70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Osin samoja kokemuksia. Pahinta lienee se että minua kasvattajana vähätellään. Minun lapseni, jotka epäonnekseen asuvat kaupungissa, tulevat 12v:sta alkaen viettämään iltansa pussikaljotellen. Minä en asialle voi mitään, lapset vaan menee. Samoin ei käy veljeni lapsille, hän kykenee pitämään maalla asuvat lapsensa kurissa. En tiedä onko syy tuossa kaupungissa asumisessa vai missä. Mutta ärsyttää se tapa jolla mulle vaan ilmoitetaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu ja nauretaan päälle että et sä mitään niille voi kun yritän sanoa että ei onnistu meillä. Kummallisinta on että äitini itse on kasvattanut viisi kohtuullisen järkevää lasta, ei meistä kukaan ole ikinä pussikaljoitellut. Ja ne kännikokeilut muutenkin tapahtui yli 15v. Enkä mä nytkään kasvata lapsia ilman kuria, itseasiassa paremmin mun lapset käyttäytyy kuin veljeni lapset. Miksi ne siis 12v:na muuttuu aivan toisiksi ja miksi mä en niitä enää saisi kuriin? Siksikö kun olen nainen?

Kun toinen lapseni syntyi ja soitin asiasta äidille tämä toki onnitteli ja kysyi lapsen mitat. Minun vointiani ei kysynyt ja hetken päästä äiti alkoi haukkua mulle veljeäni, joka oli jotain tehnyt/sanonut äidille. Tai oikeammin ei tehnyt kuten äiti käski. Mä olen aina se joka on äidin likasanko jonka päälle nämä muiden sisarusten kanssa käydyt riidat oksennetaan ja haetaan sympatiaa. Se tilanne vaan oli niin uskomaton. Mä olin sairaalassa, pari tuntia aiemmin synnyttänyt ja saan kuunnella kuinka kelvoton veli mulla on ja kuinka äiti on aina tehnyt kaikkensa ja tämän sitten saanut. Muuta puhumista mulle ei ilmeisesti ollut.

Eli siis tietynlainen tunnekylmyys riivaa minunkin äitiäni, sellainen minä minä asenne ja martyyriys. Kaikkeni olen tehnyt ja silti te olette tuollaisia. Ikinä ette tee kuten pyydän, vaikka oikeasti me ei olla kovin pahoja lapsia oltu ikinä. Sen sijaan vanhemmilta oli vanhemmuus monesti hukassa. Lapsia rasitettiin ihan turhaan aikuisten asioilla, talousongelmia puitiin lasten kuullen ja kerran kuussa äiti oli hakemassa avioeroa.

Välit on kohtuulliset, kuulumiset vaihdetaan, mutta mitään syvällisempää ei jutella. Enemmän mä omista asioistani juttelen anoppini kanssa. Ja varmaan ensimmäiseksi kääntyisin anopin puoleen jos ongelmia tulisi. Kyllä äitikin välittää, sitä en epäile, ei vaan osaa sitä näyttää. Ja olemme kasvaneet lopullisesti erilleen, minä kaupunkiin, äiti maalle. Elämäntapamme on niin erilainen, emme enää vaan ymmärrä toisiamme. Ja äiti toistaa oman äitinsä, mummoni toimintamalleja. Näin aikuisena sen on huomannut. Samanlainen martyyri se mummokin oli.

Kiitos kaikille tarinansa jakaneille. Minulla meni useampi päivä ketjun lukiessani ja sitä sulatellessani. Se tuli nyt viimeistään sopivaan aikaan elämässäni (-78).

Yritin reilut 10 vuotta sitten kohdata äitini ihmisenä näistä ihmisyyden loukkauksista, lähinnä perustuksia murentavasta ilkeydestä ja arvostelusta sekä yksityisyyden ja minuuden häpäisystä, mutta siitä syntyi arvatenkin kova kohtaus.Vaikeat asiat eivät äitini (-54) panssarin läpi pääse. Mitään hän ei sanojensa mukaan anteeksi pyydä, eikä ole muuten näihin päiviin asti sitä tehnyt vaan olemme eläneet puolin ja toisin hiljaisuudessa.

