Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä tuo kouluttautuminen on ollut myös tosi hankalaa vanhemmille. Eivät tukeneet yhtään lukiota eikä yliopisto-opintoja. Heidän mukaansa olen ’työtön’, tosiasiassa jo pitkään hyvässä virassa. Lastenvaatteet ’on luultavasti varastettu jostain’, ja talo maksettu ’huumekaupoilla’. Nuo huume-epäilyt tuli aikoinaan kun maksoin opintoni itse, tylsää kyllä, siivoamalla. Mahtaa jollain kaukaisilla sukulaisilla olla erikoinen käsitys elämästäni äidin juttujen perusteella.
En ole juuri tekemisissä ja lapsiani he ei tapaa, en halua mollausta, lyttäystä ja ilkeilyä monessa sukupolvessa.
Huumekaupoilla, just joo :(
Minä olin 90-luvun lamassa vastavalmistunut työtön. Hain sitten ulkomaille töihin, ja pääsinkin. Kun tulin lomalle Suomeen, äitini kertoi kuinka sukulaiset ovat sitä mieltä etten minä missään töissä ole, kun eihän huoraaminen mitään työtä ole. Vasta noin 15 vuotta myöhemmin, kun äitini taas selitti sukulaisten sanoneen minun menneen lapsen saamisesta ihan sekaisin kun en lähtenyt vauvan kanssa yhteen hömpötykseen mukaan tajusin, ettei kukaan sukulainen mitään tuollaistakaan minusta ollut sanonut. Äitini oli vain pukenut omat näkemyksensä muiden mielipiteiksi, kun ei niitä minulle suoraan uskaltanut esittää.
Tyylipuhdas piilonarskuhan toimii juuri noin.
https://www.medicalnewstoday.com/articles/covert-narcissist#narcissism
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Palaan taas ketjuun kun asiaa on niin paljon. Olen ollut lapsesta asti alipainoinen, välillä jopa vaikeasti alipainoinen. Mutta äitini mielestä olen aina ollut lihava ja hän sanoi siitä nuoruudessani lähes joka päivä. Tai teki sellaista merkkiä, että taputti kädenselällä leukaansa ja sanoi minulle ivallisesti "kaksoisleuka" . On hillitön ihme, että minulla ei ole syömisongelmaa äiti v*ttuilun jäljiltä. Ja siis äitini on painanut aina n 85-100 kilon välillä,mutta purki paino-ongelmansa minuun.
Meillä ei kyllä ollut kaapeissa mitään syötävääkään niin en tiedä miten olisin ollut muuta kuin laiha. Ruoka meillä kyllä oli illalla mutta ei mitään välipaloja tms. Kun tulin koulusta söin hapankorpun ilman päällisiä koska muuta ei ollut. Kavereilla näin muroja ja jogurttia mutta en olisi uskaltanut sellaisia ikinä pyytää.
Minulla oli raskauksien aikaan hyperemeesi, mihin äitini ei reagoinut mitenkään. Jälkimmäisen raskauteni aikana kun olin todella huonossa kunnossa hän soitti minulle, että eikö ole kauheaa kun samaan aikaan raskaana oleva sukulaisnainen oli jopa kerran oksentanut kauppareissulla, että eikö ole kauheaa kun se on muutenkin niin laiha.
Vieläkin näistä tulee surullinen olo. Niistä tyhjistä ruokakaapeista ja kodista, joka oli tyhjä mistään välittämisestä. Kuka haluaa murskata oman lapsensa niin?
No juuri tuollainen ilkeä ihminen jolle avuton ja puolustuskyvytön uhri on kaikkein paras.
Tätä ätien tahallista ilkeyttä lapsiaan kohtaan on niin meidän lapsien kuin muun yhteiskunnan todella vaikeaa kohdata. Koska jos edes oma äiti ei ole rakastava, mitä mahdollisuuksia on että kukaan tässä maailmassa rakastaisi. Todellisuudessa tietenkin minäkin olen saanut osakseni suurta rakkautta ja huolenpitoa, mutta en äitini taholta. Rakastava puoliso ja lapset ovat sen tehneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä halveksimisen tunnetta. 40-luvulla syntyneellä äidilläni se on aina ollut valtavan hallitseva ominaisuus, halveksia muita, omia lapsiaankin. Onko muiden halveksiminen narsistin ominaisuus, itsensä muiden yläpuolelle korottamista, ilkeän ihmisen luonteenpiirre?
Voi se olla oire narsismistakin, mutta oman äitini kohdalla olen tullut siihen tulokseen, että hän halveksii muita oman pohjattoman sisäisen tyhjyytensä vuoksi.
Koko elämänsä hän on vetänyt roolia, että on menevä, tekevä, osaava ja hyvin kiireinen. Kuitenkin todellisuudessa hän on täysin kouluttamaton, kielitaidoton ja osaaminen rajoittuu lähinnä ruoanlaittoon. Kyse on siis ihmisestä joka ei ole koskaan lukenut kirjaakaan, ei kykene katsomaan elokuvia, ei ole koskaan harratanut mitään eikä yleisesti ottaen ole kiinnostunut mistään. Eikä siinä mitään, opiskelumahdollisuudet eivät aina ole olleet yhtä hyvät kuin tänään. Mutta se halveksunta niitä kohtaan jotka ovat opiskelleet ja kehittäneet itseään, edenneet urallaan ja tienaavat kohtalaisesti, harrastavat ja matkustavat, se ilmiselvä kateus ja varmaan ulkopuolisuudenkin tunne on ympäristölle todella raskasta. Se on jotain mitä en pysty tässä sanoin kuvailemaan. Hän kuitenkin toistelee jatkuvasti ”Minä ainakaan en kadehdi ketään” esim puhelimessa puhuessamme. Hän toistaa tuota väleihin joihin se ei mielestäni sovi edes.
