Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt on Helsingin Sanomissa juttua kasvatustavoista 70-luvulla.
Lasten oli toteltava ja heistä kasvatettiin tottelevaisia. Kehuttu ei liikaa jotta ei ylpistyisi. Ruumillinen rangaistus ei ollut rikos. Vanhemmat eivät leikkineet lastensa kanssa eivätkä niinkään jutelleet lastensa kanssa.
Kamalat kasvatustavat nykyaikaan verrattuna :(
Pahinta minusta oli valehtelu lapselle ja lapsen toiveiden täysi mietätöiminen. Ilmankos sitten on traumoja. Esimerkiksi lapsi toivoo tietynlaista vaatekappaletta, saakin erilaisen, lupaillaan, mutta saakin erilaisen, ja syyksi väitetään että haluttu oli jo loppu. Myöhemmin käy ilmi ettei ollut.
Ostetaan mukamas aina vähän parempaa, mutta oikeasti sitä toiseksi halvinta.
Itse olin ihan kamalassa hoitopaikassa, sen sijaan, että olisin päässyt parempaan, minut lahjottiin sietämään sitä kamalaa. Tässä on mielestäni jotain todella kieroa lapsen tarpeiden sivuuttamista.
Negatiiviset tunteet kuten viha ja suru sivuutetaaan ylimielisesti ja kannustataan tukahduttamaan.
Rajoja ei kunnioiteta, luetaan esimerkiksi luvatta lapsen päiväkirja, lahjoitetaan tavaroita pois kysymättä., kun lapsi pääsee stipendiaatiksi ulkomaille, ensimmäinen lause on että äiti haluaa tulla joululomalla sinne peesissä. Käytetään lasta aseena vanhempien riidoissa.
Osa näistä on aika lapsellisia, mutta lapsenahan ne jättivätkin jälkensä. Jonkinmoinen terapia varmaan auttaisi.
Paljon samaa tuosta itsellä, otan osaa, oikeesti! Kuulostaa tosi hyvältä, että tajuat nämä jutut sillä se auttaa sua puolustautumaan tältä nyt ja suojaa. Et myöskään jatka kierrettä. Lapsellisia nuo ei oo ollenkaan, kun tietää missä -ilmapiirissä- tuo kaikki tehdään. Kylmää ja toista vähättelevää ja sun tunteet huomioon ottamatonta täysin. Onneksi aikuisena voi sanoa suoraan, että EI, tuo mitä ehdotat EI KÄY. Eli esim. että et tod. ole tulossa käymään ulkomailla mun luona vaan varaat hotellin ja mulla EHKÄ on aikaa hetki jutella. Katsos kun äiti, sä et oo enää mun elämän säätäjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vituttaa ihan kympillä, että pisti minut kuuntelemaan tota oksennusta. Tuli mieleen semmoiset usalaiset kauhujen talot, jos tiedätte.
Tuosta tuli mieleen, että minun äitini kertoi minulle kauhutarinoita kokemastaan väkivallasta ja vakavasta koulukiusaamisesta jo silloin, kun olin alle kouluikäinen. Myös jo ollessani aikuinen hän saattoi soittaa ja puhua vaikkapa, miten veljeäni oli jossain hakattu joskus kettingillä. Noin 15 vuotta sitten hän soitti ja väitti, ettei hän on sairas eikä hänellä ole enää paljon elinaikaa.
Siis hirveetä. Tiedätkö, oman läheisen väkivallan kokemisen näkeminen tai tietäminen on pahinta psyykelle. Se on kidutuksen kärkimateriaalia. Tästä syystä esim sodankäynnissä tai vielä pahemmissa tilanteissa jos uhri ei murru, aletaan kiduttamaan läheisiä. Silloin murtuu vahvinkin. Niin tämä mitä meidän äidit tai vanhemmat ovat tehneet on yhtä pahaa mitä Guan tanamon vangeille on tehty tai mitä lähi idässä tapahtuu. Siis psyyken hyvinvoinnin näkökulmasta katsottuna.
-se joka kuunteli eilen tuota oksennusta puhelimitse ( ja joka painaa sitä punaista luurin kuvaa jos tämä ikinä vielä yrittää jatkua.)
Hmm, olen syntynyt 1960-luvun lopulla, ja aloitus tuntuu jotenkin vähän jälkijättöiseltä. Käsittelin äitisuhteeni varmaan jo siinä vaiheessa kun aikanaan muutin pois kotoa opiskelemaan, ja sittemmin muutin mieheni kanssa yhteen ja saimme lapset ja äidistäni tuli mummo.
Sanoisin että edustamme jo sukupolvea 60-70-luvun lapset joiden äidit ovat käyneet töissä ja olleet muutakin kuin kotona. Lisäksi elämme nyt vaihetta jossa he alkavat olla jo elämän ehtoossa, 80-kymppisiä ja kärsivät monista sairauksista. En enää tässä vaiheessa näkisi syytä lyödä kuin vierasta sikaa omaa äitiäni, kuten sanottua suhteen käsittely oli itselläni ajankohtainen joskus 90-luvun jälkipuoliskolla kun itse lähestyin 30 vuoden rajapyykkiä.
äitisuhde kirjoitti:
Hmm, olen syntynyt 1960-luvun lopulla, ja aloitus tuntuu jotenkin vähän jälkijättöiseltä. Käsittelin äitisuhteeni varmaan jo siinä vaiheessa kun aikanaan muutin pois kotoa opiskelemaan, ja sittemmin muutin mieheni kanssa yhteen ja saimme lapset ja äidistäni tuli mummo.
Sanoisin että edustamme jo sukupolvea 60-70-luvun lapset joiden äidit ovat käyneet töissä ja olleet muutakin kuin kotona. Lisäksi elämme nyt vaihetta jossa he alkavat olla jo elämän ehtoossa, 80-kymppisiä ja kärsivät monista sairauksista. En enää tässä vaiheessa näkisi syytä lyödä kuin vierasta sikaa omaa äitiäni, kuten sanottua suhteen käsittely oli itselläni ajankohtainen joskus 90-luvun jälkipuoliskolla kun itse lähestyin 30 vuoden rajapyykkiä.
