Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Hyvin tutulta kuulostaa. 40-luvulla syntynyt Äitini vietti lapsuutensa maalla. Minut sai 80-luvulla. Sukupolvien kuilu oli kyllä iso. Perheemme koki 90-luvun laman joten rahaa ei ollut. Mummini osti ekan topin ja äiti kyllä osti siteet. Teininä vaatteet sain isoveljeltä. Minulla oli hyvin tiukka konservatiivinen kasvatus. Ei meikkiä, avonaisia paitoja tms.
Löhes kaikki vaatteet, huonekalut, lelut oli käytettyjä. Äiti toi niitä roskalavoilta ja kirppiksiltä. Säästi viilipurkkeja . Luulen että sota-aika vaikuttanut häneen myös, ei ainoastaan lama-aika.
Tässä näin lyhyläisyydessään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä ketjusta niin paljon. Tänään sattui jotain, mikä sai ajattelemaan, että nyt riittää ja ei hemmetti! Olen kasvanut kodissa, missä isäni hakkasi vuoroin äitiäni, vuoroin minua, joskus siskoakin. Aina jos yrittää kysyä äidiltä, että miksi ette eronneet aiemmin, alkaa valitus kuinka siihen aikaan ei niin vaan erottu, siitä olisi tullut naiselle h:n maine. Tai: "isäs oli niin vaikea..." tai jos sanon miltä tuntui pelätä ja saada isä kimppuun niin: "voi, minä se vasta kärsiä oon saanutkin" ....tätä samaa jankutusta nyt vuodesta -91 (olen silloin muuttanut pois kotoa juuri 16-vuotta täyttäneenä, juurikin väkivallan takia.)
Niin tänään.
Raivostuttaa niin paljon, että en melkein saa kirjoitettua. Äiti nimittäin väkisin alkoi selittämään puhelimessa (vaikka sanoin 3x, että en halua kuulla enempää) kuinka he olivat pahoinpidelleet siskoani, yhtenä iltana, kun minä olin ollut jossain muualla. Onneksi olin!Eli sisko oli jo saanut kortin ja lainannut isän autoa, kun oli halunnut tanssimaan. Siskoni oli jättänyt auton avaimet jotenkin huolimattomasti ravintolan pöytään ja joku oli vienyt ne avaimet. Noh, auto oli saatu kotiin vara-avainten ansiosta. Kotona, jep, kun homma oli jo pelastettu ja OHI, oli asiasta tullut riitaa. Minun äitini (eli mukamas aina uhri) oli kaatanut minun siskon ja pidellyt häntä huutaen "nyt et lähde minnekään tuossa mielentilassa!" Isäni oli kuulemma huutanut vieressä "Hakkaa se!!!" No ei ollut äiti hakannut (jumalan kiitos) ja siskoni oli sitten saanut luvan lähteä kävelylle vai yökahvilaan vasta 2h päästä, kun oli huoneessansa rauhoittunut.
Siis tämmöistä sairasta paskaa piti kuunnella tänään. Aivan helvetin hirveetä. Sanoin monta kertaa, että nyt en halua kuulla enää. Seuraavaksi lyön luurin kiinni josvielä jatkuu. Olen nyt 45 ja muuttanut 16-vuotiaana pois, että pääsisin tuosta helvetistä pois! 30 v sitten muutin siis. Niin äiti mässäilee näillä tarinoilla ihan suu vaahdossa! Kerran kun kävin puhumassa opiskelijapsykologille, niin hän sanoi, että "tuo on henkistä in ses tiä tuoda jälkikasvulle uudestaan ja uudestaan tuota perhehelvettiä mieleen ja pintaan, kun on kaiken jo työstänyt."
Olen niin vihainen nyt. Kamalaa, miettikää miten traumaattinen ja nöyryyttävä kokemus tämä on ollut minun siskolle, joka on ollut jo täysi-ikäinen! Varmasti ajatellut, että eikö tämä lopu edes aikuisena. Ja äiti haukkuu minulle siskoani nykyään takana päin, että miten sen käytös on niin äkkipikaista ja stressaantunutta? Mitenköhän? Nyt tuli loppu sille juoruamiselle!!!!
Ainoa mikä vähän lohduttaa omaa oloa, niin siskoni muistaakseni kertoi tuolloin, että jotain oli sattunut kotona ja hän oli sitten iltakävelyllä tutustunut johonkin ikäiseensä Janneen, joka oli kuunnellut ja ymmärtänyt. Kiitos sinulle ihana Janne, missä oletkaan!
Vituttaa ihan kympillä, että pisti minut kuuntelemaan tota oksennusta. Tuli mieleen semmoiset usalaiset kauhujen talot, jos tiedätte.
Aivan helvetin ihanaa, että muutin silloin 16-kesäisenä pois. En yhtään liian aikaisin.
Seuraavan kerran, jos siis vielä aiot olla puheissa hänen kanssaan, lyö se juuri korvaan jos sama jatkuu. Sinun ei ihan oikeasti ole pakko kuunnella mitään mitä et halua. Ei sekuntiakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä ketjusta niin paljon. Tänään sattui jotain, mikä sai ajattelemaan, että nyt riittää ja ei hemmetti! Olen kasvanut kodissa, missä isäni hakkasi vuoroin äitiäni, vuoroin minua, joskus siskoakin. Aina jos yrittää kysyä äidiltä, että miksi ette eronneet aiemmin, alkaa valitus kuinka siihen aikaan ei niin vaan erottu, siitä olisi tullut naiselle h:n maine. Tai: "isäs oli niin vaikea..." tai jos sanon miltä tuntui pelätä ja saada isä kimppuun niin: "voi, minä se vasta kärsiä oon saanutkin" ....tätä samaa jankutusta nyt vuodesta -91 (olen silloin muuttanut pois kotoa juuri 16-vuotta täyttäneenä, juurikin väkivallan takia.)
Niin tänään.
Raivostuttaa niin paljon, että en melkein saa kirjoitettua. Äiti nimittäin väkisin alkoi selittämään puhelimessa (vaikka sanoin 3x, että en halua kuulla enempää) kuinka he olivat pahoinpidelleet siskoani, yhtenä iltana, kun minä olin ollut jossain muualla. Onneksi olin!Eli sisko oli jo saanut kortin ja lainannut isän autoa, kun oli halunnut tanssimaan. Siskoni oli jättänyt auton avaimet jotenkin huolimattomasti ravintolan pöytään ja joku oli vienyt ne avaimet. Noh, auto oli saatu kotiin vara-avainten ansiosta. Kotona, jep, kun homma oli jo pelastettu ja OHI, oli asiasta tullut riitaa. Minun äitini (eli mukamas aina uhri) oli kaatanut minun siskon ja pidellyt häntä huutaen "nyt et lähde minnekään tuossa mielentilassa!" Isäni oli kuulemma huutanut vieressä "Hakkaa se!!!" No ei ollut äiti hakannut (jumalan kiitos) ja siskoni oli sitten saanut luvan lähteä kävelylle vai yökahvilaan vasta 2h päästä, kun oli huoneessansa rauhoittunut.