On äiti töitäkin tehnyt, mm siivoojana ja perhepäivähoitajana. Sitten pienelle työkyvyttömyyseläkkeelle kotisohvalle istumaan, kun mitään muutakaan ei ole varaa tehdä. Lapset ja lapsenlapset eivät ole koskaan kiinnostaneet, vaikka hän muuta puhuu. On mm kertonut satunnaisille tuttaville hoitavansa minun lapsiani usein, todellisuudessa ei ole koskaan hoitanut nyt jo teinejäni minuuttiakaan. Ei ole edes nähnyt näitä kohta vuosikymmeneen.
"Voi se olla oire narsismistakin, mutta oman äitini kohdalla olen tullut siihen tulokseen, että hän halveksii muita oman pohjattoman sisäisen tyhjyytensä vuoksi." - Narsistihan on juuri tätä, sisäisesti tyhjä. Hänen taustansa on samanlainen kuin mitä hän yrittää lapsilleenkin järjestää eli jotain, mistä lapsi ei voi selvitä ehjin nahoin. Narsistin minuus ei ole kehittynyt, niin kuin joku taisi jo kirjoittaa, siksi hän tarvitsee koko ajan muita ihmisiä kannattelemaan kulissejaan, joihin itse nojaa. Ilman niitä ei ole mitään.
Tarkoitin äitini tyhjyydellä enemmän sellaista konkreettisten asioiden tyhjyyttä tai puutetta. Useimmilla muilla hänen ikäluokassaankin nuoremmista puhumattakaan on jotain tai useampi näistä: koulutus, kesämökki, ajokortti, omistusasunto, kielitaitoa, muita taitoja, kohtalaiset tai hyvätkin tulot jopa eläkkeellä, vilpittömiä ystäviä, harrastuksia, mitä vaan, mutta äidilläni ei ole. Kuitenkin hän jatkuvasti näkee ja kuulee muiden elämästä, tulemisista ja menemisistä, se on katkera pala kun ei itse voi. Ei voi vaikka ei välttämättä edes haluaisi kun ei mikään kiinnosta.
Tätä on todella vaikea selittää, enkä myöskään väitä etteikö äitini voisi olla myös narsisti, sen verran uskomatonta settiä heitti aikoina joina olin vielä alaikäinen ja hänen vaikutuspiirissään. Heityäisi toki vieläkin jos voisi mutta ei oikein ole ketään, mm hänen lapsensa pl. minä ovat katkaisseet välinsä häneen täysin. Minäkään en ole nähnyt häntä aikoihin, puhelimessa puhumme joskus tyyliin äitienpäivänä ja syntymäpäivänä. Noiden puhelujen aikana saan juuri laajat päivitykset minulle tuntemattomien ihmisten elämistä, jotka äidillekin ovat vain hyvänpäiväntuttuja kuten kampaaja, farmaseutti, pari naapuria, työkaveri 40 vuoden takaa, pikkuserkku, puolituttu kassahenkilö jne. Huoh.
Ikuinen piikittely ja huokailu miten minä olenkin tällainen kuin olen, eli erilainen kuin hän. Äiti on ekstrovertti ja jää aina suustaan kiinni, rakastaa esiintymistä ja on monessa mukana. Minä olen varovainen, ujo, erakkomainen, enemmän isäni kaltainen. Kaikki eroavaisuutemme on aina kuitattu vähättelyllä, että sää oot aina tommonen ja miten sä voit ajatella noin. Mää oon aina nauttinut esiintymisestä, mikset sää voi siitä tykätä?!! No niinpä. Ymmärrys erilaisuutta kohtaan täysi nolla, eikä puhettakaan että minua olisi ikinä opetettu toimimaan sosiaalisissa tilanteissa tai opetettu selviytymään vaikeissa jutuissa. Ihmeteltiin vaan että miten voi olla tollanen.
Olen kova ajattelemaan omien tekojeni ja ajatusteni syitä ja seurauksia. Aina jos meillä on äidin kanssa näkemysero, yritän selittää kantani ja ajatukseni selkeästi. Ei auta. Hän ei edes yritä ymmärtää. Tunnen, että minun kokemukseni ja ajatusmaailmani on hänelle jotenkin epäkelpo ja vääränlainen. Sinänsä tullaan hyvin toimeen ja puhutaan paljonkin, mutta nämä asiat nousevat aina pintaan, kun olemme jossain asiassa eri linjoilla.
Omaa lastani tuen vaikeissa tilanteissa ja pyrin kertomaan hänelle, että ihmisiä on eriluonteisia ja kaikilla on omat vahvuudet. Eikä tulis mieleenkään vähätellä, jos jokin tilanne on hänelle hankala.
Vierailija kirjoitti:
Olen kova ajattelemaan omien tekojeni ja ajatusteni syitä ja seurauksia. Aina jos meillä on äidin kanssa näkemysero, yritän selittää kantani ja ajatukseni selkeästi. Ei auta. Hän ei edes yritä ymmärtää. Tunnen, että minun kokemukseni ja ajatusmaailmani on hänelle jotenkin epäkelpo ja vääränlainen. Sinänsä tullaan hyvin toimeen ja puhutaan paljonkin, mutta nämä asiat nousevat aina pintaan, kun olemme jossain asiassa eri linjoilla.
Omaa lastani tuen vaikeissa tilanteissa ja pyrin kertomaan hänelle, että ihmisiä on eriluonteisia ja kaikilla on omat vahvuudet. Eikä tulis mieleenkään vähätellä, jos jokin tilanne on hänelle hankala.
