Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Mä en ole aiemmin näistä asioista kirjoittanut mihinkään,sukulaiseni ovat ainoat ym läheiset jotka tietävät. Äidillä on 7 sisarusta,hän on nuorin,kaikki ovat ihmetelleet miten hän voi kohdella omia tyttäriään noin ja minua varsinkin.Onneksi olen saanut apua sukulaisilta,anopilta,veljeltä ym. Äidin apua olisin kaivannut,kun naapuri talossa melkeen asui. Hän tokasi ei hän auta,ei hänelläkään ollut äitiä. Heidän äiti kuoli linja-auton alle,äitini ollessa 7v. Mut miksi se pitää meille kosta?Tästä kiitos aloittajalle joka otti asian esille,huomasin en ole ainoa jota on kohdeltu todella kaltoin lapsena ja nuoren,aikuisiästä puhumattakaan. Siksi en ole asiasta maininnut mihinkään,nyt voi ja teille kaikille suuri kiitos,tää auttaa ymmärtämään aika paljon...Oon monesti miettinyt,olenko minä valmis auttamaan äitiäni,kun hän on siinä iässä että tarvitsee omien lasten apua,mun vastaus on kyllä. Mä en ole samanlainen kylmä, julma ja välinpitämätön ihminen kun hän on. Toki on lapsena ollut hyviäkin muistoja paljon,mutta nää julmuudet,niitä en koskaan voi unohtaa,anteeksi pystyn antamaan,jos hän joskus osaa sen taidon. Nainen -71
Äitini oli avioton teiniäidin lapsi joka annettiin sijaislapseksi lapsettomalle pariskunnalle joiden kanssa äiti ei ole ollut tekemisissä kotoa pois muutettuaan. Perhe oli huono.
Äiti on aina puhunut siitä että kun muilla ihmisillä on sukua ja ihmisiä, sukua joka auttaa ja on sukujuhlia jne.
Äiti sitten teki meitä lapsia ison lauman ja ihan tarkoituksella isän kanssa tekivät. Eivät vaan muistaneet rakastaa ja välittää meistä. Isä oli aina töissä ja äidille tärkeämpää oli muu kuin me lapset tai no tyttölapset.
Äiti ja isä ei ole koskaan auttaneet missään asiassa meitä tyttöjä. Vakiolause on että ei meitäkään kukaan ole auttanut että yksin on pitänyt pärjätä (isän äiti on kyllä auttanut heitä). Sitten puhuvat kun työkaveri se auttaa lastenlasten kanssa että toisilla se on apua. Miksi he eivät ole sellaisia omilleen? Miksi pitää kostaa omille lapsille se mitä itse jäi paitsi? En voi ymmärtää.
Kun pidånme niitä sukujuhlia niin äiti ei tule niihin koska antaisi jotain hyvää jos tulisi.
Minun sydämeni on täynnä rakkautta omia lapsiani kohtaan, he ovat sydämeni timantit enkä ikipäivänä tahallani loukkaa tai satuta heitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanpa samanlaiselta kuulostaa asioihin suhtautuminen kuin omalla äidilläni, joka on syntynyt 50-luvulla.
Vaatteita ym sain mutta muuten asenne oli juuri samanlainen.
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä halveksimisen tunnetta. 40-luvulla syntyneellä äidilläni se on aina ollut valtavan hallitseva ominaisuus, halveksia muita, omia lapsiaankin. Onko muiden halveksiminen narsistin ominaisuus, itsensä muiden yläpuolelle korottamista, ilkeän ihmisen luonteenpiirre?
Voi se olla oire narsismistakin, mutta oman äitini kohdalla olen tullut siihen tulokseen, että hän halveksii muita oman pohjattoman sisäisen tyhjyytensä vuoksi.
Koko elämänsä hän on vetänyt roolia, että on menevä, tekevä, osaava ja hyvin kiireinen. Kuitenkin todellisuudessa hän on täysin kouluttamaton, kielitaidoton ja osaaminen rajoittuu lähinnä ruoanlaittoon. Kyse on siis ihmisestä joka ei ole koskaan lukenut kirjaakaan, ei kykene katsomaan elokuvia, ei ole koskaan harratanut mitään eikä yleisesti ottaen ole kiinnostunut mistään. Eikä siinä mitään, opiskelumahdollisuudet eivät aina ole olleet yhtä hyvät kuin tänään. Mutta se halveksunta niitä kohtaan jotka ovat opiskelleet ja kehittäneet itseään, edenneet urallaan ja tienaavat kohtalaisesti, harrastavat ja matkustavat, se ilmiselvä kateus ja varmaan ulkopuolisuudenkin tunne on ympäristölle todella raskasta. Se on jotain mitä en pysty tässä sanoin kuvailemaan. Hän kuitenkin toistelee jatkuvasti ”Minä ainakaan en kadehdi ketään” esim puhelimessa puhuessamme. Hän toistaa tuota väleihin joihin se ei mielestäni sovi edes.