Siis tämmöistä sairasta paskaa piti kuunnella tänään. Aivan helvetin hirveetä. Sanoin monta kertaa, että nyt en halua kuulla enää. Seuraavaksi lyön luurin kiinni josvielä jatkuu. Olen nyt 45 ja muuttanut 16-vuotiaana pois, että pääsisin tuosta helvetistä pois! 30 v sitten muutin siis. Niin äiti mässäilee näillä tarinoilla ihan suu vaahdossa! Kerran kun kävin puhumassa opiskelijapsykologille, niin hän sanoi, että "tuo on henkistä in ses tiä tuoda jälkikasvulle uudestaan ja uudestaan tuota perhehelvettiä mieleen ja pintaan, kun on kaiken jo työstänyt."
Olen niin vihainen nyt. Kamalaa, miettikää miten traumaattinen ja nöyryyttävä kokemus tämä on ollut minun siskolle, joka on ollut jo täysi-ikäinen! Varmasti ajatellut, että eikö tämä lopu edes aikuisena. Ja äiti haukkuu minulle siskoani nykyään takana päin, että miten sen käytös on niin äkkipikaista ja stressaantunutta? Mitenköhän? Nyt tuli loppu sille juoruamiselle!!!!
Ainoa mikä vähän lohduttaa omaa oloa, niin siskoni muistaakseni kertoi tuolloin, että jotain oli sattunut kotona ja hän oli sitten iltakävelyllä tutustunut johonkin ikäiseensä Janneen, joka oli kuunnellut ja ymmärtänyt. Kiitos sinulle ihana Janne, missä oletkaan!
Vituttaa ihan kympillä, että pisti minut kuuntelemaan tota oksennusta. Tuli mieleen semmoiset usalaiset kauhujen talot, jos tiedätte.
Aivan helvetin ihanaa, että muutin silloin 16-kesäisenä pois. En yhtään liian aikaisin.
Seuraavan kerran, jos siis vielä aiot olla puheissa hänen kanssaan, lyö se juuri korvaan jos sama jatkuu. Sinun ei ihan oikeasti ole pakko kuunnella mitään mitä et halua. Ei sekuntiakaan.
Kiitos. ❤
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
äitisuhde kirjoitti:
Hmm, olen syntynyt 1960-luvun lopulla, ja aloitus tuntuu jotenkin vähän jälkijättöiseltä. Käsittelin äitisuhteeni varmaan jo siinä vaiheessa kun aikanaan muutin pois kotoa opiskelemaan, ja sittemmin muutin mieheni kanssa yhteen ja saimme lapset ja äidistäni tuli mummo.
Sanoisin että edustamme jo sukupolvea 60-70-luvun lapset joiden äidit ovat käyneet töissä ja olleet muutakin kuin kotona. Lisäksi elämme nyt vaihetta jossa he alkavat olla jo elämän ehtoossa, 80-kymppisiä ja kärsivät monista sairauksista. En enää tässä vaiheessa näkisi syytä lyödä kuin vierasta sikaa omaa äitiäni, kuten sanottua suhteen käsittely oli itselläni ajankohtainen joskus 90-luvun jälkipuoliskolla kun itse lähestyin 30 vuoden rajapyykkiä.
Et selvästi ole lukenut ketjua kovinkaan paljoa. Millä vitulla käsittelet nämä, kun äiti soittaa joka päivä ja yhtäkkiä ihan puun takaa kertoo jutun, kuinka isä veti häntä turpaan kun äiti oli ajattelemattomasti kommentoinut tv-kuuluttajan huivia 70-luvun alussa? Juuri sanoin, että opiskelijapsykologi sanoi minulle, että tämä mitä äitisi tekee, on henkistä in ses tiä ja se on saatava loppumaan tai muuten sinun kaikki arvokas asioiden työstäminen menee hukkaan.
Joo, ja ennen kuin neuvot, niin olen pistänyt myös jossain kohtaa välit äitiini poikki ja pääsi takaisin elämääni, kun säälin häntä kun hän oli sairaalassa. Pääsi sairaalasta pois ja on hyvässä kunnossa. Ei mikään kehäraakki vanhus, jonka valinnat ovat tuhonneet elämäni. Hän valitsi jäädä avioliittoon missä näin ja tunsin brutaalia väkivaltaa säännöllisesti. Eli hyvässä kunnossa oleva ihminen, joka oksentaa ja suoltaa näitä sairaita tarinoita korviini.
Tiedän, että kommenttisi oli provo, mutta oli ihan pakko sanoa. Ihmisyyden nimissä, ole hiljaa kun et tiedä mitä muut ovat joutuneet kestämään.
En ole tuo, jolle vastasit, mutta kommentoin kuitenkin. Lähinnä tuota otsikointia. Tämä ongelma, josta tässä ketjussa puhutaan, ei varmasti koske vain ja ainoastaan -70 luvulla syntyneitä äitejä. Vaan ihan ihan kaiken ikäisiä, joska meitä on joka junaan joka ikäluokasta.
Oma vanhempani olivat syntyneet jo 1920-luvulla ja minä 1960-luvulla. Ei meilläkään koskaan sanottu lapsille, että rakastetaan, mutta kyllä sen kaikesta ymmärsi muutenkin. Meitä lapsia pidettiin hyvin, eikä me esim saatu koskaan selkään,, vaikka olen myöhemmin lukenut, että se on siihen aikaan ollut yleistä. Meillä ei myöskään käytetty alkoholia ja isä oli lempeä ja kiltti .
Itsekään en omille 1990-luvulla syntyneille lapsille ole sanonut , että rakastan heitä, mutta olen sen muuten yrittänyt näyttää. En myöskään ole tajunnut, että tytöille olisi pitänyt lähteä jossain vaiheessa mukaan rintsikkakaupoille:(
Olennkin tainnut olla paska äiti, vaikka luulin että olen ollut ihan ok.
Onko muuten näissä perheissä, missä äiti ei ole sanonut rakastavansa lapsiaan isä sitten sanonut tai ollut muuten parempi vanhempi?
Onko naisille tärkeämpää, että nimenomaan äiti sanoo, että rakastaan, vai käykö isäkin?
Mikä sun pointti oli? Et ole lukenut ketjua tai kokenut tämän aihealueen asioita. Sen huomaa. Et kysyisi jos ymmärtäisit.
