Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuja teemoja, vaikka olen 80-luvun lapsi, äiti syntynyt 50-luvulla. Nyt 35-vuotiaana iskenyt päin kasvoja tämä käytös, kun on ollut oman hyvinvoinnin vuoksi pakko ottaa etäisyyttä. Jota tietenkin ryyditetty roimalla syyllistämisellä ja haukkumisella.
Kaikki tyypilliset kuviot, äiti on vain halunnut auttaa, olen itsekäs, tunteeton ja kiittämätön. Samalla lytäten kaikki saavutukseni mitättöminä. Kaksoissidosviestiminen on räikeää, samalla haukutaan siitä, ettei pärjää kuitenkaan ja toisaalta siitä, ettei mikään apu kelpaa... jos menee huonosti, kuormittaa se tietysti häntä kohtuuttomasti kun pitää huolehtia muiden asioista. Varmuudella diagnosoi minut psykopaatiksi oirekuvineen, "vaikka tämän sanominen saattaa nyt tuntua vähän pahalta". Kerroin, että minulle on tärkeää pitää vastedes rajani, tuli ivallisesti huutaen "mitkä ihmeen rajat, mitä on tämä puhe jostain rajoista aikuisella ihmisellä, en ole ikinä ylittänyt mitään" jne.
En ole pitänyt yhteyttä, soitti siis haukkuakseen taas. Kysyin, eikö ymmärrä, mistä minä tulen ajatuksineni ja tunteineni, huusi "persreiästä, sieltä sinä tulet!". Oikeasti huvittavaa lapsellisuudessaan, mutta myös surullista, koska tarkoituksena satuttaa ja haukkua. Omalla äidillä.
Lapsuudesta en viitsi edes alkaa, olisi pitkä tarina. Ja on näköjään pitkä tie. Nyt meni numero estoon, en pysty enää mitään tilanteelle tekemään, vaikka syyllisyyden tunteiden kanssa on vielä tekemistä, hän kun on onnistunut karkoittamaan kaikki muutkin ympäriltään.
Kirjoita lapsuudestasi tänne vaan. Vaikka pätkissä. Mahdollisesti auttaa sinua keventämään oloasi, mutta auttaa ainakin minua ja mahdollisesti muita samoja asioita kokeneita. Itseäni tämä ketju on auttanut enemmän kuin terapia. Tätä ketjua voi lukea ja asioita pohdiskella kun itselle sopii, se on hyvin tärkeää.
Iltapäivälehdet nappaavat juttuideoita palstalta vähän väliä, miksi näin merkittävä aihe ei ole päätynyt otsikoihin?!? Syytä olisi vielä kun kyseiset äidit ovat elossa.
Monia täälläkin toistuneita teemoja. Ulkonäön arvosteleminen, liian paksut pohkeet (ei kannata hameita käyttää), mutta liian laiha samalla ja hänellä isommat tissit iässäni jne. Vanhempien ero johtui siitä, ettei isäni jaksanut katsella minua. Isäni rankka mustamaalaus myöhemmin ja nyt minun väheksyntä hänen kanssaan yhteyksissä olemisesta (olen tyhmä ja vietävissä).
Miehet haluavat minusta vain sitä yhtä, on kumppanin puolella silloin kuin ei hauku heitä (en osaa valita hyvin). Ystäväni teeskentelevät pitävänsä minusta, eivät kehtaa sanoa asioiden oikeaa laitaa. Oikeasti olen mahdoton. Lahjaksi saamani tavarat on otettu pois, enkö muista että hän ne osti ja ottaa nyt takaisin, etenkin jos ovat arvokkaita. Valehtelu ja asioiden kääntäminen päälaelleen (muistat väärin, ei ole tapahtunut). Tuttua tuo itselle hankitaan laatua, muille ei. Koska itse syö töissä eikä ole nälkä, ei lapsetkaan tarvitse mitään välipalaa. Kaikesta varoittelu, kaikessa neuvominen. Suuttuminen jos ei "kehotuksia" noudateta ja täten nimittelyn ja mitätöinnin oikeuttaminen. Virheistä muistutellaan. Masennus tekosyy, ei hän ole koskaan ollut masentunut vaikka vaikeaa on ollut. Terapiassa kerron vain valheita hänestä, vaikka syy on minussa. Väkivalta, jonka näkyvistä merkeistä valehdellaan muille ja perusteluna "ihan normaali reaktio, oikeasti olisi pitänyt murskata kallosi seinään". Ei olisi tietysti pitänyt syntyäkään. Katuu että teki lapsia, jotka epäkiitollisia. Marttyyrius, revin hänen kehonsa piloille syntyessäni ja olin jo syntyessäni paha jne. jne. Huoh.
Tuttua myös huumerahakuviot ja mitä absurdeimmat syytöset. Mitään ei saisi ostaa (et tarvitse mitään) ja säästäväisyyttä korostetaan, mutta sitten kun säästöjä luonnollisesti työssä kertyy, onkin ne varmasti haalittu laittomasti tai jollakin vilpillä? Koska on päätetty, ilman mitään näyttöä, että kyseessä on huono rahankäyttäjä ja tuhluri. Koettu ärtyisyys vanhempaa kohtaan kertoo myös huumeongelmasta, yhteydenpidon välttäminen sen peittelystä.