Viimeisiin kuulemiini syytöksiin sisältyi väite siitä, että hän on aikanaan saanut väärän lapsen laitokselta. Tuolloin otin pesäeron voidakseni suojautua ja lähteä parantelemaan haavojani terveemmässä ympäristössä.

Tunnistan hyvin nämä teille muillekin tapahtuneet asiat. Paksuja "vaippoja" sentään sai ja yhdet pinkit "tissi"liivit. (Jessus, että vihasin noita infantiileja sanoja ja likaista seksuaalista vihjailua.) Vaatteiden vähyydestä jouduin huomauttamaan jouduttuani koulussa silmätikuksi. Henkinen puoli oli kuitenkin pahin. Olin toistuvasti vihainen itselleni hyväuskoisuudestani, kun luottamuksella äidille uskomaani tietoa käytettiin jälleen kerran itseäni vastaan.

Tällä viikolla tämän suvun musta lammas, liikoja itsestään uskova (kympin tyttö) ja liikaa elämältä haluava (akateeminen koulutus), itsekeskeinen, epäkiitollinen kakara ja frigidi huora on menossa äidinäitinsä hautajaisiin. Julkisesti äiti osaa halutessaan käyttäytyä. En ole varma haluanko tällä kertaa kurkistaa fasadin taakse. Sen kuitenkin tiedän, että meidän perhesaagassamme vaikeudet ovat periytyneet sukupolvelta toiselle ja jokainen sukupolvi on ilmentänyt vaikeuksiaan ehkä aikakaudelle tyypillisellä tavalla.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 21:42"]

Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.

Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus. 

Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa! 

Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.

Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani. 

Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...

Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.

Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.

[/quote]

toi vika kappale tuntui valtavan tutulta:

Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän. 

just toi, että ei uskalla mitään sanoa/kertoa, kun kaikesta nousi aina kaamea metakka tai tiuskiminen. nolaaminen tai mitätöinti. enpä ole halunnut minäkään mitään kertoa äidilleni. eipä ole koskaan oma-aloitteisesti kysynytkään. tiedän, että tuossa ikäluokassa erilaisiakin ihmisiä, mm. tätini, joka kyllä oli kiinnostnut asioistani. tosin joskus ehkä vähän liikaakin, ja osasi kyllä joskus minut nolata hänkin. ja olla valtavan ilkeä. silti edes hän kertoi menneisyydestään, toisin kuin äitini.

kaikki on ollut just supersalattua äitini elämässä. mistään perheen liittyvästä ei saanut koskaan oikein puhua tyyliin sitä tikulla silmään.. kai se oli sitten niin traumaattista, että sitä ei saanut muistella.

mutta että kaikesta äksyillään omille tyttärille.. teki minut ainakin hyvin araksi. mitään omia asioita ei saanut koskaan tuoda esille. ja nyt emme puhu enää koskaan, koska itse en enää soita. itsehän äitini ei ole koskaan ottanut edes yhteyksiä. olkoon. enää ei vaan jaksa olla terapeutti omalle äidilleen, joka käyttäytyy kuin uhmaikäinen omaa tytärtään kohtaan.

[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 09:25"]

Tämä ketju on ollut mieltä avaava. Mielestäni tästä aiheesta pitäisi kirjoittaa kirja tai aihe pitäisi muuten tuoda esille. Minäkin kuvittelin olevani "erityistapaus" kasvettuani tunnekylmässä ympäristössä.

Vanhempani eivät millään tavalla olleet pahoja tai ilkeitä. Kaikki oli aina tiptop ja lasten materiaalisiin tarpeisiin vastattiin hyvin. Olen kuitenkin omien lasteni kautta joutunut todella paljon työstämään vanhempana olemisen tunnepuolta. Omiin vanhempiin minulla ei ole lämmintä tunnesuhdetta. En muista koskaan kertoneeni heille tärkeitä henkilökohtaisia tunneasioita tai pelkoja. Olen joutunut pärjäämään yksin.

