Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Lemmikit tuohon aikaan myös tapettiin noin vain kysymättä. Ehkä valehdeltiin lapselle että kuolema oli hänen syytään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luottamuspula tai miksi tätä nyt kutsuisi.. Mä en voi käsittää, kun sovitaan mutsin kans jotain, niin siitä pitää jauhaa moneen kertaan. Eli, sovitaan esim. että käytän häntä kaupassa ensi viikolla vaikkapa tiistaina ja haen töitteni jälkeen. Tämän pitäisi minusta olla tällä selvä, mutta ei. Jos juttelemme pari kertaa vielä puhelimessa ennen tuota päivää, niin joka ikinen kerta varmistaa että jos silloin tiistaina sitten sinne kaupalle, onko se ok. On, on, niinhän se sovittiin.
Sit seuraavalla kerralla saattaa sanoa, että jos hän ei muuta kyytiä saa, niin käytänkö minä. No, mitä hittoa ajattelen ja sanon ääneen, että eikö me sovittu että minä käytän. Hän siihen että sovittiinhan me, mutta hän nyt vaan ajatteli kysyä. (Miksi tähän vedetään tuo "jos muuta kyytiä ei saa?")
Ikinä en ole perunut, kaikki on mennyt niinkuin on sovittu. En voi käsittää tuota jankkaamista. Ymmärtäisin jos tekisin ohareita ja olisin piittaamatta siitä miten on sovittu, mut ei.
Pahin on joskus se, että sovitaan asia näin ja samalla tapaamisella puhuu tosi useaan kertaan samasta asiasta, että käyhän se? Ja hetken päästä: jos tehdään niin, että hän hoitaa sen niin ja niin (kuten on siis jo sovittu) ja vielä vähän päästä samalla tapaamisella , että tekeekö hän näin (tässä saattaa tulla ihan muunlainen ehdotus kun mitä hetkeä aiemmin sovittiin). Kun tämä tapahtuu, niin mulla yleensä palaa käämi ja ärähdän, että johan tämä on sovittu, anna jo olla.
Ihan kuin kuurolle puhuisin. Niin rasittavaa!! Mä olen ainoa kenen kans tätä tekee, veljeni kanssa ei ikinä. Hänen kanssaan sovitaan kerran ja asia on niin. Minun kanssa jaapataan moneen kertaan kuin olisin i d i o o t t i.
Toivottavasti saitte kiinni, tänään taas vastaava tilanne enkä mä millään jaksais... Huoh!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt on Helsingin Sanomissa juttua kasvatustavoista 70-luvulla.
Lasten oli toteltava ja heistä kasvatettiin tottelevaisia. Kehuttu ei liikaa jotta ei ylpistyisi. Ruumillinen rangaistus ei ollut rikos. Vanhemmat eivät leikkineet lastensa kanssa eivätkä niinkään jutelleet lastensa kanssa.
Kamalat kasvatustavat nykyaikaan verrattuna :(
Pahinta minusta oli valehtelu lapselle ja lapsen toiveiden täysi mietätöiminen. Ilmankos sitten on traumoja. Esimerkiksi lapsi toivoo tietynlaista vaatekappaletta, saakin erilaisen, lupaillaan, mutta saakin erilaisen, ja syyksi väitetään että haluttu oli jo loppu. Myöhemmin käy ilmi ettei ollut.
Ostetaan mukamas aina vähän parempaa, mutta oikeasti sitä toiseksi halvinta.
Itse olin ihan kamalassa hoitopaikassa, sen sijaan, että olisin päässyt parempaan, minut lahjottiin sietämään sitä kamalaa. Tässä on mielestäni jotain todella kieroa lapsen tarpeiden sivuuttamista.
Negatiiviset tunteet kuten viha ja suru sivuutetaaan ylimielisesti ja kannustataan tukahduttamaan.
Rajoja ei kunnioiteta, luetaan esimerkiksi luvatta lapsen päiväkirja, lahjoitetaan tavaroita pois kysymättä., kun lapsi pääsee stipendiaatiksi ulkomaille, ensimmäinen lause on että äiti haluaa tulla joululomalla sinne peesissä. Käytetään lasta aseena vanhempien riidoissa.
Osa näistä on aika lapsellisia, mutta lapsenahan ne jättivätkin jälkensä. Jonkinmoinen terapia varmaan auttaisi.
Lapsena ja nuorena ei voinut koskaan luottaa kotona mihinkään, aina ihan aina luottamus petettiin. Minun on ollut todella vaikea luottaa aikuisenakaan mihinkään ja se vie iloa elämästä, olen varuillani, varaudun aina siihen että menee kuitenkin pieleen.
Joo, samaa kokenut. Äiti pitää itseään maailman luotettavimpana ihmisenä. Mulle ei kuitenkaan ole sitä ollut. En voi käsittää sitä, että kun ala-aste ikäisenä kerran mennessämme vierailulle yhteen paikkaan, kerroin matkalla yhden asian äidille. En edes meinannut kertoa, mutta sai ylipuhuttua lupaamalla ettei kerro kenellekään.
No, päästiin kyläpaikkaan ja melkein ensimmäisenä kertoo emännälle sen mitä puhuin. Olin tosi vihainen, mutta kilttinä hillitsin itseni kun kylässä oltiin. Kotimatkalla tuli äidin tuttava vastaan, jolle hän kertoi saman asian ja kun jatkettiin matkaa niin suuttuneena sanoin, että lupasit olla kertomatta. Hän ei ymmärtänyt alkuunkaan miksi suutuin, KOSKA hänestä asia on niin mitätön. Eli kun hän ei pitänyt asiaani tärkeänä, sen sai kertoa kaikille.
