70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Mun sadistisella boomeriäidilläni oli myös sadistinen narsistiäiti, eikä mikään kultainen mummo. Mulla (-69) ei ole mitään kokemusta ihanista mummoista. Toinen mummo ja pappa hylkäsivät perheeni täysin ja keskittyivät vain kuopukseensa ja tämän perheeseen. Eli meillä ainakin kyseessä sukupolvien ketju. Isoäitini oli todella kamala ihminen, kuolinvuoteellaan haukkui minut vielä viime sanoikseen pystyyn; miten olen niin rumakin. Äitini toisti ja kopioi kaiken saamansa kasvatuksen eteenpäin kyseenalaistamatta mitään ja isäni hylättynä lapatossuna mahdollisti sen.
Kuulostaa niin epävakaalta vanhemmuudelta, että ehkä ei nyt kannata jankuttaa että ovat onnellisia ihmisiä ja onnellisen lapsuuden saaneet. Nyt: hyvää yötä!
Vierailija kirjoitti:
Hirveä tarve joillain puolustella hakkaajapaskoja. Muakin hakattiin ja silti lopetin ketjun enkä pieksä lapsiani. Jännää että ikäänkuin minä en ansaitse ymmärrystä mistään vaikka oli hirveä lapsuus, mutta ne mun hakkaaja-boomeri-vanhemmat (joilla oli hyvä lapsuus) ansaitsee loputonta ymmärrystä ja päänsilitystä.
Taitaa olla sama tapaus joka keskustelun sijaan poistattaa viestit joissa ollaan hänen kanssa eri mieltä. Lienee tuollainen säälittävä hakkaajboomeri.
Tuo on sukua koulukiusaamiselle ilmiönä. Nämä kiintymysteoreetikot sun muut lyttäävät vaikeasta lapsuudesta avautuneet, että heidän täytyy nyt sitten olla viallisia, jos on ollut kerran noin vaikeaa. Ja toisaalta kiillottavat sadistivanhempien sädekehää: ovathan he pakosti olleet oikein kelpoja, kun lapsikin ihan kivasti tuossa pärjäilee.
Veikkaan kiintymysteorialle vahvaa sijaa teorioiden hautausmaalla. Onnellisissa perheissä kasvaa pääosin onnellisia lapsia, se on selvää ilman teoriaakin. Mutta meidän vähemmän onnekkaiden keskuudessa hajonta on aivan liian suurta, jotta teoria olisi pätevä.
Kiintymyssuhdeteoria vaikuttaa sitä paitsi vähän lyömäaseelta, jolla syyllistetään nuoria äitejä, jos lapsi ei ole ns. helppo ja tyytyväinen vauva tai pikkulapsi. Haistan sovinismia.
Olen syntynyt vuonna 1976. Minun äitini on ollut koko elämäni ajan minulle ilkeä. Lapsuuteni oli hirveä. Niin hirveä, etten jaksa siitä tässä nyt edes kertoa. Olen pitänyt aikuisena kuitenkin äitiin yhteyttä, koska hänellä on paljon rahaa. Otan kiltisti vastaan kaikki ilkeydet, eli esimerkiksi haukut, mitä häneltä jatkuvasti saan. "Palkinnoksi" siitä kaikesta saan rahaa. Kuvittelen, että olen ammattinäyttelijä, jonka tehtävänä on näytellä alistunutta lasta, joka nöyristelee äitiä, ja on äidin kanssa aina kaikesta samaa mieltä. Jos en ole samaa mieltä, niin äiti suuttuu. Kun nöyristelen ja pidän äidin tyytyväisenä, hän innostuu aina antamaan rahaa, ja ostelemaan kaikkea kallista. Tämä näytteleminen alkoi jo lapsena, eli tiesin, miten äidin kanssa pärjää , kun teeskentelee ja valehtelee. Jos saisin jostain paljon rahaa (esim. voittaisin lotossa), katkaisisin välit äitiin heti. Nyt en enää viitsi, kun on jo niin monet vuodet kuluneet.