Kiitos, erinomaisesti sanoitettu. En tarvinnut äidin mielestä mitään, joten minulle ei mitään hankittu. Jos hankin itse, olen tuhlari, koska minähän en tarvitse esimerkiksi uutta takkia. Rääsyt riittävät minulle.
Noin meilläkin. Nykyäänkin kun olen ostanut vaikka uudet kengät niin äiti aivan järkyttyy siitä että olen ostanut jotakin itselleni, minä kun en tarvitse mitään. Kenkiäkin pitäisi käyttää niin kauan että on pohjat puhki. Sitten voisin ostaa kengät kirpputorilta. Äitini muuten aina jankuttaa siitä että ei sitä AINA tarvitse ostaa uutena että ehyttä tavaraa saa halvalla kirpputorilta. Tietoisku: äiti itse ei ikipäivänä ostaisi tai ole ostanut mitään kirpputorilta.
Äiti on ja on aina ollut äärettömän ristiriitainen ja olen sen seurauksena tuntenut turvattomuutta kun mihinkään ei ole voinut luottaa, tänään sanotaan näin ja huomenna toisin päin. Ristiriita on myös siinä että minulle riittää rääsyt ja säkit päälle mutta toisaalta äiti puhuu että se ja se on aina niin hyvissä vaatteissa ja tyylikäs. Eli oman pitäisi näyttää keppikerjäläiseltä ja sitten ihailee tyylikäitä!
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat.
Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuja teemoja, vaikka olen 80-luvun lapsi, äiti syntynyt 50-luvulla. Nyt 35-vuotiaana iskenyt päin kasvoja tämä käytös, kun on ollut oman hyvinvoinnin vuoksi pakko ottaa etäisyyttä. Jota tietenkin ryyditetty roimalla syyllistämisellä ja haukkumisella.
Kaikki tyypilliset kuviot, äiti on vain halunnut auttaa, olen itsekäs, tunteeton ja kiittämätön. Samalla lytäten kaikki saavutukseni mitättöminä. Kaksoissidosviestiminen on räikeää, samalla haukutaan siitä, ettei pärjää kuitenkaan ja toisaalta siitä, ettei mikään apu kelpaa... jos menee huonosti, kuormittaa se tietysti häntä kohtuuttomasti kun pitää huolehtia muiden asioista. Varmuudella diagnosoi minut psykopaatiksi oirekuvineen, "vaikka tämän sanominen saattaa nyt tuntua vähän pahalta". Kerroin, että minulle on tärkeää pitää vastedes rajani, tuli ivallisesti huutaen "mitkä ihmeen rajat, mitä on tämä puhe jostain rajoista aikuisella ihmisellä, en ole ikinä ylittänyt mitään" jne.
En ole pitänyt yhteyttä, soitti siis haukkuakseen taas. Kysyin, eikö ymmärrä, mistä minä tulen ajatuksineni ja tunteineni, huusi "persreiästä, sieltä sinä tulet!". Oikeasti huvittavaa lapsellisuudessaan, mutta myös surullista, koska tarkoituksena satuttaa ja haukkua. Omalla äidillä.
Lapsuudesta en viitsi edes alkaa, olisi pitkä tarina. Ja on näköjään pitkä tie. Nyt meni numero estoon, en pysty enää mitään tilanteelle tekemään, vaikka syyllisyyden tunteiden kanssa on vielä tekemistä, hän kun on onnistunut karkoittamaan kaikki muutkin ympäriltään.
Kirjoita lapsuudestasi tänne vaan. Vaikka pätkissä. Mahdollisesti auttaa sinua keventämään oloasi, mutta auttaa ainakin minua ja mahdollisesti muita samoja asioita kokeneita. Itseäni tämä ketju on auttanut enemmän kuin terapia. Tätä ketjua voi lukea ja asioita pohdiskella kun itselle sopii, se on hyvin tärkeää.
Iltapäivälehdet nappaavat juttuideoita palstalta vähän väliä, miksi näin merkittävä aihe ei ole päätynyt otsikoihin?!? Syytä olisi vielä kun kyseiset äidit ovat elossa.
Monia täälläkin toistuneita teemoja. Ulkonäön arvosteleminen, liian paksut pohkeet (ei kannata hameita käyttää), mutta liian laiha samalla ja hänellä isommat tissit iässäni jne. Vanhempien ero johtui siitä, ettei isäni jaksanut katsella minua. Isäni rankka mustamaalaus myöhemmin ja nyt minun väheksyntä hänen kanssaan yhteyksissä olemisesta (olen tyhmä ja vietävissä).
Miehet haluavat minusta vain sitä yhtä, on kumppanin puolella silloin kuin ei hauku heitä (en osaa valita hyvin). Ystäväni teeskentelevät pitävänsä minusta, eivät kehtaa sanoa asioiden oikeaa laitaa. Oikeasti olen mahdoton. Lahjaksi saamani tavarat on otettu pois, enkö muista että hän ne osti ja ottaa nyt takaisin, etenkin jos ovat arvokkaita. Valehtelu ja asioiden kääntäminen päälaelleen (muistat väärin, ei ole tapahtunut). Tuttua tuo itselle hankitaan laatua, muille ei. Koska itse syö töissä eikä ole nälkä, ei lapsetkaan tarvitse mitään välipalaa. Kaikesta varoittelu, kaikessa neuvominen. Suuttuminen jos ei "kehotuksia" noudateta ja täten nimittelyn ja mitätöinnin oikeuttaminen. Virheistä muistutellaan. Masennus tekosyy, ei hän ole koskaan ollut masentunut vaikka vaikeaa on ollut. Terapiassa kerron vain valheita hänestä, vaikka syy on minussa. Väkivalta, jonka näkyvistä merkeistä valehdellaan muille ja perusteluna "ihan normaali reaktio, oikeasti olisi pitänyt murskata kallosi seinään". Ei olisi tietysti pitänyt syntyäkään. Katuu että teki lapsia, jotka epäkiitollisia. Marttyyrius, revin hänen kehonsa piloille syntyessäni ja olin jo syntyessäni paha jne. jne. Huoh.