On äiti töitäkin tehnyt, mm siivoojana ja perhepäivähoitajana. Sitten pienelle työkyvyttömyyseläkkeelle kotisohvalle istumaan, kun mitään muutakaan ei ole varaa tehdä. Lapset ja lapsenlapset eivät ole koskaan kiinnostaneet, vaikka hän muuta puhuu. On mm kertonut satunnaisille tuttaville hoitavansa minun lapsiani usein, todellisuudessa ei ole koskaan hoitanut nyt jo teinejäni minuuttiakaan. Ei ole edes nähnyt näitä kohta vuosikymmeneen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun minä sain ensimmäisen apurahani, isäni ei tosiaankaan onnitellut. Kyseli vaan, että eikö minun kannattaisi mieluummin hakeutua "oikeisiin töihin". Olen saanut apurahoja sen jälkeenkin ja julkaissut kirjojakin, mutta näistä en ole vanhemmilleni enää mitään maininnut.
En ollut tietoinen siskoni miehen hakkaavan siskoani ennen kuin sain merkittävän viran ja kerroin siitä innoissani äidilleni puhelimessa. Äiti oli hiljaa niin pitkään että luulin hetken aikaa puhelun katkenneen kunnes äiti sanoi että sinä et taida tietääkään että Mika hakkaa Maijaa? Siis mitä vi.....ua? Se kateus ja kestämätön tunne äidillä pakotti kertomaan tuon asian jotta saa jotenkin lytättyä minut.
Tää on perus väline mitätöintiin. En enää kerro yhtään mitään elämästäni mutta silloin kun vielä kerroin, meno oli juuri samaa. Siis jos kerroin että sain todella hyvän ylennyksen, äiti oli hiljaa pitkään ja sitten tokaisi ”tiesitkö että kylppärissämme on kosteusvaurio”. Tai jos olin ostanut uuden auton niin ”oletkos kuullut että Ritulla oli infarkti”. Siis mitätöidään se toisen kertoma teeskennellen etten kuullutkaan ja työnnetään joku uusi typerä aihe keskusteluun.
Perus kateutta kai joo mutta silti loukkaavaa. Ja äidin typeristä jutuista pitää olla tietenkin kiinnostunut ja kehua sitä joka asiasta. Tyttären osalta tämä ei menekään niin vaan tytärtä halvennetaan ja mitätöidään, alennetaan ja pienennetään.
Olen nykyään ison organisaation talousjohtaja, äiti kertoo muille että olen joku apulainen kirjanpito-osastolla. ei kestä tunnustaa totuutta.
Meillä tuollainen käytös johti siihen ettemme enää kertoneet asioistamme. Ei kerrottu esim raskaudesta ja mistäs äiti sitä olisi saanut tietää kun emme koskaan tapaa. Aikanaan sitten selitti ”yllätysvauvasta” ympäri kyliä että emme kertoneet hänelle koska elämämme on niin salaista ja olemme hyvin erikoisia ihmisiä, että hän ei tiedä mikä meitä vaivaa. Anopille kuitenkin kerroimme ja hän ilahtui ikihyviksi. Vihdoinkin tämä uutinen, hän sanoi.
Koin taas yhden pienen ”kuoleman ja syntymän” lauantai-iltana katsoessani Yleltä kaksi ohjelmaa Depeche Modesta. Olen rakastanut tuota bändiä lähes 40 vuotta, ja rakastan edelleen. Vissiin joka päivä enemmän.
Ohjelmat nostivat pintaan kipeitä muistoja nuoruusvuosilta, oman äidin pilkkaa ja vähättelyä siitä miksi en ollut kuten muut. Miten olin mielestäni muka hienompi kuin muut kun ei kotimainen iskelmä ja tanssimusiikki kelvannut. Olin kuulemma ihan outo pukeutuessani mustaan ja Martenseihin, ja matkustaessani Lontooseen aina heti kun sain rahat kasaan. Olen elänyt elämäni olematta kuten muut. En tarkoita että olisin joku uniikki lumihiutale, vaikka kaikkihan me todellisuudessa uniikkeja olemme, vaan että olen tehnyt asioita kuten itse haluan ja siinä järjestyksessäni kuin itse haluan. Muiden mielipiteistä ja rankasta arvostelusta piittaamatta. Lauantai-iltana sain varsinkin siitä ensimmäisestä ohjelmasta (Spirits in the forest) rutkasti vahvistusta itselleni ja kulkemalleni tielle; voin tosiaan olla se mikä olen vaikka se ei äidilleni ja monelle muulle kelpaakaan.
Tähän lainaan biisiä The Smithseiltä koskien kasvamista ja kypsymistä:
”I’m so glad to grow older, to move away from those awful times...”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on ihan kamala mutta samalla puhdistava ketju. Kiitos kaikille teille, jotka olette kokemuksistanne tähän ketjuun kirjoittaneet!
Tämä ei ole niin vakava huomio kuin mitä monet muut ovat kertoneet mutta hyvin yleinen tapa tämän sukupolven äitien keskuudessa. Nimittäin se, että etenkin tyttärestä tehdään ihan ihmeellisiä päätelmiä ja hänet nähdään ikuisesti vain pienenä lapsena, äitinsä jatkeena. Kun olen tykännyt 10-vuotiaana Kiroileva siili -sarjakuvasta, niin pidän siitä myös 25-vuotiaana. Kun olen lapsena ollut pelokas ja vieraita arasteleva, niin olen sitä totta kai aikuisenakin ja saan puun takaa tulevaa läksytystä siitä, kuinka en "ikinä puhu kellekään mitään". Kun mainitsen lempivärikseni mustan ja saan joka joulu lahjaksi vaaleanpunaisia vaatteita, koska "mä en tykkää mustasta, vaaleat värit sopii sulle niin hyvin!"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun minä sain ensimmäisen apurahani, isäni ei tosiaankaan onnitellut. Kyseli vaan, että eikö minun kannattaisi mieluummin hakeutua "oikeisiin töihin". Olen saanut apurahoja sen jälkeenkin ja julkaissut kirjojakin, mutta näistä en ole vanhemmilleni enää mitään maininnut.
