Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos taas kaikki te ihanat vertaistukiystävät! Tulin pitkästä aikaa palstalle ja sain lukea monta sivua teidän kertomuksianne. Vaikka lukeminen ei todellakaan ole pelkkä ilo (nousee suru ja raivo meidän kaikkien puolesta), niin silti tämä ketju myös varmistaa tunnetta siitä, että meitä on muitakin ja ymmärrämme toisiamme.
Vielä kun saisimme vietyä tämän ymmärryksen = uskaltaisimme viedä sen tuonne oikeaan elämään! Sillä ajatelkaapa: ne Ritvat, joita tarkkailemme ulkopuolelta, Mirkut, joiden käytöstä joskus ihmettelemme, Pirjot, jotka eivät kerro mitään henkilökohtaista töissä koskaan, Sirpat, jotka ovat ihan mukavia, mutta jotenkin emme saa heihin mitään "oikeaa" yhteyttä...heillä voi erittäin todennäköisesti ja hyvin olla sama tausta kuin meillä! Puhumattakaan niistä Markuista, Penoista ja Jarmoista.
On ihan totta, että tässä on meillä suuresti vaiettu tabu. Kukaan meistä ei halua olla se, joka tunnustaa ensimmäisenä, että on alakynnessä omien vanhempiensa kanssa, ei pärjää, ei edelleenkään, vaikka on mikä rautainen, itsevarma (hah!) ammattilainen työyhteisössä. Tai reilu rempseä kaveri ystäväpiirissä.
Minä en halua olla se. Minä vähättelen asiaa sanomalla, että juu onhan sen äitimuorin kanssa joskus haasteita, heh heh. Nyt onneksi jo, kun ikää on itsellä ja mammalla, voin naurahdella, että sehän alkaa jo vähän höpsäköitymään.
Rakkaat ystävät, alamme olla niitä, jotka perhana sanoo suoraan, että p*ska ämmä, en mene tosiaankaan tänäkään viikonloppuna millekään sunnuntai-illalliselle!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on joitain kirjasuosituksia ollut jo aiemminkin. Itse luen parhaillaan ihan sattumalta Saara Turusen Sivuhenkilöä, joka on fiktiota tai autofiktiota, ja jonka pääteema ei ole lapsuus mutta jonkinlainen ulkopuolisuus kylläkin. Mietin, olisiko Alice Millerin tuotannosta apua? En itse muista lukeneeni hänen teoksiaan.
Miller on hyvä mutta hänkin kuvaa ongelmaa, ei ratkaisua, näin muistelen.
Oma tämän hetkinen käsitykseni: Tunne kuin seuraisi omaa elämää lasin takaa johtuu siitä, että minä on jäänyt kehittymättömäksi, ihminen on sisältä tyhjä. Tyhjyyttä on vaikea itse kokea, mutta se oireilee näin.
Lapsena on selvitäkseen pitänyt luoda kuori hennon minuuden päälle. Kuori on voinut olla selviäjä, pärjääjä, kaikesta huolehtija... Joku neljästä ihmisen selviämiskeinosta tai niiden yhdistelmä, fight/taistelu, flight/pako, freeze/jähmettyminen, fawn/mielistely. Täysikasvuisena kuori/rooli jää päälle ja ei ole omaa aikuista minuutta, johon turvaisi.
Tässä tilanteessa neuvot, että ”ole vain oma itsesi”, kohdistuu siihen kuoreen, tai valeminään, ja ovat yhtä tyhjän kanssa. Henkilöllä ei ole vielä vahvaa minää, joka voisi olla.
Täysnarsistilla on vain selviämiskeinonsa eli se kuori, ja tätä täydellisyyden kuvitelmaansa hän kaikin voimin vartioi. Jos tuntee olevansa vieras omassa elämässään, ehkä on sikäli onnekas että pystyy kokemaan hieman haavoittuvuutta. Eli pystyy kokemaan, että sisällä on jotain, jonka tarvitsisi saada kasvaa, mutta joka kärsii. Haavoittuvuus olisi tässä avaintekijä.
