Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt äitiäni kertomaan lapsuudestaan tai kirjoittamaan ylös asioita joita muistaa, että voisin lapsilleni joskus kertoa niitä. Haluaisin myös päästä jyvälle millä tavalla häntä on kenties kaltoin kohdeltu ja kenen tai keiden toimesta. Hän mm. syyttää siskoaan välillä omien muistojensa varastamisesta. Olen yrittänyt sanoa, että samassa perheessä voi sisaruksilla olla samasta asiasta muistoja, toisistaan silti erilaisia koska kaikki kokevat asiat omalla tavallaan. Hän ei kuuntele. Kun kysyn mitä pahaa siskonsa on tehnyt kun aina moittii ja arvostelee. Hämmästyy, että miten niin. Pitävät kuitenkin yhteyttä viikottain.
Moittii siskoaan todella paljon ja päivittelee tämän tekemisiä (kyse siis kuitenkin 90-vuotta lähestyvistä sisaruksista). En muista kehuneen siskoaan koskaan.
Siskon lapset tosin tekevät hänen eteensä paljon, minä ja sisarukseni emme tee. Toivoisi että hoitaisimme asioita kuten tätini lapset, mutta se on mahdotonta.
Totuus on, että tätini antaa lastensa auttaa, he keskustelevat asioista ja sopivat niistä. Minun äitini ei halua olla riesaksi joten auttaminen on järjettömän vaikeaa. Puhuu kierrellen ja kaarrellen, pitäisi rivien välistä ymmärtää milloin apua tarvii. Olen sanonut tuhottoman monta kertaa ettemme ole ajatustenlukijoita ja on sovittu että yhteispelillä asiat hoituu. Ainoa, joka ei tässä yhteispelissä toimi on äiti, jonka elämää meidän pitäisi helpottaa.Minä haluaisin tehdä mukavia asioita äitini kanssa, saada yhteyden häneen vielä. En haluaisi muistaa sitä negatiivisuutta mikä hänestä huokuu, kun tiedän että siellä on ihminen joka osaa asioista nauttia kun antaa itselleen luvan. Hän jotenkin kieltää itseltään kaiken ilon, pitää vain tehdä kotitöitä ja suorittaa. Olen toiveeni hänelle esittänyt, turhaan. Kaikki mitä olen ehdottanut saa kielteisen vastaanoton, en enää ehdota. Välimme ovat etäisemmät kuin koskaan ja kärsin siitä. En pysty enää itse puhumaan hänelle koska koen ettei häntä oikeasti kiinnosta. Jos puhun auttaakseni jossain asiassa, ei kuuntele ollenkaan. Jos saman sanoo joku muu, ymmärtää heti.
Nyt yritän vain pitää itseäni kasassa joka kerta kun olemme yhdessä, etten hermostu siitä, että tekee useimmiten päinvastoin kun minä toivon. (Jos vaikka kysyy tarvitsenko lasillisen vettä ja vastaan en tarvitse. Tuo minulle vesilasin. Jos sanoo, että haluaa ostaa mulle hyvää ja sanon että osta sitten vaikka suklaalevy, on sitä mieltä että enhän minä suklaasta tykkää ja jättää ostamatta. Nämä nyt siis esimerkkeinä kuinka meillä kommunikaatio menee). Turhauttavaa, täysin. En siis yleensä halua mitään, enkä edes tarvi mitään. En halua koko ajan huomata että minua ei kuunnella. Ei missään asiassa. Tämä koskee vain minua, ei sisaruksiani. Minä olen se joka on aina väärässä jne.
Pahoittelut pitkästä sepustuksesta, mutta tämä syö mua sisältä koko ajan. Yritän tsempata itseäni, että pystyisin olemaan neutraali kun ikää hänellä jo on. Paljon on samaa kuin lukemattomissa muissa kirjoituksissa, mutta ei niistä nyt sen enempää. Onneksi oma perhe pitää mut kasassa. Ja ei, en voi hylätä häntä kokonaan.
Tuo on niin tuttua. Se että äiti ohittaa sen mitä haluan tai en halua. Jos esim. tulen äitini luo ravintolasta jossa olin syömässä seisovasta pöydästä niin äiti vääntää heti ruokaa pöytään eikä huolenpidon vuoksi vaan koska haluaa olla se joka määrää ja ohittaa minut. No nykyään ihan sama mitä naamani eteen tuo, niin en syö jos en halua. Siihen jäävät töröttämään.
Ja em. asiaa äiti tekee vain minulle. Yksi sisarus ei syö karkkia ja hänelle äiti ei tyrkytä karkkia vaan kunnioittaa toisen itsemääräämisoikeutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämän keskustelun aloittaja tuskin on tätä enää kuuden vuoden päästä seuraamassa täällä, mutta kerron nyt kuitenkin: Ei se, että äitisi on syntynyt 1940-luvulla, todellakaan selitä hänen käytöstään. Niin oli minunkin äitini, vieläpä kyseisen vuosikymmenen alussa ja minä taas 70-luvun lopussa, mutta ei meillä silti ollut tuollaista. Se kyllä oli, että vanhempani jäivät työttömiksi 90-luvun lamassa eikä itselleni olisi tullut mieleenkään pyytää mitään ylimääräistä heiltä teininä. Ei kielletty, mutta en pyytnytkään, kun tiesin, mikä tilanteemme oli.
