Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
Olihan se siinä mielessä hyvin erilaista aikaa, että ei eletty vielä sellaisessa informaatiotulvassa, mitä 2000-luvulla. -70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat suuria ikäluokkia, joiden isät olivat sodassa traumatisoituneita, perheet suuria; kyllä se lasten huomioiminen ja helliminen oli -50 ja -60-luvuilla hyvin puutteellista. Ruumiillinen kurituskin oli perheissä vielä hyvin tavallista, eikä sitä mitenkään paheksuttu. Ei niistä tunteista puhuttu, joten missäpä sitä olisi oppinut niitä nimeämään?
Näillä puutteellisilla eväillä niitä lapsia sitten tehtiin ja ilmeisesti aika moni epäonnistui, jos tähän ketjuun on uskominen? Ymmärrän vertaistuen tarpeen ja auttavuuden, mutta se ei useinkaan auta, jos velloo loputtomasti siinä kurjuudessa. Todellinen apu tulee siitä, kun pääsee yli syyttelyn ja yrittää ymmärtää sen kasvattajankin näkökulmaa.
Saan tästä varmaan nyt kuraa niskaani, mutta senkin uhalla kirjoitan tämän.
Niin niin. Kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta: tunnetko empatiaa, hoivaviettiä, halua ottaa syliin, täysin vaistomaisesti, kun lapsi itsee nälkäänsä? Sinä tunsit. Moni ei.
Nämä, jotka eivät, olivat varmasti jollakin tapaa henkisesti vammautuneita. Mutta kun ongelma on se, että tämä vamma ei koskaan parantanut, eivätkä he koskaan suostuneet sitä itsessään näkemään. Eivät edes sitten, kun oli käsillä informaatiot, internetit, vertaistuet, television keskusteluohjelmat, tunteiden suoranainen vuodattaminen.
He ovat jatkaneet järjestelmällisesti nyt aikuisten lastensa halventamista, väheksymistä ja lastensa elämän pahantahtoista arvostelua.
Mikä heidän selityksensä mielestäsi on nyt, tänään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
Olihan se siinä mielessä hyvin erilaista aikaa, että ei eletty vielä sellaisessa informaatiotulvassa, mitä 2000-luvulla. -70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat suuria ikäluokkia, joiden isät olivat sodassa traumatisoituneita, perheet suuria; kyllä se lasten huomioiminen ja helliminen oli -50 ja -60-luvuilla hyvin puutteellista. Ruumiillinen kurituskin oli perheissä vielä hyvin tavallista, eikä sitä mitenkään paheksuttu. Ei niistä tunteista puhuttu, joten missäpä sitä olisi oppinut niitä nimeämään?
Näillä puutteellisilla eväillä niitä lapsia sitten tehtiin ja ilmeisesti aika moni epäonnistui, jos tähän ketjuun on uskominen? Ymmärrän vertaistuen tarpeen ja auttavuuden, mutta se ei useinkaan auta, jos velloo loputtomasti siinä kurjuudessa. Todellinen apu tulee siitä, kun pääsee yli syyttelyn ja yrittää ymmärtää sen kasvattajankin näkökulmaa.
Saan tästä varmaan nyt kuraa niskaani, mutta senkin uhalla kirjoitan tämän.
Tunnistatko itsesi vanhempana täältä?
Täällä ymmärretään kasvattajankin näkökulmaa mutta ei se tee vanhemman tekoja oikeaksi eikä ne ole asioita joilla ei ole mitään metkitystä. Ne teot ovat muovanneet monesta lapsesta aran ja lytätyn.
Jotta olemme päässeet siihen asti että osaamme purkaa tuntojamme täällä on mennyt vuosia ja vuosikymmeniä ennen kuin on pystynyt käsittämään mistä kaikki paha olo ja arvottomuus johtuu ja että oman vamhemman tapa kasvattaa on ollut yksiselitteisesti niin väärin. Asiat pitää käydä läpi jotta voi tulla omaksi itsekseen.
Usein kuulee sanottavan että Suomessa jokainen on oman onnensa seppä. Se ei kyllä pidä paikkaansa. Osa joutuu taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.
En ole koko ketjua lukenut, alkupuolen kommentteja vain muutamia sivuja, mutta tunnelmaksi jäi, että meitä -70-luvun äitejä syytetään joukkona, olemme suurin piirtein kaikki epäonnistuneet äiteinä olemisessa. Totta varmaan se monen kohdalla, että meillä oli sama vaikeus kuin äideillämme kohdata tyttärien murrosikä ja naiseksi varttuminen. Sukupuoliasiat olivat äidilleni vaikeita, ei hän ollut saanut mitään valistusta äidiltään, eikä hän minullekaan kertonut edes kuukautisista. Ymmärrän tässä kuitenkin äitiäni, en lähde häntä syyttelemään. Mistä hän mitään tietoa olisi saanut, täysin koulujakäymätön nainen.
Mutta omien tyttärieni kohdalla kerroin kuukautisista, ostin siteitä, olin mukana rintaliiviostoksilla, mutta psyykkisesti se ei minulle ollut helppoa. Koko seksuaalisuus oli niin häpeän ja pelottelun läpipainamaa, vaikka yritin lukea kirjoja ja perehtyä asiaan. Tällä kirjotuksellani en halua väheksyä kenenkään kokemusta niistä puutteista, mitä on kasvatuksessaan kokenut. Kaikki me äidit teemme virheitä, uskon kuitenkin, että enemmistö haluaa lapsilleen hyvää ja parasta mahdollista elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
Olihan se siinä mielessä hyvin erilaista aikaa, että ei eletty vielä sellaisessa informaatiotulvassa, mitä 2000-luvulla. -70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat suuria ikäluokkia, joiden isät olivat sodassa traumatisoituneita, perheet suuria; kyllä se lasten huomioiminen ja helliminen oli -50 ja -60-luvuilla hyvin puutteellista. Ruumiillinen kurituskin oli perheissä vielä hyvin tavallista, eikä sitä mitenkään paheksuttu. Ei niistä tunteista puhuttu, joten missäpä sitä olisi oppinut niitä nimeämään?
Näillä puutteellisilla eväillä niitä lapsia sitten tehtiin ja ilmeisesti aika moni epäonnistui, jos tähän ketjuun on uskominen? Ymmärrän vertaistuen tarpeen ja auttavuuden, mutta se ei useinkaan auta, jos velloo loputtomasti siinä kurjuudessa. Todellinen apu tulee siitä, kun pääsee yli syyttelyn ja yrittää ymmärtää sen kasvattajankin näkökulmaa.
Saan tästä varmaan nyt kuraa niskaani, mutta senkin uhalla kirjoitan tämän.
Niin niin. Kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta: tunnetko empatiaa, hoivaviettiä, halua ottaa syliin, täysin vaistomaisesti, kun lapsi itsee nälkäänsä? Sinä tunsit. Moni ei.
Nämä, jotka eivät, olivat varmasti jollakin tapaa henkisesti vammautuneita. Mutta kun ongelma on se, että tämä vamma ei koskaan parantanut, eivätkä he koskaan suostuneet sitä itsessään näkemään. Eivät edes sitten, kun oli käsillä informaatiot, internetit, vertaistuet, television keskusteluohjelmat, tunteiden suoranainen vuodattaminen.
He ovat jatkaneet järjestelmällisesti nyt aikuisten lastensa halventamista, väheksymistä ja lastensa elämän pahantahtoista arvostelua.
Mikä heidän selityksensä mielestäsi on nyt, tänään?