Vaillejäämisistä ja liian haitallisista kokemuksista kertynyt trauma pitäisi päästä purkamaan (mielellään pitkässä) terapiassa. Kun se purkautuu, saattaa ruumiissakin tuntea vapinaa, tai voimakkaita tunteita, ehkä alkaa itkeä.
Näin kasvun esteensä ollut kuori särkyy tai väistyy, ja sitten pitää alkaa hellyydellä ja kärsivällisyydellä, pienin askelin kasvattaa sitä omaa sisäistä taimeaan.
Yksi seuraus emotionaalisesta hylkäämisestä, esim näistä kuvatuista ettei huolehdita perustarpeista, on ettei itsekään osaa niistä huolehtia. Luulen että pitää vaan aina olla tarkkana ja treenata tätä itsestä huolehtimista.
Olemme kuin susilapsia, jotka kasvuiässä on sudet kasvattaneet ja sitten täysikasvuisina pitää koettaa opetella aiemman kehitysvaiheen taidot omin päin, jotta saavuttaa täyden aikuisuuden. Aikuisuus on sitä, että voi olla luotettava turva omalle sisäiselle lapselleen.
Ehkä on vaikeaa ottaa vastaan apua toisilta, mutta apua on tarjolla esim terapian muodossa. Ihminen ehkä tarvitsee kasvuun toisen, joka näkee hänet, ja jos vanhemmat eivät tähän kyenneet, terapiassa tämän kokemuksen voi saada. Mieltä painava kuorma helpottaa, kun sen voi jakaa luotettavan kuuntelijan kanssa. Tällainen rakkaus parantaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on joitain kirjasuosituksia ollut jo aiemminkin. Itse luen parhaillaan ihan sattumalta Saara Turusen Sivuhenkilöä, joka on fiktiota tai autofiktiota, ja jonka pääteema ei ole lapsuus mutta jonkinlainen ulkopuolisuus kylläkin. Mietin, olisiko Alice Millerin tuotannosta apua? En itse muista lukeneeni hänen teoksiaan.
Miller on hyvä mutta hänkin kuvaa ongelmaa, ei ratkaisua, näin muistelen.
Oma tämän hetkinen käsitykseni: Tunne kuin seuraisi omaa elämää lasin takaa johtuu siitä, että minä on jäänyt kehittymättömäksi, ihminen on sisältä tyhjä. Tyhjyyttä on vaikea itse kokea, mutta se oireilee näin.
Lapsena on selvitäkseen pitänyt luoda kuori hennon minuuden päälle. Kuori on voinut olla selviäjä, pärjääjä, kaikesta huolehtija... Joku neljästä ihmisen selviämiskeinosta tai niiden yhdistelmä, fight/taistelu, flight/pako, freeze/jähmettyminen, fawn/mielistely. Täysikasvuisena kuori/rooli jää päälle ja ei ole omaa aikuista minuutta, johon turvaisi.
Tässä tilanteessa neuvot, että ”ole vain oma itsesi”, kohdistuu siihen kuoreen, tai valeminään, ja ovat yhtä tyhjän kanssa. Henkilöllä ei ole vielä vahvaa minää, joka voisi olla.
Täysnarsistilla on vain selviämiskeinonsa eli se kuori, ja tätä täydellisyyden kuvitelmaansa hän kaikin voimin vartioi. Jos tuntee olevansa vieras omassa elämässään, ehkä on sikäli onnekas että pystyy kokemaan hieman haavoittuvuutta. Eli pystyy kokemaan, että sisällä on jotain, jonka tarvitsisi saada kasvaa, mutta joka kärsii. Haavoittuvuus olisi tässä avaintekijä.
Vaillejäämisistä ja liian haitallisista kokemuksista kertynyt trauma pitäisi päästä purkamaan (mielellään pitkässä) terapiassa. Kun se purkautuu, saattaa ruumiissakin tuntea vapinaa, tai voimakkaita tunteita, ehkä alkaa itkeä.
Näin kasvun esteensä ollut kuori särkyy tai väistyy, ja sitten pitää alkaa hellyydellä ja kärsivällisyydellä, pienin askelin kasvattaa sitä omaa sisäistä taimeaan.
