Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Olin hankala lapsi, mutta äitini ei luovuttanut suhteeni ja nykyään olemme todella läheisiä ja äitini on edelleen minun tuki ja turvani, vaikka itsekin olen jo pienen lapsen vanhempi. Äidilläni on tietyt inhimilliset viat ja minulla tietenkin myös, mutta aina on puhuttu niin hyvät kuin pahat asiat halki. Se meidän keskusteluyhteys on ollut kaiken ytimessä. Kiitos, äiti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 60-luvulla ja koko ikäni olen kipuillut äitisuhteeni vuoksi. Sattumalta luin kirjan Häpeän alkemia ja siellä oli otsikko "narsistinen äiti", joka sai minut järkyttymään. Googlesta hakusanalla "narsisti äiti" löytyi kirjoitus, joka on kuin suoraan minun lapsuudestani, siitä miten äitini kohteli minua lapsena.
Kuitenkin suurin tunne tästä kaikesta on helpotus. Helpotus siitä, että minä en olekaan ollut huono. Ja ymmärrys äitiäni kohtaan - ei yksikään äiti valitse olla tyttärelleen hirviö.
Ymmärrän hyvin järkytyksesi, niin minäkin aikoinaan järkytyin samasta oivalluksesta, ja toisaalta helpotuin, kunnes taas järkytyin mitä edessä olisi tulevaisuudessa. Oliko löytämäsi kirjoitus kenties tämä?:
https://narskulandia.blogspot.com/2014/02/narsisti-aiti.html
Olen hieman eri mieltä, ettei yksikään äiti valitse olla tyttärelleen hirviö. Väitän että kyse on valinnoista. Hirviö ymmärtää tekevänsä pahaa, siksi tekeekin sen usein yleisöltä piilossa. Yleisön edessä vivahteikkain naljailuin ja alistamisin, selän takana mustamaalaten. Jos jotain ymmärrettävää siinä on, niin se että pahantekijän pitäisi mennä terapiaan. Entisaikaan hirviön toimintaa tuki ympäristö, jolla ei ollut tietoa oikeasta ja väärästä toimintatavasta lasta kohtaan. Nykyään on paljon tietoa uhrille, hirviölle ja tukijoukoille, ettei kukaan jolla on televisio, netti tai jolle tulee sanomalehti ei ole voinut jäädä huomaamatta aihetta lasten tai aikuisten lasten kaltoinkohtelusta.
Samaa mieltä, että kyllä kyseessä on valinta. Koska
- he eivät aina ole tyttärelle tällaisia, vaan valikoidusti esim sen mukaan kuka näkee. Eli he pystyvät säätelemään käytöstään sen mukaan missä ja kenen kanssa ovat.
- he eivät ole kaikille ihmisille tällaisia, vaan joillekin muille hyvinkin erilaisia. Eli he pystyvät valitsemaan ketä kohtelevat hyvin ja ketä huonosti.
- he jatkavat huonoa käytöstään senkin jälkeen kun heille on siitä sanottu ja toivottu sen loppuvan. Eli he ovat tietoisia siitä että heidän käytöksensä vahingoittaa kohdetta, eikä kyse siten ole vahingosta tai ymmärtämättömyydestä.
- he selittelevät, suuttuvat tai kieltävät huonon käytöksen. Tätä ei tarvitsisi tehdä jos luulisi ettei omassa käytöksessä ole mitään vikaa.
Eli narsisti päättää milloin, ketä ja miten kohtelee. Kyllä se on ihan tietoista toimintaa ja joka päivä he valitsevat jatkaa sitä.
Puhuvatko muiden äidit teistä tarkoituksella liioitellun negatiivisia asioita muille? Olen nyt vasta tajunnut, että äidin tapa esittää minut julkisesti kielteisessä valossa on tosi erikoinen. Mulla on vielä aika pienet lapset, mutta kyllä heistä pääsääntöisesti kerron ihan positiivisia asioita muille. Samoin tekevät lapsia saaneet tuttuni. Äitini sen sijaan muunmuuassa huuteli pitkin kyliä siitä, miten minut olisi pitänyt jättää luokalleni ja miten en ”lue läksyjäni”. Pärjäsin oikeasti koulussa hyvin, joten on tosi kumma, miksi äiti alensi menestystäni noin räikeästi.
Vierailija kirjoitti:
Olin hankala lapsi, mutta äitini ei luovuttanut suhteeni ja nykyään olemme todella läheisiä ja äitini on edelleen minun tuki ja turvani, vaikka itsekin olen jo pienen lapsen vanhempi. Äidilläni on tietyt inhimilliset viat ja minulla tietenkin myös, mutta aina on puhuttu niin hyvät kuin pahat asiat halki. Se meidän keskusteluyhteys on ollut kaiken ytimessä. Kiitos, äiti!
