Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Kehtaa vain 567, aivan varmasti jollakin muullakin on ollut vastaavia kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen parhaillani koostamassa näitä(kin) kirjoituksia tutkimusaineistoksi. Aion kirjoittaa aiheesta sekä tieteellisen artikkelin että jonkin populaarijutun syksyn aikana.
Kotimaisessa kaunokirjallisuudessahan juuri tällaisia äitejä ovat kuvanneet uransa alkupäässä Anja Kauranen (jonka romaanien kertojat ovat sittemmin alkaneet heijastaa kylmiin äiteihinsä omaa lämpöään, antaa anteeksi ja selittää äidin julmuutta parhain päin) sekä Anna-Leena Härkönen (jonka romaanien kertojat ovat sittemmin alkaneet toistaa äitinsä kylmyyttä ja jollain tavalla ihannoida sitä). Eli ihan tunnetuimmat kirjailijamme ovat olleet asialla. Monet noista romaaneista ovat olleet aikoinaan bestsellereitä, mutta niistä on aina puhuttu 'kapinoiva tyttö' -tyyliin eikä 'tunteettoman äiidn uhrina' -tyyliin. 1950-luvulla iltatähtenä syntynyt Kauranen ja 1960-luvulla syntynyt Härkönen on nähty uhmaajina, ja siihen he ovat itsekin pyrkineet.
Meidän sukupolvemme uskaltaa jo myöntää, että emme ole kapinallisia uhmaajatyttöjä vaan voimattomia surullisia uhrityttöjä. Meille suosittelen Härkösen romaania Avoimien ovien päivä. (Spoiler: lopussa nainen antaa äidilleen periksi, ehkei kannata lukea sinne saakka...)
Olen syntynyt 80-luvulla, ja äitini 50-luvulla. Ap:n tarina kuulostaa tutulta.
Kirjoittelin jo aiemmin kokemuksista mutta jatkan vielä. Oma äitini oli myös tuota sairaalloisen mustasukkaista tyyppiä, mutta hän oli katkera isorintaisille naisille. Lomareissut Suomessa olivat aina katketa alkuunsa kun isä kuulemma katseli isorintaisia tarjoilijoita (ei sillä, uskon että katselikin), ensimmäisenä iltana tuli aina hirveä riita. Ulkomaille rantalomille ei ollut mitään asiaa kun siellä olisi ollut rannalla naisia rintoineen. Tv-ohjelmien naisista tuli myös riitoja.
Kun mietin näitä kaikkia juttuja, voisikohan asiaan liittyä sekin että pääsääntöisesti äidit ja isät olivat nuoria, vasta parikymppisiä. Nuoruus jäi kesken kun lapsia tuli ja maailmassa alkoi olla enemmän mahdollisuuksia juuri silloin. Muutettiin kaupunkeihin ja oli houkutuksia. Omat vanhemmat olivat ainakin kovin innokkaita juhlijoita ja aika pienestä pitäen oltiin sisarusten kanssa myöhään yöhön keskenään kun vanhemmat rellestivät jossain. Tuntui aina että se vanhempien oma hauskanpito ajoi meidän lasten ohi.
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 17:16"]
niin mikähän tuossa kauneuden ja nuoruuden parjaamisessa oikein oli? tyttärelle muistutettiin, että ei ole ylen kaunis varmasti. leikattiin jotkut pottatukat oikein korostaakseen. just tuhahtelu ja semmoinen kaikkeen, mikä liittyi kauneuteen tai seksuaalisuuteen (esim. rakkauskohtaukset elokuvissa tv:ssä, voiko olla kiusallisempaa hetkeä jakaa äitinsä kanssa).. semmoinen halveksiva tuhahdus... et joo, aika samanlaisia kokemuksia.
taisi olla 60- 70-luvulla muotia, että tytöillä oli lyhyet hiukset, mutta mulla ne kynittiin tosi pahasti. Vasta 30-kymppisenä kavatin pitkät hiukset (aina sanottiin, eteti pitkät hiukset sovi mulle) ja mulla on poikkeuksellisen paksu tukka siis erittäin kauniit hiukset ja kyllä ne miehetkin hiuksiani kehui.Toki lapsena lyhyet hiukset ovat kätevät, niitä ei tarvi kammata ja shampootakin kuluu vähemmän. Äiti oli tapana takavarikoida leluja ja usein kävi niin, etten nähnyt niitä enää koskaan.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:22"][quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:15"]
Mun mielestä 80-luku ja 50-luku on omine äiti-tytär-suhteineen oma juttunsa, niinkuin tietty kaikki vuosikymmenet. Mun mielestä ei kuitenkaan pidä alkaa sekoittelemaan puuroja ja vellejä tässä. 40-luvulla syntyneet naisihmiset ovat aivan oma lukunsa, sen tiedän omasta äidistäni (1945) sekä myös työni puolesta.
