Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen täysin kyllästynyt tuohon ”vanhempia pitää ymmärtää kun niillä oli rankkaa” lässytykseen. Siinä on paha puute tuossa ajattelussa. Eli tämä:
-mun hulluja väkivaltaisia vanhempia omat hullut vanhempansa hakkasi ja pieksi, niillä oli vaikeaa, ihan ymmärretävää että ne pisti pahan kiertoon ja hakkasi ja kaltoinkohteli minua.
-mutta nyt kun MINÄ olen vanhempi ei olekaan enää ookoo hakata lapsia eikä kukaan ymmärrä että mulla oli vaikeaa ja rankkaa kun vanhemmat hakkasi ja kaltoinkohteli. (Ja nyt EN siis tarkoita että haluaisin hakata lapsiani).Eli siis yhden sukupolven onkin ihan ookoo hakata lapsensa ja niitä pitää silittää päästä ja ymmärtää ja sallia se heidän tapa purkaa stressi hakkaamalla lasta.
Mutta yhtäkkiä se seuraava, myöskin hakattu ja kaltoinkohdeltu sukupolvi EI SAA hakata lapsiaan eikä saa mitään ymmärrystä.Toisekseen, vaikka mua hakattiin, MINÄ PYSTYIN LOPETTAMAAN SEN omien lasten kohdalla. Miksei mun vanhemmat pystyneet? Miksei ne viitsineet? Sama valinnan mahdollisuus heilläkin oli.
Minä en ymmärrä enkä halua ymmärtää noita paskahousuja boomereita enää yhtään. Häiriintyneitä luonnevikaisia paskoja. Toivottavasti helvetissä on erityinen paikka noille lapsenhakkaajille.
Mä ajattelen niin, että ollaan eka sukupolvi kenellä on mahdollista se katkaista. Jokainen sukupolvi vie jotakin asiaa askeleen eteenpäin. Meidän lapset taas jotain, millä me heitä traumatisoidaan ja he sitten pui sitä aikanaan tulevilla keskustelu foorumeilla.
Omien vanhempien vanhemmat oli sodassa ja traumatisoitui siellä pahasti- ei he kyennyt juuri mitään katkaisemaan, koska maailman tilanne pilasi monen elämän. Heidän lapset traumatisoitui ja katkaisi heistä osa ainakin jotakin. Oma äitini piti huolen, ettei huuda meille, koska oma isänsä huusi hänelle. Montaa muutaa juttua ei kyllä edes tajunnut ja kyennyt katkaisemaan, mutta tuon ketjun katkaisi, joka häntä häiritsi.
Ei meidän vanhemmilla ollut myöskään nykyistä keskustelukulttuuria, vaan sen puute, vaientamisenkulttuuri, tai nykyistä terapeutti /psykologi järjestelmää nuoruudessaan- nyt vanhempana toki on se ollut olemassa.
Minusta tulee ymmärtää mistä he tulee ja tajuta, ettei he ole kyenneet. Silti sitä ei tarvitse hyväksyä, että heitä pitää pohjattomasti vaan ymmärtää omat tarpeet syrjään laittaen ja sivuuttaen, tai keskustelun tukahdutten ja tyrehdyttäen. se keskustelemattomuus ja vaientamisen kultturi heidätkin tuhosi ja sai purkamana paha aoloaan lapsilleen. silti se keskuetelu pitäsi osata tehdä niin, ettei aiheuta sillä omalla pahalla ololla ja vihalla jonkun kansanryhmän leimaamista tai viha puhtta. Käsittääkseni viha puhe on eri asia, kuin omien traumojen puhuminen vihaisena?
Joakainen sukupolvi vie askeleen asioita eteenpäin. En usko, että kaikilla meidän vanhemmilla oli yksinkertaisesti kykyä asioiden läpikäyntiin ja katkaisuun, maailma oli erilainen silloin.
Silti en hyväksy, vaikka ymmärrän, ja olen samaa mieltä siitä, että miksi tätä yhtä sukupolvea pitää hyysätä ja ymmärtää, mutta he ei ymmärrä yhtään monestikaan omia lapsiaan vastavuoroisesti. Eli lasten tulee olla aina aikuisia niitä parkoja ja traumatisoituneita vanhempia kohtaan, ei saa olla lapsi, vaan lapsesta tulee vanhempi ja ymmärtäjä. Siinä mennään metsään ja jokaisen vastuulla aikuisena toimia itseään kohtaan vastuullisesti.
Uskoaskeni monet tämän sukupolven edutajat ovat niin lapsen tasolla ja tarvitsevia, prosesseissan totaalisen kesken, etteivät vain kykene. Se on meidän seuraavan sukupolven vaan hyväksyttävä ja käsiteltävä asiat tavallamme. Vanhempamme käsittelivät asioita omien lastensa kautta, kun ei monella ollut muuta. Meillä on nyt mahdollisuuksia valita: koulukuraattoreista ja työpaikkalääkäreistä alkaen. Valitaan se tie ja puhutaan pahat ulos toisillemme, ei lapsillemme.
Hyvä kirjoitus, mutta selkeästi huomaa että sua ei hakattu ja kohdeltu niin paskasti kuin monia muita. Veikkaan että olisit aikalailla vähemmän ymmärtävä jos sinua olisi sadistisen julmasti pahoinpidelty satoja kertoja.
Voi olla. Tarkoitus ei nyt ole vertailla, kenen trauma on isoin, ihan varmasti löytyy täysin psykopaatti-sadistien-hullujen lapsia tältäkin foorumilta.
Se ei silti muuta mieltäni siitä, vaan itseasiassa vahvistaa käsitystäni, että ne noin häiriöiset vanhemmat ei olisi mitenkään kyenneet katkaisemaan sitä sukupolvien ketjua. En usko, että noin järkyttävän häiriön omaavat vanhemmat olisi mitenkjään pystyneet toimimaan niin terveesti ja katkaisemana sitä pahaa mitä itse kokivat.
