Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Vierailija
05.07.2014 |

Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.

 

Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus. 

 

Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa! 

 

Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.

 

Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani. 

 

Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...

 

Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.

 

Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.

Kommentit (8042)

Vierailija
2981/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Suomessakin kyllä hyvin tunnetaan syntipukkilapsi - kultalapsi -asetelma. Siitähän tässä on pitkälti myös kyse.

Vierailija
2982/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ensimmäisellä lapsellamme oli hyvä lapsuus vaikka olimme vanhempina aika epäkypsiä.Minä jopa jäin hoitamaan vauvaamme kotiin enkä hakenut töitä.Mies oli työtön myös pitemmän aikaan.Kummallakaan ei ole koulutusta vaan keskikoulun todistukset molemmilla.Mies työllisti itsensä ja lopulta minäkin sain töitä.Kävimme joka kesä mökilää jonka vuokrasimme.Kävimme risteilyillä ja meillä oli rakastavat isovanhemmatkin.Välillä riitaannuimme ja isä muutti pois kotoa olin välillä yksinhuoltaja,Mutta sitten kun lapseni kasvoi aikuiseksi ja sai hyvän työpaikan ja matkusteli ulkomailla työnsä puolesta.Asiat muuttuivat.Lapsemme oma avioliitto ja ihana lapsenlapsemme puhkaisi kuplan.Puolisonsa vanhemmat omivat aikuisemme kokonaan ja pahinta mitä sain kuulla että he kuulemma kasvattivat hänet kokonaan uudelleen ja on kuin uusi ihminen?Pahinta mitä voi sanoa.Se riipaisi sydämmestä.Me hänet olimme kasvattaneet ja antaneet tukemme mummot ja papat myös.Hänellä oli jo hyvä työpaikka ja elämässään suunta ennen puolisoa joten.......

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
2983/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Onnetonta kirjoitti:

Ensimmäisellä lapsellamme oli hyvä lapsuus vaikka olimme vanhempina aika epäkypsiä.Minä jopa jäin hoitamaan vauvaamme kotiin enkä hakenut töitä.Mies oli työtön myös pitemmän aikaan.Kummallakaan ei ole koulutusta vaan keskikoulun todistukset molemmilla.Mies työllisti itsensä ja lopulta minäkin sain töitä.Kävimme joka kesä mökilää jonka vuokrasimme.Kävimme risteilyillä ja meillä oli rakastavat isovanhemmatkin.Välillä riitaannuimme ja isä muutti pois kotoa olin välillä yksinhuoltaja,Mutta sitten kun lapseni kasvoi aikuiseksi ja sai hyvän työpaikan ja matkusteli ulkomailla työnsä puolesta.Asiat muuttuivat.Lapsemme oma avioliitto ja ihana lapsenlapsemme puhkaisi kuplan.Puolisonsa vanhemmat omivat aikuisemme kokonaan ja pahinta mitä sain kuulla että he kuulemma kasvattivat hänet kokonaan uudelleen ja on kuin uusi ihminen?Pahinta mitä voi sanoa.Se riipaisi sydämmestä.Me hänet olimme kasvattaneet ja antaneet tukemme mummot ja papat myös.Hänellä oli jo hyvä työpaikka ja elämässään suunta ennen puolisoa joten.......

Sinä olet varmaan tehnyt parhaasi ja ollut aikasi tuote siinä mielessä että hyvä lapsuus tuolloin oli erilailla määritelty kuin mitä se on nykyään.

Mutta itse nelikymppisenä lapsena sanoisin että sitä lastakin pitää aidosti kuunnella ja kuulla hänen käsityksenä lapsuudesta. Mulla on ollut yli 10v välit poikki täysin vanhempiini siitä syystä että he eivät halua kuulla eikä kuunnella minua, eivät halua keskustella ja kiistävät kaiken.

Mun lapsuus oli oikeasti kamala, kovaa väkivaltaa, henkistä nujertamista ja todella kylmää ja ilkeää ”kasvatusta” (eli häpäisyä ja alistamista). Vanhemmat väittää kiven kovaan että KYLLÄ SULLA OLI HYVÄ LAPSUUS. Hyvä oli, täysin hyvä, ei ollut mitään ongelmia, keksit nuo kaikki väitteet omasta päästäsi. Kiitollinen pitäisi olla.

He ovat kummatkin pahoinpidelleet ja kaltoinkohdelleet ja nyt aivan pokalla valehtelevat että mitään ei tapahtunut ja lapsuutesi oli hyvä. Piste.

