Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Olen käynyt silloin tällöin ketjua lukemassa ja ihmettelen aina kuinka yleisiä nämä kokemukset ovat. Toisaalta lohdullista ja toisaalta surullista.
Koin oivalluksen lukiessani että 'ei hitto, minähän olen ihan tavallinen ja normaali, mutta lapsuuden perheeni oli sairas.'
Olen syntynyt 70-luvun lopussa ja vanhempani 50-luvun alussa. Kotonani oli tätä tuttua, väkivaltaa ja lyttäämistä. Isäni on köyhistä oloista Lainnusta, jossa asui syrjäisellä tilallla ison lapsikatraan nuorimpana. Se vähän mitä tuosta ajasta tiedän kuuulostaa painajaiselta. Rajua väkivaltaa, sodassa mielenterveytensä menettänyt isä, joka simputti lapsia ja vaimoa mielivaltaisesti.
Isäni ei vain oppinut tuosta koskaan pois, vaan sama jatkui omia lapsia kohtaan. Emme ole väleissä, en pysty kohtaamaan isääni aikuisena enää niin kovaa väkivaltaa koettuani. Äitini suojautui isäni väkivallalta ja pimeältä puolelta niin että manipuloi isääni käyttämään väkivaltaa minua kohti. Antoi isän pajoinpidellä minua, jotta itse sääästyisi.
Olin nuori aikuinen, kun äiti ilkkui, sille ei vain ole muuta sanaa, kuinka kukaan mies ei ole häntä koskaan lyönyt. En vastannut siihen mitään.
Ehkä äitini kommentissa oli kateutta, olin jo silloin yhdessä mieheni kanssa, joka on rauhallinen, harkitseva, osaa keskustella, ei koskaan löisi ketään, arvostaa naisia ja rakastaa ja näyttää rakkautensa minulle ja tyttärillemme.
Silti kommentti satutti, ja ihmettelytti. Mikäs ylpeyden aihe se nyt? Eikö lähtökohtainen oletus parisuhteessa ja perheessä ole se ettei kukaan kohtaa väkivaltaa.
Traumat nousevat pintaan välillä ja joskus kamppailen huonon itsetunnon kanssa, muttta olen kiitollinen että selvisin kuitenkin kohtuullisen hyvin. Oma perheeni on ihana, ja yritän kaikin tavoin olla hyvä äiti tytöilleni.
Olen myös löytänyt nelikymppisenä ammmatillisen kunnianhimon, jota pidin pitkään piilossa, koska uskoin olevani huono, enkä lainkaan hyvien asioiden arvoinen.
Kiitos kaikille ihanille kirjoittajille, kaikkea hyvää teillle ja voimia!
Mulla sama kuvio, raivohullu julma väkivalta isä, ja passiivis-aggressiivinen alistuva äiti - joka sitten purkaa kiukkunsa lapsiinsa ilkeilemällä ja halveksimalla.
Mua kiinnostaa mikä on suhteesi äitiin? Minä pitkään pidin äitiä uhrina mutta sittemmin tajusin että äiti on yhtä ilkeä. Antoi hakata lapsiaan, ei puuttunut tai puolustanut. Usutti myös isän lasten kimppuun ”kantelemalla” mitä tuhmaa muka oltiin tehty (usein valehteli ja suurenteli asioita), tällä lailla vältti itse väkivallan kun antoi hakata lapsia.
Lisäksi ilkeili ja v*ttuili ja tuhosi lasten itsetunnon. Äitiä varmaan kiukutti kun isä ensin kiusasi äitiä, äiti sitten laittoi vahingon kiertoon purkamalla oman ahdistuksen ja raivon lapsiinsa.
Äiti salli ja antoi kaiken tapahtua, piti kulisseja ja piilotti ja salaili, ja tietenkin nyt aikuisiällä ollessani kiistää ja kieltää mitään koskaan tapahtuneen.
Olen alkanut inhota äitiä syvästi. Isän kanssa välit olleet poikki jo 20v ajan ja reilu vuosi sitten meni äidinkin kanssa välit.
Kamala sanoa mutta en kumpaakaan tipan vertaa ikävöi tai kaipaa. Ainoa mitä ajattelen on se että pelkään niiden vanhuutta ja sitä että onko mun pakko niitä alkaa auttamaan (en todellakaan halua!). Saisivat kyllä kitua puolestani kahdestaan. Perintö on jo minulta pois otettu ”rangaistukseksi”, lähinnä naurattaa että he luulevat voivansa minua perinnöllä jotenkin ohjailla tai toimintaani muuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytyy muistuttaa, että osan täällä kirjoittavien 70-luvulla syntyneiden vanhemmat ovat syntyneet 40- luvulla. Silloin oli vielä kylmää ja nälkää. Tarkoitus ei ole nyt silittää pois huonoa käytöstä, vaan todeta historian fakta.
Ymmärärn, että tämä palsta on keino vertaistukeen ja purkaa omaa kokemusta, josta ei välttämättä koskaan ole voinut puhua, omista vanhemmista puhuminen voi olla aika tabu.