Vierailija kirjoitti:
Tuo on sukua koulukiusaamiselle ilmiönä. Nämä kiintymysteoreetikot sun muut lyttäävät vaikeasta lapsuudesta avautuneet, että heidän täytyy nyt sitten olla viallisia, jos on ollut kerran noin vaikeaa. Ja toisaalta kiillottavat sadistivanhempien sädekehää: ovathan he pakosti olleet oikein kelpoja, kun lapsikin ihan kivasti tuossa pärjäilee.
Veikkaan kiintymysteorialle vahvaa sijaa teorioiden hautausmaalla. Onnellisissa perheissä kasvaa pääosin onnellisia lapsia, se on selvää ilman teoriaakin. Mutta meidän vähemmän onnekkaiden keskuudessa hajonta on aivan liian suurta, jotta teoria olisi pätevä.
Kiintymyssuhdeteoria vaikuttaa sitä paitsi vähän lyömäaseelta, jolla syyllistetään nuoria äitejä, jos lapsi ei ole ns. helppo ja tyytyväinen vauva tai pikkulapsi. Haistan sovinismia.
Nimen omaan puolustin hakattuja ja sanoin että vanhemmat jotka ovat lyöneet lapsiaan eivät voi olla onnellisia tai onnellisista perheistä. Ja onhan täällä kiusaamista kyllä: haukutaan roskaksi ja kokemuksia paskaksi ja vääristellään sanoja.....
Tuota kannattaa pohtia tarkemmin että ilmiö on sukua koulukiusaamiselle. Sillä tunnistan tämän omissa lapsenhakkaajavanhemmissani.
Koulukiusaaminen on vallankäyttöä ja nostaa kiusaajan itsetuntoa ja statusta ja asemaa, kun hän voi ja pystyy aiba itse halutessaan polkemaan, alistamaan ja häpäisemään kiusaamisen uhria.
Lisäksi siitä saa nautintoa, endorfiinin, adrenaliinin kiihkontunteen ja palkitsemishormoni dopamiinin aivomyrskyn jolloin se kiusaaja kokee suurta ja vahvaa paremmuutta, uhoa, riemuisaa vallantuntoa ja ylemmyyttä.
Mun sadistinen hakkaajaisä oikein NAUTTI kun se hakkasi lapsiaan. Siis oikein silminnähden oli hurmoksessa, silmät kiiluen voitonriemua, aivan liekeissä. Tämä taki väkivslta meni aivan liian raa’aksi - tuli pahoja ruhjeita ja vaurioita meille lapsille. Kun se koko tilanne oli se HAKKAAJAN oman hyvänolon lähtökohdista rakennettu.
Tässä ollaan asian ytimessä, pohtikaa tarkkaan tätä väitettä: jos kurittamisessa on kyse kasvatuksesta, aikuinen teki sen lapsen takia ja koko ajan lapsen tilannetta tarkkaillen ja lapsen ikä ja koko huomioonottaen. Ajatuksena siis ”lapsen parhaaksi”. Mutta jos se olikin kiilusilmähakkaajavanhenpi - kuten mulla - se teki tuota OMAKSI iloksi, omista tarpeistaan, omista lähtökohdistaan ja vain itseään ajatellen. Lapsi ja lapsen kipu ja vammat oli aivan se ja sama, kun tilanne vei mennessään ja oli niin uoea tunne pieksää pieni puoludtuskyvytön lapsi.
Tämä täysin sama asetelma ja nautinto ja omalähtöisyys on myös koulukiusaamisessa. Työpaikkakiusaamisessa. Harrastusryhmäkiusaamisessa.
Kotikiusaaminen pitäisi jotenkin käsitteenä tuoda uudestaan ja paremmin keskusteluun. Sitä termiä on käytettyä joskus mutta vähän naureskellen ja vähätellen.
Tuollainen sadisti vanhempi on nimenomaan kiusaaja, joka itsensä ylentääkseen haluaa nujertaa ja tuhota toisen. Jopa oman lapsensa.
tuota kotikiusaamista on myös ketjussa esiintynyt tyttöjen kuukautishäpäisy, veritahra-pikkareista ilkkuminen tai karjuminen, rintojen koon kommentointi ja h*orittelu.