Ihanko oikeasti ajattelet, että noin häiriintyneet vanhemmat olisi kyenneet siinä asissa olemaan niin terveitä? Minusta se heidän häiriö käytös vahvistaa käsitystä, ettei heistä ollut siihen.
Tämä mielipide ei ole heidän puolustelua, se ei ollut hyväksyttävää käytöstä ja toimintaa vanhempana mitä tekivät.
Pohdin vaan, että jos joku on häiriöinen, miksi siltä odottaa ei häiriöistä käytöstä??
-->Siksi, että hän on sinun vanhempi, jonka tulisi suojella ja rakastaa lastaan, mutta kun se turvan ja rakkauden tuoja onkin pahan lähde- se on se ongelma.
Se, että me pystytään katkaisemaan jotain, ei ole verrattavissa siihen, että heidänkin olisi pitänyt pystyä. En usko, että he olisi pystyneet. Tämä ei ole puolustus , vaan faktan toteamus.
Ei narsistinen vanhempi- jos siitä on kyse- tai psykopaatti, sitä lastaan oikealla tavalla rakasta ja auta eteenpäin tai katkaise pahan ketjua. Sitä on iha turha odottaa. Se on minun pointti. Mitä pikemmin tämän hyväksyy, sitä nopeammin pääse eitse eteenpäin elämässään. Tietysti herää viha, se viha pitää vihata ja suru itkeä, koska niin olisi pitänyt olla, mutta niin ei ole ollut.
Sinä et nyt ymmärrä sitä että minä olen samalla lailla kohdeltu kuin mitä vanhempani. Ihan samalla lailla sadistisesti kaltoinkohdeltu. Meidän kohteluissa ei ollut eroa ja jos oli niin se oli siihen suuntaan että minulla oli pahempi kohtelu. Siitä HUOLIMATTA minä pystyin katkaisemaan väkivallan ketjun. Tajuatko tuota teoriaasi ollenkaan, sen mukaanhan teoriassa olisi nyt aivan ookoo että minä pieksäisin lapsiani ja mua pitäisi ymmärtää?
Enkä ole saanut mitään apua minäkään, en koulukuraattoria, lasu-sossua, en terapiaa, en mitään. Eli mun vanhempien ja mun lähtökohdat on samat. Silti minä lopetin lasten kaltoinkotelun. He eivät.Ei ole mikää peruste että ”ajat oli erit”. Nimittäin silloin 70-80 luvulla mulla oli paljon kavereita joiden vanhemmat oli kaltoinkohdeltuja, ja jotka tietoisesti valitsi kohdella lapsiaan hellästi ja rakastavasti. Yritän tässä siis sanoa että SE VALINTA OLI MAHDOLLINEN jo tuolloin. Sen iso osa pystyi tekemään tuolloin.
On väärää paapomista ja päänsilitystä selitellä musta valkoiseksi ja puolustella suurten ikäluokkien kasvatusperseily sillä että ei ne olisi pystyneet muuttumaan kun ajat oli erit.
Samaa mieltä. Kuinka meistä kaltoinkohdelluista sitten tuli kunnon ihmisiä, ellei oman päätöksen ja moraalin kautta? Mistä me se moraali ammennettiin, vaikka emme itsekään saaneet hyvää kohtelua ja sitä kautta esimerkkiä toisten kohtelemiselle?
Kun terapeuttini kuuli perheestämme, hän oli sitä mieltä että mulla on pitänyt olla lapsena elämässäni joku muu turvallinen aikuinen, koska olen aikuisenakin "järjissäni" enkä ole ns. kasvanut vinoon. No, eipä ole ollut. Ei ketään, isovanhempiakin nähtiin niin vähän. Eikä taatusti mitään keskusteluapuja mistään.
Itse minä olen tästä selvinnyt, itse moraalini muovannut ja itse vastaan käyttäytymisestäni.
On todellakin valinta, kuinka ketäkin kohtelee. Taustoistaan huolimatta.
Kyllä, tismalleen sama kokemus ja tausta itselläni. Olen elämässäni lukemattomat kerrat kuullut kuinka hyväkäytöksinen, kohtelias ja avulias olen. Sen sijaan äitini tokaisi tässä taannoin minulle kimpaantuessaan, että ”sinut on huonosti kasvatettu”. Niin, äiti, se oli sinun hommasi kasvattaa minut.
Lisäksi, jos nyt ajatellaan ettei meidän paskoilla vanhemmilla ollut eväitä silloin pari-kolmekymppisinä (pienten) lasten vanhempina katkaista huonoa kierrettä ja kohdella lapsiaan rakastavasti ja kunnioittavasti, niin kuinka hitossa nuo eivät ole vielä 7-kymppisinäkään kehittyneet tippaakaan?! Missään kohdassa elettyinä vuosikymmeninä nämä eivät ole katsoneet kuvainnollisesti peiliin ja hätkähtäneet, heränneet, tajunneet. Vanhoilla päivilläänkin yhä haukkuvat, mitätöivät ja polkevat omaa jälkikasvuaan. Oikeasti, miten tuo on edes mahdollista?
Ootko ikinä kuullut narsismista? Ihminen on kolmevuotiaan tasolle jäänyt, eikä siitä kehity eteenpäin. Kyseessä on persoonallisus häiriö.
Suomen historian suurimmissa ikäluokissa massoittain persoonallisuushäiriöisä? Näiden ikäluokkien vuosikausia hakatut ja alistetut lapset eivät kuitenkaan käyttäydy samoin kuin vanhempansa, mistä se johtuu?