En ollut tietoinen siskoni miehen hakkaavan siskoani ennen kuin sain merkittävän viran ja kerroin siitä innoissani äidilleni puhelimessa. Äiti oli hiljaa niin pitkään että luulin hetken aikaa puhelun katkenneen kunnes äiti sanoi että sinä et taida tietääkään että Mika hakkaa Maijaa? Siis mitä vi.....ua? Se kateus ja kestämätön tunne äidillä pakotti kertomaan tuon asian jotta saa jotenkin lytättyä minut.
Tää on perus väline mitätöintiin. En enää kerro yhtään mitään elämästäni mutta silloin kun vielä kerroin, meno oli juuri samaa. Siis jos kerroin että sain todella hyvän ylennyksen, äiti oli hiljaa pitkään ja sitten tokaisi ”tiesitkö että kylppärissämme on kosteusvaurio”. Tai jos olin ostanut uuden auton niin ”oletkos kuullut että Ritulla oli infarkti”. Siis mitätöidään se toisen kertoma teeskennellen etten kuullutkaan ja työnnetään joku uusi typerä aihe keskusteluun.
Perus kateutta kai joo mutta silti loukkaavaa. Ja äidin typeristä jutuista pitää olla tietenkin kiinnostunut ja kehua sitä joka asiasta. Tyttären osalta tämä ei menekään niin vaan tytärtä halvennetaan ja mitätöidään, alennetaan ja pienennetään.
Olen nykyään ison organisaation talousjohtaja, äiti kertoo muille että olen joku apulainen kirjanpito-osastolla. ei kestä tunnustaa totuutta.
Meillä tuollainen käytös johti siihen ettemme enää kertoneet asioistamme. Ei kerrottu esim raskaudesta ja mistäs äiti sitä olisi saanut tietää kun emme koskaan tapaa. Aikanaan sitten selitti ”yllätysvauvasta” ympäri kyliä että emme kertoneet hänelle koska elämämme on niin salaista ja olemme hyvin erikoisia ihmisiä, että hän ei tiedä mikä meitä vaivaa. Anopille kuitenkin kerroimme ja hän ilahtui ikihyviksi. Vihdoinkin tämä uutinen, hän sanoi.
Mun kokemus on vastaava. Systeri oli alallaan töissä jo huippufirmassa ja edetäkseen piti tehdä alalla ihan normaali lisätutkinto ja siihen liittyvät kokeet. Äiti puhui turuilla ja toreilla sekä erityisesti siskolleni, että ei kukaan saa sitä suoritetuksi kerralla, etkä sinä ainakaan.
Mä olen itse suomalaisittain ison pörssiyrityksen johdossa kolmoskerroksessa. Kun kerroin siitä äidilleni; hän piti sitä valehteluna tai että mä olen jotenkin väärin ymmärtänyt vastuuni ja työtehtäväni. Olen siis jo viisissäkymmenissä pian ja tehnyt 25 vuotta uraa alallani. Asia tuli esiin, kun joku sukulainen oli lukenut lehdestä. Itse olen siis jo oppinut vaikenemaan saavutuksistani.
Sama juttu oli, että mun tuloilla pääsee Ilta-Sanomien verokoneeseen. Tän oli taas joku googlannut, niin äidin lausunto oli, että mulle maksetaan erehdyksessä liikaa palkkaa tai että mä olen jotenkin vääryydellä sumplinut itselleni liian hyvän palkan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pinpinella kirjoitti:
Yhden esimerkin äitini omituisesta käytöksestä haluaisin esittää, varhaisimpia muistojani niistä harvoista jotka muistan äitini kanssa.
Olin korkeintaan kuuden, molemmat vanhemmat mukana(en muista olivatko jo eronneet, yleensä tehtiin vaihto toisen vanhemman luo uintikerran yhteydessä). Isä hyppyytti minua vedessä lempeästi ja ilman, että kasvoni joutuivat veden alle. Pidin siitä.
Hetken päästä samaa sitten äidin kanssa, paitsi että äiti oli hieman ronskimpi ja käytti minua välillä veden alla. Tämän ymmärrän sinänsä siltä kantilta, että olisin ns. oppinut myös olemaan siellä veden alla. Olen kuitenkin aina ollut hyvin varauksellinen, harkitseva ihminen, enkä kokenut sitä silloin mukavaksi, kielsin äitiä enkä muista saatoinko itkeäkin kun ei heti uskonut.Äidin silloinen reaktio hämmentää yhä suuresti.
Meni altaan nurkkaan selkä meihin päin MURJOTTAMAAN aivan hiljaa, kädet puuskassa, eikä häneen saanut koko loppuaikana mitään kontaktia. Minä pienenä lapsena menen kysymään "äiti, mikä on?", pyytelen anteeksi, yritän saada yhteyden ja vastakaikua, huolehtia tästä _aikuisesta_ joka ei tee elettäkään.
