Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
3841/8043
|
25.01.2022 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Minua oksettaa, kun luen juttuja "ihanista isovanhemmista". Kuinkahan paljon kulissien takana on omien lasten alistamista, laiminlyöntiä, kaltoinkohtelua, hakkaamista, perheväkivaltaa, uhkailua ja hylkäämistä?
Nyt isovanhempana yritetään raivokkaasti korjata omaa, huonoa vanhemmuutta. Sekaannutaan ja puututaan aikuisten lasten asioihin ja kaikkeen mahdolliseen. Haukutaan miniöitä ja vävyjä. Käyttäydytään ilkeästi aikuisia lapsia, miniöitä ja vävyjä kohtaan.
Suomessa on hyvin paljon yksinäisiä vanhuksia. Onkohan osa näistä yksinäisistä ja kotiin tai hoitopaikkoihin unohdetuista vanhuksista lastensa kaltoinkohtelijoita ja lastenhakkaajia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskomatonta! Kuin munelämästä tuo aloitus, en jaksa lukea koko ketjua.
Minä -71 äiti -44
Miettikää että lapsenhakkaaja hirviöisälläni on nyt 17 ja 19 v- lapset. Ja sen kohta 50 v vaimo ei tajuu mitään koska sen vanhemmat oli kilttiksiä!?
Ihme valheellisuutta. Totta viserrätte.
Vierailija kirjoitti:
Minua oksettaa, kun luen juttuja "ihanista isovanhemmista". Kuinkahan paljon kulissien takana on omien lasten alistamista, laiminlyöntiä, kaltoinkohtelua, hakkaamista, perheväkivaltaa, uhkailua ja hylkäämistä?
Nyt isovanhempana yritetään raivokkaasti korjata omaa, huonoa vanhemmuutta. Sekaannutaan ja puututaan aikuisten lasten asioihin ja kaikkeen mahdolliseen. Haukutaan miniöitä ja vävyjä. Käyttäydytään ilkeästi aikuisia lapsia, miniöitä ja vävyjä kohtaan.
Suomessa on hyvin paljon yksinäisiä vanhuksia. Onkohan osa näistä yksinäisistä ja kotiin tai hoitopaikkoihin unohdetuista vanhuksista lastensa kaltoinkohtelijoita ja lastenhakkaajia?
Iltani kuluksi eksyin lukemaan mielipiteitänne, minä mummo neljälle lapsen lapselle. Onneksi en löytänyt omia käytöstapojani noista kauhukertomuksista. Olen ollut äiti joka uskoi hyvään, läheisyyteen, rakastavaan käytökseen ja näen, että se heijastuu myös lapsistani kuin lapsenlapsistani, huomioimme toinen toisemme, kohteliasta välitöntä käytöstä, autamme puolin ja toisin, mutta en mene heidän koteihinsa kysymättä sopiiko ja vain kutsusta, tapaamme useamman kerran kuussa.
Tutulta kuulostaa! Ei halailtu, ei sanottu että rakastaa. Ekan kerran halasin isääni muutama vuosi sitten, tuntui oudolta kun ei ole tottunut. Seksistä ei puhuttu mitään eikä kuukautisista. Siteitä ja rintsikat kyllä sain äidiltäni. Työ oli elämän ykkösasia. Äitini kärsi mt-ongelmista, stressistä ja migreenistä, huuto ja tappelut oli jokaviikkoisia ilmiöitä, ja aina joutui olemaan varpaillaan että millä tuulella äiti on. Mistään oikeista asioista ei mekään olla ikinä puhuttu, ei vieläkään. Olen yrittänyt, mutta vanhemmat ei halua kuulla, kieltävät kaiken, mm. mt-ongelmia ei heille ole olemassa, vaikka perin äitini taipumukset. En siis toisin sanoen saanut hoitoa jo lapsena alkaneisiin ongelmiin kuin vasta reilusti aikuisiässä. Etenkin äitini on myös halunnut kontrolloida elämääni vielä näin keski-iässä, koska hän ei hyväksy valintojani. Esim. kotiin haluttiin väärän väriset seinät, mikä ei tietenkään kuulu hänelle, mutta niin vain nosti metelin. Ylipäänsä teen paljon väärin, enkä osaa mitään, tuhlaan rahojani turhuuksiin, jne. Kulissit on vahvasti pystyssä, ulos päin pitää näyttää, että kaikki sujuu täydellisesti. Inhoan myös sitä, miten äitini puhuu ystävistä ja tuttavista lähes pelkästään pahaa. On jotenkin raskasta kuunnella sitä. Päin naamaa on heille kyllä ihan mukava. Tuntuu, että tuokin on ikäluokkakysymys, että sen ikäiset suhtautuu toisiin paljon negatiivisemmin.