T. Se jonka likaiset pikkarit isä haki likapyykkilaatikosta ja esitteli menkkatahraa ilkkuen ja nauraen koko perheelle (olen jossain ketjun alkupuolella kirjoittanut tästä)
Minun äitini oli koulukiusaaja, olen lukenut lapsena salaa hänen kouluaikaiset päiväkirjansa, niin tiedän. Kun kultalapsi pikkusisarukseni syntyi, äitini alkoi kiusata minua. Sitä hän sitten pääsi jatkamaan noin 40 vuotta, kunnes laitoin välit poikki. Hän siirtyi kiusaamaan isääni, joka hyvin nopeasti kuoli. Äitini kaiketi epäili, että isän kuolemassa oli mukana jonkun verran omaa tahallisuuttakin. Mene ja tiedä.
Nyt äitini varmaan kiusaa ketä vaan, joka on ulottuvilla. Minä en ainakaan ole.
Minun elämässäni se kiusaaja on isosiskoni.
Kaikki hänen käytöksensä minua kohtaan täyttää kaikki kiusaamisen tunnusmerkit.
Se mistä olen vanhemmilleni katkera on se, että he ylensi hänet "kanssakasvattajakseen" eli tavallaan jo hyvin aikaisin nosti hänet väärin "perheen aikuisiin", millä oikeudella hän on piinannut minua aina.
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini oli koulukiusaaja, olen lukenut lapsena salaa hänen kouluaikaiset päiväkirjansa, niin tiedän. Kun kultalapsi pikkusisarukseni syntyi, äitini alkoi kiusata minua. Sitä hän sitten pääsi jatkamaan noin 40 vuotta, kunnes laitoin välit poikki. Hän siirtyi kiusaamaan isääni, joka hyvin nopeasti kuoli. Äitini kaiketi epäili, että isän kuolemassa oli mukana jonkun verran omaa tahallisuuttakin. Mene ja tiedä.
Nyt äitini varmaan kiusaa ketä vaan, joka on ulottuvilla. Minä en ainakaan ole.
Myös minun julmalla kiusaajaäidilläni oli itsellään koulukiusaajan tausta. Eli aina pitää olla joku jota nöyryyttää ja häpäistä.
Vierailija kirjoitti:
Tuota kannattaa pohtia tarkemmin että ilmiö on sukua koulukiusaamiselle. Sillä tunnistan tämän omissa lapsenhakkaajavanhemmissani.
Koulukiusaaminen on vallankäyttöä ja nostaa kiusaajan itsetuntoa ja statusta ja asemaa, kun hän voi ja pystyy aiba itse halutessaan polkemaan, alistamaan ja häpäisemään kiusaamisen uhria.
Lisäksi siitä saa nautintoa, endorfiinin, adrenaliinin kiihkontunteen ja palkitsemishormoni dopamiinin aivomyrskyn jolloin se kiusaaja kokee suurta ja vahvaa paremmuutta, uhoa, riemuisaa vallantuntoa ja ylemmyyttä.
Mun sadistinen hakkaajaisä oikein NAUTTI kun se hakkasi lapsiaan. Siis oikein silminnähden oli hurmoksessa, silmät kiiluen voitonriemua, aivan liekeissä. Tämä taki väkivslta meni aivan liian raa’aksi - tuli pahoja ruhjeita ja vaurioita meille lapsille. Kun se koko tilanne oli se HAKKAAJAN oman hyvänolon lähtökohdista rakennettu.
Tässä ollaan asian ytimessä, pohtikaa tarkkaan tätä väitettä: jos kurittamisessa on kyse kasvatuksesta, aikuinen teki sen lapsen takia ja koko ajan lapsen tilannetta tarkkaillen ja lapsen ikä ja koko huomioonottaen. Ajatuksena siis ”lapsen parhaaksi”. Mutta jos se olikin kiilusilmähakkaajavanhenpi - kuten mulla - se teki tuota OMAKSI iloksi, omista tarpeistaan, omista lähtökohdistaan ja vain itseään ajatellen. Lapsi ja lapsen kipu ja vammat oli aivan se ja sama, kun tilanne vei mennessään ja oli niin uoea tunne pieksää pieni puoludtuskyvytön lapsi.