Kyllä moni käyttätyy. Sitten kun meidän lapset on 40-50v saadaan kuulla, miten me onnistuttiin hommassa.
Luulen, etten sano tähän omia näkemyksiäni mistä se johtuu, koska tuntuu olevan kiellettyjen asioiden listalla tässä ketjussa koittaa edes katsoa historia perspektiiviä, aikaa, tai sotaa, ymmärtää oloja, mitä niillä vanhemmjilla oli.
osa heistä koki nälän, mitä tuntuu olla niin nälisäsän, että onvara , että kuolee. tai lämmön puutteen Suomess apakkas tavina. ei siinä tule isäsuhtene käsittelyt mieleen tai ehkä voi edes tajuat meidän sukupolvea, miksi edes moisia mietitään, kun meillä on lämmintä jaruokaa. Sukupolvet ei osaa asettua toisteensa asemaan kumminkana päin todellisuudessa.
ja tietysti- aina on vanhempia, niitä hyviä vanhempia jotka osaa. Eikä kaikki suinkaan kokenut nälkää tai heillä ollut mitään rankkaa. Osa on aidosti itsekkäitä ja sen vuoksi pahoja lapsilleen, ilman häiriöitä.
Ainoa oikea vastaus ketjussa on: paskat vahemmat, eivät välittänete ja rakastaneet, vaikka olisi pitänyt.
Suuret ikäluokat, joista tässä puhutaan, ovat syntyneet sodan jälkeen. Heidän vanhempansa kokivat sodan, eivät he! Toki 50-luku oli ankeaa aikaa, muttei silloin mitään nälkää enää nähty, jälleenrakennusta oli paljon ja töitä riitti, valtiokin järjesti aputöitä ja tontteja talon rakentamiseen. Suurten ikäluokkien vanhemmat paitsi kävivät sodan, niin myös jälleen rakensivat maan. Olisiko ihan niin, että 50-lukulaiset ovat päässeet ns. valmiiseen pöytään, ja samalla tietävät, etteivät pysty ylittämään vanhempiensa saavutuksia, eikä heidän tarvitse. Minusta nimittäin nämä ihmiset muistuttavat hemmoteltuja kakaroita monessa suhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen kahdeksankymmentäluvulla syntynyt. Äitini suhtautui lapsuudessani ja etenkin nuoruudessani ivallisesti minuun hyvin usein - esim. jos olin tehnyt omasta mielestäni hienon kampauksen itselleni ja näytin sen äidilleni, niin hänen kasvoillaan oli sellainen ivallinen hymy ja äänestä tämä iva huokui myös. Tai jos olin pukeutunut jotenkin hieman eri tavalla kuin yleensä, kun olin keksinyt omasta mielestäni hienon asun, niin sama juttu. Oikeastaan hyvin usein, kun "toin itseäni/ omaa persoonaani esiin" jotenkin, niin samanlainen toistui. Äitini ei koskaan kannustanut minua itsevarmuuteen, vaan ennemminkin olisi pitänyt olla vaatimaton. Luulen, että hänet oli kasvatettu niin ja siitä myös ihme "lyttääminen" mitä hän minulle harrasti, johtui. Muistan että hän on silloin joskus riidan aikana kutsunut minua kaikenlaisilla turhamaisuuteen viittaavilla nimityksillä kuten mm. "diiva, hienostelija...."
Rintaliivit, kuukautiset, meikkaaminen..voi luoja kuinka häpesin näitä, kun ne tulivat ajankohtaisiksi minulle. Aloitin 13-vuotiaana meikkaamaan, (äitini ei btw koskaan tietenkään opettanut, vaan opettelin itse..) ja aamuisin yritin livahtaa kouluun niin ettei äiti näe kasvojani. Jos hän näki, niin se sama ivallinen hymy taas. Ilme kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Voi kuinka kadehdin kavereitani, joiden äidit opettivat näitä ihan tavallisia "naisten juttuja" ja puhuivat kuukautisista, seurustelusta jne. Minulle nämä puheenaiheet tuottivat myös jonkinlaista ahdistusta kun ilmapiiri kotona oli näistä mykkä. Tuntui oudolta, kun kaverit saattoivat puhua näistä kaikista äitinsä kanssa aivan kuin päivän säästä - asia siinä missä muutkin asiat.
Jouduin yleensä ruinaamalla ruinaamaan vaatteet, kengät..mitä nyt tarvitsinkaan. Ikinä en vissiin olisi mitään oikeasti tarvinnut äitini mielestä, niin hankalaa oli perustarpeita saada.
Näen äitiäni nykyään suht usein, onhan hän mummo lapsilleni. Sama tilanne kuin AP:lla - äitini kanssa välit on hyvin, hyvin pinnalliset. Olen surrut lapsuuttani ja sitä, ettei ole sellaisia lämpimiä ja läheisiä perhesuhteita kuin joillain onnekkailla. Yritän olla lapsilleni sellainen äiti, jolle voi puhua ja kertoa mitä tahansa.
Olen tässä miettinyt, että kumpi oikeasti onkaan se pahempi; isä ( jonnekin tuonne aiemmin olen hänestä kirjoittanut) joka huusi, haukkui, mitätöi, oli kodin ehdoton valtias. Fyysisesti ei koskaan kajonnut, sen ketjun hän pystyi katkaisemaan. Vai äiti, tahdoton ihminen, joka ei koskaan ”viitsinyt” puuttua mihinkään. Tilanteissa ( esim. mökillä serkkuni ei päästänyt minua huussiin yksin tai kaupassa juoppo tuli käpälöimään) joissa itse puolustaisin leijonan lailla lastani, äitini vain käänsi katseen pois, koska eihän hän mitään voinut tehdä. Koskaan ikinä ei voinut millekään mitään, yksin piti selvitä.
