Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Äitini tuli eilen avuksi poimimaan viinimarjojani, minä kun en kuitenkaan niitä osaa niitä oikein poimia tai säilöä. Oltuaan 5min meillä oli ehtinyt moittia just lanatun pihatien kunnon ( "ihan kamala, kyllä menee auto rikki"), aamulla siivotun kodin ("näyttää siltä, että aiot just aloittaa kunnolla siivoamaan"), leipomani pullat ( " Onpas oudon näköisiä. hyvä ettet nyt mitään tarjoilua laittanut, enpä minä kummoisia odottanutkaan") ja minun painon (" Olisin tuonut sinulle yhden paidan, mutta eihän se kuitenkaan sinulle nykyään mahdu"). Ja kaikki tämä mahtui ihan oikeasti siihen viiteen minuuttiin, katsoin kellosta.
Tavallaan olen äitini kanssa läheinen, viestitellään lähes päivittäin. Mutta tuo jatkuva arvostelu! Minä olen hitto kahden lapsen äiti, aikuinen ihminen, yliopistokoulutuskin, ja silti minä en osaa äitini mielestä edes pakastaa marjoja oikein. Ja se jatkuva painopuhe. Käydään läpi kaikkien tuttujen painot, ja jatkuvasti kuittailee minun painosta ja ulkonäöstä. Joo, en ole ihan varmaan nyt kovin timmi, olen tehnyt kaksi lasta liki peräkkäin, ja pienin on vielä vauva. Mutta ei sekään tunnu vaikuttavan. Ja kun ei edes sano ihan suoraan, se on sellaista kuittailua ja sen sivusta arvostelua ( " Minä kun ihan luulin, että imetyksen pitäisi laihduttaa, hah hah).
Mitähän sitä pitäisi tehdä, että olisi joskus äidilleen hyvä ja kelvollinen? Se tuntuu olevan se olennainen kysymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini tuli eilen avuksi poimimaan viinimarjojani, minä kun en kuitenkaan niitä osaa niitä oikein poimia tai säilöä. Oltuaan 5min meillä oli ehtinyt moittia just lanatun pihatien kunnon ( "ihan kamala, kyllä menee auto rikki"), aamulla siivotun kodin ("näyttää siltä, että aiot just aloittaa kunnolla siivoamaan"), leipomani pullat ( " Onpas oudon näköisiä. hyvä ettet nyt mitään tarjoilua laittanut, enpä minä kummoisia odottanutkaan") ja minun painon (" Olisin tuonut sinulle yhden paidan, mutta eihän se kuitenkaan sinulle nykyään mahdu"). Ja kaikki tämä mahtui ihan oikeasti siihen viiteen minuuttiin, katsoin kellosta.
Tavallaan olen äitini kanssa läheinen, viestitellään lähes päivittäin. Mutta tuo jatkuva arvostelu! Minä olen hitto kahden lapsen äiti, aikuinen ihminen, yliopistokoulutuskin, ja silti minä en osaa äitini mielestä edes pakastaa marjoja oikein. Ja se jatkuva painopuhe. Käydään läpi kaikkien tuttujen painot, ja jatkuvasti kuittailee minun painosta ja ulkonäöstä. Joo, en ole ihan varmaan nyt kovin timmi, olen tehnyt kaksi lasta liki peräkkäin, ja pienin on vielä vauva. Mutta ei sekään tunnu vaikuttavan. Ja kun ei edes sano ihan suoraan, se on sellaista kuittailua ja sen sivusta arvostelua ( " Minä kun ihan luulin, että imetyksen pitäisi laihduttaa, hah hah).
Mitähän sitä pitäisi tehdä, että olisi joskus äidilleen hyvä ja kelvollinen? Se tuntuu olevan se olennainen kysymys.
Tuollaistahan se on yhä meilläkin ja se on ihan jatkuvaa. Nyt viimeisimpiä esim kun älysi että me emme todellakaan tee kahta lasta enempää (ikää jo on liikaa) niin lohkaisi halveksien että on kyllä ollut tarkkaa ja kesäjuhlissa kun en enää ottanut lisää herkkuja että se, siis minä, laihduttaa vaikka en todellakaan laihduta. Minä olen äitini harmiksi - sukulaismiehen sanoin kuopuksemme ristiäisissä Milla näyttää siltä niin kuin ei olisi lasta tehnytkään- ihan hoikka ja kaikin puolin timmissä kunnossa.