Tämä täysin sama asetelma ja nautinto ja omalähtöisyys on myös koulukiusaamisessa. Työpaikkakiusaamisessa. Harrastusryhmäkiusaamisessa.
Kotikiusaaminen pitäisi jotenkin käsitteenä tuoda uudestaan ja paremmin keskusteluun. Sitä termiä on käytettyä joskus mutta vähän naureskellen ja vähätellen.
Tuollainen sadisti vanhempi on nimenomaan kiusaaja, joka itsensä ylentääkseen haluaa nujertaa ja tuhota toisen. Jopa oman lapsensa.
Sanasta ”kiusaaminen” tulisi kokonaan luopua. Kyseessä on väkivalta. Puhutaan mieluummin kotiväkivallasta tai koulupahoinpitelystä. Kiusaaminen on aivan liian vähättelevä ilmaisu fyysiselle pahoinpitelylle.
Minun äiti kanssa harrasti sitä juhlissa ja vieraiden kesken nolaamista. Aina käytiin läpi kaikki vanhat nolot jutut joulupöydässä jälkiruokakahvilla esimerkiksi. Jotenkin siihen perhejouluun onkin kivoistakin muistoista huolimatta jäänyt sellainen ahdistuksen leima. Muistan hyvin sukujuhlat joissa ei ollutkaan niin paljon minulle tuttuja, leikin yhden tytön kanssa ja sitten tulin ottamaan kakkua ja kuulin olohuoneessa kuinka äiti selittää noloja juttuja minusta. Se oli ihan kauheaa. Varsinkin kun osa niistä oli hänen itsensä keksimiä.
Luulen että se tulee jostain sellaisesta, että ajatellaan lapsen olevan kuin lemmikki, kaikkihan kertovat kuinka lemmikki paskoi pienenä matolle ja söi villasukat ja se on hirveän hauskaa. Mutta lapsi kuuler ja ymmärtää. Minulle on kehittynyt jonkinlainen epäonnistumisen pelko, etten uskalla yrittää asioita kun sitten äiti arvosteler ja kertoo kaikille kuinka en osannutkaan.
Aloin teininä tehdä hänelle samaa ja vittuilin hänelle aina kahvipöydässä kun oli vieraita. Olihan minulla varastossa hänestä noloja tarinoita vuosien varrelta. Äiti loukkaantui ihan älyttömästi, ja yöllä piti minulle sitten puhuttelua kuinka loukkaavaa käytöstä tuollainen on! Vastasin, että nyt tiedät millaista minulla on. Tämä toistui muutaman kerran, ja hän otti vittuiluna asioita joita ei sellaiseksi oltu edes tarkoitettu. Nykyään saan olla rauhassa, sai maistaa omaa lääkettään ja huomasi kuinka ottaa itsetunnon päälle.
2978 jatkaa:
Kotoa muutenkin opittu sellainen käytösmalli, että aina pitää ilkeillä ja puhua pahaa toisista. Varsinkin naisille pitää olla ilkeä ja heidäm tekemisiään arvostella. Voi kuinka paljon enemmän ystäviä minulla olisi saattanut olla, jos minulla ei olisi kestänyt niin kauaa oppia pois tuosta, oppia kunnioittamaan toisia naisia. Sikäli hauskaa, että puhuin pahaa niistä suosituista tytöistä ketkä meikkasivat ja pukeutuivat merkkivaatteisiin, kävivät juhlissa ja joilla oli poikaystäviä. Heillä oli varmaan tuhat kertaa hauskempaa kuin minulla, eivät he minua varmaan muista, eivät kiinnittäneet huomiota, keskittyivät elämään omanlaista elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuota kannattaa pohtia tarkemmin että ilmiö on sukua koulukiusaamiselle. Sillä tunnistan tämän omissa lapsenhakkaajavanhemmissani.