Ja summasummarum, ei me ihmiset niin hirveästi muututa vuosisatojen kuluessakaan, peruspilarit on samat, hyvät ja huonot. Mutta kunnioitetaan tässä nyt kuitenkin ap:n aloitusta, 80-luvun lapsilla on ollut aivan eri lähtökohdat (jo valtion taloudellinen tila) kuin 70-luvun lapsilla.
[/quote]
80-luvun lapsi tässä haluaa kertoa, että ei kaikki ole niin yksioikoista. :) Vaikka äitini on syntynyt 50-luvulla, on hän syntynyt iltatähtenä vanhoille vanhemmille (jotka syntyneet 20-luvulla). Lisäksi isäni on syntynyt 40-luvulla, ja hänellä on ollut erittäin suuri vaikutus äitiini.
[/quote]
No joo hei mun isä syntyi 1920-luvulla, samoihin aikoihin siis kun sun isovanhemmat. Painitaanko siis vähän eri sarjoissa?
70-luvun lapsi
Anttilan kuvaston alusvaatekuville silmät lasittuneina virnuilevat vanhemmat, check. Jo varhaisimpiin lapsuusmuistoihin kuuluu myös se, miten isä katsoo telkkaria ja äiti tekee kotitöitä. Kun ruutuun tulee mitä tahansa "paljasta pintaa", isä huutaa äidin katsomaan ja äiti juoksee paikalle hihittäen. Se "paljas pinta" saattoi olla vaikka telinevoimistelukilpailut tai mainoksessa paljasta vatsaansa silittävä viimeisillään raskaana oleva nainen. VHS-nauhat olivat kuluneet viiruille elokuvien niistä kohdista, missä oli jotakin vanhempieni mielestä irstasta: suukot, suutelu, makoilu, henkilöt juttelemassa uimarannalla.
Vaikeus meikata tai sovittaa vaatteita toisten katsellessa, check. Nauraen ja ironisoiden totta kai onnistuu, mutta aidosti ja herkästi en voi itseäni peilistä kauniina katsoa ilman, että pelkään toisten lausuvan saman tuomion kuin vanhempani ja ensimmäinen, narsistinen mieheni: Luuletko olevas nätti. Kauhea tuota maalaustasi. Ketä noilla hämäät. Mihinkäs oot menossa jakamaan. Huomionarvoista on, että näitä vähätteleviä kommentteja olen saanut myös kohtalotovereiltani. Jotkut meistä omaksuvat tuon kokemansa kylmyyden itselleenkin. Aina kun minua on arvostellut ikäiseni nainen, hän on ollut meidän kaltaisemme nainen, tunnekylmän äidin tytär. Onneksi olen itse pystynyt katkaiseman "perinteen" - mikään ei saisi mua haukkumaan jotakuta, joka peilaa kuvaansa.