Äiti tuo meillä käydessään esim vessanpytyn tehopesuaineen ja sanoo että ei siitä pidä huonoa tykätä!
” Sometimes I feel like a motherless child
Sometimes I feel like a motherless child
Sometimes I feel like a motherless child
A long way from home, a long way from home
Sometimes I feel like I'm almost done
Sometimes I feel like I'm almost done
Sometimes I feel like I'm almost done
And a long, long way from home, a long way from home
True believer
True believer
A long, long way from home
A long, long way from home”
Vierailija kirjoitti:
Äitini tuli eilen avuksi poimimaan viinimarjojani, minä kun en kuitenkaan niitä osaa niitä oikein poimia tai säilöä. Oltuaan 5min meillä oli ehtinyt moittia just lanatun pihatien kunnon ( "ihan kamala, kyllä menee auto rikki"), aamulla siivotun kodin ("näyttää siltä, että aiot just aloittaa kunnolla siivoamaan"), leipomani pullat ( " Onpas oudon näköisiä. hyvä ettet nyt mitään tarjoilua laittanut, enpä minä kummoisia odottanutkaan") ja minun painon (" Olisin tuonut sinulle yhden paidan, mutta eihän se kuitenkaan sinulle nykyään mahdu"). Ja kaikki tämä mahtui ihan oikeasti siihen viiteen minuuttiin, katsoin kellosta.
Tavallaan olen äitini kanssa läheinen, viestitellään lähes päivittäin. Mutta tuo jatkuva arvostelu! Minä olen hitto kahden lapsen äiti, aikuinen ihminen, yliopistokoulutuskin, ja silti minä en osaa äitini mielestä edes pakastaa marjoja oikein. Ja se jatkuva painopuhe. Käydään läpi kaikkien tuttujen painot, ja jatkuvasti kuittailee minun painosta ja ulkonäöstä. Joo, en ole ihan varmaan nyt kovin timmi, olen tehnyt kaksi lasta liki peräkkäin, ja pienin on vielä vauva. Mutta ei sekään tunnu vaikuttavan. Ja kun ei edes sano ihan suoraan, se on sellaista kuittailua ja sen sivusta arvostelua ( " Minä kun ihan luulin, että imetyksen pitäisi laihduttaa, hah hah).
Mitähän sitä pitäisi tehdä, että olisi joskus äidilleen hyvä ja kelvollinen? Se tuntuu olevan se olennainen kysymys.
Pystytkö luettelemaan äidillesi kaikki nuo arvostelunaiheet? Jokainen meistä on epätäydellinen, mutta hyvä ja kelvollinen. Mutta äitisi asenteella et koskaan voi olla hyvä ja kelvollinen hänelle, joten sinun pitää lakata odottamassa kelpaamista. Ja äitisi ihanteellisesti tapauksessa pitää tietysti vaihtaa asennettaan.
Tiedän, kun mulla on ihan sama.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini tuli eilen avuksi poimimaan viinimarjojani, minä kun en kuitenkaan niitä osaa niitä oikein poimia tai säilöä. Oltuaan 5min meillä oli ehtinyt moittia just lanatun pihatien kunnon ( "ihan kamala, kyllä menee auto rikki"), aamulla siivotun kodin ("näyttää siltä, että aiot just aloittaa kunnolla siivoamaan"), leipomani pullat ( " Onpas oudon näköisiä. hyvä ettet nyt mitään tarjoilua laittanut, enpä minä kummoisia odottanutkaan") ja minun painon (" Olisin tuonut sinulle yhden paidan, mutta eihän se kuitenkaan sinulle nykyään mahdu"). Ja kaikki tämä mahtui ihan oikeasti siihen viiteen minuuttiin, katsoin kellosta.
