Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Aivan hirveää ollut teillä, jotka olette aivan liian varhain joutuneet huolehtimaan itse hyvinvoinnistanne 😔 Tekee mieli ottaa se pieni alakouluikäinen, nuorempikin, lapsi syliin ja lohduttaa. Itselle ei 6-vuotiaan äitinä tulisi pieneen mieleenkään vaatia lapselta mitään liian vaikeaa ja vastuullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000006619831.html
Tuli tämä ketju mieleen tästä jutusta.
Vierailija kirjoitti:
Tarpeellinen keskustelu. Minua ei lapsuudenkodissani koskaan arvosteltu eikä mitätöity. Minulle on kehittynyt hyvä itsetunto ja -tuntemus.
Mutta... Minua ei myöskään kannustettu eikä tuettu asioissa, joissa olisin kaivannut aikuisen tukea ja opastusta tai vaikkapa kainaloa. Vanhempani ottivat hyvin vähän kantaa asioihini ja valintoihini.
Olin herkkä lapsi, mutta sitä ei huomioitu. Tai huomattu? Vanhempani olivat tavallaan paljonkin läsnä, mutta silti minun piti itsenäisesti hoitaa monia asioita, kuten terveyshuolet ja lääkärikäynnit, yläasteen alusta lähtien, eivätkä vanhempani puuttuneet niihin muutoin kuin maksamalla laskut.
Olen aikuisena ollut katkera siitä, miten yksin minut lapsena henkisesti jätettiin. Ei puhuttu mistään tärkeästä. Kannoin kaikki tunteeni (iloa lukuunottamatta) yksin.
Tämän ketjun myötä ymmärrän, että vanhempani onnistuivat jossakin: he eivät osanneet tukea minua ja antamalla antaa hyvää, mutta he onnistuivat katkaisemaan edellisten sukupolvien kuljettaman pahan. He lopettivat mollaamisen ja nujertamisen. He eivät osanneet ottaa asioita puheeksi lastensa kanssa, mutta kuuntelivat, kun minulla oli asiaa. He hyväksyivät lapsensa sellaisina kuin he ovat, minulla oli kaikki rauha kasvaa omaksi itsekseni. En ole ikinä inhonnut tai hävennyt itseäni.
Mulla sama, kaikki tunteet on pitänyt kantaa yksin. Meillä ei kyllä edes iloihin osallistuttu. Kun kerroin äidille puhelimessa saaneeni yo-kirjoituksista huipputuloksen, sanoi hän vain "ihan kiva" ja ryhtyi sitten puhumaan muuta. Ja kyllä ,olen hävennyt itseäni niin paljon, että olisin varmaan 14-19 vuotiaana tarvinnut apua, terapiaa vähintäänkin. Minun asiani tai tunteeni eivät ole äitiä oikein koskaan kiinnostaneet. Joo, varmaan eivät kohdelleet meitä lapsia yhtä kauhealla tavalla kuin aiempi sukupolvi. Mutta he ainoastaan tarjosivat puitteet lapsen elämälle (katon pään päällä, ruuan) mutta muuten jättivät aivan yksin. Esim. koulun käyntiin ei puututtu millään tavalla. Ei kannustettu, ei tuettu, ei autettu. Kun ei kuulemma "tarvinnut". Kun sitten muutin pois kotoa opiskelemaan, mitään apua ei tarjottu. Itse sain organisoida kaiken. Mistään ei voinut tulkita, että pois muuttamiseeni muutenkaan olisi liittynyt vanhempieni osalta jotain tunteita.
Ja voin sanoa, että häpeä on vaikuttanut elämääni monella tavalla. Puolison valinnassa, ammatillisesti. But what can you do, sillä mennään mitä on annettu tai ehkä minun tapauksessa, jätetty antamatta.
Kun muutin kotoa pois, ei isäni edes ollut kotona, vaan jonkun ystävänsä luona. Nyt kun on 80-v haukkuu kiittämättömäksi ja valittaa, kun en pidä yhteyttä. Tuon muuton järjestin itse, poikaystäväni äiti ja hänen miesystävänsä auttoivat.
Vierailija kirjoitti:
Kun muutin kotoa pois, ei isäni edes ollut kotona, vaan jonkun ystävänsä luona. Nyt kun on 80-v haukkuu kiittämättömäksi ja valittaa, kun en pidä yhteyttä. Tuon muuton järjestin itse, poikaystäväni äiti ja hänen miesystävänsä auttoivat.