Tämä keskustelukyvyttömyys, haluttomuus kuulla lastaan ja kaiken kieltäminen - ja siis samalla lapsen kokemusten täysi mitätöiminen - ajaa sitten lopulliseen välirikkoon. Näin kävi meillä. Vanhempani eivät tapaa lainkaan lapsiani jotka vielä on ainoat lapsenlapset.

En sano että teillä olisi ollut samanlaista, mutta sanon vaan sen että sen lapsen kanssa kannattaisi keskustella ja sen lapsen näkökulma kannattaa kuulla. Et SINÄ voi olla se joka päättä että kyllä sillä lapsella oli hyvä lapsuus, tosi hyvä oli! Sen päättää se LAPSI, se on hänen kokemuksensa, ei sinun.

Toivottavasti välinne pysyvät ja saatte ehkä jopa käsiteltyä asioita. Mun vanhemmat ei siihen kykene vaan syyttävät minua ennemmin hulluksi ja valehtelijaksi, kuin että ottaisivat vastuuta tekemistään asioista.

Vierailija
2984/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

2978 jatkaa:

Kotoa muutenkin opittu sellainen käytösmalli, että aina pitää ilkeillä ja puhua pahaa toisista. Varsinkin naisille pitää olla ilkeä ja heidäm tekemisiään arvostella. Voi kuinka paljon enemmän ystäviä minulla olisi saattanut olla, jos minulla ei olisi kestänyt niin kauaa oppia pois tuosta, oppia kunnioittamaan toisia naisia. Sikäli hauskaa, että puhuin pahaa niistä suosituista tytöistä ketkä meikkasivat ja pukeutuivat merkkivaatteisiin, kävivät juhlissa ja joilla oli poikaystäviä. Heillä oli varmaan tuhat kertaa hauskempaa kuin minulla, eivät he minua varmaan muista, eivät kiinnittäneet huomiota, keskittyivät elämään omanlaista elämää.

Sama ja varmaan parikymppisenä aloin tajuta, että ei todellakaan ole ok puhua pahaa omista kavereistaan. Kotoa en sitä oppinut. Varmasti minulla olisi eri tavalla nyt nuoruudenystäviä, jos minulla olisi ollut sosiaalisia taitoja.

Vierailija
2985/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mitä mieltä olette siitä kun lapsenlapsilta kielletään isovanhempien tapaaminen.Korona aikana se tiivistyy kun nyt todella ei voikkaan tavata.Meillä on ollut jo pitkään tilanne sellainen ettei meitä kutsuta enää kylään emmekä saa tavata lapsenlastamme.Emme käytä alkoholia emme ole pahiksia tai millään lailla aiheuttaneet tilannetta itse?Ymmärtäisin jos riehuisimme tuolla kaupungillä äimän käkenä kuppiloissa joka päivä!Mikä testi pitäisi tehdä jotta meidät hyväksyttäisiin sellaisina kuin olemme?

Vierailija
2986/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Syrjintää kirjoitti:

Mitä mieltä olette siitä kun lapsenlapsilta kielletään isovanhempien tapaaminen.Korona aikana se tiivistyy kun nyt todella ei voikkaan tavata.Meillä on ollut jo pitkään tilanne sellainen ettei meitä kutsuta enää kylään emmekä saa tavata lapsenlastamme.Emme käytä alkoholia emme ole pahiksia tai millään lailla aiheuttaneet tilannetta itse?Ymmärtäisin jos riehuisimme tuolla kaupungillä äimän käkenä kuppiloissa joka päivä!Mikä testi pitäisi tehdä jotta meidät hyväksyttäisiin sellaisina kuin olemme?

Se syy ei ehkä ole ”kännissä riehuminen” vaan joku rivien välissä oleva jännite, asetelma, sanaton viesti. Esim ylenkatse, alentava suhtautuminen, lapsen pitäminen vähempiarvoisena, kireä ja arvaamaton tunnelma. Nuo kaikki on myös sellaisia mistä on sen lapsen perheen aika vaikea alkaa puhumaan kun ei ole mitään ”konkreettista” mikä olisi tapahtunut.

Vaikea alkaa puhumaan että on stressaava ja pelottava tunne - ja sitten vastapuoli kiistää että eipäs ole, luulet ihan omiasi.