Tällä on paikkansa ja hyvä niin!Taitaa olla toisen ketjun paikka, missä pohditaan syitä ja ajankuvan vaikutusta, miten se vaikuttaa ihmisiin ja kansakuntaan. Niin monella on tismalleen samat kokemukset, että joku yhteinen nimittäjä taustalla mielestäni täytyy olla. Tutkijoille hyvä paikka!
Mutta edelleenkään kaikilla 40-luvulla syntyneillä ei ole ollut "kylmää ja nälkää". Ja samassa perheessä on voinut kasvaa hyvin monenlaisia lapsia.
omista sisaruksistaan äitini on ainoa selkeästi narsistinen tapaus. Pääni puhki olen miettinyt että miksi. Mulla on liuta tätejä, ja heistä suurin osa on ihan normaaleja ja mukavia ihmisiä, osaa en tunne niin hyvin, että voisin varmaksi sanoa.
Tätä minäkin yritin selittää aiemmin. Esim oma kaltoinkohteleva vanhempani oli rikkaasta yrittäjäperheestä, vauras koti ja hyvin kohdeltu. SILTI hänestä tuli julma lapsen kaltoinkohtelija ja hirviövanhempi. Tätä ilmiötä suurten ikäluokkien julmasta vanhemmuudesta ei voi -eikä saa! - laittaa minkään ”kylmyyden ja köyhyyden” piikkiin. Olihan esim omilla isovanhemmillani vielä kylmempää ja köyhempää ja silti he olivat lämpimiä ja rakastavia!
Vierailija kirjoitti:
Täytyy muistuttaa, että osan täällä kirjoittavien 70-luvulla syntyneiden vanhemmat ovat syntyneet 40- luvulla. Silloin oli vielä kylmää ja nälkää. Tarkoitus ei ole nyt silittää pois huonoa käytöstä, vaan todeta historian fakta.
Ymmärärn, että tämä palsta on keino vertaistukeen ja purkaa omaa kokemusta, josta ei välttämättä koskaan ole voinut puhua, omista vanhemmista puhuminen voi olla aika tabu.
Tällä on paikkansa ja hyvä niin!Taitaa olla toisen ketjun paikka, missä pohditaan syitä ja ajankuvan vaikutusta, miten se vaikuttaa ihmisiin ja kansakuntaan. Niin monella on tismalleen samat kokemukset, että joku yhteinen nimittäjä taustalla mielestäni täytyy olla. Tutkijoille hyvä paikka!
Minä olen syntynyt -90 ja vanhempani 40- ja 50-luvuilla.. Olen tänne kirjoittanut äidistäni ja tunnistan monista kirjoituksista tuttuja elementtejä. Yksikään isovanhemmistani ei ollut sodassa: Äidin vanhemmat olivat sota-aikaan teini-ikäisiä ja isän isä ei joutunut rintamalle, vaan oli muissa tehtävissä. Mitään sotatraumoja ei pitäisi meidän suvussa olla ainakaan siinä määrin kuin rintamalla olleilla.
Äidilläni on useampi sisarus, ja he kaikki ovat rentoja ja avoimia. Ne, joilla on lapsia, ovat rakastavia ja kunnioittavia lapsiaan kohtaan. Minun äitini naureskelee "lässytykselle" eikä ikimaailmassa sanoisi mitään hellää meille lapsille. Arvostelua kyllä piisaa. Hän on omasta mielestään erinomainen äiti. Monessa asiassa onkin, mutta tunnekasvatus jäi täysin nollaksi. En edes muista, koska olen viimeksi halannut tai koskettanut äitiäni. Varmaan joskus tarhaikäisenä. En tiedä, miksi äitini on niin erilainen kuin sisaruksensa. Hän on katraan keskeltä eli tuskin on joutunut esim. huolehtimaan pienemmistä tms.
Huh, taisin löytää sielunsiskoni, ellet sitten ole siskoni täällä kirjoittelemassa, olisin voinut kirjoittaa vanhemmistani ihan samalla tavalla.
Olen siis se, jota isä Kainuusta pahoinpiteli. No, suhde äitiin on sellaista tasapainoilua, etten jaksaisi. Vanhempani ovat sitten lapsuuteni eronneet ja äidin uusi mies on leppoisampi kuin isäni, mutta viinaa ottaessaan aika ikävä tapaus. Olen mennyt siihen lankaan että pidän välejä yllä jotta tytöillä olisi edes yksi isovanhempi, mieheni vanhemmat ovat kuolleet suhteellisen nuorina, joten sieltä ei mummoja tai vaareja ole.
Äitini kanssa voi puhua vain hyvin pintapuolisista asioista, ja silloinkin vain jos se häntä huvittaa. Kaikki tärkeämpi kuitataan sanomalla ei nyt puhuta ikävistä asioista.
Lisäksi tyttäret, jotka nyt teinejä huomaavat joskus mummon vähättelevän minua ja mikä vielä pahempaa, heitä itseään. Olevat kuitenkin onneksi varustettuna paremmalla itsetunnolla kuin minä, joten pyörittelevät silmiään ja sanovat että joo joo! Tyttöni ovat ihania ja kerron sen heille usein:):)
Äitini yleensä sitten huolehtii että piikittelee minua ihan mistä tahansa, töistäni, ulkonäöstä, miehestäni, joka on kuulemma onneton vätys jne jne.