Kun 64-vuotias äitini soittaa minulle, ensiksi hän kysyy, olenko ollut tarpeeksi töissä. Sen jälkeen hän kysyy, olenko kuullut ensimmäisestä, narsistisesta miehestäni. Äiti säännöllisin väliajoin googlettelee tuon miehen nimeä. Äiti luulee, että netissä voi olla todella anonyymi ja salaa vakoilla ihmisiä jäämättä siitä koskaan kiinni. Hän ajattelee olevansa kontrollissa, kun hän lukee netissä ihmisten asioita. Ex-miehestäni hän googlettaa aina työpaikat ja asuinalueet. Sitten hän kertoo ne minulle sanoen, että mies tekee uraa ja asuu hienostoalueilla. Mitään väliä ei ole sillä, että miehen "ura" on pöytälaatikkotoiminimiä, miehen "hienostoalue" lähiö (äiti ei näistä tiedä, hänelle koko Etelä-Suomi on hienostoaluetta), mies on 39-vuotiaana yhä vasta ylioppilas, tuomittu pahoinpitelyistä ja lapsen hyväksikäytöstä, saanut mt-diagnooseja, tehnyt päivätöitä viimeksi 1990-luvulla ja, ennen kaikkea, silloin kauan sitten meidän suhteemme aikana mm. yrittän tappaa minut. Mies ei koskaan ollut äidilleni edes peruskohtelias, mutta äiti jotenkin rakastaa häntä. Äiti rakastaa ihmisiä, jotka ovat vahingoittaneet minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 17:53"]
Ja meillä vaaleahiuksiset naiset olivat kaiken pahan alku ja juuri. Esim. missikisoissa ne olivat juuri niitä kauheita lehmiä ja vieläkin edelleen blondit on äitini mielestä hutsuja jne. Tummatukkaiset (itse oli tummatukkainenen) olivat niin kauniita ja paljon parempia ihmisiä kuin vaaleat tai siis hiukan hyväksyttävämpiä kuin blondit. Ja ylipäätään naiset on paheksuttavia ja ties mitä, ihan aina. Avioliitossaan oli sairaalloisen mustasukkainen isälle, vaikka esim naisista jotka näkyivät televisiossa. Ihan sairasta. Ihme että musta on kasvanut suht tasapainoinen ihminen kaiken ton propgandan ja sairaiden ajatusten jälkeen. Ymmärsin kyllä jo lapsena, että ei tuo ihan normaalia ollut. Vieläkään en halua mässäillä noilla ajatuksilla liikaa, sen verran kipeetä touhua on ollut. Kaikkea en kehtaa tähän edes kirjoittaa.
[/quote]
Nämä äidit ovat usein myös mustasukkaisia tyttäristään. ja tuo lehmittely ja missien halveeraaminen oli meillä myös tapana.
Itsekin olen ollut melko" kaunis". Kuulemma. Mutta koskaan en saanut kiinnittää huomiota ulkoisiin asioihin. Rumat ne vaatteilla koreilee jne.
Se, että joku kehui kauniiksi, sai äitini sekaisin. Kerran hän sanoi minulle, kun sanoin jonkun minulle sanoneen: että olen epätavallisen kaunis. Äiti siihen pilkallisesti: että etkö sanonut sille, että so what?
Häntä harmitti, että ollut jo naimisissa ja viittasi pilkallisesti siihen seikkaan. Mitä sitä ulkonäöllään tekee, jos ei naimisiin (päästä) ? Tai haluta.
Kerran jopa ihmetteli ääneen, että kyllä naapuritkin varmaan miettii, että mikä siinä on, kun noin kaunis tyttö ei ole naimisiin mennyt. Ja useita muita letkautuksia. Ihan kuin ne olisi olleet harmittomia heittoja äitini mielestä. Joka kerta loukkasi sydänjuuria myöden, heitteli kuin heittopussia, että etkö sinä kelpaa kenellekään!??
Vapaaehtoisesti yksin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on etäinen äitisuhde. Näemme max 5x vuodessa, emme ilmeisesti tarvitse toisiamme. Emme varmaan tunnekaan toisiamme, loppujen lopuksi. Lapsiani hän ei ainakaan tunne.
Äitini vm 45, minä 76.
Mulla on etäinen äitisuhde. Näemme max 5x vuodessa, emme ilmeisesti tarvitse toisiamme. Emme varmaan tunnekaan toisiamme, loppujen lopuksi. Lapsiani hän ei ainakaan tunne.
Äitini vm 45, minä 76.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Äiti rakastaa ihmisiä, jotka ovat vahingoittaneet minua."
Tuo on hirveää, mutta näin todellakin voi olla. Tsemppiä sinulle ja voimia eheytymiseen.
" Äiti rakastaa ihmisiä, jotka ovat vahingoittaneet minua."
Kamala ajatus, mutta traagisen totta. Mikä viha siellä taustalla onkaan. Sitä testamenttia odotellessa, jossa viimeinen vihanjulistus osoitetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 13:40"]
"Äiti rakastaa ihmisiä, jotka ovat vahingoittaneet minua."
Tuo on hirveää, mutta näin todellakin voi olla. Tsemppiä sinulle ja voimia eheytymiseen.
Katos, joku lainasi yhtä aikaa samaa lausetta - taidan olla meedio :P
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 13:40"]
"Äiti rakastaa ihmisiä, jotka ovat vahingoittaneet minua."
Tuo on hirveää, mutta näin todellakin voi olla. Tsemppiä sinulle ja voimia eheytymiseen.