Kuulostaapa tutulta. Juuri tuo, että äitini ei hahmota sitä, että eri ihmisillä on eri motiivit käytökselleen ja että kaikkea ei kannata tulkita vain niiden omien linssien läpi. Joku ei jätä vastaamatta viestiisi sen vuoksi, että vihaisi sinua tai että jonkun omastasi poikkeava maailmankatsomus ei ole v-ttuilua sinua kohtaan. Hienoa kuulla kumminkin, että pyrit olemaan omalle lapsellesi avarakatseisempi ja tukevampi vanhempi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten ruoka-asiat järjestyi teidän perheessä?
Äitini ei jaksanut laittaa ruokaa eikä huolehtia vanhemmasta lapsestaan, minusta.
Opin jo reilusti ennen kymmentä vuotta itse tekemään esimerkiksi aamupalani. Luin kovasti naistenlehtiä, joista opin, miten pitäisi syödä. Kun pyrin oppikouluun, laitoin itselleni ennen koetta hyvin monipuolisen aamupalan.
Isä meillä laittoi jonkinlaisen iltaruoan: perunoita ja esimerkiksi nakkeja. Yksi maksalaatikko meillä jaettiin neljälle. Ainakaan lukiolaisena en enää osallistunut näiden ruokien syömiseen. En hirveän hyvin muista, mitä söin. Pyrin kuitenkin syömään terveellisesti.
Sunnuntaisin äiti laittoi ruoan. Se oli hänelle rasitus, ja usein hän piti mykkäkoulua ja esitti marttyyria, joka on joutunut raatamaan koko sunnuntain.
Kun yliopistoikäisenä kävin tulevan avomieheni luona ensi kertaa, en voinut uskoa, miten paljon ja monipuolista ruokaa heillä tarjottiin. Innoissani selitin kotona, mitä kaikkea oli tarjolla. Isä - joka meillä kuitenkin oli se ongelmallisempi tapaus tämän ketjun näkökulmasta - katsoi kylmästi ja sanoi: Ei tarvitse olla.
Selitykseksi, että äiti oli niin poissa pelistä, että hän ei kuohuta tunteitani. Isä on edelleen, kaksikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen se, joka kuohuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on ihan kamala mutta samalla puhdistava ketju. Kiitos kaikille teille, jotka olette kokemuksistanne tähän ketjuun kirjoittaneet!
Tämä ei ole niin vakava huomio kuin mitä monet muut ovat kertoneet mutta hyvin yleinen tapa tämän sukupolven äitien keskuudessa. Nimittäin se, että etenkin tyttärestä tehdään ihan ihmeellisiä päätelmiä ja hänet nähdään ikuisesti vain pienenä lapsena, äitinsä jatkeena. Kun olen tykännyt 10-vuotiaana Kiroileva siili -sarjakuvasta, niin pidän siitä myös 25-vuotiaana. Kun olen lapsena ollut pelokas ja vieraita arasteleva, niin olen sitä totta kai aikuisenakin ja saan puun takaa tulevaa läksytystä siitä, kuinka en "ikinä puhu kellekään mitään". Kun mainitsen lempivärikseni mustan ja saan joka joulu lahjaksi vaaleanpunaisia vaatteita, koska "mä en tykkää mustasta, vaaleat värit sopii sulle niin hyvin!"
Olen tainnut jo aiemmin kertoa, mutta multa äiti esim kysyi ollessani 35-vuotias akateemisesti koulutettu työssäkäyvä lähes absolutisti nainen, että "selvisitko vapusta, et kai mihinkään tappeluun joutunut" 🤦♀️. Ihan kuin sellainen olisi jotenkin mahdollinen skenaario. Ylipäätään hänen puheensa minusta oli aina kuin jostain täysin toisesta ihmisestä, todistaen kuinka vähän hän minua tunsi tai oli edes halukas tuntemaan. Tekemisissä en ole ollut viiteen vuoteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi että näitä lukiessa se kasariluvun tietty ahdistus hiipii päälle. Jotenkin siihen kiteytyy sekin, että mistään ei saanut apua (palveluita ei ollut ja kouluviestintä oli olematonta) ja kaiken kukkuraksi kaupatkin oli sunnuntaisin kiinni ja toivat oudon aution hiljaisuuden koko kaupunkiin. Meillä osa asioista oli ihan ok, ja päällisin puolin hyvin, mutta aika paljon oli väkivaltaa. Äidin olisi pitänyt puolustaa meitä lapsia ja myös erota, mutta jälkikäteen on säksättänyt että "isäs oli niin vaikea..." tai kuinka siihen aikaan ei niin vain lähdetty jne. Tänä päivänäkään äiti ei ole kysynyt miten jaksoin sitä väkivaltaa ranteita auki vetämättä ja jos kysyn itse yhtään mitään niin alkaa valitus kuinka kovia HÄN on saanut faijan takia kokea. Tähän samaan kiteytyy koko sen aikakauden tunne-elämän kylmyys. Mistään ei ikinä kysytty mun mielipidettä, tai että miten jaksan tai voin tai muuta. Asiat lakaistiin maton alle. Ja samaa olen kokenu mitä muutkin täällä, siteet sai käydä itse ostamassa ja rintsikat ja muut vaatteet perin isommalta siskolta. Mihinkään ei annettu rahaa koska "on velkaa" ja vaatteita jos ikinä sain niin ne ostettiin Aholaidalta. Onneksi siskon vanhat vaatteet oli kivoista kaupoista hänen kesätyörahoillaan ostamia. Kun vihdoin kehtasin äidille kertoa menkkojen alkamisesta (luulin, että hän tukee ja siitä keskustellaan) huikkasi vain, että "ota mun kaapista siteitä!" Muuten mun äiti on ollut kiva ihminen, mutta näistä mainitsemistani olen katkera ja etenkin, että tunneasioihin ei saanut tukea ja että väkivallasta ei koskaan puhuttu. Nykyään äiti soittaa joka päivä (liikaa!) mutta siltikään ei kysele oikeita asioita, tunnetasolla. Elikkä ei hän ihan kunnolla kyllä mua myöskään tunne. Toisaalta mitä järkeä olisi puhua, kertoo puhelun päätteeksi kaiken nykyiselle miehelleen.