Olen ulkonäöltäni isäni näköinen ja saan siitä joskus rumaa kuittailua äidiltäni, hän vaaleana on kuulemma kauniimpi kuin minä tummatukkainen ja-silmäinen, aivan kuin tähän voisi jotenkin vaikuttaa. Onneksi tyttöjen ulkonäköä ei ole repostellut.
Välit ovat etääntymässä, enkä haluaisi äitiäni hoitaa kun ikääntyy.
En vain jaksaisi enää, ja haluaisin jo rauhaa ja ihan tavallista onnea omalle perheelleni. Äitini on meitä välillä häiriköinyt ja yrittänyt laittaa kiilaa minun ja mieheni väliin.
Onneksi välimatkaa on muutama sata kilometriä, joten kovin usein ei nähdä. Lisäksi minäkin saan puhelut loppumaan, kun tuon esiin esim. jotain tunteisiin liittyvää.
En voi kuin hieman surullisena ihmetellä miten samanlainen kokemus meillä on. Toivon että nyt aikuisena sinullakin on hyviä asioita elämässäsi.
Yksi tekijä on ehkä ollut tuo että miehet kohtelivat vaimojaan usein paskasti (haukkuivat, nimittelivät, alistivat, väheksyivät, ja mukiloivat, se vaimon piekseminen oli jopa ihan ”hyväksyttyä” ja sillä joskus miehet vitsaili ja naureskeli keskenään).
Tästä naiset/äidit ahdistui ja kiukustui ja ärsyyntyi ja sitten k*stivat eteenpäin ja purkivat pieksämällä ja ilkeilemällä omille lapsilleen. Kun ne näiden boomeri äitien omat tunnetaidot aikuisenakin olivat neljävuotiaan luokkaa.
Ja sitä ne ovat nyt vieläkin kun niillä on ikää 70, edelleen kiukuttelevia nelivuotiaita, ihan tuulella käyviä (sanovat ja tekevät mitä mieleen tulee ilman suodatinta, kiukutellaan ja katkotaan välejä tunnepuuskissa, mennään aivan tunteen vallassa ilman aikuista ohjaksissa).
Tasa-arvo oli tosiaan kaukainen utopia. Muistan että meilläkin äiti palveli ja hyysäsi isää, silitti vaatteet valmiiksi, laittoi seuraavan päivän vaatteet valmiiksi, kuori isälle perunat, kokkasi ja palveli, sitten palkaksi sai mustan silmän ja kurittamista - ja kivasti sitten äiti teki tätä samaa lapsilleen purkaessaan omaa stressiä ja kiukkua.
Ei tämä kaikkea selitä ollenkaan (oli tasa-arvoisiakin perheitä ja tunnetaitoisia ihmisiä) mutta osan ehkä.
Sellaisen eron huomasin myös lapsena että ne vanhemmat jotka olivat muuttaneet maalta kaupunkiin oli niitä väkivaltaisimpia ja huonosti lapsiaan kohtelevia ja - nyt tulee mielenkiintoinen teoria! - olivat myös niitä jotka ”heittivät” lapsensa ulos heti 18v iässä ja jättivät pärjäämään yksin ilman apua ja tukea.
Sitten taas kaupungissa pitempään useamman sukupolven asuneet ymmärsivät jo lempeän kasvatuksen ja tajusivat lapsen kehityksestä jotain.
Omat paskapäävanhemmat oli juuri maalta, eli eka sukupolvi kaupungissa, ja kasvatusopit oli maalta: lapsen on tehtävä työtä koko ajan, yhtään ei saa levätä kun se on laiskottelua, lapselta pitää hakata luulot pois, lapsi pitää alistaa ja nujertaa, lapsi heitetään pihalle 18v iässä ja siihen loppui kaikki apu, tuki, yhteydenpito ja välittäminen.
Huom! En väitä että KAIKKI maalta tulevat oli tällaisia, oli hyviäkin koteja, mutta mielestäni oli selkeä ero lastan kohtelussa ja lasten ymmärtämisessä ns. kaupunkilaisten ja maalaisten välillä.
Kellään muulla samoja huomioita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On samoja huomioita. Äitini kasvoi kaupungissa, työläisperheessä, jossa oltiin tehtaassa töissä sukupolvesta toiseen, ja fyysinen väkivalta ja kurittaminen oli jo silloin vierasta, äitini syntynyt 50- luvulla. Mutta ei äitini oppinut kotonaan mistään puhumaan, eikä keskustelemaan.
Isäni on pohjoisesta kotoisin, todelliselta syrjäseudulta, käytännössä tiettömän taipaleen takaa, ja väkivalta oli jotenkin luonteenomaista. Mitään itsehillintää tai harkintaa ei vain ollut. Heti kun jokin asia ei mennyt oman mielen mukaan seurasi katastrofaalinen räjähdys. Muistan isäni lyöneen minua kasvoihin ja repineen hiuksista useamman kerran, en tosin muista mikä oli niin kauhea asia, jonka pieni lapsi oli tehnyt saadakseen tämän kohtelun.
Ottaa välillä koville kun muistan näitä hetkiä, enkä ole niistä juurikaan puhunut. Nyt sitten kirjoitin tästä kaikkien nähtäville.
