Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 20:24"]
Samanlaiset kokemukset on minullakin (minä 1973, äiti 1946). Tiivistettynä:
-Kuukautisista ei puhuttu. Kerran äiti antoi käteen jonkun lehden, jossa oli joku juttu murrosiästä. Siteitä kyllä ostettiin, mutta niitä piti aina pyytää ostamaan. Miksi näitä ei voinut ostaa varastoon vaikka viittä pakettia? Pyysin roskakoria vessaan, mutta sitä ei voinut hankkia. Käytetyt siteet piti viedä keittiön polttounniin. Keittiössä istui lähes jatkuvasti joukko isäni kavereita tai lähellä asuvia sukulaisia. Jemmasinkin käytettyjä siteitä omaan huoneeseeni ja kuljetin keittiön tai saunan uuneihin aina silloin kun satuin olemaan yksin.
-Rintaliivit (todellakin vain yhdet) ostettiin todella myöhään ja niillä yksillä piti pärjätä monta vuotta.
-Seksi oli jotain likaista ja hävettävää. Naisen pitää suostua vain miehen mieliksi, eikä nainen sitä voi itse haluta eikä ainakaan nauttia siitä.
-Eräs vanhempieni miespuolinen tuttava teki minulle jotain, joka nykyisin luokiteltaisiin suhteellisen vakavaksi seksuaaliseksi häirinnäksi. Kerroin tästä äidille ja äiti sanoi että olen käsittänyt varmaankin väärin. Asiasta ei sen jälkeen puhuttu. Tuttava kävi tämän jälkeen vuosikausia meillä perhejuhlissa ja minun piti käyttäytyä normaalisti.
-Kylään tuli vanhempieni miestuttava, joka alkoi haukkumaan rintojani pieniksi ja riippuviksi (olin muistaakseni 16 v). Loukkaannuin ja sanoin tuttavalle kipakasti vastaan. Sain haukut huonosta käytöksestä. Minähän tuossa väärin olin käyttäytynyt...
-Minua kiusattiin koulussa, eikä kukaan puhunut minulle neljään vuoteen mitään ala-asteella. Vanhempani käskivät minun olla välittämättä asiasta, koska se kuulemma oli paras keino asian käsittelyyn.
-Minä en saanut mitään. Nuoremmat sisarukseni saivat harrastukset, mopot, autot jne.
-Aloin seurustelemaan vasta lähes täysi-ikäisenä. Äiti oli todella vihainen, haukkui, oli puhumatta jne. Hankin pillerit jo monta kuukautta ennen neitsyyden menettämistä, koska pelkäsin kuollakseni tulevani raskaaksi. Äiti oli penkonut laatikoitani koulussa ollessani ja oli todella vihainen pillerireseptin löydettyään.
Listaa voisi jatkaa aika pitkään.
Kaikista em. asioista huolimatta koen, että minulla on ollut onnellinen lapsuus. Perustarpeistani huolehdittiin, kannustettiin opiskelemaan, oli perusturvallisuus jne.
Uskon itse, että vanhempani ovat omien vahempiensa kasvatuksen tuloksia ja uhreja. He varmasti kokivat tekevänsä parhaansa, mutta eivät saamillaan eväillä pystyneet parempaan. Kumpikin vanhemmista on lähtöisin aika huonoista oloista. He olivat joutuneet tekemään kovasti töitä elämänsä aikana ja kokeneet aika koviakin asioita.
Välit äitiini nykyisin ovat hyvät. Hän on todella hyvä mummo lapsilleni ja sisarusteni lapsille. Uskon, että äitini kasvoi ja muuttui vasta meidän lapsien myötä. Omilta vanhemmilta saamillaan opeilla hän ei pystynyt parempaan. Lasten kasvaessa hän on joutunut ottamaan ympäröivän maailman huomioon eri tavalla. Nykyisin he ovat isäni kanssa aivan eri ihmisiä kuin silloin kun me olimme lapsia. Seuraavat aikaansa, matkustelevat (aloittivat matkustelun, kun luokion jälkeen houkuttelin heidät kanssani ulkomaanmatkoille), heillä on paljon ystäviä eri puolilla maata, heillä on paljon harrastuksia jne.