Ihanaa, että sulla on hyvä ja tasapainoinen äitisuhde! Keskustelu, toisen kuuntelu ja ymmärtäminen, toisen asemaan asettuminen on hyvien suhteiden pohja.
Se mikä viestissäsi ihmetyttää, että jos sinulla todella on näin tasapainoinen ja vakaa tausta, miksi tulet tähän ketjuun siitä julistamaan? Eikö se osoita hiukan tilannetajuttomuutta?
Yritätkö näin epäsuorasti opettaa meille muille vanhemman kunnioitusta ja kuinka omasta äidistä tulee puhua?
Viestisi kielii ihan kaikesta muusta, kuin empatia kyvystä ja hyväntuomisesta ihmisten vaikeuksiin.
Jännä juttu, että ne kenellä on hyvät suhteet omiin vanhempiinsa tuntuvat olevan kykenemättömiä asettumaan vaikeuksissa tai vaikeissa tilanteissa olevien asemaan.
Vierailija kirjoitti:
Puhuvatko muiden äidit teistä tarkoituksella liioitellun negatiivisia asioita muille? Olen nyt vasta tajunnut, että äidin tapa esittää minut julkisesti kielteisessä valossa on tosi erikoinen. Mulla on vielä aika pienet lapset, mutta kyllä heistä pääsääntöisesti kerron ihan positiivisia asioita muille. Samoin tekevät lapsia saaneet tuttuni. Äitini sen sijaan muunmuuassa huuteli pitkin kyliä siitä, miten minut olisi pitänyt jättää luokalleni ja miten en ”lue läksyjäni”. Pärjäsin oikeasti koulussa hyvin, joten on tosi kumma, miksi äiti alensi menestystäni noin räikeästi.
Pääsääntöisesti ihmiset puhuu kauniisti lapsistaan. Joukosta erottuu ne, jotka heti ottaa esiin jopa häpeällisiä asioita tai tilanteita, jopa lähes tuntemattomien kanssa. Punaiset liput liehuu näiden äitien kanssa. Kertoo enemmän äidistä, kuin lapsesta. Säälin lasta ja asetun hänen puolelle joka kerta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puhuvatko muiden äidit teistä tarkoituksella liioitellun negatiivisia asioita muille? Olen nyt vasta tajunnut, että äidin tapa esittää minut julkisesti kielteisessä valossa on tosi erikoinen. Mulla on vielä aika pienet lapset, mutta kyllä heistä pääsääntöisesti kerron ihan positiivisia asioita muille. Samoin tekevät lapsia saaneet tuttuni. Äitini sen sijaan muunmuuassa huuteli pitkin kyliä siitä, miten minut olisi pitänyt jättää luokalleni ja miten en ”lue läksyjäni”. Pärjäsin oikeasti koulussa hyvin, joten on tosi kumma, miksi äiti alensi menestystäni noin räikeästi.
Eiköhän se ollut sulle vaan kateellinen, kun sait käydä koulua tai pärjäsit siellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhuvatko muiden äidit teistä tarkoituksella liioitellun negatiivisia asioita muille? Olen nyt vasta tajunnut, että äidin tapa esittää minut julkisesti kielteisessä valossa on tosi erikoinen. Mulla on vielä aika pienet lapset, mutta kyllä heistä pääsääntöisesti kerron ihan positiivisia asioita muille. Samoin tekevät lapsia saaneet tuttuni. Äitini sen sijaan muunmuuassa huuteli pitkin kyliä siitä, miten minut olisi pitänyt jättää luokalleni ja miten en ”lue läksyjäni”. Pärjäsin oikeasti koulussa hyvin, joten on tosi kumma, miksi äiti alensi menestystäni noin räikeästi.
Pääsääntöisesti ihmiset puhuu kauniisti lapsistaan. Joukosta erottuu ne, jotka heti ottaa esiin jopa häpeällisiä asioita tai tilanteita, jopa lähes tuntemattomien kanssa. Punaiset liput liehuu näiden äitien kanssa. Kertoo enemmän äidistä, kuin lapsesta. Säälin lasta ja asetun hänen puolelle joka kerta.