Yksi seuraus emotionaalisesta hylkäämisestä, esim näistä kuvatuista ettei huolehdita perustarpeista, on ettei itsekään osaa niistä huolehtia. Luulen että pitää vaan aina olla tarkkana ja treenata tätä itsestä huolehtimista.
Olemme kuin susilapsia, jotka kasvuiässä on sudet kasvattaneet ja sitten täysikasvuisina pitää koettaa opetella aiemman kehitysvaiheen taidot omin päin, jotta saavuttaa täyden aikuisuuden. Aikuisuus on sitä, että voi olla luotettava turva omalle sisäiselle lapselleen.
Ehkä on vaikeaa ottaa vastaan apua toisilta, mutta apua on tarjolla esim terapian muodossa. Ihminen ehkä tarvitsee kasvuun toisen, joka näkee hänet, ja jos vanhemmat eivät tähän kyenneet, terapiassa tämän kokemuksen voi saada. Mieltä painava kuorma helpottaa, kun sen voi jakaa luotettavan kuuntelijan kanssa. Tällainen rakkaus parantaa.
Oikeassa olet, mutta terapiaa ei SAA tällaisella taustalla jos se masennus puuttuu. Olen lukuisia kertoja yrittänyt saada apua ja koskaan en saa, koska minulla ei ole mt-diagnoosia (ei ole masennusta, ahdistusta, paniikkihäiriötä, maanisuutta). On toki TRAUMOJA, mutta koska olen työkykyinen niin ei niille kukaan tee mitään enkä ole oikeutettu Kelan psykoterapiaan.
Itse maksaen terapia on 100e kerta ja vuodessa hinta olisi jo 10 000e (oletuksena normaali 2krt vkossa tahti) saati sitten vaikka viiden vuoden aikana 50 000e. Ei ole varaa vaikka työssäkäyvä olenkin.
Mulla on siis ainoa apu vertaistuki, self help kirjat ja rentoutusäänitteet. Ei ole edes ketään kelle voisi puhua asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekisi mieli laittas 50 ke terapialasku psykopaatille hakkaajavanhemmalle. Sen kuuluisi olla se maksumies. Tiedän toki että se vain ilkkuisi ja nauraisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on joitain kirjasuosituksia ollut jo aiemminkin. Itse luen parhaillaan ihan sattumalta Saara Turusen Sivuhenkilöä, joka on fiktiota tai autofiktiota, ja jonka pääteema ei ole lapsuus mutta jonkinlainen ulkopuolisuus kylläkin. Mietin, olisiko Alice Millerin tuotannosta apua? En itse muista lukeneeni hänen teoksiaan.
Miller on hyvä mutta hänkin kuvaa ongelmaa, ei ratkaisua, näin muistelen.
Oma tämän hetkinen käsitykseni: Tunne kuin seuraisi omaa elämää lasin takaa johtuu siitä, että minä on jäänyt kehittymättömäksi, ihminen on sisältä tyhjä. Tyhjyyttä on vaikea itse kokea, mutta se oireilee näin.
Lapsena on selvitäkseen pitänyt luoda kuori hennon minuuden päälle. Kuori on voinut olla selviäjä, pärjääjä, kaikesta huolehtija... Joku neljästä ihmisen selviämiskeinosta tai niiden yhdistelmä, fight/taistelu, flight/pako, freeze/jähmettyminen, fawn/mielistely. Täysikasvuisena kuori/rooli jää päälle ja ei ole omaa aikuista minuutta, johon turvaisi.
Tässä tilanteessa neuvot, että ”ole vain oma itsesi”, kohdistuu siihen kuoreen, tai valeminään, ja ovat yhtä tyhjän kanssa. Henkilöllä ei ole vielä vahvaa minää, joka voisi olla.
Täysnarsistilla on vain selviämiskeinonsa eli se kuori, ja tätä täydellisyyden kuvitelmaansa hän kaikin voimin vartioi. Jos tuntee olevansa vieras omassa elämässään, ehkä on sikäli onnekas että pystyy kokemaan hieman haavoittuvuutta. Eli pystyy kokemaan, että sisällä on jotain, jonka tarvitsisi saada kasvaa, mutta joka kärsii. Haavoittuvuus olisi tässä avaintekijä.