Koulukiusaaminen on vallankäyttöä ja nostaa kiusaajan itsetuntoa ja statusta ja asemaa, kun hän voi ja pystyy aiba itse halutessaan polkemaan, alistamaan ja häpäisemään kiusaamisen uhria.
Lisäksi siitä saa nautintoa, endorfiinin, adrenaliinin kiihkontunteen ja palkitsemishormoni dopamiinin aivomyrskyn jolloin se kiusaaja kokee suurta ja vahvaa paremmuutta, uhoa, riemuisaa vallantuntoa ja ylemmyyttä.
Mun sadistinen hakkaajaisä oikein NAUTTI kun se hakkasi lapsiaan. Siis oikein silminnähden oli hurmoksessa, silmät kiiluen voitonriemua, aivan liekeissä. Tämä taki väkivslta meni aivan liian raa’aksi - tuli pahoja ruhjeita ja vaurioita meille lapsille. Kun se koko tilanne oli se HAKKAAJAN oman hyvänolon lähtökohdista rakennettu.
Tässä ollaan asian ytimessä, pohtikaa tarkkaan tätä väitettä: jos kurittamisessa on kyse kasvatuksesta, aikuinen teki sen lapsen takia ja koko ajan lapsen tilannetta tarkkaillen ja lapsen ikä ja koko huomioonottaen. Ajatuksena siis ”lapsen parhaaksi”. Mutta jos se olikin kiilusilmähakkaajavanhenpi - kuten mulla - se teki tuota OMAKSI iloksi, omista tarpeistaan, omista lähtökohdistaan ja vain itseään ajatellen. Lapsi ja lapsen kipu ja vammat oli aivan se ja sama, kun tilanne vei mennessään ja oli niin uoea tunne pieksää pieni puoludtuskyvytön lapsi.
Tämä täysin sama asetelma ja nautinto ja omalähtöisyys on myös koulukiusaamisessa. Työpaikkakiusaamisessa. Harrastusryhmäkiusaamisessa.
Kotikiusaaminen pitäisi jotenkin käsitteenä tuoda uudestaan ja paremmin keskusteluun. Sitä termiä on käytettyä joskus mutta vähän naureskellen ja vähätellen.
Tuollainen sadisti vanhempi on nimenomaan kiusaaja, joka itsensä ylentääkseen haluaa nujertaa ja tuhota toisen. Jopa oman lapsensa.
Sanasta ”kiusaaminen” tulisi kokonaan luopua. Kyseessä on väkivalta. Puhutaan mieluummin kotiväkivallasta tai koulupahoinpitelystä. Kiusaaminen on aivan liian vähättelevä ilmaisu fyysiselle pahoinpitelylle.
Olen sinällään samaa mieltä mutta kotiväkivalta on liian suppea termi. Se käsitetään usein vain täysin marginaaliseksi (”vain jossain harvoissa alkkisperheissä tapahtuu sitä”) ja toisekseen se kattaa käsitteenä vain hakkaamisen, ei niinkään nöyryyttämistä.
Joku uusi termi pitäisi olla. Siis joku tyyliin lapsenrääkkääminen. Ei nyt tietenkään tuo mutta joku joka olisi kaiken kattava ja helppo käsittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuota kannattaa pohtia tarkemmin että ilmiö on sukua koulukiusaamiselle. Sillä tunnistan tämän omissa lapsenhakkaajavanhemmissani.
Koulukiusaaminen on vallankäyttöä ja nostaa kiusaajan itsetuntoa ja statusta ja asemaa, kun hän voi ja pystyy aiba itse halutessaan polkemaan, alistamaan ja häpäisemään kiusaamisen uhria.
Lisäksi siitä saa nautintoa, endorfiinin, adrenaliinin kiihkontunteen ja palkitsemishormoni dopamiinin aivomyrskyn jolloin se kiusaaja kokee suurta ja vahvaa paremmuutta, uhoa, riemuisaa vallantuntoa ja ylemmyyttä.