Tuohon en osaa sanoa mitään, miksi kukaan haluaa lapsilleen pahaa. Voihan olla, että jos ei ole koskaan itse kokenut hyväksyntää ja kannustusta, sitä on vaikea antaa muillekaan. Suuret ikäluokat elivät todella aika erilaisen nuoruuden, mitä myöhempien vuosikymmenien nuoret. Nyt ikääntyneenä voi olla vaikea myös muuttaa omia ajatuskuvioita, omia syyllisyyksiä on vaikea kohdata, kun ei ole psyykkisiä työkaluja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
Olihan se siinä mielessä hyvin erilaista aikaa, että ei eletty vielä sellaisessa informaatiotulvassa, mitä 2000-luvulla. -70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat suuria ikäluokkia, joiden isät olivat sodassa traumatisoituneita, perheet suuria; kyllä se lasten huomioiminen ja helliminen oli -50 ja -60-luvuilla hyvin puutteellista. Ruumiillinen kurituskin oli perheissä vielä hyvin tavallista, eikä sitä mitenkään paheksuttu. Ei niistä tunteista puhuttu, joten missäpä sitä olisi oppinut niitä nimeämään?
Näillä puutteellisilla eväillä niitä lapsia sitten tehtiin ja ilmeisesti aika moni epäonnistui, jos tähän ketjuun on uskominen? Ymmärrän vertaistuen tarpeen ja auttavuuden, mutta se ei useinkaan auta, jos velloo loputtomasti siinä kurjuudessa. Todellinen apu tulee siitä, kun pääsee yli syyttelyn ja yrittää ymmärtää sen kasvattajankin näkökulmaa.
Saan tästä varmaan nyt kuraa niskaani, mutta senkin uhalla kirjoitan tämän.
Tunnistatko itsesi vanhempana täältä?
Täällä ymmärretään kasvattajankin näkökulmaa mutta ei se tee vanhemman tekoja oikeaksi eikä ne ole asioita joilla ei ole mitään metkitystä. Ne teot ovat muovanneet monesta lapsesta aran ja lytätyn.
Jotta olemme päässeet siihen asti että osaamme purkaa tuntojamme täällä on mennyt vuosia ja vuosikymmeniä ennen kuin on pystynyt käsittämään mistä kaikki paha olo ja arvottomuus johtuu ja että oman vamhemman tapa kasvattaa on ollut yksiselitteisesti niin väärin. Asiat pitää käydä läpi jotta voi tulla omaksi itsekseen.
Usein kuulee sanottavan että Suomessa jokainen on oman onnensa seppä. Se ei kyllä pidä paikkaansa. Osa joutuu taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.En ole koko ketjua lukenut, alkupuolen kommentteja vain muutamia sivuja, mutta tunnelmaksi jäi, että meitä -70-luvun äitejä syytetään joukkona, olemme suurin piirtein kaikki epäonnistuneet äiteinä olemisessa. Totta varmaan se monen kohdalla, että meillä oli sama vaikeus kuin äideillämme kohdata tyttärien murrosikä ja naiseksi varttuminen. Sukupuoliasiat olivat äidilleni vaikeita, ei hän ollut saanut mitään valistusta äidiltään, eikä hän minullekaan kertonut edes kuukautisista. Ymmärrän tässä kuitenkin äitiäni, en lähde häntä syyttelemään. Mistä hän mitään tietoa olisi saanut, täysin koulujakäymätön nainen.
Mutta omien tyttärieni kohdalla kerroin kuukautisista, ostin siteitä, olin mukana rintaliiviostoksilla, mutta psyykkisesti se ei minulle ollut helppoa. Koko seksuaalisuus oli niin häpeän ja pelottelun läpipainamaa, vaikka yritin lukea kirjoja ja perehtyä asiaan. Tällä kirjotuksellani en halua väheksyä kenenkään kokemusta niistä puutteista, mitä on kasvatuksessaan kokenut. Kaikki me äidit teemme virheitä, uskon kuitenkin, että enemmistö haluaa lapsilleen hyvää ja parasta mahdollista elämää.
Todella kiinnostava ketju kaikkine kommenteineen. Mikä mahtaa olla sinun syntymävuotesi? Oma kokemukseni 1970-luvun nuorena on - näin jälkikäteen -, että olisi saanut olla vähän vähemmän vapautunutta. Eräänlaiseksi raamatuksihan nousi esimerkiksi Erica Jongin Lennä, uneksi, joka ilmestyi muistaakseni 1975. En siis ole lähipiireissäni mitenkään kokenut tätä häpeää ja pelottelua. Ja vaikka perheessäni oli mykkyyttä ja tragediaa, 1938 syntynyt äiti todellakin kertoi kuukautisista, osti siteet ja liivit, ja näissä asioissa ei ollut mitään häpeää.
Tämä oman tyttären seksuaalisuuden kohtaamisen vaikeus vielä aika näinä päivinä on minulle uusi ilmiö ymmärrettäväksi.
Meillä koulutus oli tyttöjä varten. Pojat ovat niin fiksuja etteivät tarvitse opiskelua vaan pärjäävät elämässä paremmin ilman kouluja. Ryhtyvät sitten kympin tyttöjen pomoksi ja pitävät ne huitukat kurissa ja etteivät ihan hölmöimpiä juttujaan pysty toteuttamaan. Kai siitä joku osa on ”hauskaa” provosointia, suurin osa ihan täyttä totta.
Minun äitini on myös aina hyvin yllättynyt siitä, että olen pärjännyt elämässäni. Siis lapsena minut jätettiin kahdeksanvuotiaana yksin yöksi kotiin että päästiin humpsuttelemaan, ja olen esimerkiksi joutunut huolehtimaan omista lääkärissäkäynneistäni kymmenkesäisestä. Nykyään äitini on kovin huolissaan, miten pärjään esimerkiksi kuumeessa.
Äitini on myös huolehtinut siitä, riittääkö minulla rahat ruokaan ja elämiseen. Olen kuitenkin ollut pari vuosikymmentä vuotta asiantuntijatyössä ja tienasin viime vuonna 80 000 euroa. Kotona ei aina ollut ruokaa, nyt todellakin on.
Asuntoani en kuulemma myöskään ole ostanut itse, vaan se on ainakin isolta osalta ennakkoperintönä isältäni. Minä vaan jostain syystä haluan pantata sitä tarkkaa rahasummaa. Todellisuudessa olen kyllä maksanut ihan kaiken itse, ihan kuten jo teininä omat vaatteeni ja lukiokirjani. Remontteihin on tullut käytettyä työvoimana rakkaita sukulaisia, kun niitä niin on moneen kertaan suositeltu. Sattui sitten lipsahtamaan, että näitä sukulaisia on oikein yllytetty laskuttamaan turhasta, koska se kaikki menee kuulemma p*skan isäni pussista ja on ihan vaan kohtuullista. Joo en kiistä etteikö isäni ole osannut välillä olla todella p*skamainen, mutta kuka äiti oikeasti tekee omalle lapselleen tällaista?
Työssäni olen aina tehnyt myös säännöllisesti iltatöitä. Vasta kun hän oli törmännyt johonkin kollegaani, joka oli töissä iltayhdeksältä, tämä tarina uskottiin. Äitini oli siis uskonut ja ilmeisesti kertonut muillekin, että kuljin 15 vuotta kaksi iltaa viikossa h*oraamassa naapurikaupungissa työnteon sijaan. En ollut, vaan se oli teidän elämäänne, äiti ja isä.
Olen lähdössä työkeikalle uuteen paikkaan toiselle puolelle Suomea. Satuin mainitsemaan, että kyllähän se vähän jännittää mennä ihan uuteen paikkaan. Äitini tähän totesi, että onhan HÄNELLÄ ollut tässä asiassa monta päivää sulattelemista ja prosessoimista, kun täytyy varautua tähän toiselle puolelle Suomea tapahtuvaan muuttoon, siihenhän se johtaa. Ei äiti, sinä olit se joka uhkasin lähteä au pairiksi Australiaan kun minä olin lukiolainen, jollen juuri siltä istumalta lähtenyt toimittamaan jotain täysin triviaalia mielitekoasi.