Ja oikeasti lapsi ei ole mitään velkaa vanhemmilleen. Emme me ole pyytäneet tänne syntyä. Itsekin olisin mielelläni jäänyt kokonaan syntymättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on syntynyt -50, minä 80-luvun alussa. Olin 11, kun äiti kerran mainitsi jotain kuukautisista, silloinkin katastrofaaliseen sävyyn, että oli se hirveää, kun hänellä 10-vuotiaana alkoi. Olin äärimmäisen kiusaantunut aiheesta ja totesin parilla sanalla lattiaan tuijottaen, että bilsan tunnilla kerrotaan asiasta. Kuudennella luokalla tuli postissa koko ikäluokan tytöille Alwaysin sidenäyte postissa ja toivoin vaan ettei äiti ollut ehtinyt nähdä. Kavereidenkaan kanssa en pystynyt puhumaan asiasta mitään, vaan uhosin jotain kylmästi, että mulla ei ainakaan ole niille (siteille) mitään käyttöä.
Kuudennen luokan keväällä kuukautiset alkoivat. En kertonut kenellekään. Vuotta vanhemman siskoni huoneesta löysin tamponipaketin, josta varastin kerran yhden, mutten uskaltanut ottaa enempää, ettei sisko huomaa. Kylpyhuoneen kaapissa ylähyllyn perällä piilotettuna oli äidin sidepaketti, josta otin ehkä yhden siteen/kierto, enempää en uskaltanut, ettei äiti huomaisi. Käytin siis aina vessapaperia alushousuissa. Kuukautiset olivat tosi runsaat ja ohi-, yli-, sivu- ja takavuotoja sattui usein. Yöllä petauspatjaan joskus vuosi, eikä sitä tahraa saanut millään pois. Oli kamalaa, kun piti mennä siskon kanssa ulos tamppaamaan patjat ja mietin aivan ahdistuksissani, kuinka saisin pidettyä patjan niin, ettei sisko näkisi tahraa. Minulla ei muistaakseni ollut edes sellaista käyttörahaa, että olisin pystynyt itse ostamaan kuukautissuojia.
Meillä ei voinut häpeältä edes käyttää sanaa ”nainen”, koska sekin oli jo liian seksuaalista. Taisin useimmiten sanoa ”akkeli”, jos piti johonkin naiseen viitata. Äidin en koskaan kuullut myöskään käyttävän sanoja nainen tai mies. Miehet oli muistaakseni ukkoja. Meillä ei koskaan käytetty edes monia ruuminosien nimiä. Sanat lantio, vyötärö, rinnat, kasvot - kaikki tabuja.
Rintaliivejä (jos äidin oli ihan pakko käyttää jotakin sanaa, hän kutsui niitä liiveiksi, ettei tarvitse mainita sanaa rinta) en saanut. Kuudennen luokan lopuksi olimme leirikoulussa ja minusta on sieltä kuvia, joissa kasvaneet rintani näkyvät t-paitojen läpi. Ensimmäiset ”liivini” olivat tädin ostama toppi. Nolotti hirveästi, kun piti näyttää äidille, mitä täti oli antanut. Yritin esittää asian suhteen täysin välinpitämätöntä, ihan kuin kyseessä olisi ollut maailman turhin vaatekappale, jolle ei minulla todellakaan olisi käyttöä. Käytin sitä yhtä ja samaa toppia vuosia. Pesin käsin ja kuivatin työpöytäni laatikossa. Muistelen, että äiti myös kerran antoi minulle jotkut vanhat, venyneet, nyppyyntyneet liivinsä. Siinä vaiheessa hän oli varmaankin lähes 50-vuotias ja kolme lasta synnyttänyt. Miten ihmeessä minun, teinitytön koko ja muodot olisivat olleet samat?! En voi käsittää. Kerran yhden kaverini äiti antoi minulle kylässä ollessani kaverini vanhat kaarituelliset liivit. Kaverin äiti varmaan sääli minua ja koki tarvetta auttaa, kun oli huomannut, ettei minulla ollut koskaan rintsikoita. Toisaalta en myöskään kehdannut käyttää niitä, koska äitihän olisi nähnyt ne vaatteiden läpi. Uskomatonta mutta totta, ostin ensimmäiset oikeat ja oikean kokoiset liivit, kun olin 24!
Ensimmäinen poikaystävä ja ensisuudelma minulla oli 22-vuotiaana. Äiti ei ole koskaan nähnyt minun edes pussaavan ketään miestä.
En muista, että äiti olisi ikinä halannut minua, pitänyt sylissä, lohduttanut empaattisesti kun olin lapsi. Äiti ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua. Äiti syyttää minua edelleen siitä, että olen niin sulkeutunut. Hänen seurassaan olenkin. Muuten kylläkin olen tosi avoin ihminen.