Mun sadistinen hakkaajaisä oikein NAUTTI kun se hakkasi lapsiaan. Siis oikein silminnähden oli hurmoksessa, silmät kiiluen voitonriemua, aivan liekeissä. Tämä taki väkivslta meni aivan liian raa’aksi - tuli pahoja ruhjeita ja vaurioita meille lapsille. Kun se koko tilanne oli se HAKKAAJAN oman hyvänolon lähtökohdista rakennettu.
Tässä ollaan asian ytimessä, pohtikaa tarkkaan tätä väitettä: jos kurittamisessa on kyse kasvatuksesta, aikuinen teki sen lapsen takia ja koko ajan lapsen tilannetta tarkkaillen ja lapsen ikä ja koko huomioonottaen. Ajatuksena siis ”lapsen parhaaksi”. Mutta jos se olikin kiilusilmähakkaajavanhenpi - kuten mulla - se teki tuota OMAKSI iloksi, omista tarpeistaan, omista lähtökohdistaan ja vain itseään ajatellen. Lapsi ja lapsen kipu ja vammat oli aivan se ja sama, kun tilanne vei mennessään ja oli niin uoea tunne pieksää pieni puoludtuskyvytön lapsi.
Tämä täysin sama asetelma ja nautinto ja omalähtöisyys on myös koulukiusaamisessa. Työpaikkakiusaamisessa. Harrastusryhmäkiusaamisessa.
Kotikiusaaminen pitäisi jotenkin käsitteenä tuoda uudestaan ja paremmin keskusteluun. Sitä termiä on käytettyä joskus mutta vähän naureskellen ja vähätellen.
Tuollainen sadisti vanhempi on nimenomaan kiusaaja, joka itsensä ylentääkseen haluaa nujertaa ja tuhota toisen. Jopa oman lapsensa.
Sanasta ”kiusaaminen” tulisi kokonaan luopua. Kyseessä on väkivalta. Puhutaan mieluummin kotiväkivallasta tai koulupahoinpitelystä. Kiusaaminen on aivan liian vähättelevä ilmaisu fyysiselle pahoinpitelylle.
Olen sinällään samaa mieltä mutta kotiväkivalta on liian suppea termi. Se käsitetään usein vain täysin marginaaliseksi (”vain jossain harvoissa alkkisperheissä tapahtuu sitä”) ja toisekseen se kattaa käsitteenä vain hakkaamisen, ei niinkään nöyryyttämistä.
Joku uusi termi pitäisi olla. Siis joku tyyliin lapsenrääkkääminen. Ei nyt tietenkään tuo mutta joku joka olisi kaiken kattava ja helppo käsittää.
Sukuväkivalta.
Usein siihen nimittäin liittyy sitä että ihmistä rääkätään kehdosta hautaan ja yhtenä keinona on se suvussa nolaaminen, sukuhierarkiassa pomottaminen ja suvun voimalla painostaminen.
Nimimerkillä isosiskoni lempipuuhaa kaikki tuo yllämainittu ja ollaan kohtaa eläkkeellä.
Vierailija kirjoitti:
2978 jatkaa:
Kotoa muutenkin opittu sellainen käytösmalli, että aina pitää ilkeillä ja puhua pahaa toisista. Varsinkin naisille pitää olla ilkeä ja heidäm tekemisiään arvostella. Voi kuinka paljon enemmän ystäviä minulla olisi saattanut olla, jos minulla ei olisi kestänyt niin kauaa oppia pois tuosta, oppia kunnioittamaan toisia naisia. Sikäli hauskaa, että puhuin pahaa niistä suosituista tytöistä ketkä meikkasivat ja pukeutuivat merkkivaatteisiin, kävivät juhlissa ja joilla oli poikaystäviä. Heillä oli varmaan tuhat kertaa hauskempaa kuin minulla, eivät he minua varmaan muista, eivät kiinnittäneet huomiota, keskittyivät elämään omanlaista elämää.
Meillä aivan sama haukkumisen ja sättimisen kulttuuri, onneksi itse pääsin aikuisena siitä eroon. Mun äiti oli vielä todella julma toisille. Siis sanoi ääneen esim tällaisia:
- se maikki tiuskaisi miehelleen juhlissa, toivottavasti miehensä hakkaa sen niin pahasti ettei se kävele viikkoon
- tuo Ritukin kehuskelee rahoillaan, kump menisi miehensä firma konkkaan niin jotuisivat kerjuulle ja pilkan kohteeksi, ihan oikein olisi!