Sittemmin olen myös ymmärtänyt, että äitini keksii ja liioittelee terveysoireita ihan vaan saadakseen manipuloitua halutun lopputuloksen. Reissuun ei tarvitse lähdä kun vaan ilmoittaa, että vähän tuntuu olevan rytmihäiriö tuloillaan. Samalla konstilla pääsee eroon kotitöistä ja ei-toivottujen vieraiden uhkaavista vierailuista. Äiti uskoo myös kaikkien muiden toimivan samoin. Jos hän kuulee minun olevan migreenin vuoksi sairaslomapäivällä, kysytään heti että tulisiko se tytär tänään käymään. En muuten tiedä, onko tämä tautini hänelle todellinen vai pelkkää lusmuilua ja laiskottelua? Ehkä tässäkin pätee se, että oikeita sairauksia on vain hänellä - olkoon että osaan ”lähestyvät rytmihäiriöt, meni onneksi ohi ilman sairaalareissua” -päivät merkata allakkaan jo etukäteen. Kyllä hän varmasti sairauksia ja oireita pelkääkin, mutta ikävä kyllä koetut ruumiillisesti oireet taitavat olla hänen paras väylänsä ilmaista negatiivisia tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama ulkopuolisuuden olo vaivaa, siitä kun pääsisi niin olisi varmaan hieno tunne. Lisäksi musta on aina tuntunut, ettei äiti kysele minulta asioita koska olisi kiinnostunut asioistani, vaan jotta saa tietoa jota voi sitten käyttää jotenkin negatiivisesti. Töksäyttelee tökerösti kysymyksiä, ei keskustellakseen vaan kaivaakseen tietoa. Saattaa yhtäkkiä kysellä joistakin asioista, ja jos saa vastauksia niin ei jatka keskustelua vaan siirtyy muihin asioihin. Mielestäni normaalit ihmiset eivät "keskustele" noin, vaan sen pitäisi olla vastavuoroista. Tästä syystä lopetin asioiden kertomisen äidille jo teininä. Ei paljoa huvita jakaa asioita, kun ei saa niihin mitään vastakaikua ja pahimmassa tapauksessa tietoja käytetään sinua vastaan. Ja ikävistä asioista ei voi keskustella. Ei koskaan.
Tämä! Minut on lähes henkisesti tappanut vastavuoroisen keskustelun puute. Perheessäni ei koskaan viety yhtä lausetta dialogiksi asti. Jos vietiin, vastaus toisen hätään käännettiin puhumiseksi itsestä.
Minä (35-vuotias): Jouduin menemään päivystykseen rytmihäiriöiden takia. Minulla on korkeata verenpainettakin. Isä: Minulla ei ole verenpainetta. Vein muuten auton huoltoon.
Tiesin jo etukäteen, että tästä ei kannattaisi yrittää puhua. Mutta jossakin sinnikkäässä huolenpidon tarpeessani yritin ja petyin karvaasti.
Äitivainaa ei olisi jaksanut sanoa edes tuota, mitä isä sanoi. Mutta hän ei sortunut omaan ihmeellisyyteensä.
Kun nykyään törmään monologin pitäjiin, nostan kytkintä.
Muutin 22-v pois kotoa, äiti lähti mukaan asuntoesittelyyn. Vuokra oli kalliinpuoleinen ja epäröin vielä hetki ennen sopimuksen tekoa. Asunnonvälittäjä sattui kysymään äidiltä että miltäs nyt tuntuu kun tytär muuttaa kotoa nuorena ? Äiti tokaisi kuinka hän itse muutti jo 19 vuotiaana mentyään naimisiin! Allekirjoitin sopimuksen, kun tuntui jos perun niin äiti pettyy kun olen jo hänen silmissään epänormaali lapsuuskodissa viipyjä, mutta muutaman kuukauden perästä vaihdoin halvempaan. Myöhemmin tajusin ettei äiti tiennyt vuokratasosta tai mistään, ei ollut koskaan asunut yksin, isä hoiti asumisasiat, mutta eipä häneltäkään mitään kullanarvoisia ohjeita tullut etukäteen, moitti kyllä jälkeenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
Olihan se siinä mielessä hyvin erilaista aikaa, että ei eletty vielä sellaisessa informaatiotulvassa, mitä 2000-luvulla. -70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat suuria ikäluokkia, joiden isät olivat sodassa traumatisoituneita, perheet suuria; kyllä se lasten huomioiminen ja helliminen oli -50 ja -60-luvuilla hyvin puutteellista. Ruumiillinen kurituskin oli perheissä vielä hyvin tavallista, eikä sitä mitenkään paheksuttu. Ei niistä tunteista puhuttu, joten missäpä sitä olisi oppinut niitä nimeämään?
Näillä puutteellisilla eväillä niitä lapsia sitten tehtiin ja ilmeisesti aika moni epäonnistui, jos tähän ketjuun on uskominen? Ymmärrän vertaistuen tarpeen ja auttavuuden, mutta se ei useinkaan auta, jos velloo loputtomasti siinä kurjuudessa. Todellinen apu tulee siitä, kun pääsee yli syyttelyn ja yrittää ymmärtää sen kasvattajankin näkökulmaa.
Saan tästä varmaan nyt kuraa niskaani, mutta senkin uhalla kirjoitan tämän.
Tunnistatko itsesi vanhempana täältä?
Täällä ymmärretään kasvattajankin näkökulmaa mutta ei se tee vanhemman tekoja oikeaksi eikä ne ole asioita joilla ei ole mitään metkitystä. Ne teot ovat muovanneet monesta lapsesta aran ja lytätyn.
Jotta olemme päässeet siihen asti että osaamme purkaa tuntojamme täällä on mennyt vuosia ja vuosikymmeniä ennen kuin on pystynyt käsittämään mistä kaikki paha olo ja arvottomuus johtuu ja että oman vamhemman tapa kasvattaa on ollut yksiselitteisesti niin väärin. Asiat pitää käydä läpi jotta voi tulla omaksi itsekseen.
Usein kuulee sanottavan että Suomessa jokainen on oman onnensa seppä. Se ei kyllä pidä paikkaansa. Osa joutuu taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.En ole koko ketjua lukenut, alkupuolen kommentteja vain muutamia sivuja, mutta tunnelmaksi jäi, että meitä -70-luvun äitejä syytetään joukkona, olemme suurin piirtein kaikki epäonnistuneet äiteinä olemisessa. Totta varmaan se monen kohdalla, että meillä oli sama vaikeus kuin äideillämme kohdata tyttärien murrosikä ja naiseksi varttuminen. Sukupuoliasiat olivat äidilleni vaikeita, ei hän ollut saanut mitään valistusta äidiltään, eikä hän minullekaan kertonut edes kuukautisista. Ymmärrän tässä kuitenkin äitiäni, en lähde häntä syyttelemään. Mistä hän mitään tietoa olisi saanut, täysin koulujakäymätön nainen.
Mutta omien tyttärieni kohdalla kerroin kuukautisista, ostin siteitä, olin mukana rintaliiviostoksilla, mutta psyykkisesti se ei minulle ollut helppoa. Koko seksuaalisuus oli niin häpeän ja pelottelun läpipainamaa, vaikka yritin lukea kirjoja ja perehtyä asiaan. Tällä kirjotuksellani en halua väheksyä kenenkään kokemusta niistä puutteista, mitä on kasvatuksessaan kokenut. Kaikki me äidit teemme virheitä, uskon kuitenkin, että enemmistö haluaa lapsilleen hyvää ja parasta mahdollista elämää.
