltä koskaan saamaan, et mitään.
Olen pahoillani puolestasi!
Ymmärräthän, että sinussa ei ole vikaa etkä ole tätä ansainnut.
Vanhempasi ovat itse aivan rikki ja omassa kasvussaan vääristyneitä. Järkyttävää, että omat ongelmat kohdistetaan vihana lapseen.
Keskitythän asioihin, jotka tuovat sinulle iloa ja onnea.
Kaikkea hyvää ❤️
Tuo on ihan yllättävän yleistä että tietty ikäluokka (en nyt sano mikä, mutta jokainen tietää) ulkoistaa ongelmansa, ei ota vastuuta koskaan mistään omista teoistaan/sanoistaan ja käsittelee ongelmat siten, että omista lapsista valitaan syntipukki johon viha ja kiukku ja syyttely kohdistetaan. Sen syntipukki on siis kanava, johon viha ja kiukku puretaan.
T. Myös syntipukkilapsi ja vanhempien vihan ja kiukun kohde, siis ihan käsittämättömistäkin asioista -vanhempien auton rikkoontuminen, avio-ongelmat, rahaongelmat ja sukuriidat on myös minun vikani ja syyniSitten kun tuohon symtipukkiasetelmaan lisää vielä sen että se maailman mitättömin, halveksittavin, sivuutettu, vähätelty, pilkattu, jonka tarpeista ei ole koskaan vanhemmat huolehtinut on se jonka pitää olla passaamassa ja pompoteltavana kun apua tarvitaan ja ne kultahanipupusuosikkilapset vähät välittävät vanhempien avuntarpeesta eikä vanhemmat edes kuvittele häiritsevänsä ja vaivaavan heitä sehän nyt olisi hullua, vaivata nyt kunnon ihmisiä!
Sitten kun syntipukki kehtaakin olla auttamatta niin on sota käynnissä. Kyllä sitä vanhempiaan pitää auttaa, mitä se nyt on että läheisiä ei muka auteta, kyllä tuntuu pahalta ja yksinäiseltä ja kyllä ne muillakin auttaa ja aletaan puhua testamentista, sillä voi vielä viimeisen kerran loukata haudan takaakin.
Minä olen täysin syytön siihen että olen syntynyt enkä ole ansainnut tälläistä kohtelua nimenomaan omilta canhemmilta.Niin tämä!!!
Meillä sisarus, kultalapsi, on saanut valtavan määrän rahaa, apua, on ostettu autoja, ostettu asunto sille ja kaikessa hyysätään ja autetaan ja tehdään sille remonttia ja suursiivousta sun muuta.
Mä en ole 18v iän jälkeen saanut MITÄÄN, siis pennin latia rahaa, en joululahjaa, en koskaan mitään apua, en tukea, lapsistani ei ole välitetty yhtään, eivät halua edes tavata lapsiani. Mä olen siis se syntipukki jota syytetään kaikesta mihin en edes millään lailla ole osallinen.Silti mulle tuli järkytyksenä (olisi pitänyt toki ymmärtää että näin tässä käy) se että nyt n. 75v iässä vanhemmat ilmoitti että mä tuun saamaan vaan lakiosan, ovat tehneet testamentin suosikille, ja sille on jo siirretty ennakkoperintönä jotain omaisuutta.
Siltihän homma menee niin että minä olen sitten kuitenkin se jota odotetaan piiaksi auttamaan ja palvelemaan. Kultalapsi on siihen liian hieno, ja sillä kun on niin hieno työ (itse asiassa minä olen kyllä koulutetumpi ja paljon vaativammassa työssä mutta eihän vanhemmat näe sitä niin).
Olen harkinnut muuttoa 300km päähän. Tuo auttamis-hyppyytys on nyt alkamassa. se ei tule olemaan mitään kaunista avunpyyntöä, vaan käskytystä, komentelua, uhkailua, määräilyä ja helvetinmoista haukkumista.
Syntipukin osa on kaikista paskin.
No, sun pitää toimia niin kuin sinusta hyvältä tuntuu. Mieti, miltä tuntuu sinä päivänä, kun vanhempaasi ei enää ole. Voitko katsoa itseäsi peilistä teit mitä sitten teitkin?
Minä toimin näin ja lopetin puheyhteyden vanhempaan. Kirjoitimme kirjeitä. Oli myös lellikki tai parikin. Mut ja mun tarpeet aina sivuutettiin. Samoin oli lastenlasten kanssa.