Kuvaavaa on se, etten enää muista mikä tuo asia oli, mutta sen olen muistanut aina etten voi luottaa äitiini. En vieläkään. Joskus muulloinkin olen erehtynyt, mutta en enää nykyisin. Ihmettelee toki, kun en kerro asioitani enää. Syytä en voi sanoa. Kerran yritin ja sain niskaani sellaisen haukku- ja syyteryöpyn etten koskaan ja totesin itsekseni, että hän ei pysty myöntämään virheitään koskaan, joten asia jääköön tähän, mutta välillämme oleva kuilu kasvoi. Enkä siis kerro enää mitään tärkeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt on Helsingin Sanomissa juttua kasvatustavoista 70-luvulla.
Lasten oli toteltava ja heistä kasvatettiin tottelevaisia. Kehuttu ei liikaa jotta ei ylpistyisi. Ruumillinen rangaistus ei ollut rikos. Vanhemmat eivät leikkineet lastensa kanssa eivätkä niinkään jutelleet lastensa kanssa.
Kamalat kasvatustavat nykyaikaan verrattuna :(
Pahinta minusta oli valehtelu lapselle ja lapsen toiveiden täysi mietätöiminen. Ilmankos sitten on traumoja. Esimerkiksi lapsi toivoo tietynlaista vaatekappaletta, saakin erilaisen, lupaillaan, mutta saakin erilaisen, ja syyksi väitetään että haluttu oli jo loppu. Myöhemmin käy ilmi ettei ollut.
Ostetaan mukamas aina vähän parempaa, mutta oikeasti sitä toiseksi halvinta.
Itse olin ihan kamalassa hoitopaikassa, sen sijaan, että olisin päässyt parempaan, minut lahjottiin sietämään sitä kamalaa. Tässä on mielestäni jotain todella kieroa lapsen tarpeiden sivuuttamista.
Negatiiviset tunteet kuten viha ja suru sivuutetaaan ylimielisesti ja kannustataan tukahduttamaan.
Rajoja ei kunnioiteta, luetaan esimerkiksi luvatta lapsen päiväkirja, lahjoitetaan tavaroita pois kysymättä., kun lapsi pääsee stipendiaatiksi ulkomaille, ensimmäinen lause on että äiti haluaa tulla joululomalla sinne peesissä. Käytetään lasta aseena vanhempien riidoissa.
Osa näistä on aika lapsellisia, mutta lapsenahan ne jättivätkin jälkensä. Jonkinmoinen terapia varmaan auttaisi.
Tässä yksi merkittävä syy, miksi suomalaisten kansantauti on masennus. Elämättömät ja läpikäymättömät, pakahdutetut tunteet puskevat esiin aikuisiällä myös muina sairauksina.
Vierailija kirjoitti:
Ihan vaaan voisitte kirjoittaa selvästi te kaikki tänne yhden lauseen.
ON SE NIIN HELVETIN MUKAVA , KUN ON KORONAKAUSI, ETTEI TARVITSE NIITÄ VANHEMIA NÄHDÄ KOKO VUONNA, EIKÄ ETENKÄÄN JOULUNA.
PUHELIMEEN PISTÄTTE SOITON ESTON. SIMPPELIÄ.
Sinun toimintapasi, huutamalla ja yksinkertaisesti. Reagoit kuin ne tietyt vanhemmat, passiivisaggresiivisesti. Tuleeko mieleesi, että kyllä niitä vanhempia halutaan nähdä, heitä todella kaivataan elämään, kunhan eivät jatkuvasti olisi passiivisaggressiivisia joka käänteessä, kuuntelisivat ja tutustuisivat lapseensa, menisivät terapiaan etteivät projisoisi omia traumojaan lastaan kohtaan. Ajattelen vanhempiani lähes päivittäin kaipauksella, toivoen että kaiken sen vanhempian sairaan käytöksen takana olisi edes hitusen aitoa välittämistä ja rakkautta lasta kohtaa, minua ja sisaruksianikin. Elämä on loppujenlopuksi hämmästyttävän lyhyt, ihmiset kuluttavat liian kauan aikaa jahkaamiseen. Sitten kun ei voi enää edes ajatella jahkaamista, kaikki on ohi, makaat sairaalan vuoteella vailla niitä tekoja, mitä kuvittelit aina tekeväsi, ehdoilla jos lapsesi olisi sitä ja tätä, eli oman jatkeesi, eli sitä sairasta ajattelua. Tai toivot, että lapsesi tulee kuuntelemaan viimeiset ivailusia, alistamiset ja väheksymiset häntä, ei, ei hän tule, syystä että teit sitä liian pitkään, se vahingoitti lastasi. Tutustu lapseesi ja yritä kaikin tavoin hoitaa välisi lapseesi kuntoon, jos tämän kommentin pystyt lukemaan. Mikään muu ei elämässä ole niin oleellista, kuin hyvät välit perheen sisällä. Kaikki muu tuntuu suorastaan raivostuttavan turhalta, raha, omaisuus, työ, ystävät, verrattuna vanhemmat-lapset suhteeseen, sitten kun pakosti sinä vanhempi makaat sairasvuoteella ja kelaat elämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun piti olla kuin pikku piika. Aina tottelevainen, aika ahkera tekemään kotitöitä. Kai se nähtiin tytön osana. Pikkuveljeltä ei koskaan odotettu samaa.