Toisaalta siinä ettei lapsena saanut ikinä mitään "turhaa" oli se hyvä puoli, että nyt on helpompi luopua tavarasta. Toki äitini sitten puolestaan on hamstrannut heidän talonsa täyteen. Ehdottelen, josko muuttaisivat kaupunkiin lähemmäs palveluita, koska alkaa olla vaikeaa ylläpitää taloa, mutta se ei onnistu, kun tavarat ei mahdu kerrostalokämppään.
Olen toisinaan kateellinen nuorisolle, koska ovat saaneet paljon paremman alun. Mm. kun tuttava sanoi lapselleen, että tämä voi mennä opiskelemaan ihan mitä vain haluaa, tärkeintä että on onnellinen. Kyllä toki itsekin opiskelin mitä halusin, mutta siitä seurasi hirveät riidat ja moitteet. Yksi niitä epäonnistumisen paikkoja...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa! Ei halailtu, ei sanottu että rakastaa. Ekan kerran halasin isääni muutama vuosi sitten, tuntui oudolta kun ei ole tottunut. Seksistä ei puhuttu mitään eikä kuukautisista. Siteitä ja rintsikat kyllä sain äidiltäni. Työ oli elämän ykkösasia. Äitini kärsi mt-ongelmista, stressistä ja migreenistä, huuto ja tappelut oli jokaviikkoisia ilmiöitä, ja aina joutui olemaan varpaillaan että millä tuulella äiti on. Mistään oikeista asioista ei mekään olla ikinä puhuttu, ei vieläkään. Olen yrittänyt, mutta vanhemmat ei halua kuulla, kieltävät kaiken, mm. mt-ongelmia ei heille ole olemassa, vaikka perin äitini taipumukset. En siis toisin sanoen saanut hoitoa jo lapsena alkaneisiin ongelmiin kuin vasta reilusti aikuisiässä. Etenkin äitini on myös halunnut kontrolloida elämääni vielä näin keski-iässä, koska hän ei hyväksy valintojani. Esim. kotiin haluttiin väärän väriset seinät, mikä ei tietenkään kuulu hänelle, mutta niin vain nosti metelin. Ylipäänsä teen paljon väärin, enkä osaa mitään, tuhlaan rahojani turhuuksiin, jne. Kulissit on vahvasti pystyssä, ulos päin pitää näyttää, että kaikki sujuu täydellisesti. Inhoan myös sitä, miten äitini puhuu ystävistä ja tuttavista lähes pelkästään pahaa. On jotenkin raskasta kuunnella sitä. Päin naamaa on heille kyllä ihan mukava. Tuntuu, että tuokin on ikäluokkakysymys, että sen ikäiset suhtautuu toisiin paljon negatiivisemmin.
Toisaalta siinä ettei lapsena saanut ikinä mitään "turhaa" oli se hyvä puoli, että nyt on helpompi luopua tavarasta. Toki äitini sitten puolestaan on hamstrannut heidän talonsa täyteen. Ehdottelen, josko muuttaisivat kaupunkiin lähemmäs palveluita, koska alkaa olla vaikeaa ylläpitää taloa, mutta se ei onnistu, kun tavarat ei mahdu kerrostalokämppään.
Olen toisinaan kateellinen nuorisolle, koska ovat saaneet paljon paremman alun. Mm. kun tuttava sanoi lapselleen, että tämä voi mennä opiskelemaan ihan mitä vain haluaa, tärkeintä että on onnellinen. Kyllä toki itsekin opiskelin mitä halusin, mutta siitä seurasi hirveät riidat ja moitteet. Yksi niitä epäonnistumisen paikkoja...