Minulle ei koskaan syötetty sellaista kuvaa, että naiseus, seksi tai kuukautiset jne. olisivat jotain rumaa tai likaista. Pidin tällaisia siis luonnollisina asioina, mutta ei niistä silti meilläkään osattu puhua. Kun kuukautiseni alkoivat, sanoin siitä lyhyesti äidille ja sain häneltä siteen. Siitä lähtien äiti osti siteet meille molemmille. Siteen vaihdon opettelin tekemään koulun vessassa niin, ettei kukaan kuule liimanauhan irroittamista. Ensimmäiset rintaliivit valitsin oma-aloitteisesti Anttilan kuvastosta ja sanoin äidille lyhyesti, että voidaanko tilata. Äiti tilasi. Kaikki postissa tulleet side- ja kondominäytteet valistusoppaineen nolottivat. Äiti tai isä toi ne koulupöydälleni eikä näistä mitään puhuttu, vaikka olisivat olleet hyvä keskustelunavaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttua. Olin 1-vuotias, kun äiti ja isä lähtivät viikon matkalle etelään ja minut jätettiin sijaisperheeseen. Kovasti tykkäsivät juoda, kunnes äiti raitistui ja alkoholista tuli hänen mielessään paholainen. Ihmisistä puhuttiin aina pahaa, TV:ssä olevia naisia haukuttiin ja arvosteltiin. Ystävinä naiset olivat äidin mielestä aivan kelvottomia. Kamalia haahkoja ja selkäänpuukottajia. Isä oli sovinisti ja ajan hengen mukaisesti petti äitiä ilmeisesti lukuisten naisten kanssa liikematkoillaan. Äiti ei olisi seksiä halunnutkaan, on kertonut sittemmin olevansa aseksuaali. Isä, silloin harvoin kun oli kotona, oli aina pahalla, väkivaltaisella tuulella.
Vierailija kirjoitti:
Äitini on syntynyt -50, minä 80-luvun alussa. Olin 11, kun äiti kerran mainitsi jotain kuukautisista, silloinkin katastrofaaliseen sävyyn, että oli se hirveää, kun hänellä 10-vuotiaana alkoi. Olin äärimmäisen kiusaantunut aiheesta ja totesin parilla sanalla lattiaan tuijottaen, että bilsan tunnilla kerrotaan asiasta. Kuudennella luokalla tuli postissa koko ikäluokan tytöille Alwaysin sidenäyte postissa ja toivoin vaan ettei äiti ollut ehtinyt nähdä. Kavereidenkaan kanssa en pystynyt puhumaan asiasta mitään, vaan uhosin jotain kylmästi, että mulla ei ainakaan ole niille (siteille) mitään käyttöä.
Kuudennen luokan keväällä kuukautiset alkoivat. En kertonut kenellekään. Vuotta vanhemman siskoni huoneesta löysin tamponipaketin, josta varastin kerran yhden, mutten uskaltanut ottaa enempää, ettei sisko huomaa. Kylpyhuoneen kaapissa ylähyllyn perällä piilotettuna oli äidin sidepaketti, josta otin ehkä yhden siteen/kierto, enempää en uskaltanut, ettei äiti huomaisi. Käytin siis aina vessapaperia alushousuissa. Kuukautiset olivat tosi runsaat ja ohi-, yli-, sivu- ja takavuotoja sattui usein. Yöllä petauspatjaan joskus vuosi, eikä sitä tahraa saanut millään pois. Oli kamalaa, kun piti mennä siskon kanssa ulos tamppaamaan patjat ja mietin aivan ahdistuksissani, kuinka saisin pidettyä patjan niin, ettei sisko näkisi tahraa. Minulla ei muistaakseni ollut edes sellaista käyttörahaa, että olisin pystynyt itse ostamaan kuukautissuojia.
Meillä ei voinut häpeältä edes käyttää sanaa ”nainen”, koska sekin oli jo liian seksuaalista. Taisin useimmiten sanoa ”akkeli”, jos piti johonkin naiseen viitata. Äidin en koskaan kuullut myöskään käyttävän sanoja nainen tai mies. Miehet oli muistaakseni ukkoja. Meillä ei koskaan käytetty edes monia ruuminosien nimiä. Sanat lantio, vyötärö, rinnat, kasvot - kaikki tabuja.
Rintaliivejä (jos äidin oli ihan pakko käyttää jotakin sanaa, hän kutsui niitä liiveiksi, ettei tarvitse mainita sanaa rinta) en saanut. Kuudennen luokan lopuksi olimme leirikoulussa ja minusta on sieltä kuvia, joissa kasvaneet rintani näkyvät t-paitojen läpi. Ensimmäiset ”liivini” olivat tädin ostama toppi. Nolotti hirveästi, kun piti näyttää äidille, mitä täti oli antanut. Yritin esittää asian suhteen täysin välinpitämätöntä, ihan kuin kyseessä olisi ollut maailman turhin vaatekappale, jolle ei minulla todellakaan olisi käyttöä. Käytin sitä yhtä ja samaa toppia vuosia. Pesin käsin ja kuivatin työpöytäni laatikossa. Muistelen, että äiti myös kerran antoi minulle jotkut vanhat, venyneet, nyppyyntyneet liivinsä. Siinä vaiheessa hän oli varmaankin lähes 50-vuotias ja kolme lasta synnyttänyt. Miten ihmeessä minun, teinitytön koko ja muodot olisivat olleet samat?! En voi käsittää. Kerran yhden kaverini äiti antoi minulle kylässä ollessani kaverini vanhat kaarituelliset liivit. Kaverin äiti varmaan sääli minua ja koki tarvetta auttaa, kun oli huomannut, ettei minulla ollut koskaan rintsikoita. Toisaalta en myöskään kehdannut käyttää niitä, koska äitihän olisi nähnyt ne vaatteiden läpi. Uskomatonta mutta totta, ostin ensimmäiset oikeat ja oikean kokoiset liivit, kun olin 24!
