Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Mä niin toivon että joku toimittaja tekisi tästä ketjusta jutun. Mutta ehei, ei tietenkään, kun pitää varoa ettei vaan suututa suuria ikäluokkia. Ne on Suomen rikkain kansanosa, ja tilaavat eniten lehtiä. Siksi ihan kaikkien lehtijuttujen pitää olla sellaisia missä suuria ikäluokkia kehutaan, liehakoidaan ja ylistetään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, kyllä ne aineelliset haasteet oli kovat kuuskytluvun lopulla.
Muistan kun pidin vuoden vapaata, kun äitiysloma olisi ollut vain muutaman kuukauden. Asuimme vuokralla omakotitalon yläkerrassa. Vesi piti hakea alakerrassa olevasta saunasta. Puulämmitys. Oli onneksi sähköhella.
Vauvan vaatteiden pesu käsin pesuvadissa. Vauvan vannaan vedenkanto ja lämmitys. Ei mitään valmisruokia. Tai jos olisi ollut niin ei olisi ollut varaa ostaa.
Miehellä pieni palkka, joka penni laskettava. Perunoita ja viiden sentin pätkästä makkaraa kastike. Yritin hoitaa vauvaa hyvin ja olin onnellinen hänestä.
Minun oli usein omaa äitiäni ikävä. Hän asui kaukana. Kotona maalaitalossa oli aina ollut runsain mitoin ruokaa. Pakko sieltä vaan oli pois lähteä, koska maaseutu ei enää elättänyt. Kolkossa, kylmässä vuokra-asunnossa usein ajattelin, ai tällaistako elämä on ja itkin salaa äitiä. Yritin vaan olla, ettei miehenikin ahdistuisi. Meidän oli vaan pakko pärjätä. Ei kukaan olisi auttanut. Ei vanhemmat, ei yhteiskunta.
Nyt ihminen pystyy keskittymään enemmän siihen tunne-elämään ja ruotimaan sitä sun tätä, pystyykö empatiaan, sympatiaan, onko rajaton ja kuka on mitä ja pystynkö yleensäkään hyväksymään ketään ja sanonko nyt ehkä väärän sanan lapselle ja tekeekö se puoliso varmasti ne kotihommat puoleksi tai sitten otan heti eron. Ja kaikki on sen onnettoman äidin vika, mitäs hankki sen lapsen sinne köyhiin oloihin ja vielä itkikin salaa, kyllä se lapsi varmasti vaistosi ja sitä taakkaa kantaa lopun elämäänsä. Ei nyt vaan viitsi sulle sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Joo, kyllä ne aineelliset haasteet oli kovat kuuskytluvun lopulla.
Muistan kun pidin vuoden vapaata, kun äitiysloma olisi ollut vain muutaman kuukauden. Asuimme vuokralla omakotitalon yläkerrassa. Vesi piti hakea alakerrassa olevasta saunasta. Puulämmitys. Oli onneksi sähköhella.
Vauvan vaatteiden pesu käsin pesuvadissa. Vauvan vannaan vedenkanto ja lämmitys. Ei mitään valmisruokia. Tai jos olisi ollut niin ei olisi ollut varaa ostaa.
Miehellä pieni palkka, joka penni laskettava. Perunoita ja viiden sentin pätkästä makkaraa kastike. Yritin hoitaa vauvaa hyvin ja olin onnellinen hänestä.
Minun oli usein omaa äitiäni ikävä. Hän asui kaukana. Kotona maalaitalossa oli aina ollut runsain mitoin ruokaa. Pakko sieltä vaan oli pois lähteä, koska maaseutu ei enää elättänyt. Kolkossa, kylmässä vuokra-asunnossa usein ajattelin, ai tällaistako elämä on ja itkin salaa äitiä. Yritin vaan olla, ettei miehenikin ahdistuisi. Meidän oli vaan pakko pärjätä. Ei kukaan olisi auttanut. Ei vanhemmat, ei yhteiskunta.