Äiti -47, minä -67.Tuttua, eikä sitä lapsena olisi uskonut, että piian roolissa saa olla lopun ikäänsä. Jos tekemisissä on. Vailla mitään arvostusta.
Niinpä. Äitini on ollut välillä aivan raivoissaan kun olen kehdannut livetä roolistani eli hänen vähäteltävän palvelijan roolista. Soittanut mielenvikaisia puheluita ja lähettänyt tekstareita. Miten kehtaan luulla että minulla olisi joku arvo!
Minä olen ihan pokkana koko suvun törkimys, kun kehtaan olla vaan vieraana esim tädin kotonaan järjestämillä mummun 90-vuotispäivillä sen sijaan, että tiskaisin astioita keittiössä tai seisoisin lohisoppaa hämmentämässä. Arvostelu on kovaa sekä selän takana että kasvotusten, ja äitini tietenkin häpeää silmät päästään. Heh.
Heh, nyt kuulosti niin tutulta, että taidan olla sukua. Ja voin lohduttaa, ainoa joka häpeää, on äitisi, ja sekin turhaan. Tosiasiassa kukaan muu ei kiinnittänyt asiaan huomiota :D
Vierailija kirjoitti:
Luottamuspula tai miksi tätä nyt kutsuisi.. Mä en voi käsittää, kun sovitaan mutsin kans jotain, niin siitä pitää jauhaa moneen kertaan. Eli, sovitaan esim. että käytän häntä kaupassa ensi viikolla vaikkapa tiistaina ja haen töitteni jälkeen. Tämän pitäisi minusta olla tällä selvä, mutta ei. Jos juttelemme pari kertaa vielä puhelimessa ennen tuota päivää, niin joka ikinen kerta varmistaa että jos silloin tiistaina sitten sinne kaupalle, onko se ok. On, on, niinhän se sovittiin.
Sit seuraavalla kerralla saattaa sanoa, että jos hän ei muuta kyytiä saa, niin käytänkö minä. No, mitä hittoa ajattelen ja sanon ääneen, että eikö me sovittu että minä käytän. Hän siihen että sovittiinhan me, mutta hän nyt vaan ajatteli kysyä. (Miksi tähän vedetään tuo "jos muuta kyytiä ei saa?")
Ikinä en ole perunut, kaikki on mennyt niinkuin on sovittu. En voi käsittää tuota jankkaamista. Ymmärtäisin jos tekisin ohareita ja olisin piittaamatta siitä miten on sovittu, mut ei.
Pahin on joskus se, että sovitaan asia näin ja samalla tapaamisella puhuu tosi useaan kertaan samasta asiasta, että käyhän se? Ja hetken päästä: jos tehdään niin, että hän hoitaa sen niin ja niin (kuten on siis jo sovittu) ja vielä vähän päästä samalla tapaamisella , että tekeekö hän näin (tässä saattaa tulla ihan muunlainen ehdotus kun mitä hetkeä aiemmin sovittiin). Kun tämä tapahtuu, niin mulla yleensä palaa käämi ja ärähdän, että johan tämä on sovittu, anna jo olla.
Ihan kuin kuurolle puhuisin. Niin rasittavaa!! Mä olen ainoa kenen kans tätä tekee, veljeni kanssa ei ikinä. Hänen kanssaan sovitaan kerran ja asia on niin. Minun kanssa jaapataan moneen kertaan kuin olisin i d i o o t t i.
Toivottavasti saitte kiinni, tänään taas vastaava tilanne enkä mä millään jaksais... Huoh!
No mutta sinähän olet niin itsekäs ja epäluotettava, että pakkohan äitiraukan on varmistella moneen kertaan että viitsitkö sen vertaa vaivautua että tekisit lupaamasi. Tätä hän ainakin yrittää rivien välistä jankaamisellaan viestittää, mutta eikös ole kätevämpaa kun sitä ei sano suoraan niin sun on hankalampi puolustautua, eikä hänen myöskään tarvitse perustella negatiivista kuvaansa sinusta.
Omani teki samaa kun vielä olin tekemisissä, ja kyseessä on puhtaasti manipulointiyritys jolla hän yrittää saada sinut epäilemään itseäsi - ja kun haluat todistaa että olet luotettava ja avulias, kas äitihän saa sinusta oivan aina paikalle tulevan apurin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt on Helsingin Sanomissa juttua kasvatustavoista 70-luvulla.
Lasten oli toteltava ja heistä kasvatettiin tottelevaisia. Kehuttu ei liikaa jotta ei ylpistyisi. Ruumillinen rangaistus ei ollut rikos. Vanhemmat eivät leikkineet lastensa kanssa eivätkä niinkään jutelleet lastensa kanssa.
Kamalat kasvatustavat nykyaikaan verrattuna :(
Pahinta minusta oli valehtelu lapselle ja lapsen toiveiden täysi mietätöiminen. Ilmankos sitten on traumoja. Esimerkiksi lapsi toivoo tietynlaista vaatekappaletta, saakin erilaisen, lupaillaan, mutta saakin erilaisen, ja syyksi väitetään että haluttu oli jo loppu. Myöhemmin käy ilmi ettei ollut.