Tavallaan olen äitini kanssa läheinen, viestitellään lähes päivittäin. Mutta tuo jatkuva arvostelu! Minä olen hitto kahden lapsen äiti, aikuinen ihminen, yliopistokoulutuskin, ja silti minä en osaa äitini mielestä edes pakastaa marjoja oikein. Ja se jatkuva painopuhe. Käydään läpi kaikkien tuttujen painot, ja jatkuvasti kuittailee minun painosta ja ulkonäöstä. Joo, en ole ihan varmaan nyt kovin timmi, olen tehnyt kaksi lasta liki peräkkäin, ja pienin on vielä vauva. Mutta ei sekään tunnu vaikuttavan. Ja kun ei edes sano ihan suoraan, se on sellaista kuittailua ja sen sivusta arvostelua ( " Minä kun ihan luulin, että imetyksen pitäisi laihduttaa, hah hah).
Mitähän sitä pitäisi tehdä, että olisi joskus äidilleen hyvä ja kelvollinen? Se tuntuu olevan se olennainen kysymys.
Pystytkö luettelemaan äidillesi kaikki nuo arvostelunaiheet? Jokainen meistä on epätäydellinen, mutta hyvä ja kelvollinen. Mutta äitisi asenteella et koskaan voi olla hyvä ja kelvollinen hänelle, joten sinun pitää lakata odottamassa kelpaamista. Ja äitisi ihanteellisesti tapauksessa pitää tietysti vaihtaa asennettaan.
Tiedän, kun mulla on ihan sama.
Äitini ei tule asennettaan vaihtamaan, ei siihen kykene. Sen vuoksi en nää minkäänlaista asioista suoraan puhumista äitini kanssa hyödyllisena. En minä tule kuulluksi. Äitini joko heittäytyy marttyyriksi tai suuttuu ja pitää mykkäkoulua kuukausia. Minä en sellaista draamaa kaipaa elämääni.
Minä en odota äidilleni kelpaamista, eikä elämäni siihen tähtää. Mutta kyllä minä silti kaipaan sitä. Vaikka kuinka minulla on on perhe ja muita tärkeitä asioita, joilla määrittän itseni haluaisin silti olla äidille kelpaava ja hyvä. Äitini oli koko lapsuuden minun elämäni tärkein hahmo, ei sen merkitystä voi pyyhkiä pois eikä juuri sitä äidin hyväksyntää voi korvata tai saada muualta. Se on aina minusta puuttuva palanen, joka välillä hiertää kipeästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisiko tuohon vaikuttaa että Suomi oli 60-luvulla vielä kehitysmaa? Ehkä siksi tietyssä sukupolvessa ollaan niin kriittisiä ja tyytymättömiä tai ihaillaan vähääntyytymistä?
Tämän ketjun viestit kyllä tuntuvat tutuilta. Juurikin tuo, etten voi olla "tyttömäinen", turhamainen, en ansaitse mitään kaunista tai turhaa. Lapsuudessa ja nuoruudessa oli ihan normaalia, että veljeni sai kalliita merkkivaatteita, mutta kun minä tarvitsin jotain sen piti olla halvinta mahdollista. Edes iho-ongelmiini en saanut apua ja veli sai. Ehkäpä oman tyttären kanssa saan aikanaan kokea jonkin asteista eheytymistä, kun aidosti kuuntelen mitä hän tarvitsee ja autan häntä. Kyllä äidissäni on hyviäkin puolia, mutta on täysin sokea sille kuinka jäin esimerkiksi täysin ilman minkäänlaista emotionaalista tukea lapsuudessani. Olin se tyttö, joka vain pärjäsi siinä vieressä, samalla kun äidin ongelmat olivat niitä oikeita ongelmia ja veljen tarpeet olivat niitä oikeita tarpeita. Kaikki minuun liittyvä oli näkymätöntä. Pelkään todella paljon toistavani samaa omalle tyttärelle.
Välillä ajattelen olevani huono äiti, mutta toisaalta kun mietin kuinka vastaanotan lasteni tunteet, lohdutan ja autan heitä, niin en voi edes kuvitella tilannetta missä olisin saanut vastaavaa omalta äidiltäni. Se jatkuva huonommuuden tunne on kaikessa läsnä.