Äitini oli vieläpä maalla syntynyt ja pelkän kansakoulun käynyt (itse hän jäi orvoksi molemmista vanhemmistaan jo lapsena), mutta tosiaankin osasi lapsensa hoitaa, kuukautisiin ja liiveihin varautua ym. Pikemminkin itse olin häntä estyneempi, vaikkei hänkään ollut näissä asioissa kuin täysin asiallinen. Perheemme uskovaisin ja tiukkapipoisin ihminen oli muuten 60-luvulla syntynyt sisareni, joka yritti äitiäkin käännyttää oppeihinsa toistuvasti. Äiti kyllä kansakoulun käyneenä tunsi raamattunsa tätä paremmin, mutta minullekin joskus lausahti, että JOS tuolla joku suurempi voima on, niin miksi se sallii kaikkea pahaa. Olihan hän vanhan kansan ihminen, mutta täysin kohtuullinen ja selväjärkinen, huumorintajuinenkin.
Olen pahoillani ap:n puolesta, mutta kyse ei tosiaan ole siitä, millä vuosikymmenellä äitisi on syntynyt. Hän on ehkä jostain muusta syystä epämiellyttävä ja joustamaton ihminen, kuten esimerkiksi sisareni on yhä edelleenkin. Kaikenlaisia luonnehäiriöitäkin esiintyy.
Tässäpä yksi kultalapsi puhuu. Sinua kymmenisen vuotta vanhempi sisaresi on todennäköisesti saanut aivan erilaisen kasvatuksen kuin sinä ja hänellä lienee äitisi ihanuudesta hieman eri kuva. Kenties tarvinnut uskoa johonkin, kun ei äidin rakkautta ole saanut.
Niinpä sinä ja äitisi olette tehneet hänestä hankalan ihmisen, vaikka hän varmaankin tunnistaisi monet jutut, joita tässä ketjussa on kerrottu.
Nyt on Helsingin Sanomissa juttua kasvatustavoista 70-luvulla.
Lasten oli toteltava ja heistä kasvatettiin tottelevaisia. Kehuttu ei liikaa jotta ei ylpistyisi. Ruumillinen rangaistus ei ollut rikos. Vanhemmat eivät leikkineet lastensa kanssa eivätkä niinkään jutelleet lastensa kanssa.
Kamalat kasvatustavat nykyaikaan verrattuna :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt äitiäni kertomaan lapsuudestaan tai kirjoittamaan ylös asioita joita muistaa, että voisin lapsilleni joskus kertoa niitä. Haluaisin myös päästä jyvälle millä tavalla häntä on kenties kaltoin kohdeltu ja kenen tai keiden toimesta. Hän mm. syyttää siskoaan välillä omien muistojensa varastamisesta. Olen yrittänyt sanoa, että samassa perheessä voi sisaruksilla olla samasta asiasta muistoja, toisistaan silti erilaisia koska kaikki kokevat asiat omalla tavallaan. Hän ei kuuntele. Kun kysyn mitä pahaa siskonsa on tehnyt kun aina moittii ja arvostelee. Hämmästyy, että miten niin. Pitävät kuitenkin yhteyttä viikottain.
Moittii siskoaan todella paljon ja päivittelee tämän tekemisiä (kyse siis kuitenkin 90-vuotta lähestyvistä sisaruksista). En muista kehuneen siskoaan koskaan.
Siskon lapset tosin tekevät hänen eteensä paljon, minä ja sisarukseni emme tee. Toivoisi että hoitaisimme asioita kuten tätini lapset, mutta se on mahdotonta.
Totuus on, että tätini antaa lastensa auttaa, he keskustelevat asioista ja sopivat niistä. Minun äitini ei halua olla riesaksi joten auttaminen on järjettömän vaikeaa. Puhuu kierrellen ja kaarrellen, pitäisi rivien välistä ymmärtää milloin apua tarvii. Olen sanonut tuhottoman monta kertaa ettemme ole ajatustenlukijoita ja on sovittu että yhteispelillä asiat hoituu. Ainoa, joka ei tässä yhteispelissä toimi on äiti, jonka elämää meidän pitäisi helpottaa.Minä haluaisin tehdä mukavia asioita äitini kanssa, saada yhteyden häneen vielä. En haluaisi muistaa sitä negatiivisuutta mikä hänestä huokuu, kun tiedän että siellä on ihminen joka osaa asioista nauttia kun antaa itselleen luvan. Hän jotenkin kieltää itseltään kaiken ilon, pitää vain tehdä kotitöitä ja suorittaa. Olen toiveeni hänelle esittänyt, turhaan. Kaikki mitä olen ehdottanut saa kielteisen vastaanoton, en enää ehdota. Välimme ovat etäisemmät kuin koskaan ja kärsin siitä. En pysty enää itse puhumaan hänelle koska koen ettei häntä oikeasti kiinnosta. Jos puhun auttaakseni jossain asiassa, ei kuuntele ollenkaan. Jos saman sanoo joku muu, ymmärtää heti.