Teen samoin. Kartan lapsensa haukkujaa ja menen mieluummin lapsen seuraan häneen tutustuen. Jokaisesta kerrasta on vain hyvää sanottavaa lapsesta, kivasti on aina viihdytty eikä lapsen ajatusmaailmaa hallitse muiden ihmisten haukkuminen. Olen huomioinnut, ettei lapsi tunnu tietävän tai ymmärtävän, miten vanhempi mustamaalaa häntä. En sitä lapselle kerro. Mutta vanhemmalle olen sanonut lapsesta päinvastaista näkökulmaa ja toteamusta, kuin mitä vanhempi on mustamaalannut lastaan. Yleensä vanhemman mustamaalaukset liittyvät paljolti siihen, että vanhempi on halunnut tehdä lapsestaan jatkeensa (narsistinen piirre), vanhempien haaveita toteuttaen. Eikä vanhemman jakeluun uppoa että lapsi on onnellinen, terve, hyvät elämänarvot omaava, älykäs-ajatteleva, muita huomioiva, empaattinen ja rakastava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 60-luvulla ja koko ikäni olen kipuillut äitisuhteeni vuoksi. Sattumalta luin kirjan Häpeän alkemia ja siellä oli otsikko "narsistinen äiti", joka sai minut järkyttymään. Googlesta hakusanalla "narsisti äiti" löytyi kirjoitus, joka on kuin suoraan minun lapsuudestani, siitä miten äitini kohteli minua lapsena.
Kuitenkin suurin tunne tästä kaikesta on helpotus. Helpotus siitä, että minä en olekaan ollut huono. Ja ymmärrys äitiäni kohtaan - ei yksikään äiti valitse olla tyttärelleen hirviö.
Ymmärrän hyvin järkytyksesi, niin minäkin aikoinaan järkytyin samasta oivalluksesta, ja toisaalta helpotuin, kunnes taas järkytyin mitä edessä olisi tulevaisuudessa. Oliko löytämäsi kirjoitus kenties tämä?:
https://narskulandia.blogspot.com/2014/02/narsisti-aiti.html
Olen hieman eri mieltä, ettei yksikään äiti valitse olla tyttärelleen hirviö. Väitän että kyse on valinnoista. Hirviö ymmärtää tekevänsä pahaa, siksi tekeekin sen usein yleisöltä piilossa. Yleisön edessä vivahteikkain naljailuin ja alistamisin, selän takana mustamaalaten. Jos jotain ymmärrettävää siinä on, niin se että pahantekijän pitäisi mennä terapiaan. Entisaikaan hirviön toimintaa tuki ympäristö, jolla ei ollut tietoa oikeasta ja väärästä toimintatavasta lasta kohtaan. Nykyään on paljon tietoa uhrille, hirviölle ja tukijoukoille, ettei kukaan jolla on televisio, netti tai jolle tulee sanomalehti ei ole voinut jäädä huomaamatta aihetta lasten tai aikuisten lasten kaltoinkohtelusta.
Samaa mieltä, että kyllä kyseessä on valinta. Koska
- he eivät aina ole tyttärelle tällaisia, vaan valikoidusti esim sen mukaan kuka näkee. Eli he pystyvät säätelemään käytöstään sen mukaan missä ja kenen kanssa ovat.
- he eivät ole kaikille ihmisille tällaisia, vaan joillekin muille hyvinkin erilaisia. Eli he pystyvät valitsemaan ketä kohtelevat hyvin ja ketä huonosti.
- he jatkavat huonoa käytöstään senkin jälkeen kun heille on siitä sanottu ja toivottu sen loppuvan. Eli he ovat tietoisia siitä että heidän käytöksensä vahingoittaa kohdetta, eikä kyse siten ole vahingosta tai ymmärtämättömyydestä.
- he selittelevät, suuttuvat tai kieltävät huonon käytöksen. Tätä ei tarvitsisi tehdä jos luulisi ettei omassa käytöksessä ole mitään vikaa.
Eli narsisti päättää milloin, ketä ja miten kohtelee. Kyllä se on ihan tietoista toimintaa ja joka päivä he valitsevat jatkaa sitä.