Jotenkin tuon ajan naisten ymmärrys lapsen tukemisesta, tunneasioista, keskustelun aidosta syvällisyydestä ja luottamuksesta on ihan mitätön verrattuna nykypäivään. Tämä mun teksti ei ole oikeastaan yhtään napakka tai jäsennelty, mikä kyllä sopii hyvin siihen kaoottiseen tunnelmaan mitä se silloin ehkä monessa kodissa oli.
Parhaat fiilikset on jäänyt siitä, että oman avaimen sai kasarilla aika pienenä ja kun oven taakseen sulki niin oli vapaa. Kavereilla sai olla läksyjen teon jälkeen aika vapaasti ja etenkin kesäisin pihoilla oltiin myös paljon. Ehkä se vapaus pelasti mut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ruoka-asiat järjestyi teidän perheessä?
Äitini ei jaksanut laittaa ruokaa eikä huolehtia vanhemmasta lapsestaan, minusta.
Opin jo reilusti ennen kymmentä vuotta itse tekemään esimerkiksi aamupalani. Luin kovasti naistenlehtiä, joista opin, miten pitäisi syödä. Kun pyrin oppikouluun, laitoin itselleni ennen koetta hyvin monipuolisen aamupalan.
Isä meillä laittoi jonkinlaisen iltaruoan: perunoita ja esimerkiksi nakkeja. Yksi maksalaatikko meillä jaettiin neljälle. Ainakaan lukiolaisena en enää osallistunut näiden ruokien syömiseen. En hirveän hyvin muista, mitä söin. Pyrin kuitenkin syömään terveellisesti.
Sunnuntaisin äiti laittoi ruoan. Se oli hänelle rasitus, ja usein hän piti mykkäkoulua ja esitti marttyyria, joka on joutunut raatamaan koko sunnuntain.
Kun yliopistoikäisenä kävin tulevan avomieheni luona ensi kertaa, en voinut uskoa, miten paljon ja monipuolista ruokaa heillä tarjottiin. Innoissani selitin kotona, mitä kaikkea oli tarjolla. Isä - joka meillä kuitenkin oli se ongelmallisempi tapaus tämän ketjun näkökulmasta - katsoi kylmästi ja sanoi: Ei tarvitse olla.
Selitykseksi, että äiti oli niin poissa pelistä, että hän ei kuohuta tunteitani. Isä on edelleen, kaksikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen se, joka kuohuttaa.
Oppikouluun? Sinä taidat olla aika paljon vanhempi kuin 70-luvulla syntynyt. Minä olen syntynyt -74 ja äitini -54 ja äitini on viimeisiä jotka eivät ole käyneet peruskoulua vaan kansakoulun.
Vierailija kirjoitti:
Pinpinella kirjoitti:
Yhden esimerkin äitini omituisesta käytöksestä haluaisin esittää, varhaisimpia muistojani niistä harvoista jotka muistan äitini kanssa.
Olin korkeintaan kuuden, molemmat vanhemmat mukana(en muista olivatko jo eronneet, yleensä tehtiin vaihto toisen vanhemman luo uintikerran yhteydessä). Isä hyppyytti minua vedessä lempeästi ja ilman, että kasvoni joutuivat veden alle. Pidin siitä.
Hetken päästä samaa sitten äidin kanssa, paitsi että äiti oli hieman ronskimpi ja käytti minua välillä veden alla. Tämän ymmärrän sinänsä siltä kantilta, että olisin ns. oppinut myös olemaan siellä veden alla. Olen kuitenkin aina ollut hyvin varauksellinen, harkitseva ihminen, enkä kokenut sitä silloin mukavaksi, kielsin äitiä enkä muista saatoinko itkeäkin kun ei heti uskonut.Äidin silloinen reaktio hämmentää yhä suuresti.
Meni altaan nurkkaan selkä meihin päin MURJOTTAMAAN aivan hiljaa, kädet puuskassa, eikä häneen saanut koko loppuaikana mitään kontaktia. Minä pienenä lapsena menen kysymään "äiti, mikä on?", pyytelen anteeksi, yritän saada yhteyden ja vastakaikua, huolehtia tästä _aikuisesta_ joka ei tee elettäkään.
Tämä toistui useita kertoja ja oma syyllisyyden tunne oli pohjaton. Kuinka kehtasin nauttia isäni seurasta, asettaa omia rajojani ja aiheuttaa äidilleni niin kamalan olon?Jälkeenpäin asiasta ei lapsuudessa puhuttu, ja nykyään äiti ei yllättäen muista mitään tällaista.
Ihmiset voivat taantua käyttäytymään jonkin tietyn ikävaiheen mukaisesti, asento ja ääni saattaa muuttua täysin. Teillä on ollut henkisesti 3-6 -vuotias siellä altaannurkassa pahaa oloaan purkamassa.
