Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
2941/8042
|
04.10.2020 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Olen joskus miettinyt, että selitetäänköhän kaikkialla muuallakin ihmisten omia lapsia ja seuraaviakin sukupolvia tuhoava käyttäytyminen sota-ajoilla? Kas kun Suomi ei todellakaan ole ainoa sodan runtelema maa maailmassa. Meillä sota tuntuu kuitenkin olevan käypäinen selitys melkein mille tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollut välillä aikuisiällä katkeruutta, että "kellään muulla ei ollut lapsena näin vaikeeta", mikä ei tietenkään ole saanut solmujani aukeamaan. Tätä ketjua lukiessa silmät ovat kuitenkin auenneet. Sitä samaa on ollut ties kuinka monien kotona ja minun kokemukset ovat vain pieni pala koko Suomessa tapahtunutta sen aikaista perhekulttuuria. Jotenkin helpompi olla, kun tajuaa miten paljon tätä on ollut muillakin. Ei kaikilla, mutta liian monilla! Kiitos siis aloittajalle! ❤
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus miettinyt, että selitetäänköhän kaikkialla muuallakin ihmisten omia lapsia ja seuraaviakin sukupolvia tuhoava käyttäytyminen sota-ajoilla? Kas kun Suomi ei todellakaan ole ainoa sodan runtelema maa maailmassa. Meillä sota tuntuu kuitenkin olevan käypäinen selitys melkein mille tahansa.
Eipä niin. Euroopassa monikin maa kärsi toisessa maailmansodassa paljon pahempaa kuin Suomi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus miettinyt, että selitetäänköhän kaikkialla muuallakin ihmisten omia lapsia ja seuraaviakin sukupolvia tuhoava käyttäytyminen sota-ajoilla? Kas kun Suomi ei todellakaan ole ainoa sodan runtelema maa maailmassa. Meillä sota tuntuu kuitenkin olevan käypäinen selitys melkein mille tahansa.
Eipä niin. Euroopassa monikin maa kärsi toisessa maailmansodassa paljon pahempaa kuin Suomi.
Ei Suomea voi verrata muihin maihin. Suomi oli todella köyhä, syrjäinen ja takapajuinen maa. Kansa alistettua ja välimatkojen ym seikkojen takia tiivis yhteisöllisyys ja eteläeurooppalaisen kaltainen perhekeskeisyys täysin vierasta. En tiedä mitä muissa maissa on sodan jälkeen ollut mutta nämä seikat valottavat vähän Suomen tilannetta. Sotien aikana (1939-40 ja 1941-44) miehet oli rintamalla ja naiset teki miestenkin työt sillä välin. Ehkä siinä on vain kuoletettu tunteet sekä rintamalla että kotona ja sairastuttu psyykkisesti joissain perheissä pahastikin.
Kyllä sota varmasti on vaikuttanut, psyykkisesti sairastuneet miehet, kotona ylikuormittuneet naiset... Mutta ei sota kaikkea selitä. Esim mun isää kuritettiin kotona, hänen siskoa ei. Molemmat sodan jälkeen syntyneitä. Vaikea sanoa mitä kaikkea siellä on tapahtunut ja minkä takia. Isä jatkoi samaa väkivaltaa meillä kotona, hänen siskonsa perhe on väkivallaton ja tasapainoinen.
Vierailija kirjoitti:
Sota-ajan eläneillä oli monilla jonkinlainen sotatrauma, ja sodan jälkeen haluttiin vain jatkaa elämää. Tunteista ja ongelmista ei puhuttu, eikä niihin mitään apua siihen aikaan ollut mahdollista saadakaan. Kun ukot joivat keskenään niin kerrottiin sotajuttuja (ja sitten ehkä mentiin kotiin hakkaamaan akka ja lapset...), mutta ei niitä asioita muuten käsitelty. Tämän vuoksi heidän lapsensa, eli pian sodan jälkeen syntyneet, oppivat että tunteet ovat vaarallisia eikä niistä sovi puhua. Tästä syystä voimakkaiden tunteiden käsittely voi olla heille mahdotonta. Elämä oli melko kovaa ja köyhää vielä sodan jälkeen ja työn tekemistä arvostettiin. Koko ihmisarvo oli itse asiassa kiinni siitä, miten paljon töitä teki, muulla ei ollut niin väliä. Tällaisia ihmisiä on kyllä minullakin lähipiirissä. Maailma on nykyään erilainen, töitä ei ole niin helppo saada eikä myöskään ole aina yhtä helppo pärjätä nykyajan töissä. Tätä vanhempi sukupolvi ei oikein ymmärrä. Aina tulee niitä juttuja että "kyllä minä sain aina töitä kun menin vaan kysymään", ja "en ole montaa päivää ollut sairaslomalla". En tiedä mitä siinä voi tehdä tai sanoa, luultavasti ei mitään...