Ostetaan mukamas aina vähän parempaa, mutta oikeasti sitä toiseksi halvinta.
Itse olin ihan kamalassa hoitopaikassa, sen sijaan, että olisin päässyt parempaan, minut lahjottiin sietämään sitä kamalaa. Tässä on mielestäni jotain todella kieroa lapsen tarpeiden sivuuttamista.
Negatiiviset tunteet kuten viha ja suru sivuutetaaan ylimielisesti ja kannustataan tukahduttamaan.
Rajoja ei kunnioiteta, luetaan esimerkiksi luvatta lapsen päiväkirja, lahjoitetaan tavaroita pois kysymättä., kun lapsi pääsee stipendiaatiksi ulkomaille, ensimmäinen lause on että äiti haluaa tulla joululomalla sinne peesissä. Käytetään lasta aseena vanhempien riidoissa.
Osa näistä on aika lapsellisia, mutta lapsenahan ne jättivätkin jälkensä. Jonkinmoinen terapia varmaan auttaisi.
Lapsena ja nuorena ei voinut koskaan luottaa kotona mihinkään, aina ihan aina luottamus petettiin. Minun on ollut todella vaikea luottaa aikuisenakaan mihinkään ja se vie iloa elämästä, olen varuillani, varaudun aina siihen että menee kuitenkin pieleen.
Joo, samaa kokenut. Äiti pitää itseään maailman luotettavimpana ihmisenä. Mulle ei kuitenkaan ole sitä ollut. En voi käsittää sitä, että kun ala-aste ikäisenä kerran mennessämme vierailulle yhteen paikkaan, kerroin matkalla yhden asian äidille. En edes meinannut kertoa, mutta sai ylipuhuttua lupaamalla ettei kerro kenellekään.
No, päästiin kyläpaikkaan ja melkein ensimmäisenä kertoo emännälle sen mitä puhuin. Olin tosi vihainen, mutta kilttinä hillitsin itseni kun kylässä oltiin. Kotimatkalla tuli äidin tuttava vastaan, jolle hän kertoi saman asian ja kun jatkettiin matkaa niin suuttuneena sanoin, että lupasit olla kertomatta. Hän ei ymmärtänyt alkuunkaan miksi suutuin, KOSKA hänestä asia on niin mitätön. Eli kun hän ei pitänyt asiaani tärkeänä, sen sai kertoa kaikille.
Kuvaavaa on se, etten enää muista mikä tuo asia oli, mutta sen olen muistanut aina etten voi luottaa äitiini. En vieläkään. Joskus muulloinkin olen erehtynyt, mutta en enää nykyisin. Ihmettelee toki, kun en kerro asioitani enää. Syytä en voi sanoa. Kerran yritin ja sain niskaani sellaisen haukku- ja syyteryöpyn etten koskaan ja totesin itsekseni, että hän ei pysty myöntämään virheitään koskaan, joten asia jääköön tähän, mutta välillämme oleva kuilu kasvoi. Enkä siis kerro enää mitään tärkeää.
Jotenkin omaan silmään tuo äitisi voimakas reaktio on pikemminkin kieltoreaktio. Eli tiedostaa ja tajuaa mitä on tehnyt mutta kieltämällä ja suuttumalla ns. kieltää tapahtuneen. Lapsellinen defenssireaktio. Pelkää syyllisyydentuntoa eikä asiasta siksi saa puhua.
Jos ihminen, siis tavallinen ja normaaliälyinen kuulisi tuollaista ja ei tunnistaisi itseään siitä niin enemmän sitä varmaan olisi enemmän ihmeissään että oikeastiko olet tuota mieltä/ olen sellainen, eikä eka reaktio olisi suuttumus ja kieltäminen. Eli tavallaan juttu on vielä surullisempi, tietää millainen on ollut mutta haluaa sen kieltää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luottamuspula tai miksi tätä nyt kutsuisi.. Mä en voi käsittää, kun sovitaan mutsin kans jotain, niin siitä pitää jauhaa moneen kertaan. Eli, sovitaan esim. että käytän häntä kaupassa ensi viikolla vaikkapa tiistaina ja haen töitteni jälkeen. Tämän pitäisi minusta olla tällä selvä, mutta ei. Jos juttelemme pari kertaa vielä puhelimessa ennen tuota päivää, niin joka ikinen kerta varmistaa että jos silloin tiistaina sitten sinne kaupalle, onko se ok. On, on, niinhän se sovittiin.
Sit seuraavalla kerralla saattaa sanoa, että jos hän ei muuta kyytiä saa, niin käytänkö minä. No, mitä hittoa ajattelen ja sanon ääneen, että eikö me sovittu että minä käytän. Hän siihen että sovittiinhan me, mutta hän nyt vaan ajatteli kysyä. (Miksi tähän vedetään tuo "jos muuta kyytiä ei saa?")
Ikinä en ole perunut, kaikki on mennyt niinkuin on sovittu. En voi käsittää tuota jankkaamista. Ymmärtäisin jos tekisin ohareita ja olisin piittaamatta siitä miten on sovittu, mut ei.
Pahin on joskus se, että sovitaan asia näin ja samalla tapaamisella puhuu tosi useaan kertaan samasta asiasta, että käyhän se? Ja hetken päästä: jos tehdään niin, että hän hoitaa sen niin ja niin (kuten on siis jo sovittu) ja vielä vähän päästä samalla tapaamisella , että tekeekö hän näin (tässä saattaa tulla ihan muunlainen ehdotus kun mitä hetkeä aiemmin sovittiin). Kun tämä tapahtuu, niin mulla yleensä palaa käämi ja ärähdän, että johan tämä on sovittu, anna jo olla.