Mietin tänään myös sitä kuinka olen erityisesti ystävyyssuhteissani ajautunut sellaisiin tilanteisiin, missä en saa normaalia empatiaa, tukea ja keskusteluseuraa. Itse kyllä annan näitä muille, mutta samaa en saa takaisin. Ihan kuin toistaisin sitä omaa äitisuhdetta tässä muodossa. Puolison kanssa menee yllättävän hyvin, hänelläkin vaikeat suhteet vanhempiinsa, joten ehkä olemme juuri sopivasti rikki tukeaksemme toisiamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkuva arvostelu, esim. painosta ja siivoamisesta, on niin tuttua. Äitini on sanonut mm. seuraavia:
- "Jos laihduttaisit vähän, niin sinäkin voisit käyttää valkoisia housuja"
- "Muuten hyvin siivottu, mutta nurkat jätetty pyyhkimättä."
- " Et ole silittänyt miehesi paitaa, sillä on ryppyinen paita päällä."
Tunteista ei ole koskaan puhuttu äitini kanssa.
Omaa äitisuhdettani on parhaiten auttanut parin vuoden terapia, jossa opin, että en saa sellaista äitiä, jonka toivoisin. Äitini on mikä on. Terapiassa opin myös tunnistamaan ja käsittelemään omia tunteitani. Tämä on auttanut opettamaan omille lapsille tunteiden nimeämistä ja hyväksymistä.
https://www.iltalehti.fi/suhteet/a/84012cd3-6f2c-430e-87a6-bb42c9b33554
"Kun muut kertovat ihanasta äidistään, Liina, 35, on hiljaa – lapsena hän ei kiivennyt koskaan äidin syliin ja siihen oli hyvä syy."
Lukekaahan tämä, aiheesta on kirjoitettu uusi kirja. Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki: Aina tytär, aina äiti - Aikuisen naisen suhde äitiin (Kirjapaja 2020).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun viestit kyllä tuntuvat tutuilta. Juurikin tuo, etten voi olla "tyttömäinen", turhamainen, en ansaitse mitään kaunista tai turhaa. Lapsuudessa ja nuoruudessa oli ihan normaalia, että veljeni sai kalliita merkkivaatteita, mutta kun minä tarvitsin jotain sen piti olla halvinta mahdollista. Edes iho-ongelmiini en saanut apua ja veli sai. Ehkäpä oman tyttären kanssa saan aikanaan kokea jonkin asteista eheytymistä, kun aidosti kuuntelen mitä hän tarvitsee ja autan häntä. Kyllä äidissäni on hyviäkin puolia, mutta on täysin sokea sille kuinka jäin esimerkiksi täysin ilman minkäänlaista emotionaalista tukea lapsuudessani. Olin se tyttö, joka vain pärjäsi siinä vieressä, samalla kun äidin ongelmat olivat niitä oikeita ongelmia ja veljen tarpeet olivat niitä oikeita tarpeita. Kaikki minuun liittyvä oli näkymätöntä. Pelkään todella paljon toistavani samaa omalle tyttärelle.
Välillä ajattelen olevani huono äiti, mutta toisaalta kun mietin kuinka vastaanotan lasteni tunteet, lohdutan ja autan heitä, niin en voi edes kuvitella tilannetta missä olisin saanut vastaavaa omalta äidiltäni. Se jatkuva huonommuuden tunne on kaikessa läsnä.
Mietin tänään myös sitä kuinka olen erityisesti ystävyyssuhteissani ajautunut sellaisiin tilanteisiin, missä en saa normaalia empatiaa, tukea ja keskusteluseuraa. Itse kyllä annan näitä muille, mutta samaa en saa takaisin. Ihan kuin toistaisin sitä omaa äitisuhdetta tässä muodossa. Puolison kanssa menee yllättävän hyvin, hänelläkin vaikeat suhteet vanhempiinsa, joten ehkä olemme juuri sopivasti rikki tukeaksemme toisiamme.