Arvostan sodan kokenutta sukupolvea, sillä että tekivät Suomesta itsenäisen ja jaksoivat elää sodan ajan. Eli puhutaan ihmisistä, jotka loivat seuraaville sukupolville kannustavaa ilmapiiriä, kasvatusta ja tukea. Niin he todella tekivät, siksi ollaan tässä. Puhutaan siis 1910-1920-luvulla syntyneistä ihmisistä. Nämä ihmiset, useimmilla jo haudassa makaavat isovanhemmat kannustivat ja olivat ne ainoat sympaattiset aikuisihmiset kasvatuksessa, mitä näki 70-luvulla syntyneenä. Nämä samat, jo poisnukkuneet sodan kokeneet, tekivät elämäntyönsä tukiakseen lapsiaan, eli meidän vanhempiamme. Mikään muu ei heille ollut tärkeämpää, kuin perhe. Loppuunasti tekivät työtä, luottaen lapsiinsa, jotta he pystyisivät antamaan täyden tuen lapsillensa. Perintöjä nämä sodan kokeneet keräsivät, luovutettavaksi, se oli heille kunnia. Mitä tekivät 40-luvulla syntyneet, käyttivät hyväkseen vanhempia ja nyhtäsivät kaikki rahat, lapsena sitä seuratessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sota-ajan eläneillä oli monilla jonkinlainen sotatrauma, ja sodan jälkeen haluttiin vain jatkaa elämää. Tunteista ja ongelmista ei puhuttu, eikä niihin mitään apua siihen aikaan ollut mahdollista saadakaan. Kun ukot joivat keskenään niin kerrottiin sotajuttuja (ja sitten ehkä mentiin kotiin hakkaamaan akka ja lapset...), mutta ei niitä asioita muuten käsitelty. Tämän vuoksi heidän lapsensa, eli pian sodan jälkeen syntyneet, oppivat että tunteet ovat vaarallisia eikä niistä sovi puhua. Tästä syystä voimakkaiden tunteiden käsittely voi olla heille mahdotonta. Elämä oli melko kovaa ja köyhää vielä sodan jälkeen ja työn tekemistä arvostettiin. Koko ihmisarvo oli itse asiassa kiinni siitä, miten paljon töitä teki, muulla ei ollut niin väliä. Tällaisia ihmisiä on kyllä minullakin lähipiirissä. Maailma on nykyään erilainen, töitä ei ole niin helppo saada eikä myöskään ole aina yhtä helppo pärjätä nykyajan töissä. Tätä vanhempi sukupolvi ei oikein ymmärrä. Aina tulee niitä juttuja että "kyllä minä sain aina töitä kun menin vaan kysymään", ja "en ole montaa päivää ollut sairaslomalla". En tiedä mitä siinä voi tehdä tai sanoa, luultavasti ei mitään...
Arvostan sodan kokenutta sukupolvea, sillä että tekivät Suomesta itsenäisen ja jaksoivat elää sodan ajan. Eli puhutaan ihmisistä, jotka loivat seuraaville sukupolville kannustavaa ilmapiiriä, kasvatusta ja tukea. Niin he todella tekivät, siksi ollaan tässä. Puhutaan siis 1910-1920-luvulla syntyneistä ihmisistä. Nämä ihmiset, useimmilla jo haudassa makaavat isovanhemmat kannustivat ja olivat ne ainoat sympaattiset aikuisihmiset kasvatuksessa, mitä näki 70-luvulla syntyneenä. Nämä samat, jo poisnukkuneet sodan kokeneet, tekivät elämäntyönsä tukiakseen lapsiaan, eli meidän vanhempiamme. Mikään muu ei heille ollut tärkeämpää, kuin perhe. Loppuunasti tekivät työtä, luottaen lapsiinsa, jotta he pystyisivät antamaan täyden tuen lapsillensa. Perintöjä nämä sodan kokeneet keräsivät, luovutettavaksi, se oli heille kunnia. Mitä tekivät 40-luvulla syntyneet, käyttivät hyväkseen vanhempia ja nyhtäsivät kaikki rahat, lapsena sitä seuratessa.
Tämä! Nää isovanhemmat (siis sota-aikaan eläneet) tuki lapsiaan (meidän vanhempia) valtavasti. Mun vanhemmat sai lahjaksi ensiasunnon ja lahjaksi mökkitontin, takasivat kaikki lainat, antoivat käsirahaa isoihin ostoksiin, saivat raha-apua useasti vuodessa, lapsia hoidettiin viikottain ja kesälomat ja muut koulujen lomat oltiin aina mummolassa. Isovanhemmat teki kaikkensa helpottaakseen nuorten elämää.