Ihan kuin kuurolle puhuisin. Niin rasittavaa!! Mä olen ainoa kenen kans tätä tekee, veljeni kanssa ei ikinä. Hänen kanssaan sovitaan kerran ja asia on niin. Minun kanssa jaapataan moneen kertaan kuin olisin i d i o o t t i.
Toivottavasti saitte kiinni, tänään taas vastaava tilanne enkä mä millään jaksais... Huoh!
No mutta sinähän olet niin itsekäs ja epäluotettava, että pakkohan äitiraukan on varmistella moneen kertaan että viitsitkö sen vertaa vaivautua että tekisit lupaamasi. Tätä hän ainakin yrittää rivien välistä jankaamisellaan viestittää, mutta eikös ole kätevämpaa kun sitä ei sano suoraan niin sun on hankalampi puolustautua, eikä hänen myöskään tarvitse perustella negatiivista kuvaansa sinusta.
Omani teki samaa kun vielä olin tekemisissä, ja kyseessä on puhtaasti manipulointiyritys jolla hän yrittää saada sinut epäilemään itseäsi - ja kun haluat todistaa että olet luotettava ja avulias, kas äitihän saa sinusta oivan aina paikalle tulevan apurin!
Sivusta, tätä voi myös myöhemmin käyttää niin, että syyttää sinua "aina piti moneen kertaan varmistaa ja siltikään et oma-aloitteisesti koskaan apua tarjonnut, niin oli pitkässä puussa avun saaminen ja senkin teit vastentahtoisesti". Niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt on Helsingin Sanomissa juttua kasvatustavoista 70-luvulla.
Lasten oli toteltava ja heistä kasvatettiin tottelevaisia. Kehuttu ei liikaa jotta ei ylpistyisi. Ruumillinen rangaistus ei ollut rikos. Vanhemmat eivät leikkineet lastensa kanssa eivätkä niinkään jutelleet lastensa kanssa.
Kamalat kasvatustavat nykyaikaan verrattuna :(
Siihen sisältyi, että saivat olla avoimesti itsekkäitä mulkkuja ja se oli kaikille ok. Mutta siisnykyaikana kaikki mikä silloin hyväksyttiin normaalina, olisi huonoa vanhemmuutta. Mutta lopputulos on ollut hyvä, harva meistä on eläkkeellä parikymppisenä, ei siksi, että olisimme onnellisempia vaan siksi ettei kehtaisi. Viimeiset työmyyrät tässä sitten.
Juuri näin, ollaan viimeiset työmyyrät. Olen katsonut jo 80-luvulla syntyneitä suu auki, että miten he kehtaavat. Ymmärrän oikein hyvin, että halutaan tehdä omilla rahoilla mitä tykätään, ja elää oman näköistä elämää. Mutta kun niin moni katsoo oikeudekseen, että sitä elämää pitäisi elää myös vanhempien ja veronmaksajien rahoilla, sitä en ymmärrä. Että olisin ensin ollut edellisen sukupolven palvelija, ja sitten olisin seuraavankin sukupolven palvelija. Että missä kohtaa minä saan tehdä omilla rahoillani ja omalla ajallani mitä tykkään, ja elää oman näköistä elämää.
Sama! Kun mulla alkoi 11-v niin äiti punaisena ähisi että se on sitä Kun tulee verta Pyllystä!! Ja hän on terkkari. Kotona ei saanut suuttua tai osoittaa tunteitaan. Jos olin joskus iloinen niin epäiltiin että mitähän oikein haluan. Vaatteita ei ostettu eikä rahaa annettu vaikka porukat tienasi Ok. Aamulla mutis heräsi klo 5 leipomaan leipää ja kalakukkoja...:) työtä työtä työtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 60-luvulla ja koko ikäni olen kipuillut äitisuhteeni vuoksi. Sattumalta luin kirjan Häpeän alkemia ja siellä oli otsikko "narsistinen äiti", joka sai minut järkyttymään. Googlesta hakusanalla "narsisti äiti" löytyi kirjoitus, joka on kuin suoraan minun lapsuudestani, siitä miten äitini kohteli minua lapsena.
Kuitenkin suurin tunne tästä kaikesta on helpotus. Helpotus siitä, että minä en olekaan ollut huono. Ja ymmärrys äitiäni kohtaan - ei yksikään äiti valitse olla tyttärelleen hirviö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sota-ajan eläneillä oli monilla jonkinlainen sotatrauma, ja sodan jälkeen haluttiin vain jatkaa elämää. Tunteista ja ongelmista ei puhuttu, eikä niihin mitään apua siihen aikaan ollut mahdollista saadakaan. Kun ukot joivat keskenään niin kerrottiin sotajuttuja (ja sitten ehkä mentiin kotiin hakkaamaan akka ja lapset...), mutta ei niitä asioita muuten käsitelty. Tämän vuoksi heidän lapsensa, eli pian sodan jälkeen syntyneet, oppivat että tunteet ovat vaarallisia eikä niistä sovi puhua. Tästä syystä voimakkaiden tunteiden käsittely voi olla heille mahdotonta. Elämä oli melko kovaa ja köyhää vielä sodan jälkeen ja työn tekemistä arvostettiin. Koko ihmisarvo oli itse asiassa kiinni siitä, miten paljon töitä teki, muulla ei ollut niin väliä. Tällaisia ihmisiä on kyllä minullakin lähipiirissä. Maailma on nykyään erilainen, töitä ei ole niin helppo saada eikä myöskään ole aina yhtä helppo pärjätä nykyajan töissä. Tätä vanhempi sukupolvi ei oikein ymmärrä. Aina tulee niitä juttuja että "kyllä minä sain aina töitä kun menin vaan kysymään", ja "en ole montaa päivää ollut sairaslomalla". En tiedä mitä siinä voi tehdä tai sanoa, luultavasti ei mitään...