Tuttua myös huumerahakuviot ja mitä absurdeimmat syytöset. Mitään ei saisi ostaa (et tarvitse mitään) ja säästäväisyyttä korostetaan, mutta sitten kun säästöjä luonnollisesti työssä kertyy, onkin ne varmasti haalittu laittomasti tai jollakin vilpillä? Koska on päätetty, ilman mitään näyttöä, että kyseessä on huono rahankäyttäjä ja tuhluri. Koettu ärtyisyys vanhempaa kohtaan kertoo myös huumeongelmasta, yhteydenpidon välttäminen sen peittelystä.
Kiitos, erinomaisesti sanoitettu. En tarvinnut äidin mielestä mitään, joten minulle ei mitään hankittu. Jos hankin itse, olen tuhlari, koska minähän en tarvitse esimerkiksi uutta takkia. Rääsyt riittävät minulle.
Ite sisäistin tän niin hyvin että kuljin aikuisiälläkin yli kymmenen vuotta huonoissa vaatteissa ja kiukuttelin miehelle, kun tämä osti itselleen uusia, tarpeellisia vaatteita. Mies sanoi, että voit säkin ostaa mitä tarviit. Nyt kohta kolme vuotta ollut välit poikki äitiin ja alan pikkuhiljaa sisäistää, että voisin vain miettiä, mitä vaatteita tarvitsen, ja ostaa niitä sen sijaan, että sinnittelen rääsyissä ja koko ajan stressaan vaatteista, kuten lapsesta asti olen tehnyt.
Sama täällä. Minun on pitänyt opetella pois siitä että minä en tarvitse mitään ja olla tuntematta syyllisyyttä siitä että olen ostanut jotain itselleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuja teemoja, vaikka olen 80-luvun lapsi, äiti syntynyt 50-luvulla. Nyt 35-vuotiaana iskenyt päin kasvoja tämä käytös, kun on ollut oman hyvinvoinnin vuoksi pakko ottaa etäisyyttä. Jota tietenkin ryyditetty roimalla syyllistämisellä ja haukkumisella.
Kaikki tyypilliset kuviot, äiti on vain halunnut auttaa, olen itsekäs, tunteeton ja kiittämätön. Samalla lytäten kaikki saavutukseni mitättöminä. Kaksoissidosviestiminen on räikeää, samalla haukutaan siitä, ettei pärjää kuitenkaan ja toisaalta siitä, ettei mikään apu kelpaa... jos menee huonosti, kuormittaa se tietysti häntä kohtuuttomasti kun pitää huolehtia muiden asioista. Varmuudella diagnosoi minut psykopaatiksi oirekuvineen, "vaikka tämän sanominen saattaa nyt tuntua vähän pahalta". Kerroin, että minulle on tärkeää pitää vastedes rajani, tuli ivallisesti huutaen "mitkä ihmeen rajat, mitä on tämä puhe jostain rajoista aikuisella ihmisellä, en ole ikinä ylittänyt mitään" jne.
En ole pitänyt yhteyttä, soitti siis haukkuakseen taas. Kysyin, eikö ymmärrä, mistä minä tulen ajatuksineni ja tunteineni, huusi "persreiästä, sieltä sinä tulet!". Oikeasti huvittavaa lapsellisuudessaan, mutta myös surullista, koska tarkoituksena satuttaa ja haukkua. Omalla äidillä.
Lapsuudesta en viitsi edes alkaa, olisi pitkä tarina. Ja on näköjään pitkä tie. Nyt meni numero estoon, en pysty enää mitään tilanteelle tekemään, vaikka syyllisyyden tunteiden kanssa on vielä tekemistä, hän kun on onnistunut karkoittamaan kaikki muutkin ympäriltään.
Kirjoita lapsuudestasi tänne vaan. Vaikka pätkissä. Mahdollisesti auttaa sinua keventämään oloasi, mutta auttaa ainakin minua ja mahdollisesti muita samoja asioita kokeneita. Itseäni tämä ketju on auttanut enemmän kuin terapia. Tätä ketjua voi lukea ja asioita pohdiskella kun itselle sopii, se on hyvin tärkeää.
Iltapäivälehdet nappaavat juttuideoita palstalta vähän väliä, miksi näin merkittävä aihe ei ole päätynyt otsikoihin?!? Syytä olisi vielä kun kyseiset äidit ovat elossa.
Monia täälläkin toistuneita teemoja. Ulkonäön arvosteleminen, liian paksut pohkeet (ei kannata hameita käyttää), mutta liian laiha samalla ja hänellä isommat tissit iässäni jne. Vanhempien ero johtui siitä, ettei isäni jaksanut katsella minua. Isäni rankka mustamaalaus myöhemmin ja nyt minun väheksyntä hänen kanssaan yhteyksissä olemisesta (olen tyhmä ja vietävissä).