Mä saatan itse olla täsmälleen tuollainen 4-vuotiaan tasolle taantuva kunnolla möksähtäessäni. Tai no olen saanut sitä aika hyvin rajoitettua, mutta muutama parisuhde tuli nuorempana sillä mokattua, koska ei sitä kukaan täysijärkinen jaksanut pidemmän päälle katsella. Joka tapauksessa mököttäessäni kuitenkin tykkäsin aina, kun toinen tuli lepyttelemään. Ja mitä hyvän mökötöksen tuhlausta, jos ei tullut!
Ehkä se toimi joskus pienenä, kun halusin huomiota 40-luvulla syntyneeltä äidiltäni, joka muuten oli varsin etäinen. Tai ehkä menee ylianalysoinnin puolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ruoka-asiat järjestyi teidän perheessä?
Äitini ei jaksanut laittaa ruokaa eikä huolehtia vanhemmasta lapsestaan, minusta.
Opin jo reilusti ennen kymmentä vuotta itse tekemään esimerkiksi aamupalani. Luin kovasti naistenlehtiä, joista opin, miten pitäisi syödä. Kun pyrin oppikouluun, laitoin itselleni ennen koetta hyvin monipuolisen aamupalan.
Isä meillä laittoi jonkinlaisen iltaruoan: perunoita ja esimerkiksi nakkeja. Yksi maksalaatikko meillä jaettiin neljälle. Ainakaan lukiolaisena en enää osallistunut näiden ruokien syömiseen. En hirveän hyvin muista, mitä söin. Pyrin kuitenkin syömään terveellisesti.
Sunnuntaisin äiti laittoi ruoan. Se oli hänelle rasitus, ja usein hän piti mykkäkoulua ja esitti marttyyria, joka on joutunut raatamaan koko sunnuntain.
Kun yliopistoikäisenä kävin tulevan avomieheni luona ensi kertaa, en voinut uskoa, miten paljon ja monipuolista ruokaa heillä tarjottiin. Innoissani selitin kotona, mitä kaikkea oli tarjolla. Isä - joka meillä kuitenkin oli se ongelmallisempi tapaus tämän ketjun näkökulmasta - katsoi kylmästi ja sanoi: Ei tarvitse olla.
Selitykseksi, että äiti oli niin poissa pelistä, että hän ei kuohuta tunteitani. Isä on edelleen, kaksikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen se, joka kuohuttaa.
Oppikouluun? Sinä taidat olla aika paljon vanhempi kuin 70-luvulla syntynyt. Minä olen syntynyt -74 ja äitini -54 ja äitini on viimeisiä jotka eivät ole käyneet peruskoulua vaan kansakoulun.
Peruskoulu otettiin asteittain käyttöön Suomessa: Lapissa ensimmäisenä vuonna 1972, pääkaupunkiseudulla viimeisenä vuonna 1977. Oli myös peruskoulun korvaavia kouluja, jotka edelleen jatkavat yksityisinä kouluina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ruoka-asiat järjestyi teidän perheessä?
Äitini ei jaksanut laittaa ruokaa eikä huolehtia vanhemmasta lapsestaan, minusta.
Opin jo reilusti ennen kymmentä vuotta itse tekemään esimerkiksi aamupalani. Luin kovasti naistenlehtiä, joista opin, miten pitäisi syödä. Kun pyrin oppikouluun, laitoin itselleni ennen koetta hyvin monipuolisen aamupalan.
Isä meillä laittoi jonkinlaisen iltaruoan: perunoita ja esimerkiksi nakkeja. Yksi maksalaatikko meillä jaettiin neljälle. Ainakaan lukiolaisena en enää osallistunut näiden ruokien syömiseen. En hirveän hyvin muista, mitä söin. Pyrin kuitenkin syömään terveellisesti.
Sunnuntaisin äiti laittoi ruoan. Se oli hänelle rasitus, ja usein hän piti mykkäkoulua ja esitti marttyyria, joka on joutunut raatamaan koko sunnuntain.
Kun yliopistoikäisenä kävin tulevan avomieheni luona ensi kertaa, en voinut uskoa, miten paljon ja monipuolista ruokaa heillä tarjottiin. Innoissani selitin kotona, mitä kaikkea oli tarjolla. Isä - joka meillä kuitenkin oli se ongelmallisempi tapaus tämän ketjun näkökulmasta - katsoi kylmästi ja sanoi: Ei tarvitse olla.
Selitykseksi, että äiti oli niin poissa pelistä, että hän ei kuohuta tunteitani. Isä on edelleen, kaksikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen se, joka kuohuttaa.
Oppikouluun? Sinä taidat olla aika paljon vanhempi kuin 70-luvulla syntynyt. Minä olen syntynyt -74 ja äitini -54 ja äitini on viimeisiä jotka eivät ole käyneet peruskoulua vaan kansakoulun.
Peruskoulu otettiin asteittain käyttöön Suomessa: Lapissa ensimmäisenä vuonna 1972, pääkaupunkiseudulla viimeisenä vuonna 1977. Oli myös peruskoulun korvaavia kouluja, jotka edelleen jatkavat yksityisinä kouluina.
Boldauksesta puuttui olennainen asia. Vuonna 1954 syntynyt henkilö ei todellakaan ole ollut viimeisiä, jotka ovat käyneet kansakoulun - tai sitten hän on aloittanut koulun hämmästyttyvän vanhana.
.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ruoka-asiat järjestyi teidän perheessä?
Äitini ei jaksanut laittaa ruokaa eikä huolehtia vanhemmasta lapsestaan, minusta.
Opin jo reilusti ennen kymmentä vuotta itse tekemään esimerkiksi aamupalani. Luin kovasti naistenlehtiä, joista opin, miten pitäisi syödä. Kun pyrin oppikouluun, laitoin itselleni ennen koetta hyvin monipuolisen aamupalan.