Yritän muistaa, että häpeä ei ole minun, minä oli lapsi, enkä tähän voinut mitenkään vaikuttaa.
Minusta on kiinnostavaa miten systemaattisesti lapsiaan pahoinpidelleet ja hakanneet järjestään kieltävät ja kiistävät väkivallan - eli kirkkain silmin valehtelevat. Tajuan sen että narsistit toimii näin, omista vanhemmista toinen on todella selkeä umpinarsisti, mutta se ”terveempi” on ihan samanlainen. Saanut itse nyrkistä ja remmistä myös ja silti väittää kivenkovaan että koskaan ei lapsuudenperheessä ole keneltäkään hiuskarvaakaan katkaistu, väkivaltaa ei ollut!
Ei jokainen näistä voi olla narsisti, ja silti 99% valehtelee ja kiistää ja kieltää. Tän on pakko olla joku tunneongelma, tunteenkäsittelyongelmatai oman toiminnanohjauksen ongelma. Mulla esim se terveempi vanhempi oikein kolmevuotiaan tasolla inttää, siis että ei, ei, ei, ei varmasti ollut mitään, ei ikinä ollut mitään, ei ole totta! Siis näin sanoo ihminen joka on itse saanut kymmeniä ellei satoja kertoja turpaan ja todistanut kun lapsia yli 15 vuoden ajan jatkuvasti pahoinpideltiin.
Alan kallistua siihen jo sanottuun seikkaan että näiden tunne-elämän taso on kiukku-taaperon tasolla. Olisi kiinnostava tietää mikä tuon teki. Että ihmisen kasvu ja kypsyminen keskeytyi ja sillä uhma-taaperon tasolla (kiukku, kiristys ja uhkailu, raivarit, väkivalta tms) on menty KOKO ELÄMÄ. Aivan käsittämätöntä. Sekin on käsittämätöntä miksei kukaan koskaan vaatinut näiltä sitä että voisi kasvaa, kehittyä ja kypsyä, ja alkaa käyttäytymään vähän paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ulkonäöltäni isäni näköinen ja saan siitä joskus rumaa kuittailua äidiltäni, hän vaaleana on kuulemma kauniimpi kuin minä tummatukkainen ja-silmäinen, aivan kuin tähän voisi jotenkin vaikuttaa.
Oih, miten olenkin tämän asian unohtanut! Minä ja äitini olimme tummia ja vähän pullukoita. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni isäni puhui varmaan pari kertaa viikossa, kuinka kauniit ja sivistyneet naiset ovat aina hoikkia ja vaaleita.
Isäni uusi puoliso oli sitten ihanan vaalea ja hoikka. Uusi puoliso on kiva ihminen. Jotain ironiaa olen näkeväni siinä, että hän sairastuttuaan lihoi 30 kiloa. Koronakeväänä ei päässyt kampaajalle, ja isäni kommentoi että on sen myötä ilmestynyt yllättävän tumma tukka. 😂 Tähän sopisi muutamakin isäni lapsuudessa usein toistama elämänohje, mutta jätetään välistä. 🤠
Vierailija kirjoitti:
Olen käynyt silloin tällöin ketjua lukemassa ja ihmettelen aina kuinka yleisiä nämä kokemukset ovat. Toisaalta lohdullista ja toisaalta surullista.
Koin oivalluksen lukiessani että 'ei hitto, minähän olen ihan tavallinen ja normaali, mutta lapsuuden perheeni oli sairas.'
Olen syntynyt 70-luvun lopussa ja vanhempani 50-luvun alussa. Kotonani oli tätä tuttua, väkivaltaa ja lyttäämistä. Isäni on köyhistä oloista Lainnusta, jossa asui syrjäisellä tilallla ison lapsikatraan nuorimpana. Se vähän mitä tuosta ajasta tiedän kuuulostaa painajaiselta. Rajua väkivaltaa, sodassa mielenterveytensä menettänyt isä, joka simputti lapsia ja vaimoa mielivaltaisesti.
Isäni ei vain oppinut tuosta koskaan pois, vaan sama jatkui omia lapsia kohtaan. Emme ole väleissä, en pysty kohtaamaan isääni aikuisena enää niin kovaa väkivaltaa koettuani. Äitini suojautui isäni väkivallalta ja pimeältä puolelta niin että manipuloi isääni käyttämään väkivaltaa minua kohti. Antoi isän pajoinpidellä minua, jotta itse sääästyisi.
Olin nuori aikuinen, kun äiti ilkkui, sille ei vain ole muuta sanaa, kuinka kukaan mies ei ole häntä koskaan lyönyt. En vastannut siihen mitään.
Ehkä äitini kommentissa oli kateutta, olin jo silloin yhdessä mieheni kanssa, joka on rauhallinen, harkitseva, osaa keskustella, ei koskaan löisi ketään, arvostaa naisia ja rakastaa ja näyttää rakkautensa minulle ja tyttärillemme.
Silti kommentti satutti, ja ihmettelytti. Mikäs ylpeyden aihe se nyt? Eikö lähtökohtainen oletus parisuhteessa ja perheessä ole se ettei kukaan kohtaa väkivaltaa.