Tämä toistui useita kertoja ja oma syyllisyyden tunne oli pohjaton. Kuinka kehtasin nauttia isäni seurasta, asettaa omia rajojani ja aiheuttaa äidilleni niin kamalan olon?Jälkeenpäin asiasta ei lapsuudessa puhuttu, ja nykyään äiti ei yllättäen muista mitään tällaista.
Tulin 5 luokan keväjuhlista iloisena kotiin koska mielestäni sain ihan hyvän todistuksen ja kesäloma alkoi. Äiti painui sänkyyn itkemään todistuksen nähtyään että mitä olet tehnyt, eikö mikään ole kasvattanut, nyt olet tehnyt jotain pahaa, älä valehtele....Käytösnumero tippui 10 ->9.....Mihinkään muuhun numeroon ei puututtu tai katsottu. No sitten itkin minäkin pian etten yksikertaisesti tiedä miksi se numero on tippunut :( Ihan järkyttävää kohtelua. Minä olen vanhempi jolle lapset uskaltaa soittaa koulun jälkeen "moi, tota nyt on se tilanne että mä olen vähän mokannut...."
Nämä ihan aikuisiältä... Kävin pitkästä aikaa kampaajalla ja tunsin oloni kauniiksi. Oli itsevarma olo ihmisten ilmoilla. Menin siitä vanhemmilleni, ja äiti kysyi ensi töikseen että onko sun tukka likainen vai mitä siinä on. Ei ollut likainen (edellisenä päivänä pesty) eikä kyllä ollut mitään erikoista muutenkaan. Ihan normaalisti hiukset auki. En sitten kertonut käyneeni kampaajalla, kerta oli niin kamala paskainen tukka muutenkin.
Ylipäätään ulkonäön kommentointi ja aina negatiivisessa mielessä. Et oo sinäkään enää mikään hoikka ja niin pois päin. Olin noin 2kg ylipainon puolella ja toki paksumpi kuin ennen, mutta sen tiesin ilman kommenttejakin. Sitten jos urheilen ja erehdyn kertomaan siitä, niin sille naureskellaan koska "sä et oo koskaan ollut mikään sporttinen". Viimeksi kerroin pudottaneeni 3kg painoa ja alkaneeni tarkkailla syömisiä. Ei herättänyt juuri mitään reaktiota, ilmeisesti sekin on väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pinpinella kirjoitti:
Yhden esimerkin äitini omituisesta käytöksestä haluaisin esittää, varhaisimpia muistojani niistä harvoista jotka muistan äitini kanssa.
Olin korkeintaan kuuden, molemmat vanhemmat mukana(en muista olivatko jo eronneet, yleensä tehtiin vaihto toisen vanhemman luo uintikerran yhteydessä). Isä hyppyytti minua vedessä lempeästi ja ilman, että kasvoni joutuivat veden alle. Pidin siitä.
Hetken päästä samaa sitten äidin kanssa, paitsi että äiti oli hieman ronskimpi ja käytti minua välillä veden alla. Tämän ymmärrän sinänsä siltä kantilta, että olisin ns. oppinut myös olemaan siellä veden alla. Olen kuitenkin aina ollut hyvin varauksellinen, harkitseva ihminen, enkä kokenut sitä silloin mukavaksi, kielsin äitiä enkä muista saatoinko itkeäkin kun ei heti uskonut.Äidin silloinen reaktio hämmentää yhä suuresti.
Meni altaan nurkkaan selkä meihin päin MURJOTTAMAAN aivan hiljaa, kädet puuskassa, eikä häneen saanut koko loppuaikana mitään kontaktia. Minä pienenä lapsena menen kysymään "äiti, mikä on?", pyytelen anteeksi, yritän saada yhteyden ja vastakaikua, huolehtia tästä _aikuisesta_ joka ei tee elettäkään.
Tämä toistui useita kertoja ja oma syyllisyyden tunne oli pohjaton. Kuinka kehtasin nauttia isäni seurasta, asettaa omia rajojani ja aiheuttaa äidilleni niin kamalan olon?Jälkeenpäin asiasta ei lapsuudessa puhuttu, ja nykyään äiti ei yllättäen muista mitään tällaista.
Tulin 5 luokan keväjuhlista iloisena kotiin koska mielestäni sain ihan hyvän todistuksen ja kesäloma alkoi. Äiti painui sänkyyn itkemään todistuksen nähtyään että mitä olet tehnyt, eikö mikään ole kasvattanut, nyt olet tehnyt jotain pahaa, älä valehtele....Käytösnumero tippui 10 ->9.....Mihinkään muuhun numeroon ei puututtu tai katsottu. No sitten itkin minäkin pian etten yksikertaisesti tiedä miksi se numero on tippunut :( Ihan järkyttävää kohtelua. Minä olen vanhempi jolle lapset uskaltaa soittaa koulun jälkeen "moi, tota nyt on se tilanne että mä olen vähän mokannut...."
Tämä. Käytösnumeron tippuminen on jopa äidin nolaamista syvästi.
Kenen äiti käy painamassa lähes kaikkiin kirjoituksiin yhden alapeukun?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kenen äiti käy painamassa lähes kaikkiin kirjoituksiin yhden alapeukun?!
Eiköhän se ole mun -46 syntynyt äitini, sori siitä.