En toiminut kostaakseni tai tasatakseni puntteja tai alleviivatakseni mitään. Toimin niin, jotta saisin mielelleni rauhan, pääsisin tasapainoon. Ei tarvinnut katua. Toki vanhemman kuolema oli surullinen asia, mutta eipähän oltu ainakaan riidoissa. Kirjeitse on hankala riidellä. Rakkautta, tukea tai apua en olisi saanut muutoinkaan.
joo elossa on haukkuu isää joka päivä.
Syntynyt olen -71. Äitini, joka oli minulle hyvin rakas, on jo kuollut. Monista asioista kyllä puhuttiin, mutta kuukautiset ja rintaliivit olivat vissiin vaikea aihe. Tosin silloin kun minun kuukautiset alkoivat, ei ollut niin suurta arsenaalia kuukautissuojia kuin nykyään. Äidiltä kyllä sai aina siteitä kun oli kuukautiset, ne olivat isoja ja kömpelöitä. Itse ostin sitten kaupasta tamponeja, mutta niiden käyttö oli alkuun vaikeaa. Jostain syystä minulle ei ostettu rintsikoita ennenkuin minua oli koulussa kiusattu jo pitkään isoista rinnoista ja rintsikattomuudesta. Poikaystäväni äiti suhtautui hyvin, ja olisi lähes adoptoinut poikakaverini. Etenkin aikuistuttuani äiti on ollut tukena ja ystävänä. Olen hänelle kiitollinen monesta asiasta. Yhden asian hän opetti meille ja se oli se, että pää pystyssä pitää kulkea ja ryhti pitää sekä itsestään pitää olla ylpeä. Vasta hänen kuolemansa jälkeen olen ymmärtänyt häntä paremmin kuin eläessään. Olen nyt vasta tutustunut hänen omiin ystäviinsä ja olen ymmärtänyt ettei äitini ollut pelkkä meidän äiti, vaan hän oli nainen, jolla oli elämässään paljon muutakin kuin me lapset ja puoliso. Minun lapsuuteni oli vain pieni pätkä hänen elämänsä aikajanalla. Ja hän itse oli erilaisten kanojen summa. Ja hyvin rakas.
Vierailija kirjoitti:
Syntynyt olen -71. Äitini, joka oli minulle hyvin rakas, on jo kuollut. Monista asioista kyllä puhuttiin, mutta kuukautiset ja rintaliivit olivat vissiin vaikea aihe. Tosin silloin kun minun kuukautiset alkoivat, ei ollut niin suurta arsenaalia kuukautissuojia kuin nykyään. Äidiltä kyllä sai aina siteitä kun oli kuukautiset, ne olivat isoja ja kömpelöitä. Itse ostin sitten kaupasta tamponeja, mutta niiden käyttö oli alkuun vaikeaa. Jostain syystä minulle ei ostettu rintsikoita ennenkuin minua oli koulussa kiusattu jo pitkään isoista rinnoista ja rintsikattomuudesta. Poikaystäväni äiti suhtautui hyvin, ja olisi lähes adoptoinut poikakaverini. Etenkin aikuistuttuani äiti on ollut tukena ja ystävänä. Olen hänelle kiitollinen monesta asiasta. Yhden asian hän opetti meille ja se oli se, että pää pystyssä pitää kulkea ja ryhti pitää sekä itsestään pitää olla ylpeä. Vasta hänen kuolemansa jälkeen olen ymmärtänyt häntä paremmin kuin eläessään. Olen nyt vasta tutustunut hänen omiin ystäviinsä ja olen ymmärtänyt ettei äitini ollut pelkkä meidän äiti, vaan hän oli nainen, jolla oli elämässään paljon muutakin kuin me lapset ja puoliso. Minun lapsuuteni oli vain pieni pätkä hänen elämänsä aikajanalla. Ja hän itse oli erilaisten kanojen summa. Ja hyvin rakas.
. " Erilaisten janojen summa"
Tarve vanhempien olemassolosta tai hyvistä vanhemmista on aina. Voiko sen puute olla koskaan vapauttava tekijä kenellekään aidosti? Ei ole. Jos tarve liittyy muihin ajatuksiin tai tarpeisiin, todennäköisesti niistä selviää.