Juuri näin. Täsmentäisin ajatuksiasi omilla havainnoillani, pariin ensimmäiseen kohtaan. Hyvään kohteluun liittyy aina jokin hyöty tai päämäärä. Se ei ole luontaista hyvyyttä. Kolmas kohta, että jatkavat huonoa käytöstään vaikka heille on siitä sanottu, niin totta. Vaikenevat täysin kritiikkia saadessaan tai alkavat puhumaan täysin muusta asiasta, tehden itsestään surkuteltavan, säälin kohteen. Eivät kykene käsittelemään järjellisesti tai fiksusti vastavuoroisesti kommunikoiden mitään asiaa, joka liittyy heidän pahoihin tekoihin. He eivät välttämättä suutu, vaan ovat viilipyttyjä, kuin vesi valuisii hanhen selästä, eivät edes kiellä tekojaan, koska tietävät niiden olevan totta. Jos on yleisöä, silloin kieltävät tekonsa ja selittävät asian ohi, eivät käsittele tapahtunytta. Kosto seuraa aina, aina. Vähintään mustamaalaus ja valheiden keksiminen, muutahan ei välttämättä voi tehdä, ellei pääse suoraan uhriin käsiksi. Täysin, niin täysin tietoista toimintaa.
Vaihtoehtona olisi huomioida oma toiminta, muita vahingoittamatta, mutta narsistia ei kiinnosta muuttuminen ainakaan niin kauan kuin tukijoita on hänen toiminnoilleen. Tukijat ovat heitä, jotka eivät tiedä mitä narsisti todellisuudessa tekee ja puhuu eri tahoille, eivätkä tukijat tiedä ilmiöstä tai eivät osaa-ymmärrä nähdä, miten lähellä, heidän elämässään vaikuttaa heidän ihmissuhteitaan vahingoittava narsisti. Lapsi ei sitä ymmärrä omasta vanhemmastaan, vasta vanhempana ymmärtää, jos saa mahdollisuuden ajan ja mietintöjen suhteen selvittää ongelmien syitä syviä. Narsistin tukijoukot tuskin ymmärtävät, jos ovat edellen seurakuntana.
Narsistin pyrkimys on valehdella yhdelle taholle ja saada muut tahot uskomaan muuta, näin sotketaan välit eikä kukaan kehtaa suutuspäissään tarkistaa totuuksia muilta narsistin uhreilta. Konservatismi vallitsee ja hallitsee, sitä käytetään hyväksi. Kaikki perustuu yhden ihmisen hallitsevaan peliin, jossa pelinappulana ovat lapset, lastenlapset, sisarukset, anopit, apet, kälyt, vävyt, serkut, lapset ym. sukulaiset. Kaikki tuhotaan kauniilla kuorella, narsistin kiiltokuvalla. Valheilla, mustamaalamisilla, tahdolla saada itselleen huomiota ja muille muita kohtaan epäilystä, vihaa ja etäisyyttä. Tietoista toimintaa. Mielenterveydellisesti terve vanhempi ei käyttäydy niin lapsiaan kohtaan, tai ketään kohtaan.
Saaren Maija kirjoitti:
Jos haluat ymmärtää äitiäsi, tutustu äitisi lapsuuteen. Voit vaikka vedota siihen, että haluat kertoa omille lapsillesi teidän perheenne juurista. Mikähän olisi riittävän "neutraali" aihe? Juhlapyhät? Miten he viettivät joulua ja pääsiäistä? Millaisia joululahjoja silloin oli? Oliko joulukuusi? Mitä pantiin pöytään? Pyydä äitiäsi kertomaan omasta äidistään ja isästään. Entä millaiset koulumuistot olivat?
Mielenkiintoinen avaus tähän ketjuun. Olen kurkkua myöten täynnä äitini hyviä lapsuusmuistoja, koska äiti puhuu vain itsestään, lapsuuden muistoistaan, enemmän kuin mitä mainitsit. Mutta äiti ei puhu yhtään minun ja sisarusteni lapsuudesta, millaisia ihania jouluja meillä oli yhdessä mummilassa, ei meidän lapsien hämmästyksesta ja ujon hallitusta ilosta, että saatiin jotain joululahjoja, joulukuusen koristelu merkitsi meille paljon, se oli kohokohta. Äitini on kertonut erittäin paljon lapsuudestaan, siitäkin että naapurin pojat joskus sanoivat hänelle pahasti. Mitään ongelmaa ei ollut kuitenkaan, kun äitini oli suuren talon tytär, suuri perijätär. Hänen äitinsä ja isänsä olivat suurena tukena lapselleen, sekä henkisesti että rahallisisesti, loppuun asti miten kykenivät, kunnes äiti päätti heidän elämänsä vanhainkotiin makaamaan selväjärkisinä mömmöihin kuolemaan. Perintö n. miljoonan luokkaa.