Tuo on niin totta oman äitinikin kohdalla. Hän on haukkunut aina kaikki, siis ihan kaikki sukulaiset, tutut, minun ystäväni ja heidän vanhempansa. Mitään linnakundeja kaveripiiriini ei ole koskaan kuulunut, normaaleja työssäkäyviä ihmisiä mutta ei nyt mitään aatelisia tai prinsessoita kuitenkaan. Mutta kaikki ihmiset ovat hänen mielestä olevinaan, ihmeellisiä, kummallisia, eivät tule toimeen lastensa kanssa yms. paskaa.
Vierailija kirjoitti:
Moi kaikki. Olen kirjoitellut tähän ketjuun jo pari kertaa aiemminkin. Minun äitini, joka on nyt jo 75 v on edelleen minulle suuri tuskan aihe. Olen itse pitkälle yli 40 - eli jo keski-ikäinen aikuinen. Olimme lapsen kanssa hänen luonaan lomalla käymässä. Hänen piti lämmittää lapselle ruokaa (lounasta) kun itse istuin pakollisessa etäkokouksessa n 30 minuuttia. Jotenkin kesken kokouksen tilanne eskaloitui siihen että hän huusi minut keittiöön hoitamaan itse lapseni. Kun menin sinne, hän kävi minuun käsiksi. Aivan uskomatonta sanoakin tämä. Tämä isoäiti kävi minuun käsiksi, yritti lyödä ja raahasi minut ulos keittiöstä väkivaltaisesti. Kesken kokouksen, samalla kun työkaverini odottivat että palaisin teamsiin. Kun sanoin että hän käyttäytyy kuin hullu, hän otti puhelimensa ja alkoi VIDEOIDA minua. Kerää kuulemma todistusaineistoa siitä millainen paha tytär oikeasti olen.
Menin takaisin kokoukseen aivan pöllämystyneenä ja kerroin lapselleni että joudumme nyt lähtemään mummolasta hotelliin. Tästä tietenkin seurasi kauhea marttyyrikohtaus ja draama jota selviteltiin monta päivää. Tämä oli kesälomamme toinen päivä, olimme tässä vaiheessa olleet mummolassa yhden yön. Sekin oli liikaa.
Tilanne on tosi hankala. Äitini on akateemisesti koulutettu ja fiksu ihminen mutta ei pysty hillitsemään itseään eikä käytöstään ja yrittää edelleen hallita minua sekä koko perhettäni fyysisellä väkivallalla! Jos asia ei olisi niin vakava niin naurattaisi. Asumme itse hänestä niin kaukana nykyään että tämän vanhan lapsuusaikojeni käytöksen kohtaaminen yhtäkkiä tuntuu aivan absurdilta. Todella surullista.
Valitettavasti isäni on jo kuollut, hänen läsnäolonsa aina vähän rauhoitti ja tasapainotti tilannetta. Mutta nyt on ikään kuin äidilläni ei ole enää mitään estoja. Hän vihaa ja halveksuu minua aivan avoimesti ja sanoo sen myös.
Epäilen että äidilläsi joko Alzheimerin tauti tai muu sairaus kärjistää tilanteen vielä pahemmaksi kuin mitä se olisi muuten ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä pahat ja väkivaltaiset ihmiset eivät koskaan muutu hyviksi ihmisiksi. He eivät tunnista ja tunnusta omia virheitään ja epäonnistumisiaan. Heillä ei ole halua ja kykyä kuunnella. Ikääntyvä ihminen ei muutu vanhetessaan paremmaksi. Päinvastoin heistä tulee vieläkin ilkeämpiä, hankalampia ja röyhkeämpiä vanhetessaan. Vaivat, sairaudet ja muistisairaus tekevät hankalasta vanhuksesta entistä hankalamman. Moniin muistisairauksiin kuuluu myös aggressiivisuutta ja väkivaltaisuutta.
Toimiva keino on minimoida yhteydenpito hankaliin narsisteihin. Kun vaikeita isovanhempia tapaa vain kerran tai kaksi vuodessa pakosta, voit suojella itseäsi, puolisoasi ja lapsiasi narsististen ihmisten myrkylliseltä vaikutukselta. Minä en luota vähääkään appivanhempiin. En pyydä heiltä ikinä mitään apua mihinkään asiaan. En anna lapsiani hoitoon lastenhakkaajille. En anna lapsia yökylään mummolaan, koska puolison vanhemmat hyväksyvät lapsiin kohdistuvan kuritusväkivallan.