Ensimmäinen poikaystävä ja ensisuudelma minulla oli 22-vuotiaana. Äiti ei ole koskaan nähnyt minun edes pussaavan ketään miestä.
En muista, että äiti olisi ikinä halannut minua, pitänyt sylissä, lohduttanut empaattisesti kun olin lapsi. Äiti ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua. Äiti syyttää minua edelleen siitä, että olen niin sulkeutunut. Hänen seurassaan olenkin. Muuten kylläkin olen tosi avoin ihminen.
Aivan sanasta sanaan kuin omasta lapsuudesta. Ekat liivit ostin itse myös 18v iässä ja siihen asti käyttänyt yhtä ainoaa toppia, kaverilta saatua. Meillä vielä lisänä se että menkkatahroista raivottiin. Piti salaa yöllä pestä nyrkkipyykissä pikkarit ja kuivattaa salaa sängyn alla (olin virittänyt narun sinne sängyn sälepohjan alle). Jos oli lakanassa tahra, mulle karjuttiin että me ei tällaista huorailua haluta nähdä.
Samoin kun menkat alkoi ja äiti näki tahran lakanassa, karjui että nytkö se s*atanan huoraaminen alkoi!
Siinäpä kaikki ”lämpimät sanat ja valistus” kuukautisiin liittyen.
Itkettää ajatellakin millainen lapsuus oli. Omia tyttäriäni kohtelen kaikessa täysin toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytyy muistuttaa, että osan täällä kirjoittavien 70-luvulla syntyneiden vanhemmat ovat syntyneet 40- luvulla. Silloin oli vielä kylmää ja nälkää. Tarkoitus ei ole nyt silittää pois huonoa käytöstä, vaan todeta historian fakta.
Ymmärärn, että tämä palsta on keino vertaistukeen ja purkaa omaa kokemusta, josta ei välttämättä koskaan ole voinut puhua, omista vanhemmista puhuminen voi olla aika tabu.
Tällä on paikkansa ja hyvä niin!Taitaa olla toisen ketjun paikka, missä pohditaan syitä ja ajankuvan vaikutusta, miten se vaikuttaa ihmisiin ja kansakuntaan. Niin monella on tismalleen samat kokemukset, että joku yhteinen nimittäjä taustalla mielestäni täytyy olla. Tutkijoille hyvä paikka!
Mutta edelleenkään kaikilla 40-luvulla syntyneillä ei ole ollut "kylmää ja nälkää". Ja samassa perheessä on voinut kasvaa hyvin monenlaisia lapsia.
omista sisaruksistaan äitini on ainoa selkeästi narsistinen tapaus. Pääni puhki olen miettinyt että miksi. Mulla on liuta tätejä, ja heistä suurin osa on ihan normaaleja ja mukavia ihmisiä, osaa en tunne niin hyvin, että voisin varmaksi sanoa.
Onko äitisi mahdollisesti esikoinen? Olen myös miettinyt samaa asiaa, että miksi kolmesta sisaruksesta juuri äitini on se loputtoman itsekeskeinen, kaikille kateellinen, emotionaalisesti kylmä tapaus, kun taas tätini ovat lempeitä ja suvaitsevaisia ihmisiä. Vanhin lapsi kovin taakka?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini on syntynyt -50, minä 80-luvun alussa. Olin 11, kun äiti kerran mainitsi jotain kuukautisista, silloinkin katastrofaaliseen sävyyn, että oli se hirveää, kun hänellä 10-vuotiaana alkoi. Olin äärimmäisen kiusaantunut aiheesta ja totesin parilla sanalla lattiaan tuijottaen, että bilsan tunnilla kerrotaan asiasta. Kuudennella luokalla tuli postissa koko ikäluokan tytöille Alwaysin sidenäyte postissa ja toivoin vaan ettei äiti ollut ehtinyt nähdä. Kavereidenkaan kanssa en pystynyt puhumaan asiasta mitään, vaan uhosin jotain kylmästi, että mulla ei ainakaan ole niille (siteille) mitään käyttöä.