Nyt ihminen pystyy keskittymään enemmän siihen tunne-elämään ja ruotimaan sitä sun tätä, pystyykö empatiaan, sympatiaan, onko rajaton ja kuka on mitä ja pystynkö yleensäkään hyväksymään ketään ja sanonko nyt ehkä väärän sanan lapselle ja tekeekö se puoliso varmasti ne kotihommat puoleksi tai sitten otan heti eron. Ja kaikki on sen onnettoman äidin vika, mitäs hankki sen lapsen sinne köyhiin oloihin ja vielä itkikin salaa, kyllä se lapsi varmasti vaistosi ja sitä taakkaa kantaa lopun elämäänsä. Ei nyt vaan viitsi sulle sanoa.
Just tätä samaa perus marttyyrivolinaa äidiltänikin kuulee ”selitykseksi” siihen että milsi hän pieksi ja hakkasi lapsiaan, miksi alisti ja nöyryytti, miksi pilkkasi kuukautisista ja naiseksi kasvamisesta.
Ja sitten se samainen äiti hylkäsi omat lapsensa kun lapsi täytti 18. ”Hänen velvoitteet päätty nyt!”.
Mulla ei ole yhdessäkään elämäni merkkipaalussa (valmistuminen yliopistosta, kihlajaiset, häät, lastenl ristiäisiäet) ollut vanhempiani millään lailla mukana. Eivät ole olleet läsnä eikä edes onnittelukorttia laitettu.
Kyllä varmaan kaikki oli tosiaan ”kolkon ja kylmän vuokra-asunnon syytä”. Sillälailla.
Vierailija kirjoitti:
Mä niin toivon että joku toimittaja tekisi tästä ketjusta jutun. Mutta ehei, ei tietenkään, kun pitää varoa ettei vaan suututa suuria ikäluokkia. Ne on Suomen rikkain kansanosa, ja tilaavat eniten lehtiä. Siksi ihan kaikkien lehtijuttujen pitää olla sellaisia missä suuria ikäluokkia kehutaan, liehakoidaan ja ylistetään.
Minä toivoisin, että tehtäisiin koko Suomea kattava tutkimus. Ihan realistinen.
Voisi poliisikin olla mukana. Kuka on kasvattanut mitenkin. Ennenkuin ne suuret ikäluokat kuolee. Voisi mennä vielä sinne Ruotsiinkiin muuttaneet työn perässä maalta paenneet tsekkaamaan. Voisi tutkia myös sitä onko korvessa kasvatettu eri tavalla kuin isoissa asutuskeskuksissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, kyllä ne aineelliset haasteet oli kovat kuuskytluvun lopulla.
Muistan kun pidin vuoden vapaata, kun äitiysloma olisi ollut vain muutaman kuukauden. Asuimme vuokralla omakotitalon yläkerrassa. Vesi piti hakea alakerrassa olevasta saunasta. Puulämmitys. Oli onneksi sähköhella.
Vauvan vaatteiden pesu käsin pesuvadissa. Vauvan vannaan vedenkanto ja lämmitys. Ei mitään valmisruokia. Tai jos olisi ollut niin ei olisi ollut varaa ostaa.
Miehellä pieni palkka, joka penni laskettava. Perunoita ja viiden sentin pätkästä makkaraa kastike. Yritin hoitaa vauvaa hyvin ja olin onnellinen hänestä.
Minun oli usein omaa äitiäni ikävä. Hän asui kaukana. Kotona maalaitalossa oli aina ollut runsain mitoin ruokaa. Pakko sieltä vaan oli pois lähteä, koska maaseutu ei enää elättänyt. Kolkossa, kylmässä vuokra-asunnossa usein ajattelin, ai tällaistako elämä on ja itkin salaa äitiä. Yritin vaan olla, ettei miehenikin ahdistuisi. Meidän oli vaan pakko pärjätä. Ei kukaan olisi auttanut. Ei vanhemmat, ei yhteiskunta.