Pitkä välimatka auttaa ja takaa meille kotirauhan. Kukaan ei pamahda kotimme ovelle kutsumatta. Miten pärjäävät ne lapsiperheet, joilla hankalat ja rajattomat isovanhemmat asuvat naapurissa tai samalla paikkakunnalla? Onko perheenne arki yhtä he##ettiä?
Vierailija kirjoitti:
Tämä! En kannata väkivaltaa. Silti hyväksyn, että pitkäaikaista ja rajua väkivaltaa kokenut lapsi lopulta nujertaa ja hakkaa sadistisen äitinsä tai isänsä tai molemmat. Sinä toimit aivan oikein! Oliko teillä sukulaisia tai naapureita, jotka tiesivät perheväkivallasta ja vanhempienne juopottelusta? Entä miten koulu ja opettajat toimivat? Soitettiinko kotiinne koskaan poliisia? Ja miksi kukaan ei auttanut Teitä lapsia?
Nämä 1940- ja 1950-luvulla syntyneet vanhemmat ovat usein HIRVIÖITÄ. Eivät toki kaikki, mutta iso osa. On ihan oikein, että nyt ja tulevaisuudessa nämä ihmiset saavat vanhoina virua kodeissa ja laitoksissa yksinäisinä ja vaipoissaan. He eivät ansaitse omilta lapsiltaan mitään hyvää - ystävällisyyttä, yhteydenpitoa, myötätuntoa, huolenpitoa, välittämistä ja rakkautta.
He ovat laiminlyöneet ja kohdelleet kaltoin omia lapsiaan. Lapsia on kuritettu henkisesti ja fyysisesti käyttäen perheväkivaltaa ja vanhempien valta-asemaa "kasvatuskeinona". Oman lapsen itsetunto on lytätty ja lasta ja lapsen tunteita ei ole hyväksytty. "Kasvatusmenetelmiin" on kuulunut lapsen alistaminen, pelottelu, uhkailu, haukkuminen, nimittely, kiroilu, huutaminen, lyttääminen ja kaikenlainen negatiivinen suhtautuminen lapseen.
Perheväkivallan lisäksi moni lapsi ja nuori on kärsinyt vanhempiensa juopottelusta ja runsaasta alkoholin käytöstä. Lapsen perustarpeet on laiminlyöty monessa kodissa täysin. Suomessa lapsen alistaminen ja ruumiillinen kuritus on kielletty lailla vasta 1.1.1984. Nykyään tehtäisiin lastensuojeluilmoitus, soitettaisiin perheväkivaltatilanteessa poliisit paikalle ja näiltä HIRVIÖILTÄ otettaisiin lapset huostaan.
Nämä "isovanhemmat" eivät ansaitse isovanhemman arvoa. He eivät ansaitse edes oikeutta pitää yhteyttä ja tavata lapsenlapsiaan. Nämä luonnehäiriöiset ja itsekkäät narsistit ovat epäluotettavia, ilkeitä ja pahoja ihmisiä, jotka vihaavat omia lapsiaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vm -79
Oma lapsuuteni oli kamala, oli fyysistä ja henkistä väkivaltaa, hylkäämistä ja suoranaista vihaa mitä äiti kohdisti lapsiinsa. Meitä oli kaksi lasta ja minä nuorempi tytär. Lapsuus oli lasinen ja illan riehakas humala vaihtui pikkutunneilla siihen että äiti pahoinpideltiin ja me lapset itkettiin ja kiljuttiin kauhusta. Juostiin karkuun kun humalainen isä haki ladatun haulikon. Joskus kun isä sammui humalassa, äiti potki aviomiestään joka makasi lattialla. Välillä minua haettiin riidansovittelijaksi vaikka kahden aikaaan yöllä, kun äiti huusi minua hakemaan isä pois, oli mentävä. Kumma kun se oli aina minä jota haettiin neuvottelijaksi eikä veljeäni. Olin 4-8-vuotias.