Miehet haluavat minusta vain sitä yhtä, on kumppanin puolella silloin kuin ei hauku heitä (en osaa valita hyvin). Ystäväni teeskentelevät pitävänsä minusta, eivät kehtaa sanoa asioiden oikeaa laitaa. Oikeasti olen mahdoton. Lahjaksi saamani tavarat on otettu pois, enkö muista että hän ne osti ja ottaa nyt takaisin, etenkin jos ovat arvokkaita. Valehtelu ja asioiden kääntäminen päälaelleen (muistat väärin, ei ole tapahtunut). Tuttua tuo itselle hankitaan laatua, muille ei. Koska itse syö töissä eikä ole nälkä, ei lapsetkaan tarvitse mitään välipalaa. Kaikesta varoittelu, kaikessa neuvominen. Suuttuminen jos ei "kehotuksia" noudateta ja täten nimittelyn ja mitätöinnin oikeuttaminen. Virheistä muistutellaan. Masennus tekosyy, ei hän ole koskaan ollut masentunut vaikka vaikeaa on ollut. Terapiassa kerron vain valheita hänestä, vaikka syy on minussa. Väkivalta, jonka näkyvistä merkeistä valehdellaan muille ja perusteluna "ihan normaali reaktio, oikeasti olisi pitänyt murskata kallosi seinään". Ei olisi tietysti pitänyt syntyäkään. Katuu että teki lapsia, jotka epäkiitollisia. Marttyyrius, revin hänen kehonsa piloille syntyessäni ja olin jo syntyessäni paha jne. jne. Huoh.
Tuttua myös huumerahakuviot ja mitä absurdeimmat syytöset. Mitään ei saisi ostaa (et tarvitse mitään) ja säästäväisyyttä korostetaan, mutta sitten kun säästöjä luonnollisesti työssä kertyy, onkin ne varmasti haalittu laittomasti tai jollakin vilpillä? Koska on päätetty, ilman mitään näyttöä, että kyseessä on huono rahankäyttäjä ja tuhluri. Koettu ärtyisyys vanhempaa kohtaan kertoo myös huumeongelmasta, yhteydenpidon välttäminen sen peittelystä.
Kiitos, erinomaisesti sanoitettu. En tarvinnut äidin mielestä mitään, joten minulle ei mitään hankittu. Jos hankin itse, olen tuhlari, koska minähän en tarvitse esimerkiksi uutta takkia. Rääsyt riittävät minulle.
Noin meilläkin. Nykyäänkin kun olen ostanut vaikka uudet kengät niin äiti aivan järkyttyy siitä että olen ostanut jotakin itselleni, minä kun en tarvitse mitään. Kenkiäkin pitäisi käyttää niin kauan että on pohjat puhki. Sitten voisin ostaa kengät kirpputorilta. Äitini muuten aina jankuttaa siitä että ei sitä AINA tarvitse ostaa uutena että ehyttä tavaraa saa halvalla kirpputorilta. Tietoisku: äiti itse ei ikipäivänä ostaisi tai ole ostanut mitään kirpputorilta.
Äiti on ja on aina ollut äärettömän ristiriitainen ja olen sen seurauksena tuntenut turvattomuutta kun mihinkään ei ole voinut luottaa, tänään sanotaan näin ja huomenna toisin päin. Ristiriita on myös siinä että minulle riittää rääsyt ja säkit päälle mutta toisaalta äiti puhuu että se ja se on aina niin hyvissä vaatteissa ja tyylikäs. Eli oman pitäisi näyttää keppikerjäläiseltä ja sitten ihailee tyylikäitä!
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat.
Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Lisään vielä että kun olin yläasteella niin äitini kehui monesti kuinka nättejä ne muitten tyttäret on. No kai ne oli kun oli ihanat uudet vaatteet, meikkejä ja sai käydä kampaamossa. Minun olisi pitänyt olla niin kuin muut mutta se ei saanut maksaa mitään ja rääsyt riittää minulle huoh.
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Irrallisuus on tuttua, olen ottanut irtiottoja muutamaan kertaan ulkomaille ( jotain 5-6v yhteensä), mutta raskasta sekin on sitten kuunnella ainoan vanhemman itsesäälipuheluita ja hätää tai sairautta, joka sitten osoittautuu joko valheeksi tai äärimmäiseksi liiotteluksi. Muutin vuodeksi ulkomaille lukion jälkeen ja palasin sitten suomeen opiskelemaan, ja kävin kotona viikonloppuisin koska oli vielä paljon kavereita kotipaikkakunnalla. Kerran äiti kertoi että sairastaa terminaalista keuhkosyöpää eikä mitään ole tehtävissä. Kuvittelin varmaan puoli vuotta ainakin että nyt on sitten viimeiset ajat ja yritin olla mieliksi, vähän ihmettelin kun ei mitään hoitoja tai oireita....valmistauduin. Sitten aikaa kului ja mitään ei tapahtunut, tähän ei koskaan palattu ja nyt siitä on aikaa 20 vuotta Kertoo paljon vanhempini sairaudesta, tämäkin.
Niin kauan kun muistan itseäni, äiti oli aina kertonut, että hänellä on heikko sydän ja hän voi kuolla millä hetkenä hyvänsä. Uskoin siihen vielä aikuisenakin. Nyt äitini on kohta 80v ja nyt vasta alan ymmärtämään ei todellakaan ollut mitä hoitoja, tutkimuksia, lääkitystä ym... se oli vain tapa manipuloida. Se oli aina vedätty hihasta kuin ässä ja sillä peloteltu.