Voisi olla hyvä ideä KYSYÄ että onko jotain mitä voisimme tehdä toisin?

Mun omat vanhemmat ei näe ollenkaan mun lapsia, mutta mulla on todellinen syy kun väkivallan uhka on niin suuri ja se on jokusen kerran realisoitunutkin kun mun päälle on käyty.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
2987/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Syrjintää kirjoitti:

Mitä mieltä olette siitä kun lapsenlapsilta kielletään isovanhempien tapaaminen.Korona aikana se tiivistyy kun nyt todella ei voikkaan tavata.Meillä on ollut jo pitkään tilanne sellainen ettei meitä kutsuta enää kylään emmekä saa tavata lapsenlastamme.Emme käytä alkoholia emme ole pahiksia tai millään lailla aiheuttaneet tilannetta itse?Ymmärtäisin jos riehuisimme tuolla kaupungillä äimän käkenä kuppiloissa joka päivä!Mikä testi pitäisi tehdä jotta meidät hyväksyttäisiin sellaisina kuin olemme?

Boomer-sukupolven tyypillinen ajatusvirhe on ajatella, että kaikki on täysin hyvin ja kunnossa, eikä mikään ole vialla, kunhan "ei ryyppää". Tunnistan tämän ajattelutavan omista vanhemmistanikin ja kuvio on tismalleen tuttu: ongelmia ei voi olla, ihminen ei voi olla paha vaan päinvastoin todellinen pyhimys ja kunnollinen, kunhan ei julkisesti ryyppää missään.

Onko peili boomer-sukupolvelle täysin tuntematon laite, vai mikä siinä on vaikeaa välillä mennä itseensä ja miettiä, onko omassa sanomisessa ja/tai kehokielessä jotain päin persettä. Väität, ettet millään tavalla ole aiheuttanut tilannetta, mutta minäpä väitän ja kerron sinulle oikein jymy-uutisen - "it takes two to tango".

Vierailija
2988/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Syrjintää kirjoitti:

Mitä mieltä olette siitä kun lapsenlapsilta kielletään isovanhempien tapaaminen.Korona aikana se tiivistyy kun nyt todella ei voikkaan tavata.Meillä on ollut jo pitkään tilanne sellainen ettei meitä kutsuta enää kylään emmekä saa tavata lapsenlastamme.Emme käytä alkoholia emme ole pahiksia tai millään lailla aiheuttaneet tilannetta itse?Ymmärtäisin jos riehuisimme tuolla kaupungillä äimän käkenä kuppiloissa joka päivä!Mikä testi pitäisi tehdä jotta meidät hyväksyttäisiin sellaisina kuin olemme?

Katse peiliin tai asiallinen keskustelu.

Ei uhriutumista ja syyttelyä.

Kyllä te jotain olettw tehneet. Vaikka miten pulmusia muka olettekin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
2989/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Syrjintää kirjoitti:

Mitä mieltä olette siitä kun lapsenlapsilta kielletään isovanhempien tapaaminen.Korona aikana se tiivistyy kun nyt todella ei voikkaan tavata.Meillä on ollut jo pitkään tilanne sellainen ettei meitä kutsuta enää kylään emmekä saa tavata lapsenlastamme.Emme käytä alkoholia emme ole pahiksia tai millään lailla aiheuttaneet tilannetta itse?Ymmärtäisin jos riehuisimme tuolla kaupungillä äimän käkenä kuppiloissa joka päivä!Mikä testi pitäisi tehdä jotta meidät hyväksyttäisiin sellaisina kuin olemme?

Teitä ei kutsuta kylään. Entä kutsutteko te lapsianne ja lapsenlapsianne kylään ja pidättekö muuten aktiivisesti heihin yhteyttä? Itse kyllästyin täysin yksipuoliseen yhteydenpitoon ja vieraanvaraisuuteen ja lakkasin kutsumasta pienen kävelumatkan päässä asuavia vanhempiani kylään. Heistä ei ole sen koomiin muuta kuulunut kuin pari postikorttia yhden lauseen epähenkilökohtaisilla tervehdyksillä. Eipä taida meidän kuulumiset kiinnostaa, kun ei viitsi edes lapsenlapsille soittaa tai viestiä laittaa, vaikka kaikilla on käytössä puhelimet ja sähköpostit. Itse olen tässä yli neljän vuosikymmenen aikana tajunnut, että minun eli heidän oman lapsensa asiat eivät todellakaan kiinnosta ja kiinnostuksen puutteesta on tullut lopultakin molemminpuolista,

Vierailija
2990/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minäpä kerron miksen enää kutsu appivanhempia kylään.

