Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en taas päässyt soittotunnille, olisin kovasti halunnut opetella soittamaan pianoa jo ennen koulua. Kuuntelin ala-asteikäisenä klassista musiikkia ja olin soittavinani pianoa pöydän päällä. Kai liian herraskainen harrastus, vanhempani olivat työväenluokkaa. Isä laittoi rahaa kyllä omaan metsästys - ja kalastusharrastukseen. Ilmaisia juttuja sain harrastaa, niinpä piirsin paljon ja lauloin kuorossa. Olen musikaalinen. Lapseni ovat opiskelleet konservatoriossa sitten, ehkä eivät olleet kuitenkaan ihan yhtä innokkaita kuin itse olisin ollut.
Tämä oli minunkin haave, äitini osasi soittaa ja laulaa, ja kotona äiti soitteli, pianoa ei ollut, mutta muita soittimia. Näihin soittimiin ei lapsilla ollut asiaa eikä äidille tullut koskaan mieleen opettaa itse meitä, niinpä ajattelin koko lapsuuteni ajan että olen toivottoman epämusikaalinen (ja yhä edelleen). Vein omat lapseni muskariin, ja pari heistä jatkoi sitten musiikkiluokalle. Itseni piti lapsena keksiä tekemistä, kun mihinkään varsinkaan maksulliseen harrastukseen ei ollut rahaa ja vaikka olisi ollut ilmainenkin, en saanut lupaa osallistua mihinkään.
Piano oli ensisijainen haaveeni ikävuosina 8-10. Jäin vapaahehtoisesti järjestäjäksi välitunneille ja koskettelin harmoneja, hieman hain säveliäkin. Kerrostalossa kuntelin hurmoituneena pianonsoittoa toisesta asunnosta ja kuvittelin olevani se, joka soitti. Kyläpaikoissa ihailin pianoja. Kirjoista luin tarkkaan, kuinka lapset soittivat pianoa.
Pianoa en saanut, sain melodikan. Olin musiikkiluokalla kuitenkin. Joskus kun oli noin 14-vuotias, olimme kylässä ja tapailin kosketinsoittimesta sävelmän. Äiti sanoi, että jos hän oisi tiennyt, että minulla on niin hyvä sävelkorva, olisin saanut pianon.
Ei elämä yhteen pianonpuutteeseen kaadu, mutta ponttini on tämä: jos äiti olisi tiennyt. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, että vanhempani eivät tunteneet minua, enkä minä vanhempiani. Kiinnostumattomuus on musertavaa. Tuntemattomat ovat jo kuolleita.
Pienopa ei ainoa en saanut
Minusta tuntuu, että äitisi sanoi noin vain vierittääkseen syyn sinulle. Oikeasti tiesi koko lapsuutesi ajan, että olet musikaalinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
Olihan se siinä mielessä hyvin erilaista aikaa, että ei eletty vielä sellaisessa informaatiotulvassa, mitä 2000-luvulla. -70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat suuria ikäluokkia, joiden isät olivat sodassa traumatisoituneita, perheet suuria; kyllä se lasten huomioiminen ja helliminen oli -50 ja -60-luvuilla hyvin puutteellista. Ruumiillinen kurituskin oli perheissä vielä hyvin tavallista, eikä sitä mitenkään paheksuttu. Ei niistä tunteista puhuttu, joten missäpä sitä olisi oppinut niitä nimeämään?
Näillä puutteellisilla eväillä niitä lapsia sitten tehtiin ja ilmeisesti aika moni epäonnistui, jos tähän ketjuun on uskominen? Ymmärrän vertaistuen tarpeen ja auttavuuden, mutta se ei useinkaan auta, jos velloo loputtomasti siinä kurjuudessa. Todellinen apu tulee siitä, kun pääsee yli syyttelyn ja yrittää ymmärtää sen kasvattajankin näkökulmaa.