Sama. Uskoin koko lapsuuteni, että äiti on heikko, vanha ja hyvin pian kuolemassa. Sen takia piti olla kiltti ja äidille mieliksi. No ei tullut minusta orpolasta, äiti on kohta 70 ja hyvin porskuttaa edelleen. Alan itse olla siinä iässä, jossa äiti oli jo "iäkäs ja kuoleman kielissä". Koen olevani ihan terve ja vetreä, kuten useimmat ikätoverini eli noin 4-kymppiset...
Nyt kun tätä lukee, niin voi luoja, miten s a i r a s t a.
Meillä äiti pelotteli uhkaamalla lähteä pois. Kun kiukuttelin, hän sanoi lähtevänsäsitten pois ja jättävänsä meidät. Isompana hän alkoi uhata it semurhalla. Nykyisin hyvin harvoin, mutta viimeksi viime viikolla. Syy oli se, että sanoin että hän alkaa olla liian vanha asumaan paljon töitä vaativassa omakotitalossa ja että muuton suunnittelu alkaa olla ajankohtaista. En ole murrosiän jälkeen enää reagoinut noihin muuten kuin kehottamalla menemään juttelemaan ammattilaisen kanssa. Silloinkin hän on sitä mieltä, että minä olen se, joka tarvitsee ammattiapua. Sairasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valittaja-mäkättäjät myös usein rivien väliim piilottaa käskyjä jotka pitäisi ymmärtää ja jos et sit ymmärrä, olet kiittämätön lapsi.
Esim. äiti soittaa ja valittaa että käsi on kipeä, pitäisi mennä lääkäriin, mutta ”en minä nyt sinne sitten taida mennä ollenkaan kun ei ole kyytiä ja taksi on niin kallis”. Tähän pitää HETI ymmärtää tarttua ja sitten tarjota kyytiä tai tarjota maksamaan taksi, suoraan ei pyydetä missään nimessä. Jos et osaa olla ajatustenlukija niin sitten sua haukutaan selän takana ja katkeroidutaan ja joskus räjähdetään miten ”kiittämätön lapsi olet kun silloinkaan et auttanut siinä ja siinä asiassa”.
Näiden kanssa ei voi voittaa, aina häviät :)Just näin, tää on niin totta. Äitini tekee tätä mulle, ei mun veljilleni. Olen jatkuvasti sanonut, että sovitaan etukäteen ja minä kyllä kuskaan. (Toki yllättävät lääkärikäynnit asia erikseen, silloin käyttää se joka pystyy.) Mutta ei, puhuu aina arvoituksin ja sieltä pitäisi osata ymmärtää tarkoitus ja se mitä haluaa. Juurikin tuo "miten minä sinne pääsen, eihän mulla ole kyytiäkään" saa mut niin näkemään punaista nykyään. Varsinkin kun usein juri olen jälleen kerran sanonut hänelle, että kertoo jos tarvii jossain käydä, niin sovitaan ja mennään. Ei, ei mitenkään mahdollista. Hänet pyydetään juhliin, ei voi mennä kun ei ole kyytiä. Kutsuja on jo suunnitellut noutavansa hänet juhliin, mutta pitää vaan tehdä mulle suuri numero siitä kuinka ei voi mennä kun ei ole kyytiä. Ikinä ei ole mikään häneltä jäänyt käymättä sen takia että tuota h#€@n kyytiä ei olisi ollut. Ja kuulkaa, nyt minä en vaan enää jaksa, jos ei pyydä, etsiköön kyydin muualta.
Vaivoja on, olen sanonut että kannattaa mennä lääkäriin, minä en sellainen ole. No, ei ole sitä kyytiä!!! Toisekseen ei uskalla mennä, mutta tykkää valittaa. Ei auta vaikka sanon, että jospa sieltä löytyisi apu. Mielummin kärvistelee kipujensa kanssa, kun yrittää hoitaa niitä. Olen ollut myötätuntoinen ja tsempannut, mutta kun mikään ei muutu, niin enää ei jaksa.
Ymmärrän ettei haluaisi olla vaivaksi, mutta ihan normaali kanssakäyminen olisi minusta parempi kuin tämä jatkuva soutaminen ja huopaaminen🙄.
Luulin todella pitkään että vain meillä on ollut sitä että estetään tytärtä opiskelemasta pitkälle ja siihen mihin haluaa. Olen hävennyt asiaa ja kertonut asiasta vain miehelleni ja nyt tänne.
Olin todella hyvä oppilas yläasteella ja vanhemmat jankutti että pitää mennä keittäjälinjalle, siitä pääsee suoraan töihin. Lukion huippupapereilla olisi pitänyt mennä emäntä -tai talouskouluun. Mitenkähän niistä olisi hyötyä töihin pääsemiseen kun niistä ei saa mitään tutkintoa? Mutta tärkeintähän oli minun mitätöinti ja alentaminen. Sitten kun puhuin yliopistosta niin vanhemmat nauroivat räkäsesti että millä se meidän Tiina muka opiskelisi! Että he eivät mitään turhaa kustanna. No opiskelin opintorahalla ja opintolainalla sekä kesätöillä niin kuin muutkin.