- he haukkuvat kaiken, jopa ojat oli vääränlaisia tässä kaupunginosassa

- he puhuvat koko ajan miehen jumalaisista siskoista

- eivät kuuntele mitään mitä puhumme, eivät tiedä miehen pääainetta tai minun syntymävuottani

- he haukkuvat koko ajan kaikkia selän takana, inhottavaa solvaamista työkavereista jne

- he penkovat ja urkkivat

- vierailun jälkeen he juoruavat kaiken eteenpäin täysin väritettynä ja haukkuvat meitä

Ei kiitos!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
2991/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Onnetonta kirjoitti:

Ensimmäisellä lapsellamme oli hyvä lapsuus vaikka olimme vanhempina aika epäkypsiä.Minä jopa jäin hoitamaan vauvaamme kotiin enkä hakenut töitä.Mies oli työtön myös pitemmän aikaan.Kummallakaan ei ole koulutusta vaan keskikoulun todistukset molemmilla.Mies työllisti itsensä ja lopulta minäkin sain töitä.Kävimme joka kesä mökilää jonka vuokrasimme.Kävimme risteilyillä ja meillä oli rakastavat isovanhemmatkin.Välillä riitaannuimme ja isä muutti pois kotoa olin välillä yksinhuoltaja,Mutta sitten kun lapseni kasvoi aikuiseksi ja sai hyvän työpaikan ja matkusteli ulkomailla työnsä puolesta.Asiat muuttuivat.Lapsemme oma avioliitto ja ihana lapsenlapsemme puhkaisi kuplan.Puolisonsa vanhemmat omivat aikuisemme kokonaan ja pahinta mitä sain kuulla että he kuulemma kasvattivat hänet kokonaan uudelleen ja on kuin uusi ihminen?Pahinta mitä voi sanoa.Se riipaisi sydämmestä.Me hänet olimme kasvattaneet ja antaneet tukemme mummot ja papat myös.Hänellä oli jo hyvä työpaikka ja elämässään suunta ennen puolisoa joten.......

Minunkin vanhempani epäilemättä ovat sitä mieltä, että minulla oli oikein hyvä lapsuus. Ja joo, toki se monella tapaa olikin. Meillä ei hirveämmin ryypiskelty, molemmat vanhemmat olivat töissä myös laman läpi, talouskin oli siis kunnossa. Aineellinen puoli oli ok, sain harrastaa haluamaani lajia ja sen vanhemmat pääosin kustansivat, ja myös tarvittaessa kuljettivat sinne. Mistään menkka- ym. jutuista ei ilkeilty, ja varmaan koska menestyin hyvin koulussa ja muutenkin hoidin asiani ihan järkevästi, ei vanhemmilla ihan hirveästi ollut tarvetta minua laittaa "ruotuun". 

Meillä se olohuoneen virtahepo oli vanhempieni p*ska parisuhde. Päällimmäiset muistot lapsuudesta käsittävät vanhempieni jatkuvaa (ja varsinkin isän puolelta) epäkypsää riitelyä. Äitini on oikeasti mukava ja asiallinen ihminen, mutta isäni jäänyt käytöksestään päätellen jonnekin taapero-teini-iän välimaastoon, vähän tilanteesta riippuen. Lisätään tähän mustasukkaisuus ja surkea itsetunto, ja tadaa, here we have a monster. Riidat sisälsivät paitsi huutoa, haukkumista, päivien mittaisia hyytäviä mykkäkouluja, kotoa häipymistä, myös väkivaltaa. Ja enhän siitä väkivallasta minäkään jäänyt osattomaksi. Lisäksi isäni ei kestänyt juuri mitään ylimääräistä meteliä ym, joten kavereitakaan ei ollut yleensä kovin kiva tuoda kotiin.

Olin teini-ikään asti ainoa lapsi, ja jouduin ihan todella yksin elämään sen sotatantereen keskellä. En usko, että vanhemmat tajusivat yhtään, miten se minuun vaikutti. Vielä tänäkin päivänä menen sekunnin murto-osassa taistele tai pakene -tilaan, ja fyysisesti olo tuntuu samalta kuin varmaan "normaalilla" ihmisellä silloin, kun talo on palanut ja läheiset sen mukana. Kykyni sietää ja käsitellä stressiä on siis täysin olematon, varmaan sen jatkuvan stressitilassa elämisen takia. Normaali vuorovaikutus parisuhteessa oli minulle vieras asia aina aikuisiälle asti, kun saamani malli oli niin älytön. 