Tässä taannoin olin lasten kanssa mummolassa kylässä ja äitini rupesi selittämään esikoiselle, että hän kyllä on sellainen, joka aina puolusti lastaan ja onko teidän äiti sellainen. Luuleeko tuo oikeasti toimineensa niin ja minä muistan vaan väärin?
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä miettinyt, että kumpi oikeasti onkaan se pahempi; isä ( jonnekin tuonne aiemmin olen hänestä kirjoittanut) joka huusi, haukkui, mitätöi, oli kodin ehdoton valtias. Fyysisesti ei koskaan kajonnut, sen ketjun hän pystyi katkaisemaan. Vai äiti, tahdoton ihminen, joka ei koskaan ”viitsinyt” puuttua mihinkään. Tilanteissa ( esim. mökillä serkkuni ei päästänyt minua huussiin yksin tai kaupassa juoppo tuli käpälöimään) joissa itse puolustaisin leijonan lailla lastani, äitini vain käänsi katseen pois, koska eihän hän mitään voinut tehdä. Koskaan ikinä ei voinut millekään mitään, yksin piti selvitä.
Tässä taannoin olin lasten kanssa mummolassa kylässä ja äitini rupesi selittämään esikoiselle, että hän kyllä on sellainen, joka aina puolusti lastaan ja onko teidän äiti sellainen. Luuleeko tuo oikeasti toimineensa niin ja minä muistan vaan väärin?
Ei, et muista väärin. Kertoo tarinan mieleisekseen, saattaa kai itsekin jollakin tasolla uskoa vaiheensa, kun tarpeeksi toistaa. Ei tarvitse kohdata totuutta ja muuttua.
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä miettinyt, että kumpi oikeasti onkaan se pahempi; isä ( jonnekin tuonne aiemmin olen hänestä kirjoittanut) joka huusi, haukkui, mitätöi, oli kodin ehdoton valtias. Fyysisesti ei koskaan kajonnut, sen ketjun hän pystyi katkaisemaan. Vai äiti, tahdoton ihminen, joka ei koskaan ”viitsinyt” puuttua mihinkään. Tilanteissa ( esim. mökillä serkkuni ei päästänyt minua huussiin yksin tai kaupassa juoppo tuli käpälöimään) joissa itse puolustaisin leijonan lailla lastani, äitini vain käänsi katseen pois, koska eihän hän mitään voinut tehdä. Koskaan ikinä ei voinut millekään mitään, yksin piti selvitä.
Tässä taannoin olin lasten kanssa mummolassa kylässä ja äitini rupesi selittämään esikoiselle, että hän kyllä on sellainen, joka aina puolusti lastaan ja onko teidän äiti sellainen. Luuleeko tuo oikeasti toimineensa niin ja minä muistan vaan väärin?
Niin samoja kokemuksia monella, että mikä lienee se yhteinen nimittäjä taustalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on ehkä paras ketju, mitä olen ikinä lukenut miltään keskustelupalstalta. Lämpimät kiitokset siis aloittajalle ja kaikille muillekin kokemuksiaan jakaneille! Olin elänyt tähän saakka siinä uskossa, että olen jotenkin poikkeuksellisen hankala ja naurettava. Ilmeeni ovat huvittavia, kiinnostuksenkohteeni ovat outoja, luonteeni on kertakaikkiaan vääränlainen. Olen liian lihava, tukkani on kuin Rölli-peikolla, vaatemakuni on huono. Vasta tätä ketjua lukiessani ymmärsin, että kyse on laajemmasta ilmiöstä eikä siitä, että olisin jotenkin viallinen. Nyt, kun aloin miettiä tarkemmin menneitä tapahtumia, niin oivalsin, että yleensä muut ihmiset ovat pitäneet minussa juuri niistä piirteistä, joita äitini on tupannut haukkumaan ja kritisoimaan. En tiedä, onko kyse tiedostamattomasta kateudesta vai ihan vain v-maisesta perusluonteesta. Sen tiedän, että äitini on kokenut lapsuudessaan kovia mutta ei sitä voi silti pitää tekosyynä ilkeälle ja lyttäävälle käytökselle. Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi oppia käsittelemään pahoja kokemuksiaan muuten kuin omaa lastaan halveksimalla.
Täytyy muistuttaa, että osan täällä kirjoittavien 70-luvulla syntyneiden vanhemmat ovat syntyneet 40- luvulla. Silloin oli vielä kylmää ja nälkää. Tarkoitus ei ole nyt silittää pois huonoa käytöstä, vaan todeta historian fakta.
Ymmärärn, että tämä palsta on keino vertaistukeen ja purkaa omaa kokemusta, josta ei välttämättä koskaan ole voinut puhua, omista vanhemmista puhuminen voi olla aika tabu.
Tällä on paikkansa ja hyvä niin!
Taitaa olla toisen ketjun paikka, missä pohditaan syitä ja ajankuvan vaikutusta, miten se vaikuttaa ihmisiin ja kansakuntaan. Niin monella on tismalleen samat kokemukset, että joku yhteinen nimittäjä taustalla mielestäni täytyy olla. Tutkijoille hyvä paikka!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomi 1940-luvulla
oli vajaan neljän miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta, joka oli joutunut silloisen itänaapurinsa Neuvostoliiton kanssa sotaan. Sodat hallitsivat vuosikymmenen alkupuoliskoa, vuosikymmenen loppupuolisko oli sodan jälkipyykin pesemistä ja vaaran vuosien aikaa. Sotatila alkoi Suomessa 30. marraskuuta 1939 ja päättyi 26. syyskuuta 1947. Varsinaisten sotatoimien aika kesti Suomen osalta yhteensä noin kolme ja puoli vuotta: talvisota käytiin 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940 ja jatkosota 25. kesäkuuta 1941 – 19. syyskuuta 1944. Lisäksi Pohjois-Suomessa käytiin niin kutsuttu Lapin sota saksalaisia vastaan. Poliittiseen päätöksentekoon vaikutti Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen toteutumista Suomessa vuosina 1944–1947 valvonut liittoutuneille valvontakomissio.