Vanhemmille on piikki lihassa että olen valmistunut yliopistosta ja teen sen mukaista työtä. Siitä ei hiiskuta eikä kysytä mitään ikinä.
Vanhemmat ovat jauhaneet ja jauhavat yhä että keittäjät pääsee aina töihin ja jos joku olisi älynnyt! opiskella kampaajaksi niin olisi koko suvulle ilmaiset hiuskäsittelyt.
Tuohon ylemmän tekstin kyytipulmaan sellainen että ei siinä äidillä ole syynä se että ei halua olla vaivaksi vaan se että nimenomaan haluaa olla vaivaksi ja hankala. Oma äitini tekee juuri tuota. Hänellä on mm kelan myöntämiä taksikuponkeja mutta kun ei ole kyytiä sinne lapsenlapsen rippijuhlaan! Ja tosiaan sitä että eihän hän nyt teidän vaivoina olisi ja sitten arpoo vielä pihalla että viitsiikö sitä nyt lähteä sinne lakkiaisiin....sitten kun lähdetåän niin käyttäkåä minua tuolla ja tuolla ja tuolla....
Näin viime yönä unta että olin hakemassa äitiä mukaan johonkin ja hän tapansa mukaan jahkasi ja jahkasi ja lopulta ei lähtenyt, siihen heräsin.
Apua!! Tässä sitä on klassikkoa tyttölapsen asemasta suvusta. Jos ei ärsyttäisi niin paljon, niin kyllähän tämä jo naurattaisi.
Hei, mua kiinnostaisi edellisellä sivull ollut sisäinen turvattomuus. Eli juuri se että on irrallinen, ulkopuolinen olo, on juureton eikä kuulu mihinkään ja on ns. vaille jäänyt ja osaton olo, siis ikäänkuin ei ole saanut sitä mitä olisi oikeasti minulle lapsena kuulunut (eli vanhempien välittämistä).
Tuo termi on mulle uusi, en ole käynyt terapiassa hirven lapsuuteni takia koska en ole saanut lähetettä mihinkään (mulla ei ole mitään varsinaista mt-ongelmaa vaikka traumoja onkin, ja koska olen työkykyinen niin ketään ei kiinnosta).
Olisino jotain kirjoja tms jota voisi lukea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Janne Viljamaa: Narsistin lapsena. Harri Virtanen: Trauma ja rakkaus.
Vierailija kirjoitti:
Janne Viljamaa: Narsistin lapsena. Harri Virtanen: Trauma ja rakkaus.
Janne Viljamaan kirja oli huono. Siinä vaan kerrottiin millainen narsisti on. Sen tiesin jo muutenkin. Kirjassa ei ollut yhtään ohjeita miten SELVITÄ narsistivanhemmasta. Sellaista kaipaisin enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä tuo kouluttautuminen on ollut myös tosi hankalaa vanhemmille. Eivät tukeneet yhtään lukiota eikä yliopisto-opintoja. Heidän mukaansa olen ’työtön’, tosiasiassa jo pitkään hyvässä virassa. Lastenvaatteet ’on luultavasti varastettu jostain’, ja talo maksettu ’huumekaupoilla’. Nuo huume-epäilyt tuli aikoinaan kun maksoin opintoni itse, tylsää kyllä, siivoamalla. Mahtaa jollain kaukaisilla sukulaisilla olla erikoinen käsitys elämästäni äidin juttujen perusteella.
En ole juuri tekemisissä ja lapsiani he ei tapaa, en halua mollausta, lyttäystä ja ilkeilyä monessa sukupolvessa.
Ei hitto! Mun vanhemmilla on tuo sama, eli talo on ”varmaan ostettu huumerahoilla”, eivät vaan voi vanhemmat myöntää että olen hyvissä töissä ja tienaan kohtalaisesti. Olen tekn.lis ja R&D päällikkö, ja vanhemmat puhuu muille (suku, naapurit jne) että olen toimistossa joku kahvinkeittäjä, ja autan miesinsinöörejä. Eivät myöskään tyhmyyttään tajua tutkintoani, ovat siis sitä mieltä että ne miesinsinöörit on mua koulutetumpia ja pätevämpiä. Eivät tajua tai halua tajuta, että olen monen insinöörin esimies ja alallani arvostettu osaamisestani.
Naurattaisi jos ei itkettäisi - niin samanlaisia on monissa perheissä vallankäytön, mitätöinnin ja vähättelyn välineet.Noista asunnoista vielä sen verran: vanhemmat ilmoittivat jo hyvin aikaisin (lukiossa) että emme sitten takaa lainaa, tai auta yhtään mitenkään opinnoissa tai elämässä eli omillasi sitten olet. Samalla kuitenkin ilkkuivat miten vuokra-asujat on tyhmiä. Olivat onnessaan kun mulla ei ollut tietenkään vuosiin varaa ostaa omaa asuntoa vaan asuin opiskeluajan ja vielä joitain vuosia sen jälkeenkin vuokralla omarahoitusosuutta säästäen. Nämä vuodet vuokralla oli heille riemua, kun ilkkuivat miten typerä olen kun maksan toisten pussiin vuokraa, laskivat oikein miten paljon vuodessa menetän rahaa, muistuttivat että alhaiset sosiaaliluokat asui vuokralla. Eivät siis halunneetkaan että ostaisin oman eivätkä vahingossakaan olisi auttaneet takaamalla - tarkoitus oli pitääkin mut vuokralla jolloin voisivat harjoittaa vallankäyttöään ja alistaa ja nöyryyttää asiasta.