Tässä ketjussa on puhuttu aika paljon muustakin kuin vain seksuaalisuuden käsittelyn vaikeudesta. Jos jaksat, suosittelen lukemaan, sillä luulen, että se voisi avata sinullekin maailmoja, jotka ovat jääneet hämäriksi ja jonnekin mielen pohjalle hiertymiksi.
Uskon, että sinä oletkin erilainen äiti, koska sinulla tuntuu olevan myötäsyntyinen empatian kyky. Se on lapsillesi suuri lahja. Ja sitä niin monet ovat jääneet vaille, kipeästi kaipaamaan. Se korvaa niin paljon virheitä, niitä tekee kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse en taas päässyt soittotunnille, olisin kovasti halunnut opetella soittamaan pianoa jo ennen koulua. Kuuntelin ala-asteikäisenä klassista musiikkia ja olin soittavinani pianoa pöydän päällä. Kai liian herraskainen harrastus, vanhempani olivat työväenluokkaa. Isä laittoi rahaa kyllä omaan metsästys - ja kalastusharrastukseen. Ilmaisia juttuja sain harrastaa, niinpä piirsin paljon ja lauloin kuorossa. Olen musikaalinen. Lapseni ovat opiskelleet konservatoriossa sitten, ehkä eivät olleet kuitenkaan ihan yhtä innokkaita kuin itse olisin ollut.
Tämä oli minunkin haave, äitini osasi soittaa ja laulaa, ja kotona äiti soitteli, pianoa ei ollut, mutta muita soittimia. Näihin soittimiin ei lapsilla ollut asiaa eikä äidille tullut koskaan mieleen opettaa itse meitä, niinpä ajattelin koko lapsuuteni ajan että olen toivottoman epämusikaalinen (ja yhä edelleen). Vein omat lapseni muskariin, ja pari heistä jatkoi sitten musiikkiluokalle. Itseni piti lapsena keksiä tekemistä, kun mihinkään varsinkaan maksulliseen harrastukseen ei ollut rahaa ja vaikka olisi ollut ilmainenkin, en saanut lupaa osallistua mihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
Olihan se siinä mielessä hyvin erilaista aikaa, että ei eletty vielä sellaisessa informaatiotulvassa, mitä 2000-luvulla. -70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat suuria ikäluokkia, joiden isät olivat sodassa traumatisoituneita, perheet suuria; kyllä se lasten huomioiminen ja helliminen oli -50 ja -60-luvuilla hyvin puutteellista. Ruumiillinen kurituskin oli perheissä vielä hyvin tavallista, eikä sitä mitenkään paheksuttu. Ei niistä tunteista puhuttu, joten missäpä sitä olisi oppinut niitä nimeämään?
Näillä puutteellisilla eväillä niitä lapsia sitten tehtiin ja ilmeisesti aika moni epäonnistui, jos tähän ketjuun on uskominen? Ymmärrän vertaistuen tarpeen ja auttavuuden, mutta se ei useinkaan auta, jos velloo loputtomasti siinä kurjuudessa. Todellinen apu tulee siitä, kun pääsee yli syyttelyn ja yrittää ymmärtää sen kasvattajankin näkökulmaa.
Saan tästä varmaan nyt kuraa niskaani, mutta senkin uhalla kirjoitan tämän.
Niin niin. Kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta: tunnetko empatiaa, hoivaviettiä, halua ottaa syliin, täysin vaistomaisesti, kun lapsi itsee nälkäänsä? Sinä tunsit. Moni ei.
Nämä, jotka eivät, olivat varmasti jollakin tapaa henkisesti vammautuneita. Mutta kun ongelma on se, että tämä vamma ei koskaan parantanut, eivätkä he koskaan suostuneet sitä itsessään näkemään. Eivät edes sitten, kun oli käsillä informaatiot, internetit, vertaistuet, television keskusteluohjelmat, tunteiden suoranainen vuodattaminen.
He ovat jatkaneet järjestelmällisesti nyt aikuisten lastensa halventamista, väheksymistä ja lastensa elämän pahantahtoista arvostelua.
Mikä heidän selityksensä mielestäsi on nyt, tänään?
Tuohon en osaa sanoa mitään, miksi kukaan haluaa lapsilleen pahaa. Voihan olla, että jos ei ole koskaan itse kokenut hyväksyntää ja kannustusta, sitä on vaikea antaa muillekaan. Suuret ikäluokat elivät todella aika erilaisen nuoruuden, mitä myöhempien vuosikymmenien nuoret. Nyt ikääntyneenä voi olla vaikea myös muuttaa omia ajatuskuvioita, omia syyllisyyksiä on vaikea kohdata, kun ei ole psyykkisiä työkaluja.
Osalla boomerivanhemmista syy on ihan luonnevika. Oma narsistivanhempi haluaa lapsilleen phaa, vastoinkäymisiä, vaikeuksia ja hätää, ja kun niitä sitten tulee niin ilkkuu ja v*ttuilee päin näköä vahingoniloisena. Pyrkii itsekin vahingoittamaan lapsiaan ja on onnistunut siinä välikäsiä käyttäen. Ihan silkka pahuus on kyseessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en taas päässyt soittotunnille, olisin kovasti halunnut opetella soittamaan pianoa jo ennen koulua. Kuuntelin ala-asteikäisenä klassista musiikkia ja olin soittavinani pianoa pöydän päällä. Kai liian herraskainen harrastus, vanhempani olivat työväenluokkaa. Isä laittoi rahaa kyllä omaan metsästys - ja kalastusharrastukseen. Ilmaisia juttuja sain harrastaa, niinpä piirsin paljon ja lauloin kuorossa. Olen musikaalinen. Lapseni ovat opiskelleet konservatoriossa sitten, ehkä eivät olleet kuitenkaan ihan yhtä innokkaita kuin itse olisin ollut.
Tämä oli minunkin haave, äitini osasi soittaa ja laulaa, ja kotona äiti soitteli, pianoa ei ollut, mutta muita soittimia. Näihin soittimiin ei lapsilla ollut asiaa eikä äidille tullut koskaan mieleen opettaa itse meitä, niinpä ajattelin koko lapsuuteni ajan että olen toivottoman epämusikaalinen (ja yhä edelleen). Vein omat lapseni muskariin, ja pari heistä jatkoi sitten musiikkiluokalle. Itseni piti lapsena keksiä tekemistä, kun mihinkään varsinkaan maksulliseen harrastukseen ei ollut rahaa ja vaikka olisi ollut ilmainenkin, en saanut lupaa osallistua mihinkään.
Piano oli ensisijainen haaveeni ikävuosina 8-10. Jäin vapaahehtoisesti järjestäjäksi välitunneille ja koskettelin harmoneja, hieman hain säveliäkin. Kerrostalossa kuntelin hurmoituneena pianonsoittoa toisesta asunnosta ja kuvittelin olevani se, joka soitti. Kyläpaikoissa ihailin pianoja. Kirjoista luin tarkkaan, kuinka lapset soittivat pianoa.
Pianoa en saanut, sain melodikan. Olin musiikkiluokalla kuitenkin. Joskus kun oli noin 14-vuotias, olimme kylässä ja tapailin kosketinsoittimesta sävelmän. Äiti sanoi, että jos hän oisi tiennyt, että minulla on niin hyvä sävelkorva, olisin saanut pianon.
Ei elämä yhteen pianonpuutteeseen kaadu, mutta ponttini on tämä: jos äiti olisi tiennyt. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, että vanhempani eivät tunteneet minua, enkä minä vanhempiani. Kiinnostumattomuus on musertavaa. Tuntemattomat ovat jo kuolleita.