Et selvästi ole lukenut ketjua kovinkaan paljoa. Millä vitulla käsittelet nämä, kun äiti soittaa joka päivä ja yhtäkkiä ihan puun takaa kertoo jutun, kuinka isä veti häntä turpaan kun äiti oli ajattelemattomasti kommentoinut tv-kuuluttajan huivia 70-luvun alussa? Juuri sanoin, että opiskelijapsykologi sanoi minulle, että tämä mitä äitisi tekee, on henkistä in ses tiä ja se on saatava loppumaan tai muuten sinun kaikki arvokas asioiden työstäminen menee hukkaan.
Joo, ja ennen kuin neuvot, niin olen pistänyt myös jossain kohtaa välit äitiini poikki ja pääsi takaisin elämääni, kun säälin häntä kun hän oli sairaalassa. Pääsi sairaalasta pois ja on hyvässä kunnossa. Ei mikään kehäraakki vanhus, jonka valinnat ovat tuhonneet elämäni. Hän valitsi jäädä avioliittoon missä näin ja tunsin brutaalia väkivaltaa säännöllisesti. Eli hyvässä kunnossa oleva ihminen, joka oksentaa ja suoltaa näitä sairaita tarinoita korviini.
Tiedän, että kommenttisi oli provo, mutta oli ihan pakko sanoa. Ihmisyyden nimissä, ole hiljaa kun et tiedä mitä muut ovat joutuneet kestämään.
Vierailija kirjoitti:
Viime aikoina olen erityisesti huomannut, että valehtelu on äidilleni toinen luonto. Lapsena minuakin kehotettiin valehtelemaan esim naapureille milloin missäkin asiassa, vasta aikuisena olen tajunnut että valehteluunsuhtaudutaan muissa perheissä vakavammin kuin minun lapsuuden perheessä. Huomaan että itsekin saataan edelleen vanhasta tottumuksesta valehdella joskus vahingoissa vaikka olen kitkenyt tapaa itsestäni pois.
Äitiäni ei haittaa valehtelustaan kiinni jääminen, pääasia että valehtelun avulla asiat saa esitettyä itselleen parhain päin.
Isäni kuoleman jälkeen olen huomannut että äitini on alkanut kohdistaa minuun raivokohtauksiaan joita aiemmin kohdisti isääni. Hän saa niihin yleensä sytykkeen jostakin pienestä asiasta, esim. sanomalla minulle rumasti jostakin niin että loukkaannun. Tämän jälkeen hän välittömästi alkaa raivota, solvata ja itkeä ja kaivaa esiin kaikkia vanhoja juttuja, kuten sen kun en 30 vuotta sitten tullutkaan luokkaretkeltä suoraan kotiin vaan menin ensin käymään kaverilla. Kyllä. Rikkeeni olivat tätä tasoa lapsena. Olin todella kiltti ja silti vanhempien silmissä epäonnistuin usein. Tuossakin tapauksessa minun olisi pitänyt 11 vuotiaana tietää että kotiin tullaan suoraan eikä mennä luuhamaan kylille mitä ihmisetkin ajattelee....Edelleen melkein 80 vuotiaana äitini ajattelee paljon sitä miltä asiat näyttää muiden ihmisten silmissä. Esim. tänä vuonna hän hankki joulukuuseen pari viikkoa ennen joulua mutta ei laittanut valoja siihen ettei kadulle näy että hänellä on jo kuusi. Mitä ihmisetkin ajattelee.
Surullista, mutta näitä on.. minä löysin mökiltä vanhoja esineitä ja kun face bookissa on ryhmiä, missä niistä voi keskustella, sanoin kysyväni siellä, mitä nämä ovat, niin vastaus oli, että ihmisethän nauraa sulle.
En tiedä mistä ovat oppineet tuon ihmisethän nauraa ja ihmisethän kattoo. Ei kuulkaas vois vähempää kiinnostaa jollekin nauraminen tai jonkun kyttääminen ikkunasta. Mutta koska näitä tapauksia on paljon, niin mikä siellä 60-70 -luvulla opetti ihmisiin tämän kaltaisen ajattelun?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
äitisuhde kirjoitti:
Hmm, olen syntynyt 1960-luvun lopulla, ja aloitus tuntuu jotenkin vähän jälkijättöiseltä. Käsittelin äitisuhteeni varmaan jo siinä vaiheessa kun aikanaan muutin pois kotoa opiskelemaan, ja sittemmin muutin mieheni kanssa yhteen ja saimme lapset ja äidistäni tuli mummo.
Sanoisin että edustamme jo sukupolvea 60-70-luvun lapset joiden äidit ovat käyneet töissä ja olleet muutakin kuin kotona. Lisäksi elämme nyt vaihetta jossa he alkavat olla jo elämän ehtoossa, 80-kymppisiä ja kärsivät monista sairauksista. En enää tässä vaiheessa näkisi syytä lyödä kuin vierasta sikaa omaa äitiäni, kuten sanottua suhteen käsittely oli itselläni ajankohtainen joskus 90-luvun jälkipuoliskolla kun itse lähestyin 30 vuoden rajapyykkiä.
Täytyy sanoa, että et kyllä vähääkään kuulosta ihmiseltä, joka on KÄSITELLYT äitisuhteensa vaan pikemminkin siltä, että luulet sen käsitelleesi ja oikeutat sillä sen, että lyöt muita "kuin vierasta sikaa" keskustelupalstalla. Mitähän kauheaa sun äitisi on tehnyt, että vieläkin on käsittely noin pahasti kesken? Mieti hetken, oikeesti. Oletkohan myös siirtänyt nämä tuskasi itse eteenpäin, pahoin pelkään.