Ahkeralla työllä ja säästämisellä kun sain ekan asuntoni, ilkkuivat että varmaan halvalla ostit purkukuntoisen homepommin. Sittemmin kaikki asunnot on haukuttu, ja viimeisin uusi rakennutettu omakotitalo on siis ”huumerahoilla maksettu” koska enhän nyt missään kahvinkeittäjän hommassa voi asuntolainaa saada.Nää tavallaan naurattaa auki kirjoitettuna, mutta saa sitten vakavoitumaan ja miettimään, että mikä h*lvetti ihmistä riivaa kun kaikin tavoin, tieten tahtoen, halua olla lapselleen... siis pahansuopa. Pahansuopa on paras sana kuvaamaan tätä kaikkea.
Sä olisit voinut lannistua ja lyödä hanskat tiskiin ja alkaa sossun tuille, mutta sä olit topakka ja halusit enemmän. En olisi yhtään missään tekemissä noiden ihmisten kanssa ja sanoisin sen suoraan. Tyhmiä, ilkeitä ja typeryksiä kuin saappaat ja varmasti salaa kateellisia omalle lapselleen. Sä olet pärjännyt oikein hyvin ja saat olla ylpeä pärjäämisestäsi!
Se on vaan semmoinen homma, että lämmintä sydäntä ja toisten kannustamista joillain ihmisillä on, ja jotkut vaan ovat ilkeitä typeryksiä ja semmoisten ihmisten seuraa on syytä vaan välttää tai katkaista välit ihan kokonaan.
Olen -70 syntynyt -47 syntyneen äidin tytär, ja isäni samaa ikäluokkaa. Isosisälläni oli kova elämä sotineen ja evakkorekineen. Silti hän ei menettänyt sitkeyttään ja lämmintä sydäntä ja kannusti aina lämpimästi meitä lastenlapsia yrittämään, vaikka itse ei voinutkaan maksaa omien lastensa ( 6 kpl) jatkokoulutusta. Nuorin heistä pääsi amikseen, kun se muuttui ilmaiseksi.
Minun nimenomaan haaveiltiin menevän yliopistoon, koska vanhempani eivät olleet kansakoulua kummempaa koulutusta saaneet ja olivat töissä tehtaassa ja raksalla. Isäni olisi halunnut lukea pidemmälle, hänellä oli hyvä todistus mutta leski-äidin rahat ei riittäneet kirjoihin ja maksuihin, vaan isän piti lähteä töihin 14 vanhana. Myöhemmin isä aikuisopiskeli ammattitutkinnon. Se oli hikistä, koska siihen kuului kieltenopiskelua, niin hänen piti aloittaa peruskoulusta ja minä olin se, joka sitten opetti isälle englantia...
Vanhempani olivat haljeta ylpeydestä, samoin kuin isoisäni, joka ei osannut kirjoittaa, oli haljeta kun minusta, tytöstä, tuli suvun ensimmäinen ylioppilas. Yliopistoon en pyrkinyt, ammattikorkeaan pääsin ja olen pärjännyt sillä tutkinnolla ja lisäopinnoilla hyvin talousalalla. (Meistä kirjoitustaidottoman ukin jälkeläisistä työttömänä ei ole kukaan, vaan ammatteja on putkimiehestä markkinointijohtajaan ja ministeriön virkanaiseen ja kolmannesta polvestakin yliopistossa on jo 3.)
Ehkä 40-luvulla syntyneiden sukupolven ongelma on se, että monikaan työväenluokan lapsista ei päässyt kansakoulua pidemmälle opiskeluissa ja töihin piti lähteä heti kun käskettiin. Taakkana on vielä sodan perintö. Mutta ilkeyttä ja pahansuopuutta ei selitä sekään, se on käytöstapojen ja empatian puutetta.
Olikohan tuo Trauma ja rakkaus, jossa lyhyesti käsiteltiin ulkopuolisuuden tunnetta. Itselläkin se on hyvin voimakas, en ole koskaan tuntenut kotia kodiksi ja tuntuu, että olen vain käymässä täällä maailmassa. Mitään elämää ei haluaisi rakentaa, koska se on vain väliaikaista, ja en ole ansainnut mitään hyvää, tai edes samaa normaalia kuin muut, kuten työ, perhe, terveys. Tuntuu kuin näyttelisin elämää ja puhuisin opeteltuja vuorosanoja. Olen sivuhenkilö omassa elämässäni, tuntuu jopa hassulta sanoa omassa elämässä-niin missä elämässä? Ihan kuin olisi joku harso vedetty minun ja maailman välille, enkä saa otetta mistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju on paras asia mitä minulle on koskaan tapahtunut.
Kannan niin ääretöntä häpeää siitä miten paljon huonompi, rumempi, tyhmempi, naurettavampi, katalampi, kierompi, ilkeämpi, huonoryhtisempi, ruma nenäisempi, paksupohkeisempi, ohuthiuksisempi, huonorintaisempi, hupakompi ja kaikin mahdollisin tavoin viallisempi olen kuin "ne muut tytöt".
En jaksa enää tehdä itseäni pienemmäksi ja pyydellä anteeksi. Äiti, sinä olet hirviö.