Äiti sai mittavia raivokohtauksia jolloin niin koirat, kissat kuin lapsetkin saivat huolella selkään. Aseina toimivat niin nuppineulat kuin sähköjohdot. Ihmisen kekseliäisyys on rajaton kun sadismista on kyse. Joskus kun äiti tuli vihaisena kotiin, kysyin häneltä että haluaako hän antaa minulle selkään. Lapsen mieli kun käänsi asiat niin että äidille tulee parempi mieli kun sai lyödä. Jossain vaiheessa lopetin itkemisen kun piiska viuhui. Tuijotin hajamielisesti seinään ja itkevälle veljelle totesin että hoidetaan alta pois.
Nuppineulatarina onkin mielenkiintoinen. Äitini piti ompelemisesta ja nuppineulat olivat hänen aseitaan. Ne tuntuivat aika ikäville kun niillä pisteltiin eikä niistä pahemmin jälkiä jäänyt. Mutta muistan kun äitini käytti nuppineuloja koiraamme, hän iski neulat melkein nuppiin asti koiraparkaan. Ja kyllä koira kirkuikin. Voi sitä koiraparkaa, me vietimme monet hetket sängyn alla piilossa kun äiti tuli töistä kotiin. Ei, ei lapset ja koirat tulleet äitiä vastaan kun hän tuli töistä, me menimme sängyn alle piiloon ja kuuntelimme kuinka ulko-ovi avautuu ja miten se menee kiinni. Jos ovi paiskautuu kiinni, on tiedossa selkäsauna.[/Voi jumalauta! Mä olen syntynyt 77 ja tunnistan kyllä miten lapsiin käytettiin valtaa. Itsekin sain piiskaa kunnes teini- ikäisenä hakkasin äidin. Sen jälkeen loppui fyysinen kuritus. Olen sanonut vanhemmille että mun elämään ei puututa muuten tulee kosto satakertaisena. Eivät uskalla enää puuttua mihinkään ja se on hyvä!
Kuulostaa niin tutulta. Kuukautiseni alkoivat 13-vuotiaana ja olin ihan paniikissa, kun näistä asioista ei voinut puhua äidin kanssa. Häpeillen ostin siteitä omilla rahoillani, joita sain kesätöistä. Jos siteet loppuivat, niin revin pyyhkeitä osiin tai käytin vessapaperia. Äiti kyllä tiesi kuukautisista, koska lakanat oli veressä, muttei koskaan maininnut mitään.
Kaikki seksuaalisuus oli häpeällistä (ei oltu uskovaisia) ja muistan kun kerran äitini tuttu tuli vastaan tyttärensä lasta vaunussa työntäen niin äiti sanoi vaan, ettei "meidän Sanna pojista välitä" eli ettei meidän perheeseen lapsia tulisi minun kauttani. Olin tuolloin 19-vuotias.
Kauhea syyllisyys koko ajan kaikesta. Jos vanhemmilla oli pää kipeä, niin se johtui meistä lapsista ja pelottelivat, että meidän takia vielä kuolemaan joutuvat. Myös kasvatuslaitokseen joutumisella uhkailtiin joka välissä ja näytettiin jo paperia, joka oli laitettu vetämään.
Isä oli kunnon narsisti. Välillä lähti metsään ja palasi illalla ja oli nukkunut jossain puun alla. Oli kuulemma meidän vika, kun ei kestänyt meidän lapsien riitelyä.
Ihan hirveä lapsuus oli näitten boomereitten tyttärenä. Ei olla missään tekemisissä nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa niin tutulta. Kuukautiseni alkoivat 13-vuotiaana ja olin ihan paniikissa, kun näistä asioista ei voinut puhua äidin kanssa. Häpeillen ostin siteitä omilla rahoillani, joita sain kesätöistä. Jos siteet loppuivat, niin revin pyyhkeitä osiin tai käytin vessapaperia. Äiti kyllä tiesi kuukautisista, koska lakanat oli veressä, muttei koskaan maininnut mitään.