Pienopa ei ainoa en saanut
Siis ihan samoja kokemuksia! Äiti oli musikaalinen, soitti ja lauloi. Me lapset manguttiin päästä soittotunneille, mutta ei päästy. Mikään harrastus ei olisi saanut maksaa mitään, eikä ilmaisiinkaan aina päästy, jos se oli vähänkin erikoisempaa kuin joku 4h kerho. Äiti ei myöskään opettanut meitä, ylipäänsä mitään ei tehty yhdessä. Ei tullut mieleenkään pyytää, ettei vain ollut vaivaksi.
Kun nyt 40+ iässä kerroin äidille, että tykkään laulaa, niin äiti ihmetteli, että miten ihmeessä, kun eihän me lapsina laulettu, kuulemma meitä ei kiinnostanut. Itse kyllä muistan lauleskelleeni paljonkin, salaa. En ollut kiinnostava lapsi, vaan näkymätön ujo hiirulainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
90 lukulainen täällä myös.
Ehkä näin jälkikäteen jopa huvittaa, mutta aina jos jotain ikävää tapahtui, minun piti olla äidilleni aikuinen.
Koulusta kotiin tullessani äiti saattoi alkaa kiukuttelemaan minulle sohvan nurkasta kuin joku teini-ikäinen, jatkoi kunnes suutuin, ja sitten alkoi itku ja uhriutuminen ja häntä piti lohduttaa!
En ole huutanut äidilleni edes teini-ikäisenä kuin todella hyvästä syystä, ja nämäkin kerrat ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Joskus hän saattoi olla inhottava ja hankala, ja kun siitä sitten tuli riita, niin "Sainpa edes jonkun reaktion sinusta haha!"
Usein vaati minua peruuttamaan suunnitelmia mielivaltaisesti jonkun koiran lenkityksen takia, esim. matka kaverin luo toiseen kaupunkiin, junaliput ostettu aikaa sitten. Jos en suostunut, äiti alkoi kirjaimellisesti käyttäytyä kuin murrosikäinen."Ihan sama! tää meidän elämä on ihan perseestä muutenkin!!"
Yhden kerran noin kymmenen vanhana suutuin öidilleni, kun hän haukkui minua huoraksi, ja lopputulos oli se, että hän itkee minun sängyssäni peiton alla kuinka häntä kohtaan aina ollaan ilkeitä.
Näitä hän ei jälkeenpäin myönnä eikä muista! Hän tekee kaikkensa että saisi haluamansa, muut sitten ovatkin ylireagoivia hulluja ja lapsena olenkin kuullut uhkailua mielisairaalaan viemisestäkin kun olen ollut huonolla tuulella. Voi kun olisinkin sinne mielisairaalaan päässyt, paljon olisi korjattu ongelmiani jo silloin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
Olihan se siinä mielessä hyvin erilaista aikaa, että ei eletty vielä sellaisessa informaatiotulvassa, mitä 2000-luvulla. -70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat suuria ikäluokkia, joiden isät olivat sodassa traumatisoituneita, perheet suuria; kyllä se lasten huomioiminen ja helliminen oli -50 ja -60-luvuilla hyvin puutteellista. Ruumiillinen kurituskin oli perheissä vielä hyvin tavallista, eikä sitä mitenkään paheksuttu. Ei niistä tunteista puhuttu, joten missäpä sitä olisi oppinut niitä nimeämään?
Näillä puutteellisilla eväillä niitä lapsia sitten tehtiin ja ilmeisesti aika moni epäonnistui, jos tähän ketjuun on uskominen? Ymmärrän vertaistuen tarpeen ja auttavuuden, mutta se ei useinkaan auta, jos velloo loputtomasti siinä kurjuudessa. Todellinen apu tulee siitä, kun pääsee yli syyttelyn ja yrittää ymmärtää sen kasvattajankin näkökulmaa.
Saan tästä varmaan nyt kuraa niskaani, mutta senkin uhalla kirjoitan tämän.
Tunnistatko itsesi vanhempana täältä?
Täällä ymmärretään kasvattajankin näkökulmaa mutta ei se tee vanhemman tekoja oikeaksi eikä ne ole asioita joilla ei ole mitään metkitystä. Ne teot ovat muovanneet monesta lapsesta aran ja lytätyn.
Jotta olemme päässeet siihen asti että osaamme purkaa tuntojamme täällä on mennyt vuosia ja vuosikymmeniä ennen kuin on pystynyt käsittämään mistä kaikki paha olo ja arvottomuus johtuu ja että oman vamhemman tapa kasvattaa on ollut yksiselitteisesti niin väärin. Asiat pitää käydä läpi jotta voi tulla omaksi itsekseen.
Usein kuulee sanottavan että Suomessa jokainen on oman onnensa seppä. Se ei kyllä pidä paikkaansa. Osa joutuu taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.En ole koko ketjua lukenut, alkupuolen kommentteja vain muutamia sivuja, mutta tunnelmaksi jäi, että meitä -70-luvun äitejä syytetään joukkona, olemme suurin piirtein kaikki epäonnistuneet äiteinä olemisessa. Totta varmaan se monen kohdalla, että meillä oli sama vaikeus kuin äideillämme kohdata tyttärien murrosikä ja naiseksi varttuminen. Sukupuoliasiat olivat äidilleni vaikeita, ei hän ollut saanut mitään valistusta äidiltään, eikä hän minullekaan kertonut edes kuukautisista. Ymmärrän tässä kuitenkin äitiäni, en lähde häntä syyttelemään. Mistä hän mitään tietoa olisi saanut, täysin koulujakäymätön nainen.
Mutta omien tyttärieni kohdalla kerroin kuukautisista, ostin siteitä, olin mukana rintaliiviostoksilla, mutta psyykkisesti se ei minulle ollut helppoa. Koko seksuaalisuus oli niin häpeän ja pelottelun läpipainamaa, vaikka yritin lukea kirjoja ja perehtyä asiaan. Tällä kirjotuksellani en halua väheksyä kenenkään kokemusta niistä puutteista, mitä on kasvatuksessaan kokenut. Kaikki me äidit teemme virheitä, uskon kuitenkin, että enemmistö haluaa lapsilleen hyvää ja parasta mahdollista elämää.
No sepä hienoa. Entäs sitten? Mitä oikein yrität tällä kirjoitelmallasi sanoa? Tämä on vertaistukiketju 70-luvun kylmien narsistiäitien uhreille, ja se, että olet ollut niin erinomaisen hieno äiti, ei lohduta heitä yhtään. Painu muualle lässyttämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
Olihan se siinä mielessä hyvin erilaista aikaa, että ei eletty vielä sellaisessa informaatiotulvassa, mitä 2000-luvulla. -70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat suuria ikäluokkia, joiden isät olivat sodassa traumatisoituneita, perheet suuria; kyllä se lasten huomioiminen ja helliminen oli -50 ja -60-luvuilla hyvin puutteellista. Ruumiillinen kurituskin oli perheissä vielä hyvin tavallista, eikä sitä mitenkään paheksuttu. Ei niistä tunteista puhuttu, joten missäpä sitä olisi oppinut niitä nimeämään?
Näillä puutteellisilla eväillä niitä lapsia sitten tehtiin ja ilmeisesti aika moni epäonnistui, jos tähän ketjuun on uskominen? Ymmärrän vertaistuen tarpeen ja auttavuuden, mutta se ei useinkaan auta, jos velloo loputtomasti siinä kurjuudessa. Todellinen apu tulee siitä, kun pääsee yli syyttelyn ja yrittää ymmärtää sen kasvattajankin näkökulmaa.
Saan tästä varmaan nyt kuraa niskaani, mutta senkin uhalla kirjoitan tämän.
Tunnistatko itsesi vanhempana täältä?