Marttyyreista on ollutkin jo puhetta mutta onko kellään marttyyri-ILKEILYÄ? Mun narsistihtava ja ilkeän loukkaava äitini on tehnyt tästä taiteenlajin. En osaa koskaan suhtautua näihin kun nää on niin törkeitä ja loukkaavia ja jään vaan hiljaa suu auki katsomaan sanattomana.
Tässä jokunen esimerkki, taustana sen verran että äitini on ollut tarkka aina ettei mitenkään vaan auta ja tue minua tai helpota elämääni esim ruuhkavuosissa mitenkään.
- en aio hoitaa ikinä missään tilanteessa lapsiasi kun ei se minun hoito kuitenkaan kelpaa tai hoitaisin jotenkin väärin! (En todellakaan moittisi ja hyvin kelpaisi apu edes joskus)
- en enää osta sulle yhtäkään joululahjaa tai synttärilahjaa, kuitenkaan et tykkäisi enkä osaisi ostaa oikeanlaista! (Todellakin tykkäisin enkä moittisi)
- et saa koskaan tippaakaan rahaa tai apua jos joskus sinulle tulee hätä tai vaikea tilanne, kuitenkin olisit kiittämätön! (En todellakaan olisi)
- en aio ostaa sinulle etelänmatkaa niinkuin veljellesi, kun kuitenkaan se kohde X ei sinua kiinnostaisi! (Todellakin kiinnostaisi)
- et saa käytttää mökkiämme sitten ollekaan, vain veljesi saa, kun kuitenkaan et tykkää ja olisit liian vaativa mukavuuksien suhteen! (En todellakaan olisi)
Nuo on USKOMATTOMAN TÖRKEITÄ loukkauksia, ja pahinta on se että kun se letkauttaa noita niin se saa MINUT tuntemaan itseni syylliseksi ja jotenkin vaikeaksi ihmiseksi. Vaikea jotenkin selittää tätä, mutta siis tulee se tunne että ”kyllähän se äiti auttaisi muuten mutta kun minä olen tällainen”.
Järjen tasolla tiedän että minussa vika ei ole, olen kiltti, kohtelias, avulias, en koskaan loukkaa ketään päin naamaa.
Siksi jään ihan sanattomaksi. Pala tulee kurkkuun ja itkettää ja tunnen hirveää häpeää kun äiti noita ”leiskautuksiaan” päästelee suustaan.
Onko tää jotain kaksoissidosviestintää? Että loukkaa omaa lastaan ja samalla vielä saa tehtyä sen niin että lapsi näyttää syylliseltä kaikkeen ja ikäänkuin se pahis olisi muka se lapsi?
Pelkään näitä ilkeilyjä, siispä välttelen viimekseen asti äitini kanssa puhumista :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Marttyyreista on ollutkin jo puhetta mutta onko kellään marttyyri-ILKEILYÄ? Mun narsistihtava ja ilkeän loukkaava äitini on tehnyt tästä taiteenlajin. En osaa koskaan suhtautua näihin kun nää on niin törkeitä ja loukkaavia ja jään vaan hiljaa suu auki katsomaan sanattomana.
Tässä jokunen esimerkki, taustana sen verran että äitini on ollut tarkka aina ettei mitenkään vaan auta ja tue minua tai helpota elämääni esim ruuhkavuosissa mitenkään.
- en aio hoitaa ikinä missään tilanteessa lapsiasi kun ei se minun hoito kuitenkaan kelpaa tai hoitaisin jotenkin väärin! (En todellakaan moittisi ja hyvin kelpaisi apu edes joskus)
- en enää osta sulle yhtäkään joululahjaa tai synttärilahjaa, kuitenkaan et tykkäisi enkä osaisi ostaa oikeanlaista! (Todellakin tykkäisin enkä moittisi)
- et saa koskaan tippaakaan rahaa tai apua jos joskus sinulle tulee hätä tai vaikea tilanne, kuitenkin olisit kiittämätön! (En todellakaan olisi)
- en aio ostaa sinulle etelänmatkaa niinkuin veljellesi, kun kuitenkaan se kohde X ei sinua kiinnostaisi! (Todellakin kiinnostaisi)
- et saa käytttää mökkiämme sitten ollekaan, vain veljesi saa, kun kuitenkaan et tykkää ja olisit liian vaativa mukavuuksien suhteen! (En todellakaan olisi)Nuo on USKOMATTOMAN TÖRKEITÄ loukkauksia, ja pahinta on se että kun se letkauttaa noita niin se saa MINUT tuntemaan itseni syylliseksi ja jotenkin vaikeaksi ihmiseksi. Vaikea jotenkin selittää tätä, mutta siis tulee se tunne että ”kyllähän se äiti auttaisi muuten mutta kun minä olen tällainen”.
Järjen tasolla tiedän että minussa vika ei ole, olen kiltti, kohtelias, avulias, en koskaan loukkaa ketään päin naamaa.
Siksi jään ihan sanattomaksi. Pala tulee kurkkuun ja itkettää ja tunnen hirveää häpeää kun äiti noita ”leiskautuksiaan” päästelee suustaan.
Onko tää jotain kaksoissidosviestintää? Että loukkaa omaa lastaan ja samalla vielä saa tehtyä sen niin että lapsi näyttää syylliseltä kaikkeen ja ikäänkuin se pahis olisi muka se lapsi?