- Erkki tuon uuden autonsa ratissa, hah, kunpa ajaisi oikein kunnon kolarin eikä väliä vaikka henkikin menisi
- Eija on niin sisustanut uutta kotiaan, ihan liian hienoa oli, palaisipa poroksi koko talo!
Aivan järkyttävää. Toivoa kuolemaa, pahoinpitelyä, onnettomuuksia ja kurjuutta toisille. Ja vielä kun ne toiset ei edes mitenkään loukanneet tai olleet ilkeitä äidille.
Ihmisellä pitää olla paha luonnevika jos toisille voi toivoa tuollaista. No sanoi se äiti minullwkin seuraavia;
- siitäs sait ja ihan oikein sinulle (sain yt-potkut)
- ihan oikein kun saat kärsiä (sain keskenmenon)
- olisi saanut pahemminkin käydä (olin kolarissa)
-sinut olisi pitänyt abortoida tai t*ppaa (sanoin äidille vastaan yhdessä asiassa.
Ja tämän boomeri äitini oma lapsuus oli hyvä ja lämmin. Sieltä ei voi kaivaa selitystä.
Niin. Ja olipa lapsuus ihan millainen hyvänsä, niin eihän noin voi käyttäytyä.
Mutta kummasti siinä käy niin, että puoli sukua komppailee tämmöistä myrkynkylväjää.
Kotiväkivalta on sikäli huono termi, että siitä tulee mieleen sairaalakuntoon hakkaaminen. Silloin jatkuva nälvintä, riitely, ilman ruokaa jättäminen, yöunien estäminen ja muu tällaisten hirviöiden perussetti näyttää ”ei miltään”. Kun ei ole luunmurtumia, mustelmia eikä viiltohaavoja.
Amerikassa ollaan asian kanssa pidemmällä, heillä on useita termejä asialle. Esim child abuse, child mistreatment, toxic parenting, mental violence ja mitä näitä nyt on.
Suomessa ei ole AINOATAKAAN kunnon kattavaa termiä asialle koska täällä koko ongelma on lakaistu maton alle ja kaikki teeskentelee että sitä ei ole. Siitä ei saa puhua eli asia on tabu. Jos lapsi puhuu kokemastaan niin HÄNET leimataan vaikeaksi ihmiseksi ja jopa etsitään syytä hänestä (olit varmaan vaikea lapsi ja siksi vanhempasi pahoinpitelivät sinua!).
Vaikenemisen ja salailun kulttuuri tekee sen että ilmiölle ei ole nimeä. Ja kun ei ole nimeä niin - tadaa! - sitä ei ole sitten oikeastaan edes olemassa. Ja kas näin väkivaltaiset rikollisvanhemmat pääsivät kuin koira veräjästä!
Kiintymyssuhedeteoria on juuri sitä - teoria, ei absoluuttinen totuus. Onhan niitä tapauksia nykyäänkin usein julkisuudessa jossa nuori tai vähän vanhempikin ihminen on tehnyt julmia ja sadistisia rikoksia, vaikka koti on ollut rakastava ja tukeva. Jos piuhat on ristissä päänupissa, sitä ei vanhempien - tai muidenkaan - rakkaus välttämättä muuta miksikään.
Tuon saman teorian mukaan minun pitäisi olla empatiakyvytön ja yhteiskunnassa toimintakyvytön luuseri, koska kodissani en saanut rakkautta ja tukea, vaan rankkaa fyysistä pahoinpitelyä ja latistamista. Minusta ei vanhempieni mukaan pitänyt tulla koskaan mitään. Miksi sitten olen onnellinen ja tasapainoinen, olin hyvässä ammatissa ja nyttemmin aikaisin eläköitynyt (omasta halustani) ja minulla on hyvä parisuhde ja muita pitkäaikaisia ihmissuhteita? Miksei teoria pitänyt kutiaan minun kohdallani?