Väärinymmärsi tahallaan, jotta pystyi uhriutumaan itse. Ei ymmärrä, että henkisen väkivallan uhrin pienin ongelma on se, ettei ole sanoitettu välittämistä. Välittämistä jota ei ole ja lapsikin sen tajuaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
äitisuhde kirjoitti:
Hmm, olen syntynyt 1960-luvun lopulla, ja aloitus tuntuu jotenkin vähän jälkijättöiseltä. Käsittelin äitisuhteeni varmaan jo siinä vaiheessa kun aikanaan muutin pois kotoa opiskelemaan, ja sittemmin muutin mieheni kanssa yhteen ja saimme lapset ja äidistäni tuli mummo.
Sanoisin että edustamme jo sukupolvea 60-70-luvun lapset joiden äidit ovat käyneet töissä ja olleet muutakin kuin kotona. Lisäksi elämme nyt vaihetta jossa he alkavat olla jo elämän ehtoossa, 80-kymppisiä ja kärsivät monista sairauksista. En enää tässä vaiheessa näkisi syytä lyödä kuin vierasta sikaa omaa äitiäni, kuten sanottua suhteen käsittely oli itselläni ajankohtainen joskus 90-luvun jälkipuoliskolla kun itse lähestyin 30 vuoden rajapyykkiä.
Et selvästi ole lukenut ketjua kovinkaan paljoa. Millä vitulla käsittelet nämä, kun äiti soittaa joka päivä ja yhtäkkiä ihan puun takaa kertoo jutun, kuinka isä veti häntä turpaan kun äiti oli ajattelemattomasti kommentoinut tv-kuuluttajan huivia 70-luvun alussa? Juuri sanoin, että opiskelijapsykologi sanoi minulle, että tämä mitä äitisi tekee, on henkistä in ses tiä ja se on saatava loppumaan tai muuten sinun kaikki arvokas asioiden työstäminen menee hukkaan.
Joo, ja ennen kuin neuvot, niin olen pistänyt myös jossain kohtaa välit äitiini poikki ja pääsi takaisin elämääni, kun säälin häntä kun hän oli sairaalassa. Pääsi sairaalasta pois ja on hyvässä kunnossa. Ei mikään kehäraakki vanhus, jonka valinnat ovat tuhonneet elämäni. Hän valitsi jäädä avioliittoon missä näin ja tunsin brutaalia väkivaltaa säännöllisesti. Eli hyvässä kunnossa oleva ihminen, joka oksentaa ja suoltaa näitä sairaita tarinoita korviini.
Tiedän, että kommenttisi oli provo, mutta oli ihan pakko sanoa. Ihmisyyden nimissä, ole hiljaa kun et tiedä mitä muut ovat joutuneet kestämään.
En ole tuo, jolle vastasit, mutta kommentoin kuitenkin. Lähinnä tuota otsikointia. Tämä ongelma, josta tässä ketjussa puhutaan, ei varmasti koske vain ja ainoastaan -70 luvulla syntyneitä äitejä. Vaan ihan ihan kaiken ikäisiä, joska meitä on joka junaan joka ikäluokasta.
Oma vanhempani olivat syntyneet jo 1920-luvulla ja minä 1960-luvulla. Ei meilläkään koskaan sanottu lapsille, että rakastetaan, mutta kyllä sen kaikesta ymmärsi muutenkin. Meitä lapsia pidettiin hyvin, eikä me esim saatu koskaan selkään,, vaikka olen myöhemmin lukenut, että se on siihen aikaan ollut yleistä. Meillä ei myöskään käytetty alkoholia ja isä oli lempeä ja kiltti .
Itsekään en omille 1990-luvulla syntyneille lapsille ole sanonut , että rakastan heitä, mutta olen sen muuten yrittänyt näyttää. En myöskään ole tajunnut, että tytöille olisi pitänyt lähteä jossain vaiheessa mukaan rintsikkakaupoille:(
Olennkin tainnut olla paska äiti, vaikka luulin että olen ollut ihan ok.
Onko muuten näissä perheissä, missä äiti ei ole sanonut rakastavansa lapsiaan isä sitten sanonut tai ollut muuten parempi vanhempi?
Onko naisille tärkeämpää, että nimenomaan äiti sanoo, että rakastaan, vai käykö isäkin?
Mikä sun pointti oli? Et ole lukenut ketjua tai kokenut tämän aihealueen asioita. Sen huomaa. Et kysyisi jos ymmärtäisit.
Väärinymmärsi tahallaan, jotta pystyi uhriutumaan itse. Ei ymmärrä, että henkisen väkivallan uhrin pienin ongelma on se, ettei ole sanoitettu välittämistä. Välittämistä jota ei ole ja lapsikin sen tajuaa.
Kiitos tulkkauksesta, en tajunnut itse ollenkaan. Näit hyvin koko tuon (turhan pitkän) kommentin läpi. Sisälukutaito upeasti kohdallaan sinulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puhuvatko muiden äidit teistä tarkoituksella liioitellun negatiivisia asioita muille? Olen nyt vasta tajunnut, että äidin tapa esittää minut julkisesti kielteisessä valossa on tosi erikoinen. Mulla on vielä aika pienet lapset, mutta kyllä heistä pääsääntöisesti kerron ihan positiivisia asioita muille. Samoin tekevät lapsia saaneet tuttuni. Äitini sen sijaan muunmuuassa huuteli pitkin kyliä siitä, miten minut olisi pitänyt jättää luokalleni ja miten en ”lue läksyjäni”. Pärjäsin oikeasti koulussa hyvin, joten on tosi kumma, miksi äiti alensi menestystäni noin räikeästi.
Tämä. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut ja saanut selville, että äitini on puhunut lapsestaan sukulaisille ja tuttaville tyyliin "eihän se osaa edes perunoita keittää" (no miksei opettanut??) tai itkenyt kaverini äidille "kun se ei kerro mulle mitään" (ja tähän syy taisi enemmänkin olla negatiivisessa äidissä kuin lapsessa). Vaikea ymmärtää mistä tällainen johtuu. Omat lapset ovat mulle rakkainta maailmassa ja en lähtisi heitä mustamaalaamaan kenellekään.
äitisuhde kirjoitti:
Hmm, olen syntynyt 1960-luvun lopulla, ja aloitus tuntuu jotenkin vähän jälkijättöiseltä. Käsittelin äitisuhteeni varmaan jo siinä vaiheessa kun aikanaan muutin pois kotoa opiskelemaan, ja sittemmin muutin mieheni kanssa yhteen ja saimme lapset ja äidistäni tuli mummo.