Vierailija kirjoitti:
äitisuhde kirjoitti:
Hmm, olen syntynyt 1960-luvun lopulla, ja aloitus tuntuu jotenkin vähän jälkijättöiseltä. Käsittelin äitisuhteeni varmaan jo siinä vaiheessa kun aikanaan muutin pois kotoa opiskelemaan, ja sittemmin muutin mieheni kanssa yhteen ja saimme lapset ja äidistäni tuli mummo.
Sanoisin että edustamme jo sukupolvea 60-70-luvun lapset joiden äidit ovat käyneet töissä ja olleet muutakin kuin kotona. Lisäksi elämme nyt vaihetta jossa he alkavat olla jo elämän ehtoossa, 80-kymppisiä ja kärsivät monista sairauksista. En enää tässä vaiheessa näkisi syytä lyödä kuin vierasta sikaa omaa äitiäni, kuten sanottua suhteen käsittely oli itselläni ajankohtainen joskus 90-luvun jälkipuoliskolla kun itse lähestyin 30 vuoden rajapyykkiä.
Täytyy sanoa, että et kyllä vähääkään kuulosta ihmiseltä, joka on KÄSITELLYT äitisuhteensa vaan pikemminkin siltä, että luulet sen käsitelleesi ja oikeutat sillä sen, että lyöt muita "kuin vierasta sikaa" keskustelupalstalla. Mitähän kauheaa sun äitisi on tehnyt, että vieläkin on käsittely noin pahasti kesken? Mieti hetken, oikeesti. Oletkohan myös siirtänyt nämä tuskasi itse eteenpäin, pahoin pelkään.
Ei tuo kommentoija minusta kyllä ketään tässä lyönyt? Asiallinen pohdinta aiheesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
äitisuhde kirjoitti:
Hmm, olen syntynyt 1960-luvun lopulla, ja aloitus tuntuu jotenkin vähän jälkijättöiseltä. Käsittelin äitisuhteeni varmaan jo siinä vaiheessa kun aikanaan muutin pois kotoa opiskelemaan, ja sittemmin muutin mieheni kanssa yhteen ja saimme lapset ja äidistäni tuli mummo.
Sanoisin että edustamme jo sukupolvea 60-70-luvun lapset joiden äidit ovat käyneet töissä ja olleet muutakin kuin kotona. Lisäksi elämme nyt vaihetta jossa he alkavat olla jo elämän ehtoossa, 80-kymppisiä ja kärsivät monista sairauksista. En enää tässä vaiheessa näkisi syytä lyödä kuin vierasta sikaa omaa äitiäni, kuten sanottua suhteen käsittely oli itselläni ajankohtainen joskus 90-luvun jälkipuoliskolla kun itse lähestyin 30 vuoden rajapyykkiä.
Et selvästi ole lukenut ketjua kovinkaan paljoa. Millä vitulla käsittelet nämä, kun äiti soittaa joka päivä ja yhtäkkiä ihan puun takaa kertoo jutun, kuinka isä veti häntä turpaan kun äiti oli ajattelemattomasti kommentoinut tv-kuuluttajan huivia 70-luvun alussa? Juuri sanoin, että opiskelijapsykologi sanoi minulle, että tämä mitä äitisi tekee, on henkistä in ses tiä ja se on saatava loppumaan tai muuten sinun kaikki arvokas asioiden työstäminen menee hukkaan.
Joo, ja ennen kuin neuvot, niin olen pistänyt myös jossain kohtaa välit äitiini poikki ja pääsi takaisin elämääni, kun säälin häntä kun hän oli sairaalassa. Pääsi sairaalasta pois ja on hyvässä kunnossa. Ei mikään kehäraakki vanhus, jonka valinnat ovat tuhonneet elämäni. Hän valitsi jäädä avioliittoon missä näin ja tunsin brutaalia väkivaltaa säännöllisesti. Eli hyvässä kunnossa oleva ihminen, joka oksentaa ja suoltaa näitä sairaita tarinoita korviini.
Tiedän, että kommenttisi oli provo, mutta oli ihan pakko sanoa. Ihmisyyden nimissä, ole hiljaa kun et tiedä mitä muut ovat joutuneet kestämään.
En ole tuo, jolle vastasit, mutta kommentoin kuitenkin. Lähinnä tuota otsikointia. Tämä ongelma, josta tässä ketjussa puhutaan, ei varmasti koske vain ja ainoastaan -70 luvulla syntyneitä äitejä. Vaan ihan ihan kaiken ikäisiä, joska meitä on joka junaan joka ikäluokasta.
Oma vanhempani olivat syntyneet jo 1920-luvulla ja minä 1960-luvulla. Ei meilläkään koskaan sanottu lapsille, että rakastetaan, mutta kyllä sen kaikesta ymmärsi muutenkin. Meitä lapsia pidettiin hyvin, eikä me esim saatu koskaan selkään,, vaikka olen myöhemmin lukenut, että se on siihen aikaan ollut yleistä. Meillä ei myöskään käytetty alkoholia ja isä oli lempeä ja kiltti .
Itsekään en omille 1990-luvulla syntyneille lapsille ole sanonut , että rakastan heitä, mutta olen sen muuten yrittänyt näyttää. En myöskään ole tajunnut, että tytöille olisi pitänyt lähteä jossain vaiheessa mukaan rintsikkakaupoille:(
Olennkin tainnut olla paska äiti, vaikka luulin että olen ollut ihan ok.
Onko muuten näissä perheissä, missä äiti ei ole sanonut rakastavansa lapsiaan isä sitten sanonut tai ollut muuten parempi vanhempi?
Onko naisille tärkeämpää, että nimenomaan äiti sanoo, että rakastaan, vai käykö isäkin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viime aikoina olen erityisesti huomannut, että valehtelu on äidilleni toinen luonto. Lapsena minuakin kehotettiin valehtelemaan esim naapureille milloin missäkin asiassa, vasta aikuisena olen tajunnut että valehteluunsuhtaudutaan muissa perheissä vakavammin kuin minun lapsuuden perheessä. Huomaan että itsekin saataan edelleen vanhasta tottumuksesta valehdella joskus vahingoissa vaikka olen kitkenyt tapaa itsestäni pois.