Täällä ymmärretään kasvattajankin näkökulmaa mutta ei se tee vanhemman tekoja oikeaksi eikä ne ole asioita joilla ei ole mitään metkitystä. Ne teot ovat muovanneet monesta lapsesta aran ja lytätyn.
Jotta olemme päässeet siihen asti että osaamme purkaa tuntojamme täällä on mennyt vuosia ja vuosikymmeniä ennen kuin on pystynyt käsittämään mistä kaikki paha olo ja arvottomuus johtuu ja että oman vamhemman tapa kasvattaa on ollut yksiselitteisesti niin väärin. Asiat pitää käydä läpi jotta voi tulla omaksi itsekseen.
Usein kuulee sanottavan että Suomessa jokainen on oman onnensa seppä. Se ei kyllä pidä paikkaansa. Osa joutuu taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.En ole koko ketjua lukenut, alkupuolen kommentteja vain muutamia sivuja, mutta tunnelmaksi jäi, että meitä -70-luvun äitejä syytetään joukkona, olemme suurin piirtein kaikki epäonnistuneet äiteinä olemisessa. Totta varmaan se monen kohdalla, että meillä oli sama vaikeus kuin äideillämme kohdata tyttärien murrosikä ja naiseksi varttuminen. Sukupuoliasiat olivat äidilleni vaikeita, ei hän ollut saanut mitään valistusta äidiltään, eikä hän minullekaan kertonut edes kuukautisista. Ymmärrän tässä kuitenkin äitiäni, en lähde häntä syyttelemään. Mistä hän mitään tietoa olisi saanut, täysin koulujakäymätön nainen.
Mutta omien tyttärieni kohdalla kerroin kuukautisista, ostin siteitä, olin mukana rintaliiviostoksilla, mutta psyykkisesti se ei minulle ollut helppoa. Koko seksuaalisuus oli niin häpeän ja pelottelun läpipainamaa, vaikka yritin lukea kirjoja ja perehtyä asiaan. Tällä kirjotuksellani en halua väheksyä kenenkään kokemusta niistä puutteista, mitä on kasvatuksessaan kokenut. Kaikki me äidit teemme virheitä, uskon kuitenkin, että enemmistö haluaa lapsilleen hyvää ja parasta mahdollista elämää.
No sepä hienoa. Entäs sitten? Mitä oikein yrität tällä kirjoitelmallasi sanoa? Tämä on vertaistukiketju 70-luvun kylmien narsistiäitien uhreille, ja se, että olet ollut niin erinomaisen hieno äiti, ei lohduta heitä yhtään. Painu muualle lässyttämään.
Ok, olen ymmärtänyt "keskustelun" väärin. Mitään erilaista mielipidettä ei täällä sallita, "lässyttäjät" toivotetaan hevon kuuseen hyvin rumasti. Sinulle, joka kirjoitit edellisen kommentin, sanoisin vain, että en ihmettele huonoja välejäsi vannhempiisi, jos noin epäkohteliaasti vastaat täysin vieraalle ihmiselle. Itse kuitenkin kirjoitin kommenttini rakentavasti ja toisia kunnioittaen.
Koska olen 70-lukulaisen äii, yritin valottaa niitä olosuhteita, missä elettiin, vanhemman näkökulmasta. Muistelen, että jossain kohtaa ketjua toivottiinkin 70-lukulaisten äitien kommentteja.
Vierailija kirjoitti:
En jaksa kirjoittaa yhtä pitkästi kuin sinä, sanon vain että lähes kaikki kirjoittamasi sopii oman -49 syntyneeseen äitiniini. Uskon tietäväni mistä sinä puhut.
Olen jo yli 40-v, ja yhä äitini suhtautuu minuun vähättelevästi ja jotenkin paheksuen, jopa vihamielisesti. Mitään aihetta ei ole koskaan ollut, olin kiltti urheileva tyttö, ja olen pärjännyt elämässäni ihan kivasti. No nykyään se onkin sitten se ongelma, enkä jaksa sitä negatiivisuutta enää. Tuntuu raskaalta, että mitä ikinä teenkin, se menee jollain tavalla väärin. Emme siis ole juurikaan enää tekemisissä.
Täysin samat fiilikset!
Samoin myös ap:n kirjoituksessa oli tosi paljon samaa kuin meillä.
Kaiken lisäksi bonuksena on vielä tullut sellainen käyttäytyminen, että hän nykyään hiillostaa 15-vuotiasta poikaani siitä, että onko pojallani ketään kenen kanssa hän voi keskustella, että jos ei voi keskustella meidän (vanhempiensa) kanssa niin mummolle voi aina puhua! Käsittämätöntä puhetta ihmiseltä jolla ei ole koskaan ollut kunnollista keskusteluyhteyttä omiin lapsiinsa. Lähtökohtaisesti olettaa ettei mekään kyetä keskustelemaan lastemme kanssa ja syöttää sitä ajatusta pojallemme :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
Olihan se siinä mielessä hyvin erilaista aikaa, että ei eletty vielä sellaisessa informaatiotulvassa, mitä 2000-luvulla. -70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat suuria ikäluokkia, joiden isät olivat sodassa traumatisoituneita, perheet suuria; kyllä se lasten huomioiminen ja helliminen oli -50 ja -60-luvuilla hyvin puutteellista. Ruumiillinen kurituskin oli perheissä vielä hyvin tavallista, eikä sitä mitenkään paheksuttu. Ei niistä tunteista puhuttu, joten missäpä sitä olisi oppinut niitä nimeämään?
Näillä puutteellisilla eväillä niitä lapsia sitten tehtiin ja ilmeisesti aika moni epäonnistui, jos tähän ketjuun on uskominen? Ymmärrän vertaistuen tarpeen ja auttavuuden, mutta se ei useinkaan auta, jos velloo loputtomasti siinä kurjuudessa. Todellinen apu tulee siitä, kun pääsee yli syyttelyn ja yrittää ymmärtää sen kasvattajankin näkökulmaa.
Saan tästä varmaan nyt kuraa niskaani, mutta senkin uhalla kirjoitan tämän.
Tunnistatko itsesi vanhempana täältä?
Täällä ymmärretään kasvattajankin näkökulmaa mutta ei se tee vanhemman tekoja oikeaksi eikä ne ole asioita joilla ei ole mitään metkitystä. Ne teot ovat muovanneet monesta lapsesta aran ja lytätyn.
Jotta olemme päässeet siihen asti että osaamme purkaa tuntojamme täällä on mennyt vuosia ja vuosikymmeniä ennen kuin on pystynyt käsittämään mistä kaikki paha olo ja arvottomuus johtuu ja että oman vamhemman tapa kasvattaa on ollut yksiselitteisesti niin väärin. Asiat pitää käydä läpi jotta voi tulla omaksi itsekseen.
Usein kuulee sanottavan että Suomessa jokainen on oman onnensa seppä. Se ei kyllä pidä paikkaansa. Osa joutuu taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.En ole koko ketjua lukenut, alkupuolen kommentteja vain muutamia sivuja, mutta tunnelmaksi jäi, että meitä -70-luvun äitejä syytetään joukkona, olemme suurin piirtein kaikki epäonnistuneet äiteinä olemisessa. Totta varmaan se monen kohdalla, että meillä oli sama vaikeus kuin äideillämme kohdata tyttärien murrosikä ja naiseksi varttuminen. Sukupuoliasiat olivat äidilleni vaikeita, ei hän ollut saanut mitään valistusta äidiltään, eikä hän minullekaan kertonut edes kuukautisista. Ymmärrän tässä kuitenkin äitiäni, en lähde häntä syyttelemään. Mistä hän mitään tietoa olisi saanut, täysin koulujakäymätön nainen.