Saan tästä varmaan nyt kuraa niskaani, mutta senkin uhalla kirjoitan tämän.
Tunnistatko itsesi vanhempana täältä?
Täällä ymmärretään kasvattajankin näkökulmaa mutta ei se tee vanhemman tekoja oikeaksi eikä ne ole asioita joilla ei ole mitään metkitystä. Ne teot ovat muovanneet monesta lapsesta aran ja lytätyn.
Jotta olemme päässeet siihen asti että osaamme purkaa tuntojamme täällä on mennyt vuosia ja vuosikymmeniä ennen kuin on pystynyt käsittämään mistä kaikki paha olo ja arvottomuus johtuu ja että oman vamhemman tapa kasvattaa on ollut yksiselitteisesti niin väärin. Asiat pitää käydä läpi jotta voi tulla omaksi itsekseen.
Usein kuulee sanottavan että Suomessa jokainen on oman onnensa seppä. Se ei kyllä pidä paikkaansa. Osa joutuu taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.Näin! Ensin meni pari vuosikymmentä, kun lapsena otti kaiken väkivallan vain mukisematta vastaan. Koska luuli, että muidenkin lapsien vanhemmat ovat samanlaisia lapsiaan kohtaan neljän seinän sisällä. Ei ollut tietoa muusta. Kun tietoa alkoi valumaan, alkoi muuttumisprosessi, irtautuminen väkivallasta, vanhemmista. Samat tiedot ovat saatavilla väkivallan tekijöille, mutta miksi he eivät ala prosessoida itsensä muuttamista?
Koska monet väkivaltaisen ovat narsisteja tai kärsivät erilaisista persoonallisuuden häiriöistä. He eivät näe itsessään mitään väärää.
Äitini jäi leskeksi ja on nyt alkanut avautumaan vuosikymmeniä sitten tapahtuneista asioista.
Yleisesti ottaen - kaikki on ollut aina muiden vika.
Itsekehu on nyt ihan huipussa.
En oikein tiedä mitä tekisin. Täytyy varata joku keskusteluaika - saa asioita purettua.
Jotenkin järkyttävää kun hän esiintyy nyt äiti Teresana ja hyväntekijänä. On omien puheiden mukaan opastanut erästä sukulaista kun hän otti toimitusjohtajan pestin vastaan. Ja henkisesti tukenut sukulaispoikaa kun hänellä vaikeaa.
Itse muistan lapsuudesta sen kun äitini raivosi ja oli kiukkuinen. Me lapset oltiin aina tiellä ja monesti kuultiin ”isänne teidät halusi”, ” hyi kun haisee”, ”sitten kun isänne kuolee” yms yms
Siskolle vielä sanoi kun sai yo-lakin ”paska paperit”. Itsekin kirjoitin ja sain ”paska paperit”. Pikkusisko sitten kirjoitti hyvin, mutta teki myöhemmin itsemurhan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en taas päässyt soittotunnille, olisin kovasti halunnut opetella soittamaan pianoa jo ennen koulua. Kuuntelin ala-asteikäisenä klassista musiikkia ja olin soittavinani pianoa pöydän päällä. Kai liian herraskainen harrastus, vanhempani olivat työväenluokkaa. Isä laittoi rahaa kyllä omaan metsästys - ja kalastusharrastukseen. Ilmaisia juttuja sain harrastaa, niinpä piirsin paljon ja lauloin kuorossa. Olen musikaalinen. Lapseni ovat opiskelleet konservatoriossa sitten, ehkä eivät olleet kuitenkaan ihan yhtä innokkaita kuin itse olisin ollut.