Nyt ihminen pystyy keskittymään enemmän siihen tunne-elämään ja ruotimaan sitä sun tätä, pystyykö empatiaan, sympatiaan, onko rajaton ja kuka on mitä ja pystynkö yleensäkään hyväksymään ketään ja sanonko nyt ehkä väärän sanan lapselle ja tekeekö se puoliso varmasti ne kotihommat puoleksi tai sitten otan heti eron. Ja kaikki on sen onnettoman äidin vika, mitäs hankki sen lapsen sinne köyhiin oloihin ja vielä itkikin salaa, kyllä se lapsi varmasti vaistosi ja sitä taakkaa kantaa lopun elämäänsä. Ei nyt vaan viitsi sulle sanoa.Just tätä samaa perus marttyyrivolinaa äidiltänikin kuulee ”selitykseksi” siihen että milsi hän pieksi ja hakkasi lapsiaan, miksi alisti ja nöyryytti, miksi pilkkasi kuukautisista ja naiseksi kasvamisesta.
Ja sitten se samainen äiti hylkäsi omat lapsensa kun lapsi täytti 18. ”Hänen velvoitteet päätty nyt!”.Mulla ei ole yhdessäkään elämäni merkkipaalussa (valmistuminen yliopistosta, kihlajaiset, häät, lastenl ristiäisiäet) ollut vanhempiani millään lailla mukana. Eivät ole olleet läsnä eikä edes onnittelukorttia laitettu.
Kyllä varmaan kaikki oli tosiaan ”kolkon ja kylmän vuokra-asunnon syytä”. Sillälailla.
Tämä äiti rakasti, ei piiskannut, ei sanonut rumasti, lapsi oli asia ykkönen.
Oli vaan köyhä. Ei tää ollu sun äiti. Ja täytyy myöntää, ettei tää aikuinen lapsi moiti äitiään. Mutta ulkopuolinen voi funtsata, että se johtuu siitä kun se ei vaan sano. Ei sen kasvatus missään tapauksessa ollut onnistunut. Kyllä minä tiedän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä myös ei siteitä ostettu. Kuukautisista kyllä puhuttiin ja äiti tivasi niiden alkamisesta, mutta siinä kaikki. Ei tietenkään antanut rahaa, jotta niitä olisi voinut ostaa, joten en tiedä vieläkään miten oletti pärjäävän. Viikkorahaa en saanut, koska eihän lapsi omaa rahaa tarvitse. Pihistin sitten äidin siteitä ja yritin pärjätä.
Muistan, kun olin kesälomareissulla serkun luona ja kuukautiset alkoi siellä. Sidepakettia ei ollut mukana ja häpeilevänä varhaisteininä en kehdannut sanoa tädille, vaikka hän kysyi tarvitsenko. Täti arvasi mistä oli kyse, kun juoksin koko ajan vessassa, mutta väitin mahan olevan kipeä. Täti oli ainoa, jota edes kiinnosti ja oli hienotunteinen.
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla syntyneenä miehenä, pakko sanoa että minua hivenen huvittaa tämä tällä iällä äideillemme kiukuttelu :D Mitähän isänne sanoisivat jos kuulisivat tällaista kiukuttelua meidän ikäisiltä? Luulen että aika äkkiä tulisi vastalause melko kovalla volyymilla...
Isä on pieksänyt mut pari kertaa aikuisena jos asiasta on yrittänyt puhua. Olen joutunut siis aikuisena väkivallan kohteeksi. Onko tää susta hauskaa? Tajuatko ollenkaan että nämä (ja sadat muut väkivallanteot lapsuudessa) ovat RIKOKSIA?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä niin toivon että joku toimittaja tekisi tästä ketjusta jutun. Mutta ehei, ei tietenkään, kun pitää varoa ettei vaan suututa suuria ikäluokkia. Ne on Suomen rikkain kansanosa, ja tilaavat eniten lehtiä. Siksi ihan kaikkien lehtijuttujen pitää olla sellaisia missä suuria ikäluokkia kehutaan, liehakoidaan ja ylistetään.
Lastenpsykiatri Raisa Cacciatorea haastateltiin vuonna 2015. Ihan samoista asioista puhuu: lapsuuden perusturvattomuudesta, mistään tärkeästä ei koskaan keskusteltu, nolaamisen pelko vieraiden edessä, yksinpärjäämisen ihanne...