Sotalesket ja -orvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toisen maailmansodan seurauksena kuoli tai katosi 85 555 suomalaista. Noin 90 % kaatuneista ja kadonneista oli 20–40-vuotiaita miehiä. Talvisodan taisteluissa kuolleista noin puolet oli perheellisiä, jatkosodassa luku oli noin neljännes. Alle 45-vuotiaista suomalaisista aviovaimoista joka 17. oli toisen maailmansodan päättyessä leski. Sotalesket erottuivat muista leskistä, heitä on luonnehdittu ylistämällä alistetuiksi naisiksi, joiden ihmissuhteet olivat ympäristön tarkkailun ja arvioinnin kohde. Heidän toimeentulonsa oli heikkoa. Valtiolta saatu korvaus vastasi sataprosenttisen sotainvalidin saamaa korvausta.[27] Sodasta selvinneille miehille lesket olivat varteenotettava kumppanivaihtoehto. Kun sotaleski avioitui uudelleen, valtio maksoi hänen kolmen vuoden eläkkeensä ja lesken eläketurva päättyi.[28]
Sotaorvoiksi jäi Suomessa tilastojen mukaan 50 343 lasta. Tilastojen ulkopuolelle jäivät ne, joiden isän kuolintapaa ei pidetty statukseen oikeuttavana; itsemurhan tehneiden ja sotilaskarkureiden sekä onnettomuuksissa kotirintamalla kuolleiden isien lapsia ei pidetty sotaorpoina.[29]
Toisen maailmansodan aikana Suomi eli valtiojohtoisessa sotataloudessa. Sodan pitkittyessä lähes kaikki tuotteet pantiin kortille, sodan jälkeen säännöstely purettiin asteittain siten, että viimeiset tuotteet vapautettiin 1950-luvulla. Suomen sosiaaliturvaa alettiin kehittää voimakkaasti 1940-luvulla.[31]
Ensimmäinen sodanjälkeinen kahvilasti saapui Suomeen 24. helmikuuta 1946 S/S Herakleen mukana, kahvin säännöstely loppui 1954. Sokeri vapautui kortilta 1949 ja sen kulutus nousi yli kaksinkertaiseksi sotaa edeltäneisiin vuosiin verrattuna.[32] Säännöstelyaikaa olivat leimanneet erilaiset korviketuotteet sekä Ruotsista tapahtunut säännöstelytavaran, kuten kahvin ja sakariinin salakuljetus.
Suomen markka menetti 1940-luvulla suurimman osan arvostaan. Markan arvo laski niin paljon, että vuoden 1950 elinkustannusindeksi oli runsaat 900 % vuoden 1939 indeksistä. Siihen, mihin vuonna 1939 riitti sata markkaa, tarvittiin vuonna 1950 yli 900 markkaa.
Vuonna 1946 Suomen valtio otti kansalaisilta pakkolainan, tehtiin niin sanottu setelien leikkaus. Sotakorvaukset Neuvostoliittoon rasittivat taloutta, mutta toisaalta pakottivat kehittämään teollisuustuotantoa.
Suomen vienti romahti vuonna 1940, jolloin sen reaaliarvo oli 30 % edellisvuoden arvosta. Jatkosodan aikana vienti piristyi, mutta jäi selvästi pienemmäksi kuin 1930-luvulla. Koko kauppavaihto oli pienimmillään vuonna 1945, jolloin se oli vain 18,3 % vuoden 1935 tasosta. Vuonna 1946 kauppavaihto laajeni 2,7-kertaiseksi vuodesta 1945; vienti elpyi tuontia hitaammin, joten kauppataseen vajeesta muodostui krooninen ongelma. Ulkomaankauppa Neuvostoliittoon ja Britanniaan tyrehtyi sotavuosina, Saksan osuus Suomen kauppavaihdosta puolestaan oli 54 % kaudella 1941–1945. Sodan jälkeen vienti Britanniaan elpyi nopeasti, kauppasuhteet Saksaan sen sijaan olivat jonkin aikaa poikki. Ulkomaankauppa Ruotsin kanssa pysyi vakaana sodasta huolimatta. Kaupankäynti Yhdysvaltoihin ja muihin Euroopan ulkopuolisiin maihin oli vähäistä sotavuosina.[34]
Wikipedia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalaiset menettivät sotien seurauksena noin 125 000 asuntoa. Siten 1940-luvulla Suomessa vallitsi ennennäkemätön asuntopula, jonka johdosta asuntoja alkoivat yksityisten lisäksi rakennuttaa kunnat ja aatteelliset tahot. Valtion asuntotuotantotoimikunta eli Arava perustettiin 1949 rahoittamaan asuntorakentamista halpakorkoisin lainoin. Rakennetut asunnot olivat pieniä, mutta niiden varustetaso pyrittiin saamaan mahdollisimman korkeaksi. Astiankuivauskaappien teollinen tuotanto aloitettiin 1948.[42]
Aikakauden pääsääntoiseksi pientalotyypiksi muodostui puolitoistakerroksinen harjakattoinen ja lautaverhoiltu tyyppitalo, jota alettiin kutsua rintamamiestaloksi. Talotyyppi oli erittäin suosittu sekä esikaupunkialueilla että maaseudulla.[41]
Ruoka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1940 leipäkortteja, jotka oikeuttivat leivän ostamiseen.