Traumat nousevat pintaan välillä ja joskus kamppailen huonon itsetunnon kanssa, muttta olen kiitollinen että selvisin kuitenkin kohtuullisen hyvin. Oma perheeni on ihana, ja yritän kaikin tavoin olla hyvä äiti tytöilleni.
Olen myös löytänyt nelikymppisenä ammmatillisen kunnianhimon, jota pidin pitkään piilossa, koska uskoin olevani huono, enkä lainkaan hyvien asioiden arvoinen.
Kiitos kaikille ihanille kirjoittajille, kaikkea hyvää teillle ja voimia!
Tämä oli ihan älyttömän hyvä kirjoitus. Kertakaikkiaan. Minua kiinnostaa ihan tosi paljon, että mistä ja miten olet saanut voimia elää ja edetä elämässä, mahdollisuuksia, miehen, perheen....jne? Itse olen joutunut hakemaan tosi monessa kohtaa elämääni keskusteluapua. Periaatteessa aika samankaltaisen taustan takia olen vahva, mutta toisaalta kohtuuttoman ujo ja epävarma tekemisistäni. Aikaisemmin yritin keskittyä positiiviseen, mutta nyt 45-vuotiaana ensimmäinen ikäkriisini ja asiat tuntuu hankalilta ja esteisiltä. Nyt työelämään pääsy, omien rajojen puolustaminen, parisuhteen luominen tyhjästä (Tinderissä?) :(( jne. Viime aikoina vastaus mielessäni luiskahtaa aina sinne "no kun oli niin traumaattinen lapsuus niin ei voi onnistua..." ,(Tätä mantraa yksinäisestä päivästä toiseen.) Ironisinta on se, että olen tosi kiva, uskollinen ja lämmin ihminen, hyvin kaunis ja miellyttävä jne. Ihana lukea tätä sinun tekstiä, siitä tulee sellainen, että voipas, voi todellakin onnistua! Ihan missä vain!
Elikkä how did you do it?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vapailla ollessani palasin vielä ketjuun, eli olen , jonka kirjoitusta yllä kommentoitiin.
Ihan suoraan sanottuna en tiedä kuinka pääsin tähän. Välillä tosiaan traumat nousevat pintaan ja epäilen itseäni. Keskusteluapu on hieno juttu, olen itsekin käynyt työpsykologin puheilla pari kertaa, ja purkautuminen helpottaa. Löysin myös uutta näkökulmaa siten että oma elämäni, oma perheeni ovat valtavan tärkeitä ja menneisyys ei saa myrkyttää niitä.
Lisäksi jo nuorena tyttönä päätin, että jos en tapaa täysin erilaista miestä kuin isäni, olen mieluummin itseksekseni. Tässä minulla oli ehkä vain puhdasta onnea että sellainen mies tuli vastaan. Yli 20 vuotta olemme olleet yhdessä ja mahtuuhan siihen aikaan huonojakin hetkiä, mutta todella arvostan mieheni rauhallisuutta, harkintakykyä ja keskustelutaitoa. Kaikesta kokemastani huolimatta pystyn luottamaan että tämä mies rakastaa minua ja tyttöjämme. Ja uskallan itsekin rakastaa. Uskon että tässä on kyse onnenkantamoisesta, ja ehkä päätöksestä luoda jotain sellaista, mitä lapsuuden kodissa ei ollut.
Sama asia äitiyden suhteen, päätös olla erilainen äiti kuin omani. On ihanaa huomata että tyttöjeni kanssa välit ovat avoimet ja luottavaiset, ihanaa huomata tyttöjen kavereidenkin viihtyvän meillä.
Olen myös ajatellut että pääsin tähän, koska halusin pois siitä elämästä niin kovasti, tosin se vaatii työtä vieläkin
Äitini kyllä vieläkin pääsee ihon alle, mutta harvemmin. Välejä on pakko etäännyttää, jos haluan oman elämäni ja oman sieluni selviävän ilman kolhuja nyt aikuisena, enkä todellakaan halua tälläisiä kolhuja tytöilleni.
Aion myös jatkaa opintoja vielä näin nelikymppisenä, ammatillinen kunnianhimoni on todella herännyt, enkä aio sitä enää piilotella.
Ole ylpeä saavutuksistasi, itsenäinen ja itsellinen elämä on myös hienoa, olet pärjännyt elämässä omin voimin, ei se ole helppo juttu. Muista todellakin olevasi hyvä ja kaunis ihminen monella tavalla. Ja vielä lopuksi, meillä nelikymppisillä on aikaa vielä vaikka mihin, loppujen lopuksi ollaan vielä aika nuoria!
Vierailija kirjoitti:
Vapailla ollessani palasin vielä ketjuun, eli olen , jonka kirjoitusta yllä kommentoitiin.
Ihan suoraan sanottuna en tiedä kuinka pääsin tähän. Välillä tosiaan traumat nousevat pintaan ja epäilen itseäni. Keskusteluapu on hieno juttu, olen itsekin käynyt työpsykologin puheilla pari kertaa, ja purkautuminen helpottaa. Löysin myös uutta näkökulmaa siten että oma elämäni, oma perheeni ovat valtavan tärkeitä ja menneisyys ei saa myrkyttää niitä.