Äitiäni ei haittaa valehtelustaan kiinni jääminen, pääasia että valehtelun avulla asiat saa esitettyä itselleen parhain päin.
Isäni kuoleman jälkeen olen huomannut että äitini on alkanut kohdistaa minuun raivokohtauksiaan joita aiemmin kohdisti isääni. Hän saa niihin yleensä sytykkeen jostakin pienestä asiasta, esim. sanomalla minulle rumasti jostakin niin että loukkaannun. Tämän jälkeen hän välittömästi alkaa raivota, solvata ja itkeä ja kaivaa esiin kaikkia vanhoja juttuja, kuten sen kun en 30 vuotta sitten tullutkaan luokkaretkeltä suoraan kotiin vaan menin ensin käymään kaverilla. Kyllä. Rikkeeni olivat tätä tasoa lapsena. Olin todella kiltti ja silti vanhempien silmissä epäonnistuin usein. Tuossakin tapauksessa minun olisi pitänyt 11 vuotiaana tietää että kotiin tullaan suoraan eikä mennä luuhamaan kylille mitä ihmisetkin ajattelee....Edelleen melkein 80 vuotiaana äitini ajattelee paljon sitä miltä asiat näyttää muiden ihmisten silmissä. Esim. tänä vuonna hän hankki joulukuuseen pari viikkoa ennen joulua mutta ei laittanut valoja siihen ettei kadulle näy että hänellä on jo kuusi. Mitä ihmisetkin ajattelee.
Surullista, mutta näitä on.. minä löysin mökiltä vanhoja esineitä ja kun face bookissa on ryhmiä, missä niistä voi keskustella, sanoin kysyväni siellä, mitä nämä ovat, niin vastaus oli, että ihmisethän nauraa sulle.
En tiedä mistä ovat oppineet tuon ihmisethän nauraa ja ihmisethän kattoo. Ei kuulkaas vois vähempää kiinnostaa jollekin nauraminen tai jonkun kyttääminen ikkunasta. Mutta koska näitä tapauksia on paljon, niin mikä siellä 60-70 -luvulla opetti ihmisiin tämän kaltaisen ajattelun?
Minusta tuntuu, että nämä"mitä naapuritkin sanoo" ja "ihmiset nauraa sulle" on ollut aika yleistä maaseudulla kautta aikain ja varmaan pienissä kylissä, jossa ihmiset tunsivat toisensa. Itse olen elänyt lapsuutta 60-luvulla ja silloin äidille oli tärkeinta se, "mitä ihmisetkin sanoo".
Esim kerran naapuri oli tullut kylään aamupäivällä. Äitini oli tullut yläkertaan, jossa sisareni nukkui ja sanonut, että kierrä ulkokautta sisälle, että naapuri luulee sisareni olleen jo ulkona, ettei naapuri vain saa tietää, että hän on nukkunut noin pitkään. Mitä ne ihmisetkin sanoo, jos nukkuu aamu kymmeneen!!!!
Suurin huoli oli se, mitä ihmiset sanoo. Kaupunki oloissa tuota ei varmaan tarvitse niin miettiä. Itse en kyllä piittaa tuon taivallista siitä, mitä ihmiset ajattelee, vaikka maaseudulla nykyään asustelenkin. Ainahan niillä jotakin on mielessä .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
äitisuhde kirjoitti:
Hmm, olen syntynyt 1960-luvun lopulla, ja aloitus tuntuu jotenkin vähän jälkijättöiseltä. Käsittelin äitisuhteeni varmaan jo siinä vaiheessa kun aikanaan muutin pois kotoa opiskelemaan, ja sittemmin muutin mieheni kanssa yhteen ja saimme lapset ja äidistäni tuli mummo.
Sanoisin että edustamme jo sukupolvea 60-70-luvun lapset joiden äidit ovat käyneet töissä ja olleet muutakin kuin kotona. Lisäksi elämme nyt vaihetta jossa he alkavat olla jo elämän ehtoossa, 80-kymppisiä ja kärsivät monista sairauksista. En enää tässä vaiheessa näkisi syytä lyödä kuin vierasta sikaa omaa äitiäni, kuten sanottua suhteen käsittely oli itselläni ajankohtainen joskus 90-luvun jälkipuoliskolla kun itse lähestyin 30 vuoden rajapyykkiä.
Et selvästi ole lukenut ketjua kovinkaan paljoa. Millä vitulla käsittelet nämä, kun äiti soittaa joka päivä ja yhtäkkiä ihan puun takaa kertoo jutun, kuinka isä veti häntä turpaan kun äiti oli ajattelemattomasti kommentoinut tv-kuuluttajan huivia 70-luvun alussa? Juuri sanoin, että opiskelijapsykologi sanoi minulle, että tämä mitä äitisi tekee, on henkistä in ses tiä ja se on saatava loppumaan tai muuten sinun kaikki arvokas asioiden työstäminen menee hukkaan.
Joo, ja ennen kuin neuvot, niin olen pistänyt myös jossain kohtaa välit äitiini poikki ja pääsi takaisin elämääni, kun säälin häntä kun hän oli sairaalassa. Pääsi sairaalasta pois ja on hyvässä kunnossa. Ei mikään kehäraakki vanhus, jonka valinnat ovat tuhonneet elämäni. Hän valitsi jäädä avioliittoon missä näin ja tunsin brutaalia väkivaltaa säännöllisesti. Eli hyvässä kunnossa oleva ihminen, joka oksentaa ja suoltaa näitä sairaita tarinoita korviini.
Tiedän, että kommenttisi oli provo, mutta oli ihan pakko sanoa. Ihmisyyden nimissä, ole hiljaa kun et tiedä mitä muut ovat joutuneet kestämään.