Kuudennen luokan keväällä kuukautiset alkoivat. En kertonut kenellekään. Vuotta vanhemman siskoni huoneesta löysin tamponipaketin, josta varastin kerran yhden, mutten uskaltanut ottaa enempää, ettei sisko huomaa. Kylpyhuoneen kaapissa ylähyllyn perällä piilotettuna oli äidin sidepaketti, josta otin ehkä yhden siteen/kierto, enempää en uskaltanut, ettei äiti huomaisi. Käytin siis aina vessapaperia alushousuissa. Kuukautiset olivat tosi runsaat ja ohi-, yli-, sivu- ja takavuotoja sattui usein. Yöllä petauspatjaan joskus vuosi, eikä sitä tahraa saanut millään pois. Oli kamalaa, kun piti mennä siskon kanssa ulos tamppaamaan patjat ja mietin aivan ahdistuksissani, kuinka saisin pidettyä patjan niin, ettei sisko näkisi tahraa. Minulla ei muistaakseni ollut edes sellaista käyttörahaa, että olisin pystynyt itse ostamaan kuukautissuojia.
Meillä ei voinut häpeältä edes käyttää sanaa ”nainen”, koska sekin oli jo liian seksuaalista. Taisin useimmiten sanoa ”akkeli”, jos piti johonkin naiseen viitata. Äidin en koskaan kuullut myöskään käyttävän sanoja nainen tai mies. Miehet oli muistaakseni ukkoja. Meillä ei koskaan käytetty edes monia ruuminosien nimiä. Sanat lantio, vyötärö, rinnat, kasvot - kaikki tabuja.
Rintaliivejä (jos äidin oli ihan pakko käyttää jotakin sanaa, hän kutsui niitä liiveiksi, ettei tarvitse mainita sanaa rinta) en saanut. Kuudennen luokan lopuksi olimme leirikoulussa ja minusta on sieltä kuvia, joissa kasvaneet rintani näkyvät t-paitojen läpi. Ensimmäiset ”liivini” olivat tädin ostama toppi. Nolotti hirveästi, kun piti näyttää äidille, mitä täti oli antanut. Yritin esittää asian suhteen täysin välinpitämätöntä, ihan kuin kyseessä olisi ollut maailman turhin vaatekappale, jolle ei minulla todellakaan olisi käyttöä. Käytin sitä yhtä ja samaa toppia vuosia. Pesin käsin ja kuivatin työpöytäni laatikossa. Muistelen, että äiti myös kerran antoi minulle jotkut vanhat, venyneet, nyppyyntyneet liivinsä. Siinä vaiheessa hän oli varmaankin lähes 50-vuotias ja kolme lasta synnyttänyt. Miten ihmeessä minun, teinitytön koko ja muodot olisivat olleet samat?! En voi käsittää. Kerran yhden kaverini äiti antoi minulle kylässä ollessani kaverini vanhat kaarituelliset liivit. Kaverin äiti varmaan sääli minua ja koki tarvetta auttaa, kun oli huomannut, ettei minulla ollut koskaan rintsikoita. Toisaalta en myöskään kehdannut käyttää niitä, koska äitihän olisi nähnyt ne vaatteiden läpi. Uskomatonta mutta totta, ostin ensimmäiset oikeat ja oikean kokoiset liivit, kun olin 24!
Ensimmäinen poikaystävä ja ensisuudelma minulla oli 22-vuotiaana. Äiti ei ole koskaan nähnyt minun edes pussaavan ketään miestä.
En muista, että äiti olisi ikinä halannut minua, pitänyt sylissä, lohduttanut empaattisesti kun olin lapsi. Äiti ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua. Äiti syyttää minua edelleen siitä, että olen niin sulkeutunut. Hänen seurassaan olenkin. Muuten kylläkin olen tosi avoin ihminen.
Aivan sanasta sanaan kuin omasta lapsuudesta. Ekat liivit ostin itse myös 18v iässä ja siihen asti käyttänyt yhtä ainoaa toppia, kaverilta saatua. Meillä vielä lisänä se että menkkatahroista raivottiin. Piti salaa yöllä pestä nyrkkipyykissä pikkarit ja kuivattaa salaa sängyn alla (olin virittänyt narun sinne sängyn sälepohjan alle). Jos oli lakanassa tahra, mulle karjuttiin että me ei tällaista huorailua haluta nähdä.
Samoin kun menkat alkoi ja äiti näki tahran lakanassa, karjui että nytkö se s*atanan huoraaminen alkoi!Siinäpä kaikki ”lämpimät sanat ja valistus” kuukautisiin liittyen.
Itkettää ajatellakin millainen lapsuus oli. Omia tyttäriäni kohtelen kaikessa täysin toisin.
Kyllä, tahriintuneita pikkareita pesin minäkin salaa käsin ja kuivatin siellä samaisessa työpöydän laatikossa. Niistä ei monesti saanut tahroja kokonaan pois, mutta säilytin ja käytin niitä silti, koska muuten alusvaatteet olisivat loppuneet kesken.