Entäpä nää kaiken avun saaneet boomerivanhempani? Ilmoittivat että missään emme sitten auta koskaan, ei edes hädässä, koska pian on vaara että pitää auttaa toistekin. Mitään taloudellista apua emme anna, rahat on meidän ja me nautimme elämästä niiden avulla. Lapsenlapsia emme hoida, jokainen hoitakoon lapsensa itse.
Näillä on menty, näitä boomeri”isovanhempia” nähdään ehkä 15min ajan kerta kolmeen vuoteen.
Sellainen sukupolvien auttamisketju... lenkki puuttuu boomerien kohdalta!
Oon pitkään miettinyt miksi ei tutkita sitä että yksi sukupolvi, boomerit, on aivan häiriintyneitä ja luonnevikaisia täynnä. Sota ei ole selitys, kun ne sodanaikana eläneet isovanhemmat eli boomereiden vanhemmat oli juuri noita rakastavia ja auttavia.
Joku sanoi jossain ketjussa että syy on uskalluksen puute, koska boomerit on rikkain kansanosa ja myös vaikutusvaltaisin (suurin äänestäjäryhmä, joka voi halutessaan pudottaa tai nostaa puolueen hallitukseen).
Kun nää mulkerot kuolee niin alkaa aivan varmasti armoton paskapyykki. Vasta sitten näiden ilkeilijöiden traumatisoimat lapset ja lapsenlapset uskaltaa avata suunsa ja joku lehti viimein uskaltaa julkaista artikkelin aiheesta.
Nyt kukaan ei uskalla, joten boomereita silitellään myötäkarvaan. Ja vaietaan niiden tekemät hirveydet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sota-ajan eläneillä oli monilla jonkinlainen sotatrauma, ja sodan jälkeen haluttiin vain jatkaa elämää. Tunteista ja ongelmista ei puhuttu, eikä niihin mitään apua siihen aikaan ollut mahdollista saadakaan. Kun ukot joivat keskenään niin kerrottiin sotajuttuja (ja sitten ehkä mentiin kotiin hakkaamaan akka ja lapset...), mutta ei niitä asioita muuten käsitelty. Tämän vuoksi heidän lapsensa, eli pian sodan jälkeen syntyneet, oppivat että tunteet ovat vaarallisia eikä niistä sovi puhua. Tästä syystä voimakkaiden tunteiden käsittely voi olla heille mahdotonta. Elämä oli melko kovaa ja köyhää vielä sodan jälkeen ja työn tekemistä arvostettiin. Koko ihmisarvo oli itse asiassa kiinni siitä, miten paljon töitä teki, muulla ei ollut niin väliä. Tällaisia ihmisiä on kyllä minullakin lähipiirissä. Maailma on nykyään erilainen, töitä ei ole niin helppo saada eikä myöskään ole aina yhtä helppo pärjätä nykyajan töissä. Tätä vanhempi sukupolvi ei oikein ymmärrä. Aina tulee niitä juttuja että "kyllä minä sain aina töitä kun menin vaan kysymään", ja "en ole montaa päivää ollut sairaslomalla". En tiedä mitä siinä voi tehdä tai sanoa, luultavasti ei mitään...
Arvostan sodan kokenutta sukupolvea, sillä että tekivät Suomesta itsenäisen ja jaksoivat elää sodan ajan. Eli puhutaan ihmisistä, jotka loivat seuraaville sukupolville kannustavaa ilmapiiriä, kasvatusta ja tukea. Niin he todella tekivät, siksi ollaan tässä. Puhutaan siis 1910-1920-luvulla syntyneistä ihmisistä. Nämä ihmiset, useimmilla jo haudassa makaavat isovanhemmat kannustivat ja olivat ne ainoat sympaattiset aikuisihmiset kasvatuksessa, mitä näki 70-luvulla syntyneenä. Nämä samat, jo poisnukkuneet sodan kokeneet, tekivät elämäntyönsä tukiakseen lapsiaan, eli meidän vanhempiamme. Mikään muu ei heille ollut tärkeämpää, kuin perhe. Loppuunasti tekivät työtä, luottaen lapsiinsa, jotta he pystyisivät antamaan täyden tuen lapsillensa. Perintöjä nämä sodan kokeneet keräsivät, luovutettavaksi, se oli heille kunnia. Mitä tekivät 40-luvulla syntyneet, käyttivät hyväkseen vanhempia ja nyhtäsivät kaikki rahat, lapsena sitä seuratessa.