Nyt yritän vain pitää itseäni kasassa joka kerta kun olemme yhdessä, etten hermostu siitä, että tekee useimmiten päinvastoin kun minä toivon. (Jos vaikka kysyy tarvitsenko lasillisen vettä ja vastaan en tarvitse. Tuo minulle vesilasin. Jos sanoo, että haluaa ostaa mulle hyvää ja sanon että osta sitten vaikka suklaalevy, on sitä mieltä että enhän minä suklaasta tykkää ja jättää ostamatta. Nämä nyt siis esimerkkeinä kuinka meillä kommunikaatio menee). Turhauttavaa, täysin. En siis yleensä halua mitään, enkä edes tarvi mitään. En halua koko ajan huomata että minua ei kuunnella. Ei missään asiassa. Tämä koskee vain minua, ei sisaruksiani. Minä olen se joka on aina väärässä jne.
Pahoittelut pitkästä sepustuksesta, mutta tämä syö mua sisältä koko ajan. Yritän tsempata itseäni, että pystyisin olemaan neutraali kun ikää hänellä jo on. Paljon on samaa kuin lukemattomissa muissa kirjoituksissa, mutta ei niistä nyt sen enempää. Onneksi oma perhe pitää mut kasassa. Ja ei, en voi hylätä häntä kokonaan.
Tuo on niin tuttua. Se että äiti ohittaa sen mitä haluan tai en halua. Jos esim. tulen äitini luo ravintolasta jossa olin syömässä seisovasta pöydästä niin äiti vääntää heti ruokaa pöytään eikä huolenpidon vuoksi vaan koska haluaa olla se joka määrää ja ohittaa minut. No nykyään ihan sama mitä naamani eteen tuo, niin en syö jos en halua. Siihen jäävät töröttämään.
Ja em. asiaa äiti tekee vain minulle. Yksi sisarus ei syö karkkia ja hänelle äiti ei tyrkytä karkkia vaan kunnioittaa toisen itsemääräämisoikeutta.
Aivan! Ei ole kauankaan kun kun vein äitiäni kotiin meiltä pienimuotoisesta lapsen syntymäpäiväjuhlasta (näin korona aikana rajoitettu määrä vieraita ja eri aikaan). Hänen kotiinsa saavuttuamme hän meinaa alkaa kahvia keittämään ja kyselee sulattaako pakkasesta pullaa ja laittaa piirakoita lämpenemään. Mun piti tovi "takoa" hänelle, että olemme just nousseet kahvipöydästä, symeet suolaista ja makeaa, ei tosiaankaan tarvitse mitään tarjottavaa. Tämä on aina sama juttu.
Kun joskus käydään iltakahvila ruoan jälkeen, kahvipöydässä on sen seitsemän sorttia ja suolaista jos meillä on nälkä. Ihan kuin syötäisiin niin huonosti kotona että pitää toisen luona täydentää. Sit vähän loukkaantuu kun, suurin osa jää koskematta. Ei sen takia etteikö ne hyviä olisi, mutta ei niitä vaan voi liian paljon syödä. Jos taas syöt ja lihoo, alkaa kuulua ohjeita mitä pitäisi tehdä ettei paino nouse. Kun sitten ihan omasta halusta katsot mitä suuhusi laitat ja käyt lenkillä, niin sekään ei ole hyvä. Et kai sinä nyt tänään lenkillä käynyt (jos vaikka laihdun niin, että painaisinkin vähemmän kuin hän...). Kannustusta ei kuulu, ei koskaan.
Miten teidän äidit, ne vaikeat tapaukset, ovat suhtautuneet teihin korona-aikana? Minulle korona on tuonut rauhan, kun vähättelevään sävyyn kirjoitettuja postikortteja ei enää ilmesty postilaatikkoon. En tiedä, olisiko korona hänet pelästyttänyt niin että keskittyy vielä enemmän itseensä eikä jaksa vähätellä muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt on Helsingin Sanomissa juttua kasvatustavoista 70-luvulla.
Lasten oli toteltava ja heistä kasvatettiin tottelevaisia. Kehuttu ei liikaa jotta ei ylpistyisi. Ruumillinen rangaistus ei ollut rikos. Vanhemmat eivät leikkineet lastensa kanssa eivätkä niinkään jutelleet lastensa kanssa.