Tämä ketju on varmaan av:n paras kautta aikojen! Mielestäni tätä ilmiötä kannattaisi lähteä tarkastelemaan äitien omasta lapsuudesta. Millä eväillä heidät on kasvatettu? Mitä sota on vaikuttanut? Äitimme ovat eläneet oman lapsuutensa ja nuoruutensa aivan eri maailmassa kuin heidän vanhempansa. Isovanhempamme elivät maatalousyhteiskunnassa, mutta äitimme sukupolvet elivät kaupungistumien aikaa. Tuli sähköt, tehtaat, kaupungit, tehtaat, työpaikat kovin ulkopuolella jne. Ovatko äitimme saaneet omilta äideiltään sitä mitä olisimme itse äideiltämme odottaneet?
Moni täällä muistelee lämmöllä omaa mummoaan. Uskon, että meidän mummomme eivät olleet omille lapsilleen niitä helliä ja pullantuoksuisia mammoja, vaan he olivat sitä vasta meille lapsenlapsille.
Olen itse kärsinyt nuoruudessani paniikkihäiriöstä ja lievästä masennuksesta. Nyt koen kuitenkin olevani vahva ja terveellä itsetunnolla varustettu ihminen. Joku "lukko" lapsuudesta on kuitenkin jäänyt. Isäni on viime vuosina sairastellut kovasti. Sairastelujen kautta olen huomannut, että en itse pysty antamaan vanhemmilleni lainkaan tukea ja empatiaa. Keskityn vain käytännön asioiden hoitamiseen, ehkä kertakaikkiaan pysty tukemaan, lohduttamaan ja itkemään heidän kanssaan. En vain pysty, vaikka ystäväpiirissäni olen se, joka tukee ja kuuntelee muita. Työpaikallani olen työsuojeluvaltuutettu ja sovittelija, joka sovittelee muiden työntekijöiden välisiä ristiriitoja. Lapsilleni haluan olla tukena ja turvana. Otan syliin ja lohdutan, kyselen mitä kuuluu jne.
Toivottavasti joku tekee tästä ketjusta jonkun artikkelin tai ottaa ilmiön tieteellisen tutkimuksen kohteeksi.
[/quote]
Vanhempasi muuttuivat ja olivat varmaan silloisten kasvatusoppien vanki. Positiivinen juttu. Ja on se käytännön apu tuikitarpeellista, turha sitä väheksyt. Voi olla, ettei vanhempasi muuta toivokaan tyttäreltään. Ja tuosta kaupungistumisesta, sehän oli euroopan nopeinta ja laajinta Suomessa.
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 20:45"]
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 20:24"]
Samanlaiset kokemukset on minullakin (minä 1973, äiti 1946). Tiivistettynä:
-Kuukautisista ei puhuttu. Kerran äiti antoi käteen jonkun lehden, jossa oli joku juttu murrosiästä. Siteitä kyllä ostettiin, mutta niitä piti aina pyytää ostamaan. Miksi näitä ei voinut ostaa varastoon vaikka viittä pakettia? Pyysin roskakoria vessaan, mutta sitä ei voinut hankkia. Käytetyt siteet piti viedä keittiön polttounniin. Keittiössä istui lähes jatkuvasti joukko isäni kavereita tai lähellä asuvia sukulaisia. Jemmasinkin käytettyjä siteitä omaan huoneeseeni ja kuljetin keittiön tai saunan uuneihin aina silloin kun satuin olemaan yksin.
-Rintaliivit (todellakin vain yhdet) ostettiin todella myöhään ja niillä yksillä piti pärjätä monta vuotta.
-Seksi oli jotain likaista ja hävettävää. Naisen pitää suostua vain miehen mieliksi, eikä nainen sitä voi itse haluta eikä ainakaan nauttia siitä.
-Eräs vanhempieni miespuolinen tuttava teki minulle jotain, joka nykyisin luokiteltaisiin suhteellisen vakavaksi seksuaaliseksi häirinnäksi. Kerroin tästä äidille ja äiti sanoi että olen käsittänyt varmaankin väärin. Asiasta ei sen jälkeen puhuttu. Tuttava kävi tämän jälkeen vuosikausia meillä perhejuhlissa ja minun piti käyttäytyä normaalisti.