Arvostan sodan kokenutta sukupolvea, sillä että tekivät Suomesta itsenäisen ja jaksoivat elää sodan ajan. Eli puhutaan ihmisistä, jotka loivat seuraaville sukupolville kannustavaa ilmapiiriä, kasvatusta ja tukea. Niin he todella tekivät, siksi ollaan tässä. Puhutaan siis 1910-1920-luvulla syntyneistä ihmisistä. Nämä ihmiset, useimmilla jo haudassa makaavat isovanhemmat kannustivat ja olivat ne ainoat sympaattiset aikuisihmiset kasvatuksessa, mitä näki 70-luvulla syntyneenä. Nämä samat, jo poisnukkuneet sodan kokeneet, tekivät elämäntyönsä tukiakseen lapsiaan, eli meidän vanhempiamme. Mikään muu ei heille ollut tärkeämpää, kuin perhe. Loppuunasti tekivät työtä, luottaen lapsiinsa, jotta he pystyisivät antamaan täyden tuen lapsillensa. Perintöjä nämä sodan kokeneet keräsivät, luovutettavaksi, se oli heille kunnia. Mitä tekivät 40-luvulla syntyneet, käyttivät hyväkseen vanhempia ja nyhtäsivät kaikki rahat, lapsena sitä seuratessa.
Tämä! Nää isovanhemmat (siis sota-aikaan eläneet) tuki lapsiaan (meidän vanhempia) valtavasti. Mun vanhemmat sai lahjaksi ensiasunnon ja lahjaksi mökkitontin, takasivat kaikki lainat, antoivat käsirahaa isoihin ostoksiin, saivat raha-apua useasti vuodessa, lapsia hoidettiin viikottain ja kesälomat ja muut koulujen lomat oltiin aina mummolassa. Isovanhemmat teki kaikkensa helpottaakseen nuorten elämää.
Entäpä nää kaiken avun saaneet boomerivanhempani? Ilmoittivat että missään emme sitten auta koskaan, ei edes hädässä, koska pian on vaara että pitää auttaa toistekin. Mitään taloudellista apua emme anna, rahat on meidän ja me nautimme elämästä niiden avulla. Lapsenlapsia emme hoida, jokainen hoitakoon lapsensa itse.
Näillä on menty, näitä boomeri”isovanhempia” nähdään ehkä 15min ajan kerta kolmeen vuoteen.
Sellainen sukupolvien auttamisketju... lenkki puuttuu boomerien kohdalta!
Heps! 70-luvulla syntynyt täällä. Olen aiemmin kirjoittanut ketjuun todella kamalasta lapsuudesta, mutta vasta viimeaikoina olen tajunnut tämän. Omat vanhempani kuppasivat häikäilemättömästi isovanhempiani jotka meitä lapsenlapsia ajatellen maksoivat kaiken; talon, autot, kesämökit (kaksin kappalein), veneet, moottorikelkat jne. Ja kuinka he kikattivat keskenään ennen ja jälkeen puhelinsoiton jossa kerjäsivät isovanhemmiltani rahaa että kuinka he soittavat taas vanhoille visukintuille ja saavat rahaa.
Mutta vanhempani eivät auttaneet meitä lapsia millään tavoin. Eivät edes vaikka oli nälkä.
Mitään perintöä isovanhemmiltani ei ole olemassa. Mummu ja pappa säästivät minulle ajokorttiin rahat jotka antoivat vanhemmilleni talteen, mutta vanhempani eivät rahoja koskaan minulle antaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 60-luvulla ja koko ikäni olen kipuillut äitisuhteeni vuoksi. Sattumalta luin kirjan Häpeän alkemia ja siellä oli otsikko "narsistinen äiti", joka sai minut järkyttymään. Googlesta hakusanalla "narsisti äiti" löytyi kirjoitus, joka on kuin suoraan minun lapsuudestani, siitä miten äitini kohteli minua lapsena.
Kuitenkin suurin tunne tästä kaikesta on helpotus. Helpotus siitä, että minä en olekaan ollut huono. Ja ymmärrys äitiäni kohtaan - ei yksikään äiti valitse olla tyttärelleen hirviö.