Sotavuosina ruoasta oli pulaa, ja elintarvikkeita jouduttiin säännöstelemään. Pisimpään säännöstelyn piirissä olivat kahvi ja sokeri, joiden säännöstely alkoi jo ennen talvisotaa ja päättyi vasta 1954.[77] Osa viljasta oli tuotava ulkomailta, etupäässä Saksasta. Lihaa, sokeria ja rasvaa oli tarjolla vain harvoin. Myös maitoa piti säännöstellä. Perunan kulutus sen sijaan kolminkertaistui sodan aikana, sillä siitä ei ollut pulaa. Vuosikymmenellä syötiinkin monenlaisia perunaruokia.
Parhaiten ruokaa riitti maaseudulla asuville, joilla oli karjaa sekä viljelyskelpoista maata. 1940-luvun suosituimpia ruokia olivat muun muassa herne- ja kalakeitto, veripalttu, maksalaatikko ja makkarakastike. Evakoiden uudelleenasuttaminen ympäri Suomea teki karjalanpiirakoista ja karjalanpaistista koko kansan herkkua tulevina vuosikymmeninä. Liemikuutiot ilmestyivät kauppoihin 1940-luvulla.[78][79][80]
Monia tuttuja ruoka-aineita piti korvata kekseliäästi luonnosta saatavilla tuotteilla. Riista- ja sieniruuat olivat suosittuja. Uusia proteiininlähteitä olivat esimerkiksi kanin- ja hevosenliha. Suolaaminen oli yleinen säilöntämenetelmä, koska suola meni vasta myöhään säännöstelyyn. Pula-aikana opittiin myös kuivaamaan juureksia ja hedelmiä.[81]
Ilmainen kouluruokailu alkoi Suomessa jo vuonna 1948. Se takasi köyhimmillekin lapsille yhden lämpimän aterian päivässä.
Edelleen toistan: nuo ”menneet ajat” eivät selitä tuota lasten kaltoinkohtelua. Omia boomer lapsenhakkaajavanhempiani kohdeltiin hyvin, varsinkin toinen vanhempi oli rikkan yrittäjän lapsi. He kohtelivat omia lapsiaan (minua ja kahta veljeäni) 70-80 luvuilla paljon HUONOMMIN kuin mitä heitä oli kohdeltu, ja silti me lopetimme väkivallan ketjun ja päätimme toimia toisin.
Ei mikään huono infra tai yhteiskunnan kehittymättömyys ole selitys! Afrikassakin on surkea infra ja silti siellä ollaan rakastavia, perhekeskeisiä, auttavia, tukevia.
Joku muu mielipuolisuus boomereita vaivaa. Ei kaikkia siis - osa oli hyviä vanhempia - mutta suurta osaa silti.
Vielä siis rautalangasta: minä pystyin surkeammista olosuhteista kuin vanhempani, muuttamaan toiminnan ja käytöksen omia lapsiani kohtaan. Paremmin kohdellut vanhempani eivät pystyneet/halunneet/viitsineet.
Ihan turha spämmäillä noita historiakatsauksia 40-50 luvulta. Ne eivät ole selitys. Ne eivät kelpaa selitykseksi. Mutta kivahan se on boomereiden vedota olosuhteisiin ja vapauttaa itsensä tekojensa vastuunkannosta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen olen myös huomannut, että nämä boomerit ovat kovasti huutamassa vastuunkannon perään mutta itse eivät kykene ottamaan vastuuta teoistaan ja käytöksestään.
Kaikkea ei tarvitse aina ymmärtää eikä varsinkaan puolustuskyvytöntä lasta koskevaa kaltoinkohtelua.
Ei tietysti vapauta vastuunkannosta, en ole käsittääkseni sellaista sanonut. Se ei ole tarkoitus, , vaan löytää selitys. Kuten itse totesit:
” Joku muu mielipuolisuus boomereita vaivaa. Ei kaikkia siis - osa oli hyviä vanhempia - mutta suurta osaa silti.”
Itse koitan etsiä vastauksia, en silitellä päätä tai selittää tilanteita pois tai vapauttaa boomereita vastuusta. Harmillista, jos koet tämän niin, etkä näe eroa. Koen , että haavasi on niin auki ja huutava, ettet siedä sitä, jos joku käsittelee tätä asiaa historian kautta. Itse todellakin olen peräänkuulluttanut vastuuta ja pitänyt siitä älämölöä.
Joku yhteinen nimittäjä täytyy olla, sanonut sen itsekin. Pohdin- vain pohdin- sodan vaikutusta ja sen ajan maailmaa- kai se on sallittua?
He käyttäytyi kurjasti, osa heistä. Sota ei selitä kaikkea, osa vanhemmista kykenee rakastamaan lapsiaan ja vasta aiheiden tarpeisiin. Afrikaansin oloissa. Silti, joku yhteinen nimittäjä Suomessa olevalle osan vanhempien kylmyydellään täytyy olla.
Mielestäni tuo asenne on erittäin kova, että kun minäkin pystyin, niin muidenkin on pystyttävä.
En tiedä oletko huomannut, muttta ihmiset ovat erilaisia. Osa murtuu, kun tulee avioero, syöpä diagnoosi, menee yritys Konkurssiin ,Kun taas osa selviää ja porskuttaa eteenpäin. Mikä tämän selittää? Eikö silloin vastausta ala hakea jokaisen ihmisen taustasta ja persoonasta, jokaisen elämä on ollut erilainen. Tuo lause on suoraan boomerien suuta:
” koska minä pystyin tähän ja kestin kamalia oloja, niin sinunkin on pystyttävä, ei saa ruikuttaa ja valittaa”. -Sorry tästä.
Uskon, että osa ei vain välittänyt, halunnut toimia oikein. Jos tämä on sinulle riittävä selitys ja ainoa totuus, hyvä niin. Tämä ei kelpaa itselleni koko ilmiön selitykseksi. Kai niitä kysymyksiä ja vastauksia saa hakea ja etsiä eri paikoista?