Pelkään näitä ilkeilyjä, siispä välttelen viimekseen asti äitini kanssa puhumista :(
Tuo on vaan silkkaa ilkeyttä. Eli siis äitisi on ilkeä ihminen ja kohdistaa ilkeytensä sinuun eli uhriin jonka ei oleta antavan samalla mitalla takaisin tai voivan tuottaa jotain harmia itselleen. Sama paistaa läpi monen muun kirjoituksesta, ja oma äitini teki ihan samaa. Mitä avuttomampi ja ilkeilijästä riippuvaisempi ilkeilyn kohde on, sen parempi. Ja äitimyytti tarjoaa - tai ainakin ennen tarjosi - täyden turvan ja loputtomat mahdollisuudet kyykyttää omia lapsiaan. Eihän niitä lapsia kukaan usko ja kun äiti on jo levittänyt ilkeitä juoruja omista kiittämättömistä ja huonoista lapsistaan ympäriinsä, on uhrin vaikea puolustautua tai löytää tukea mistään.
Olen tullut siihen tulokseen itse että tässä ei lapsi oikeasti voi voittaa. Häijyt vanhemmat voittavat aina lapsensa, jolleivat sitten oikeasti jää kiinni jostain rankasta ylilyönnistä niin että siitä tulee ulkopuolisten hoitama tutkinta (poliisi, lastensuojelu, koulu). Mutta lapsella on sentään aikuistuttuaan oikeus katkaista suhde toksiseen vanhempaan. On turha jatkaa suhdetta joka on noin yksipuolinen ja myrkyllinen.
Palaan taas ketjuun kun asiaa on niin paljon. Olen ollut lapsesta asti alipainoinen, välillä jopa vaikeasti alipainoinen. Mutta äitini mielestä olen aina ollut lihava ja hän sanoi siitä nuoruudessani lähes joka päivä. Tai teki sellaista merkkiä, että taputti kädenselällä leukaansa ja sanoi minulle ivallisesti "kaksoisleuka" . On hillitön ihme, että minulla ei ole syömisongelmaa äiti v*ttuilun jäljiltä. Ja siis äitini on painanut aina n 85-100 kilon välillä,mutta purki paino-ongelmansa minuun.
Meillä ei kyllä ollut kaapeissa mitään syötävääkään niin en tiedä miten olisin ollut muuta kuin laiha. Ruoka meillä kyllä oli illalla mutta ei mitään välipaloja tms. Kun tulin koulusta söin hapankorpun ilman päällisiä koska muuta ei ollut. Kavereilla näin muroja ja jogurttia mutta en olisi uskaltanut sellaisia ikinä pyytää.
Minulla oli raskauksien aikaan hyperemeesi, mihin äitini ei reagoinut mitenkään. Jälkimmäisen raskauteni aikana kun olin todella huonossa kunnossa hän soitti minulle, että eikö ole kauheaa kun samaan aikaan raskaana oleva sukulaisnainen oli jopa kerran oksentanut kauppareissulla, että eikö ole kauheaa kun se on muutenkin niin laiha.
Vieläkin näistä tulee surullinen olo. Niistä tyhjistä ruokakaapeista ja kodista, joka oli tyhjä mistään välittämisestä. Kuka haluaa murskata oman lapsensa niin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on joitain kirjasuosituksia ollut jo aiemminkin. Itse luen parhaillaan ihan sattumalta Saara Turusen Sivuhenkilöä, joka on fiktiota tai autofiktiota, ja jonka pääteema ei ole lapsuus mutta jonkinlainen ulkopuolisuus kylläkin. Mietin, olisiko Alice Millerin tuotannosta apua? En itse muista lukeneeni hänen teoksiaan.
Miller on hyvä mutta hänkin kuvaa ongelmaa, ei ratkaisua, näin muistelen.
Oma tämän hetkinen käsitykseni: Tunne kuin seuraisi omaa elämää lasin takaa johtuu siitä, että minä on jäänyt kehittymättömäksi, ihminen on sisältä tyhjä. Tyhjyyttä on vaikea itse kokea, mutta se oireilee näin.
Lapsena on selvitäkseen pitänyt luoda kuori hennon minuuden päälle. Kuori on voinut olla selviäjä, pärjääjä, kaikesta huolehtija... Joku neljästä ihmisen selviämiskeinosta tai niiden yhdistelmä, fight/taistelu, flight/pako, freeze/jähmettyminen, fawn/mielistely. Täysikasvuisena kuori/rooli jää päälle ja ei ole omaa aikuista minuutta, johon turvaisi.
Tässä tilanteessa neuvot, että ”ole vain oma itsesi”, kohdistuu siihen kuoreen, tai valeminään, ja ovat yhtä tyhjän kanssa. Henkilöllä ei ole vielä vahvaa minää, joka voisi olla.
Täysnarsistilla on vain selviämiskeinonsa eli se kuori, ja tätä täydellisyyden kuvitelmaansa hän kaikin voimin vartioi. Jos tuntee olevansa vieras omassa elämässään, ehkä on sikäli onnekas että pystyy kokemaan hieman haavoittuvuutta. Eli pystyy kokemaan, että sisällä on jotain, jonka tarvitsisi saada kasvaa, mutta joka kärsii. Haavoittuvuus olisi tässä avaintekijä.
Vaillejäämisistä ja liian haitallisista kokemuksista kertynyt trauma pitäisi päästä purkamaan (mielellään pitkässä) terapiassa. Kun se purkautuu, saattaa ruumiissakin tuntea vapinaa, tai voimakkaita tunteita, ehkä alkaa itkeä.