Ymmärrän hyvin järkytyksesi, niin minäkin aikoinaan järkytyin samasta oivalluksesta, ja toisaalta helpotuin, kunnes taas järkytyin mitä edessä olisi tulevaisuudessa. Oliko löytämäsi kirjoitus kenties tämä?:
https://narskulandia.blogspot.com/2014/02/narsisti-aiti.html
Olen hieman eri mieltä, ettei yksikään äiti valitse olla tyttärelleen hirviö. Väitän että kyse on valinnoista. Hirviö ymmärtää tekevänsä pahaa, siksi tekeekin sen usein yleisöltä piilossa. Yleisön edessä vivahteikkain naljailuin ja alistamisin, selän takana mustamaalaten. Jos jotain ymmärrettävää siinä on, niin se että pahantekijän pitäisi mennä terapiaan. Entisaikaan hirviön toimintaa tuki ympäristö, jolla ei ollut tietoa oikeasta ja väärästä toimintatavasta lasta kohtaan. Nykyään on paljon tietoa uhrille, hirviölle ja tukijoukoille, ettei kukaan jolla on televisio, netti tai jolle tulee sanomalehti ei ole voinut jäädä huomaamatta aihetta lasten tai aikuisten lasten kaltoinkohtelusta.
Vierailija kirjoitti:
Sama! Kun mulla alkoi 11-v niin äiti punaisena ähisi että se on sitä Kun tulee verta Pyllystä!! Ja hän on terkkari. Kotona ei saanut suuttua tai osoittaa tunteitaan. Jos olin joskus iloinen niin epäiltiin että mitähän oikein haluan. Vaatteita ei ostettu eikä rahaa annettu vaikka porukat tienasi Ok. Aamulla mutis heräsi klo 5 leipomaan leipää ja kalakukkoja...:) työtä työtä työtä.
Mikä on terkkari? Oliko kouluissa terkkarit puhumassa murkkuikäisille, muistaakseni oli. Valisti kovasti, että kertokaa murkkuhuolistanne vanhemmille ja kuukautisista. Mietin aina, ettei toi terkkari tajua mistään mitään. Todellakaan lapsi, kotiväkivallan uhri 70-80 luvulla ei voinut kertoa yhtikäsmitään koulussa kenellekään, koska niin terkkari, opo, kaikki opettajat, vaksi ja rehtori olisivat ottaneet silmätikuksi siten, että toi mukula on ongelmallinen tms. Vanhempia hyysättiin ammatin ja tulotason mukaan, lapset sen mukaan. Ulospäin meidän perhe näytti rikkaalta, oli rahoja mitä sijoittaa, kun lapset pidettiin vähässä ruuissa, lapsille ei annettu rahaa, eikä harrastuksia saanut olla, juosta sai, se oli ilmaista. Katselin kotia, johon äiti osti jatkuvasti design-tavaraa ja äiti söi hienosti yksin kalliita ruokia kotona. Äiti lihoi kovasti ja me lapset oltiin luurankoja. Olis se koulun terkkari voinut kiinnittää huomiota siihen, että oli luuta ja nahkaa, persoonani liian miellyttävä ja kiltti, myötäilevä, ei mitään omia vahvoja ajatuksia (oli mutta en uskaltanut tuoda ilmi).
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti en ole tähän ketjuun jo vastannut, kun tämä kaikki kuulostaa niin tutulta. Olen kuitenkin syntynyt 90-luvulla, ja minulla oli äitini kanssa ihan samanlaista.
Sain kuukaudessa 40 euroa, millä olisi pitänyt ostaa kaikki tarvittava. Talvivaatteet, -kengät, omat huvitukset ym. No eihän se raha usein riittänyt, joten kuljin samoissa vanhoissa vaatteissa, joita pesin itse käsin.
Rintaliivit sain ihan liian myöhäisessä iässä. Liikuntatunneilla pidin käsiä rintojen edessä, jotta rinnat eivät heiluisi. Ompelin itse tiukkoja toppeja rintaliiveiksi. Rintaliivit lopulta ostettiin salamyhkäisesti niin, että yhden kauppareissun aikana äiti vain kurvasi rintaliiviosastolle ja sanoi, että nyt on aika ostaa liivit. Ja nimenomaan yhdet ainoat liivit.
Kun jotain äitini minulle suostui armeliaasti hankkimaan, piti se hyväksyttää ensin äidin arvostelevan katseen alla. Ne sekunnit, kun hän katseli vaatteen päästä varpaisiin, tuntui todella pitkiltä. Pitkiä katseita ja hiljaisuutta, ja lopulta "ai tuollasenko sinä sitten haluaisit", "tuoko se on sinun mieleen", "katselepas ihan rauhassa vielä".
Äitini vertaili minua ja sisaruksiani jatkuvasti muihin, ja kun kavereita oli kylässä, hän saattoi tulla haukkumaan minua kavereideni kuullen. Esimerkiksi kun leikimme huoneessani kaverin kanssa, äitini saattoi tulla oven suuhun kyselemään, siivoaako kaverini huoneensa hyvin ja voi voi kun hänen lapsensa ei siivoa ja on niin sottainen. Kaikki asiani kuukautisten alkamisesta asti juoruttiin eteenpäin.
Painosta puhuttiin jatkuvasti, kuka oli milloinkin lihonnut tai laihtunut. Pienempää sisartani kehotettiin juoksemaan taloa ympäri, "jotta laihtuisi". Tämä oli yleistä perjantai-iltojen huvia, katsottiin kun pienempi sisareni juoksentelee. Nykyään tulee tosi paha olo sisaren puolesta, kun tuota aikaa muistelee. Itse sairastuin anoreksiaan 14 vuotiaana.
Kun pukeudun teini-ikäisenä "seksikkäämmin", äitini kommentoi vaatteitani huvittuneesti, "tuollaisenako sinä olit ulkona", "eikö tuo ole aikuisten naisten pukeutumista". Kumma kyllä, aikuisten välisiä kevyitä seurustelusuhteita piti taas teinimäisinä eikä katsonut esimerkiksi pussailun kuuluvan vakavaan avioliittoon. Saunassa sai aviomies joskus harvoin pussata poskelle.