Huh, olenko minä huomaamattani kirjoittanut tämän tekstin? Oli niin tutun kuuloista, että ihan kylmät väreet menivät. Täsmäsi täysin tarpeiden vähättelyn, epäempaattisten ystävyyssuhteiden ja rikkinäisen puolison suhteen. Kyllä tässä joku yleisempi psykologinen malli toistuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun viestit kyllä tuntuvat tutuilta. Juurikin tuo, etten voi olla "tyttömäinen", turhamainen, en ansaitse mitään kaunista tai turhaa. Lapsuudessa ja nuoruudessa oli ihan normaalia, että veljeni sai kalliita merkkivaatteita, mutta kun minä tarvitsin jotain sen piti olla halvinta mahdollista. Edes iho-ongelmiini en saanut apua ja veli sai. Ehkäpä oman tyttären kanssa saan aikanaan kokea jonkin asteista eheytymistä, kun aidosti kuuntelen mitä hän tarvitsee ja autan häntä. Kyllä äidissäni on hyviäkin puolia, mutta on täysin sokea sille kuinka jäin esimerkiksi täysin ilman minkäänlaista emotionaalista tukea lapsuudessani. Olin se tyttö, joka vain pärjäsi siinä vieressä, samalla kun äidin ongelmat olivat niitä oikeita ongelmia ja veljen tarpeet olivat niitä oikeita tarpeita. Kaikki minuun liittyvä oli näkymätöntä. Pelkään todella paljon toistavani samaa omalle tyttärelle.
Välillä ajattelen olevani huono äiti, mutta toisaalta kun mietin kuinka vastaanotan lasteni tunteet, lohdutan ja autan heitä, niin en voi edes kuvitella tilannetta missä olisin saanut vastaavaa omalta äidiltäni. Se jatkuva huonommuuden tunne on kaikessa läsnä.
Mietin tänään myös sitä kuinka olen erityisesti ystävyyssuhteissani ajautunut sellaisiin tilanteisiin, missä en saa normaalia empatiaa, tukea ja keskusteluseuraa. Itse kyllä annan näitä muille, mutta samaa en saa takaisin. Ihan kuin toistaisin sitä omaa äitisuhdetta tässä muodossa. Puolison kanssa menee yllättävän hyvin, hänelläkin vaikeat suhteet vanhempiinsa, joten ehkä olemme juuri sopivasti rikki tukeaksemme toisiamme.
Huh, olenko minä huomaamattani kirjoittanut tämän tekstin? Oli niin tutun kuuloista, että ihan kylmät väreet menivät. Täsmäsi täysin tarpeiden vähättelyn, epäempaattisten ystävyyssuhteiden ja rikkinäisen puolison suhteen. Kyllä tässä joku yleisempi psykologinen malli toistuu.
Ihan sama kokemus tuosta empatiasta. Tuntuu, etten saa sitä enkä osaa varmaan edes ottaa vastaan - minua sen sijaan kuvaillaan empaattiseksi. Nyt minulla on terveyshuolia (ei varmaan mitään vakavaa kuitenkaan, mutta sellaista, että painaa mieltä) enkä ole puhunut muille kuin miehelleni. Haluaisin purkaa, mutta en jotenkaan osaa enkä edes tiedä, kuka kuuntelisi ja reagoisi ”oikein”. Äidilleni ei tulisi mieleenkään mainita, häneltä olen empatiaa odottanut turhaan jo pian 40 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin myös lapsuudenperheeni näkymätön lapsi.
Jos yritin kertoa jostain ongelmastani, vakioreaktio oli
- "turhaan valitat, Afrikassa on nälkäänäkeviä ja naapurin Kertullakin on kamalampaa"
- sun pitää olla kiitollinen, älä valita
- oletpa sinä taas hankala
tai se klassikko, että äiti ryntyää helmat paukkuen naapurin äidin luo valittamaan miten kovaa HÄNELLÄ on, kun "lapset ei ole ikinä tyytyväisiä". Ylipäätään lörpötti kaikki lastensa asiat (jotka ensin tonki) ihan kelle vaan. Naapurin rouva oli suorastaan perheemme ulkojäsen.
Opin jo hyvin varhain olemaan vaikenemaan, valehtelemaan ja salaamaan kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Minä olin myös lapsuudenperheeni näkymätön lapsi.