-Kylään tuli vanhempieni miestuttava, joka alkoi haukkumaan rintojani pieniksi ja riippuviksi (olin muistaakseni 16 v). Loukkaannuin ja sanoin tuttavalle kipakasti vastaan. Sain haukut huonosta käytöksestä. Minähän tuossa väärin olin käyttäytynyt...
-Minua kiusattiin koulussa, eikä kukaan puhunut minulle neljään vuoteen mitään ala-asteella. Vanhempani käskivät minun olla välittämättä asiasta, koska se kuulemma oli paras keino asian käsittelyyn.
-Minä en saanut mitään. Nuoremmat sisarukseni saivat harrastukset, mopot, autot jne.
-Aloin seurustelemaan vasta lähes täysi-ikäisenä. Äiti oli todella vihainen, haukkui, oli puhumatta jne. Hankin pillerit jo monta kuukautta ennen neitsyyden menettämistä, koska pelkäsin kuollakseni tulevani raskaaksi. Äiti oli penkonut laatikoitani koulussa ollessani ja oli todella vihainen pillerireseptin löydettyään.
Listaa voisi jatkaa aika pitkään.
Kaikista em. asioista huolimatta koen, että minulla on ollut onnellinen lapsuus. Perustarpeistani huolehdittiin, kannustettiin opiskelemaan, oli perusturvallisuus jne.
Uskon itse, että vanhempani ovat omien vahempiensa kasvatuksen tuloksia ja uhreja. He varmasti kokivat tekevänsä parhaansa, mutta eivät saamillaan eväillä pystyneet parempaan. Kumpikin vanhemmista on lähtöisin aika huonoista oloista. He olivat joutuneet tekemään kovasti töitä elämänsä aikana ja kokeneet aika koviakin asioita.
Välit äitiini nykyisin ovat hyvät. Hän on todella hyvä mummo lapsilleni ja sisarusteni lapsille. Uskon, että äitini kasvoi ja muuttui vasta meidän lapsien myötä. Omilta vanhemmilta saamillaan opeilla hän ei pystynyt parempaan. Lasten kasvaessa hän on joutunut ottamaan ympäröivän maailman huomioon eri tavalla. Nykyisin he ovat isäni kanssa aivan eri ihmisiä kuin silloin kun me olimme lapsia. Seuraavat aikaansa, matkustelevat (aloittivat matkustelun, kun luokion jälkeen houkuttelin heidät kanssani ulkomaanmatkoille), heillä on paljon ystäviä eri puolilla maata, heillä on paljon harrastuksia jne.
Tämä ketju on varmaan av:n paras kautta aikojen! Mielestäni tätä ilmiötä kannattaisi lähteä tarkastelemaan äitien omasta lapsuudesta. Millä eväillä heidät on kasvatettu? Mitä sota on vaikuttanut? Äitimme ovat eläneet oman lapsuutensa ja nuoruutensa aivan eri maailmassa kuin heidän vanhempansa. Isovanhempamme elivät maatalousyhteiskunnassa, mutta äitimme sukupolvet elivät kaupungistumien aikaa. Tuli sähköt, tehtaat, kaupungit, tehtaat, työpaikat kovin ulkopuolella jne. Ovatko äitimme saaneet omilta äideiltään sitä mitä olisimme itse äideiltämme odottaneet?
Moni täällä muistelee lämmöllä omaa mummoaan. Uskon, että meidän mummomme eivät olleet omille lapsilleen niitä helliä ja pullantuoksuisia mammoja, vaan he olivat sitä vasta meille lapsenlapsille.
Olen itse kärsinyt nuoruudessani paniikkihäiriöstä ja lievästä masennuksesta. Nyt koen kuitenkin olevani vahva ja terveellä itsetunnolla varustettu ihminen. Joku "lukko" lapsuudesta on kuitenkin jäänyt. Isäni on viime vuosina sairastellut kovasti. Sairastelujen kautta olen huomannut, että en itse pysty antamaan vanhemmilleni lainkaan tukea ja empatiaa. Keskityn vain käytännön asioiden hoitamiseen, ehkä kertakaikkiaan pysty tukemaan, lohduttamaan ja itkemään heidän kanssaan. En vain pysty, vaikka ystäväpiirissäni olen se, joka tukee ja kuuntelee muita. Työpaikallani olen työsuojeluvaltuutettu ja sovittelija, joka sovittelee muiden työntekijöiden välisiä ristiriitoja. Lapsilleni haluan olla tukena ja turvana. Otan syliin ja lohdutan, kyselen mitä kuuluu jne.