Sanoisin että edustamme jo sukupolvea 60-70-luvun lapset joiden äidit ovat käyneet töissä ja olleet muutakin kuin kotona. Lisäksi elämme nyt vaihetta jossa he alkavat olla jo elämän ehtoossa, 80-kymppisiä ja kärsivät monista sairauksista. En enää tässä vaiheessa näkisi syytä lyödä kuin vierasta sikaa omaa äitiäni, kuten sanottua suhteen käsittely oli itselläni ajankohtainen joskus 90-luvun jälkipuoliskolla kun itse lähestyin 30 vuoden rajapyykkiä.
No hienoa, että olet saanut asian käsiteltyä. Moni meistä ei ole. Itselläni esim. meni kauan lopulta tajuta miten asiat oikein lapsuudessani olivat. Saatan esim. puhua äitini kanssa viikottain puhelimessa, pääasiassa säästä ja siitä mitä hän tehhyt ja missä käynyt. Mistään henkilökohtaisesta ei voi puhua. Hän on tunnetasolla hyvin etäinen, en edes loppujen lopuksi tiedä millainen ihminen hän on pohjimmiltaan. Hän ei ikinä uskalla puhua sisäisestä maailmastaan tai tunteistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viime aikoina olen erityisesti huomannut, että valehtelu on äidilleni toinen luonto. Lapsena minuakin kehotettiin valehtelemaan esim naapureille milloin missäkin asiassa, vasta aikuisena olen tajunnut että valehteluunsuhtaudutaan muissa perheissä vakavammin kuin minun lapsuuden perheessä. Huomaan että itsekin saataan edelleen vanhasta tottumuksesta valehdella joskus vahingoissa vaikka olen kitkenyt tapaa itsestäni pois.
Äitiäni ei haittaa valehtelustaan kiinni jääminen, pääasia että valehtelun avulla asiat saa esitettyä itselleen parhain päin.
Isäni kuoleman jälkeen olen huomannut että äitini on alkanut kohdistaa minuun raivokohtauksiaan joita aiemmin kohdisti isääni. Hän saa niihin yleensä sytykkeen jostakin pienestä asiasta, esim. sanomalla minulle rumasti jostakin niin että loukkaannun. Tämän jälkeen hän välittömästi alkaa raivota, solvata ja itkeä ja kaivaa esiin kaikkia vanhoja juttuja, kuten sen kun en 30 vuotta sitten tullutkaan luokkaretkeltä suoraan kotiin vaan menin ensin käymään kaverilla. Kyllä. Rikkeeni olivat tätä tasoa lapsena. Olin todella kiltti ja silti vanhempien silmissä epäonnistuin usein. Tuossakin tapauksessa minun olisi pitänyt 11 vuotiaana tietää että kotiin tullaan suoraan eikä mennä luuhamaan kylille mitä ihmisetkin ajattelee....Edelleen melkein 80 vuotiaana äitini ajattelee paljon sitä miltä asiat näyttää muiden ihmisten silmissä. Esim. tänä vuonna hän hankki joulukuuseen pari viikkoa ennen joulua mutta ei laittanut valoja siihen ettei kadulle näy että hänellä on jo kuusi. Mitä ihmisetkin ajattelee.
Surullista, mutta näitä on.. minä löysin mökiltä vanhoja esineitä ja kun face bookissa on ryhmiä, missä niistä voi keskustella, sanoin kysyväni siellä, mitä nämä ovat, niin vastaus oli, että ihmisethän nauraa sulle.
En tiedä mistä ovat oppineet tuon ihmisethän nauraa ja ihmisethän kattoo. Ei kuulkaas vois vähempää kiinnostaa jollekin nauraminen tai jonkun kyttääminen ikkunasta. Mutta koska näitä tapauksia on paljon, niin mikä siellä 60-70 -luvulla opetti ihmisiin tämän kaltaisen ajattelun?
Minusta tuntuu, että nämä"mitä naapuritkin sanoo" ja "ihmiset nauraa sulle" on ollut aika yleistä maaseudulla kautta aikain ja varmaan pienissä kylissä, jossa ihmiset tunsivat toisensa. Itse olen elänyt lapsuutta 60-luvulla ja silloin äidille oli tärkeinta se, "mitä ihmisetkin sanoo".
Esim kerran naapuri oli tullut kylään aamupäivällä. Äitini oli tullut yläkertaan, jossa sisareni nukkui ja sanonut, että kierrä ulkokautta sisälle, että naapuri luulee sisareni olleen jo ulkona, ettei naapuri vain saa tietää, että hän on nukkunut noin pitkään. Mitä ne ihmisetkin sanoo, jos nukkuu aamu kymmeneen!!!!
Suurin huoli oli se, mitä ihmiset sanoo. Kaupunki oloissa tuota ei varmaan tarvitse niin miettiä. Itse en kyllä piittaa tuon taivallista siitä, mitä ihmiset ajattelee, vaikka maaseudulla nykyään asustelenkin. Ainahan niillä jotakin on mielessä .
Me asuttiin kaupungissa ja tuollaista oli. Ei vanhemman mielenvikaisuus asuinpaikkaa katso.
Se minua nyt aikuisena on ihmetyttänyt että kun aina piti miettiä ennen kaikkea sitä mitä muut ajattelee niin miten äitini hehtasi olla lihava, siis kunnolla lihava? Miten siihen ei pätenyt mitä muutkin ajattelee ?
Lihavuus on negatiivista eikä herätä kateutta.
Pelossa mitä muut ajattelee on näkynyt se, miten on oltu riippuvaisia asemasta sosiaalisessa yhteisössä. Sisällissodan tapahtumat oli vielä mielessä, samoin sota-ajan vääryydet: vauraisiin taloihin kadonneet Amerikan avustuspaketit tai sotaorpojen tuet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
äitisuhde kirjoitti:
Hmm, olen syntynyt 1960-luvun lopulla, ja aloitus tuntuu jotenkin vähän jälkijättöiseltä. Käsittelin äitisuhteeni varmaan jo siinä vaiheessa kun aikanaan muutin pois kotoa opiskelemaan, ja sittemmin muutin mieheni kanssa yhteen ja saimme lapset ja äidistäni tuli mummo.
Sanoisin että edustamme jo sukupolvea 60-70-luvun lapset joiden äidit ovat käyneet töissä ja olleet muutakin kuin kotona. Lisäksi elämme nyt vaihetta jossa he alkavat olla jo elämän ehtoossa, 80-kymppisiä ja kärsivät monista sairauksista. En enää tässä vaiheessa näkisi syytä lyödä kuin vierasta sikaa omaa äitiäni, kuten sanottua suhteen käsittely oli itselläni ajankohtainen joskus 90-luvun jälkipuoliskolla kun itse lähestyin 30 vuoden rajapyykkiä.