Meanwhile, tämä äiti, oli kylmä omille lapsilleen. Ei koskenut lapsiin millään muotoa, ei puhunut lapsille, ei tehnyt mitään lasten kanssa, ei välittänyt, häntä kiinnosti vain miehen rahat. Meillä oli joulukuusi, johon äiti valitsi koristeet. Saimme lapsena joululahjaksi Iittalan kippoja, äidiltä. Isovanhempien antamat joululahjat, lelut, hävisivät yllättäen jonnekin huoneestasi talvien jälkeen. Pääsiäisenä meillä ei tapahtunut mitään, mummilasssa mummi oli ostanut pääsiäismunat lapsille ja me lapset kerättiin pajunkissoja mummille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos tästä ketjusta niin paljon. Tänään sattui jotain, mikä sai ajattelemaan, että nyt riittää ja ei hemmetti! Olen kasvanut kodissa, missä isäni hakkasi vuoroin äitiäni, vuoroin minua, joskus siskoakin. Aina jos yrittää kysyä äidiltä, että miksi ette eronneet aiemmin, alkaa valitus kuinka siihen aikaan ei niin vaan erottu, siitä olisi tullut naiselle h:n maine. Tai: "isäs oli niin vaikea..." tai jos sanon miltä tuntui pelätä ja saada isä kimppuun niin: "voi, minä se vasta kärsiä oon saanutkin" ....tätä samaa jankutusta nyt vuodesta -91 (olen silloin muuttanut pois kotoa juuri 16-vuotta täyttäneenä, juurikin väkivallan takia.)
Niin tänään.
Raivostuttaa niin paljon, että en melkein saa kirjoitettua. Äiti nimittäin väkisin alkoi selittämään puhelimessa (vaikka sanoin 3x, että en halua kuulla enempää) kuinka he olivat pahoinpidelleet siskoani, yhtenä iltana, kun minä olin ollut jossain muualla. Onneksi olin!
Eli sisko oli jo saanut kortin ja lainannut isän autoa, kun oli halunnut tanssimaan. Siskoni oli jättänyt auton avaimet jotenkin huolimattomasti ravintolan pöytään ja joku oli vienyt ne avaimet. Noh, auto oli saatu kotiin vara-avainten ansiosta. Kotona, jep, kun homma oli jo pelastettu ja OHI, oli asiasta tullut riitaa. Minun äitini (eli mukamas aina uhri) oli kaatanut minun siskon ja pidellyt häntä huutaen "nyt et lähde minnekään tuossa mielentilassa!" Isäni oli kuulemma huutanut vieressä "Hakkaa se!!!" No ei ollut äiti hakannut (jumalan kiitos) ja siskoni oli sitten saanut luvan lähteä kävelylle vai yökahvilaan vasta 2h päästä, kun oli huoneessansa rauhoittunut.
Siis tämmöistä sairasta paskaa piti kuunnella tänään. Aivan helvetin hirveetä. Sanoin monta kertaa, että nyt en halua kuulla enää. Seuraavaksi lyön luurin kiinni josvielä jatkuu. Olen nyt 45 ja muuttanut 16-vuotiaana pois, että pääsisin tuosta helvetistä pois! 30 v sitten muutin siis. Niin äiti mässäilee näillä tarinoilla ihan suu vaahdossa! Kerran kun kävin puhumassa opiskelijapsykologille, niin hän sanoi, että "tuo on henkistä in ses tiä tuoda jälkikasvulle uudestaan ja uudestaan tuota perhehelvettiä mieleen ja pintaan, kun on kaiken jo työstänyt."
Olen niin vihainen nyt. Kamalaa, miettikää miten traumaattinen ja nöyryyttävä kokemus tämä on ollut minun siskolle, joka on ollut jo täysi-ikäinen! Varmasti ajatellut, että eikö tämä lopu edes aikuisena. Ja äiti haukkuu minulle siskoani nykyään takana päin, että miten sen käytös on niin äkkipikaista ja stressaantunutta? Mitenköhän? Nyt tuli loppu sille juoruamiselle!!!!
Ainoa mikä vähän lohduttaa omaa oloa, niin siskoni muistaakseni kertoi tuolloin, että jotain oli sattunut kotona ja hän oli sitten iltakävelyllä tutustunut johonkin ikäiseensä Janneen, joka oli kuunnellut ja ymmärtänyt. Kiitos sinulle ihana Janne, missä oletkaan!
Vituttaa ihan kympillä, että pisti minut kuuntelemaan tota oksennusta. Tuli mieleen semmoiset usalaiset kauhujen talot, jos tiedätte.
Aivan helvetin ihanaa, että muutin silloin 16-kesäisenä pois. En yhtään liian aikaisin.
^ itku tuli äskeistä lukiessa 😢 voimia sinulle !