Kamalat kasvatustavat nykyaikaan verrattuna :(
Siihen sisältyi, että saivat olla avoimesti itsekkäitä mulkkuja ja se oli kaikille ok. Mutta siisnykyaikana kaikki mikä silloin hyväksyttiin normaalina, olisi huonoa vanhemmuutta. Mutta lopputulos on ollut hyvä, harva meistä on eläkkeellä parikymppisenä, ei siksi, että olisimme onnellisempia vaan siksi ettei kehtaisi. Viimeiset työmyyrät tässä sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän keskustelun aloittaja tuskin on tätä enää kuuden vuoden päästä seuraamassa täällä, mutta kerron nyt kuitenkin: Ei se, että äitisi on syntynyt 1940-luvulla, todellakaan selitä hänen käytöstään. Niin oli minunkin äitini, vieläpä kyseisen vuosikymmenen alussa ja minä taas 70-luvun lopussa, mutta ei meillä silti ollut tuollaista. Se kyllä oli, että vanhempani jäivät työttömiksi 90-luvun lamassa eikä itselleni olisi tullut mieleenkään pyytää mitään ylimääräistä heiltä teininä. Ei kielletty, mutta en pyytnytkään, kun tiesin, mikä tilanteemme oli.
Äitini oli vieläpä maalla syntynyt ja pelkän kansakoulun käynyt (itse hän jäi orvoksi molemmista vanhemmistaan jo lapsena), mutta tosiaankin osasi lapsensa hoitaa, kuukautisiin ja liiveihin varautua ym. Pikemminkin itse olin häntä estyneempi, vaikkei hänkään ollut näissä asioissa kuin täysin asiallinen. Perheemme uskovaisin ja tiukkapipoisin ihminen oli muuten 60-luvulla syntynyt sisareni, joka yritti äitiäkin käännyttää oppeihinsa toistuvasti. Äiti kyllä kansakoulun käyneenä tunsi raamattunsa tätä paremmin, mutta minullekin joskus lausahti, että JOS tuolla joku suurempi voima on, niin miksi se sallii kaikkea pahaa. Olihan hän vanhan kansan ihminen, mutta täysin kohtuullinen ja selväjärkinen, huumorintajuinenkin.
Olen pahoillani ap:n puolesta, mutta kyse ei tosiaan ole siitä, millä vuosikymmenellä äitisi on syntynyt. Hän on ehkä jostain muusta syystä epämiellyttävä ja joustamaton ihminen, kuten esimerkiksi sisareni on yhä edelleenkin. Kaikenlaisia luonnehäiriöitäkin esiintyy.
Tässäpä yksi kultalapsi puhuu. Sinua kymmenisen vuotta vanhempi sisaresi on todennäköisesti saanut aivan erilaisen kasvatuksen kuin sinä ja hänellä lienee äitisi ihanuudesta hieman eri kuva. Kenties tarvinnut uskoa johonkin, kun ei äidin rakkautta ole saanut.
Niinpä sinä ja äitisi olette tehneet hänestä hankalan ihmisen, vaikka hän varmaankin tunnistaisi monet jutut, joita tässä ketjussa on kerrottu.
Suosikkilapsi ei varsinaisesti tee sisaruksestaan hankalaa, vaan suosikkilaski on ohjelmoitu kohtelemaan sisarustaan vanhemman haluamalla tavalla. Kultalapsi ei välttämättä edes tunne sisaruksiaan, vaan olettaa sisarustensa olevan täysin sellaisia, mitä vanhempi on heistä kertonut. Valkoinen on muutettu mustaksi, valheita, vanhemman väittämät lasten teot ovatkin vanhemman tekoja, totuudet valkenevat. Vanhemman tavoitteena on pitää sisarusten välit etäisinä, jotta totuus vanhemman "vanhemmuudesta" muita sisaruksia ei tulisi päivänvaloon. Kannattaisi sen kultalapsen tutustua sisaruksiinsa ja kuunnella heidän kantansa, ymmärtäen. Kaiken selvittelystä voi aueta vanhemman persoonallisuushäiriö. Sen ymmärtäminen kuitenkin auttaa lapsia paremmin selviämään yhdessä sisaruksina ja tukemaan toisiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun piti olla kuin pikku piika. Aina tottelevainen, aika ahkera tekemään kotitöitä. Kai se nähtiin tytön osana. Pikkuveljeltä ei koskaan odotettu samaa.
Äiti -47, minä -67.
Vierailija kirjoitti:
Minun piti olla kuin pikku piika. Aina tottelevainen, aika ahkera tekemään kotitöitä. Kai se nähtiin tytön osana. Pikkuveljeltä ei koskaan odotettu samaa.
Äiti -47, minä -67.