En ymmärtänyt tätä kirjoitusta ollenkaan. Sodan käyneet tukivat lapsiansa kyllä rahallisesti, mutta käsittääkseni se oli ennakkoperintöä. Mutta tuki ja kasvatus? Kannustava ilmapiiri? Mitä ihmettä mä luin? .Lapsia hakattiin ja laitettiin töihin pellolle jo nelivuotiaina, kukaan ei tukenut ja opettanut tunne-elämästä mitään. Jossain päin Suomea lapsia ei kutsuttu edes etunimeltä vaan he olivat "sikiöitä". Kuka luulee, että tätä ketjua olisi ikinä edes pitänyt aloittaa jos 40-luvulla ja sen jälkeen syntyneillä olisi ollut terveet kotiolot?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus miettinyt, että selitetäänköhän kaikkialla muuallakin ihmisten omia lapsia ja seuraaviakin sukupolvia tuhoava käyttäytyminen sota-ajoilla? Kas kun Suomi ei todellakaan ole ainoa sodan runtelema maa maailmassa. Meillä sota tuntuu kuitenkin olevan käypäinen selitys melkein mille tahansa.
Eipä niin. Euroopassa monikin maa kärsi toisessa maailmansodassa paljon pahempaa kuin Suomi.
Ei Suomea voi verrata muihin maihin. Suomi oli todella köyhä, syrjäinen ja takapajuinen maa. Kansa alistettua ja välimatkojen ym seikkojen takia tiivis yhteisöllisyys ja eteläeurooppalaisen kaltainen perhekeskeisyys täysin vierasta. En tiedä mitä muissa maissa on sodan jälkeen ollut mutta nämä seikat valottavat vähän Suomen tilannetta. Sotien aikana (1939-40 ja 1941-44) miehet oli rintamalla ja naiset teki miestenkin työt sillä välin. Ehkä siinä on vain kuoletettu tunteet sekä rintamalla että kotona ja sairastuttu psyykkisesti joissain perheissä pahastikin.
Kyllä sota varmasti on vaikuttanut, psyykkisesti sairastuneet miehet, kotona ylikuormittuneet naiset... Mutta ei sota kaikkea selitä. Esim mun isää kuritettiin kotona, hänen siskoa ei. Molemmat sodan jälkeen syntyneitä. Vaikea sanoa mitä kaikkea siellä on tapahtunut ja minkä takia. Isä jatkoi samaa väkivaltaa meillä kotona, hänen siskonsa perhe on väkivallaton ja tasapainoinen.
Kyllä Suomea voi verrata muihin maihin, sillä kaikissa muissakin sodassa mukana olleissa maissa miehet meni rintamalle ja naiset teki kotona sekä omat kotityönsä että miesten työt kuten maanviljelyksen ja tehdastyöt. Tavallisen kansan oli köyhää ja niukkaa muuallakin kuin Suomessa.
Sota ei selitä boomerien sadismia omia lapsiaan kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus miettinyt, että selitetäänköhän kaikkialla muuallakin ihmisten omia lapsia ja seuraaviakin sukupolvia tuhoava käyttäytyminen sota-ajoilla? Kas kun Suomi ei todellakaan ole ainoa sodan runtelema maa maailmassa. Meillä sota tuntuu kuitenkin olevan käypäinen selitys melkein mille tahansa.
Eipä niin. Euroopassa monikin maa kärsi toisessa maailmansodassa paljon pahempaa kuin Suomi.
Ei Suomea voi verrata muihin maihin. Suomi oli todella köyhä, syrjäinen ja takapajuinen maa. Kansa alistettua ja välimatkojen ym seikkojen takia tiivis yhteisöllisyys ja eteläeurooppalaisen kaltainen perhekeskeisyys täysin vierasta. En tiedä mitä muissa maissa on sodan jälkeen ollut mutta nämä seikat valottavat vähän Suomen tilannetta. Sotien aikana (1939-40 ja 1941-44) miehet oli rintamalla ja naiset teki miestenkin työt sillä välin. Ehkä siinä on vain kuoletettu tunteet sekä rintamalla että kotona ja sairastuttu psyykkisesti joissain perheissä pahastikin.
Kyllä sota varmasti on vaikuttanut, psyykkisesti sairastuneet miehet, kotona ylikuormittuneet naiset... Mutta ei sota kaikkea selitä. Esim mun isää kuritettiin kotona, hänen siskoa ei. Molemmat sodan jälkeen syntyneitä. Vaikea sanoa mitä kaikkea siellä on tapahtunut ja minkä takia. Isä jatkoi samaa väkivaltaa meillä kotona, hänen siskonsa perhe on väkivallaton ja tasapainoinen.