En ole tuo, jolle vastasit, mutta kommentoin kuitenkin. Lähinnä tuota otsikointia. Tämä ongelma, josta tässä ketjussa puhutaan, ei varmasti koske vain ja ainoastaan -70 luvulla syntyneitä äitejä. Vaan ihan ihan kaiken ikäisiä, joska meitä on joka junaan joka ikäluokasta.
Oma vanhempani olivat syntyneet jo 1920-luvulla ja minä 1960-luvulla. Ei meilläkään koskaan sanottu lapsille, että rakastetaan, mutta kyllä sen kaikesta ymmärsi muutenkin. Meitä lapsia pidettiin hyvin, eikä me esim saatu koskaan selkään,, vaikka olen myöhemmin lukenut, että se on siihen aikaan ollut yleistä. Meillä ei myöskään käytetty alkoholia ja isä oli lempeä ja kiltti .
Itsekään en omille 1990-luvulla syntyneille lapsille ole sanonut , että rakastan heitä, mutta olen sen muuten yrittänyt näyttää. En myöskään ole tajunnut, että tytöille olisi pitänyt lähteä jossain vaiheessa mukaan rintsikkakaupoille:(
Olennkin tainnut olla paska äiti, vaikka luulin että olen ollut ihan ok.
Onko muuten näissä perheissä, missä äiti ei ole sanonut rakastavansa lapsiaan isä sitten sanonut tai ollut muuten parempi vanhempi?
Onko naisille tärkeämpää, että nimenomaan äiti sanoo, että rakastaan, vai käykö isäkin?
Mikä sun pointti oli? Et ole lukenut ketjua tai kokenut tämän aihealueen asioita. Sen huomaa. Et kysyisi jos ymmärtäisit.
äitisuhde kirjoitti:
Hmm, olen syntynyt 1960-luvun lopulla, ja aloitus tuntuu jotenkin vähän jälkijättöiseltä. Käsittelin äitisuhteeni varmaan jo siinä vaiheessa kun aikanaan muutin pois kotoa opiskelemaan, ja sittemmin muutin mieheni kanssa yhteen ja saimme lapset ja äidistäni tuli mummo.
Sanoisin että edustamme jo sukupolvea 60-70-luvun lapset joiden äidit ovat käyneet töissä ja olleet muutakin kuin kotona. Lisäksi elämme nyt vaihetta jossa he alkavat olla jo elämän ehtoossa, 80-kymppisiä ja kärsivät monista sairauksista. En enää tässä vaiheessa näkisi syytä lyödä kuin vierasta sikaa omaa äitiäni, kuten sanottua suhteen käsittely oli itselläni ajankohtainen joskus 90-luvun jälkipuoliskolla kun itse lähestyin 30 vuoden rajapyykkiä.
Kiva sulle, että teillä on äiti-lapsi-suhde kunnossa. Oletan, että monella on normaalisti kunnossa, heillä jotka eivät kirjoita ketjuun. Oletko jotenkin "lyönyt äitiäisi kuin vierasta sikaa"? Ketjussa on käsitelty nyt 160 sivua lähinnä sitä, miten äiti "lyö lastaan kuin vierasta sikaa", eli kohtelee lastaan kaltoin. Lukaisepa koko ketju.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin hankala lapsi, mutta äitini ei luovuttanut suhteeni ja nykyään olemme todella läheisiä ja äitini on edelleen minun tuki ja turvani, vaikka itsekin olen jo pienen lapsen vanhempi. Äidilläni on tietyt inhimilliset viat ja minulla tietenkin myös, mutta aina on puhuttu niin hyvät kuin pahat asiat halki. Se meidän keskusteluyhteys on ollut kaiken ytimessä. Kiitos, äiti!
Ihanaa, että sulla on hyvä ja tasapainoinen äitisuhde! Keskustelu, toisen kuuntelu ja ymmärtäminen, toisen asemaan asettuminen on hyvien suhteiden pohja.
Se mikä viestissäsi ihmetyttää, että jos sinulla todella on näin tasapainoinen ja vakaa tausta, miksi tulet tähän ketjuun siitä julistamaan? Eikö se osoita hiukan tilannetajuttomuutta?
Yritätkö näin epäsuorasti opettaa meille muille vanhemman kunnioitusta ja kuinka omasta äidistä tulee puhua?
Viestisi kielii ihan kaikesta muusta, kuin empatia kyvystä ja hyväntuomisesta ihmisten vaikeuksiin.
Jännä juttu, että ne kenellä on hyvät suhteet omiin vanhempiinsa tuntuvat olevan kykenemättömiä asettumaan vaikeuksissa tai vaikeissa tilanteissa olevien asemaan.
Harvalla ihmisellä on kykyä asettua kaltoinkohdeltujen asemaan. Varsinkin näillä joilla normaali lapsuus ja normaalit vanhemmat.
Eri tasoja helvetissäkin, esm luunapista, tukkapöllöstä nyrkillä lyöntiin. Ei välttämättä noi tukkapöllöä saaneet ymmärrä nyrkkiä saaneen koko lapsuuden traumaa.
Vielä vaikeampi joidenkin on ymmärtää henkistä väkivaltaa ja millaisia mittasuhteita sillä alueella riittää vanhempien harjoittamana lasta kohtaan. Lasta voidaan kohdella kotona kuin ilmaa, ei katsota, eikä puhuta lapselle. Paitsi haukkumasanoin, uhkaillen, vähätellen ja alistaen, lapsi on täysin tukahdetettu ja yksin. Ulospäin lapsen pitää esittää, että kaikki on kotona ja itsellä hyvin, ellet esitä, siitä ei hyvä heiluisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin hankala lapsi, mutta äitini ei luovuttanut suhteeni ja nykyään olemme todella läheisiä ja äitini on edelleen minun tuki ja turvani, vaikka itsekin olen jo pienen lapsen vanhempi. Äidilläni on tietyt inhimilliset viat ja minulla tietenkin myös, mutta aina on puhuttu niin hyvät kuin pahat asiat halki. Se meidän keskusteluyhteys on ollut kaiken ytimessä. Kiitos, äiti!