Jos yritin kertoa jostain ongelmastani, vakioreaktio oli
- "turhaan valitat, Afrikassa on nälkäänäkeviä ja naapurin Kertullakin on kamalampaa"
- sun pitää olla kiitollinen, älä valita
- oletpa sinä taas hankala
tai se klassikko, että äiti ryntyää helmat paukkuen naapurin äidin luo valittamaan miten kovaa HÄNELLÄ on, kun "lapset ei ole ikinä tyytyväisiä". Ylipäätään lörpötti kaikki lastensa asiat (jotka ensin tonki) ihan kelle vaan. Naapurin rouva oli suorastaan perheemme ulkojäsen.
Opin jo hyvin varhain olemaan vaikenemaan, valehtelemaan ja salaamaan kaiken.
Mun äiti raivosi siitä, miten minulla ei ole oikeutta kiukutella, koska hänellä on ollut paljon vaikeampi lapsuus. En kiellä, etteikö 50-luvun alkoholistiperheessä olisi ollut rankkaa kasvaa, mutta silti minulle 80-luvulla omat koululaisen murheet (esim. kiusaaminen) olivat ihan todellisia ja mieltäpainavia.
Minun äitini kertoi kaiken minuun liittyvän negatiivisesti väritettynä tädilleni. Joskus tämä täti kertoi minulle, että äiti toimi väärin tehdessään niin. Usein kuitenkin oli täysillä mukana äidin jutuissa. Suhde tätiini(kin) on tuntunut myöhemmin vaikealta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama ulkopuolisuuden olo vaimvaa, siitä kun pääsisi niin olisi varmaan hieno tunne. Lisäksi musta on aina tuntunut, ettei äiti kysele minulta asioita koska olisi kiinnostunut asioistani, vaan jotta saa tietoa jota voi sitten käyttää jotenkin negatiivisesti. Töksäyttelee tökerösti kysymyksiä, ei keskustellakseen vaan kaivaakseen tietoa. Saattaa yhtäkkiä kysellä joistakin asioista, ja jos saa vastauksia niin ei jatka keskustelua vaan siirtyy muihin asioihin. Mielestäni normaalit ihmiset eivät "keskustele" noin, vaan sen pitäisi olla vastavuoroista. Tästä syystä lopetin asioiden kertomisen äidille jo teininä. Ei paljoa huvita jakaa asioita, kun ei saa niihin mitään vastakaikua ja pahimmassa tapauksessa tietoja käytetään sinua vastaan. Ja ikävistä asioista ei voi keskustella. Ei koskaan.
Niinpä juuri. Äitini ei ole koskaan neuvonut eikä opastanut minua missään asiassa ja kysyä en ole koskaan saanut mitään.
Tuo että äiti kysyä töksäyttää jotain ihan irrallaan aiheesta tai paikasta ihan udellakseen. Oma äitini on mm yhtäkkiä kysyä paukaissut ison marketin kassajonossa että sinähän käytät e-pillereitä? Siis mitä ihmettä ja olin silloin ja yhä saman miehen kanssa naimisissa kuin olen nuoresta asti ollut ja olin tyyliin 40v.
Äiti on sanonut joskus että kun jotkut äidit on niin läheisiä tyttärien kanssa. Nii-in onpa kumma kun me ei olla enkä voi kertoa äidille yhtään mitään hänen kertomatta asiaa heti eteen päin kaikille.
Ollessani nuori äiti kertoi kaikki asiani tutuilleen ja sitten välillä kummasteli, kun en kerro hänelle mitään. Niin, miksiköhän?
Tuntuu niin tutulta suurin osa tästä. Äitini on syntynyt 30-luvulla, jo ennen sotia. Tunnen surua meidän molempien puolesta. Miten voi olla, että itkevää lasta ei ikinä lohdutettu? Omasta huoneesta ei saanut tulla ulos, jos itki ja oli surullinen. Kukaan ei koskaan tullut siihen huoneeseen lohduttamaan. Tämä jo ainakin 3-vuotiaana. Miksi äiti suuttuu niin paljon teinin kuukautisista, että lakanat ja housut pitää pestä salaa yöllä? Miksi äidin piti olla niin ilkeä ja miksi kukaan ei puolustanut? Muistan joskus opiskeluaikana isän sanoneen äidille, että jos vielä puhut sille noin, niin se ei tule enää ikinä käymään. Enkä kovin usein käynytkään.