Kevyempi ihmetyksen aihe; miksi niin moni on saanut, siis joutunut 80-luvulla / 90- luvulla kulkea ilman rintsikoita??! Itseäni hävetti olla vielä yläasteella ilman ja äiti ei edes ostanut liivikaupoille menoa, itselleni se oli noloa ihan ajatuksenakin. Taisin olla lukion ekalla kun ostin jonkun topin itselleni nolostellen 😔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
^ itku tuli äskeistä lukiessa 😢 voimia sinulle !
Kevyempi ihmetyksen aihe; miksi niin moni on saanut, siis joutunut 80-luvulla / 90- luvulla kulkea ilman rintsikoita??! Itseäni hävetti olla vielä yläasteella ilman ja äiti ei edes ostanut liivikaupoille menoa, itselleni se oli noloa ihan ajatuksenakin. Taisin olla lukion ekalla kun ostin jonkun topin itselleni nolostellen 😔
Kiitos paljon. Tiesin, että täällä ymmärretään. Minun oli pakko saada tuo ulos systeemistäni enkä nyt ehdi näin myöhään soittamaan mihinkään palvelevaan puhelimeen. Minulle on tosi tärkeetä, että joku luki tämän ja ymmärtää. ❤ (Juu ja liivit sain siskolta, ei kukaan neuvonut semmoisissa, taisi olla joku yleinen juttu, että teinejä ei ohjata ja tueta.)
-se äskeisen kirjoittanut
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä ketjusta niin paljon. Tänään sattui jotain, mikä sai ajattelemaan, että nyt riittää ja ei hemmetti! Olen kasvanut kodissa, missä isäni hakkasi vuoroin äitiäni, vuoroin minua, joskus siskoakin. Aina jos yrittää kysyä äidiltä, että miksi ette eronneet aiemmin, alkaa valitus kuinka siihen aikaan ei niin vaan erottu, siitä olisi tullut naiselle h:n maine. Tai: "isäs oli niin vaikea..." tai jos sanon miltä tuntui pelätä ja saada isä kimppuun niin: "voi, minä se vasta kärsiä oon saanutkin" ....tätä samaa jankutusta nyt vuodesta -91 (olen silloin muuttanut pois kotoa juuri 16-vuotta täyttäneenä, juurikin väkivallan takia.)
Niin tänään.
Raivostuttaa niin paljon, että en melkein saa kirjoitettua. Äiti nimittäin väkisin alkoi selittämään puhelimessa (vaikka sanoin 3x, että en halua kuulla enempää) kuinka he olivat pahoinpidelleet siskoani, yhtenä iltana, kun minä olin ollut jossain muualla. Onneksi olin!Eli sisko oli jo saanut kortin ja lainannut isän autoa, kun oli halunnut tanssimaan. Siskoni oli jättänyt auton avaimet jotenkin huolimattomasti ravintolan pöytään ja joku oli vienyt ne avaimet. Noh, auto oli saatu kotiin vara-avainten ansiosta. Kotona, jep, kun homma oli jo pelastettu ja OHI, oli asiasta tullut riitaa. Minun äitini (eli mukamas aina uhri) oli kaatanut minun siskon ja pidellyt häntä huutaen "nyt et lähde minnekään tuossa mielentilassa!" Isäni oli kuulemma huutanut vieressä "Hakkaa se!!!" No ei ollut äiti hakannut (jumalan kiitos) ja siskoni oli sitten saanut luvan lähteä kävelylle vai yökahvilaan vasta 2h päästä, kun oli huoneessansa rauhoittunut.
Siis tämmöistä sairasta paskaa piti kuunnella tänään. Aivan helvetin hirveetä. Sanoin monta kertaa, että nyt en halua kuulla enää. Seuraavaksi lyön luurin kiinni josvielä jatkuu. Olen nyt 45 ja muuttanut 16-vuotiaana pois, että pääsisin tuosta helvetistä pois! 30 v sitten muutin siis. Niin äiti mässäilee näillä tarinoilla ihan suu vaahdossa! Kerran kun kävin puhumassa opiskelijapsykologille, niin hän sanoi, että "tuo on henkistä in ses tiä tuoda jälkikasvulle uudestaan ja uudestaan tuota perhehelvettiä mieleen ja pintaan, kun on kaiken jo työstänyt."
Olen niin vihainen nyt. Kamalaa, miettikää miten traumaattinen ja nöyryyttävä kokemus tämä on ollut minun siskolle, joka on ollut jo täysi-ikäinen! Varmasti ajatellut, että eikö tämä lopu edes aikuisena. Ja äiti haukkuu minulle siskoani nykyään takana päin, että miten sen käytös on niin äkkipikaista ja stressaantunutta? Mitenköhän? Nyt tuli loppu sille juoruamiselle!!!!