Äitin äiti oli kutsunut äitiä teininä huoraksi. Minun äitini oli tehnyt sen parannuksen, ettei huoritellut meitä. Kuitenkin nolasi minua esimerkiksi vaatteistani. Kerran esimerkiksi sanoi, että alushousujeni saumat näkyvät college-housujeni läpi ja että hänen pitää kieltää niiden housujen käyttö, koska ”ällöttävät keski-ikäiset ukot katsovat ja kuolaavat”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tuttuja piirteitä. Vanhemmat syntyneet -40 luvulla, itse -70 luvulla.
En ole tuntenut, että minua rakastettaisiin. Ei ole ollut fyysistä hellyyttä eikä henkistä läheisyyttä. Myös vanhempien avioliitto, nyt jo päättynyt, oli kylmä. Ei oltu läsnä, ei puhuttu tärkeistä asioista. Tuttua on tuo toisten haukkuminen. Äiti arvosteli tuttavaperheitä, sukulaisia, työkavereita, jopa lastensa kavereita. Arvostelu on jatkunut näihin päiviin saakka. Seuraus: äidillä ei ole enää yhtään ”vertaistaan” kaveria, vaan jäljelle jääneet ovat hännystelijöitä jotka ihailevat narsistia. Äiti ei siedä minkäänlaista kritiikkiä, ei edes neutraaleja toteamuksia, jos ne eivät ole hänen toimintaansa tukevia.
Vain oma ammatti on arvostettu (eräs akateeminen ala), muissa oli jotain epäilyttävää. Yrittäjät olivat huijareita. Tämä on vaikuttanut omiinkin uravalintoihin niin, että olen ajautunut itselle väärälle alalle, josta nyt rimpuilen irti. Itse olin koulussa ja urheilussa menestyvä, joten äiti kehuskeli ja kehuskelee edelleen menestykselläni muille, mutta minun suuntaan on pääosin tyly ja halveksiva. Veljeäni kohtaan käytös on ollut erilaista.
Rahanpuutteesta valitettiin aina, vaikka vanhempani olivat hyvin tienaavissa ammateissa. Alusvaatteita ei ostettu, käytin samoja alushousuja varmaan koko lapsuuteni. Koska kasvoin hitaasti, jouduin käyttämään myös samoja ulkovaatteita vuosia, vaikka ne jäivät pieneksi. Yläasteella tuli joskus jo sanomista pienistä vaatteista. Kun mainitsin tästä äidille ja kieltäydyin pitämästä enää kyseistä vaatekappaletta, äiti sai hirveän raivokohtauksen ja syytti minua itsekkääksi ja kiittämättömäksi. Samaan aikaan veljeni oli toki saanut jo lukuisat uudet ulkovaatekerrat. Harrastuksiin kuljettiin pääosin yksin (6-vuotiaasta lähtien), mutta bussilippuihin ei annettu rahaa. 80-luvulla julkinen liikenne ei ollut kyseisellä paikkakunnalla kovinkaan kehittynyttä. Kerran harrastuksesta palatessa seisoin toista tuntia vesisateessa odottamassa bussia jota ei tullut. Olin noin 8-vuotias. Soitin vanhemmilleni (kolikkopuhelimesta) ja kysyin voisivatko tulla hakemaan. Seurauksena oli hirveä raivokohtaus, kuinka kehtaan tehdä tällaista. Vanhemmilla ei ollut mitään harrastuksia muuta kuin television katsominen, joten oletettavasti olisi joskus voinut olla aikaa lasten harrastuksiin. Ikinä eivät olleet katsomassa treenejä, pelejä tai mitään muutakaan.
Näitä juttuja voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta eniten ihmetyttää se ettei äiti ole millään lailla kehittynyt ihmisenä. Lapsenlapsetkaan eivät kiinnosta, muuten kuin että voi kehuskella heistä muille. Äiti ei vietä heidän kanssaan aikaa kuin pakosta, mutta lähettelee esim. minun facebook-sivuilta ottamiani kuvia muille, ikäänkuin olisi itse ollut jotenkin mukana noissa tapahtumissa.
Sattuu sydämestä katsoa tuota Viestejä tuonpuoleisesta -ohjelmaa, tiedättekö sen? En ota sinänsä kantaa ohjelman tapahtumiin muuten, mutta tosiaan sydämestä puristaa se lasten kaipaus edesmenneitä ihania, lämpimiä, rakastavia vanhempiaan kohtaan.
Oma äitini elää vielä ja olen monesti miettinyt miltä se tuntuu kun hänestä joskus aika jättää. Saattaa harmittaa, että mahdollisuus asioista puhumiseen on sitten lopullisesti ohi. Ikävä kyllä muuten en osaa ajatella että kaipaisin häntä. Ehkä pelkään, sikäli kun sielunsa jää jonnekin ulottuvuuteen kiertämään (kuten ohjelmassa annetaan ymmärtää), että paljonko hän pääsee laittamaan kapuloita rattaisiini... No ei, kunhan vitsailen. Vai vitsailenko 🤔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli paljon samaa. Äiti s. 1931, minä 1956. Kuukautisten alku. Asioista ei puhuta. Isän kyttääminen. Vähättely. Olen 6 laud. yo ja akateeminen. Ei ole lapsia mihin olen tyytyväinen. Parisuhteita vähän.