Katos, joku lainasi yhtä aikaa samaa lausetta - taidan olla meedio :P
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 13:24"]
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:22"][quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:15"]
Mun mielestä 80-luku ja 50-luku on omine äiti-tytär-suhteineen oma juttunsa, niinkuin tietty kaikki vuosikymmenet. Mun mielestä ei kuitenkaan pidä alkaa sekoittelemaan puuroja ja vellejä tässä. 40-luvulla syntyneet naisihmiset ovat aivan oma lukunsa, sen tiedän omasta äidistäni (1945) sekä myös työni puolesta.
Ja summasummarum, ei me ihmiset niin hirveästi muututa vuosisatojen kuluessakaan, peruspilarit on samat, hyvät ja huonot. Mutta kunnioitetaan tässä nyt kuitenkin ap:n aloitusta, 80-luvun lapsilla on ollut aivan eri lähtökohdat (jo valtion taloudellinen tila) kuin 70-luvun lapsilla.
[/quote]
80-luvun lapsi tässä haluaa kertoa, että ei kaikki ole niin yksioikoista. :) Vaikka äitini on syntynyt 50-luvulla, on hän syntynyt iltatähtenä vanhoille vanhemmille (jotka syntyneet 20-luvulla). Lisäksi isäni on syntynyt 40-luvulla, ja hänellä on ollut erittäin suuri vaikutus äitiini.
[/quote]
No joo hei mun isä syntyi 1920-luvulla, samoihin aikoihin siis kun sun isovanhemmat. Painitaanko siis vähän eri sarjoissa?
70-luvun lapsi
[/quote]
Älä nyt jaksa jumittamalla pilata hyvää ketjua. Ei tässä nyt tärkein asia ollut se, onko syntynyt juuri 70-luvulla, vaiko kenties -69 tai -81. Samaa aikaa se on ollut, eikä sitä muuta miksikään se, millä numerolla vuosikymmen alkaa.
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 19:38"]
Itse en ole pystynyt kohtaamaan omaa äitiäni enää vuosiin. Tapahtui niin syvä loukkaus viimeksi, josta en halua edes tänne kirjoittaa. En usko, että koskaan tapaan enää häntä.
Jokainen kerta, kun vaivauduin paikkakunnalle, äidilleni oli paljon tärkeämpää raahautua katsomaan teeveestä jotain Emmerdalea tai kauniita ja rohkeita. Oikein kiva. Tulla monen sadan kilometrin päästä tapaamaan äitiäni ja hän ei viitsi edes istua samassa pöydässä ruokailuhetken ajan. Sanoo vaan, että kun seuraa sarjaa. Että joo. Tv-sarja menee selvästi yli tyttären kotiin tulon ja tapaamisen.
Koin usein, että äiti pelkää kohdata minua. Pelkää katsoa minua silmiiin. Pelkää joutua totuuen kanssa vastakkain, mitä on kaikki vuosikymmenet minulle tehnyt. Siksi joka kohtaaminen oli niin ahdistava, kun tuntui että kävelee lasinsirpaleilla. Äitini toimii kuin kone, välttää jokaista puheenaihetta ja juurikin pakenee kaikenlaiseen tekemiseen.
Aikani yritin avata arkkua. Ymmärtää ja kysellä vain sopivalla hetkellä pintapuolisesti. En sukeltaa liian syvälle. Mutta tapaamisista tuli painajaismaisia, sillä äitini tulkitsi minua tahallisesti väärin ja käänsi jonkun perheenjäsenistäni minua vastaan. Jatkuvalla dramatisoinilla. Tuntui, että äitini oli viholliseni, joka haluaa tuhota minut joka tavalla. Puhumalla selkäni takana suoranaista pskaa minusta, ja edessäpäin virnisteli hymyntapaista. Pelottava käsittää, että oma äiti onkin ns.mielisairas tahtoessaan pahaa minulle.
Terapiassa kaikenlaisista tapahtumista kun kerroin, hän tokaisi, että on selvää että äitisi on mielisairas. Ei tuo normaalia ole. Yritin kuitenkin puolustella äitiäni. Ajattelin, äitini on vain erityisen ilkeä ja nerokas manipuloimaan suhteita suvun sisällä. Mutta miksi?