Näin kasvun esteensä ollut kuori särkyy tai väistyy, ja sitten pitää alkaa hellyydellä ja kärsivällisyydellä, pienin askelin kasvattaa sitä omaa sisäistä taimeaan.
Yksi seuraus emotionaalisesta hylkäämisestä, esim näistä kuvatuista ettei huolehdita perustarpeista, on ettei itsekään osaa niistä huolehtia. Luulen että pitää vaan aina olla tarkkana ja treenata tätä itsestä huolehtimista.
Olemme kuin susilapsia, jotka kasvuiässä on sudet kasvattaneet ja sitten täysikasvuisina pitää koettaa opetella aiemman kehitysvaiheen taidot omin päin, jotta saavuttaa täyden aikuisuuden. Aikuisuus on sitä, että voi olla luotettava turva omalle sisäiselle lapselleen.
Ehkä on vaikeaa ottaa vastaan apua toisilta, mutta apua on tarjolla esim terapian muodossa. Ihminen ehkä tarvitsee kasvuun toisen, joka näkee hänet, ja jos vanhemmat eivät tähän kyenneet, terapiassa tämän kokemuksen voi saada. Mieltä painava kuorma helpottaa, kun sen voi jakaa luotettavan kuuntelijan kanssa. Tällainen rakkaus parantaa.
Oikeassa olet, mutta terapiaa ei SAA tällaisella taustalla jos se masennus puuttuu. Olen lukuisia kertoja yrittänyt saada apua ja koskaan en saa, koska minulla ei ole mt-diagnoosia (ei ole masennusta, ahdistusta, paniikkihäiriötä, maanisuutta). On toki TRAUMOJA, mutta koska olen työkykyinen niin ei niille kukaan tee mitään enkä ole oikeutettu Kelan psykoterapiaan.
Itse maksaen terapia on 100e kerta ja vuodessa hinta olisi jo 10 000e (oletuksena normaali 2krt vkossa tahti) saati sitten vaikka viiden vuoden aikana 50 000e. Ei ole varaa vaikka työssäkäyvä olenkin.
Mulla on siis ainoa apu vertaistuki, self help kirjat ja rentoutusäänitteet. Ei ole edes ketään kelle voisi puhua asiasta.
Suosittelen, että tutustuisit erilaisiin kehollisiin menetelmiin. Varhaislapsuuden traumat ovat muutenkin sanojen tuolla puolen, koska ne ovat syntyneet silloin, kun lapsi ei ole kyennyt mitenkään kielellistämään kokemaansa. Meillä traumatisoituneilla ei ole vain tunteet jumissa, vaan koko keho ja oman kokemukseni mukaan kehollinen lähestymistapa varsinkin alkuvaiheessa on hyvin tärkeää.
Keholliset terapiat -haulla saattaisi löytyä jotain. Tärkeintä on kuitenkin löytää rnnallakulkijaksi sellainen auttaja, joka katsoo hyväksyvällä katseella, josta olet jäänyt lapsena paits.
Miten ruoka-asiat järjestyi teidän perheessä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä halveksimisen tunnetta. 40-luvulla syntyneellä äidilläni se on aina ollut valtavan hallitseva ominaisuus, halveksia muita, omia lapsiaankin. Onko muiden halveksiminen narsistin ominaisuus, itsensä muiden yläpuolelle korottamista, ilkeän ihmisen luonteenpiirre?
Voi se olla oire narsismistakin, mutta oman äitini kohdalla olen tullut siihen tulokseen, että hän halveksii muita oman pohjattoman sisäisen tyhjyytensä vuoksi.
Koko elämänsä hän on vetänyt roolia, että on menevä, tekevä, osaava ja hyvin kiireinen. Kuitenkin todellisuudessa hän on täysin kouluttamaton, kielitaidoton ja osaaminen rajoittuu lähinnä ruoanlaittoon. Kyse on siis ihmisestä joka ei ole koskaan lukenut kirjaakaan, ei kykene katsomaan elokuvia, ei ole koskaan harratanut mitään eikä yleisesti ottaen ole kiinnostunut mistään. Eikä siinä mitään, opiskelumahdollisuudet eivät aina ole olleet yhtä hyvät kuin tänään. Mutta se halveksunta niitä kohtaan jotka ovat opiskelleet ja kehittäneet itseään, edenneet urallaan ja tienaavat kohtalaisesti, harrastavat ja matkustavat, se ilmiselvä kateus ja varmaan ulkopuolisuudenkin tunne on ympäristölle todella raskasta. Se on jotain mitä en pysty tässä sanoin kuvailemaan. Hän kuitenkin toistelee jatkuvasti ”Minä ainakaan en kadehdi ketään” esim puhelimessa puhuessamme. Hän toistaa tuota väleihin joihin se ei mielestäni sovi edes.
On äiti töitäkin tehnyt, mm siivoojana ja perhepäivähoitajana. Sitten pienelle työkyvyttömyyseläkkeelle kotisohvalle istumaan, kun mitään muutakaan ei ole varaa tehdä. Lapset ja lapsenlapset eivät ole koskaan kiinnostaneet, vaikka hän muuta puhuu. On mm kertonut satunnaisille tuttaville hoitavansa minun lapsiani usein, todellisuudessa ei ole koskaan hoitanut nyt jo teinejäni minuuttiakaan. Ei ole edes nähnyt näitä kohta vuosikymmeneen.