Tuttua, eikä sitä lapsena olisi uskonut, että piian roolissa saa olla lopun ikäänsä. Jos tekemisissä on. Vailla mitään arvostusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt äitiäni kertomaan lapsuudestaan tai kirjoittamaan ylös asioita joita muistaa, että voisin lapsilleni joskus kertoa niitä. Haluaisin myös päästä jyvälle millä tavalla häntä on kenties kaltoin kohdeltu ja kenen tai keiden toimesta. Hän mm. syyttää siskoaan välillä omien muistojensa varastamisesta. Olen yrittänyt sanoa, että samassa perheessä voi sisaruksilla olla samasta asiasta muistoja, toisistaan silti erilaisia koska kaikki kokevat asiat omalla tavallaan. Hän ei kuuntele. Kun kysyn mitä pahaa siskonsa on tehnyt kun aina moittii ja arvostelee. Hämmästyy, että miten niin. Pitävät kuitenkin yhteyttä viikottain.
Moittii siskoaan todella paljon ja päivittelee tämän tekemisiä (kyse siis kuitenkin 90-vuotta lähestyvistä sisaruksista). En muista kehuneen siskoaan koskaan.
Siskon lapset tosin tekevät hänen eteensä paljon, minä ja sisarukseni emme tee. Toivoisi että hoitaisimme asioita kuten tätini lapset, mutta se on mahdotonta.
Totuus on, että tätini antaa lastensa auttaa, he keskustelevat asioista ja sopivat niistä. Minun äitini ei halua olla riesaksi joten auttaminen on järjettömän vaikeaa. Puhuu kierrellen ja kaarrellen, pitäisi rivien välistä ymmärtää milloin apua tarvii. Olen sanonut tuhottoman monta kertaa ettemme ole ajatustenlukijoita ja on sovittu että yhteispelillä asiat hoituu. Ainoa, joka ei tässä yhteispelissä toimi on äiti, jonka elämää meidän pitäisi helpottaa.Minä haluaisin tehdä mukavia asioita äitini kanssa, saada yhteyden häneen vielä. En haluaisi muistaa sitä negatiivisuutta mikä hänestä huokuu, kun tiedän että siellä on ihminen joka osaa asioista nauttia kun antaa itselleen luvan. Hän jotenkin kieltää itseltään kaiken ilon, pitää vain tehdä kotitöitä ja suorittaa. Olen toiveeni hänelle esittänyt, turhaan. Kaikki mitä olen ehdottanut saa kielteisen vastaanoton, en enää ehdota. Välimme ovat etäisemmät kuin koskaan ja kärsin siitä. En pysty enää itse puhumaan hänelle koska koen ettei häntä oikeasti kiinnosta. Jos puhun auttaakseni jossain asiassa, ei kuuntele ollenkaan. Jos saman sanoo joku muu, ymmärtää heti.
Nyt yritän vain pitää itseäni kasassa joka kerta kun olemme yhdessä, etten hermostu siitä, että tekee useimmiten päinvastoin kun minä toivon. (Jos vaikka kysyy tarvitsenko lasillisen vettä ja vastaan en tarvitse. Tuo minulle vesilasin. Jos sanoo, että haluaa ostaa mulle hyvää ja sanon että osta sitten vaikka suklaalevy, on sitä mieltä että enhän minä suklaasta tykkää ja jättää ostamatta. Nämä nyt siis esimerkkeinä kuinka meillä kommunikaatio menee). Turhauttavaa, täysin. En siis yleensä halua mitään, enkä edes tarvi mitään. En halua koko ajan huomata että minua ei kuunnella. Ei missään asiassa. Tämä koskee vain minua, ei sisaruksiani. Minä olen se joka on aina väärässä jne.
Pahoittelut pitkästä sepustuksesta, mutta tämä syö mua sisältä koko ajan. Yritän tsempata itseäni, että pystyisin olemaan neutraali kun ikää hänellä jo on. Paljon on samaa kuin lukemattomissa muissa kirjoituksissa, mutta ei niistä nyt sen enempää. Onneksi oma perhe pitää mut kasassa. Ja ei, en voi hylätä häntä kokonaan.
Tuo on niin tuttua. Se että äiti ohittaa sen mitä haluan tai en halua. Jos esim. tulen äitini luo ravintolasta jossa olin syömässä seisovasta pöydästä niin äiti vääntää heti ruokaa pöytään eikä huolenpidon vuoksi vaan koska haluaa olla se joka määrää ja ohittaa minut. No nykyään ihan sama mitä naamani eteen tuo, niin en syö jos en halua. Siihen jäävät töröttämään.
Ja em. asiaa äiti tekee vain minulle. Yksi sisarus ei syö karkkia ja hänelle äiti ei tyrkytä karkkia vaan kunnioittaa toisen itsemääräämisoikeutta.Aivan! Ei ole kauankaan kun kun vein äitiäni kotiin meiltä pienimuotoisesta lapsen syntymäpäiväjuhlasta (näin korona aikana rajoitettu määrä vieraita ja eri aikaan). Hänen kotiinsa saavuttuamme hän meinaa alkaa kahvia keittämään ja kyselee sulattaako pakkasesta pullaa ja laittaa piirakoita lämpenemään. Mun piti tovi "takoa" hänelle, että olemme just nousseet kahvipöydästä, symeet suolaista ja makeaa, ei tosiaankaan tarvitse mitään tarjottavaa. Tämä on aina sama juttu.