Isä meillä laittoi jonkinlaisen iltaruoan: perunoita ja esimerkiksi nakkeja. Yksi maksalaatikko meillä jaettiin neljälle. Ainakaan lukiolaisena en enää osallistunut näiden ruokien syömiseen. En hirveän hyvin muista, mitä söin. Pyrin kuitenkin syömään terveellisesti.
Sunnuntaisin äiti laittoi ruoan. Se oli hänelle rasitus, ja usein hän piti mykkäkoulua ja esitti marttyyria, joka on joutunut raatamaan koko sunnuntain.
Kun yliopistoikäisenä kävin tulevan avomieheni luona ensi kertaa, en voinut uskoa, miten paljon ja monipuolista ruokaa heillä tarjottiin. Innoissani selitin kotona, mitä kaikkea oli tarjolla. Isä - joka meillä kuitenkin oli se ongelmallisempi tapaus tämän ketjun näkökulmasta - katsoi kylmästi ja sanoi: Ei tarvitse olla.
Selitykseksi, että äiti oli niin poissa pelistä, että hän ei kuohuta tunteitani. Isä on edelleen, kaksikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen se, joka kuohuttaa.
Oppikouluun? Sinä taidat olla aika paljon vanhempi kuin 70-luvulla syntynyt. Minä olen syntynyt -74 ja äitini -54 ja äitini on viimeisiä jotka eivät ole käyneet peruskoulua vaan kansakoulun.
Peruskoulu otettiin asteittain käyttöön Suomessa: Lapissa ensimmäisenä vuonna 1972, pääkaupunkiseudulla viimeisenä vuonna 1977. Oli myös peruskoulun korvaavia kouluja, jotka edelleen jatkavat yksityisinä kouluina.
Jos tuo tähän kommentoinut on syntynyt 1970, on hän mennyt -77 ekalle luokalle peruskouluun, eikä etenkään ole pyrkinyt kansakoulun jälkeen kahdeksankymmentäluvulla oppikoulun. :D
Ehkä hän halusi osallistua keskusteluun koska kokemuksia varmasti on ja monia. 70-lukua ennen varmasti vielä ankeampaakin. Mutta niistä voisi tehdä sitten ihan oman ketjun, ehkä. 70-luvulla oli omat piirteensä kaikessa elämässä. Alettiin jo vaurastua kansakuntana pikkuhiljaa, mutta henkinen ilmapiiri välillä oli mitä oli.....
Miten teidän vanhemmat ovat suhtautuneet erityistä tukea tarvitseviin lapsiin ja nuoriin?
Pohdin tätä itse parhaillaan. Oma velipuoleni oli ja on ilmiselvä ADHD. Olen itse reilusti vanhempi, ja ehdottelin asiaa äidilleni jo silloin, kun velipuoli oli alakoulussa. Äitini oli samaa mieltä, mutta vastusti henkeen ja vereen minkäänlaisia tutkimuksia. Tämä pohjautui vain ja ainoastaan siihen, että asia olisi tällöin paljastunut ihmisille, jotka tuntevat äitini ja äitini olisi näin joutunut noloon tilanteeseen...
Velipuoleni on kyllä selvinnyt ihan hyvin elämässään, mutta ei hän ole lukion jälkeen saanut muita kouluja käytyjä. Peliongelmaa oli ja luottotiedot menivät heti aikuistuttua. Nykyisin velipuolella on kuitenkin hyvä työpaikka ja vaimo pitää raha-asioista huolta.
Velipuoleni isä eli äitini mies on selvästi mies samalla diagnoosilla. Tämä on vain sellainen pilkan ja vitsailun päivittäinen aihe. Äitini hoitaa tässäkin taloudessa raha-asiat.
Jonain vuonna pohdin itse mahdollisia ADD-piirteitäni ja erehdyin kysymään äidiltäni millainen olin joissain jutuissa lapsena. Vastaus oli tietysti ”aivan normaali ja terve” hyvin defensiivisellä äänensävyllä ja voimakkaalla volyymillä. Minua taas tavattiin lapsena päivittäin nöyryyttää siitä, että en osannut pitää huonettani ja tavaroitani järjestyksessä, ja kerrottiin kuinka tämä on erityisen kamalaa tyttölapselle kun elää kuin possu.
Serkkupoikani on viettänyt viimeiset viisitoista vuotta asuntoonsa lukittuneena. Tämä on ollut suuri salaisuus, ja vanhemmat ovat asiaa mahdollistaneet ja samalla varmaan olleet isolta osalta huolehtimassa siitä, että psyykkisesti oireilevasta nuoresta on tullut nuori eläkeläinen.
Seuraavassa sukupolvessa vähän sama juttu. 14- ja 12-vuotiaat eivät osaa kunnolla lukea tai liikkua itsenäisesti koulumatkan ulkopuolella, mutta täysin terveitä nuoria ovat.
Syömishäiriöistä en pysty edes kirjoittamaan. En halua ole vahingoniloinen, mutta olen suunnattoman tyytyväinen siitä, että molemmat vanhempani kiusaavat omillaan lähinnä itseään ja nykyisiä puolisoitaan. Olen syömishäiriöinen kolmannessa sukupolvessa ja meissä serkuksissa on koko syömishäiriöiden kirjo edustettuna ja serkku veteraanianorektikkona kärsii pahoista rytmihäiriöistä, vaikka tietysti tämäkään ei ole totta vaan vain minun kuvitteluani.
Haluaisin ymmärtää, että miksi kaiken ikävän olemassaolo on aina kielletty? Siis siinä on varmasti mukana yksi osa häpeää ja yksi osa kykenemättömyyttä käsitellä asioita. Ehkä mukana on myös yksi osa seurausten pelkoa? Mutta minä en vaan ymmärrä.