Kaikki seksuaalisuus oli häpeällistä (ei oltu uskovaisia) ja muistan kun kerran äitini tuttu tuli vastaan tyttärensä lasta vaunussa työntäen niin äiti sanoi vaan, ettei "meidän Sanna pojista välitä" eli ettei meidän perheeseen lapsia tulisi minun kauttani. Olin tuolloin 19-vuotias.Kauhea syyllisyys koko ajan kaikesta. Jos vanhemmilla oli pää kipeä, niin se johtui meistä lapsista ja pelottelivat, että meidän takia vielä kuolemaan joutuvat. Myös kasvatuslaitokseen joutumisella uhkailtiin joka välissä ja näytettiin jo paperia, joka oli laitettu vetämään.
Isä oli kunnon narsisti. Välillä lähti metsään ja palasi illalla ja oli nukkunut jossain puun alla. Oli kuulemma meidän vika, kun ei kestänyt meidän lapsien riitelyä.
Ihan hirveä lapsuus oli näitten boomereitten tyttärenä. Ei olla missään tekemisissä nyt.
Pitää itseään todella hyvänä ihmisenä, muut ovat huonoja peukalonpyörittelijöitä, varsinkin jos ei elä samalla tavalla kuin hän ja tottele hänen oikkuja. Närkästyy ja on narsisti. Varmasti mukavaa seuraa samankaltaiselle kuin hän itse, paitsi että hakee aina itseään "heikompaa" seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen syntynyt 70-luvun alussa, vanhempani 50-luvun alussa. En tunnista heitä, enkä itseäni, tästä ketjusta. Vanhempani olivat varmaan nuorempia mitä tässä ketjussa muiden kirjoittajien vanhemmat ovat (+/- 70v), eivätkä he ole kokeneet sota-ajan lapsuutta. Heillä oli kuitenkin niukka, tai ennemminkin köyhä lapsuus. Ihan suoranaista nälkiintymistä eivät ole kokeneet, mutta ruokaakin on ajoittain ollut liian vähän. He eivät myöskään koskaan päässeet opiskelemaan, koska ei todellakaan ollut heidän perheillään varaa laittaa lapsia edes keskikouluun! Yksi tätini, erityisen hyvin koulussa menestynyt, pääsi keskikouluun, koska mummoni erikseen säästi maitotilirahoista rahat sitä varten - mutta kaikkien koulunkäyntiin se ei riittänyt.
Mitä olen tätieni, setieni ja enojeni lapsuusmuistoja kuunnellut, niin heillä on kuitenkin ollut turvallinen ja lempeä lapsuus. Rajat ovat olleet, ja itse on pitänyt pärjätä - ja oma osansa perheen työstä on pitänyt tehdä. Äitini ensimmäinen työpaikka oli 11-vuotiaana lastenhoitajana! Etenkin isäni vanhemmat olivat hyviä ihmisiä, ei siis sellaisia "hyviä ihmisiä" joille ulkokuori ja ulosnäyttäminen oli tärkeää. Pappani oli liki 80v, kun hän kerran seisoi keittiön ovensuussa katselemassa, kun mummoni leipoi. Pappa vinkkasi minulle "Kyllä tuo X on niin hyvä" ja hymyili. Tottakai isovanhemmat myös komensivat meitä mukuloita, ja toinen isoisäni oli alkoholisti, mutta ei hän ollut paha ihminen, ehkä vähän väsynyt (viinahan oli 70-luvulla kipulääke, hän oli loukannut työtapaturmassa selkänsä pahasti ja joutui/pääsi sairaseläkkeelle jo hyvin nuorena). Risua olivat kaikki saaneet, ja sain minäkin selkäsaunan muutaman kerran - ja vieläpä sijaiskärsijänä, koska syyllinen oli pikkuveljeni...
Mutta meille ei koskaan sanottu, että meistä ei tule mitään, tai että emme ole minkään arvoisia. Meille hankittiin mitä me tarvitsimme tai mitä me oikein todella halusimme, minä sain kitaran ja tietokoneen (!) ja veljeni sai sitten aikanaan mopon. Minä valitsin mielummin polkupyörän.