Kiitos kaikki ihmiset jotka olette kirjoittaneet tänne. Tämä on hyvin tärkeä ketju.
Vierailija kirjoitti:
Entäpä jos kaikelle tunnevammaisuudelle on niinkin yksinkertainen selitys kuin luterilaisuus?
Väärin arvattu. Luterilaisuus on Suomessa sen verran uutta, että viimeiset noitarummut on poltettu pari sataa vuotta sitten.
Ehkä sota-aika on vaikuttanut enemmän, sillä tähän kirjoittaneiden vanhemmat olivat sodan nähneen sukupolven lapsia, vaikka olisivat itse syntyneet sodan jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytyy muistuttaa, että osan täällä kirjoittavien 70-luvulla syntyneiden vanhemmat ovat syntyneet 40- luvulla. Silloin oli vielä kylmää ja nälkää. Tarkoitus ei ole nyt silittää pois huonoa käytöstä, vaan todeta historian fakta.
Ymmärärn, että tämä palsta on keino vertaistukeen ja purkaa omaa kokemusta, josta ei välttämättä koskaan ole voinut puhua, omista vanhemmista puhuminen voi olla aika tabu.
Tällä on paikkansa ja hyvä niin!Taitaa olla toisen ketjun paikka, missä pohditaan syitä ja ajankuvan vaikutusta, miten se vaikuttaa ihmisiin ja kansakuntaan. Niin monella on tismalleen samat kokemukset, että joku yhteinen nimittäjä taustalla mielestäni täytyy olla. Tutkijoille hyvä paikka!
Mutta edelleenkään kaikilla 40-luvulla syntyneillä ei ole ollut "kylmää ja nälkää". Ja samassa perheessä on voinut kasvaa hyvin monenlaisia lapsia.
omista sisaruksistaan äitini on ainoa selkeästi narsistinen tapaus. Pääni puhki olen miettinyt että miksi. Mulla on liuta tätejä, ja heistä suurin osa on ihan normaaleja ja mukavia ihmisiä, osaa en tunne niin hyvin, että voisin varmaksi sanoa.
Onko äitisi mahdollisesti esikoinen? Olen myös miettinyt samaa asiaa, että miksi kolmesta sisaruksesta juuri äitini on se loputtoman itsekeskeinen, kaikille kateellinen, emotionaalisesti kylmä tapaus, kun taas tätini ovat lempeitä ja suvaitsevaisia ihmisiä. Vanhin lapsi kovin taakka?
Vanhemmat ovat kokeneempia seuraavien lasten kanssa. Olen myös joskus kuullut, että vanhemmille riittää yksi lapsi pilattavaksi omien neuroosiensta takia.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kiinnostavaa miten systemaattisesti lapsiaan pahoinpidelleet ja hakanneet järjestään kieltävät ja kiistävät väkivallan - eli kirkkain silmin valehtelevat. Tajuan sen että narsistit toimii näin, omista vanhemmista toinen on todella selkeä umpinarsisti, mutta se ”terveempi” on ihan samanlainen. Saanut itse nyrkistä ja remmistä myös ja silti väittää kivenkovaan että koskaan ei lapsuudenperheessä ole keneltäkään hiuskarvaakaan katkaistu, väkivaltaa ei ollut!
Ei jokainen näistä voi olla narsisti, ja silti 99% valehtelee ja kiistää ja kieltää. Tän on pakko olla joku tunneongelma, tunteenkäsittelyongelmatai oman toiminnanohjauksen ongelma. Mulla esim se terveempi vanhempi oikein kolmevuotiaan tasolla inttää, siis että ei, ei, ei, ei varmasti ollut mitään, ei ikinä ollut mitään, ei ole totta! Siis näin sanoo ihminen joka on itse saanut kymmeniä ellei satoja kertoja turpaan ja todistanut kun lapsia yli 15 vuoden ajan jatkuvasti pahoinpideltiin.
Alan kallistua siihen jo sanottuun seikkaan että näiden tunne-elämän taso on kiukku-taaperon tasolla. Olisi kiinnostava tietää mikä tuon teki. Että ihmisen kasvu ja kypsyminen keskeytyi ja sillä uhma-taaperon tasolla (kiukku, kiristys ja uhkailu, raivarit, väkivalta tms) on menty KOKO ELÄMÄ. Aivan käsittämätöntä. Sekin on käsittämätöntä miksei kukaan koskaan vaatinut näiltä sitä että voisi kasvaa, kehittyä ja kypsyä, ja alkaa käyttäytymään vähän paremmin.
Narsismi ilmenee asteikolla ja on selviytymiskeino juuri tuohon kuvaamaasi keskenkasvuisuuteen. Mielestäni siinä OSA ihmisestä on suorastaan mielisairas tai psykoottinen, ja kykenee vääristämään totuutta käsittämättömän totaalisesti. Tämä tapahtuu jotta oma heikko ”minä” ei särkyisi itselle epäedullisen asian paljastuessa.