Et selvästi ole lukenut ketjua kovinkaan paljoa. Millä vitulla käsittelet nämä, kun äiti soittaa joka päivä ja yhtäkkiä ihan puun takaa kertoo jutun, kuinka isä veti häntä turpaan kun äiti oli ajattelemattomasti kommentoinut tv-kuuluttajan huivia 70-luvun alussa? Juuri sanoin, että opiskelijapsykologi sanoi minulle, että tämä mitä äitisi tekee, on henkistä in ses tiä ja se on saatava loppumaan tai muuten sinun kaikki arvokas asioiden työstäminen menee hukkaan.
Joo, ja ennen kuin neuvot, niin olen pistänyt myös jossain kohtaa välit äitiini poikki ja pääsi takaisin elämääni, kun säälin häntä kun hän oli sairaalassa. Pääsi sairaalasta pois ja on hyvässä kunnossa. Ei mikään kehäraakki vanhus, jonka valinnat ovat tuhonneet elämäni. Hän valitsi jäädä avioliittoon missä näin ja tunsin brutaalia väkivaltaa säännöllisesti. Eli hyvässä kunnossa oleva ihminen, joka oksentaa ja suoltaa näitä sairaita tarinoita korviini.
Tiedän, että kommenttisi oli provo, mutta oli ihan pakko sanoa. Ihmisyyden nimissä, ole hiljaa kun et tiedä mitä muut ovat joutuneet kestämään.
En ole tuo, jolle vastasit, mutta kommentoin kuitenkin. Lähinnä tuota otsikointia. Tämä ongelma, josta tässä ketjussa puhutaan, ei varmasti koske vain ja ainoastaan -70 luvulla syntyneitä äitejä. Vaan ihan ihan kaiken ikäisiä, joska meitä on joka junaan joka ikäluokasta.
Oma vanhempani olivat syntyneet jo 1920-luvulla ja minä 1960-luvulla. Ei meilläkään koskaan sanottu lapsille, että rakastetaan, mutta kyllä sen kaikesta ymmärsi muutenkin. Meitä lapsia pidettiin hyvin, eikä me esim saatu koskaan selkään,, vaikka olen myöhemmin lukenut, että se on siihen aikaan ollut yleistä. Meillä ei myöskään käytetty alkoholia ja isä oli lempeä ja kiltti .
Itsekään en omille 1990-luvulla syntyneille lapsille ole sanonut , että rakastan heitä, mutta olen sen muuten yrittänyt näyttää. En myöskään ole tajunnut, että tytöille olisi pitänyt lähteä jossain vaiheessa mukaan rintsikkakaupoille:(
Olennkin tainnut olla paska äiti, vaikka luulin että olen ollut ihan ok.
Onko muuten näissä perheissä, missä äiti ei ole sanonut rakastavansa lapsiaan isä sitten sanonut tai ollut muuten parempi vanhempi?
Onko naisille tärkeämpää, että nimenomaan äiti sanoo, että rakastaan, vai käykö isäkin?
Vastaan kysymykseesi, onko isä ollut muuten parempi vanhempi. On. Kumpikaan vanhemmista ei sanonut koskaan rakastavansa lapsia, mutta vanhemmissa oli se ero, että isä näytti rakkautensa olemalla lasten kanssa ja jakaen lasten iloa, sitä voi kutsua kannustamiseksi. Meanwhile äiti osoitti vähättelyä lapsia kohtaan ja halveksuntaa isää kohtaan, kun isä viihtyi lastensa kanssa, ja lapset isän kanssa. Äiti ei reagoinnut lapsiin muulla tavoin kuin vähätellen ja lapsia mustamaalaten, pysyi fyysisesti aina kaukana lapsista, toisin kuin isä. Isä alkoi pikkuhiljaa muuttumaan äidin kaltaiseksi äidin manipuloinnin mukaan, jotta isä myöskin halveksisi fiksuja lapsiaan, jollaiseksi isä itse oli kasvattanut ja antanut todella paljon itsestään hyvänä esimerkkinä lapsille, loppuiäksi. Eihän missään terveessä perheessä tuollaista tapahdu...miettii lapset. Äiti pitää isästä, koska isä tienaa erittäin hyvin, ainoa asia mitä äitiä kiinnostaa. En ole koskaan nähnyt vanhempieni edes halaavan toisiaan. Eikä äiti välittänyt yhtään isovanhemmista. Minä halaan.
Kateus lapsia kohtaan, mustasukkaisuus, vallan himo äidillä perheen sisällä, narsistinen piirre, pahin ansosiaalinen persoonallisuushäiriö, mitä ikinä voi olla, joka kohdistuu sekä puolisoon että lapsiin. Näitä on, meillä on. Isä oli pelastus.
Vierailija kirjoitti:
äitisuhde kirjoitti:
Hmm, olen syntynyt 1960-luvun lopulla, ja aloitus tuntuu jotenkin vähän jälkijättöiseltä. Käsittelin äitisuhteeni varmaan jo siinä vaiheessa kun aikanaan muutin pois kotoa opiskelemaan, ja sittemmin muutin mieheni kanssa yhteen ja saimme lapset ja äidistäni tuli mummo.
Sanoisin että edustamme jo sukupolvea 60-70-luvun lapset joiden äidit ovat käyneet töissä ja olleet muutakin kuin kotona. Lisäksi elämme nyt vaihetta jossa he alkavat olla jo elämän ehtoossa, 80-kymppisiä ja kärsivät monista sairauksista. En enää tässä vaiheessa näkisi syytä lyödä kuin vierasta sikaa omaa äitiäni, kuten sanottua suhteen käsittely oli itselläni ajankohtainen joskus 90-luvun jälkipuoliskolla kun itse lähestyin 30 vuoden rajapyykkiä.
No hienoa, että olet saanut asian käsiteltyä. Moni meistä ei ole. Itselläni esim. meni kauan lopulta tajuta miten asiat oikein lapsuudessani olivat. Saatan esim. puhua äitini kanssa viikottain puhelimessa, pääasiassa säästä ja siitä mitä hän tehhyt ja missä käynyt. Mistään henkilökohtaisesta ei voi puhua. Hän on tunnetasolla hyvin etäinen, en edes loppujen lopuksi tiedä millainen ihminen hän on pohjimmiltaan. Hän ei ikinä uskalla puhua sisäisestä maailmastaan tai tunteistaan.
Äitisi ei ole kiinnostunut sinusta, olet vain tuki hänelle. Mietipä asetelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle avautui äskettäin silmät äitini suhteen liittyen lapsen kannustamiseen. Minä olen kokenut, että minua ei ole kunnolla kannustettu, tuettu omissa päätöksissäni (äitini on toki toista mieltä). Olen ollut jopa ahdistunut siitä, että kun olen kertonut valinnoistani, niin minua on ikäänkuin arvosteltu jatkuvasti päätöksistäni. Jopa ihan näin aikuisena perheellisenä naisena, mulle on sanottu etten saa hakea tiettyä työpaikkaa tms. Silloin lakkasinkin puhumasta asioista etukäteen kerroin vasta jälkeenpäin jos silloinkaan.