Kun joskus käydään iltakahvila ruoan jälkeen, kahvipöydässä on sen seitsemän sorttia ja suolaista jos meillä on nälkä. Ihan kuin syötäisiin niin huonosti kotona että pitää toisen luona täydentää. Sit vähän loukkaantuu kun, suurin osa jää koskematta. Ei sen takia etteikö ne hyviä olisi, mutta ei niitä vaan voi liian paljon syödä. Jos taas syöt ja lihoo, alkaa kuulua ohjeita mitä pitäisi tehdä ettei paino nouse. Kun sitten ihan omasta halusta katsot mitä suuhusi laitat ja käyt lenkillä, niin sekään ei ole hyvä. Et kai sinä nyt tänään lenkillä käynyt (jos vaikka laihdun niin, että painaisinkin vähemmän kuin hän...). Kannustusta ei kuulu, ei koskaan.
Kaiken huippu on se että pari päivää sitten äitini nakkasi, siis kirjaimellisesti nakkasi syötävää eteeni ruokapöydässä että syö nyt sinäkin sitä. Ja kyseessä ruoka jota en pahan ruoka-aineallergian vuoksi voi syödä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun piti olla kuin pikku piika. Aina tottelevainen, aika ahkera tekemään kotitöitä. Kai se nähtiin tytön osana. Pikkuveljeltä ei koskaan odotettu samaa.
Äiti -47, minä -67.Tuttua, eikä sitä lapsena olisi uskonut, että piian roolissa saa olla lopun ikäänsä. Jos tekemisissä on. Vailla mitään arvostusta.
Niinpä. Äitini on ollut välillä aivan raivoissaan kun olen kehdannut livetä roolistani eli hänen vähäteltävän palvelijan roolista. Soittanut mielenvikaisia puheluita ja lähettänyt tekstareita. Miten kehtaan luulla että minulla olisi joku arvo!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan samanlaisia kokemuksia minullakin, 40- ja 70-luvun äiti-tytär. Äitini on vienyt oman epäempaattisuutensa halveksunnan tasolle asti. Hän avoimesti nyrpistelee nenäänsä jos sattuu kuulemaan jotain työasioitani tai muuta missä pärjään. Hänelle en niitä kerro, mutta sisarukset jostain syystä katsoo tarpeelliseksi kertoa hänelle minun asioitani...
Meillä on siis vielä niin, että neljästä lapsesta minusta tuli silmätikku. Äiti oli minulle lapsesta asti todella ilkeä aina silloin, kun ei ollut ketään muuta kuulemassa. Sisarukseni ei voi käsittää, miksi en pidä siihen naiseen mitään yhteyttä, heille hän oli ihan hyvä äiti. Minä en voinut kertoa äidille edes kuukautisten alkamisesta. Vessapaperituppoja käytin siteinä eikä mitään toivoa mistään rintaliiveistä.
Mistään ikävistä asioista ei puhuttu. Suvussa on monta likaista salaisuutta, mistä vaietaan täysin ja toisista asioista juorutaan niin ettei mitään rajaa. Kulissien ylläpito oli maailman tärkein asia. Koskaan ei kukaan saanut epäilläkään, että meidän perheessä olisi mitään vikaa. Vieraiden nähden oltiin kilttejä ja kohteliaita, ja aina piti hymyillä - sopivasti, ei liikaa. Kotona ei saanut näyttää ikäviä eikä onnellisia tunteita, heti kivahdettiin ja piti palata ruotuun.
Minulla ei mene jakeluun, miksi lapsi ei saanut olla iloinen. Se ärsytti äitiäni ihan järjettömästi. Hän suuttui, jos minä olin hyvällä tuulella, ja näytti erittäin selvästi että käyttäydyin sopimattomasti. Pelkästä iloisuudesta, vaikka en tehnyt mitään pahaa!
Minunkin päiväkirjani ja kirjeeni luettiin. Seksi oli täysi tabu. Kuukautisista kuulin vasta koulun biologian tunnilla. Onneksi eivät ehtineet alkaa sitä ennen.
Olen äidilleni aika katkera enkä pysty olemaan hänen kanssaan missään tekemisissä. Suren tosi paljon sitä, että minun mielestäni minulla ei ole koskaan äitiä ollutkaan. Oikea äiti ei inhoa ja alista henkisesti omaa lastaan. En usko että äitini rakastaa minua, enkä minä rakasta häntä.
Tuli vaan mieleeni oliko äidilläsi ns pakkoavioliitto ’sinun takiasi’ tai oliko joku juttu, että esikoisen olisi ehdottomasti pitänyt olla poika?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun piti olla kuin pikku piika. Aina tottelevainen, aika ahkera tekemään kotitöitä. Kai se nähtiin tytön osana. Pikkuveljeltä ei koskaan odotettu samaa.