Toivottavasti joku tekee tästä ketjusta jonkun artikkelin tai ottaa ilmiön tieteellisen tutkimuksen kohteeksi.
[/quote]
Vanhempasi muuttuivat ja olivat varmaan silloisten kasvatusoppien vanki. Positiivinen juttu. Ja on se käytännön apu tuikitarpeellista, turha sitä väheksyt. Voi olla, ettei vanhempasi muuta toivokaan tyttäreltään. Ja tuosta kaupungistumisesta, sehän oli euroopan nopeinta ja laajinta Suomessa.
[/quote]
Siis positiivinen juttu se, että muuttuivat ja kohtelivat lapsenlapsiaan hyvin.
Tämä kuulostaa minusta vieraalta. Minun äitini perheessä oli molemmat vanhemmat, kumpikin kävi töissä ja varallisuutta oli ihan mukavasti. Oli myös kaikki kaupungin modernit mukavuudet. isoisä oli sodassa, kyllä, mutta selvisi. Sodan aikaan ei heillä ollut varsinaista puutetta, sen olen kuullut isovanhemmilta.
Minun vanhempani taas erosivat, isä ei sen jälkeen juurikaan osallistunut perhekuvioihin muuten kuin taloudellisesti. Äitini oli minut saadessaan aika nuori ja vielä minun aikuistuessani itse upean näköinen, koulutettu ja suosittu.
Tyttären mitätöinti ja asioista puhumattomuus kuului silti lapsuuteeni ja myös aikuisuuteen. Minullekaan ei ostettu tarpeellisia tavaroita eikä annettu rahaa tehdä juuri mitään. Viikkorahat menivät juuri terveyssiteisiin ja pesuaineisiin, lahjarahoilla ostin vaatteita kerran kaksi vuodessa.
Tuttua on myös se, että äiti mitätöi minua kasvattajana. Yleensäkin aikuisena ja naisena. Olen sentään jo nelikymppinen, akateeminen, 2 lapsen äiti ja sattumalta kasvatustieteen ammattilainen. Se ei auta, edes iloiset ja hyvinvoivat lapset eivät täysin vakuuta. Yksi tyypillinen piirre on myös se, että äiti lupaa auttaa ja tukea lastenhoidossa, pyytää suorastaan että saisi hoitaa lapsia ja olla heidän kanssaan (ainoat lapsenlapset), mutta kun apua tarvittaisiin, vaikka kun olen ollut sairaana, sitä ei saa. Käsketään pärjäämään itse, on muuta menoa. Ymmärrän tietenkin, jos äidillä olisi todella jotain erikoista tai hän ei jaksaisi, mutta ne menot ovat esim. sienestys tai siivous. En ole sitten enää turhaan juuri pyytänyt apua ja nyt äiti valittaa muillekin, etten anna hänen osaliistua lastenlasten elämään. En ole ainakaan koskaan kieltänyt tapaamasta, päinvastoin. Kerran hän perusteli kieltäytymistään sillä, että meillä olisi ollut jokin kahdenkeskinen meno mieheni kanssa eikä mitään pakollista. Mikäs sitten pakko on, sairastaminenkaan ei riitä syyksi auttaa.
Kun itse olin lapsi, mummini hoiti minua todella paljon, kun äiti oli töissä tai huvittelemassa. samoin äitini isoäiti hoiti häntä lapsena. Minulla ei lapsenhoitajaa ole, anoppi on samaamaata kuin äitini. Joten yksin on pärjättävä. Yksinhän minut lapsenakin pitkälti jätettiin, joten ei tämä yllätys ole. Äidin ja anopinkin puheet ovat kuitenkin jotain ihan muuta ja sekin on minulle vaikea pala. Yksi loukkaus lisää.