Vaillejäämisistä ja liian haitallisista kokemuksista kertynyt trauma pitäisi päästä purkamaan (mielellään pitkässä) terapiassa. Kun se purkautuu, saattaa ruumiissakin tuntea vapinaa, tai voimakkaita tunteita, ehkä alkaa itkeä.
Näin kasvun esteensä ollut kuori särkyy tai väistyy, ja sitten pitää alkaa hellyydellä ja kärsivällisyydellä, pienin askelin kasvattaa sitä omaa sisäistä taimeaan.
Yksi seuraus emotionaalisesta hylkäämisestä, esim näistä kuvatuista ettei huolehdita perustarpeista, on ettei itsekään osaa niistä huolehtia. Luulen että pitää vaan aina olla tarkkana ja treenata tätä itsestä huolehtimista.
Olemme kuin susilapsia, jotka kasvuiässä on sudet kasvattaneet ja sitten täysikasvuisina pitää koettaa opetella aiemman kehitysvaiheen taidot omin päin, jotta saavuttaa täyden aikuisuuden. Aikuisuus on sitä, että voi olla luotettava turva omalle sisäiselle lapselleen.
Ehkä on vaikeaa ottaa vastaan apua toisilta, mutta apua on tarjolla esim terapian muodossa. Ihminen ehkä tarvitsee kasvuun toisen, joka näkee hänet, ja jos vanhemmat eivät tähän kyenneet, terapiassa tämän kokemuksen voi saada. Mieltä painava kuorma helpottaa, kun sen voi jakaa luotettavan kuuntelijan kanssa. Tällainen rakkaus parantaa.
Oikeassa olet, mutta terapiaa ei SAA tällaisella taustalla jos se masennus puuttuu. Olen lukuisia kertoja yrittänyt saada apua ja koskaan en saa, koska minulla ei ole mt-diagnoosia (ei ole masennusta, ahdistusta, paniikkihäiriötä, maanisuutta). On toki TRAUMOJA, mutta koska olen työkykyinen niin ei niille kukaan tee mitään enkä ole oikeutettu Kelan psykoterapiaan.
Itse maksaen terapia on 100e kerta ja vuodessa hinta olisi jo 10 000e (oletuksena normaali 2krt vkossa tahti) saati sitten vaikka viiden vuoden aikana 50 000e. Ei ole varaa vaikka työssäkäyvä olenkin.
Mulla on siis ainoa apu vertaistuki, self help kirjat ja rentoutusäänitteet. Ei ole edes ketään kelle voisi puhua asiasta.
Tämä on totta. Olen itse saanut kuntoutustukea mutta myös käyttänyt uskomattomia summia ylläolevan ymmärryksen saavuttamiseen terapian avulla.
Mietin mitä muita keinoja voisi olla ja palaan asiaan.
Ainakin usein ympärillä olevien ihmisten neuvot on juuri päinvastoin kuin mitä pitäisi kuulla. Itsekin ehkä hakee self helpistä juuri vastakkaista opastusta mitä tarvitsee. Eli toistaa traumaa.
Ehkä aidon empatian opiskelu ja tunnistaminen olisi yksi keino. Sitten voi suhtautua kriittisesti ainakin toisten ohjeisiin ja koettaa antaa itselleen empatiaa.
Jokaisella on eri tilanne, joten nämäkään ohjeet eivät ehkä ole sinulle alkuunkaan sopivia.
Vierailija kirjoitti:
Sama ulkopuolisuuden olo vaivaa, siitä kun pääsisi niin olisi varmaan hieno tunne. Lisäksi musta on aina tuntunut, ettei äiti kysele minulta asioita koska olisi kiinnostunut asioistani, vaan jotta saa tietoa jota voi sitten käyttää jotenkin negatiivisesti. Töksäyttelee tökerösti kysymyksiä, ei keskustellakseen vaan kaivaakseen tietoa. Saattaa yhtäkkiä kysellä joistakin asioista, ja jos saa vastauksia niin ei jatka keskustelua vaan siirtyy muihin asioihin. Mielestäni normaalit ihmiset eivät "keskustele" noin, vaan sen pitäisi olla vastavuoroista. Tästä syystä lopetin asioiden kertomisen äidille jo teininä. Ei paljoa huvita jakaa asioita, kun ei saa niihin mitään vastakaikua ja pahimmassa tapauksessa tietoja käytetään sinua vastaan. Ja ikävistä asioista ei voi keskustella. Ei koskaan.