Ihminen tarvitsisi paljon suojaa ja myös rakkautta, kuuntelua ja henkistä tukea kasvaakseen aikuiseksi ja saadaakseen vahvan ”minän”.
Vierailija kirjoitti:
Halusin vain kertoa. Kun tämä ketju vuonna 2014 alkoi, olin jo hylännyt aikeet hankkia lapsia. Ketjun lukeminen oli kuitenkin minulle aivan järisyttävän terapeuttinen prosessi ja tajusin, että minun on mahdollista olla hyvä äiti, vaikken olekaan sellaisen mallia omasta kotoa saanut. Voin todellakin "olla itse se äiti, jota lapsena kaipasin".
Minulla on nyt oma pieni tytär ja olen hänelle hyvä äiti. Aion olla elämäni loppuun. :)
Samoja fiiliksiä ollut äidiksi tulemisesta mutta muistahan että monessa kommentissa oli että lapsuus oli ihan mukavaa kunnes täytti 11. Sama itsellä, muistan kyllä muutamia yksittäisiä ikäviä juttuja sitä ennen mutta teini-iässä pääsi ns. helvetti irti. Muistaako sitä sitten kun se oma lapsi kiukuttelee sulle sitä teininä? Itsekin aina ajatellut että kyllä tekisin kaiken toisin ja olisin hyvä äiti varmaan pienelle lapselle mutta toi teini-ikä, se pelottaa jos saan tyttölapsia :(
Sota-ajan eläneillä oli monilla jonkinlainen sotatrauma, ja sodan jälkeen haluttiin vain jatkaa elämää. Tunteista ja ongelmista ei puhuttu, eikä niihin mitään apua siihen aikaan ollut mahdollista saadakaan. Kun ukot joivat keskenään niin kerrottiin sotajuttuja (ja sitten ehkä mentiin kotiin hakkaamaan akka ja lapset...), mutta ei niitä asioita muuten käsitelty. Tämän vuoksi heidän lapsensa, eli pian sodan jälkeen syntyneet, oppivat että tunteet ovat vaarallisia eikä niistä sovi puhua. Tästä syystä voimakkaiden tunteiden käsittely voi olla heille mahdotonta. Elämä oli melko kovaa ja köyhää vielä sodan jälkeen ja työn tekemistä arvostettiin. Koko ihmisarvo oli itse asiassa kiinni siitä, miten paljon töitä teki, muulla ei ollut niin väliä. Tällaisia ihmisiä on kyllä minullakin lähipiirissä. Maailma on nykyään erilainen, töitä ei ole niin helppo saada eikä myöskään ole aina yhtä helppo pärjätä nykyajan töissä. Tätä vanhempi sukupolvi ei oikein ymmärrä. Aina tulee niitä juttuja että "kyllä minä sain aina töitä kun menin vaan kysymään", ja "en ole montaa päivää ollut sairaslomalla". En tiedä mitä siinä voi tehdä tai sanoa, luultavasti ei mitään...
Tämä lapsen yksin jättäminen oli kyllä hirveää. Pienenä 3-5 v ikäisenä minut jätettiin konreettisesti yksin -vanhemmat lähtivät illaööa ravintolaan ja minut yksin kotiin. Useampi kerta oli kun heräsin kauhuissani yksin kotoa eikä ketään aikuista, paniikissa harhailin ja itkin peloissani nurkassa kyhjäten.
Yhtä pahaa oli koululaisena.8-9v ikäisenä mun piti yksin varata hammaslääkäri ja mennä yksin bussilla sinne. Oli vielä vaihtobussi eli siis kahdella eri linja-autolla. Pelotti ja jännitti.
Kaikki lääkärit piti varata yksin ja mennä sinne yksin. Kaikkiin harrastuksiin piti ilmoittaa itsensä ja mennä itse yksin. Yhtään missään eivät auttaneet. Pitkin hampain mäkättäen maksettiin harrastusmaksut (edulliset).
Jo 9-10v iässä piti yksin koulun jälkeen käydä kaupassa, kuoria perunat, laittaa ruoka viideksi. Piti imuroida ja pestä lattiat.
Aivan liian paljon ”itseäänäisyyttä” liian varhain. Olin reipas ja rohkea ulkoisesti, peloissani ja kauhuissani sisäisesti. Oli pakko hoitaa selliset asiat joita normaalissa perheessä vanhemmat hoitaa. Muistan yhdenkin kerran kun olin pahasti kipeä ja 10v ikäisenä menin yksin illalla bussilla päivystykseen. YKSIN! Kuumeessa ja pelokkaana.
Mutta tuota se oli kasarilla. Ei vain minulla vaan monilla muilla. Ekaluokkalaisena piti jo olla reipas ja itse hoitaa lääkärit.