"Voi se olla oire narsismistakin, mutta oman äitini kohdalla olen tullut siihen tulokseen, että hän halveksii muita oman pohjattoman sisäisen tyhjyytensä vuoksi." - Narsistihan on juuri tätä, sisäisesti tyhjä. Hänen taustansa on samanlainen kuin mitä hän yrittää lapsilleenkin järjestää eli jotain, mistä lapsi ei voi selvitä ehjin nahoin. Narsistin minuus ei ole kehittynyt, niin kuin joku taisi jo kirjoittaa, siksi hän tarvitsee koko ajan muita ihmisiä kannattelemaan kulissejaan, joihin itse nojaa. Ilman niitä ei ole mitään.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on ihan kamala mutta samalla puhdistava ketju. Kiitos kaikille teille, jotka olette kokemuksistanne tähän ketjuun kirjoittaneet!
Tämä ei ole niin vakava huomio kuin mitä monet muut ovat kertoneet mutta hyvin yleinen tapa tämän sukupolven äitien keskuudessa. Nimittäin se, että etenkin tyttärestä tehdään ihan ihmeellisiä päätelmiä ja hänet nähdään ikuisesti vain pienenä lapsena, äitinsä jatkeena. Kun olen tykännyt 10-vuotiaana Kiroileva siili -sarjakuvasta, niin pidän siitä myös 25-vuotiaana. Kun olen lapsena ollut pelokas ja vieraita arasteleva, niin olen sitä totta kai aikuisenakin ja saan puun takaa tulevaa läksytystä siitä, kuinka en "ikinä puhu kellekään mitään". Kun mainitsen lempivärikseni mustan ja saan joka joulu lahjaksi vaaleanpunaisia vaatteita, koska "mä en tykkää mustasta, vaaleat värit sopii sulle niin hyvin!"
Jep, minun äitini tuntee minua todella huonosti. Enkä kyllä minäkään oikein edes tiedä, kuka äitini on ja mistä hän pitää.
Mitä nyt lahjoihin tulee, niin minun äitini ei välitä toisten omasta mausta tai mielipiteistä. Hän ostaa sitä mitä halvalla sattuu tulemaan vastaan, ja hänen sanojensa mukaan pitää olla kiitollinen siitä että ylipäätään jotakin saa.
Onhan se toki noinkin, mutta toisaalta olisi kiva jos edes yrittäisi katsoa sopivankokoisia vaatteita. Tai että lahjakirjalla olisi joku muukin kriteeri kuin että se oli halvalla alekorissa. Missään nimessä vaihtoehto ei myöskään ole se, että lahjat jätettäisiin vaihtamatta. Paketteja nimenomaan pitää olla paljon!
Lahjoja ei myöskään voi palauttaa eikä antaa vuosienkaan päästä pois, koska tämä olisi törkeä loukkaus. Lahjoista myös kysellään ja mainitaan happaamaankin sävyyn, että ei niistä mikään ole esille asti kelvannut. Äiti myös kyselee, että miksi en laita päälleni hänen ostamaansa sitä ja tätä vaatetta. Aiemmin jaksoin keksiä jotain tarinaa, mutta vuosi sitten sanoin suoraan, että kun se oli minulle noin viisi numeroa liian pieni. Sitten sain joululahjaksi ponchon periaatteella menee joka plösöllekin päälle. 😂
Ja tiedän kyllä, ettei äiti mitään pahaa tarkoita. Hänelle vaan on vaikeaa jakaa omastaan, jokin ikuinen trauma siitä että on aina jäänyt isommassa sisarusjoukossa vähemmälle kuin veljet. Hyvät tavat kuitenkin velvoittavat niitä lahjoja ostamaan, mutta ei niihin haluaisi koskaan yli viitosta tuhlata. Ja muiden tarpeiden huomaaminen, noh, ei myöskään ole hänen bravuurinsa.
Alue: Aihe vapaa
Synnyin -79. Äitini oli hieman puiseva eikä esim. halannut. Dödön ostoa jouduin pyytämään äidiltä, hän lähes tiuskaisi "Et kai sinä tarvitse"-hengessä. Kyllä tarvitsin. Tamponit kävin itse salaa ostamassa kauempana olevasta kaupasta. Ulkomaan vaihtovuoden lähestyessä sitten noloili ja kertoi, että kuukautiset voisivat alkaa, kun olen myöhässä kehityksestä niiden suhteen. Kerroin, että ovat jo alkaneet. Pari vuotta niitä muistaakseni ehti jo olla, lähdin 15-vuotiaana vaihtoon. :)
Aiemmin yläasteen alun mopoasua noloillessani jotenkin suuttui, väänteli eteisessä naamaansa ja näytteli, kuinka pitkiä askelia muka harpoin. Olin siis hoikka, joten sääret olivat pitkät etenkin shorteissa.
Muuten äiti oli melko yksitotinen, ahkera ja hoiti kotia ja ruoanlaiton. Lähti sitten työpaikan mukana töihin toiselle paikkakunnalle, kävi usean vuoden ajan arkiviikot töissä tuossa kaupungissa ja palasi viikonlopuiksi kotiin. Hyviäkin puolia toki, luki paljon ja keitti teetä iltaisin kotona ollessaan.