Huoneeni pengottiin, tekosyynä "siivoaminen", kun olin pidempään poissa tai edes hetken suihkussa. Kirjeeni avattiin ja luettiin, joskus tosin avattu kirjekuori oli yritetty sulkea uudelleen tökerösti. Joskus kun tulin koulusta kotiin, äitini oikein istui maireana sohvalla ja totesi lukeneensa kirjeeni ja kommentoi sitä. Suihkun ulkopuolelle jättämäni puhelin oli suihkukäyntien jälkeen lämmin, niin kuin jonkun käsien jäljiltä.
Koulumenestystäni seurasi neuroottisesti jopa silloin kun olin jo lukiossa, ja vaikka keskiarvoni oli 9 ja kirjoitin E:n paperit. Sai hysteerisen kohtauksen, kun oli jostain Wilmasta onkinut tiedon, että olin jättänyt kesken kuvaamataidon valinnaisen kurssin, joka oli täysin ylimääräinen ja jota en ylioppilastutkintoon edes tarvinnut.
Kaikkia muitakin tarinoita riittäisi. Nykyään en ole pahemmin väleissä äitini kanssa, hän ei tietenkään voi ymmärtää, että miksi. Tuntuu vähän siltä, kuin olisi ollut koko lapsuuden vain äidin omien neuroosien ja häpeän ulkoistamisen kohde.
Kamalaa. Mutta ihmetyttää tuo käsin pyykkääminen: eikö teillä ollut pyykkikonetta, etkö saanut käyttää sitä vai eikö sulle neuvottu, miten se toimii?
Vierailija kirjoitti:
Lemmikit tuohon aikaan myös tapettiin noin vain kysymättä. Ehkä valehdeltiin lapselle että kuolema oli hänen syytään.
Muistan -80 luvulta tuttavaperheemme jotka asuivat maalaistalossa ja heillä oli tietysti kissoja, eikä niitä leikattu joten pentuja tuli.
Kerran kun olimme kylässä niin perheen isä sanoi että taas tuli pennut yhdelle kissalle ja hän hoiti homman. Kysyimme ihmeissämme että miten hoidit. Sanoi laittaneensa pölkylle ja kirveellä kaulat poikki.
Vierailija kirjoitti:
Lemmikit tuohon aikaan myös tapettiin noin vain kysymättä. Ehkä valehdeltiin lapselle että kuolema oli hänen syytään.
Niinpä. Muistan, kun rakkaat kissani yhtäkkiä vain katosivat sillä välin kun olimme jossain matkalla. Etsin kissoja naapurustosta pitkään, kunnes naapuri armahti ja kertoi, että äitis tapatti ne. En edelleenkään ymmärrä, mikä sadistinen kasvatusperiaate tämän takana on, sillä meillä oli hyvin varaa pitää lemmikkejä. Mutta jotenkin istuu hyvin siihen sairaaseen kokonaisuuteen, jota kutsun lapsuudenperheekseni.
Viime aikoina olen erityisesti huomannut, että valehtelu on äidilleni toinen luonto. Lapsena minuakin kehotettiin valehtelemaan esim naapureille milloin missäkin asiassa, vasta aikuisena olen tajunnut että valehteluunsuhtaudutaan muissa perheissä vakavammin kuin minun lapsuuden perheessä. Huomaan että itsekin saataan edelleen vanhasta tottumuksesta valehdella joskus vahingoissa vaikka olen kitkenyt tapaa itsestäni pois.
Äitiäni ei haittaa valehtelustaan kiinni jääminen, pääasia että valehtelun avulla asiat saa esitettyä itselleen parhain päin.
Isäni kuoleman jälkeen olen huomannut että äitini on alkanut kohdistaa minuun raivokohtauksiaan joita aiemmin kohdisti isääni. Hän saa niihin yleensä sytykkeen jostakin pienestä asiasta, esim. sanomalla minulle rumasti jostakin niin että loukkaannun. Tämän jälkeen hän välittömästi alkaa raivota, solvata ja itkeä ja kaivaa esiin kaikkia vanhoja juttuja, kuten sen kun en 30 vuotta sitten tullutkaan luokkaretkeltä suoraan kotiin vaan menin ensin käymään kaverilla. Kyllä. Rikkeeni olivat tätä tasoa lapsena. Olin todella kiltti ja silti vanhempien silmissä epäonnistuin usein. Tuossakin tapauksessa minun olisi pitänyt 11 vuotiaana tietää että kotiin tullaan suoraan eikä mennä luuhamaan kylille mitä ihmisetkin ajattelee....
Edelleen melkein 80 vuotiaana äitini ajattelee paljon sitä miltä asiat näyttää muiden ihmisten silmissä. Esim. tänä vuonna hän hankki joulukuuseen pari viikkoa ennen joulua mutta ei laittanut valoja siihen ettei kadulle näy että hänellä on jo kuusi. Mitä ihmisetkin ajattelee.
Lapsena ja nuorena ei voinut koskaan luottaa kotona mihinkään, aina ihan aina luottamus petettiin. Minun on ollut todella vaikea luottaa aikuisenakaan mihinkään ja se vie iloa elämästä, olen varuillani, varaudun aina siihen että menee kuitenkin pieleen.