Vielä nelikymppisenäkin ujostelen vanhempiani ja meillä on etäinen suhde. Kun vanhempani käyvät kylässä luonani, tilanne on kiusallinen ja virallinen.

Olen jollain lailla kadehtinut ystäviäni, joilla on tiivis ja intiimi suhde vanhempiinsa. Mieheni on todella läheinen vanhempiensa kanssa ja hänen on ollut vaikea ymmärtää, että minulla ei samanlaista suhdetta ole. Että ujostelen soittaa äidilleni puhelimella :(

Tietenkin sama ongelma on siirtynyt muihin läheisiin suhteisiin. Mietin jatkuvasti onko lapsillani hyvä olla ja olenko näyttänyt heille rakkauttani. Omia (varsinkaan negatiivisia) tunteita en uskalla näyttää miehellenikään. Hän on kyllä useaan kertaan sanonut, että kaipaisi enemmän tunteiden osoitusta, mutta minä en vaan osaa :(

[/quote]

Jatkan vielä. Nykyistä elämääni varjostaa häpeä koskien naiseutta, ulkonäköä tai oikeastaan mitä tahansa. Jos joskus yritän kaunistautua, kuulen päässäni pilkkaavan äänen, joka toteaa, että on turha yrittää, enkä ole kaunistautumisen arvoinen. En ole pystynyt juhlimaan mitään (valmistumista tai edes omia häitä) aikuisiällä, koska "en ole sen arvoinen". Olin koulussa kympin ja kuuden ällän oppilas, mutta siitäkään en koskaan osannut iloita. Sehän oli vain sattumaa tai hyvää tuuria. Tai sitä että luin paljon, vaikka en oikeasti ole älykäs.

Häpeän meikata mieheni nähden tai myöntää, että haluaisin jotenkin näyttää kauniilta. Häpeän synnytyksessä tulleita vaurioita alapäähän niin etten ole niistä voinut miehelleni oikein puhua. Yksin ja salaa olen yrittänyt niitä hoidattaa lääkärillä niin ettei asiasta tarvitsisi puhua mieheni kanssa. Kaiken kaikkiaan tuo häpeä ja mitätöiminen on jättänyt valtavat jäljet. En edes tiedä kuka olisin, jos olisin se oikea, terve, rakastettu minä. Kiitos ja anteeksi. Ihana että sain sanoa.

Minusta meidän juuriltaan loukattujen tyttärien tulee pitää tämä ketju elossa ja samalla ehkä parantaa toinen toisiamme. Tuota eheää jakamisesta nousevaa voimaa emme tule koskaan saamaan äideiltämme. Se on varma. Siksi, että me jaamme nämä kertomuksemme, on kullanarvoista. Ehkä tämän myötä nousee joku syvempikin tutkimus jonkun aloitteesta. On huojentavaa kuulla ja ymmärtää, että ei ole todellakaan ollut yksin tämän kylmäkiskoisen ja tunteettoman *äitihahmon* matkalla.

Meitä on ehkä tuhansia, jos ei miljoonia samojen kipujen kanssa taistelvia joka päivä. Itselleen vakuuttaminen, että kyllä minä olen arvokas. Arvokas virheineni, epäonnistumiseni ja epätäydellisenä.