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 16:57"]
musta tuntuu, että toi sukupolvi on täynnä vihaa. onhan se tavallaan oikeutettua ja ymmärrettävää, että kun oma maa on raiskattu ja isät tapettu, että vihaa on ihan hlvetin paljon sisällä. sitten kun se on vielä pitänyt tukahduttaa, jotta saadaan sotavelat maksettua ja talo pidettyä, niin työhän on ollut se ykkössisältö elämässä. kyllä siinä kaikenlainen tunteilu on ollut juurikin tälle ikäpolvelle pelkkää heikoutta. heikot sortuu elon tiellä.. ja isät on tapettu. rakasta nyt siinä sitten tytärtäs, joka on saanut elää rauhan aikana, isänsä rakastamana ja koulutukset ja materiaalit turvana. varmaan kaikki nää on herättänyt niin paljon kateutta ja katkeruutta näissä äideissä, että mitä vanhemmaks ne on tulleet, sitä vaikeampi sitä on ollut enää peittääkään. tiedä sitten, kykeneekö toi súkupolvi koskaan näkemään syvemmälle, miksi he itse ovat käyttäytyneet kuten ovat. just tyttäriään kohtaan siis, nähden heidät itsensä ja ero omaan elämäänsä heissä. poikia on voitu kohdella just toisin sukupuolensa takia, kun eivät niin muistuta äitiä omasta lapsuudestaan.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote]
Älä nyt jaksa jumittamalla pilata hyvää ketjua. Ei tässä nyt tärkein asia ollut se, onko syntynyt juuri 70-luvulla, vaiko kenties -69 tai -81. Samaa aikaa se on ollut, eikä sitä muuta miksikään se, millä numerolla vuosikymmen alkaa.
[/quote]
Kyllä 40-luvulla (sodan melskeessä) syntynyttä loukkaa ainakin penteleesti jos joku tulee sössöttämään kuinka 50-luku on ollut "samaa aikaa" ?!
"Ymmärrän tietenkin, jos äidillä olisi todella jotain erikoista tai hän ei jaksaisi, mutta ne menot ovat esim. sienestys tai siivous"
Tuttua tuttua, kerran olin oikeasti kuolemankielissä (paha keuhkokuume, josta toipumiseen meni kauan) ja raskaana (mies ulkomailla töissä ja ei olisi päässyt lähtemään muuatmaan päivään) kaiken kukkuraksi hymähteli vain. En voinut mennä sairaalaan, koska ensin piti löytää hoitopaikka lapselle (oli totaali yh). Sairaalaan päästyäni tulehdusarvot oli sitä luokkaa, että sairaanhoitajakin alkoi jutteleen "mukavia" el ajatteli etteipä tuo taida selvitä. Onneksi siis lapselle löytyi muutaman päivän hoitopaikka. Äidin syy lapsen hoidosta kieltäytymiseen oli siivous ja yhdistyksen, jossa siis oli mukana, ei päättämässä, vapaamuotoinen kokous. ja ei muuten käynyt sairaalassa edes katsomassa vaikka sairaalajakso kesti yli viikon, ellei enemmänkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 15:09"][quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 14:04"]
Mulla sama!
Äiti ei koskaan voinut sanoa rintaliivejä rintaliiveiksi: sanoi vasn , et ne sun jutut on kuivunut , käy hakee ne sieltä pois !
Koskaan ei puhuttu melkoista, pojista, seksistä, koskaan ei pussanut mua, eikä kertonut rakastavansa
[/quote]
Oisit sanonut nytkö jo, vastahan tämä härdelli alkaa ? Entäs sun kuivuneet jutut :D?
[/quote] näin me ollaan keskustelleet aina. Lapsena olin kysynyt aika usein , miksei kerro rakastavansa, sanoi , ettei ole tAPana, koska asia on itsestään selvä. Ollaan läheisiä , mutta ei puhuta intiimeistä jutuista koskaan.
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 21:29"]
[/quote]
Älä nyt jaksa jumittamalla pilata hyvää ketjua. Ei tässä nyt tärkein asia ollut se, onko syntynyt juuri 70-luvulla, vaiko kenties -69 tai -81. Samaa aikaa se on ollut, eikä sitä muuta miksikään se, millä numerolla vuosikymmen alkaa.