Lisäksi jo nuorena tyttönä päätin, että jos en tapaa täysin erilaista miestä kuin isäni, olen mieluummin itseksekseni. Tässä minulla oli ehkä vain puhdasta onnea että sellainen mies tuli vastaan. Yli 20 vuotta olemme olleet yhdessä ja mahtuuhan siihen aikaan huonojakin hetkiä, mutta todella arvostan mieheni rauhallisuutta, harkintakykyä ja keskustelutaitoa. Kaikesta kokemastani huolimatta pystyn luottamaan että tämä mies rakastaa minua ja tyttöjämme. Ja uskallan itsekin rakastaa. Uskon että tässä on kyse onnenkantamoisesta, ja ehkä päätöksestä luoda jotain sellaista, mitä lapsuuden kodissa ei ollut.
Sama asia äitiyden suhteen, päätös olla erilainen äiti kuin omani. On ihanaa huomata että tyttöjeni kanssa välit ovat avoimet ja luottavaiset, ihanaa huomata tyttöjen kavereidenkin viihtyvän meillä.
Olen myös ajatellut että pääsin tähän, koska halusin pois siitä elämästä niin kovasti, tosin se vaatii työtä vieläkin
Äitini kyllä vieläkin pääsee ihon alle, mutta harvemmin. Välejä on pakko etäännyttää, jos haluan oman elämäni ja oman sieluni selviävän ilman kolhuja nyt aikuisena, enkä todellakaan halua tälläisiä kolhuja tytöilleni.
Aion myös jatkaa opintoja vielä näin nelikymppisenä, ammatillinen kunnianhimoni on todella herännyt, enkä aio sitä enää piilotella.
Ole ylpeä saavutuksistasi, itsenäinen ja itsellinen elämä on myös hienoa, olet pärjännyt elämässä omin voimin, ei se ole helppo juttu. Muista todellakin olevasi hyvä ja kaunis ihminen monella tavalla. Ja vielä lopuksi, meillä nelikymppisillä on aikaa vielä vaikka mihin, loppujen lopuksi ollaan vielä aika nuoria!
Paljon onnea ja menestystä elämääsi! Olet viisas ja tajunnut lapsuuden kuvioiden hirveyden ja epänormaaliuden ajoissa. Olen samanikäinen kuin sinä, lapsia kaksi. Minulla meni yli 30 vuotta ennen kuin lopulta tajusin ettei minun elämäni tarvitse olla tällaista. Kun minussahan se vika oli aina ollut.
Menin naimisiin miehen kanssa, joka oli unelmieni prinssi ja erosin väkivaltaisesta juoposta. Tuo mies sai tuhottua koko elämäni, vei työn ja terveyden. On kuin isäni. En tajunnut sitä ennen lasten syntymää. Kiristää ja saa pidettyä minut otteessaan lasten kautta edelleen.
Tällä hetkellä kuvio on ihan sairas; en suostu enää kommunikoimaan exäni kanssa kuin lyhyesti viesteillä ja hän on sitten lähentynyt vanhempieni kanssa. Vanhempiani ei haittaa ex miehen väkivaltaisuus minua kohtaan ja meneillään on jonkinlainen lasten manipulointi minua vastaan.
En tajua mitä ihmettä voin tehdä. Välit vanhempiin ovat olleet muodolliset ja etäiset 10 vuotta. Lastenlasten elämässä heidät kai tulee pitää mukana, tykkäävät toisistaan. Pelkään vaan, että lapseni kasvavat jotenkin kieroon, vanhempi on 8v ja kyselee ja tajuaa jo melko paljon. Mielialalääkket hain jo itselleni, ehkä vähän turruttavat. Vinkkejä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ajattelen että sinä itse sanoit arvokkaita ideoita. Mieti näitä:
"ettei minun elämäni tarvitse olla tällaista" eli miten tämä sama voisi tulla esiin nyt tässä tilanteessa?
"Kiristää ja saa pidettyä minut otteessaan" eli miten vetää rajat kiristämiselle, tavallaan tässä kohtaa se, että älä pidä sitä itsestäänselvänä että juu niin nyt vain tapahtuu...
"Lastenlasten elämässä heidät kai tulee pitää mukana" eli mieti tarviiko. Tarviiko pitää jos mukana on henkistä väkivaltaa. Ja pelko siitä, että lasten mielenterveys tai sinun välit heihin vaarantuu.
Minusta nämä on hyviä ja orastavia oivalluksia joita olet vähän jo vahingossa sanonutkin.
Lisäksi sinulla on oikeus hakea apua lapsille lastenvalvojalta, sosiaalityöntekijöitä, perhetyöstä jne. Ja itsellesi ohjausta ja neuvontaa lääkäristä tai esim terveyskeskuksen psykologilta. Tilanteesi on aika haastava, nostan hattua että jaksat. Mutta hae ihmeessä apua.
Todellakin hae apua ja huolehdi itsestäsi. Olet raskaassa tilanteessa, ja sun jaksamisesta riippuu lastesikin hyvinvointi.