Tämä! Minut on lähes henkisesti tappanut vastavuoroisen keskustelun puute. Perheessäni ei koskaan viety yhtä lausetta dialogiksi asti. Jos vietiin, vastaus toisen hätään käännettiin puhumiseksi itsestä.
Minä (35-vuotias): Jouduin menemään päivystykseen rytmihäiriöiden takia. Minulla on korkeata verenpainettakin. Isä: Minulla ei ole verenpainetta. Vein muuten auton huoltoon.
Tiesin jo etukäteen, että tästä ei kannattaisi yrittää puhua. Mutta jossakin sinnikkäässä huolenpidon tarpeessani yritin ja petyin karvaasti.
Äitivainaa ei olisi jaksanut sanoa edes tuota, mitä isä sanoi. Mutta hän ei sortunut omaan ihmeellisyyteensä.
Kun nykyään törmään monologin pitäjiin, nostan kytkintä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
No se sitten kummallista, miksi tästä samasta traumasta kirjoittavat täällä niin 70, 80 kuin 90 luvulla syntyneetkin.
Olipa informaatiota tahika ei, tämä on asia, joka tuntuu toistuvan sukupolvissa. Ja aina löytyy näitä, jotka löytävät syyn olevan "no se aika oli sellaista". Jos oikeasti voisimmekin luottaa, että aika ja informaatio korjaa tämän asia, hieno homma.
Valitettavasti itse en luota, vaan olen sitä mieltä, että syytä olisi tarkastella yhteiskuntamme rakenteita hieman tarkemmin ja miettiä, mikä tätä käytöstä vanhemmille aiheuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Irrallisuus on tuttua, olen ottanut irtiottoja muutamaan kertaan ulkomaille ( jotain 5-6v yhteensä), mutta raskasta sekin on sitten kuunnella ainoan vanhemman itsesäälipuheluita ja hätää tai sairautta, joka sitten osoittautuu joko valheeksi tai äärimmäiseksi liiotteluksi. Muutin vuodeksi ulkomaille lukion jälkeen ja palasin sitten suomeen opiskelemaan, ja kävin kotona viikonloppuisin koska oli vielä paljon kavereita kotipaikkakunnalla. Kerran äiti kertoi että sairastaa terminaalista keuhkosyöpää eikä mitään ole tehtävissä. Kuvittelin varmaan puoli vuotta ainakin että nyt on sitten viimeiset ajat ja yritin olla mieliksi, vähän ihmettelin kun ei mitään hoitoja tai oireita....valmistauduin. Sitten aikaa kului ja mitään ei tapahtunut, tähän ei koskaan palattu ja nyt siitä on aikaa 20 vuotta Kertoo paljon vanhempini sairaudesta, tämäkin.
Niin kauan kun muistan itseäni, äiti oli aina kertonut, että hänellä on heikko sydän ja hän voi kuolla millä hetkenä hyvänsä. Uskoin siihen vielä aikuisenakin. Nyt äitini on kohta 80v ja nyt vasta alan ymmärtämään ei todellakaan ollut mitä hoitoja, tutkimuksia, lääkitystä ym... se oli vain tapa manipuloida. Se oli aina vedätty hihasta kuin ässä ja sillä peloteltu.
Sama. Uskoin koko lapsuuteni, että äiti on heikko, vanha ja hyvin pian kuolemassa. Sen takia piti olla kiltti ja äidille mieliksi. No ei tullut minusta orpolasta, äiti on kohta 70 ja hyvin porskuttaa edelleen. Alan itse olla siinä iässä, jossa äiti oli jo "iäkäs ja kuoleman kielissä". Koen olevani ihan terve ja vetreä, kuten useimmat ikätoverini eli noin 4-kymppiset...
Nyt kun tätä lukee, niin voi luoja, miten s a i r a s t a.