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/lastenpsykiatri_rai…
Niin siis varmaan psykiatrina näkee samat tämänkin ketjun tarinat joka päivä. Minusta näiden terapeuttien pitäisi liittyä yhteen ja tehdä tv-sarja jossa opetetaan vaikka roolipelein huonoja käyttäytymismalleja ja sittenniitä toimivia. Säästyis varmaan kansantaloudessa monta markkaa. Esim alkoholistiparantoloiden tarve vähenisi ja ehkä kouluampumiset myös. Kaikki tilastot kaunistuis.
Voi mahoto mite paljo tääl o kaltoi koheltui keski-ikäsii naisii. Iha hirveetä!
Nykyvää nuo äitit on vieläkii hirveempii ku heilt otetaa mukulat huostaa. Jotta on se vaa hyvä ettei lapsii ennää synny kärsimää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Famu 49vee kirjoitti:
Voi mahoto mite paljo tääl o kaltoi koheltui keski-ikäsii naisii. Iha hirveetä!
Nykyvää nuo äitit on vieläkii hirveempii ku heilt otetaa mukulat huostaa. Jotta on se vaa hyvä ettei lapsii ennää synny kärsimää.
Minä haaveilin lapsena perheestä, jossa olisin rakastettu ja tärkeä. Huostaanotto olisi ollut helpotus. Kaikki tiesi millainen peto äiti osaa olla, mutta kukaan ei puuttunut.
Meidän äippä on 40 luvulta. Ne oli iskän kanssa hippejä. Meitä lapsia oli jo 5 kun äiti oli 23 ja isä 24. Ne oli tosi kauniita ja köyhiä. Päästiin syliin ja saatiin suukkoja usein. Äiti lauloi ja isä soitti kitaraa. Ruokaa ne ei paljoo laittaneet.
Mummo ja ukki toi meille aika usein jotain evästä. Opittiin tekemään itse ja meistä tuli pärjääviä.
Isä kuoli aika nuorena ja äiti muutti asumaan Intian Keralaan. Välit on hyvät ja pidetään yhteyttä lähes joka päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini syntyi -65, minä -90. Olen saanut paljon pahaa oloa ikäänkuin henkisenä perintönä, ja tämä ketju on saanut silmäni aukeamaan eri lailla. Tavallaan helpottaa kuulla samoja juttuja, tavallaan olen pahoillani kun tiedän miten yleistä tämä on. Ysärilapsuus ei tuonut helppoutta elämään.
En muista koskaan olleeni kenenkään sylissä tai saaneni halausta lapsena. Olin kiusattu koulussa, vanhempani tiesivät mutteivat koskaan puhuneet asiasta. Äitini luki päiväkirjaani ja kertoi asiani muille. Menkkasiteet tein vessapaperista tai jos liikkatunnilla pystyin, juoksin kauppaan ostamaan. Käytin samaa sidettä monta päivää ja pesin pikkarini itse, piilotin vaatekaappiin kuivumaan. Häpesin ekoja rintsikoitani ja deodorantin käyttöä. En vaan muista että olisin jutellut koskaan oikein mitään vanhempieni kanssa... En tunne vieläkään vanhempiani. Äitini ilkkui paljon kaikesta, ei tukenut missään tai kiinnostunut kasvattamaan. En tehnyt koskaan mitään hänen kanssa. Olen miettinyt paljon lasten leivontakirjoja joita sain kummeilta, paljon niitä luin mutta koskaan en saanut leipoa mitään.
Tuntui että kasvoin kieroon kuten oma äitini, puhui paljon pahaa muista, voivotteli kaikkea jne. Vielä nykyäänkin huomaan joskus ajattelevani pahaa muista samalla lailla kuin äiti. Olen jotenkin loukussa siinä ajatusmallien jatkumossa.
Meidän huushollissa meni niin, että vanhemmat alkoivat matkustelemaan 60 luvulla. Oli reissua reissun päälle. Meidät lapset (3) jätettiin kotiin jo aika nuorina. Ruokarahaa saatiin kyllä. Kaverit olivat vähän kateellisia, että saatiin olla keskenämme ja että aina saimme ulkomaan tuliaisia. Meistä oli hienoa käydä itse kaupassa ja kokkailla mitä huvitti. Omatoimisia tuli meistä kaikista jo pienestä pitäen.