Nyt en tosiaan osaa kuvitella, että enää koskaan tapaisin äitiäni. En vain pysty. Olen niin lukossa sisältä, asioista mitä hän on selän takanani tehnyt ja minulta salannut. En pysty kunnioittamaan häntä ja se on surullista. Surullista, että ei ole ollut omaa äitiä ja enää en jaksa teeskennellä, että oli.
Sorry.
[/quote]
Elähän pyytele anteeksi :d. Tuo mustamaalaaminen tai pahan puhuminen ei välttämättä tule asianosaisen korviin kuin vuosien päästä. Minäkin yllätyin mm. viime kesän sukulaisreissulla kun monet katsoi ihmetellen ja tekivät outoja kysymyksiä. Jotkut olivat normimeininkiin nähden liian uteliaita. No asia toki selvisi myöhemmin:äiti oli puhunut aivan puuta heinää monille ja ihan tarkoituksella. Hänestä oli varmaan mukava seurata sivusta, kun olin hämmentynyt ja vihainenkin joidenkin sukulaisten kommenteista. Halpaa hupia. No tänä kesänä olen viisaampi ja suuntaan ihan lomallani ihan muualle. Itseasiassa ymmärsin, että äitini oli lähettänyt erään sukulaisen meille "visiitille" muutamakesä sitten. Ihmettelinkin ko.tyypin kyläilyhalua, koska me ei olla mitenkään läheisiä. Niin vaan änkesi ja pariksi päiväksi.
Samanlaiset kokemukset on minullakin (minä 1973, äiti 1946). Tiivistettynä:
-Kuukautisista ei puhuttu. Kerran äiti antoi käteen jonkun lehden, jossa oli joku juttu murrosiästä. Siteitä kyllä ostettiin, mutta niitä piti aina pyytää ostamaan. Miksi näitä ei voinut ostaa varastoon vaikka viittä pakettia? Pyysin roskakoria vessaan, mutta sitä ei voinut hankkia. Käytetyt siteet piti viedä keittiön polttounniin. Keittiössä istui lähes jatkuvasti joukko isäni kavereita tai lähellä asuvia sukulaisia. Jemmasinkin käytettyjä siteitä omaan huoneeseeni ja kuljetin keittiön tai saunan uuneihin aina silloin kun satuin olemaan yksin.
-Rintaliivit (todellakin vain yhdet) ostettiin todella myöhään ja niillä yksillä piti pärjätä monta vuotta.
-Seksi oli jotain likaista ja hävettävää. Naisen pitää suostua vain miehen mieliksi, eikä nainen sitä voi itse haluta eikä ainakaan nauttia siitä.
-Eräs vanhempieni miespuolinen tuttava teki minulle jotain, joka nykyisin luokiteltaisiin suhteellisen vakavaksi seksuaaliseksi häirinnäksi. Kerroin tästä äidille ja äiti sanoi että olen käsittänyt varmaankin väärin. Asiasta ei sen jälkeen puhuttu. Tuttava kävi tämän jälkeen vuosikausia meillä perhejuhlissa ja minun piti käyttäytyä normaalisti.
-Kylään tuli vanhempieni miestuttava, joka alkoi haukkumaan rintojani pieniksi ja riippuviksi (olin muistaakseni 16 v). Loukkaannuin ja sanoin tuttavalle kipakasti vastaan. Sain haukut huonosta käytöksestä. Minähän tuossa väärin olin käyttäytynyt...
-Minua kiusattiin koulussa, eikä kukaan puhunut minulle neljään vuoteen mitään ala-asteella. Vanhempani käskivät minun olla välittämättä asiasta, koska se kuulemma oli paras keino asian käsittelyyn.
-Minä en saanut mitään. Nuoremmat sisarukseni saivat harrastukset, mopot, autot jne.
-Aloin seurustelemaan vasta lähes täysi-ikäisenä. Äiti oli todella vihainen, haukkui, oli puhumatta jne. Hankin pillerit jo monta kuukautta ennen neitsyyden menettämistä, koska pelkäsin kuollakseni tulevani raskaaksi. Äiti oli penkonut laatikoitani koulussa ollessani ja oli todella vihainen pillerireseptin löydettyään.
Listaa voisi jatkaa aika pitkään.
Kaikista em. asioista huolimatta koen, että minulla on ollut onnellinen lapsuus. Perustarpeistani huolehdittiin, kannustettiin opiskelemaan, oli perusturvallisuus jne.