Ihanaa, että sulla on hyvä ja tasapainoinen äitisuhde! Keskustelu, toisen kuuntelu ja ymmärtäminen, toisen asemaan asettuminen on hyvien suhteiden pohja.
Se mikä viestissäsi ihmetyttää, että jos sinulla todella on näin tasapainoinen ja vakaa tausta, miksi tulet tähän ketjuun siitä julistamaan? Eikö se osoita hiukan tilannetajuttomuutta?
Yritätkö näin epäsuorasti opettaa meille muille vanhemman kunnioitusta ja kuinka omasta äidistä tulee puhua?
Viestisi kielii ihan kaikesta muusta, kuin empatia kyvystä ja hyväntuomisesta ihmisten vaikeuksiin.
Jännä juttu, että ne kenellä on hyvät suhteet omiin vanhempiinsa tuntuvat olevan kykenemättömiä asettumaan vaikeuksissa tai vaikeissa tilanteissa olevien asemaan.
Harvalla ihmisellä on kykyä asettua kaltoinkohdeltujen asemaan. Varsinkin näillä joilla normaali lapsuus ja normaalit vanhemmat.
Eri tasoja helvetissäkin, esm luunapista, tukkapöllöstä nyrkillä lyöntiin. Ei välttämättä noi tukkapöllöä saaneet ymmärrä nyrkkiä saaneen koko lapsuuden traumaa.Vielä vaikeampi joidenkin on ymmärtää henkistä väkivaltaa ja millaisia mittasuhteita sillä alueella riittää vanhempien harjoittamana lasta kohtaan. Lasta voidaan kohdella kotona kuin ilmaa, ei katsota, eikä puhuta lapselle. Paitsi haukkumasanoin, uhkaillen, vähätellen ja alistaen, lapsi on täysin tukahdetettu ja yksin. Ulospäin lapsen pitää esittää, että kaikki on kotona ja itsellä hyvin, ellet esitä, siitä ei hyvä heiluisi.
Naamalle läiminnät oli normaalia ym. pahemmat, syystä että aina oli hiljaa, kun vanhempi oli päin naamaa huutanut soveltumattomilla haukkumanimillä, vaikka ei ollut sellainen. Kaikki lapselle tärkeät tavarat hävitettiin nopeasti, päiväkirjoja myöten, lahjat perinnöt. Lapselle seuraava taso, ettei hyvä heiluisi, merkitsi kuolemaa. Näin hienostoperheessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin hankala lapsi, mutta äitini ei luovuttanut suhteeni ja nykyään olemme todella läheisiä ja äitini on edelleen minun tuki ja turvani, vaikka itsekin olen jo pienen lapsen vanhempi. Äidilläni on tietyt inhimilliset viat ja minulla tietenkin myös, mutta aina on puhuttu niin hyvät kuin pahat asiat halki. Se meidän keskusteluyhteys on ollut kaiken ytimessä. Kiitos, äiti!
Ihanaa, että sulla on hyvä ja tasapainoinen äitisuhde! Keskustelu, toisen kuuntelu ja ymmärtäminen, toisen asemaan asettuminen on hyvien suhteiden pohja.
Se mikä viestissäsi ihmetyttää, että jos sinulla todella on näin tasapainoinen ja vakaa tausta, miksi tulet tähän ketjuun siitä julistamaan? Eikö se osoita hiukan tilannetajuttomuutta?
Yritätkö näin epäsuorasti opettaa meille muille vanhemman kunnioitusta ja kuinka omasta äidistä tulee puhua?
Viestisi kielii ihan kaikesta muusta, kuin empatia kyvystä ja hyväntuomisesta ihmisten vaikeuksiin.
Jännä juttu, että ne kenellä on hyvät suhteet omiin vanhempiinsa tuntuvat olevan kykenemättömiä asettumaan vaikeuksissa tai vaikeissa tilanteissa olevien asemaan.
Harvalla ihmisellä on kykyä asettua kaltoinkohdeltujen asemaan. Varsinkin näillä joilla normaali lapsuus ja normaalit vanhemmat.
Eri tasoja helvetissäkin, esm luunapista, tukkapöllöstä nyrkillä lyöntiin. Ei välttämättä noi tukkapöllöä saaneet ymmärrä nyrkkiä saaneen koko lapsuuden traumaa.Vielä vaikeampi joidenkin on ymmärtää henkistä väkivaltaa ja millaisia mittasuhteita sillä alueella riittää vanhempien harjoittamana lasta kohtaan. Lasta voidaan kohdella kotona kuin ilmaa, ei katsota, eikä puhuta lapselle. Paitsi haukkumasanoin, uhkaillen, vähätellen ja alistaen, lapsi on täysin tukahdetettu ja yksin. Ulospäin lapsen pitää esittää, että kaikki on kotona ja itsellä hyvin, ellet esitä, siitä ei hyvä heiluisi.
Ja lapsi ei tätä vääryyttä aina edes ymmärrä, varsinkin jos se on lievää. Vasta aikuisena tajuaa, että miten väärin se kaikki on ollut ja miten laiminlyöty on henkisesti ollut, vaikka ulkoiset puotteet olisivatkin olleet ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin hankala lapsi, mutta äitini ei luovuttanut suhteeni ja nykyään olemme todella läheisiä ja äitini on edelleen minun tuki ja turvani, vaikka itsekin olen jo pienen lapsen vanhempi. Äidilläni on tietyt inhimilliset viat ja minulla tietenkin myös, mutta aina on puhuttu niin hyvät kuin pahat asiat halki. Se meidän keskusteluyhteys on ollut kaiken ytimessä. Kiitos, äiti!
Ihanaa, että sulla on hyvä ja tasapainoinen äitisuhde! Keskustelu, toisen kuuntelu ja ymmärtäminen, toisen asemaan asettuminen on hyvien suhteiden pohja.