Vanhemmillani ei ollut kokemusta opiskelusta, suvussa ei juurikaan edes ylioppilaita siis ollut, mutta heille oli itsestäänselvää, että menen lukioon ja korkeakouluun/yliopistoon. Ylioppilasjuhlat jouduin järjestämään itse, mutta se ei liity siihen, että olin syntynyt 70-luvulla, vaan siitä, että vanhemmillani ei ollut mitään vertailukohtaa, miten olisi pitänyt toimia (ja rehellisesti puhuen, äitini ei ole penaalin terävin kynä - ihan kelvollinen äiti ja ihminen, mutta yksinkertainen). Ja miten olisi pitänyt toimia? Oli minulla lukiossa luokkakavereita, jotka saivat yo-lahjaksi moottoripyörän tai moottoriveneen...
Ei vanhempani olleet täydellisiä vanhempina, eivätkä ole täydellisiä isovanhempina. He ovat kuitenkin minulle sopivia vanhempia - ja lapsuuteni köyhällä pientilalla oli tämän ketjun perusteella poikkeuksellisen tasapainoinen ja onnellinen. Toisaalta, ala-asteen koulukavereiden kodit olivat usein hyvin samantapaisia, ei niitä kauhukoteja ollut kovin montaa. Oli niitä, ja nyt jälkikäteen olen tajunnut, että tiettyjen lasten kohdalla lastensuojelun olisi pitänyt puuttua asiaan (esimerkiksi poika, joka asui isoisoäitinsä luona, yli 80v mummu ei millään enää kyennyt huolehtimaan lapsesta - nyt puhutaan siis 70-luvusta, jolloin ihmiset olivat fyysisesti huomattavasti vanhempia 80v ikäisenä kuin nykyään!).
Mieheni suku täällä kyllä ilmeisesti on hyvin edustettuna.
Tässä on niin paljon tuttua. Yksi yhteenveto mielessäni menee näin: silloin ei tajuttu niin syvästi psyykkisiä ja sosiaalisia kuvioita ja lainalaisuuksia. Psykoedukatiivinen materiaali puuttui ihmisten tietoisuudesta ja ympäristöstä. Omat vanhempanikin opiskelivat yliopistolla joitakin kursseja psykologiaa, mutta onko se sitten ollut sitä pelkkää "kananpojat leimautuvat emoonsa" -psykologiaa? Ymmärrän, että pelkkä psykoedukaatio ei riitä terveeseen kasvuun (ja psykiatrian professori voi olla umpimätä). Uskoisin silti, että moni meistä itsensä aikuisena aikuiseksi kasvattanut lapsen tasolla olleiden/olevien vanhempien lapsi ymmärtää, että asiaan perehtyminen kirjallisuuden ja vertaisesimerkkien avulla on todella merkittävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
18.2.2022 oli Suomen uutisissa lasten -varsinkin tyttöjen- kokemasta kotiväkivallasta. Vihdoinkin aiheesta aletaan avautua mediassakin! Julkisuuden ja tietoisuuden myötä saataneen pahoinpitelijöille järjen hitusta päähän, opettelemista kohti parempaa vanhemmuutta ilman lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Lähes puolet lapsista kokee nykyään henkistä tai fyysistä väkivaltaa kotonaan vanhemmiltaan, järkyttävää! Mielenkiintoinen oli näkökulma, että 16-vuotiaalle suositellaan omilleen muuttamista, jotta ei tarvitse kestää kotiväkivaltaa ja nuori pääsee rakentamaan omaa parempaa elämää. Kannatan! Itse 16-vuotiaana vaeltelin kavereiden kotona, välttääkseni henkisen väkivallan pesää. Omilleen ei saanut muuttaa etteivät "sokeat" sukulaiset ihmettele.
Vierailija kirjoitti:
Tässä on niin paljon tuttua. Yksi yhteenveto mielessäni menee näin: silloin ei tajuttu niin syvästi psyykkisiä ja sosiaalisia kuvioita ja lainalaisuuksia. Psykoedukatiivinen materiaali puuttui ihmisten tietoisuudesta ja ympäristöstä. Omat vanhempanikin opiskelivat yliopistolla joitakin kursseja psykologiaa, mutta onko se sitten ollut sitä pelkkää "kananpojat leimautuvat emoonsa" -psykologiaa? Ymmärrän, että pelkkä psykoedukaatio ei riitä terveeseen kasvuun (ja psykiatrian professori voi olla umpimätä). Uskoisin silti, että moni meistä itsensä aikuisena aikuiseksi kasvattanut lapsen tasolla olleiden/olevien vanhempien lapsi ymmärtää, että asiaan perehtyminen kirjallisuuden ja vertaisesimerkkien avulla on todella merkittävää.