Mutta omien tyttärieni kohdalla kerroin kuukautisista, ostin siteitä, olin mukana rintaliiviostoksilla, mutta psyykkisesti se ei minulle ollut helppoa. Koko seksuaalisuus oli niin häpeän ja pelottelun läpipainamaa, vaikka yritin lukea kirjoja ja perehtyä asiaan. Tällä kirjotuksellani en halua väheksyä kenenkään kokemusta niistä puutteista, mitä on kasvatuksessaan kokenut. Kaikki me äidit teemme virheitä, uskon kuitenkin, että enemmistö haluaa lapsilleen hyvää ja parasta mahdollista elämää.
No sepä hienoa. Entäs sitten? Mitä oikein yrität tällä kirjoitelmallasi sanoa? Tämä on vertaistukiketju 70-luvun kylmien narsistiäitien uhreille, ja se, että olet ollut niin erinomaisen hieno äiti, ei lohduta heitä yhtään. Painu muualle lässyttämään.
Ok, olen ymmärtänyt "keskustelun" väärin. Mitään erilaista mielipidettä ei täällä sallita, "lässyttäjät" toivotetaan hevon kuuseen hyvin rumasti. Sinulle, joka kirjoitit edellisen kommentin, sanoisin vain, että en ihmettele huonoja välejäsi vannhempiisi, jos noin epäkohteliaasti vastaat täysin vieraalle ihmiselle. Itse kuitenkin kirjoitin kommenttini rakentavasti ja toisia kunnioittaen.
Koska olen 70-lukulaisen äii, yritin valottaa niitä olosuhteita, missä elettiin, vanhemman näkökulmasta. Muistelen, että jossain kohtaa ketjua toivottiinkin 70-lukulaisten äitien kommentteja.
Hyvä kun kirjoitit oman mielipiteesi. Olen itse kirjoittanut tänne kipeästä ja ajoittain kylmästä äitisuhteesta, tai lähinnä siitä ettei henkistä tukea saanut, kun sitä eniten olisin tarvinnut. En itse tulkitse tätä ketjua narsistiäitiketjuksi. Narsismi kun on tietyssä pisteessä jo ihan sairaus, kun taas narsistisia piirteitä toki voi löytää varmaan lähes kaikista ihmisistä ajoittain.
Toki näitä narsistisesti käyttäytyviä vanhempia on tähän ketjuun kirjoittaneilla vaikuttanut olevan yllättävän monella. Omaa äitiäni en voi luokitella narsistiksi, mutta niin vain jäi lapsuudesta ja nuoruudesta traumoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on joitain kirjasuosituksia ollut jo aiemminkin. Itse luen parhaillaan ihan sattumalta Saara Turusen Sivuhenkilöä, joka on fiktiota tai autofiktiota, ja jonka pääteema ei ole lapsuus mutta jonkinlainen ulkopuolisuus kylläkin. Mietin, olisiko Alice Millerin tuotannosta apua? En itse muista lukeneeni hänen teoksiaan.
Miller on hyvä mutta hänkin kuvaa ongelmaa, ei ratkaisua, näin muistelen.
Oma tämän hetkinen käsitykseni: Tunne kuin seuraisi omaa elämää lasin takaa johtuu siitä, että minä on jäänyt kehittymättömäksi, ihminen on sisältä tyhjä. Tyhjyyttä on vaikea itse kokea, mutta se oireilee näin.
Lapsena on selvitäkseen pitänyt luoda kuori hennon minuuden päälle. Kuori on voinut olla selviäjä, pärjääjä, kaikesta huolehtija... Joku neljästä ihmisen selviämiskeinosta tai niiden yhdistelmä, fight/taistelu, flight/pako, freeze/jähmettyminen, fawn/mielistely. Täysikasvuisena kuori/rooli jää päälle ja ei ole omaa aikuista minuutta, johon turvaisi.
Tässä tilanteessa neuvot, että ”ole vain oma itsesi”, kohdistuu siihen kuoreen, tai valeminään, ja ovat yhtä tyhjän kanssa. Henkilöllä ei ole vielä vahvaa minää, joka voisi olla.
Täysnarsistilla on vain selviämiskeinonsa eli se kuori, ja tätä täydellisyyden kuvitelmaansa hän kaikin voimin vartioi. Jos tuntee olevansa vieras omassa elämässään, ehkä on sikäli onnekas että pystyy kokemaan hieman haavoittuvuutta. Eli pystyy kokemaan, että sisällä on jotain, jonka tarvitsisi saada kasvaa, mutta joka kärsii. Haavoittuvuus olisi tässä avaintekijä.
Vaillejäämisistä ja liian haitallisista kokemuksista kertynyt trauma pitäisi päästä purkamaan (mielellään pitkässä) terapiassa. Kun se purkautuu, saattaa ruumiissakin tuntea vapinaa, tai voimakkaita tunteita, ehkä alkaa itkeä.
Näin kasvun esteensä ollut kuori särkyy tai väistyy, ja sitten pitää alkaa hellyydellä ja kärsivällisyydellä, pienin askelin kasvattaa sitä omaa sisäistä taimeaan.
Yksi seuraus emotionaalisesta hylkäämisestä, esim näistä kuvatuista ettei huolehdita perustarpeista, on ettei itsekään osaa niistä huolehtia. Luulen että pitää vaan aina olla tarkkana ja treenata tätä itsestä huolehtimista.
Olemme kuin susilapsia, jotka kasvuiässä on sudet kasvattaneet ja sitten täysikasvuisina pitää koettaa opetella aiemman kehitysvaiheen taidot omin päin, jotta saavuttaa täyden aikuisuuden. Aikuisuus on sitä, että voi olla luotettava turva omalle sisäiselle lapselleen.
Ehkä on vaikeaa ottaa vastaan apua toisilta, mutta apua on tarjolla esim terapian muodossa. Ihminen ehkä tarvitsee kasvuun toisen, joka näkee hänet, ja jos vanhemmat eivät tähän kyenneet, terapiassa tämän kokemuksen voi saada. Mieltä painava kuorma helpottaa, kun sen voi jakaa luotettavan kuuntelijan kanssa. Tällainen rakkaus parantaa.
Oikeassa olet, mutta terapiaa ei SAA tällaisella taustalla jos se masennus puuttuu. Olen lukuisia kertoja yrittänyt saada apua ja koskaan en saa, koska minulla ei ole mt-diagnoosia (ei ole masennusta, ahdistusta, paniikkihäiriötä, maanisuutta). On toki TRAUMOJA, mutta koska olen työkykyinen niin ei niille kukaan tee mitään enkä ole oikeutettu Kelan psykoterapiaan.
Itse maksaen terapia on 100e kerta ja vuodessa hinta olisi jo 10 000e (oletuksena normaali 2krt vkossa tahti) saati sitten vaikka viiden vuoden aikana 50 000e. Ei ole varaa vaikka työssäkäyvä olenkin.
Mulla on siis ainoa apu vertaistuki, self help kirjat ja rentoutusäänitteet. Ei ole edes ketään kelle voisi puhua asiasta.
En ole käynyt terapiassa, ehkä just sen hinnan takia. Mutta olen yrittänyt psykologista vyöhyketerapiaa (n. 2 v.) ja kävinpä muutamia kertoja konsultaatiossa, jossa konsulttina henkilö joka oli kirjoittanut kirjan itsensä rakastamisesta. Nämä kaikki olivat ihan ok tapaamisia, mutta en koe saaneeni niistä ihan sellaista hyötyä jota olisin kaivannut. Lopetin, koska en halunnut maksaa siitä että kävin ihmisten luona juttelemassa kuulumisiani. Eli kyllä tässä varmaan terapia saattaisi olla paikallaan, mutta on jotenkin kynnys mennä. Mistä sitä aloittaisi edes juttelemaan...kertokaa te, jotka olette terapiassa käyneet - onko siitä ollut apua? Minullakin on asiat päällisin puolin kunnossa (työ, asunto, perhe), mutta...kyllä te tiedätte. :)
Terapia on kallista ja ei välttämättä kuitenkaan auta tarpeeksi. Kannattaa olla sinnikäs ja hakea apua kunnes sitä kokee saavansa, kunnes löytää toimivan terapiasuhteen. Kun hoitaa itseään, tervehdyttävä vaikutus leviää myös läheisiin, hekin saattavat eheytyä hieman.