Se mikä viestissäsi ihmetyttää, että jos sinulla todella on näin tasapainoinen ja vakaa tausta, miksi tulet tähän ketjuun siitä julistamaan? Eikö se osoita hiukan tilannetajuttomuutta?
Yritätkö näin epäsuorasti opettaa meille muille vanhemman kunnioitusta ja kuinka omasta äidistä tulee puhua?
Viestisi kielii ihan kaikesta muusta, kuin empatia kyvystä ja hyväntuomisesta ihmisten vaikeuksiin.
Jännä juttu, että ne kenellä on hyvät suhteet omiin vanhempiinsa tuntuvat olevan kykenemättömiä asettumaan vaikeuksissa tai vaikeissa tilanteissa olevien asemaan.
Harvalla ihmisellä on kykyä asettua kaltoinkohdeltujen asemaan. Varsinkin näillä joilla normaali lapsuus ja normaalit vanhemmat.
Eri tasoja helvetissäkin, esm luunapista, tukkapöllöstä nyrkillä lyöntiin. Ei välttämättä noi tukkapöllöä saaneet ymmärrä nyrkkiä saaneen koko lapsuuden traumaa.Vielä vaikeampi joidenkin on ymmärtää henkistä väkivaltaa ja millaisia mittasuhteita sillä alueella riittää vanhempien harjoittamana lasta kohtaan. Lasta voidaan kohdella kotona kuin ilmaa, ei katsota, eikä puhuta lapselle. Paitsi haukkumasanoin, uhkaillen, vähätellen ja alistaen, lapsi on täysin tukahdetettu ja yksin. Ulospäin lapsen pitää esittää, että kaikki on kotona ja itsellä hyvin, ellet esitä, siitä ei hyvä heiluisi.
Naamalle läiminnät oli normaalia ym. pahemmat, syystä että aina oli hiljaa, kun vanhempi oli päin naamaa huutanut soveltumattomilla haukkumanimillä, vaikka ei ollut sellainen. Kaikki lapselle tärkeät tavarat hävitettiin nopeasti, päiväkirjoja myöten, lahjat perinnöt. Lapselle seuraava taso, ettei hyvä heiluisi, merkitsi kuolemaa. Näin hienostoperheessä.
Järkyttävää. Tulee mieleen Karin Ehnroothin kirja Vinoon varttunut tyttö. Se oli ihan hirveää luettavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhuvatko muiden äidit teistä tarkoituksella liioitellun negatiivisia asioita muille? Olen nyt vasta tajunnut, että äidin tapa esittää minut julkisesti kielteisessä valossa on tosi erikoinen. Mulla on vielä aika pienet lapset, mutta kyllä heistä pääsääntöisesti kerron ihan positiivisia asioita muille. Samoin tekevät lapsia saaneet tuttuni. Äitini sen sijaan muunmuuassa huuteli pitkin kyliä siitä, miten minut olisi pitänyt jättää luokalleni ja miten en ”lue läksyjäni”. Pärjäsin oikeasti koulussa hyvin, joten on tosi kumma, miksi äiti alensi menestystäni noin räikeästi.
Eiköhän se ollut sulle vaan kateellinen, kun sait käydä koulua tai pärjäsit siellä.
Varmaan oli kateellinen ja toki ymmärrän, että kokonaisuudessaan olen päässyt helpommalla 80-luvun lapsena kuin 50-luvulla syntynyt äitini. Silti äidin pahantahtoinen ja alentava juoruilu on vahingoittanut minua niin syvästi, että äidin toiminnan juurisyiden ymmärtäminen ei lohduta. Hänellä olisi ollut mahdollisuus myös toimia toisin.
Ilmaisin itseäni huonosti. En tarkoittanut, että juurisyyn ymmärtäminen lohduttaisi. Ei varmasti lohduta, ymmärrän sen hyvin. Ajattelin, että se kateushan on hänen ongelmansa. Ja näin vanhempana olen myös miettinyt, miten pöyristyttävää on äidin kateus omaa lasta kohtaan. Eikö pitäisi olla iloinen ja tyytyväinen oman lapsen paremmista mahdollisuuksista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin hankala lapsi, mutta äitini ei luovuttanut suhteeni ja nykyään olemme todella läheisiä ja äitini on edelleen minun tuki ja turvani, vaikka itsekin olen jo pienen lapsen vanhempi. Äidilläni on tietyt inhimilliset viat ja minulla tietenkin myös, mutta aina on puhuttu niin hyvät kuin pahat asiat halki. Se meidän keskusteluyhteys on ollut kaiken ytimessä. Kiitos, äiti!
Ihanaa, että sulla on hyvä ja tasapainoinen äitisuhde! Keskustelu, toisen kuuntelu ja ymmärtäminen, toisen asemaan asettuminen on hyvien suhteiden pohja.
Se mikä viestissäsi ihmetyttää, että jos sinulla todella on näin tasapainoinen ja vakaa tausta, miksi tulet tähän ketjuun siitä julistamaan? Eikö se osoita hiukan tilannetajuttomuutta?
Yritätkö näin epäsuorasti opettaa meille muille vanhemman kunnioitusta ja kuinka omasta äidistä tulee puhua?
Viestisi kielii ihan kaikesta muusta, kuin empatia kyvystä ja hyväntuomisesta ihmisten vaikeuksiin.
Jännä juttu, että ne kenellä on hyvät suhteet omiin vanhempiinsa tuntuvat olevan kykenemättömiä asettumaan vaikeuksissa tai vaikeissa tilanteissa olevien asemaan.
Harvalla ihmisellä on kykyä asettua kaltoinkohdeltujen asemaan. Varsinkin näillä joilla normaali lapsuus ja normaalit vanhemmat.