Vierailija kirjoitti:
Olikohan tuo Trauma ja rakkaus, jossa lyhyesti käsiteltiin ulkopuolisuuden tunnetta. Itselläkin se on hyvin voimakas, en ole koskaan tuntenut kotia kodiksi ja tuntuu, että olen vain käymässä täällä maailmassa. Mitään elämää ei haluaisi rakentaa, koska se on vain väliaikaista, ja en ole ansainnut mitään hyvää, tai edes samaa normaalia kuin muut, kuten työ, perhe, terveys. Tuntuu kuin näyttelisin elämää ja puhuisin opeteltuja vuorosanoja. Olen sivuhenkilö omassa elämässäni, tuntuu jopa hassulta sanoa omassa elämässä-niin missä elämässä? Ihan kuin olisi joku harso vedetty minun ja maailman välille, enkä saa otetta mistään.
Mulla täysin samat kokemukset, sanasta sanaan. Lisäksi se ”ominaisuus” että olen kaikissa keskustelutilanteissakin jotenkin tilanteesta ulkona. Tätä on vaikea selittää, mutta siis jos vaikka töissä lounastunnilla jutellaan niin en ole siinä minuna itsenä läsnä vaikka osallistuisin keskusteluun. Olen kuin ulkopuolinen tarkkailija joka tarkkailee muiden eleitä, äänenpainoja, ilmeitä, tunnetiloja. Jos vaikka ”Ritva” kysyy multa mitä teit viikonloppuna, niin sen sijaan että kertoisin omia juttuja, niin jotenkin vastaan kyllä, mutta samalla katson tilannetta ulkopuolelta ja analysoin ”nyt Ritva katsoo tuolla lailla, se ei huomaa että vastapäätä istuva Janne katsoo häntä ärsytntyneenä, tilanteessa on nyt ärtyisyyttä, mitenhän saisin tunnelmaa lievennettyä”?
Tätä on vaikea kuvata... tajuaisikohan joku mitä tarkoitan? Siis sen sijaan että vain heittäytyisin keskustelemaan, minä tarkkailen, valvon, seuraan ja näen koko tilanteen ulkopuolisesta perspektiivistä,
Tämä on ärsyttävää mutta se ei ole oma valinta, vaan se vaan tapahtuu.
Tästä on hyötyäkin toki, työelämässä teen aina loistavat rekrytoinnit, osaan huomata mitä alainen kaipaa/haluaa ja näen mikä on ”tunnelma” kelläkin. Silti tämäkin on joku rikkinäisen lapsuuden ja ulkopuolisuuden oire.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä! Juuri näin minäkin tunnen (2675). Olen töissä pidetty ja kai ihan menestynytkin, osittain varmaan juuri tuon "kyvyn " ansiosta, että osaan tahtomattani asettaa sanani ja reaktioni muiden toivomalla tavalla. Mitään omaa ei vastauksissani ole, vaan aina tuntuu eträ näyttelen jotain roolia. ❤ sinulle 2677
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Tässä ketjussa on joitain kirjasuosituksia ollut jo aiemminkin. Itse luen parhaillaan ihan sattumalta Saara Turusen Sivuhenkilöä, joka on fiktiota tai autofiktiota, ja jonka pääteema ei ole lapsuus mutta jonkinlainen ulkopuolisuus kylläkin. Mietin, olisiko Alice Millerin tuotannosta apua? En itse muista lukeneeni hänen teoksiaan.
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on joitain kirjasuosituksia ollut jo aiemminkin. Itse luen parhaillaan ihan sattumalta Saara Turusen Sivuhenkilöä, joka on fiktiota tai autofiktiota, ja jonka pääteema ei ole lapsuus mutta jonkinlainen ulkopuolisuus kylläkin. Mietin, olisiko Alice Millerin tuotannosta apua? En itse muista lukeneeni hänen teoksiaan.
Joka tarinalla on monta puolta.
Sama ulkopuolisuuden olo vaivaa, siitä kun pääsisi niin olisi varmaan hieno tunne. Lisäksi musta on aina tuntunut, ettei äiti kysele minulta asioita koska olisi kiinnostunut asioistani, vaan jotta saa tietoa jota voi sitten käyttää jotenkin negatiivisesti. Töksäyttelee tökerösti kysymyksiä, ei keskustellakseen vaan kaivaakseen tietoa. Saattaa yhtäkkiä kysellä joistakin asioista, ja jos saa vastauksia niin ei jatka keskustelua vaan siirtyy muihin asioihin. Mielestäni normaalit ihmiset eivät "keskustele" noin, vaan sen pitäisi olla vastavuoroista. Tästä syystä lopetin asioiden kertomisen äidille jo teininä. Ei paljoa huvita jakaa asioita, kun ei saa niihin mitään vastakaikua ja pahimmassa tapauksessa tietoja käytetään sinua vastaan. Ja ikävistä asioista ei voi keskustella. Ei koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Ite sisäistin tän niin hyvin että kuljin aikuisiälläkin yli kymmenen vuotta huonoissa vaatteissa ja kiukuttelin miehelle, kun tämä osti itselleen uusia, tarpeellisia vaatteita. Mies sanoi, että voit säkin ostaa mitä tarviit. Nyt kohta kolme vuotta ollut välit poikki äitiin ja alan pikkuhiljaa sisäistää, että voisin vain miettiä, mitä vaatteita tarvitsen, ja ostaa niitä sen sijaan, että sinnittelen rääsyissä ja koko ajan stressaan vaatteista, kuten lapsesta asti olen tehnyt.