Ainoa mikä vähän lohduttaa omaa oloa, niin siskoni muistaakseni kertoi tuolloin, että jotain oli sattunut kotona ja hän oli sitten iltakävelyllä tutustunut johonkin ikäiseensä Janneen, joka oli kuunnellut ja ymmärtänyt. Kiitos sinulle ihana Janne, missä oletkaan!
Vituttaa ihan kympillä, että pisti minut kuuntelemaan tota oksennusta. Tuli mieleen semmoiset usalaiset kauhujen talot, jos tiedätte.
Aivan helvetin ihanaa, että muutin silloin 16-kesäisenä pois. En yhtään liian aikaisin.
Kamalaa. Tuli tuosta puhelimesta mieleen, että oma äitini haukkui (lievä ilmaisu) minua ihan koko varhaisnuoruuteni. Ei siihen ollut edes mitään aihetta. Ihan tavallinen, kohtalaisen hyvin koulussa pärjäävä teinityttö olin. Haukkuminen yltyi vuosien mittaan ja sitä jatkui pahentuen vielä puhelimitse, kun olin jo muuttanut lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Lopulta oli itse vaan pakko todeta, että ei minun ole mikään pakko sitä asiatonta haukkumista kuunnella, vaikka kuinka äiti onkin kyseessä. Otin henkistäkin välimatkaa. Surulliselta se tuntui, mutta se oli ainoa keino selvitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhuvatko muiden äidit teistä tarkoituksella liioitellun negatiivisia asioita muille? Olen nyt vasta tajunnut, että äidin tapa esittää minut julkisesti kielteisessä valossa on tosi erikoinen. Mulla on vielä aika pienet lapset, mutta kyllä heistä pääsääntöisesti kerron ihan positiivisia asioita muille. Samoin tekevät lapsia saaneet tuttuni. Äitini sen sijaan muunmuuassa huuteli pitkin kyliä siitä, miten minut olisi pitänyt jättää luokalleni ja miten en ”lue läksyjäni”. Pärjäsin oikeasti koulussa hyvin, joten on tosi kumma, miksi äiti alensi menestystäni noin räikeästi.
Eiköhän se ollut sulle vaan kateellinen, kun sait käydä koulua tai pärjäsit siellä.
Varmaan oli kateellinen ja toki ymmärrän, että kokonaisuudessaan olen päässyt helpommalla 80-luvun lapsena kuin 50-luvulla syntynyt äitini. Silti äidin pahantahtoinen ja alentava juoruilu on vahingoittanut minua niin syvästi, että äidin toiminnan juurisyiden ymmärtäminen ei lohduta. Hänellä olisi ollut mahdollisuus myös toimia toisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin hankala lapsi, mutta äitini ei luovuttanut suhteeni ja nykyään olemme todella läheisiä ja äitini on edelleen minun tuki ja turvani, vaikka itsekin olen jo pienen lapsen vanhempi. Äidilläni on tietyt inhimilliset viat ja minulla tietenkin myös, mutta aina on puhuttu niin hyvät kuin pahat asiat halki. Se meidän keskusteluyhteys on ollut kaiken ytimessä. Kiitos, äiti!
Ihanaa, että sulla on hyvä ja tasapainoinen äitisuhde! Keskustelu, toisen kuuntelu ja ymmärtäminen, toisen asemaan asettuminen on hyvien suhteiden pohja.
Se mikä viestissäsi ihmetyttää, että jos sinulla todella on näin tasapainoinen ja vakaa tausta, miksi tulet tähän ketjuun siitä julistamaan? Eikö se osoita hiukan tilannetajuttomuutta?
Yritätkö näin epäsuorasti opettaa meille muille vanhemman kunnioitusta ja kuinka omasta äidistä tulee puhua?
Viestisi kielii ihan kaikesta muusta, kuin empatia kyvystä ja hyväntuomisesta ihmisten vaikeuksiin.
Jännä juttu, että ne kenellä on hyvät suhteet omiin vanhempiinsa tuntuvat olevan kykenemättömiä asettumaan vaikeuksissa tai vaikeissa tilanteissa olevien asemaan.
Harvalla ihmisellä on kykyä asettua kaltoinkohdeltujen asemaan. Varsinkin näillä joilla normaali lapsuus ja normaalit vanhemmat.