Äiti -47, minä -67.Tuttua, eikä sitä lapsena olisi uskonut, että piian roolissa saa olla lopun ikäänsä. Jos tekemisissä on. Vailla mitään arvostusta.
Niinpä. Äitini on ollut välillä aivan raivoissaan kun olen kehdannut livetä roolistani eli hänen vähäteltävän palvelijan roolista. Soittanut mielenvikaisia puheluita ja lähettänyt tekstareita. Miten kehtaan luulla että minulla olisi joku arvo!
Ymmärrän hyvin. Kestätkö tuon, haluatko jatkaa noin, palvelijan roolissa? Arvo sinulla kuitenkin on, huolimatta miten huonosti äitisi sinua kohtelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta, kuinka paljon meitä on. Toivon totisesti, että nämä 40-50-luvuilla syntyneet supermammat lukisivat näitä tekstejä. Ehkä siten tulisi se ymmärrys, miksei tytär tule käymään eikä varsinkaan ala omaishoitajaksi, kun äiti on vanhus. Tulee mieleeni muisto, kuinka äitini penkoi tavaroitani vielä, kun elin omillani. (Olen asunut ilman huoltajaa 15-vuotiaasta lähtien.) Ostin lukioiässä itselleni rintaliivit. Menin käymään äitini luona kaukana, missä hän asui. Rintsikat olin ottanut mukaan, piiloon matkalaukkuuni. Eräänä iltana äitini totesi: "Sulla on tissiliivit laukussas!" Jessus, miksen silloin suuttunut siitä, että muija oli mennyt penkomaan taas tavaroitani. Pukeutumiseeni äitini on puuttunut vielä ollessäni yli nelikymppinen. Enää äiti ei huorittele, koska olen jo hänenkin mittapuillaan liian ruma, iäkäs ja läski huoraksi. Mutta pukeutumiseni tuntuu olevan hänelle aina kova isku. PItänee ostaa burkha tai niqab ennen seuraavaa pakkokohtaamistamme.
Naiseus, naisen seksuaalisuus, kuukautiset, rinnat - ne tuntuvat olevan tuon sukupolven akoille täyttä hysteriaa. Sitä mietin, miten oma akateeminen äitini voi taantua juuri tällä alueella 50-luvun hullun mummon tasolle. Ja mikseivät nuo akat muuten koskaan suostu menemään terapiaan tai kehittämään omaa psyykeään?
Kuuleppas! Nuo 50-luvun akat ovat sodanjälkeinen sukupolvi ja heidät on kasvattanut se sukupolvi, joka traumatisoitui pahastikin ollessaan viisi vuotta siellä pusikossa luodin ruokana kylmissään ja nälissään. Eikä siellä kotonakaan sitä ruokaa liiemmin ollut mutta kauhea pelko kylläkin ja raskasta työtä loputtomasti. Siihen aikaan vielä uskontokin saarnasi helvetin tulesta!
En siis puolusta mutta toivon, että ymmärrätte ettei huonon kohtelun ketju ala teistä vaan olette jatkumo. Todella ihanaa on se, että niin moni on rohjennut ja katkaissut jatkumon omalta osaltaan ja lapsiltaan. Niin minäkin tein sen minkä ymmärsin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun piti olla kuin pikku piika. Aina tottelevainen, aika ahkera tekemään kotitöitä. Kai se nähtiin tytön osana. Pikkuveljeltä ei koskaan odotettu samaa.
Äiti -47, minä -67.Tuttua, eikä sitä lapsena olisi uskonut, että piian roolissa saa olla lopun ikäänsä. Jos tekemisissä on. Vailla mitään arvostusta.
Niinpä. Äitini on ollut välillä aivan raivoissaan kun olen kehdannut livetä roolistani eli hänen vähäteltävän palvelijan roolista. Soittanut mielenvikaisia puheluita ja lähettänyt tekstareita. Miten kehtaan luulla että minulla olisi joku arvo!
Minä olen ihan pokkana koko suvun törkimys, kun kehtaan olla vaan vieraana esim tädin kotonaan järjestämillä mummun 90-vuotispäivillä sen sijaan, että tiskaisin astioita keittiössä tai seisoisin lohisoppaa hämmentämässä. Arvostelu on kovaa sekä selän takana että kasvotusten, ja äitini tietenkin häpeää silmät päästään. Heh.
Vierailija kirjoitti:
Miten teidän äidit, ne vaikeat tapaukset, ovat suhtautuneet teihin korona-aikana? Minulle korona on tuonut rauhan, kun vähättelevään sävyyn kirjoitettuja postikortteja ei enää ilmesty postilaatikkoon. En tiedä, olisiko korona hänet pelästyttänyt niin että keskittyy vielä enemmän itseensä eikä jaksa vähätellä muita.