Vanhempani ovat yhdessä vielä tänäkin päivänä, isänikin on merkittävästi rauhoittunut. Vaikka hän nykyään ainakin minuun päin on ystävällinen ja jotenkin jopa ujon oloinen, en pysty hänen seurassaan rentoutumaan enkä usko, että meille koskaan tulee sellaista isä-tytär -suhdetta, jollainen monilla muilla tuntemillani ihmisillä on. Äidin kanssa olen menneistä joskus puhunut, ja valitettavasti hänkin heittäytyy toisinaan marttyyriksi. Okei, olihan he nuoria (tosin sen ajan mittapuulla mielestäni ihan tavallisen ikäisiä) minun syntyessäni, mutta silti, silti olisivat voineet miettiä, miten kiva lapsen on sitä menoa katsella. En oikeastaan edes muista, että sitä hätääntynyttä pientä minua olisi riitojen tiimellyksessä kukaan koskaan lohduttanut. Nyt jälkikäteen äitini on ihmetellyt, miksi en kertonut kellekään. Niin, miksi? Eihän lojaali lapsi kerro, ja ainakin vielä silloin (olen -80 syntynyt) oli hyvin vahvasti se eetos, että perheen asioita ei kerrota ulkopuolisille. 

Vierailija
2992/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minä ja äitini ollaan samassa ikähaarukassa kuin ap:n. Lapsuudessani äitini oli joko kotona kännissä tai nukkumassa känniä pois tai töissä tai silloisen poikaystävänsä kanssa tai kapakassa kännäämässä ja/tai etsimässä uutta poikaystävää. Vaatteet oli mitä oli, käytettyä ja liian pientä, silkkaa roskaa. Jääkaapissa oli valo ja olutta. 

Ei hän ollut koskaan mulle äiti ja nyt vanhana kroppa raihnaisena itkee ja ruikuttaa perään, kun paskoi mun lapsuuden. Tajuaa sentään. Nyt on kyllä liian myöhäistä, mulla ei ole mitään kiinnostusta koko ihmiseen. Sitä mitä on aikoinaan kylvännyt niin nyt sitä saa niittää.  Elämä on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
2993/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Neuvo boomereille (=suuret ikäluokat):

KATSOKAA PEILIIN!

-Kysykää itseltänne, kuunteletteko aikuista lastanne.

-Oletteko kiinnostuneita hänestä vai omista kumminkaimoistanne sekä pikkuserkun vävyn työkaverin ex-naapurin kissanristiäisistä.

-Osaatteko viettää yhdessä rennosti aikaa, vai onko kaikki suorittamista, neuvomista ja arvostelemista.

-Puhutteko koskaan asioista, joista usemmallakin paikalla olijalla voisi olla jotain mielenkiintoista sanottavaa, jolloin syntyy oikeaa keskustelua.

-Osaatteko olla arvioimatta, pisteyttämättä ja laittamatta paremmuusjärjestykseen asioita, jotka eivät teille kuulu?

En väitä että ihmissuhteissa on aina vika vain toisessa osapuolessa. Molemmissa voi olla vikaa ja kyvyttömyyttä.

Mikään ei kuitenkaan muutu, jos ette pysähdy miettimään omaa kommunikointityyliänne ja kysymään lapseltanne mikä suhteessanne on vialla, jos ette itse keksi syytä. Ja kun kysytte, niin KUUNNELKAA mitä lapsenne sanoo. Keskittykää. Ja ottakaa sanoma vastaan.

Vierailija
2994/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tässä on monesti sanottu, että boomer-vanhemmilla oli ihan hyvä lapsuus. Näin he ovat myös itse saattaneet todeta. Ja sanovat, että heidän lapsillaankin oli hyvä lapsuus.

Mitä olen seurannut omien boomer-vanhempien kautta asiaa, niin todellisuudessa heillä on ollut ihan kamala lapsuus, mutta kieltävät sen. Ts. defenssimekanismi. Vaikka vanhemmat eivät ehkä olisikaan olleet kamalia, niin koulu tms. Suuret luokat, sodan käyneet opettajat, lapset keskenään kotona ja ulkona, kun vanhemmat töissä tai vaikka olisivat kotona niin lasten kanssa ei oltu. Tiukat moraalisäännöt.