[/quote]
Kyllä 40-luvulla (sodan melskeessä) syntynyttä loukkaa ainakin penteleesti jos joku tulee sössöttämään kuinka 50-luku on ollut "samaa aikaa" ?!
[/quote]
Ei koko 40-luku ollut "sodan melskettä".
Esim minun äitini on syntynyt syksyllä -49, ja on siten ollut teini vasta 60-luvulla, isossa kaupungissa. Esimerkiksi keskuslämmitys ja juokseva vesi sisällä, pesukone ja tv olivat hänen(kin) kotonaan. Eli eivät kaikki 40-luvullakaan syntyneet ole niitä jotka ovat talvella hiihtäneet sata kilometriä kouluun, ilman suksia tietysti, tai 5-vuotiaana huuhdelleet avannossa pyykkiä ja mitä vielä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 21:38"]
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 15:09"][quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 14:04"]
Mulla sama!
Äiti ei koskaan voinut sanoa rintaliivejä rintaliiveiksi: sanoi vasn , et ne sun jutut on kuivunut , käy hakee ne sieltä pois !
Koskaan ei puhuttu melkoista, pojista, seksistä, koskaan ei pussanut mua, eikä kertonut rakastavansa
[/quote]
Oisit sanonut nytkö jo, vastahan tämä härdelli alkaa ? Entäs sun kuivuneet jutut :D?
[/quote] näin me ollaan keskustelleet aina. Lapsena olin kysynyt aika usein , miksei kerro rakastavansa, sanoi , ettei ole tAPana, koska asia on itsestään selvä. Ollaan läheisiä , mutta ei puhuta intiimeistä jutuista koskaan.
[/quote]
Juu eihän sitä tarvikaan puhua intiimeistä jutuista. Läheisyys kumpuaa rakkaudesta. Luulen, että monen kohdalla on siitä, että lapsen kiintymykseen on tullut paha särö, syystä tai toisesta. Esimerkiksi synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ei juurikan iedetty, mutta tuolloin saattoi löytyä korvaavia hahmoja lähipiiristä. Joku otti vauvan hoteisiin, kun äiti ei jaksanut.
Arvelen myös, että ihailemamme mummot eivät välttämättä ole olleet sen koommin pehmeämpiä kuin ne tunnekylmät äiditkään. En meinannut millään uskoa, kun kuulin millainen oman mieheni mummo on nuorempana ollut omille lapsilleen. Eli vanhetessaan muuttunut ja lapsenlapsille päinvastainen, jopa liian hemmotteleva ja rakkautta kerjäävä. Myös oma mummoni oli meille lapsille mukava, mutta jotenkin sitä vierailuilla oli jotenkin todella varovainen. Mummon olemus oli jotenkikbristiriitainen, sellainen nurkassa tuijottava kuningatar.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 04:11"]
Natsimutsien sukupolvi...
[/quote]
Kyllä ja ei.
Eli kun vähän avaan tätä niin me emme ikäänkuin olleetkaan heidän lapsiaan, vaan kansanryhmä, joka piti häväistä ja tuhota.
Kristalliyö on pitkä.
Piti yläpeukuttaa 632, mutta alapeukutin vahingossa...
mulla vanhemmat syntyivät jo 40-luvun lopulla, ja elämä oli köyhää ja varmaan melko turvatonta ilman isää. Molempien isä kuoli sodasssa. Olen tulkinnut oman isäni tunnekyvyttäömyyden johtuvan siitä, ettei isänmallia ollut, ja äidilläni taas oli ilkeä isäpuoli, eikä äidinäitikään mikään lempeä äiti ollut. Äitini on ollut turvallinen ja rakastava äiti, selvästi yrittänyt katkaista negatiivisen ketjun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 22:02"]
Piti yläpeukuttaa 632, mutta alapeukutin vahingossa...
mulla vanhemmat syntyivät jo 40-luvun lopulla, ja elämä oli köyhää ja varmaan melko turvatonta ilman isää. Molempien isä kuoli sodasssa. Olen tulkinnut oman isäni tunnekyvyttäömyyden johtuvan siitä, ettei isänmallia ollut, ja äidilläni taas oli ilkeä isäpuoli, eikä äidinäitikään mikään lempeä äiti ollut. Äitini on ollut turvallinen ja rakastava äiti, selvästi yrittänyt katkaista negatiivisen ketjun.