Kyllä Suomea voi verrata muihin maihin, sillä kaikissa muissakin sodassa mukana olleissa maissa miehet meni rintamalle ja naiset teki kotona sekä omat kotityönsä että miesten työt kuten maanviljelyksen ja tehdastyöt. Tavallisen kansan oli köyhää ja niukkaa muuallakin kuin Suomessa.
Sota ei selitä boomerien sadismia omia lapsiaan kohtaan.
Heitä itseä pahoinpideltiin sadistisesti kotona ja he jatkoivat sitä sitten eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus miettinyt, että selitetäänköhän kaikkialla muuallakin ihmisten omia lapsia ja seuraaviakin sukupolvia tuhoava käyttäytyminen sota-ajoilla? Kas kun Suomi ei todellakaan ole ainoa sodan runtelema maa maailmassa. Meillä sota tuntuu kuitenkin olevan käypäinen selitys melkein mille tahansa.
Eipä niin. Euroopassa monikin maa kärsi toisessa maailmansodassa paljon pahempaa kuin Suomi.
Ei Suomea voi verrata muihin maihin. Suomi oli todella köyhä, syrjäinen ja takapajuinen maa. Kansa alistettua ja välimatkojen ym seikkojen takia tiivis yhteisöllisyys ja eteläeurooppalaisen kaltainen perhekeskeisyys täysin vierasta. En tiedä mitä muissa maissa on sodan jälkeen ollut mutta nämä seikat valottavat vähän Suomen tilannetta. Sotien aikana (1939-40 ja 1941-44) miehet oli rintamalla ja naiset teki miestenkin työt sillä välin. Ehkä siinä on vain kuoletettu tunteet sekä rintamalla että kotona ja sairastuttu psyykkisesti joissain perheissä pahastikin.
Kyllä sota varmasti on vaikuttanut, psyykkisesti sairastuneet miehet, kotona ylikuormittuneet naiset... Mutta ei sota kaikkea selitä. Esim mun isää kuritettiin kotona, hänen siskoa ei. Molemmat sodan jälkeen syntyneitä. Vaikea sanoa mitä kaikkea siellä on tapahtunut ja minkä takia. Isä jatkoi samaa väkivaltaa meillä kotona, hänen siskonsa perhe on väkivallaton ja tasapainoinen.
Kyllä Suomea voi verrata muihin maihin, sillä kaikissa muissakin sodassa mukana olleissa maissa miehet meni rintamalle ja naiset teki kotona sekä omat kotityönsä että miesten työt kuten maanviljelyksen ja tehdastyöt. Tavallisen kansan oli köyhää ja niukkaa muuallakin kuin Suomessa.
Sota ei selitä boomerien sadismia omia lapsiaan kohtaan.
Heitä itseä pahoinpideltiin sadistisesti kotona ja he jatkoivat sitä sitten eteenpäin.
No mutta kun tämä ei pidä likimainkaan paikkaansa. Monella lapsenhakkaajaboomerilla itsellään oli hyvät vanhemmat.
Mun molemmat ilkeät lapsenhakkaajavanhemmat on itse ihan hyvistä kodeista, ei ollut nälkää, kylmää tai puutetta vaan iso maatila ja metsää. Molemmat puhui omista vanhemmistaan kauniisti ja varsinkin toisella oli lempeät ihanat vanhemmat jotka auttoi myös valtavasti vanhempiani.
Ja SILTI omat vanhempani sitten olivat lapsenhakkaajat. Se lempeästi kasvatettu äitikin.
Lisäksi tuo ”ne hakkasivat lapsiaan koska niitä itseään hakattiin” on täysin paska ja ontuva perustelu. Niinhän muakin hakattiin ja rajusti hakattiinkin - siitä huolimatta itse en hakkaa lapsiani vaan kasvatan ne rakastavasti ja hellästi. Nyt tän teorian mukaan siis mun pitäisi olla julma lapsenpieksäjä - mutta kas kun en ole sillä tein VALINNAN olla olematta sellainen. Ihan sama valinta oli mun vanhemmilla. Ja tuhansilla muilla tässä ketjussa esiintyvien vanhemmilla. Ne vaan ei viitsineet valita sitä vaihtoehtoa että en hakkaa lapsia. Oli kivempa, helpompaa tms valita se vaihtoehto että hakataan lapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus miettinyt, että selitetäänköhän kaikkialla muuallakin ihmisten omia lapsia ja seuraaviakin sukupolvia tuhoava käyttäytyminen sota-ajoilla? Kas kun Suomi ei todellakaan ole ainoa sodan runtelema maa maailmassa. Meillä sota tuntuu kuitenkin olevan käypäinen selitys melkein mille tahansa.