Itse koen varsinkin aikuisen lapsen kannustamisen niin, että asiasta keskustellaan käydään tarvittaessa läpi vaihtoehtoja (jos minulta mielipidettä kysytään) ja sitten asianomainen itse tekee päätöksen häneen liittyvässä asiassa. Tällaisesta oli kyse oman nuoren aikuisen lapseni kohdalla kun keskustelimme hänen työtilanteestaan. Satuin sitten äidilleni mainitsemaan tästä asiasta sanoen myöskin että "hän itse kuitenkin lopullisen ratkaisun tekee sen mukaan minkä katsoo olevan hänen kannaltaan paras vaihtoehto. Tähän äitini minulle närkästyneellä äänellä vastaa" täytyyhän lasta nyt kannustaa". Olin että mitä ihmettä tottakai kannustetaan, miksi ihmeessä ajattelee ettei.
Ajattelin asiaa keskustelun jälkeen ja tajusin, että hän pitää kannustamisena sitä, että on kertonut minulle aina mitä minun PITÄÄ tehdä, riippumatta mitä minä itse asiasta ajattelen. Tämä on sitten saanut minut ahdistuneeksi, koska koen ettei minua kuunnella vaan sanomani ohitetaan. Omien lasteni kohdalla toimin siis eri tavalla ja huomaan että ovat kypsempiä kuin minä vastaavassa iässä ja varmempia itsestään koska heihin on luotettu ja tuettu. Ei saneltu asioita.
Olen huomannut myös, että jos menestyn omana itsenäni, siitä en kehuja saa. Pikemminkin yritetään latistaa, että johtuu jostain muusta kuin minusta asian onnistuminen. Tiedän, että toimii samoin kun häntä kohtaan on toimittu. Itse olen kierteen katkaissut omien lasteni kohdalla.
Minä olen ollut nuorempana lähes alipainoinen. Nyt keski-iässä taas ylipainoinen.
Terveyteni ja kroonisen sairauteni vuoksi olen nyt kiinnittänyt syömisiin ja liikuntaan huomiota. Äitini joka mieluusti neuvoo joka asiassa (myös siinä kuinka painoa saadaan pois) onkin nyt toinen ääni kellossa: "taasko sinä olet kävelyllä, et kai joka päivä käy" (en, tiedän että lepopäiviä pitää myös olla). Olet varmaan laihtunut jo paljon, kuitenkaan ei koskaan kun nähdään mainitse että painoni olisi pudonnut (n. 10 kg), en ole niin ylipainoinen etteikö se näkyisi. Viimeksi huvitti kun kysyi puhelimessa olenko TAAS tänään käynyt kävelyllä, en ehtinyt vastata mitään kun samaan hengen vetoon tuli "et varmaan ei sitä nyt aina tarvitse käydä". Äänensävyä, joilla näitä sanotaan en osaa kuvailla muuten kuin, ettei ainakaan tsemppaava.
Siis mitä ihmettä, jos saan selkärankaa toteuttaa itselleni hyviä asioita, niin niitä aletaan ampumaan alas samantien.
No, olen muutenkin huomannut sen, että muiden minuun kohdistuvat kehut on aina annettu väärin perustein..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ja mun siskoa komennettiin kovasti koulunkäyntiin ja hankkimaan oma ammatti ja tulot, ei pidä jäädä riippuvaiseksi miehestä. Me oltiin hyviä koulussa, mentiin yliopistoon ja nyt sitten liki viiskymppisinä meillä on kummallakin hyvä ura.
Mutta se on kääntynyt jotenkin itseään vastaan, mä saan kuulla piikittelyjä olevani ”joku tappi” siellä ja usein keskustelu alkaa kysymyksellä, että koska menetän työni. Kyllä, onhan se tietty ihan mahdollista, mutta mulla on ihan hyvä ammattitaito ja verkostot. Systeri on tehnyt uraa alalla, jossa töitä nyt todennäköisesti on jos ei tee laittomuuksia tai ole töissä kännissä. Sama epäilys koko ajan. On jotenkin epäilys, että me ollaan vahingossa tai vääryydellä edetty asemiin ja ihan kohta jäädään kiinni siitä ja ”aina saa hävetä”.
Faktisesti olen eri mieltä omista tekemisistäni. Kovalla työllä olen saavuttanut sen mitä olen. Henkisesti on kuitenkin tuo sama tunne. Kaikki eteneminen ja menestys on jotenkin vääryydellä saavutettu. Vaikka oikeasti tiedän olevani ihan hyvä ja tehneeni kovasti töitä. Huijatisyndrooma siis.
Sama koskee nyt lastenlapsia. Mun esikoinen on hyvä koulussa. Kuuntelee tunnilla ja saa hyviä numeroita koulusta, isänsä on matemaattisesti lahjakas ja itsekin olin ihan hyvä. Ei siis mikään tavaton ihme. Kuitenkin kuulumiset alkaa kyselyillä, että onko sitä koulua nyt pakko käydä niin tunnollisesti?
Mä koen, että mulla oli sillä lailla hyvä lapsuus, että sain käydä koulua ja harrastaakin sain sen mitä pienellä paikkakunnalla oli omin avuin mahdollista. Mun äidillä oli käsitys, että me emme ole liikunnallisia tai musikaalisia. Liikunta oli jotenkin vähäteltävää eikä siihen kannustettu mitenkään. Olen kuitenkin ollut aina melko liikunnallinen ja lapsena ja nuorena juoksin, hiihdin ja treenasin sen mitä ilman mitään ohjausta 1980-luvulla pystyi. Mulle tuli jossain yliopiston harrastusjiukkueessa vähän yllätyksenä, että mä olenkin ihan kohtuullinen kestävyysurheilija. Edelleenkin kaikkeen liikuntaan ja urheiluun suhtaudutaan tosi vähätellen.
Luulen, että ajatuksena on ollut valmistaa pettymyksiin tai varmistaa ettei ylpistytä. Mutta mun päässä se on johtanut siihen, että epäilen itseäni liikaa ja enkä suhtaudu välttämättä kovin realistisesti omaan osaamiseni. Onneksi on ollut hyviä esimiehiä, jotka ovat uskoneet, kun olen itse itseäni vähätellyt ja kritisoinut.