Kunpa kaikilla olisi edes yksi ihminen, joka vakuuttaa heille heidän olevan tarpeeksi arvokas, vaikka äitinsä heidät olisi mitätöineet taaperoiästä alkaen. Tai moni jo suoraan sairaalsta käsin. Suuri osahan jätti vauvansa muiden hoidettavaksi ja itse lähdettiin tekemään sitä uljasta ensimmäisen sukupolven uraa. Omat äitinsähän oli usein pakotettuja olemaan kotona ja huolehtimaan perheen elannosta maatiloilta käsin. Jokin kovuus tuossa sukupolvessa on. Ja se työn korostaminen on lähtenyt sota-ajan pula-ajoista ja siitä, että kouluttamiselle laitettiin niin suuri arvostus. Olihan kaikenlaisia paikkoja rikkimenneessä maassa auki ja tämä sukupolvi järjesti itselleen melkoiset järjestelmät muiden (seuraava sukupolvi) sitten kustantaa.

Itseriittoisuus ehkä päällimmäisenä se pahin kokemus omasta äidistäni. Mitään ei just jaettu ja äiti ''ahersi'', mutta lähinnä sillä motolla, että muut ja varsinkaan sinä tytär et mitään osaa. Kotiaskareita. Aika moni täällä on kertonut saman tarinan, että äiti valtasi kaikki alueet ja ei ollut tulemista yhdessä tekemään ruokaa jne.

Miten surullisenhaikeana sitä katsookaan joskus äiti&tytär -suhteita, jossa kuljetaan yhteistä matkaa. Äidit osaavat arvostaa tyttäriään ja opettavat heille alusta asti, miten arvokkaita he ovat juuri sellaisina, kuin ovat. Tyttären ei tarvitse lunastaa mitään superwomantytär -pisteitä harrastuksilla tai hyvällä (jos ei jopa erinomaisella) koulumenestyksellään ollakseen arvokas ja rakas. Human being instead humanm doing.

Muistan itsekin huutaneeni äidilleni, että miksei sinulle koskaan mikään riitä!!? Teki mitä tahansa, ei hymyä irronnut eikä kaunista sanaa. Oma äitini ainakin jatkoi vain mekaanisesti ruuanlaittoa tai tiskaamista tai ihan mitä tahansa, että ei tarvitsisi antautua mihinkään keskusteluun. Ja se loukkaaminen tuntui täysin tahalliselta. Kun en saanut minäkään huomiota kotona - et tule saamaan sinäkään, tyttö rukka! 

Tuttua on tuo myös meillä, että poikaa palvottiin ja ylistettiin. Mutta se muuttui ihan sairaaksi, kun näki sen täysin eri kohtelun. Menetin kunnioitukseni omaan äitiini, kun näin että hänen oli täysin mahdoton ajatus koskaan pitää tyttärensä puolta ja olla sokea toiseen suuntaan.

Onpa täällä nopea meno vauva palstalla 

liian tuttua noi tarinat

Joku voisi niputtaa nämä kokemukset ja kirjoittaa artikkelin.

äitimyytti on äitimyytti

Olen lukenut 20 ekaa sivua tästä ketjusta, mutta en ole itse vielä osallistunut keskusteluun. Hyvin samankaltaisia kokemuksia on minullakin (äitini syntynyt 50-luvulla ja minä 80-luvun alussa). Tämä ketju on tosiaan ollut terapeuttinen! Koittakaahan kuunnella Kaija Koon uusi biisi "Surulapsi", on hyvin osuva. 

Tässä vielä tuon Kaija Koon biisin sanat:

t: 602 (että onkin pitkä ketju!)

Opin että se ei tule jäädäkseen
mä en suostunut koskaan sen otteeseen
se on muisto sun äänestä kertomassa, mä en kelpaa
no hei
sinä itse teit musta tällaisen
ei, mun elämä ollutkaan sun mittainen, joo

Olen kaatunut langennut loukkoihin,
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin

Mua kasvatit siskoihin vertaillen
ne on tyttöjä äidin ja tietää sen
sinä pilkkasit estelit kun halusin vaan lentää,
tänään
mun kipukynnys on taivaan korkuinen, ja siitä
sinä ansaitset suuren kiitoksen, joo

Olen kaatunut langennut loukkoihin,
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin

Kun on alhaalla käynyt niin huipulla tuulen tuntee
se saa
sydämeen sen, yksinäisyyden, palaamaan

Olen kaatunut langennut loukkoihin
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin

Sanat Kaija Koon biisistä Surulapsi

musta tuntuu, että toi sukupolvi on täynnä vihaa. onhan se tavallaan oikeutettua ja ymmärrettävää, että kun oma maa on raiskattu ja isät tapettu, että vihaa on ihan hlvetin paljon sisällä. sitten kun se on vielä pitänyt tukahduttaa, jotta saadaan sotavelat maksettua ja talo pidettyä, niin työhän on ollut se ykkössisältö elämässä. kyllä siinä kaikenlainen tunteilu on ollut juurikin tälle ikäpolvelle pelkkää heikoutta. heikot sortuu elon tiellä..  ja isät on tapettu. rakasta nyt siinä sitten tytärtäs, joka on saanut elää rauhan aikana, isänsä rakastamana ja koulutukset ja materiaalit turvana. varmaan kaikki nää on herättänyt niin paljon kateutta ja katkeruutta näissä äideissä, että mitä vanhemmaks ne on tulleet, sitä vaikeampi sitä on ollut enää peittääkään. tiedä sitten, kykeneekö toi súkupolvi koskaan näkemään syvemmälle, miksi he itse ovat käyttäytyneet kuten ovat. just tyttäriään kohtaan siis, nähden heidät itsensä ja ero omaan elämäänsä heissä. poikia on voitu kohdella just toisin sukupuolensa takia, kun eivät niin muistuta äitiä omasta lapsuudestaan.

kaija kookin on näitä sodanjälkeisten äitien lapsia.. eli kyllä nämä aika syvältä nousee :)

Mun äiti oli omasta mielestään kovin tasa-arvoinen ja korosti sukulaisille kuinka hän laittaa pojatkin tekemään kotihommia. Todellisuus oli se että tämä tasa-arvonkannattaja katseli päältä kun miehensä antoi mulle, ainoalle tytölle, remmiä kun en suostunut yksin siivoamaan vaan vaadin että myös veljet siivoavat. Minä kun kuulemma olin se joka paperinukenleikkelyilläni sotkin ja siten saan myös siivota. En varmasti ollut ainoa joka sotki. Enkä kyllä siivonnut sen selkäsaunan jälkeenkään.

Toinen minkä muistan on se että missikisat oli aina lehmänäyttelyitä ja niitä ei saanut katsoa. Ja minä onneton kun ihailin missejä. Tuntui että jokuhan mussa on vikana kun sellainen olen, teen sellaista mitä ei kunnon nainen tee. Kun sitten leikin salassa missikisoja niin kaiken siihen liittyvän rekvisiitan veljeni tuohosivat, eikä kukaan sanonut mitään. Kaikki mun itse tekemät hienot kruunut ym. Paitsi sen vanhemmat sanoivat että ei susta sellasta lehmää tarvi tulla. Missit oli varmaan pahinta mitä tytöstä voi tulla. Oman tyttäreni olen antanut leikkiä tasan sitä mitä haluaa, missiä tai poliisia. Pieni tyttö voi haaveilla olevansa kaunis ja missi eikä siinä ole mitään pahaa.

niin mikähän tuossa kauneuden ja nuoruuden parjaamisessa oikein oli? tyttärelle muistutettiin, että ei ole ylen kaunis varmasti. leikattiin jotkut pottatukat oikein korostaakseen.  just tuhahtelu ja semmoinen kaikkeen, mikä liittyi kauneuteen tai seksuaalisuuteen (esim. rakkauskohtaukset elokuvissa tv:ssä, voiko olla kiusallisempaa hetkeä jakaa äitinsä kanssa).. semmoinen halveksiva tuhahdus... et joo, aika samanlaisia kokemuksia.

yli 10 tuhatta lukukertaa. aihe kiinnostaa.