Eri tasoja helvetissäkin, esm luunapista, tukkapöllöstä nyrkillä lyöntiin. Ei välttämättä noi tukkapöllöä saaneet ymmärrä nyrkkiä saaneen koko lapsuuden traumaa.Vielä vaikeampi joidenkin on ymmärtää henkistä väkivaltaa ja millaisia mittasuhteita sillä alueella riittää vanhempien harjoittamana lasta kohtaan. Lasta voidaan kohdella kotona kuin ilmaa, ei katsota, eikä puhuta lapselle. Paitsi haukkumasanoin, uhkaillen, vähätellen ja alistaen, lapsi on täysin tukahdetettu ja yksin. Ulospäin lapsen pitää esittää, että kaikki on kotona ja itsellä hyvin, ellet esitä, siitä ei hyvä heiluisi.
Ja lapsi ei tätä vääryyttä aina edes ymmärrä, varsinkin jos se on lievää. Vasta aikuisena tajuaa, että miten väärin se kaikki on ollut ja miten laiminlyöty on henkisesti ollut, vaikka ulkoiset puotteet olisivatkin olleet ok.
No nimenomaan ei ymmärrä sitä vääryttä, väkivaltaa. Kun siihen on pienesta lapsesta lähtien totutettu siten, lapselle on normaalia. Ei lapsella ole muuta vaihtoehtoa kuin kestää luonnollisesti rakastamiensa vanhempiensa kohtelua, kun ne vanhemmat on myös fyysisesti isompia, että ne voi tehdä mitä vaan pienelle ihmiselle. Varsinkin tuo fyysinen kokoero ja voima, vaikuttaa lapseen tietoisesti siten, ettei voi tehdä yhtään mitään edes fyysistä väkivaltaa vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhuvatko muiden äidit teistä tarkoituksella liioitellun negatiivisia asioita muille? Olen nyt vasta tajunnut, että äidin tapa esittää minut julkisesti kielteisessä valossa on tosi erikoinen. Mulla on vielä aika pienet lapset, mutta kyllä heistä pääsääntöisesti kerron ihan positiivisia asioita muille. Samoin tekevät lapsia saaneet tuttuni. Äitini sen sijaan muunmuuassa huuteli pitkin kyliä siitä, miten minut olisi pitänyt jättää luokalleni ja miten en ”lue läksyjäni”. Pärjäsin oikeasti koulussa hyvin, joten on tosi kumma, miksi äiti alensi menestystäni noin räikeästi.
Eiköhän se ollut sulle vaan kateellinen, kun sait käydä koulua tai pärjäsit siellä.
Varmaan oli kateellinen ja toki ymmärrän, että kokonaisuudessaan olen päässyt helpommalla 80-luvun lapsena kuin 50-luvulla syntynyt äitini. Silti äidin pahantahtoinen ja alentava juoruilu on vahingoittanut minua niin syvästi, että äidin toiminnan juurisyiden ymmärtäminen ei lohduta. Hänellä olisi ollut mahdollisuus myös toimia toisin.
Ilmaisin itseäni huonosti. En tarkoittanut, että juurisyyn ymmärtäminen lohduttaisi. Ei varmasti lohduta, ymmärrän sen hyvin. Ajattelin, että se kateushan on hänen ongelmansa. Ja näin vanhempana olen myös miettinyt, miten pöyristyttävää on äidin kateus omaa lasta kohtaan. Eikö pitäisi olla iloinen ja tyytyväinen oman lapsen paremmista mahdollisuuksista?
Tämä on varmaan sellainen aihe alue, mitä kaikki ei välttämättä tajua.
On kai luonnollista, että ne vanhemmatkin on ihmisiä, kateuksineen lapsiaan kohtaan, tai joku lapsi tuntuu raikkaammalta kuin toinen- tabuja, josta ei saisi puhua. Vanhemmat ovat olleet nuoria hölmöjä lapsia saadessaan, monesti kykenemättömiä moneen asiaan, tehty virheitä.
Kuitenkin, jos vanhemmalla on jonkinlainen ehjä ja tasa-painoinen tapa olla ja elää, hän hallitsee kateutensa ja erilaiset tunteet, koska on sinut itsensä kanssa. Niitä on ja voi nousta, mutta ne ei hallitse häntä, tai ei ala silminnähden suosia sitä lasta, joka tuntuu läheisimmältä.
Sitten on ne vanhemmat, joita tämäkin ketju käsittelee, joka ei kykene niitä tunteitaan säätelemään ja käsittelemään ja kanavoimaan terveesti. Jotka on itse syystä tai toisesta pienen tarvitsevan lapsen tasolla.
Oliko se tässä ketjussa, joku aikaisemmin kirjoitti ja ihmetteli, miksi se äiti pulkka mäessä työnsi sen lapsen sitä autotietä kohti eikä mäen toiselle puolelle,, sinne pulkkamäkeen päin mäkeä alas. jälkikäteen tätä pohti, että mikä tahallinen vahingoittamisyritys oli menossa?
Liekö syynä, joku niin vaikea tunne, jota ei kyennyt hallitsemaan ja käsittelemään?
Olen syntynyt -61, mutta kuulostaa tutulta. Äitini ei koskaan osoittanut hellyyttä, läheisyyttä vaikka nyt yli 8-kymppisenä esittää olleensa kiltti ja hellä äiti. On aina manipuloinut minua, ainoaa tytärtään. Olen aika ajoin aikuisena ottanut etäisyyttä ja välillä ottanut rajustikin yhteen äitini kanssa. Rahaa en saanut koskaan kotoa, vaikka molemmat vanhemmat kävivät töissä. Jostain kumman syystä rahaa ei ollut koskaan, siitä vanhemmat riitelivät jatkuvasti. Isä oli hiljainen hissukka, äiti jatkuvasti räpättävä. Mistään ei puhuttu, mitään ei neuvottu. Ekat rintsikat osti mummi, jonka kanssa olin muutenkin läheinen. Oman poikani kanssa olen muistanut lapsuuteni huonot puolet ja yrittänyt käyttäytyä itse eri tavalla.