Uskon itse, että vanhempani ovat omien vahempiensa kasvatuksen tuloksia ja uhreja. He varmasti kokivat tekevänsä parhaansa, mutta eivät saamillaan eväillä pystyneet parempaan. Kumpikin vanhemmista on lähtöisin aika huonoista oloista. He olivat joutuneet tekemään kovasti töitä elämänsä aikana ja kokeneet aika koviakin asioita.
Välit äitiini nykyisin ovat hyvät. Hän on todella hyvä mummo lapsilleni ja sisarusteni lapsille. Uskon, että äitini kasvoi ja muuttui vasta meidän lapsien myötä. Omilta vanhemmilta saamillaan opeilla hän ei pystynyt parempaan. Lasten kasvaessa hän on joutunut ottamaan ympäröivän maailman huomioon eri tavalla. Nykyisin he ovat isäni kanssa aivan eri ihmisiä kuin silloin kun me olimme lapsia. Seuraavat aikaansa, matkustelevat (aloittivat matkustelun, kun luokion jälkeen houkuttelin heidät kanssani ulkomaanmatkoille), heillä on paljon ystäviä eri puolilla maata, heillä on paljon harrastuksia jne.
Tämä ketju on varmaan av:n paras kautta aikojen! Mielestäni tätä ilmiötä kannattaisi lähteä tarkastelemaan äitien omasta lapsuudesta. Millä eväillä heidät on kasvatettu? Mitä sota on vaikuttanut? Äitimme ovat eläneet oman lapsuutensa ja nuoruutensa aivan eri maailmassa kuin heidän vanhempansa. Isovanhempamme elivät maatalousyhteiskunnassa, mutta äitimme sukupolvet elivät kaupungistumien aikaa. Tuli sähköt, tehtaat, kaupungit, tehtaat, työpaikat kovin ulkopuolella jne. Ovatko äitimme saaneet omilta äideiltään sitä mitä olisimme itse äideiltämme odottaneet?
Moni täällä muistelee lämmöllä omaa mummoaan. Uskon, että meidän mummomme eivät olleet omille lapsilleen niitä helliä ja pullantuoksuisia mammoja, vaan he olivat sitä vasta meille lapsenlapsille.
Olen itse kärsinyt nuoruudessani paniikkihäiriöstä ja lievästä masennuksesta. Nyt koen kuitenkin olevani vahva ja terveellä itsetunnolla varustettu ihminen. Joku "lukko" lapsuudesta on kuitenkin jäänyt. Isäni on viime vuosina sairastellut kovasti. Sairastelujen kautta olen huomannut, että en itse pysty antamaan vanhemmilleni lainkaan tukea ja empatiaa. Keskityn vain käytännön asioiden hoitamiseen, ehkä kertakaikkiaan pysty tukemaan, lohduttamaan ja itkemään heidän kanssaan. En vain pysty, vaikka ystäväpiirissäni olen se, joka tukee ja kuuntelee muita. Työpaikallani olen työsuojeluvaltuutettu ja sovittelija, joka sovittelee muiden työntekijöiden välisiä ristiriitoja. Lapsilleni haluan olla tukena ja turvana. Otan syliin ja lohdutan, kyselen mitä kuuluu jne.
Toivottavasti joku tekee tästä ketjusta jonkun artikkelin tai ottaa ilmiön tieteellisen tutkimuksen kohteeksi.
Ja meillä vaaleahiuksiset naiset olivat kaiken pahan alku ja juuri. Esim. missikisoissa ne olivat juuri niitä kauheita lehmiä ja vieläkin edelleen blondit on äitini mielestä hutsuja jne. Tummatukkaiset (itse oli tummatukkainenen) olivat niin kauniita ja paljon parempia ihmisiä kuin vaaleat tai siis hiukan hyväksyttävämpiä kuin blondit. Ja ylipäätään naiset on paheksuttavia ja ties mitä, ihan aina. Avioliitossaan oli sairaalloisen mustasukkainen isälle, vaikka esim naisista jotka näkyivät televisiossa. Ihan sairasta. Ihme että musta on kasvanut suht tasapainoinen ihminen kaiken ton propgandan ja sairaiden ajatusten jälkeen. Ymmärsin kyllä jo lapsena, että ei tuo ihan normaalia ollut. Vieläkään en halua mässäillä noilla ajatuksilla liikaa, sen verran kipeetä touhua on ollut. Kaikkea en kehtaa tähän edes kirjoittaa.