Mun mielestä 80-luku ja 50-luku on omine äiti-tytär-suhteineen oma juttunsa, niinkuin tietty kaikki vuosikymmenet. Mun mielestä ei kuitenkaan pidä alkaa sekoittelemaan puuroja ja vellejä tässä. 40-luvulla syntyneet naisihmiset ovat aivan oma lukunsa, sen tiedän omasta äidistäni (1945) sekä myös työni puolesta. 

Ja summasummarum, ei me ihmiset niin hirveästi muututa vuosisatojen kuluessakaan, peruspilarit on samat, hyvät ja huonot. Mutta kunnioitetaan tässä nyt kuitenkin ap:n aloitusta, 80-luvun lapsilla on ollut aivan eri lähtökohdat (jo valtion taloudellinen tila) kuin 70-luvun lapsilla.

Muutamakin täällä sanoi, ettei jaksa lähteä pitkään terapiaan, koska käsiteltävää on niin paljon. Niin varmasti on, mutta suosittelisin silti käsittelemään asiaa ammattilaisen kanssa. Kävin itse vuoden psykoterapiassa mikä on suhteessa lyhyt aika. Pelkäsin, että siitä tulee ihan hirveän rankkaa, mutta erehdyin. Asiat ei pyörineet enää koko ajan mielessä kun sain puhua niistä terapiassa.

Tärkeintä oli saada uusi tapa suhtautua tapahtuneeseen ja itseen. Tavallaan pääsin pois lapsuudesta vasta terapian myötä. Huomaan tämän ihan konkreettisesti sisarusteni kanssa jutellessa. He märehtivät lapsuuttamme samalla tavalla kuin minäkin ennen tein, jatkuvasti samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen. Teen sitä toki joiltain osin vieläkin, terapia ei ole mikään ihmeparannus kuitenkaan. Terapeutille puhuminen kuitenkin "päästi minut pahasta". Minulla ei ole enää tarvetta käydä samoja asioita loputtomasti läpi. Ne jäivät menneisyyteen. Se on valtava helpotus ja auttaa paljon omassa vanhemmuudessa.

Suosittelen edes jotain lyhytterapiaa. Kun tietää mistä ongelmat ovat lähtöisin ja mitä pitää käsitellä, prosessi ei välttämättä edes vaadi pitkää terapiaa. Jos jää siihen lapsen asemaan se voi olla todella tuhoisaa itselle ja omalle vanhemmuudelle ja sen kautta tuleville sukupolville. Prosessi ei ole niin raskas miltä se ehkä edeltäkäsin tuntuu, kun se musta aukko painaa päälle vuosikymmenten takaa.

Äidit eivät pitäneet meistä huolta, meidän on nyt tehtävä se itse. <3

[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 12:15"]

Mun mielestä 80-luku ja 50-luku on omine äiti-tytär-suhteineen oma juttunsa, niinkuin tietty kaikki vuosikymmenet. Mun mielestä ei kuitenkaan pidä alkaa sekoittelemaan puuroja ja vellejä tässä. 40-luvulla syntyneet naisihmiset ovat aivan oma lukunsa, sen tiedän omasta äidistäni (1945) sekä myös työni puolesta. 

Ja summasummarum, ei me ihmiset niin hirveästi muututa vuosisatojen kuluessakaan, peruspilarit on samat, hyvät ja huonot. Mutta kunnioitetaan tässä nyt kuitenkin ap:n aloitusta, 80-luvun lapsilla on ollut aivan eri lähtökohdat (jo valtion taloudellinen tila) kuin 70-luvun lapsilla.

[/quote]

80-luvun lapsi tässä haluaa kertoa, että ei kaikki ole niin yksioikoista. :) Vaikka äitini on syntynyt 50-luvulla, on hän syntynyt iltatähtenä vanhoille vanhemmille (jotka syntyneet 20-luvulla). Lisäksi isäni on syntynyt 40-luvulla, ja hänellä on ollut erittäin suuri vaikutus äitiini.