Yritän kuitenkin pitää jonkinlaiset välit. Otin palkatonta vapaata, kun äitini saisairauskohtauksen ja lähdin hoitamaan asioita. Äitini ei alkuun olisi halunnut minua sairaalaan tai kotiin avuksi. Kuulin myöhemmin, että kun mummoni oli viimeisen elinvuotensa sairaalan vuodeosastolla, äitini kävi katsomassa häntä vain kerran sinä aikana.
Nyt, kun äitini on lähemmäs 90, olen huomaavinani merkkejä siitä, että hän haluaisi enemmän fyysistä ja henkistä läheisyyttä. Mutta kun varhaisin tunnemuisto äidistä on pelko ja hylätyksitulemisen tunne eikä minkäänlaista fyysistä kosketusta ole ollut, niin nyt sitä on hankala muuttaa. Opin jo nuorena, että paras tapa lopettaa puhelu äidin kanssa, oli mainita jotain omista asioista ja tunteista. Silloin hänelle tuli hyvin nopeasti kiire jonnekin. Yleisimmin meidän keskustelut ovat sitä, että hän puhuu pahaa ystävistään.
Joskus olen ollut hänelle hyvin vihainen, enää en. Onneksi oli ystävä, jonka 50-luvulla syntyneen äidin kanssa pystyin puhumaan pojista, kuukautisista yms. Joskus yritin myös ymmärtää. Onhan sekin jo kamalaa, että äidin ainoat lapsuusmuistot tuntuvan koskevan lemmieläimiä (lampaat ja possut), jotka tapettiin syksyllä ruuaksi.
Kiitos, että sain jakaa tämän. Olen onnellinen, että meidän sukupolvi osaa jo huomattavasti paremmin lohduttaa ja tuntea empatiaa. Olen itse jo luopunut siitä toiveesta, että onnistuisin tietämään, kuka oikeasti olen tai olemaan ”oma itseni”. Hienoa, että tähänkin keskusteluun osallistuneet -70 -luvulla syntyneet ovat siinä onnistuneet.
Anteeksi pitkä viestini! 😅
Olen itse syntynyt vasta 90-luvulla(nyt 25v), mutta äitini sai kolme ensimmäistä lastaan 70-luvulta alkaen. Minulla ja nuoremmalla sisaruksellani(nyt 22v) oli eri isä kuin heillä.
En tiedä ovatko vanhemmat sisarukseni kokeneet samaa kuin tähän ketjuun kirjoittaneet, mutta me nuoremmat olemme kokeneet hyvin paljon yhteyttä tarinoihinne.
Äiti on suoraan sanottuna inhottava ihminen.
Kotona olemme aina saaneet arvostelua osaksemme, kokeneet riittämättömyyttä, turhautuneisuutta: itsetunto laski heti kun pääsi koulusta kotiin, siksi viihdyimmekin parhaiten huoneissamme(olen itse vahva introvertti, joten yksinolo oli ihan ookoo).
Hän haukkuu ja arvostelee muita ihmisiä meille ja meitä(kaikkia sisaruksia) toisillemme sekä muille. Kaikki asiamme kerrottiin jokaiselle tutulle ja kotona vierailevalle, moneen kertaan, ja joskus jopa huusin ruokapöydän alta häpeissäni että miksi pitää aina kertoa ihan kaikki. Äiti vain nauroi ja jatkoi. Jossain kohti kyllästyin enkä enää kertonut äidilleni asioistani, koska hetken päästä ne eivät olisi enää omiani.
Mitä tahansa kotitöitä yritinkin tehdä, tein ne aina väärin ja nämäkin asiat kerrottiin ivaten eteenpäin. Yritin hoitaa asiat pois alta ennen kuin äiti palaisi töistä kotiin, niin ei tarvitsisi kuunnella sitä jatkuvaa arvostelua.