Boomereiden kannattaisi avoimesti kertoa millaista elämä 50-60-luvuilla oli. Auttaisi ymmärtämään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
2995/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kiitos hyvästä keskustelusta! Moni kokemus tuntuu tutulta. Nykyään, keski-ikäisenä, eniten häiritsee se ettei minun elämäni juurikaan kiinnosta vanhempiani. Heille kiinnostavampaa on jopa Kauniitten ja rohkeitten tai Salkkareitten hahmojen tapahtumat!

Vierailija
2996/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Kiitos hyvästä keskustelusta! Moni kokemus tuntuu tutulta. Nykyään, keski-ikäisenä, eniten häiritsee se ettei minun elämäni juurikaan kiinnosta vanhempiani. Heille kiinnostavampaa on jopa Kauniitten ja rohkeitten tai Salkkareitten hahmojen tapahtumat!

Ja naapureiden elämästä kertominen..

Vierailija
2997/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Kuullostaapa kamalalta :( itse olen pohtinut kovasti myös samaa asiaa. Olen myös 70-luvun äidin lapsi. Meillä kyllä ostettiin vaatteet jos tarvittiin ja siteet myös. Mutta itseäni on todella paljon häirinnyt se, että jos jotakin negatiivista tai kamalaa tapahtui, siitä vaiettiin täysin. Jouduin itse traagiseen tapahtumaan reilu 10-vuotiaana ja olisin jälkikäteen ajatellen tarvinnut keskusteluapua ja aikuisen kanssa läpikäymistä. Ei. Ajatus "kun siitä ei puhuta, ei sitä ole" oli vallitseva. Vielä tänä päivänäkään asiasta ei ole msinitty sanallakaan eikä kysytty esim toivuitko siitä koskaan...:( en syytä vanhempiani. Ehkä he katsoivat asian olevan paras juuri näin. Mutta ihmettelen kyllä.

Tämä sama kokemus. Ja rintsikoista myös, oli todella nihkeää,olisin tarvinnut niitä ja asian normalisointia. Seurusteluun ei saanut mitään henkistä opstusta, kehotettiin vaan hankkimaan pillerit heti kun tarvii. Ja ensirakkauden kanssa äiti oli niin hankala, etten uskaltanut puhua kenestäkään pojasta enää ikinä ja meni pari vuotta että toin seuraavaa näytille.

Vierailija
2998/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Boomer sukupolvi on minulle vieras käsite joka ei sano yhtään mitään.Me emme ole ylenkatsoneet lapsenlastamme tai omaa lastamme.Olemme rakastaneet ja antaneet ymmärtää että rakastamme heitä.Mikään asetelma tai varakkuus tai ilkeät puheet eivät ainakaan minun kohdallani pidä ollenkaan paikkaansa.Olen yrittänyt olla itsekkin täysin välinpitämätön muita kohtaan mutta se ei onnistu.En ole sensorttinen ihminen ettei asioista saa puhua ja kun aloitan puheeni minut keskeytetään koska muut haluavat oli tilanne mikä hyvänsä pitämällä väkisin yllä jotain hemmetin smaltalk`.ia.Asioista pitää puhua vaikka sydänverellä on minun edesmennyt pohjanmaalainen äitini sanonut mutta nykysukupolvi imee itseensä kaikkia boomereita sun muuta potaskaa.Elä ja anna toistenkin elää!

Vierailija
2999/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minulla oli onnellinen lapsuus, mutta on sieltä silyi jäänyt traumoja ja paljon on pinttynyt päähän ajatuksia, juurikin noita toisten arvosteluun ja naiten halveksuntaan liittyviä. Kyllä voin ijan suoraan sanoa, että vanhempani ovat olleet emotionaalisesti lapsen tasolla ja heidän tunteitaan on pitänyt varjella aina oman hyvinvoinnin edelle.

Henkistä väkivaltaa oli kyllä, mutta jos laittaisin lapsuuteni kokemukset vaakaan, se kallistuisi ilon puolelle. Olen itsekin sanonut vanhemmilleni, että annan anteeksi heille, tiedän että he ovat yrittäneet kovasti. Mutta minua inhottaa se, että jos otan puheeksi jonkin negatiivisen kokemuksen tai sanon, että joku loukkasi, varsinkin äiti heittäytyy marttyyriksi ja käyttäytyy kuin olisin sanonut koko lapsuuteni olleen aivan kamala!