Huolehdi että pääset kasvattamaan omaa itsetuntoasi, ehkä helpommin sanottu kuin tehty, mutta kuten jo itse huomioit, näin miten nyt on ei tarvitse enää olla. Jos vain voit, kouluttaudu lisää tai uudelleen, huolehdi siitä että harrastat jotain itsekin. Niin, että voit olla pää pystyssä, ja ajatella mäkin osaan ja pystyn. Huolehdi myös siitä että lapsesi arvostavat sinua.
Mun äitini kyllä lyttää tilaisuuden tullen mut, mutta niitä tilaisuuksia vain ei tule kun siellä ei enää käydä. Mun teinit arvostaa minua, koska tietävät että hoidan sen minkä lupaan ja mikä pitää, muhun voi luottaa, mutta vaadin samaa luottamusta. Lisäksi lumilautaileva äiti on ainakin vielä ollut ihan siisti. Kiva yhteinen harrastus on hitsannut meitä muutenkin yhteen.
Ja aikuisena ei ole pakko kaikkeen. Jos joku on ikävä ihminen joka aiheuttaa ongelmia ja pahaa mieltä, sitä ei ole pakko pitää elämässään mukana, ei vaikka olisi oma vanhempi.
Tsemppiä sinulle, huolehdi itsestäsi oikein hyvin että jaksat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samanlainen tarina, mutta toisenlainen lopputulos.
Äiti syntynyt 40-luvun puolivälissä, minä 70-luvun puolivälissä. Lapsuuteni oli tunnekylmä ja traumaattinen. Äitini oli epävarma itsestään ja äitiydestään, hyvin epävakaa ja ennakoimaton, masentunut ja ahdistunut, ankara ja rakkaudeton. Kun myöhemmin sain omat lapseni, vannoin itselleni, että tämä sukupolvien ketju katkaistaan tähän. Mielestäni (ja miehenkin mielestä) ollaan siinä hyvin onnistuttu.
Poikkeuksellista on se, että äiti ja minä - kumpikin terapian tahoillaan läpikäyneenä - löydettiin näin aikuisiällä toisemme uudestaan. Tai ei edes uudestaan vaan ensimmäistä kertaa. Välillemme on vähitellen muodostunut lämmin ja luottamuksellinen ja jopa rakastava suhde. On pyydetty ja annettu anteeksi puolin ja toisin. Joskus elämässä käy näinkin. Olen tästä hyvin kiitollinen. En pelkästään äidin ja itseni vuoksi vaan myös siksi, että omat lapseni pääsivät tämän näkemään. Se on tehnyt hyvää koko perheelle. Eniten tästä voin kiittää omaa äitiäni. Hän hakeutui eläköitymisen jälkeen terapiaan omasta aloitteestaan ja halusi avata tämän lapsuudessa syntyneen umpisolmun. Kiitos äiti!
Vierailija kirjoitti:
Samanlainen tarina, mutta toisenlainen lopputulos.
Äiti syntynyt 40-luvun puolivälissä, minä 70-luvun puolivälissä. Lapsuuteni oli tunnekylmä ja traumaattinen. Äitini oli epävarma itsestään ja äitiydestään, hyvin epävakaa ja ennakoimaton, masentunut ja ahdistunut, ankara ja rakkaudeton. Kun myöhemmin sain omat lapseni, vannoin itselleni, että tämä sukupolvien ketju katkaistaan tähän. Mielestäni (ja miehenkin mielestä) ollaan siinä hyvin onnistuttu.
Poikkeuksellista on se, että äiti ja minä - kumpikin terapian tahoillaan läpikäyneenä - löydettiin näin aikuisiällä toisemme uudestaan. Tai ei edes uudestaan vaan ensimmäistä kertaa. Välillemme on vähitellen muodostunut lämmin ja luottamuksellinen ja jopa rakastava suhde. On pyydetty ja annettu anteeksi puolin ja toisin. Joskus elämässä käy näinkin. Olen tästä hyvin kiitollinen. En pelkästään äidin ja itseni vuoksi vaan myös siksi, että omat lapseni pääsivät tämän näkemään. Se on tehnyt hyvää koko perheelle. Eniten tästä voin kiittää omaa äitiäni. Hän hakeutui eläköitymisen jälkeen terapiaan omasta aloitteestaan ja halusi avata tämän lapsuudessa syntyneen umpisolmun. Kiitos äiti!
Ihanaa että jollain käy näin hyvin. Äitisi on tehnyt suuren teon menemällä terapiaan.
Oma äitini ei ikinä tule tekemään tätä. Hän on kaivautunut syyttelypoteroon ja syyttelee sieltä koko ajan miten kiittämättömät ja typerät lapset hänellä on, miten on lasten vika kun välit on huonot, miten huonoja lapsia hänellä on. Ei ikinä tule myöntämään että hän ja hänen julma väkivaltansa ja kaltoinkohtelunsa on se todellinen syy.
Kaikista ei ole muutokseen.
Suurilla ikäluokilla tuo toisten syyttely (ja täysi kyvyttömyys ottaa vastuu omista teoistaan) on todella yleistä. Omat vanhempani - juurikin julmat lasten kaltoinkohtelijat - ovat päättäneet olla aina kaikessa oikeassa ja mikään ei ole koskaan heidän syy. Ovat käyttäytyneet todella törkeästi paitsi lapsiaan, myös sisaruksiaan, sukuaan, naapureita ja tuttavia kohtaan. Kaikenlaista riitaa, tappelua, perintöhuijausta jne, joihin omat vanhempani ovat kiistatta olleet syyllisiä.