Äitini aina välillä soittaa ja valittaa kun on niin kamalan huono olo ollut koko päivän ja pumpusta ottaa. Sitten kun kysyn että onko hän syönyt koko päivänä mitään on vastaus että en koko päivänä mitään kun on ollut niin huono olo. Kyseessä on kuitenkin peruslahjakas, akateemisesti koulutettu ja hienon työuran tehnyt ihminen, joka on kuitenkin vielä seitsemänkymppisenä täysin kykenemätön näkemään yhteyttä vaikkapa pahan olon ja jatkuvan energianpuutteen välillä. Eikä syödä oikein voi, kun se paino heti nousee jos vaan muutaman päivänkin syö kunnolla. Pakko siis vaan on jatkaa maksamista, paastoamista ja valittamista.
Mulla on sellainen kysymys että MITÄ voisi tehdä näille täysin päin naamaa ilkeileville ja v*ttuileville vanhemmille? Mulla juuri samanlainen törkeitä loukkauksia lateleva äiti kuin edellisen sivun martyyrri-loukkaaja. Olen kokeilut sitä että sanon että ”tuo loukkasi”. Naurettiin päin naamaa ja ilkuttiin herkkähipiäiseksi mielensäpahoittajaksi.
Olen lähtenyt tilanteesta - haukuttiin ja huudettiin että olen huonokäytöksinen moukka.
Yhden kerran sanoin samalla lailla vastaan tyyliin ”vaikka miten mua haukut niin en ole ainakaan ilkeä niinkuin sinä” ja ette voi usko mikä rääkynä alkoi, äitini oikeasti kirkui aivan raivoissaan miten törkeästi kehtaan häntä loukata! Sitä ennen hän oli varmaan 10 min jatkuvalla sarjatulituksella loukannut minua useita kertoja.
Luulin pitkään että se ei vaan tajua loukkaavansa, että on vaan höperö. Sittemmin tajusin että kyllä se tietää loukkaavansa ja loukkaa silti. Se on siis tietoinen valinta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Marttyyreista on ollutkin jo puhetta mutta onko kellään marttyyri-ILKEILYÄ? Mun narsistihtava ja ilkeän loukkaava äitini on tehnyt tästä taiteenlajin. En osaa koskaan suhtautua näihin kun nää on niin törkeitä ja loukkaavia ja jään vaan hiljaa suu auki katsomaan sanattomana.
Tässä jokunen esimerkki, taustana sen verran että äitini on ollut tarkka aina ettei mitenkään vaan auta ja tue minua tai helpota elämääni esim ruuhkavuosissa mitenkään.
- en aio hoitaa ikinä missään tilanteessa lapsiasi kun ei se minun hoito kuitenkaan kelpaa tai hoitaisin jotenkin väärin! (En todellakaan moittisi ja hyvin kelpaisi apu edes joskus)
- en enää osta sulle yhtäkään joululahjaa tai synttärilahjaa, kuitenkaan et tykkäisi enkä osaisi ostaa oikeanlaista! (Todellakin tykkäisin enkä moittisi)
- et saa koskaan tippaakaan rahaa tai apua jos joskus sinulle tulee hätä tai vaikea tilanne, kuitenkin olisit kiittämätön! (En todellakaan olisi)
- en aio ostaa sinulle etelänmatkaa niinkuin veljellesi, kun kuitenkaan se kohde X ei sinua kiinnostaisi! (Todellakin kiinnostaisi)
- et saa käytttää mökkiämme sitten ollekaan, vain veljesi saa, kun kuitenkaan et tykkää ja olisit liian vaativa mukavuuksien suhteen! (En todellakaan olisi)Nuo on USKOMATTOMAN TÖRKEITÄ loukkauksia, ja pahinta on se että kun se letkauttaa noita niin se saa MINUT tuntemaan itseni syylliseksi ja jotenkin vaikeaksi ihmiseksi. Vaikea jotenkin selittää tätä, mutta siis tulee se tunne että ”kyllähän se äiti auttaisi muuten mutta kun minä olen tällainen”.
Järjen tasolla tiedän että minussa vika ei ole, olen kiltti, kohtelias, avulias, en koskaan loukkaa ketään päin naamaa.
Siksi jään ihan sanattomaksi. Pala tulee kurkkuun ja itkettää ja tunnen hirveää häpeää kun äiti noita ”leiskautuksiaan” päästelee suustaan.
Onko tää jotain kaksoissidosviestintää? Että loukkaa omaa lastaan ja samalla vielä saa tehtyä sen niin että lapsi näyttää syylliseltä kaikkeen ja ikäänkuin se pahis olisi muka se lapsi?
Pelkään näitä ilkeilyjä, siispä välttelen viimekseen asti äitini kanssa puhumista :(Tuo on vaan silkkaa ilkeyttä. Eli siis äitisi on ilkeä ihminen ja kohdistaa ilkeytensä sinuun eli uhriin jonka ei oleta antavan samalla mitalla takaisin tai voivan tuottaa jotain harmia itselleen. Sama paistaa läpi monen muun kirjoituksesta, ja oma äitini teki ihan samaa. Mitä avuttomampi ja ilkeilijästä riippuvaisempi ilkeilyn kohde on, sen parempi. Ja äitimyytti tarjoaa - tai ainakin ennen tarjosi - täyden turvan ja loputtomat mahdollisuudet kyykyttää omia lapsiaan. Eihän niitä lapsia kukaan usko ja kun äiti on jo levittänyt ilkeitä juoruja omista kiittämättömistä ja huonoista lapsistaan ympäriinsä, on uhrin vaikea puolustautua tai löytää tukea mistään.