Eipä niin. Euroopassa monikin maa kärsi toisessa maailmansodassa paljon pahempaa kuin Suomi.
Ei Suomea voi verrata muihin maihin. Suomi oli todella köyhä, syrjäinen ja takapajuinen maa. Kansa alistettua ja välimatkojen ym seikkojen takia tiivis yhteisöllisyys ja eteläeurooppalaisen kaltainen perhekeskeisyys täysin vierasta. En tiedä mitä muissa maissa on sodan jälkeen ollut mutta nämä seikat valottavat vähän Suomen tilannetta. Sotien aikana (1939-40 ja 1941-44) miehet oli rintamalla ja naiset teki miestenkin työt sillä välin. Ehkä siinä on vain kuoletettu tunteet sekä rintamalla että kotona ja sairastuttu psyykkisesti joissain perheissä pahastikin.
Kyllä sota varmasti on vaikuttanut, psyykkisesti sairastuneet miehet, kotona ylikuormittuneet naiset... Mutta ei sota kaikkea selitä. Esim mun isää kuritettiin kotona, hänen siskoa ei. Molemmat sodan jälkeen syntyneitä. Vaikea sanoa mitä kaikkea siellä on tapahtunut ja minkä takia. Isä jatkoi samaa väkivaltaa meillä kotona, hänen siskonsa perhe on väkivallaton ja tasapainoinen.
Kyllä Suomea voi verrata muihin maihin, sillä kaikissa muissakin sodassa mukana olleissa maissa miehet meni rintamalle ja naiset teki kotona sekä omat kotityönsä että miesten työt kuten maanviljelyksen ja tehdastyöt. Tavallisen kansan oli köyhää ja niukkaa muuallakin kuin Suomessa.
Sota ei selitä boomerien sadismia omia lapsiaan kohtaan.
Heitä itseä pahoinpideltiin sadistisesti kotona ja he jatkoivat sitä sitten eteenpäin.
No ei suinkaan heitä kaikkia boomereita ole pahoinpidelty. Omat 20-luvulla syntyneet isovanhempani (eivät olleet sodassa), -49 syntyneen äitini vanhemmat, elävät vielä ja kultaisempia ihmisiä saa hakea. Lähes 100-vuotiaina ovat edelleen rauhallisia, nauravaisia ja ymmärtäväisiä ihmisiä. Jotain mitä äitini ei ole koskaan ollut kenellekään.
Hyvä esimerkki on serkkuni avioituminen thainaisen kanssa. Silloin noin 90-vuotiaat isovanhempani ottivat hänet uteliaana ja ystävällisesti vastaan vaikka yhteistä kieltä ei ollut. Kuka sitten ignoorasi tämän naisen täydellisesti sukujuhlissa, ei kätellyt, puhunut tai edes katsonut naisen suuntaan. Huoritteli häntä kuitenkin sujuvasti. Itselleen tuntematonta naista!!! Joo, minun boomeräitini. Häpeän kertoa tällaista täällä.
Äitini sisarusparvessa on pari sydämellistä, ihanaa boomeria, ja sitten pari äitini kaltaista petoa. Yksi sisko vielä äitiäni pahempi, minä pelkään häntä. Sama lempeä hämäläinen kasvatus kaikilla. Köyhiä eivät olleet, jos eivät varakkaitakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus miettinyt, että selitetäänköhän kaikkialla muuallakin ihmisten omia lapsia ja seuraaviakin sukupolvia tuhoava käyttäytyminen sota-ajoilla? Kas kun Suomi ei todellakaan ole ainoa sodan runtelema maa maailmassa. Meillä sota tuntuu kuitenkin olevan käypäinen selitys melkein mille tahansa.
Eipä niin. Euroopassa monikin maa kärsi toisessa maailmansodassa paljon pahempaa kuin Suomi.
Ei Suomea voi verrata muihin maihin. Suomi oli todella köyhä, syrjäinen ja takapajuinen maa. Kansa alistettua ja välimatkojen ym seikkojen takia tiivis yhteisöllisyys ja eteläeurooppalaisen kaltainen perhekeskeisyys täysin vierasta. En tiedä mitä muissa maissa on sodan jälkeen ollut mutta nämä seikat valottavat vähän Suomen tilannetta. Sotien aikana (1939-40 ja 1941-44) miehet oli rintamalla ja naiset teki miestenkin työt sillä välin. Ehkä siinä on vain kuoletettu tunteet sekä rintamalla että kotona ja sairastuttu psyykkisesti joissain perheissä pahastikin.