Heidän toimintatapansa on silti aina se että inttämällä syyttävät toista osapuolta, jankutus jatkuu ja jatkuu, ja jos toinen osapuoli yrittää puolustautua tai tuoda näkökantaansa esiin, vanhemmat tetraalisesti laittavat välit poikki. Sen jälkeen onkin helppoa olla oikeassa ja olla ”voittaja” kun toista osapuolta ei enää näe eikä sitä ole olemassa enää.
Tämä on vaan johtanut siihen että heillä ei ole enää kuin toisensa. Välit on jo poikki heidän sisaruksiin, muuhun sukuun, naapureihin, omiin lapsiin (enää yksi kolmesta lapsesta pitää etäisiä yhteyksiä)... siis kutakuinkin kaikkiin. Ja yhä vaan jatkuu se ”olemme oikeassa, kaikki muut on kieroja, huijareita, ilkeitä”-jankutus.
Mun mielestä tää on valtava sääli ja suru. En siis itsekään voi olla yhteyksissä, mun on pakko suojella itseäni, mutta ajatelkaa, jos nuo toimisivat toisin niin heillä voisi olla läheisiä ihmisiä ja lämpimiä suhteita, elämässä sisältöä.
Nyt sisältö on vaan katkera mäkätys ja haukkuminen kaksin. Mitäpä käy kun toisesta aika jättää?
Toisten syyttely on kieltämättä huomattava piirre omissa, 50-luvulla syntyneissä vanhemmissani. Olen viime aikoina yrittänyt ottaa puheeksi minua loukanneita asioita, kuten sitä, etten pidä äitini tavasta kutsua minun kotiini yllätysvieraita kysymättä minulta (olen monta kertaa sanonut, etten pidä tuollaisesta toiminnasta, mutta se vain jatkuu) ja minusta oli tosi outoa se, etteivät vanhempani huomioineet mitenkään sitä, että valmistuin yliopistosta (nopeasti hyvillä arvosanoilla pikkulapsiaikaan ilman tukiverkostoa). Näitä asioita ei kuitenkaan voida puhua ja selvittää, koska vanhempieni mukaan minä olen syyllinen ja ilmeisesti riitaa haastava ihminen, kun olen ottanut minua vaivaavat asiat puheeksi. Niinpä sitten tapahtuneet kaihertavat mieltäni ja en tiedä, miten tästä pääsee eteenpäin. Tuntuu, että ihan anteeksipyyntö ja lupaus siitä, ettei enää toimi noin, riittäisi - siis se, että tulisin kuulluksi.
Entäpä jos kaikelle tunnevammaisuudelle on niinkin yksinkertainen selitys kuin luterilaisuus?
Tarpeellinen keskustelu. Minua ei lapsuudenkodissani koskaan arvosteltu eikä mitätöity. Minulle on kehittynyt hyvä itsetunto ja -tuntemus.
Mutta... Minua ei myöskään kannustettu eikä tuettu asioissa, joissa olisin kaivannut aikuisen tukea ja opastusta tai vaikkapa kainaloa. Vanhempani ottivat hyvin vähän kantaa asioihini ja valintoihini.
Olin herkkä lapsi, mutta sitä ei huomioitu. Tai huomattu? Vanhempani olivat tavallaan paljonkin läsnä, mutta silti minun piti itsenäisesti hoitaa monia asioita, kuten terveyshuolet ja lääkärikäynnit, yläasteen alusta lähtien, eivätkä vanhempani puuttuneet niihin muutoin kuin maksamalla laskut.
Olen aikuisena ollut katkera siitä, miten yksin minut lapsena henkisesti jätettiin. Ei puhuttu mistään tärkeästä. Kannoin kaikki tunteeni (iloa lukuunottamatta) yksin.
Tämän ketjun myötä ymmärrän, että vanhempani onnistuivat jossakin: he eivät osanneet tukea minua ja antamalla antaa hyvää, mutta he onnistuivat katkaisemaan edellisten sukupolvien kuljettaman pahan. He lopettivat mollaamisen ja nujertamisen. He eivät osanneet ottaa asioita puheeksi lastensa kanssa, mutta kuuntelivat, kun minulla oli asiaa. He hyväksyivät lapsensa sellaisina kuin he ovat, minulla oli kaikki rauha kasvaa omaksi itsekseni. En ole ikinä inhonnut tai hävennyt itseäni.
Mutta edelleenkään kaikilla 40-luvulla syntyneillä ei ole ollut "kylmää ja nälkää". Ja samassa perheessä on voinut kasvaa hyvin monenlaisia lapsia.
omista sisaruksistaan äitini on ainoa selkeästi narsistinen tapaus. Pääni puhki olen miettinyt että miksi. Mulla on liuta tätejä, ja heistä suurin osa on ihan normaaleja ja mukavia ihmisiä, osaa en tunne niin hyvin, että voisin varmaksi sanoa.