Olen tullut siihen tulokseen itse että tässä ei lapsi oikeasti voi voittaa. Häijyt vanhemmat voittavat aina lapsensa, jolleivat sitten oikeasti jää kiinni jostain rankasta ylilyönnistä niin että siitä tulee ulkopuolisten hoitama tutkinta (poliisi, lastensuojelu, koulu). Mutta lapsella on sentään aikuistuttuaan oikeus katkaista suhde toksiseen vanhempaan. On turha jatkaa suhdetta joka on noin yksipuolinen ja myrkyllinen.
Jäin miettimään tuota, että voiko aikuinenkaan lapsi koskaan voittaa. Se on ainakin valitettavasti niin, että äitiään ei kertakaikkiaan pysty muuttamaan. Mutta täällä kerrotuissa esimerkeissä esim. äiti vähättelee sukulaisille tyttärensä työuraa (johtaja onkin muka apulainen tms.) tai että omistusasunto on ostettu huumerahoilla ynnä muuta järjetöntä - niissä näkisin kaksi vaihtoehtoa.
Toinen on se, että äidin totuus jää voimaan eikä lähde oikomaan tämän puheita. Kaikkia ei kiinnosta mitä sukulaiset ajattelee, lukeudun itsekin niihin joita ei kiinnosta.
Toinen on se, että soittaa sukulaiset läpi ja kertoo tosiaankin olevansa se johtaja ja että omistusasunnosta on kyllä ihan pankkilaina. Firman nettisivuilta voi käydä aseman tarkistamassa.
Näkisin, että totuutta puolustamalla voi kuitenkin voittaa, ainakin yhden tai pari erää. Kun totuus on julki, äidin rakentelema valheellinen maailma horjuu ja hänen valtansa heikkenee. Muutkin alkavat epäillä hänen puheitaan ja puheiden kohde saa asiasta ehkä tyydytystä ja itsetunto kohoaa.
En siis tiedä miten itse tekisin, sillä äitini ei tietääkseni valehtele minusta. On kyllä muilla tavoin hirveän hankala ja olen hänestä tänne kirjoittanutkin.
Miksi kuitenkaan aikuisen ihmisen tarvitsisi kestää äitinsä valheellisia puheita muille, korjaamatta niitä? Jos äiti saa nolata tyttären, miksi tyttären pitäisi viimeiseen asti olla nolaamatta äitiä?
Vierailija kirjoitti:
Mulla on sellainen kysymys että MITÄ voisi tehdä näille täysin päin naamaa ilkeileville ja v*ttuileville vanhemmille? Mulla juuri samanlainen törkeitä loukkauksia lateleva äiti kuin edellisen sivun martyyrri-loukkaaja. Olen kokeilut sitä että sanon että ”tuo loukkasi”. Naurettiin päin naamaa ja ilkuttiin herkkähipiäiseksi mielensäpahoittajaksi.
Olen lähtenyt tilanteesta - haukuttiin ja huudettiin että olen huonokäytöksinen moukka.Yhden kerran sanoin samalla lailla vastaan tyyliin ”vaikka miten mua haukut niin en ole ainakaan ilkeä niinkuin sinä” ja ette voi usko mikä rääkynä alkoi, äitini oikeasti kirkui aivan raivoissaan miten törkeästi kehtaan häntä loukata! Sitä ennen hän oli varmaan 10 min jatkuvalla sarjatulituksella loukannut minua useita kertoja.
Luulin pitkään että se ei vaan tajua loukkaavansa, että on vaan höperö. Sittemmin tajusin että kyllä se tietää loukkaavansa ja loukkaa silti. Se on siis tietoinen valinta.
En tiedä, mutta et tosiaan ole yksin. Minun äitini kertoo usein, kuinka minä olen niin herkkä ja minulle ei voi sanoa mitään kun minä aina loukkaannun. Ja että ei pitäisi olla tuollainen herkkähipiäinen että aina saa varoa sanojaan ja sittenkin loukkaannun aina kaikesta.
Kirjoitin aiemmin tähän ketjuun, että äitini on kertonut suvulleenkin minun käyvän töiden sijaan kaksi iltaa viikossa vuosien ajan harrastamassa salaista seksisuhdetta.
Mutta semmoista se on minulla kun olen herkkis. 🤔 Äitini saa tolaltaan vaikkapa niin yksinkertaisella asialla kuin kysymällä että aikooko hän ottaa influenssarokotuksen.
Yleensä kun tilanne alkaa eskaloitua, puhun nykyään vaikkapa siitä influenssarokotuksesta. 😈
Mikä ketju! Niin valaiseva! Oma äiti syntynyt 40-luvulla ja itse 70-luvulla. Järkyttävän paljon yhteisiä kokemuksia tähän kirjoittaneiden kanssa (kaikkea ei valitettavasti ehdi lukea).
Se on varmaankin hyväksyttävä vain, ettei läheistä ja mukavaa äitisuhdetta oikein voi siis saada. Meidän välimme ovat ihan jees verrattuna moniin muihin tänne kirjoittaneisiin... Oma äidinäitini oli luultavasti vielä lievästi mielenterveysongelmainen (ja alkoholisti), joten hyvää ja rakastavaa äitimallia ei senkään vuoksi ole sieltä voinut saada. Pidin pitkälle aikuisuuteen mukavia, kivoja ja kilttejä mummeleita satuhahmoina.
Alue: Aihe vapaa
Ihmiset voivat taantua käyttäytymään jonkin tietyn ikävaiheen mukaisesti, asento ja ääni saattaa muuttua täysin. Teillä on ollut henkisesti 3-6 -vuotias siellä altaannurkassa pahaa oloaan purkamassa.