[/quote]
ei kun siis 30-luvun lopulla syntyivät, ja olivat ihan pieniä kun isät kuolivat sodassa! Mä meen nyt nukkumaan moi!
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 21:50"]
Arvelen myös, että ihailemamme mummot eivät välttämättä ole olleet sen koommin pehmeämpiä kuin ne tunnekylmät äiditkään.
[/quote]
Olen joku aiemmin ketjuun kirjottaneista, ja tähän väliin on pakko mainita, että oman äitini ja vielä elossa olevan +90-vuotiaan mummuni välit ovat aina olleet hyvin läheiset. Mummuni auttoi äitiäni hoitamalla paljon minua ja veljeäni kun olimme lapsia. He ovat aina halanneet ja suukottaneet poskelle niin tavatessa kuin hyvästellessä, ja äitini on aina suhtautunut omaan äitiinsä kunnioituksella ja silmin nähden rakastaen. Tiedän mummuni myös rakastaneen minua aina, tiedän sen hänen tavastaan puhua minulle ja katsoa minua, hymyillä ja pitää hyvänä. Yhä vieläkin. Mummultani sain ja saan yhä kohtelua jota en koskaan äidiltäni ole saanut.
Olen joskus varovasti yrittänyt puhua mummuni kanssa äidistäni, mummu ei ole sanonut muuta kuin että "Liisa on Liisa". Pahinta mitä äitini on äidistään ikinä minun kuulteni sanonut, on että "Maija" taitaa olla jo vähän höppänä. Minun osakseni tässä kolmio(draama)ssa jäi äitini suusta huorittelun ja idiootiksi nimittelyn kuunteleminen.
Tämä ketju on kyllä virkistävä, vaikka traaginen onkin. Tulen joka päivä katsomaan, onko kukaan jakanut mitään omaa kokemustaan. Uskon, että näin voimme tyttäret kasvaa näistä tarinoista ja ehkä osin antaa anteeksi äideillemme kovuuden ja kylmyyden. Ehkä he eivät pystyneet parempaan. Ehkä opimme itse antamaan anteeksi itsellemme, jos asetimme mitat liian korkeiksi samalla itsekin itsellemme.
Kasvaa ylospäin ja ohi loukkauksista, joita on riittänyt. Ketju auttaa ainakin minua.
Olen kirjoittanut tähän ketjuun aiemmin, mutten pääse asiasta irti. Tämä keskustelu on nostanut pintaan tosi kipeää juttua.
Minun äitini vihasi minua PALJON, kun olin nuori ja kaunis. Hän ei peitellyt inhoaan, ei kai nähnyt tarpeelliseksi edes teeskennellä. Muistan erään kohtauksen, kun olin jo täysi-ikäinen ja valmistunut eräästä oppilaitoksesta priimuksena & saanut paljon kehuja. Kysyin valmistumispäivänäni äidiltäni itkien:
-Etkö voisi rakastaa minua?
Äitini vastasi:
-En minä voi tuollaista ihmistä rakastaa.
Vasta omia lapsia saatuani olen ymmärtänyt, ettei noin puhuta omille lapsille. Nuorena pidin äitini silmitöntä vihaa normaalina, ansaittuna asiana.
Tästä keskusteluketjusta vasta olen tajunnut, että muitakin ikäisiäni naisia ovat heidän äitinsä kutsuneet huoriksi.
On kyllä aivan silmittömän vaikeaa ymmärtää, millainen ihminen huorittelee omaa tytärtään. Luulin näihin päiviin saakka, ettei ketään muuta ole kodissaan huoriteltu. Surullista mutta kannaltani lohdullista, että teitä on muitakin.
Joskus päälle kolmekymppisenä kysyin äidiltäni, kuinka hän kykeni huorittelemaan minua koko nuoruuteni. Hän vastasi seuraavasti:
-No, kyllähän sinä olitkin sellainen. Kerrankin kaula purtuna tulit kotiin, silloin uutena vuotena, muistatko?
En tiedä, kannattaako näitä edes muistella. Kipeää on ollut, ja viha nousee näitä ajatellessa. Lisäksi suututtaa se, kuinka kovasti äitini NYT yrittää minua mielistellä. Vanhentuessaan hän kaipaa hoitajaa, ja kukapa olisikaan parempi omaishoitaja kuin entinen huora, nykyinen keski-ikäinen läski esikoinen?