Ehkä terapiassa kokee vapautuvansa monista vaivaavista vanhoista asioista, sekä huomaa että moni asia jonka luuli todeksi, ei sitä olekaan. Tulee vapaammaksi olemaan oma itsensä, tai aloittamaan kasvun omaksi itsekseen.
Ajattele autoa, joka on juuttunut lumeen. Se pitää saada jumista irti, mutta sen jälkeen ajo liukkaalla tiellä yhä vaatii huolellisuutta. Kun päästään liikkeelle, ajotaito alkaa vähitellen kehittyä.
Olemme keskeneräisiä ja siksi koko elämän varmasti tarvitsemme eheytymistä/healingia. Ehkä tällaiseen auttaa rentoutumisterapiat ym, mutta jos vaurio on syvällä, luulen että voi olla haittaakin siitä että asiaa ei selvitetä. On kuin tulehtunut haava johon vaan liimataan päälle nätti laastari.
Psykoanalyytikkoharjoittelijoilla käsittääkseni on aika halvat hinnat. Uskon itse tällaiseen tiiviiseen terapiaan. Kun vaurio on syvällä, pitää myös käyttää aikaa jotta luodaan luottamus, jossa tätä vanhaa tilannetta voidaan korjata. Lyhyt keskusteluterapia toimii apuna hetkelliseen elämän kriisiin, näin kuvittelen.
Netistä nykyään löytyy paljon vertaiskokemusta. Jos englanti sujuu, esim näitä postauksia ehkä kannattaa lukea: https://blog.melanietoniaevans.com/how-to-heal-after-being-raised-by-na… En ole Melanien maksullista kurssia kokeillut. Hän puhuu narsisteista, mutta ajatuksia voi soveltaa vaikkei henkilöillä olekaan todettu narsismia.
Toinen kiinnostava googlaustermi on ”Childhood Emotional Neglect”. Kasvu voi häiriintyä hyvässäkin kodissa, jos sille ei saa tarpeeksi tukea ja sen sijaan joutuu itse tukemaan keskenkasvuista vanhempaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
Olihan se siinä mielessä hyvin erilaista aikaa, että ei eletty vielä sellaisessa informaatiotulvassa, mitä 2000-luvulla. -70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat suuria ikäluokkia, joiden isät olivat sodassa traumatisoituneita, perheet suuria; kyllä se lasten huomioiminen ja helliminen oli -50 ja -60-luvuilla hyvin puutteellista. Ruumiillinen kurituskin oli perheissä vielä hyvin tavallista, eikä sitä mitenkään paheksuttu. Ei niistä tunteista puhuttu, joten missäpä sitä olisi oppinut niitä nimeämään?
Näillä puutteellisilla eväillä niitä lapsia sitten tehtiin ja ilmeisesti aika moni epäonnistui, jos tähän ketjuun on uskominen? Ymmärrän vertaistuen tarpeen ja auttavuuden, mutta se ei useinkaan auta, jos velloo loputtomasti siinä kurjuudessa. Todellinen apu tulee siitä, kun pääsee yli syyttelyn ja yrittää ymmärtää sen kasvattajankin näkökulmaa.
Saan tästä varmaan nyt kuraa niskaani, mutta senkin uhalla kirjoitan tämän.
Tunnistatko itsesi vanhempana täältä?
Täällä ymmärretään kasvattajankin näkökulmaa mutta ei se tee vanhemman tekoja oikeaksi eikä ne ole asioita joilla ei ole mitään metkitystä. Ne teot ovat muovanneet monesta lapsesta aran ja lytätyn.
Jotta olemme päässeet siihen asti että osaamme purkaa tuntojamme täällä on mennyt vuosia ja vuosikymmeniä ennen kuin on pystynyt käsittämään mistä kaikki paha olo ja arvottomuus johtuu ja että oman vamhemman tapa kasvattaa on ollut yksiselitteisesti niin väärin. Asiat pitää käydä läpi jotta voi tulla omaksi itsekseen.
Usein kuulee sanottavan että Suomessa jokainen on oman onnensa seppä. Se ei kyllä pidä paikkaansa. Osa joutuu taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.
Näin! Ensin meni pari vuosikymmentä, kun lapsena otti kaiken väkivallan vain mukisematta vastaan. Koska luuli, että muidenkin lapsien vanhemmat ovat samanlaisia lapsiaan kohtaan neljän seinän sisällä. Ei ollut tietoa muusta. Kun tietoa alkoi valumaan, alkoi muuttumisprosessi, irtautuminen väkivallasta, vanhemmista. Samat tiedot ovat saatavilla väkivallan tekijöille, mutta miksi he eivät ala prosessoida itsensä muuttamista?
Vierailija kirjoitti:
Äiti 50-luvulta, minä 80-luvulta. Periaatteessa rakastava koti, mutta marttyyriviitta äidin harteilla. Kaikki meni mukavasti niin kauan kun suostuin myötäilemään omaa rooliani perheessä. Kun aloin ilmaisemaan mielipiteitäni, niin ääni kellossa muuttui. Nyt lasten äitinä pyrin siihen, että kannustan lapsiani ja kiinnitän huomiota positiivisiin kehitysaskeleihin. Äitini muistaa sen yhden kerran kun toinen lapsista oli tippua leikkivälineestä (silloinkin lapsi osasi itse tulla turvallisesti alas). Tämä epäonnistumisten muistelu toistuu kaikessa, ihmisistä kerrotaan sairaudet ja epäonnistumiset, harvoin hyvät asiat. Korostunut ikää myöten tämä piirre. Siksipä äitini ei voi olla minulle luottoihmiseni.
Äitini -47 ei myöskään ole luottoihmiseni. Vielä nyt kun olen yli 50, hän juhlissamme ollessaan alkoi mieheni ja poikani kuullen julistaa, kuinka paljon minulla oli miehiä opiskeluaikana, ja miten opiskelija-asunnossani oli tyhjiä pulloja ympäriinsä. Jouduin itkien sanomaan perheelleni juhlien jälkeen että mikään mitä äiti sanoi ei ollut totta. Minua kiltimpää ja raittiimpaa tyttöä sai hakea.
Ihan hirveää, en ollut äidin kanssa missään puheissa puoleen vuoteen ja mietin kutsunko enää ikinä mihinkään.
En ole käynyt terapiassa, ehkä just sen hinnan takia. Mutta olen yrittänyt psykologista vyöhyketerapiaa (n. 2 v.) ja kävinpä muutamia kertoja konsultaatiossa, jossa konsulttina henkilö joka oli kirjoittanut kirjan itsensä rakastamisesta. Nämä kaikki olivat ihan ok tapaamisia, mutta en koe saaneeni niistä ihan sellaista hyötyä jota olisin kaivannut. Lopetin, koska en halunnut maksaa siitä että kävin ihmisten luona juttelemassa kuulumisiani. Eli kyllä tässä varmaan terapia saattaisi olla paikallaan, mutta on jotenkin kynnys mennä. Mistä sitä aloittaisi edes juttelemaan...kertokaa te, jotka olette terapiassa käyneet - onko siitä ollut apua? Minullakin on asiat päällisin puolin kunnossa (työ, asunto, perhe), mutta...kyllä te tiedätte. :)