Hienoja tarinoita täällä, osa hyvinkin tutun oloisia. Valitettavasti vain aika monen 70-luvulla syntyneen vanhemmat oli henkisesti rikkonaisia omasta kotitaustastaan johtuen. Boomereiden isät ja äidit joutuivat kokemaan kaksi sotaa. Isät olivat pahimmillaan rintamalla vuodet 39-44. He joutuivat kokemaan ja näkemään sodan kauhut. Halusi tai ei, siinä todella monen mieli järkkyi.Kun sota päättyi, ei minkäänlaista terapiaa ollut kenellekkään tarjolla. Silloin piti olla vain vahva ulospäin. Terapiasta huonoin, viina vei sitten miehiä. Naiset joutui venymään äärimilleen siinä kuin miehetkin.
Ja kun sota-ajan eläneille syntyi omia lapsia, ei heille ollut voimia, aikaa eikä oikein ymmärrystäkään antaa rakkautta lapsilleen. Boomereille heidän omat vanhemmat jäivät usein etäisiksi ja kylmiksi. He saivat huonon mallin vanhemmuudelle.
Me 70-luvulla syntyneet olemme saaneet tällä tavalla osittain kärsiä myös ylisukupolvisesti sota-ajan traumoista. Olen usein miettinyt, että ehkä tässä voi olla yksi syy omien vanhempien jonkun asteiselle itsekkyydelle. Heillä oli vaikea ja ankeakin lapsuus. Kun sitten elettiin kohti nousukautta menevää aikaa, niin otettiin etäisyyttä ankeisiin aikoihin ja oltiin itsekkäitä. Eikä niin mallikkaita kasvattajia.
Me onneksi osaamme jo halata ja olla läsnä lastemme elämässä toisella tavalla.
Äitini on syntynyt 41 ja minä 64. Ja eniten tässä ahistaa se että olemme vuosi vuodelta samanikäisempiä
Vierailija kirjoitti:
Mua ja mun siskoa komennettiin kovasti koulunkäyntiin ja hankkimaan oma ammatti ja tulot, ei pidä jäädä riippuvaiseksi miehestä. Me oltiin hyviä koulussa, mentiin yliopistoon ja nyt sitten liki viiskymppisinä meillä on kummallakin hyvä ura.
Mutta se on kääntynyt jotenkin itseään vastaan, mä saan kuulla piikittelyjä olevani ”joku tappi” siellä ja usein keskustelu alkaa kysymyksellä, että koska menetän työni. Kyllä, onhan se tietty ihan mahdollista, mutta mulla on ihan hyvä ammattitaito ja verkostot. Systeri on tehnyt uraa alalla, jossa töitä nyt todennäköisesti on jos ei tee laittomuuksia tai ole töissä kännissä. Sama epäilys koko ajan. On jotenkin epäilys, että me ollaan vahingossa tai vääryydellä edetty asemiin ja ihan kohta jäädään kiinni siitä ja ”aina saa hävetä”.
Faktisesti olen eri mieltä omista tekemisistäni. Kovalla työllä olen saavuttanut sen mitä olen. Henkisesti on kuitenkin tuo sama tunne. Kaikki eteneminen ja menestys on jotenkin vääryydellä saavutettu. Vaikka oikeasti tiedän olevani ihan hyvä ja tehneeni kovasti töitä. Huijatisyndrooma siis.Sama koskee nyt lastenlapsia. Mun esikoinen on hyvä koulussa. Kuuntelee tunnilla ja saa hyviä numeroita koulusta, isänsä on matemaattisesti lahjakas ja itsekin olin ihan hyvä. Ei siis mikään tavaton ihme. Kuitenkin kuulumiset alkaa kyselyillä, että onko sitä koulua nyt pakko käydä niin tunnollisesti?
Mä koen, että mulla oli sillä lailla hyvä lapsuus, että sain käydä koulua ja harrastaakin sain sen mitä pienellä paikkakunnalla oli omin avuin mahdollista. Mun äidillä oli käsitys, että me emme ole liikunnallisia tai musikaalisia. Liikunta oli jotenkin vähäteltävää eikä siihen kannustettu mitenkään. Olen kuitenkin ollut aina melko liikunnallinen ja lapsena ja nuorena juoksin, hiihdin ja treenasin sen mitä ilman mitään ohjausta 1980-luvulla pystyi. Mulle tuli jossain yliopiston harrastusjiukkueessa vähän yllätyksenä, että mä olenkin ihan kohtuullinen kestävyysurheilija. Edelleenkin kaikkeen liikuntaan ja urheiluun suhtaudutaan tosi vähätellen.
Luulen, että ajatuksena on ollut valmistaa pettymyksiin tai varmistaa ettei ylpistytä. Mutta mun päässä se on johtanut siihen, että epäilen itseäni liikaa ja enkä suhtaudu välttämättä kovin realistisesti omaan osaamiseni. Onneksi on ollut hyviä esimiehiä, jotka ovat uskoneet, kun olen itse itseäni vähätellyt ja kritisoinut.
Allekirjoitan tämän myös. Olen tuo joka tajusi äitinsä kannustamisen olleen sitä että hän kertoo mitä minun pitää tehdä ja miten. Ei sitä että tuetaan omia mielipiteitäni ja kannustetaan onnistumisissa. Kuitenkin koen myös että lapsuuteni on ollut hyvä. Nämä asiat ovat nousseet pinnalle ja itsellä käsittelyyn vasta viime vuosina.
Olen johtavassa asemassa nykyisin ja omalla työllä sen saavuttanut. Kuitenkin äitini on sitä mieltä että pärjäänköhän nyt lainkaan ja olen harhaanjohtanut ihmisiä että olen asemani saavuttanut. Minulla ei voi olla niitä ansioita tai osaamista jolla olen tähän tilanteeseen päässyt. Tiedän itse asian olevan toisin, mutta silti taustalla kummittelee ajatus että tämä kupla vielä joku päivä puhkeaa ja olenkin juuri sellainen mitä äitini ajattelee.
Koskee lapsenlapsia myös. Minun pitäisi sanoa heille mitä pitää tehdä. Nuorin on hakemassa haluamaansa lukioon, hänellä on selvät suunnitelmat myös lukion jälkeisestä opiskelusta. Nyt minun pitäisi "kannustaa" (=käskeä) lastani hakemaan sellaiseen lukioon josta olisi äitini mukaan paremmat edellytykset noihin jatkosuunnitelmiin. Lukio johon hän haluaa ei estä eikä ole huono jatkosuunnitelmille mutta jostain syystä kouluttamaton äitini on päätynyt tähän päätelmään. Ei pitänyt siitä, kun puolustin lastani ja sanoin että kyse on hänen tulevaisuudestaan ja hänellä on vanhempiensa tuki asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Hienoja tarinoita täällä, osa hyvinkin tutun oloisia. Valitettavasti vain aika monen 70-luvulla syntyneen vanhemmat oli henkisesti rikkonaisia omasta kotitaustastaan johtuen. Boomereiden isät ja äidit joutuivat kokemaan kaksi sotaa. Isät olivat pahimmillaan rintamalla vuodet 39-44. He joutuivat kokemaan ja näkemään sodan kauhut. Halusi tai ei, siinä todella monen mieli järkkyi.Kun sota päättyi, ei minkäänlaista terapiaa ollut kenellekkään tarjolla. Silloin piti olla vain vahva ulospäin. Terapiasta huonoin, viina vei sitten miehiä. Naiset joutui venymään äärimilleen siinä kuin miehetkin.