Mitä tehdä tälle vihalle?
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 13:25"]
Anttilan kuvaston alusvaatekuville silmät lasittuneina virnuilevat vanhemmat, check. Jo varhaisimpiin lapsuusmuistoihin kuuluu myös se, miten isä katsoo telkkaria ja äiti tekee kotitöitä. Kun ruutuun tulee mitä tahansa "paljasta pintaa", isä huutaa äidin katsomaan ja äiti juoksee paikalle hihittäen. Se "paljas pinta" saattoi olla vaikka telinevoimistelukilpailut tai mainoksessa paljasta vatsaansa silittävä viimeisillään raskaana oleva nainen. VHS-nauhat olivat kuluneet viiruille elokuvien niistä kohdista, missä oli jotakin vanhempieni mielestä irstasta: suukot, suutelu, makoilu, henkilöt juttelemassa uimarannalla.
Vaikeus meikata tai sovittaa vaatteita toisten katsellessa, check. Nauraen ja ironisoiden totta kai onnistuu, mutta aidosti ja herkästi en voi itseäni peilistä kauniina katsoa ilman, että pelkään toisten lausuvan saman tuomion kuin vanhempani ja ensimmäinen, narsistinen mieheni: Luuletko olevas nätti. Kauhea tuota maalaustasi. Ketä noilla hämäät. Mihinkäs oot menossa jakamaan. Huomionarvoista on, että näitä vähätteleviä kommentteja olen saanut myös kohtalotovereiltani. Jotkut meistä omaksuvat tuon kokemansa kylmyyden itselleenkin. Aina kun minua on arvostellut ikäiseni nainen, hän on ollut meidän kaltaisemme nainen, tunnekylmän äidin tytär. Onneksi olen itse pystynyt katkaiseman "perinteen" - mikään ei saisi mua haukkumaan jotakuta, joka peilaa kuvaansa.
Kun 64-vuotias äitini soittaa minulle, ensiksi hän kysyy, olenko ollut tarpeeksi töissä. Sen jälkeen hän kysyy, olenko kuullut ensimmäisestä, narsistisesta miehestäni. Äiti säännöllisin väliajoin googlettelee tuon miehen nimeä. Äiti luulee, että netissä voi olla todella anonyymi ja salaa vakoilla ihmisiä jäämättä siitä koskaan kiinni. Hän ajattelee olevansa kontrollissa, kun hän lukee netissä ihmisten asioita. Ex-miehestäni hän googlettaa aina työpaikat ja asuinalueet. Sitten hän kertoo ne minulle sanoen, että mies tekee uraa ja asuu hienostoalueilla. Mitään väliä ei ole sillä, että miehen "ura" on pöytälaatikkotoiminimiä, miehen "hienostoalue" lähiö (äiti ei näistä tiedä, hänelle koko Etelä-Suomi on hienostoaluetta), mies on 39-vuotiaana yhä vasta ylioppilas, tuomittu pahoinpitelyistä ja lapsen hyväksikäytöstä, saanut mt-diagnooseja, tehnyt päivätöitä viimeksi 1990-luvulla ja, ennen kaikkea, silloin kauan sitten meidän suhteemme aikana mm. yrittän tappaa minut. Mies ei koskaan ollut äidilleni edes peruskohtelias, mutta äiti jotenkin rakastaa häntä. Äiti rakastaa ihmisiä, jotka ovat vahingoittaneet minua.
[/quote]
Minä kanssa ihmettelen, miten vanhempieni "unelmavävy" oli psykopaattihullu. No nyt saavat elää rauhassa elämänsä loppuun asti siinä seurassa. Minua yrittävät stalkata ja googletella. On siinä niilläkin elämä. Piruparat.
Mulla sama!
Äiti ei koskaan voinut sanoa rintaliivejä rintaliiveiksi: sanoi vasn , et ne sun jutut on kuivunut , käy hakee ne sieltä pois !
Koskaan ei puhuttu melkoista, pojista, seksistä, koskaan ei pussanut mua, eikä kertonut rakastavansa