Tässä ketjussa ja ketjun lukemisen myötä moni aikuinen lapsi ymmärtää kokemansa, saaden vertaistukea. Ovat kärsineet, osa loppuiäkseen traumatisoituneita, terapiassa ravanneita, osa itsekseen asioita selvittäneitä. Ja kärsivät edelleen, jos ja kun vanhemmat jatkavat samaa kohtelua aikuisia lapsiaan kohtaan. Psykoedukaatio pitää kohdistaa kaltoinkohtelijavanhempiin, jotta itse lähde, sairaus, pahuus parantuisi. Ja hoidon myötä kuunneltaisiin myös kärsijöitä, lapsia, alettaisiin välittää heidän elämästään. Kyse ei kumminkaan ole usein yhdestä lapsesta kaltoinkohtelun kohteena, vaan sisarusparvessa nuoremmat saavat mielenterveysongelmaisen vanhemman väkivaltaa osakseen. Henkistä väkivaltaa on sekin, ettei nuorta tueta tämän omissa tunteissa, vaan johdatellaan jatkuvasti narsistin jatkeeksi, tunteissa ja teoissa. Kultalapsi suorittaa suorittamistaan, toteuttaa vanhemman halut ja haaveet, imago ja raha päällimmäisinä elämässään. Ihmissuhteet ovat pinnallisia, näkymättömät sisarukset ja mustat lampaat ovat kultalapselle vain vipuja, tukia, hyötykohteita. Ongelma on usein laajentunut narsistin puolisoon, joka narsistia miellyttääkseen kaltoinkohtelee lapsia, narsistin käskystä tai tämän manipuloimana. Psykoedukaatioon liittyen pitäisi ymmärtää, kuka on oikeasti sen tarpeessa, jotta ongelmat ratkaistaisiin. Opiskelut eivät auta, ellei ole ymmärrystä tai kokemusta aitoon empatiaan lapsia kohtaan, pelkät teoriat eivät auta ketään.
Olin 6-vuotiaana hyvin masentunut, uupunut ja suorastaan epätoivoinen, surun murtama lapsi. Hain turvaa pyrkimällä isän syliin istumaan ja isää ahdisti tämä niin paljon, että hän kanteli siitä äidille. Sitten kun viimeisen kerran kiipesin isän syliin, äiti lipui paikalle ja ilmoitti tylysti, ettei minun ikäiset lapset enää istu sylissä. Sen jälkeen ainoa fyysinen läheisyys tai kosketin oli väkivalta. Samana vuonna kun suruni oli jo pitkittynyt niin se aiheutti niin voimakkaan raivon isästäni, että hän pahoinpiteli minut todella julmasti.
Minulla oli lapsuudessa monenlaisia vaikeuksia ja tapa oli syyllistää ja syyttää minua niistä. Mikä sinussa on vikana kun, oli tuttuakin tutumpi lause.
Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.
Vierailija kirjoitti:
Mitä sitten ajattelette tästä äitini toiminnasta? ap
Ota nyt aikuisena ohjat käsiisi ja pistä se äitisi ja vatsatautia levittänyt siskosi järjestykseen. Jos minulta joku kysyy että ai pitääkö sinne nyt heti tulla (minulle kylään) tahallaan ymmärtäen avoimen kutsun väärin, löisin kämmenen pöytään ja nousisin sanoen: ” Ei kuule, ei pidä tulla ollenkaan!”
Jauhot suuhun sille äidille!
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.
Kyllä, juuri noin. Siihen asti, kun haaveilin ja työskentelin omien tarpeiden ja tavoitteiden täyttämisen eteen, olin paljon ahdistuneempi ja surullisempi. Kun vähitellen luovuin niistä, olo on ollut ainakin hieman parempi. Olen 45 v. Olen kyllä saavuttanut jotain, on esim. ura ja omaisuutta, mutta niitä asioita jotka olivat minulle tärkeitä aiemmin, en ole saavuttanut. Ei elämäni siis ole ollut huonoa.