On harmi, että koet ajankuvan ymmärtämisen olevan boomerien silittelyä. Eihän ne pois sulje toisiaan, vaan antaa laajempaa koko kuvaa. Ymmärrän, että aihe on arka, ja ehkä tämä ei ole oikea paikka etsiä ja kysellä, vaan keskittyä jakamaan niitä omia kokemuksia ja vertaistukea siihen. Silti monet kyselee, se hämmentää, kun etsii vastausta saa vihaa päälleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sen olen myös huomannut, että nämä boomerit ovat kovasti huutamassa vastuunkannon perään mutta itse eivät kykene ottamaan vastuuta teoistaan ja käytöksestään.
Kaikkea ei tarvitse aina ymmärtää eikä varsinkaan puolustuskyvytöntä lasta koskevaa kaltoinkohtelua.
Tämä on se mikä aiheuttaa monissa lapsissa katkeruutta. Niitä vanhempia on pitänyt ihan oman sietokyvyn yli ymmärtää, heidän huonoa käytöstään sietää ja antaa anteeksi.
Itse he ei siedä yhtään huonoa käytöstä, tai ymmärrä sen lapsen tilanteita vuorostaan.
Olen todennut, että heivata pienen lapsen tasolla, kykenemättömiä vastuunkantoon ja vastavuoroisuuteen. Tämä on vaan hyväksyttävä, että niin on, vaikka se ei ole tietysti oikein.
Vapautuu itse, kun ei odota heiltä mitään. Eikä anna heidän sanella tahtia.
Olen käynyt silloin tällöin ketjua lukemassa ja ihmettelen aina kuinka yleisiä nämä kokemukset ovat. Toisaalta lohdullista ja toisaalta surullista.
Koin oivalluksen lukiessani että 'ei hitto, minähän olen ihan tavallinen ja normaali, mutta lapsuuden perheeni oli sairas.'
Olen syntynyt 70-luvun lopussa ja vanhempani 50-luvun alussa. Kotonani oli tätä tuttua, väkivaltaa ja lyttäämistä. Isäni on köyhistä oloista Lainnusta, jossa asui syrjäisellä tilallla ison lapsikatraan nuorimpana. Se vähän mitä tuosta ajasta tiedän kuuulostaa painajaiselta. Rajua väkivaltaa, sodassa mielenterveytensä menettänyt isä, joka simputti lapsia ja vaimoa mielivaltaisesti.
Isäni ei vain oppinut tuosta koskaan pois, vaan sama jatkui omia lapsia kohtaan. Emme ole väleissä, en pysty kohtaamaan isääni aikuisena enää niin kovaa väkivaltaa koettuani. Äitini suojautui isäni väkivallalta ja pimeältä puolelta niin että manipuloi isääni käyttämään väkivaltaa minua kohti. Antoi isän pajoinpidellä minua, jotta itse sääästyisi.
Olin nuori aikuinen, kun äiti ilkkui, sille ei vain ole muuta sanaa, kuinka kukaan mies ei ole häntä koskaan lyönyt. En vastannut siihen mitään.
Ehkä äitini kommentissa oli kateutta, olin jo silloin yhdessä mieheni kanssa, joka on rauhallinen, harkitseva, osaa keskustella, ei koskaan löisi ketään, arvostaa naisia ja rakastaa ja näyttää rakkautensa minulle ja tyttärillemme.
Silti kommentti satutti, ja ihmettelytti. Mikäs ylpeyden aihe se nyt? Eikö lähtökohtainen oletus parisuhteessa ja perheessä ole se ettei kukaan kohtaa väkivaltaa.
Traumat nousevat pintaan välillä ja joskus kamppailen huonon itsetunnon kanssa, muttta olen kiitollinen että selvisin kuitenkin kohtuullisen hyvin. Oma perheeni on ihana, ja yritän kaikin tavoin olla hyvä äiti tytöilleni.
Olen myös löytänyt nelikymppisenä ammmatillisen kunnianhimon, jota pidin pitkään piilossa, koska uskoin olevani huono, enkä lainkaan hyvien asioiden arvoinen.
Kiitos kaikille ihanille kirjoittajille, kaikkea hyvää teillle ja voimia!
Anteeksi kirjoitusvirheet, puhelimella kirjoittaessa niitä näköjään tulee!
Selvennykseksi, isäni siis on Kainuusta, ei Lainnusta...
Jos sota on selitys sadistiboomereille, mikä on selitys sille ettei jokainen boomer ole sadisti?
Minun äitini on ilmeisesti ollut aikaansa jäljessä (syntynyt 1970) mutta silti koko ketju kokonaisuudessaan kuulostaa pelottavan tutulta.
Varhaislapsuudessani muistan, kuinka äiti vei minut uimakouluun. Uimakoulussa sai aina merkkejä osaamisen mukaan. Minä en osannut yhdellä kerralla kellua selälläni vajoamatta veden alle, enkä saanut merkkiä. Äitini häpesi silmät päästään ja huusi minulle kotona. Aina jos en osannut jotain missä tahansa yhteydessä, äitini häpesi ja huusi minulle kotona.
Mistään kodin asioista ei saanut puhua muille. Teini-ikäisenä (”jostain syystä”) masennuin, ja äitini kielsi kertomasta kenellekään, ettei minua pidettäisi heikkona ja ettei perheemme olisi naurunalainen. En saanut käydä terapiassa tai koulukuraattorilla. Äiti kielsi myös puhumasta ystävilleni ”mistään negatiivisesta, ikinä”.