Kyllä sota varmasti on vaikuttanut, psyykkisesti sairastuneet miehet, kotona ylikuormittuneet naiset... Mutta ei sota kaikkea selitä. Esim mun isää kuritettiin kotona, hänen siskoa ei. Molemmat sodan jälkeen syntyneitä. Vaikea sanoa mitä kaikkea siellä on tapahtunut ja minkä takia. Isä jatkoi samaa väkivaltaa meillä kotona, hänen siskonsa perhe on väkivallaton ja tasapainoinen.
Kyllä Suomea voi verrata muihin maihin, sillä kaikissa muissakin sodassa mukana olleissa maissa miehet meni rintamalle ja naiset teki kotona sekä omat kotityönsä että miesten työt kuten maanviljelyksen ja tehdastyöt. Tavallisen kansan oli köyhää ja niukkaa muuallakin kuin Suomessa.
Sota ei selitä boomerien sadismia omia lapsiaan kohtaan.
Heitä itseä pahoinpideltiin sadistisesti kotona ja he jatkoivat sitä sitten eteenpäin.
Roskaa.
Älä sä tule mun historiaa ja sukuketjua haukkumaan roskaksi. Näin se valitettavasti meni ja itse olen tämän hakkaamisen niskassani tuntenut. Olkoon näin, ainakin musta on tullut myötätuntoinen toisten pahoille kohtaloille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sota ja sitä edeltänyt sisällissota sekä pohjoisen ankarat elinolot selittävät asiaa osaltaan.
Onhan muuallakin maailmassa ollut sotia ja kärsimystä - siellä sitten on taas omanlaisensa ongelmat.
Kyllä epäilemättä on niin että osalla boomereista oli huono koti jossa lapsi hakattiin ja he siirsivät tämä eteenpäin lapsilleen, tuttavapiirissäni vanhempien ihmisten osalta löytyy näitä. He varmaan luulivat ”kaavattavansa” lapsia ja ajatus oli nujertaa, alistaa ja nöyryyttää lasta jotta oppisi selviämään elämässä.
Mutta paljon oli niitäkin boomereita joita ei hakattu tai piesty ja joilla oli lämpimät vanhemmat - ja silti he itse olivatkin sadistisia lapsenhakkaajia, nöyryyttäjiä ja nälvijöitä.
Omat vanhemmat kuuluvat tähän jälkimmäiseen ja on aina ollut selvää että he eivät pyri kasvattamaan vaan TUHOAMAAN. Siis ihan systemaattisesti yrittivät - ja yhä yrittävät - tuhota lapsensa. Hakkaamalla, ilkkumalla, kiusaamalla, alistamalla, nöyryyttämällä, uhkailemalla, kiristämällä.
Mun vanhemmat on riemuissaan ja liekeissä kun mulle tapahtuu jotain kurjaa vastoinkäymistä, oikein riemuissaan ilkkuvat ja nälvivät. Kun taas menestyn/onnistun niin asia joko vähätellään tai jätetään kokonaan huomiotta. Esim yliopistosta valmistuminen, häät tms, täysin vaiettu ja huomiotta jätetty, ei tultu paikalle, ei onnitteluja, ei mitään.
Ratkaisevaa tässä mielestäni on se tahallisuuden aste. Ja se on juuri se punainen lanka mitä pitäisi seurata ja tutkia. Että miksi boomerit haluavat omille lapsilleen pahaa ja vahinkoa. Miksi haluavat nujertaa ja tuhota lapsensa. Miksi haluavat että lapsi kärsii ja kamppailee ja nämä vaan ilkkuen seuraa sitä sivusta, yrittättä mitenkään auttaa. Tämä on sitä häiriintynttä vanhemmuutta mitä tässäkin ketjussa sadat tarinat todistavat. Miten lapsi häpäistiin, miten lapsi nöyryytettiin.
Ja ennenkaikkea: miksi tämä kohdistui eritoten tyttöihin? Misogynialla taitaa olla pitkät juuret Suomessa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä epäilemättä on niin että osalla boomereista oli huono koti jossa lapsi hakattiin ja he siirsivät tämä eteenpäin lapsilleen, tuttavapiirissäni vanhempien ihmisten osalta löytyy näitä. He varmaan luulivat ”kaavattavansa” lapsia ja ajatus oli nujertaa, alistaa ja nöyryyttää lasta jotta oppisi selviämään elämässä.
Mutta paljon oli niitäkin boomereita joita ei hakattu tai piesty ja joilla oli lämpimät vanhemmat - ja silti he itse olivatkin sadistisia lapsenhakkaajia, nöyryyttäjiä ja nälvijöitä.Omat vanhemmat kuuluvat tähän jälkimmäiseen ja on aina ollut selvää että he eivät pyri kasvattamaan vaan TUHOAMAAN. Siis ihan systemaattisesti yrittivät - ja yhä yrittävät - tuhota lapsensa. Hakkaamalla, ilkkumalla, kiusaamalla, alistamalla, nöyryyttämällä, uhkailemalla, kiristämällä.