Meillä äiti pelotteli uhkaamalla lähteä pois. Kun kiukuttelin, hän sanoi lähtevänsäsitten pois ja jättävänsä meidät. Isompana hän alkoi uhata it semurhalla. Nykyisin hyvin harvoin, mutta viimeksi viime viikolla. Syy oli se, että sanoin että hän alkaa olla liian vanha asumaan paljon töitä vaativassa omakotitalossa ja että muuton suunnittelu alkaa olla ajankohtaista. En ole murrosiän jälkeen enää reagoinut noihin muuten kuin kehottamalla menemään juttelemaan ammattilaisen kanssa. Silloinkin hän on sitä mieltä, että minä olen se, joka tarvitsee ammattiapua. Sairasta.
Myös meillä äiti uhkasi lähteä ja jättää meidät kun emme totelleet häntä. Se oli todella raakaa meitä lapsia kohtaan ja sen pelossa nöyrryimme ja pienensimme itsemme jotta äiti ei jätä meitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
No se sitten kummallista, miksi tästä samasta traumasta kirjoittavat täällä niin 70, 80 kuin 90 luvulla syntyneetkin.
Olipa informaatiota tahika ei, tämä on asia, joka tuntuu toistuvan sukupolvissa. Ja aina löytyy näitä, jotka löytävät syyn olevan "no se aika oli sellaista". Jos oikeasti voisimmekin luottaa, että aika ja informaatio korjaa tämän asia, hieno homma.
Valitettavasti itse en luota, vaan olen sitä mieltä, että syytä olisi tarkastella yhteiskuntamme rakenteita hieman tarkemmin ja miettiä, mikä tätä käytöstä vanhemmille aiheuttaa.
Aivan, tässä ketjussa on lavealta aikajaksolta kokemuksia. Olen itsekin osallistunut ketjuun varmaankin vanhimpien joukossa ja ollut melko järkyttynyt, kuinka varsin tuoreilta vuosikymmeniltä kokemukset ovat kuin pimeimmältä keskiajalta ja jollaisilta olen itse välttynyt paljon vanhempana, vaikka kotini ei ollut edistyksen huippua.
"No se aika oli sellaista." Isäni perheesä esimerkiksi neljä lasta olivat syntyneet yhdekäsn vuoden sisälä sodan molemin puolin. Jokainen sisaruskatraasta on oma persoonansa. Samoin äitini ja hänen siskonsa olivat syntyneet juuri ennen sotaa, ja sisarukset olivat kuin yö ja päivä. Eli "aika" ei selitä tyhjentävästi mitään.
Aika voi selittää keinot mutta ei pohjimmaista syytä, joka toistuu sukupolvien ketjussa. Ketjun katkaisu vaatisi omien traumojen työstöä. Nykylapset ehkä tulevat suremaan kokemaansa emotionaalista laiminlyöntiä digilaitteiden käytön takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
-Ole nyt hiljaa kun mies puhuu
-Etkö ole tehnyt miehelle ruokaa?
-Uskomus että kaikki vanhat on viisaita.. viisaampia kun koulutetut nuoret
-Miehet on aina viisaampia kun naiset ja ne päättää millaiset hellan nainen tarvitsee
-kovia puhumaan muiden asioista mutta ei omistaan ei ouhu mitään. Kaikki mitä kerrot juorutaan eteenpäin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
Olihan se siinä mielessä hyvin erilaista aikaa, että ei eletty vielä sellaisessa informaatiotulvassa, mitä 2000-luvulla. -70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat suuria ikäluokkia, joiden isät olivat sodassa traumatisoituneita, perheet suuria; kyllä se lasten huomioiminen ja helliminen oli -50 ja -60-luvuilla hyvin puutteellista. Ruumiillinen kurituskin oli perheissä vielä hyvin tavallista, eikä sitä mitenkään paheksuttu. Ei niistä tunteista puhuttu, joten missäpä sitä olisi oppinut niitä nimeämään?
Näillä puutteellisilla eväillä niitä lapsia sitten tehtiin ja ilmeisesti aika moni epäonnistui, jos tähän ketjuun on uskominen? Ymmärrän vertaistuen tarpeen ja auttavuuden, mutta se ei useinkaan auta, jos velloo loputtomasti siinä kurjuudessa. Todellinen apu tulee siitä, kun pääsee yli syyttelyn ja yrittää ymmärtää sen kasvattajankin näkökulmaa.