Korona-aika on vain lisännyt kierroksia äitini rasittavuuteen. Nyt kun kaikki hänen harrastuksensa ja piirinsä on peruutettu eikä kahviloissakaan istu tuttuja, huomionkipeys ja itsekeskeisyys purkautuvat jatkuvana soittelemisena lähipiirin suuntaan. Mitään asiaa ei ole, pelkkää tarvetta puhua itsestään ja kehuskella, ja tietysti siinä samalla tulee niitä ylimielisiä ja ivallisia heittoja. Äidilläni ei ole juuri kykyä vastavuoroiseen normaaliin keskusteluun, ja tämän vuoksi harvoin vastaan näihin puheluihin.
Sellaista vain halusin tähän ketjuu tulla hihkuttamaan itsekseni, että miten paljon onnellisuutta olen tehnyt itselleni ja läheiselleni, heittäytymällä avoimien tunteiden valtaan, olemalla iloinen muiden puolesta ja saaden itselleni vastakaikua. Ihanan yhtenäisyyden tunne. Täysin erilaista, mitä koin omalta äidiltäni tai lapsuuden kodissa. Uskaltakaa iloita hyvien läheistenne seurassa.
Kamalia tarinoita täällä, sen enempää yksilöimättä... ja osan kirjoittajista ovat rikkinäiset äidit onnistuneet kai jo lopullisesti rikkomaan. Jatkuukohan kierre?
Oma äitini oli rikkinäisestä perheestä (vanhempiensa sota-ajan traumat, alkoholismia, väkivaltaa, ero, köyhyys), mutta rakastava ja kannustava äiti hänestä kuitenkin tuli. Noh, omassa teini-iässäni suhdettamme hieman koeteltiin, mutta heti kotoa päästyäni aloimme tervehdyttämään sitä kohti kahden aikuisen naisen välistä vastavuoroista, kunnioittavaa ja ymmärtävää suhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Nyt on Helsingin Sanomissa juttua kasvatustavoista 70-luvulla.
Lasten oli toteltava ja heistä kasvatettiin tottelevaisia. Kehuttu ei liikaa jotta ei ylpistyisi. Ruumillinen rangaistus ei ollut rikos. Vanhemmat eivät leikkineet lastensa kanssa eivätkä niinkään jutelleet lastensa kanssa.
Kamalat kasvatustavat nykyaikaan verrattuna :(
Pahinta minusta oli valehtelu lapselle ja lapsen toiveiden täysi mietätöiminen. Ilmankos sitten on traumoja. Esimerkiksi lapsi toivoo tietynlaista vaatekappaletta, saakin erilaisen, lupaillaan, mutta saakin erilaisen, ja syyksi väitetään että haluttu oli jo loppu. Myöhemmin käy ilmi ettei ollut.
Ostetaan mukamas aina vähän parempaa, mutta oikeasti sitä toiseksi halvinta.
Itse olin ihan kamalassa hoitopaikassa, sen sijaan, että olisin päässyt parempaan, minut lahjottiin sietämään sitä kamalaa. Tässä on mielestäni jotain todella kieroa lapsen tarpeiden sivuuttamista.
Negatiiviset tunteet kuten viha ja suru sivuutetaaan ylimielisesti ja kannustataan tukahduttamaan.
Rajoja ei kunnioiteta, luetaan esimerkiksi luvatta lapsen päiväkirja, lahjoitetaan tavaroita pois kysymättä., kun lapsi pääsee stipendiaatiksi ulkomaille, ensimmäinen lause on että äiti haluaa tulla joululomalla sinne peesissä. Käytetään lasta aseena vanhempien riidoissa.
Osa näistä on aika lapsellisia, mutta lapsenahan ne jättivätkin jälkensä. Jonkinmoinen terapia varmaan auttaisi.
Kyllä näitä äitejä on vielä 80-90-luvulla syntyneillä. Oma ei ollut näin paha, mutta esim. ei ole koskaan sanonut mulle "rakastan sua". Näytti rakkauttaan kyllä muilla tavoin: piti sylissä, teki hyvä ruokaa ja avittaa minua yhä taloudellisesti "ennakkoperintönä". Lisäksi voin puhu hänen kanssaan vaikeistakin asioista. Hän on tosin painoasioiden suhteen älyttömän tarkka ja oli nuorempana sitä mieltä, että ylipainoiset ovat kaikki yksinkertaisesti vain laiskoja ja vähä-älyisiä. Kunnes minä lihoin sairaalloisesti nuorena aikuisena vaikeasta masennuksesta ja alkoholismista johtuen. Tämä on asia joka minua hiertää yhä, mutta en ole ainoa, suurin osa 50+ ikäisistä halveksuu ylipainoisia. Kulttuuriin kuuluvaa.
Epäilen että osa näistä johtuu hänen äidistään, mummostani. Oli sotavuosina pieni lapsi ja oli joutunut jopa hoivaamaan haavoittunutta isäänsä. Perheessä tehtiin töitä, ei leikitty eikä saatu vanhemmilta hellyyttä. Ja tuon työn teon piti näkyä kropassakin, että näin vahvasti teen töitä yhteiskunnan eteen. Äitini on kertonut että häntä ei ikinä pidetty sylissä.