Lapsuusaikoja on mukava muistella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienoa ap, että aloitit tän ketjun. Täällä on kerrottu todella karmeista ja surullisista kokemuksista. Ne, joiden oma lapsuus on ollut onnellinen, olkaa iloisia siitä. Ne, jotka eivät usko näitä stooreja ja väheksyvät ja pilkkaavat kirjoittajia, olette käsittämättömän urpoja, mutta ette onnistu pilaamaan tämän ketjun merkitystä. Se, että tässä ketjussa on tuhansia tarinoita, jotka kertoo 70-80-luvuilla kasvamisesta, kertoo siitä, että ihmiset tarvitsevat paikan, jossa kertoa muistojaan. Nämä kirjoitukset ovat arvokkaita. Mulle nousi vasta näitä tarinoita lukiessa mieleen asioita, jotka olen halunnut aktiivisesti unohtaa. Mun äiti ei osannut puhua mulle kuukautisista tai mistään muustakaan kasvamiseen liittyvistä asioista, ostanut rintaliivejä tai ylipäätään ajatellut, että tarvitsisin jotain neuvoja murrosiässä. Mun päiväkirjat ja kirjeet on luettu. Mä olen ollut mun äidin uskottu, jolle äiti haukkui isää ja kertoi sellaisia juttuja, jotka ei olisi kuuluneet lasten korville. Mykkäkoulua pidettiin viikkokausia. Ja mä pelkäsin mun äitiä! Kun se suuttui jostain, se oli todella hullu raivopää. Se riitti kuulemma, että oli katto pään päällä, ruokaa ja vaatteet päällä. Mä olen miettinyt, että jos teen omien lasten kanssa samat virheet, mä ymmärrän oikein hyvin, että he eivät mua arvostaisi ja katkaisisivat välinsä muhun, niinkuin mä tein. Kyllästyin jatkuvaan arvosteluun ja valitukseen. Kuuntelin sitä 40 vuotta, se riitti.
Oma äitini on syntynyt heti sotien jälkeen ja olen kuullut että hänen äitinsä (eli isoäitini), joka oli joutunut evakkoon kodistaan, ei olisi halunnut lainkaan lapsia.
Tiedän että minä ja sisarukseni olimme toivottuja lapsia ja vanhempani varmasti tekivät parhaansa niillä eväillä mitä ovat saaneet omilta vanhemmiltaan. Vaikea on kauhalla antaa jos on lusikalla saanut, menee sanontakin.
Ne asiat jotka itseä kyllä ihmetyttävät näin jälkikäteen ovat mm. negatiivisisten tunteiden tai tapahtumien täydellinen kieltäminen ja niistä vaikeneminen (kuulin vasta teini-iässä että meitä lapsia olisi ollut yksi lisää, mutta hän kuoli jo vauvana. Asia vaiettiin täysin toista vuosikymmentä). Kieltäminen meni niinkin pitkälle, että äitini saattoi kieltää sanoneensa jotain jälkikäteen, vaikka olin itse ollut tilanteessa läsnä ja kuullut mitä hän sanoi.
Minulla oli muuten hyvä lapsuus ja tunsin olevani rakastettu, mutta totuushan on se, että jos ihmissuhteessa ei saa puhua avoimesti ja konflikteja pitää välttää kaikin tavoin, myös rakkaus ja lämpö haalenevat. Pidän yhteyttä vanhempiini mutta yhteydenpito on sellaista "hyvää päivää kirvesvartta". Minun on vaikea ymmärtää ystäviäni jotka kohdatessaan surua tai huolia soittavat heti äidille. En ole vuosikymmeniin kertonut äidilleni miltä minusta tuntuu tai mitä aidosti kuuluu, koska en nuorena saanut puhua mistään negatiivisesta tai esimerkiksi näyttää suuttumustani.