18-vuotiaaksi asti kotiintuloaikani oli aina ja poikkeuksetta klo 20. Siitä ei voinut joustaa ikinä. Kerroin äidilleni 17-vuotiaana, että kotiintuloaikani herättää ihmetystä muissa ja minua kiusataan sen takia. Äitini tuntui ilahtuvan siitä, että minulle koituu harmia tästä, ja piti entistä tiukemmin kiinni kotiintuloajasta.
Jatkuu
Jatkuu
Tuodessani ystäviä kylään, äiti yritti heittää heidän kanssaan minua loukkaavia vitsejä (minun huoneessani haisee pieru ja hiki yms), usein myös huusi minulle ja nolasi minut kauttaaltaan. En saanut mennä yökylään kavereille, koska kerran olin ollut 16-vuotiaana yökylässä ja äitini soitti minulle puolen tunnin välein ja kuuli taustalta, että olimme vielä ulkona klo 20:30 viikonloppuna. Samalla kertaa äitini oli tonkinut huonettani, lukenut kaikki päiväkirjat ja löytänyt e-pillerirasian, josta huusi minulle äänensä käheäksi.
Äitini näki minut täysi-ikäisenä halaamassa naispuolista ystävääni pienessä humalassa, ja huusi minulle myöhemmin itkien kuinka nolona hän on puolestani kun lesboilen julkisesti.
Jos pyysin lupaa mihin tahansa, äitini venytti vastausta aivan viime hetkille vain ilmoittaakseen että ei käy, ja perusteluja ei saanut koskaan pyytämälläkään. Hän nautti vallastaan silmiinpistävän paljon.
Myös minun äitini halveksuu ja pilkkaa kaikkea, varsinkin muita naisia. Hän puhuu meistä tyttäristään pahaa toisillemme. Nuorempana se oli ainoita hetkiä, kun saimme kokea olevamme ”hyväksyttyjä”, joten osallistuimme aina innolla haukkumiseen.
Äitimme kyttäsi painoamme ja tarkkaili syömisiämme, siskoani haukkui aina läskiksi lehmäksi minulle ja hänelle itselleen. Olemme kaikki siis hoikkia olleet aina. Minulla on kuulemma rumat ja kierot jalat.
Yliopistoon hakiessani muisti aina kertoa minulle, että en tule pääsemään ja pysy vaan kaupan kassalla. Minä pääsin, mutta sitä ei noteerattu mitenkään. Äitini itse keskeytti omat opintonsa tultuaan raskaaksi.
Seksuaalisuus tuotiin esille häpeällisenä ja kuvottavana asiana. Olimme lomamatkalla rantalomakohteessa, kun kuukautiseni alkoivat 10-vuotiaana. Kävelin TODELLA näkyvästi verisissä housuissa kolme päivää, eikä äitini sanonut minulle mitään, ei tarjonnut siteitä tai kertonut, mitä ihmettä minulle tapahtuu. Siskoni toi lopulta minulle omia siteitään. Äitini oli minulle vihainen koko matkan eikä puhunut mitään.
Rintaliivejä ei ikinä ostanut, lapsuusajan pienien Nalle Puh-alusvaatteiden olisi pitänyt riittää minulle siihen asti, että muutan pois kotoa. Varastelin siskolta ja keräsin pulloja saadakseni uusia alusvaatteita. Vaatteita äiti osti muutenkin vain harvakseltaan, aina halvinta ja ruminta eikä ikinä mitään, mistä osoitin pitäväni. Itsellään päällä kalliita merkkivaatteita.
Saatuani oman lapsen reilu parikymppisenä äitini kertoi joka päivä, kuinka teen tämän ja tämän asian väärin, kuinka rumasti puen lapseni ja heitti ”ällöttävät” pumpatut rintamaidot viemäriin ja antoi lapselleni korviketta, koska lapseni ei kuulemma voinut sietää rintamaitoani. Hyvin näytti kotona maistuvan.
En osaa kuulemma kokata, olen siivoton ja sotkuinen, minulla ei ole kuulemma ystäviä eikä kukaan pidä minusta. Miehenikin kuulemma nauraa minulle ja on kanssani säälistä. Teen itse ruoan aina alusta loppuun itse, äitini käsitys ruoanlaitosta on valmiskebakot uuniin/mikroon. Minulla on ystäviä ja minä ja mieheni olemme aidosti rakastuneita. Kotini on aina siisti. Jos äitini soittaa minulle ja sanon siivoavani, hän alkaa ivallisesti heittämään kaikkea ”OHO, kuinkas sillain” -kommenttia.
Olimme keskivertoa varakkaampi, tavallinen perhe, ja uskokaa tai älkää, mutta minä pääsin ja pääsen kaikkia sisaruksiani helpommalla, koska olen äitini ”suosikki” (tämäkin avoimesti joka joulu kaikille kerrottuna pikku nippelitietona syömisen lomassa). Vihaan äitiäni, ja aion katkaista välit häneen. En vain vielä tiedä miten. Isäni on hyödytön nössö taustahenkilö äitini tossun alla, joten en ole läheinen isänikään kanssa.
T: Nainen, 25v
Ei sitä taida tulla.
Narsismista lukiessa, olen törmännyt siihen, että narsisti kieltää tapahtumia ja kirjoittaa historiaa uusiksi omalla tavallaan. Väittää kirkkain silmin, että jotain ei ole tapahtunut, minkä aivan varmasti muistaa.
Lapselle tämä tietysti mene läpi, ja lapsi alkaa epäillä omaa järkeään. Kaasuvalotusko se on se termi?
Kun lapsi kasvaa, tämä ei mene läpi. Tapahtunut oli totta.
He ei kykene myöntämään tapahtumia tapahtuneeksi, vaan väistävät vastuun, vaikka olisi todistajia. Heillä on omat säännöt.
Tämä,on häiriö, häiriökäytöstä.