Saan tästä varmaan nyt kuraa niskaani, mutta senkin uhalla kirjoitan tämän.
Ennen lastenhoito-ohjeet omalta äidiltä tai suvun naisilta oli merkittävämpi osa tietämystä kuin tän päivän informaatiotulvassa.
80-luvulla vasta voi ajatella että lapsia hankittiin vain jos niitä haluttiin. Vielä 70-luvulla seurustelevan parin kuului mennä naimisiin ja lastenkin tuloa kyseltiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
Olihan se siinä mielessä hyvin erilaista aikaa, että ei eletty vielä sellaisessa informaatiotulvassa, mitä 2000-luvulla. -70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat suuria ikäluokkia, joiden isät olivat sodassa traumatisoituneita, perheet suuria; kyllä se lasten huomioiminen ja helliminen oli -50 ja -60-luvuilla hyvin puutteellista. Ruumiillinen kurituskin oli perheissä vielä hyvin tavallista, eikä sitä mitenkään paheksuttu. Ei niistä tunteista puhuttu, joten missäpä sitä olisi oppinut niitä nimeämään?
Näillä puutteellisilla eväillä niitä lapsia sitten tehtiin ja ilmeisesti aika moni epäonnistui, jos tähän ketjuun on uskominen? Ymmärrän vertaistuen tarpeen ja auttavuuden, mutta se ei useinkaan auta, jos velloo loputtomasti siinä kurjuudessa. Todellinen apu tulee siitä, kun pääsee yli syyttelyn ja yrittää ymmärtää sen kasvattajankin näkökulmaa.
Saan tästä varmaan nyt kuraa niskaani, mutta senkin uhalla kirjoitan tämän.
Tunnistatko itsesi vanhempana täältä?
Täällä ymmärretään kasvattajankin näkökulmaa mutta ei se tee vanhemman tekoja oikeaksi eikä ne ole asioita joilla ei ole mitään metkitystä. Ne teot ovat muovanneet monesta lapsesta aran ja lytätyn.
Jotta olemme päässeet siihen asti että osaamme purkaa tuntojamme täällä on mennyt vuosia ja vuosikymmeniä ennen kuin on pystynyt käsittämään mistä kaikki paha olo ja arvottomuus johtuu ja että oman vamhemman tapa kasvattaa on ollut yksiselitteisesti niin väärin. Asiat pitää käydä läpi jotta voi tulla omaksi itsekseen.
Usein kuulee sanottavan että Suomessa jokainen on oman onnensa seppä. Se ei kyllä pidä paikkaansa. Osa joutuu taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on joitain kirjasuosituksia ollut jo aiemminkin. Itse luen parhaillaan ihan sattumalta Saara Turusen Sivuhenkilöä, joka on fiktiota tai autofiktiota, ja jonka pääteema ei ole lapsuus mutta jonkinlainen ulkopuolisuus kylläkin. Mietin, olisiko Alice Millerin tuotannosta apua? En itse muista lukeneeni hänen teoksiaan.
Miller on hyvä mutta hänkin kuvaa ongelmaa, ei ratkaisua, näin muistelen.
Oma tämän hetkinen käsitykseni: Tunne kuin seuraisi omaa elämää lasin takaa johtuu siitä, että minä on jäänyt kehittymättömäksi, ihminen on sisältä tyhjä. Tyhjyyttä on vaikea itse kokea, mutta se oireilee näin.
Lapsena on selvitäkseen pitänyt luoda kuori hennon minuuden päälle. Kuori on voinut olla selviäjä, pärjääjä, kaikesta huolehtija... Joku neljästä ihmisen selviämiskeinosta tai niiden yhdistelmä, fight/taistelu, flight/pako, freeze/jähmettyminen, fawn/mielistely. Täysikasvuisena kuori/rooli jää päälle ja ei ole omaa aikuista minuutta, johon turvaisi.