Ymmärrän kuitenkin vanhempiani ja olen äärimmäisen kiitollinen siitä että he tekivät parhaansa. 50-60 -luvulla kasvaneet eivät ole saaneet aikuistua samanlaisessa tunneilmastossa kuin me nykypäivän keski-ikäiset: meille tunteista puhuminen ja terapiassa käyminen alkaa olla ihan hyväksyttävää. Tyttärestä polvi paranee!
Olen syntynyt v.-48. Tuon ikäluokan tytöille oli kuukautisista puhuminen äidin kanssa aika vaivaannuttavaa.
Siitä koitui, ettei terveyssiteitäkään oikein kehdannut alkuun kysellä.
Sain kuitenkin rahaa ja itse ostin niitä kempparista. Tyttöjen kanssa koulun vessassa vertailtiin siteitä ja opeteltiin Tampaxin käytyöä. Tunsimme olevamme naisia!
Oma tyttäreni syntyi -67. Siihen aikaan kaikki oli jo paremmin ja nuoret paljon valveutuneempia. Otin tyttöni kanssa menkat puheeksi jo hyvissä ajoin, ettei tule yllätyksenä. Johon hän: "Älä huoli äiti, mie oon niistä lukenu jo ajat sitten ja terkkarikii kertoi niistä tunnilla".
Ei mitään paperitupperoita kukaan tunkenut housuihin enää noihin aikoihin. Tai ainakin se on ollut hyvin harvinaista. Tästä juteltiin tyttäreni kanssa tänään ja mietittiin miten kehitys on kulkenut eteenpäin.
Joskaan kaikessa ei parempaan suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä niin toivon että joku toimittaja tekisi tästä ketjusta jutun. Mutta ehei, ei tietenkään, kun pitää varoa ettei vaan suututa suuria ikäluokkia. Ne on Suomen rikkain kansanosa, ja tilaavat eniten lehtiä. Siksi ihan kaikkien lehtijuttujen pitää olla sellaisia missä suuria ikäluokkia kehutaan, liehakoidaan ja ylistetään.
Lastenpsykiatri Raisa Cacciatorea haastateltiin vuonna 2015. Ihan samoista asioista puhuu: lapsuuden perusturvattomuudesta, mistään tärkeästä ei koskaan keskusteltu, nolaamisen pelko vieraiden edessä, yksinpärjäämisen ihanne...
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/lastenpsykiatri_rai…
Niin siis varmaan psykiatrina näkee samat tämänkin ketjun tarinat joka päivä. Minusta näiden terapeuttien pitäisi liittyä yhteen ja tehdä tv-sarja jossa opetetaan vaikka roolipelein huonoja käyttäytymismalleja ja sittenniitä toimivia. Säästyis varmaan kansantaloudessa monta markkaa. Esim alkoholistiparantoloiden tarve vähenisi ja ehkä kouluampumiset myös. Kaikki tilastot kaunistuis.
En tiedä tilastotietoja, mutta olisi mielenkiintoista tietää, että miten nämä 70-luvulla syntyneet, kenellä jo on 18-vuotiaita lapsia, on kasvatus onnistunut,
Mitä he puhuu psykiatriassa. Onko vika äidissä vai yhteiskunnassa. Eikös ne mielenterveysongelmat vaan lisäänny.
Vierailija kirjoitti:
huono äiti,huonompi äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini syntynyt v.-50 ja minä 70-luvun lopulla. Ja äitini muistuttaa ap:n äitiä hyvin paljon. Rahasta ei ollut pula, olimme keskiverto keskiluokkainen perhe. Vaate tms. tarpeet sain aina perustella ja yleensä hän halusi tulla mukaan vaikuttamaan, että ostan varmasti (hänen mielestään) oikeanlaiset. Silloin harvoin, jos hän antoi rahat vaikka farkkuihin, piti tuoda kuitin kera loput rahat takaisin, etten vain yritä viedä välistä itselleni. Ainaista vahtimista ja arvostelua vaikka olin myös maailman kiltein tyttö, jolla yli ysin keskiarvo. Halaamisia oli harvoin, en muista koskaan kuulleeni, että minua rakastetaan tms. tunteisiin liittyvää puhetta. Maksoin autokoulun omista kesätyörahoistani, samoin oman polkupyörän varastetun tilalle, samoin ihan kaikki nuorten menot (leffat, videovuokrat tms.). Ne olivat kaikki "turhuuksia", joihin ei haluttu osallistua. Joskus harvoin käytiin shoppailemassa äidin maun mukaisia vaatteita. Tämä sama muuten jatkuu edelleen, nyt äitini olisi jopa valmis maksamaan omat vaateostokseni (vaikka olen yli 30v ja työssä käyvä), mutta edelleen ne pitäisivät olla hänen mukaisiaan. Aikaa selvää on, että me emme shoppaile yhdessä.