Ja kun sota-ajan eläneille syntyi omia lapsia, ei heille ollut voimia, aikaa eikä oikein ymmärrystäkään antaa rakkautta lapsilleen. Boomereille heidän omat vanhemmat jäivät usein etäisiksi ja kylmiksi. He saivat huonon mallin vanhemmuudelle.
Me 70-luvulla syntyneet olemme saaneet tällä tavalla osittain kärsiä myös ylisukupolvisesti sota-ajan traumoista. Olen usein miettinyt, että ehkä tässä voi olla yksi syy omien vanhempien jonkun asteiselle itsekkyydelle. Heillä oli vaikea ja ankeakin lapsuus. Kun sitten elettiin kohti nousukautta menevää aikaa, niin otettiin etäisyyttä ankeisiin aikoihin ja oltiin itsekkäitä. Eikä niin mallikkaita kasvattajia.Me onneksi osaamme jo halata ja olla läsnä lastemme elämässä toisella tavalla.
Sodan jälkeen syntyneillä on ollut viimeiset vuosikymmenet aikaa hakeutua terapiaan halutessaan muuttaa käytöstään lapsiaan, lastenlapsiaan tai lastenlastenlapsiaan kohtaan. Niin ne jälkisukupolvetkin tekevät, kun eivät kestä vanhemman huonoa kohtelua lasta kohtaan. Ainoa ero on että boomerit, kuten nimität 40-luvun puolivälin tienoilla syntyneistä, ovat rikkaita ja heidän jälkeleisensä köyhiä, köyhillä ei ole varaa pitkäkestoisiin terapioihin. Boomereilla on varaa, mutta käyttivät ja käyttävät edelleenkin rahansa, ne perinnötkin omaan hyvinvointiinsa, josta vanhemmuus on ulostettu 70-luvulla syntyneiden lapsien suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hienoja tarinoita täällä, osa hyvinkin tutun oloisia. Valitettavasti vain aika monen 70-luvulla syntyneen vanhemmat oli henkisesti rikkonaisia omasta kotitaustastaan johtuen. Boomereiden isät ja äidit joutuivat kokemaan kaksi sotaa. Isät olivat pahimmillaan rintamalla vuodet 39-44. He joutuivat kokemaan ja näkemään sodan kauhut. Halusi tai ei, siinä todella monen mieli järkkyi.Kun sota päättyi, ei minkäänlaista terapiaa ollut kenellekkään tarjolla. Silloin piti olla vain vahva ulospäin. Terapiasta huonoin, viina vei sitten miehiä. Naiset joutui venymään äärimilleen siinä kuin miehetkin.
Ja kun sota-ajan eläneille syntyi omia lapsia, ei heille ollut voimia, aikaa eikä oikein ymmärrystäkään antaa rakkautta lapsilleen. Boomereille heidän omat vanhemmat jäivät usein etäisiksi ja kylmiksi. He saivat huonon mallin vanhemmuudelle.
Me 70-luvulla syntyneet olemme saaneet tällä tavalla osittain kärsiä myös ylisukupolvisesti sota-ajan traumoista. Olen usein miettinyt, että ehkä tässä voi olla yksi syy omien vanhempien jonkun asteiselle itsekkyydelle. Heillä oli vaikea ja ankeakin lapsuus. Kun sitten elettiin kohti nousukautta menevää aikaa, niin otettiin etäisyyttä ankeisiin aikoihin ja oltiin itsekkäitä. Eikä niin mallikkaita kasvattajia.Me onneksi osaamme jo halata ja olla läsnä lastemme elämässä toisella tavalla.
Sodan jälkeen syntyneillä on ollut viimeiset vuosikymmenet aikaa hakeutua terapiaan halutessaan muuttaa käytöstään lapsiaan, lastenlapsiaan tai lastenlastenlapsiaan kohtaan. Niin ne jälkisukupolvetkin tekevät, kun eivät kestä vanhemman huonoa kohtelua lasta kohtaan. Ainoa ero on että boomerit, kuten nimität 40-luvun puolivälin tienoilla syntyneistä, ovat rikkaita ja heidän jälkeleisensä köyhiä, köyhillä ei ole varaa pitkäkestoisiin terapioihin. Boomereilla on varaa, mutta käyttivät ja käyttävät edelleenkin rahansa, ne perinnötkin omaan hyvinvointiinsa, josta vanhemmuus on ulostettu 70-luvulla syntyneiden lapsien suhteen.
Suomessa harjoitettiin ns. terapiaa 30-luvulta lähtien laulamalla ja instrumenttien soitolla. 70-luvulla Suomessa alettiin harjoittamaan sitä terapian muotoa, jota on nykyäänkin. Sodan kokeneet ihmiset olivat siis noin 60 vuotiaita, kun Suomessa havahduttiin mielenterveysongelmiin. Nämä ihmiset viettivät viimeiset aikansa kotitöitä tehden, lapsilleensa haluten jättää hyvää. Kunnes heidät kärrättiin vanhainkotien sänkyihin, kuolemaan noin 70-80-vuotiaina. Heidän lapsillensa, sodan jälkeen syntyneille, oli tarjolla Suomessa terapiaa 70- luvulla ja sitä on ollut tarjolla 50 vuotta, jos hiedän vanhempien sotatraumat vielä vaivaavat.
Kyse on tässä ketjussa, etteivät vanhemmat hallitse mitään hyviä tunteita lasta kohtaan, ovat kuin itse tavallaan lapsen tasolla ja vielä siten, että kohtelevat kaltoin lastaan. Ei sekään lapsen tasoa ole, koska tuntee vain pahansuopautta lasta kohtaan. Lapsi tuntee luonnollisesti välittävyyttä ja rakkauden, kiintymyksen tunnetta läheistä aikuista kohtaan, nämä vanhemmat eivät tunne.
En tiedä, kenen kertomaan viittaat, että äiti työnsi lastaan pulkkamäkeen. Ehkä meitä on useampi, jota vaaraa kohti äiti työntänyt meitä lapsena, naureskellen lapsien pelolle. Kyllä, se on ollut henkistä väkivaltaa lapsia kohtaan.