Olimme myös äitini terapeutteja, minä ja nuorempi sisarukseni. Tai lähinnä kuuntelijoita, äitihän ei ottanut itse vastaan muiden tarjoamia ajatuksia ja ratkaisuja. Valitti monta vuotta vanhempien sisarusteni isästä(alkoholisti), omasta isästäni(alkoholisoitui myös, mutten tiedä oliko tämä ennen vai jälkeen heidän eronsa), kaikista ja kaikesta. Valittaa myös nykyisestään, jota pidän itse mukavana ja hyvänä ihmisenä. Äiti ei ymmärrä sitä että muut ihmiset saattavat ajatella ja toimia eri tavoin kuin hän, ja siksi muut ovat tyhmiä omituisine ratkaisuineen.
Muistan kuinka ala-asteikäisinä sisarukseni kanssa itkuhuusimme riitatilanteissa tämän takia paljon ja hoimme "anteeksi kun olen niin tyhmä!" koska siltä äiti sai olomme tuntumaan, emmekä uskoneet että voisimme tähän tyhmyyteemme vaikuttaa. Olimme toivottomia.
Tunsin myös olevani huono lapsi jo siksi, että isämmekin oli äitini mielestä surkea kasa sontaa. Mutta enhän minä voi siihen vaikuttaa, kuka isäni oli.
Jatkuu edellisestä..
Mistään oikeasta asiasta ei voida puhua, keskustelu kääntyy aina äidin valitsemaan aiheeseen ja on usein vaarassa suistaa äidin marttyyrivaihteelle, jolloin kaikki haukkuvat häntä ja hänhän tekee aina kaiken huonosti! Todellisuudessa kukaan ei ole sanonut mitään epäasiallista tai henkilökohtaisesti loukkaavaa. Äiti ei myöskään osaa pyytää apua, ja uhriutuu kun joutuu tekemään kaiken itse.
Kiitoksen saattaa saada kun äiti on hyvällä tuulella, anteeksipyyntöä ei koskaan. Fyysinen läheisyys on äidille outoa ja viimeksi kun häntä halasin, katsoi minua kuin hullua(taisin olla n. 18-vuotias).
Niinä harvoina kertoina kun toin kavereita kylään, äiti saattoi kilahtaa mitä ihmeellisimmistä asioista sellaisella tavalla, jota en ollut kotona kohdannut normaalisti. Huutoa kurkkusuorana, minä itkin. Hävetti, enkä halunnut tuoda enää kavereitani sellaiseen ympäristöön.
En saanut täysi-ikäisenäkään vielä leikkauttaa lyhyttä tukkaa(tein sen silti), vaikka sekä äidilläni että isosiskollani oli kummallakin sellainen. Näytin kuulemma liikaa pojalta. Painosta huomautteli aina kun se alkoi kasvun myötä muuttumaan. Jopa kun olin syvästi masentunut ja laihduin, äidin ainoa kommentti oli "no kuole sitten pois!" Menin terapiaan, äidiltä en lohtua, apua tai ymmärrystä ole saanut.
Lyönyt äiti on kahdesti, kun ei pitänyt jostain mitä sanoin. En muista mitä.
Tarinaa olisi varmasti vaikka kuinka, viesti alkaa vaan olemaan aika pitkä. Yritämme nyt selvittää nuoremman sisaruksen kanssa vanhempien kokemuksia äidistä. Luulin tämän olevan vain narsismia, mutta tämä ketju on valottanut asiaa enemmän ja toiminut hyvänä vertaistukena, kiitos siitä.
Vuosiluvut osuvat nappiin. Äitini oli yksinhuoltaja ja meitä lapsia oli viisi. Vaikka hän kävi töissä, hän käytti vapaa-aikansa puliukkojen pelastamiseen ja jeesushihhulointiin. Me lapset jouduimme selviämään keskenämme. Ei puhuttu, ostettu, huolehdittu aikuisen taholta mistään. Elämässä olisi päässyt paljon helpommalla, kun synnyttäjä olisi ottanut vastuun siihen mihin on ryhtynyt, eikä olisi tehnyt vain itselleen mukavia asioita.
Alue: Aihe vapaa
Äiti ei juurikaan keskustele tai ole meistä kiinnostunut ihan sellaisina kuin olemme. Hän joko puhuu meille samoja asioita aina uudelleen, tai kertoo miten meidän pitäisi elää. Ollaan yleisöä tai alamaisia.