Äitini puhuu minulle vieraista ihmisistä tuntitolkulla, arvostelee tekemisiä tms. tai muistelee jotain vanhoja asioita. En jaksaisi millään kuunnella noita jorinoita. Tai puhumme lapsistani jotain yleistä, sekin hyvin nopeasti menee kasvatuksemme arvosteluksi. Mutta mekään emme puhu oikeista asioista eli mitä oikeasti kuuluu, miten jaksaa, onko ollut terve (hän piilottelee/vähättelee omaa terveydentilaansa).
Kavereita emme missään nimessä ole ja olen aina tosi voipunut, kun olemme tavanneet.
Olin yksinhuoltaja äiti työssä käyvä.Itse jouduin perikunnan talossa,kansanuutisista tehdä terveysiteet kuukautisilleni.Lasten koti jonkun aikaa,siellä oli siteet.Kun toisten nurkiin sietä.Oli sentään vessaapaperi siteiksi.minusta maksetiin perintö rahastani,joten en ilmanen ollut.Työ heti kansakoulun jälkeen.Lapsilleni halusin parempaa,myös opiskelevat.Vein työpaikalleni,jotta näkevät mitä on urkakka työ.Voi valta tai tulla samaan paka työ. poikani maso itse kesätyöllä autokoulunsa,myöhemin autonsa. Tytäreni kesä työ,pani rahat menee. Käsi ojossa autokoulu laskuihin.oli meinaan iso raha 1 maksavan taloudesta liksasta.Pyöriä meilläkin piha varastetiin. Uusia ei kuitenkaan tytär itse ostanut.Veli kyllä kesä duuni rahalla ja opitiin.pyörät asuntoon sisälle.Josku on viisasti sanonut jospas muistaisit lapsuutesi väärin? Äitiä on aina helppo haukua arvostella.minäkään aikoinani en pääsyt tytäreni häät,hänen lastensa kaste juhla: kun en ollut akateemiseti sivistynyt ja asun stadin kämppä.Puolison suku kun akateeminen ja omistus asunot. Joopa joo.Kelpasin oitaa rakkaista lapsen lapsia,siivota heidän koti ja pyykätä.Muuhun ei kelvanut.Pyysin jopa menään kaikki perhe neuvola.Keskustellan mikä tökkin.Hänen puoliso minulle ilman muuta,En tiedä oliko feikki? Tytär en lähde.Yksi tarina murto osa.Pitää osata puhua myös aidille.mikä tekee että lopetetaan normaali komunikoiti,Ja haukumaan valehtelmaan äidistä seläntakana. Herran pieksut nyky tytöt äidit puhukaa,Nostakaa kissa pöydälle,Kasvotusten puhukaa,olkaa rehelisiä,Syylistämisellä ette voita mitään.
Älä puhu paskaa, on aivan oikein että väkivaltaisia lapsenhakkaajahulluja syytetään tai syyllistetään. Ne ovat tehneet sen tietoisesti. Ei vahingossa.
Pahinta tässä kaikessa kaltoinkohtelussa on se että se YHÄ JATKUU VAIKKA LAPSI ON AIKUINEN.
Kiristys, uhkailu, haukkuminen, mitätöinti on ihan jatkuvaa, aina kun yhteyksissä ollaan (ei todellakaan usein, sitä ei vaan jaksa).