Eri tasoja helvetissäkin, esm luunapista, tukkapöllöstä nyrkillä lyöntiin. Ei välttämättä noi tukkapöllöä saaneet ymmärrä nyrkkiä saaneen koko lapsuuden traumaa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä näitä äitejä on vielä 80-90-luvulla syntyneillä. Oma ei ollut näin paha, mutta esim. ei ole koskaan sanonut mulle "rakastan sua". Näytti rakkauttaan kyllä muilla tavoin: piti sylissä, teki hyvä ruokaa ja avittaa minua yhä taloudellisesti "ennakkoperintönä". Lisäksi voin puhu hänen kanssaan vaikeistakin asioista. Hän on tosin painoasioiden suhteen älyttömän tarkka ja oli nuorempana sitä mieltä, että ylipainoiset ovat kaikki yksinkertaisesti vain laiskoja ja vähä-älyisiä. Kunnes minä lihoin sairaalloisesti nuorena aikuisena vaikeasta masennuksesta ja alkoholismista johtuen. Tämä on asia joka minua hiertää yhä, mutta en ole ainoa, suurin osa 50+ ikäisistä halveksuu ylipainoisia. Kulttuuriin kuuluvaa.
Epäilen että osa näistä johtuu hänen äidistään, mummostani. Oli sotavuosina pieni lapsi ja oli joutunut jopa hoivaamaan haavoittunutta isäänsä. Perheessä tehtiin töitä, ei leikitty eikä saatu vanhemmilta hellyyttä. Ja tuon työn teon piti näkyä kropassakin, että näin vahvasti teen töitä yhteiskunnan eteen. Äitini on kertonut että häntä ei ikinä pidetty sylissä.
Paljon on äitisi kehittynyt ja antanut sinulle, vaikka ei nyt osaakkaan lausuta raskasta ansa sinua. Ajattelen tässä hänen lapsuuttaan.
Sinä vielä jatkat tätä kehitystä ja osaat lapsillesi kertoa vielä rakastavasikin heitä.
Vierailija kirjoitti:
Vituttaa ihan kympillä, että pisti minut kuuntelemaan tota oksennusta. Tuli mieleen semmoiset usalaiset kauhujen talot, jos tiedätte.
Tuosta tuli mieleen, että minun äitini kertoi minulle kauhutarinoita kokemastaan väkivallasta ja vakavasta koulukiusaamisesta jo silloin, kun olin alle kouluikäinen. Myös jo ollessani aikuinen hän saattoi soittaa ja puhua vaikkapa, miten veljeäni oli jossain hakattu joskus kettingillä. Noin 15 vuotta sitten hän soitti ja väitti, ettei hän on sairas eikä hänellä ole enää paljon elinaikaa.
Hyvä ketju. Moniin asioihin on itselläkin kosketuspintaa, äiti syntynyt 50-luvulla, minä 70-luvulla.
Hurja etäisyys henkisesti on. Ihan pienenä lapsena luulisin saaneeni hyvin hellyyttä, mutta kiertokautta tajunnut, että tuo lienee loppunut varhain. Sisarusteni lapset kun saivat pikkusiskoja ja veljiä niin äitini puhui aivan yllättyneenä kun vanhempikin lapsi oli edelleen halunnut syliin/hellyyttä! Lapsella taisi olla ikää ehkä 3v... Mun pikkusisarus on mua 1.5v nuorempi, joten oon sitten päätellyt, että tuskin tuon jälkeen oon haleja saanut. Mitään tuosta en muista. Äidin sadismi on kyllä jäänyt mieleen. Kun turvakseni pidin tärkeää tyynyä ja tuttia, hän - vaikka anelin muuta - vei ne väkivalloin. Lisäksi haukkui isääni meille lapsille rumasti eikä muitakaan hellyyden lähteitä olisi saanut olla.
Noh, tykkäänpä nyt olla paljon lähekkäin rakkaan kanssa. Ei oo valittanut vaan tykkää itsekin niin, että tarttee vaan löytää hyviä puolia elämästä sit myöhemmin.
Äitiin välit etäisen kohteliaat. Kuin vaikka kaukaiseen sukulaiseen.
3165 jatkaa..
Ja taustahan äidillä on 10 lapsisessa köyhässä perheessä joissa tyttöjä pidettiin lähinnä poikalasten palvelijoina. (Tyttöjä 7 poikia 3).
Valehtelemalla pärjäämisen kuvio on varmasti siellä opittu. Ihana ja viisas mummoni ei pystynyt varmasti runsaslukuista jälkikasvuaan kasvattamaan niinkuin olisi halunnut kaiken talouden ja lehmien hoidon keskellä.