Kun minulla alkoi nälyä selviä merkkejä mielenterveyden häiriöistä, äiti meni suunniltaan. Häntä ei kiinnostanut kuinka voin, ainoastaan se, mitä muut hänestä nyt mahtavat ajatella! Hän oli aivan varma, että minä jotenkin paljastan koko maailmaöle hänestä jotain. Kolkuttaako omatunto henkisestä väkivallasta jos mielenterveyspalvelut pelottaa noin paljon?

Oliko muilla kokemusta, että koulukuraattorit, psykologit, mielentervrydestä puhumimen oli täysin kielletty? Minä en ennen vanhemmilta muuttoa saanut edes terkkarille jutella kun oli rankkaa, kenellekkään perheen ulkopuoliselle ei saanut kertoa mitään eikä vanhemmille voinut myöskään puhua. Minulle opetettiin kotona, että mielenterveysongelmia ei ole olemassa, ja jos oireita on ja niistä puhuu, menettää ihmisarvonsa ja itsemääräömisoikeutensa, joutuu laitokseen, joutuu suljetulle eikä pääse pois, lääkkeitä syötetään väkisin ja muutut narkomaaniksi, omasta hoidosta ei saa itse päättää vaan psykologikäynti on automaattinen vankilareissu...

Minulla kesti pitkään ymmärtää, että monet asiat, kuten dissosiaatio, eivät ole minun "draamailemiani" asioita vaan oireita joihin saa apua. Minulla on ollut ahdistusoireiden lisäksi syömishäiriötä, ja ennenkuin koulussani huolestuttiin, pidin oireiluani itse keksittynä pelleilynä jota kukaan ei ota vakavasti. Vanhempani suhtautuivat paniikkikohtauksiini tunteettomasti, välttelivät katsetta loppupäivän, ignorasivat asian täysin ja puhuivat pahaa minusta, että keksin taas kaikenlaista heidän päänsä menoksi.

Kouluni henkilökunta oli todella huolissaan minusta ja yritti parhaansa mukaan auttaa ja saada minulle kunnollista hoitokontaktia, mutta yllämainitun pelottelun takia lähdin karkuun enkä vastannut puheluihin tai viesteihin.

Nyt asiat ovat kunnossa minulla, mutta minusta olisi mukavaa puhua teini-ikäni asiat läpi, se totaalinen kylmyys minua kohtaan vaivaa. Mutta jos puhun siitä, saan kuulla äidin elämän rankkuuden, ja miten minun täytyy ymmärtää kun isosiskoni oli nin vaikea ihminen, ei energiaa ja aikaa riittänyt minuun. Miksi hankkia kaksi lasta jos toiselle ei ole aikaa? Suhtautuminen aina oli, että "pitääkö sinullakin nyt olla mahatauti?" "Ai sinullekin pitää ostaa vaatteita?" "Jaa että semmosta, juujuu niin varmaan on se ja se mielenterveyshäiriö, olet tainnut vaan lukea liikaa lehtiä..."

Lapsuus oli ihana, mutta jokin eriarvoistuminen tapahtui teini-iässä. Minö olin aina okei ja pärjäsin, paitsi eihän minulta ikinä kysytty.

Vierailija
3000/8042 |
07.10.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Boomer sukupolvi on minulle vieras käsite joka ei sano yhtään mitään.Me emme ole ylenkatsoneet lapsenlastamme tai omaa lastamme.Olemme rakastaneet ja antaneet ymmärtää että rakastamme heitä.Mikään asetelma tai varakkuus tai ilkeät puheet eivät ainakaan minun kohdallani pidä ollenkaan paikkaansa.Olen yrittänyt olla itsekkin täysin välinpitämätön muita kohtaan mutta se ei onnistu.En ole sensorttinen ihminen ettei asioista saa puhua ja kun aloitan puheeni minut keskeytetään koska muut haluavat oli tilanne mikä hyvänsä pitämällä väkisin yllä jotain hemmetin smaltalk`.ia.Asioista pitää puhua vaikka sydänverellä on minun edesmennyt pohjanmaalainen äitini sanonut mutta nykysukupolvi imee itseensä kaikkia boomereita sun muuta potaskaa.Elä ja anna toistenkin elää!

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: viisi seitsemän neljä