Tässä tilanteessa neuvot, että ”ole vain oma itsesi”, kohdistuu siihen kuoreen, tai valeminään, ja ovat yhtä tyhjän kanssa. Henkilöllä ei ole vielä vahvaa minää, joka voisi olla.
Täysnarsistilla on vain selviämiskeinonsa eli se kuori, ja tätä täydellisyyden kuvitelmaansa hän kaikin voimin vartioi. Jos tuntee olevansa vieras omassa elämässään, ehkä on sikäli onnekas että pystyy kokemaan hieman haavoittuvuutta. Eli pystyy kokemaan, että sisällä on jotain, jonka tarvitsisi saada kasvaa, mutta joka kärsii. Haavoittuvuus olisi tässä avaintekijä.
Vaillejäämisistä ja liian haitallisista kokemuksista kertynyt trauma pitäisi päästä purkamaan (mielellään pitkässä) terapiassa. Kun se purkautuu, saattaa ruumiissakin tuntea vapinaa, tai voimakkaita tunteita, ehkä alkaa itkeä.
Näin kasvun esteensä ollut kuori särkyy tai väistyy, ja sitten pitää alkaa hellyydellä ja kärsivällisyydellä, pienin askelin kasvattaa sitä omaa sisäistä taimeaan.
Yksi seuraus emotionaalisesta hylkäämisestä, esim näistä kuvatuista ettei huolehdita perustarpeista, on ettei itsekään osaa niistä huolehtia. Luulen että pitää vaan aina olla tarkkana ja treenata tätä itsestä huolehtimista.
Olemme kuin susilapsia, jotka kasvuiässä on sudet kasvattaneet ja sitten täysikasvuisina pitää koettaa opetella aiemman kehitysvaiheen taidot omin päin, jotta saavuttaa täyden aikuisuuden. Aikuisuus on sitä, että voi olla luotettava turva omalle sisäiselle lapselleen.
Ehkä on vaikeaa ottaa vastaan apua toisilta, mutta apua on tarjolla esim terapian muodossa. Ihminen ehkä tarvitsee kasvuun toisen, joka näkee hänet, ja jos vanhemmat eivät tähän kyenneet, terapiassa tämän kokemuksen voi saada. Mieltä painava kuorma helpottaa, kun sen voi jakaa luotettavan kuuntelijan kanssa. Tällainen rakkaus parantaa.
Minusta hyvin osuva kuvaus lapsesta joka oli vanhempien mielestä aina huono ja teki kaiken väärin. Sellaiselle lapselle tärkeintä oli tukahduttaa oma oikea minuus koska se kerran teki vanhemmat niin vihaiseksi. Lapsi yritti olla sellainen kuin vanhempien mielestä piti ollakin, vaikka yleensä sekään ei oikein onnistunut. Pian ei edes tiedä itse kuka ja millainen ihminen oikeastaan on, kun ei ole saanut koskaan vapaasti olla oma itsensä herättämättä kiukkua vanhemmissa. Ei osaa valita puolisoa, uraa tai paljon muutakaan kovin fiksusti, kun ei tunne itseään.
Olen koko ikäni tavallaan näytellyt ihmistä joka on reipas, ei valita eikä pyydä huomiota ja tekee kovasti työtä jotta pomolla ja perheen muilla jäsenillä ei vain olisi valittamisen aihetta. Siitä seurannut muun muassa että pomot on kyllä yleensä tyytyväisiä mutta pitää minua aloitekyvyttömänä ja kunnianhimottomana nyhväkkeenä koska en osaa luontevasti tehdä itseäni tykö, vaatia ylennyksiä tai palkankorotuksia. No enhän minä sellaisia uskalla vaatia kun pelkään että sitten selittettäisiin varmaan miten en ansaitse niitä kun en ole tarpeeksi hyvä työssäni. Menisin siitä aivan pirstaleiksi koska kaikesta yrittämisestä huolimatta taas olisin huono kuten vanhempani aina toitottivat. Teen vaan entistä ahkerammin työtä ja toivon että se kelpaa ja joku silmäätekevä sen lopulta itse huomaa.
Arvo Ylppö sai paljon hyvää aikaiseksi, mutta oli saanut koulutuksen Saksassa ja juuri hän korosti tuota 4 h "sääntöä".