Mun vanhemmat on riemuissaan ja liekeissä kun mulle tapahtuu jotain kurjaa vastoinkäymistä, oikein riemuissaan ilkkuvat ja nälvivät. Kun taas menestyn/onnistun niin asia joko vähätellään tai jätetään kokonaan huomiotta. Esim yliopistosta valmistuminen, häät tms, täysin vaiettu ja huomiotta jätetty, ei tultu paikalle, ei onnitteluja, ei mitään.Ratkaisevaa tässä mielestäni on se tahallisuuden aste. Ja se on juuri se punainen lanka mitä pitäisi seurata ja tutkia. Että miksi boomerit haluavat omille lapsilleen pahaa ja vahinkoa. Miksi haluavat nujertaa ja tuhota lapsensa. Miksi haluavat että lapsi kärsii ja kamppailee ja nämä vaan ilkkuen seuraa sitä sivusta, yrittättä mitenkään auttaa. Tämä on sitä häiriintynttä vanhemmuutta mitä tässäkin ketjussa sadat tarinat todistavat. Miten lapsi häpäistiin, miten lapsi nöyryytettiin.
Ja ennenkaikkea: miksi tämä kohdistui eritoten tyttöihin? Misogynialla taitaa olla pitkät juuret Suomessa.
Ei voi tietää mitä heillä on kotona ollut.... onko ollut henkistä/fyysistä väkivaltaa ja laiminlyöntiä vai onko narsistisesti hemmoteltu pilalle ilman todellista tunneturvaa? Kehityspsykologiassa tutkittu, että jos lapsi on turvallisessa ympäristössä kasvanut ja turvallisesti hoitajaansa kiintynyt, niin oma elämä on vakaata.
Tuo mitä tässä kuvailtiin on epävakaata ja häiriintyneen ihmisen toimintaa.
Juuri tällaisia tapauksista vuosikymmenien ajan tutkinut psykiatri Martti Paloheimo vahvistaa saman mitä tässä keskustelussakin. Lämpimästi, arvostaen 40-50-luvulla kasvatettu boomer saattoi 70-luvulla olla kylmä sadisti omaa lastaan kohtaan.
Paloheimo on ilmiön varmasti keskeisin asiantuntija Suomessa. Tutkinut vanhempia ja nuorempiakin ikäluokkia, sodan kokeneita ja sodan välttäneitä. Kaikkia.
Aina sama tulos. Joistakin vanhemmista vain tulee sadistivanhempia, olivat heidän omat kotitaustansa mitä tahansa.
On ihan turhaa yrittää keksiä kaikkien sadistivanhempien menneisyydestä jotain "pahaa, joka aiheutti heidän sadisminsa". Tällaista ei välttämättä ole ollenkaan.
On siis ihan totta tämä, mitä tässä ketjussa on tuotu esille, että jollakulla on voinut olla normaalijärkiset isovanhemmat mutta sekopäät vanhemmat.
Keskitytään nyt ihmeessä vertaistukemaan ihmisiä, joita on kaltoinkohdeltu! Jos rupeamme täällä säälimään heidän kaltoinkohtelijoitaan, sehän on kahta hirveämpää heille!
Hirveä tarve joillain puolustella hakkaajapaskoja. Muakin hakattiin ja silti lopetin ketjun enkä pieksä lapsiani. Jännää että ikäänkuin minä en ansaitse ymmärrystä mistään vaikka oli hirveä lapsuus, mutta ne mun hakkaaja-boomeri-vanhemmat (joilla oli hyvä lapsuus) ansaitsee loputonta ymmärrystä ja päänsilitystä.
Joo jos tahallaan ymmärretään väärin niin antaa olla. Ei täällä kukaan ole ketään hakkaajia puolustanut. Tätä samaa kaltoinkohtelun vyyhtiä täällä joku aiemminkin yritti selittää, mutta vaikeni kun hänet alapeukutettiin ja sätittiin hiljaiseksi.
Totuus on kuitenkin se, että jos lapsi on turvallisesti kiintynyt, niin hän on aikuisena tasapainoinen. Kannattaa tutustua kiintymyssuhdeteoriaan, joka on vasta 1970-luvun puolivälin jälkeen muodostunut. (Toki jos joku haluaa elää harhakuvitelmissa, että onnellinen ihmisen toimii sadistisesti, niin toki niin saa ajatella.)