Ja mun kimppuun on käyty ollessani vielä lähes 40. En totellut isän käskytystä ja ilman mitään varoitusta tuli ja tukkapöllytti ja pyöräytti seinää vasten ja ”puristi” seinän ja itsensä väliin. Silmät hullunkiiltoisina sähisi että sinä helsvetin kakarahan teet mitä sanotaan!
Siis tämä tehtiin aikuiselle lapselle.Ymmärtäkää nyt että se kaltoinkohtelu jatkui aina vaan, sen vanhemman kuolemaan asti. Keinot vähän muuttui matkan varrella mutta meno on ihan samaa. Se vanhempi kuvittele vieläkin että lapsi on arvoton, kuin koira mitä voi kurittaa ja pieksää ja sen kuuluu vaan alistua ja totella.
Mitä täällä kirjoitellaan?! Ei koiraa saa pieksää! Imoitus eläinsuojeluun heti jos huomaatte eläinrääkkäystä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä niin toivon että joku toimittaja tekisi tästä ketjusta jutun. Mutta ehei, ei tietenkään, kun pitää varoa ettei vaan suututa suuria ikäluokkia. Ne on Suomen rikkain kansanosa, ja tilaavat eniten lehtiä. Siksi ihan kaikkien lehtijuttujen pitää olla sellaisia missä suuria ikäluokkia kehutaan, liehakoidaan ja ylistetään.
Lastenpsykiatri Raisa Cacciatorea haastateltiin vuonna 2015. Ihan samoista asioista puhuu: lapsuuden perusturvattomuudesta, mistään tärkeästä ei koskaan keskusteltu, nolaamisen pelko vieraiden edessä, yksinpärjäämisen ihanne...
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/lastenpsykiatri_rai…
Niin siis varmaan psykiatrina näkee samat tämänkin ketjun tarinat joka päivä. Minusta näiden terapeuttien pitäisi liittyä yhteen ja tehdä tv-sarja jossa opetetaan vaikka roolipelein huonoja käyttäytymismalleja ja sittenniitä toimivia. Säästyis varmaan kansantaloudessa monta markkaa. Esim alkoholistiparantoloiden tarve vähenisi ja ehkä kouluampumiset myös. Kaikki tilastot kaunistuis.
En tiedä tilastotietoja, mutta olisi mielenkiintoista tietää, että miten nämä 70-luvulla syntyneet, kenellä jo on 18-vuotiaita lapsia, on kasvatus onnistunut,
Mitä he puhuu psykiatriassa. Onko vika äidissä vai yhteiskunnassa. Eikös ne mielenterveysongelmat vaan lisäänny.
Ne mt ongelmat lisääntyy milleniaaleilla. Ei 70-lukulaisten lapsilla. Minä kaltoinkohdeltu ketjussa kirjoittanut voin sanoa omasta ja monen muin puolesta, että me olemme hoitaneet omat lapsemme noin sata kertaa paremmin kuin mitä omat paskavanhemmat meitä ”hoisivat”. Omat lapset on saaneet rakkautta, suukkoja, hellyyttä, arvostusta, kehuja ja kannustusta niin paljon ettei mitään rajaa. Sillä minä (me) jos joku tietää miltä kylmä ja julma vanhemmuus tuntuu. Omalle lapselle haluaa parempaa.
Kasvatuksessani olen onnistunut juuri siksi että tein IHAN KAIKEN päinvastoin kuin omat hullut kaltoinkohtelevat vanhempani. Tietoisesti päättäen ja sitä päätöstä sitkeästi noudattaen.
Näin moni muukin kertoi tehneensä.
Alue: Aihe vapaa
Luetun ymmärrys 0/5
”Kyllä kaikille siteet ostettiin”. Sun otanta on 4 kaveria ja sinä itse.
Tässä ketjussa on tuhansia viestejä ja satoja sellaisia joille siteitä ei ostettu. Ei mullekaan ostettu ja vessapaperia oli housussa, vaikka kaupassa siteitä myytiinkiin.
Pölvästi. Et yhtään tajua mitä ketjussa puhutaan.