Tämä oli minunkin haave, äitini osasi soittaa ja laulaa, ja kotona äiti soitteli, pianoa ei ollut, mutta muita soittimia. Näihin soittimiin ei lapsilla ollut asiaa eikä äidille tullut koskaan mieleen opettaa itse meitä, niinpä ajattelin koko lapsuuteni ajan että olen toivottoman epämusikaalinen (ja yhä edelleen). Vein omat lapseni muskariin, ja pari heistä jatkoi sitten musiikkiluokalle. Itseni piti lapsena keksiä tekemistä, kun mihinkään varsinkaan maksulliseen harrastukseen ei ollut rahaa ja vaikka olisi ollut ilmainenkin, en saanut lupaa osallistua mihinkään.
Piano oli ensisijainen haaveeni ikävuosina 8-10. Jäin vapaahehtoisesti järjestäjäksi välitunneille ja koskettelin harmoneja, hieman hain säveliäkin. Kerrostalossa kuntelin hurmoituneena pianonsoittoa toisesta asunnosta ja kuvittelin olevani se, joka soitti. Kyläpaikoissa ihailin pianoja. Kirjoista luin tarkkaan, kuinka lapset soittivat pianoa.
Pianoa en saanut, sain melodikan. Olin musiikkiluokalla kuitenkin. Joskus kun oli noin 14-vuotias, olimme kylässä ja tapailin kosketinsoittimesta sävelmän. Äiti sanoi, että jos hän oisi tiennyt, että minulla on niin hyvä sävelkorva, olisin saanut pianon.
Ei elämä yhteen pianonpuutteeseen kaadu, mutta ponttini on tämä: jos äiti olisi tiennyt. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, että vanhempani eivät tunteneet minua, enkä minä vanhempiani. Kiinnostumattomuus on musertavaa. Tuntemattomat ovat jo kuolleita.
Pienopa ei ainoa en saanut
Minusta tuntuu, että äitisi sanoi noin vain vierittääkseen syyn sinulle. Oikeasti tiesi koko lapsuutesi ajan, että olet musikaalinen.
Meille taas ostettiin piano, vaikka kukaan ei halunnut soittaa! Joku vanha ja käytetty.
Äiti sai kiksejä kun sai sanoa, että lapset käyvät soittotunnilla. Ihan sairasta.
Mun äiti -julman lapsuuden kaltoinkohtelun lisäksi -teki sellaiset pskatemput että jätti minut perinnöttömäksi ja on tehnyt veljelle testamentin. Olen niin ”epäonnistunut kiittämätön kakara että tuollainen ei perintöä ansaitse”. Kaikki menee veljelle ja ovat jo nyt siirtäneet veljelle suuria summia ja kalliita lahjoja.
En jaksa alkaa asian suhteen tekemään mitään. En varmaan saa lakiosaakaan edes. Tuskin on mitään perittävää kun kaikki on suosikille siirretty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Narsisti muuten kos-taa aina viimeisen kerran perinnönjaossa. Sillä on aina suosikki ja inhokki, ja usein se inhokkilapsi on se kiltein/tunnollisin/kunnollisin.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä! Juuri näin minäkin tunnen (2675). Olen töissä pidetty ja kai ihan menestynytkin, osittain varmaan juuri tuon "kyvyn " ansiosta, että osaan tahtomattani asettaa sanani ja reaktioni muiden toivomalla tavalla. Mitään omaa ei vastauksissani ole, vaan aina tuntuu eträ näyttelen jotain roolia. ❤ sinulle 2677
Minä taas olen pitänyt tuota vain omana persoonallisuuden piirteenä. Eli harvoin vastaan suoraan mitä olen mieltä. Kun joku tiedustelee näkemystäni jostain asiasta, sen sijaan että vastaisin suoraan, esitän tarkentavan kysymyksen jolla haistelen kysyjän tunnelmia ja sitä millaista vastausta hän toivoisi. Jatkokysymyksen jälkeen osaan antaa vastauksen, joka tyydyttää kysyjää ja on tarpeeksi sinne päin kuvatakseen omia tuntojani. Tämä siis sen sijaan että rohkeasti kertoisin oman näkemykseni ja kysyjä saa pitää siitä tai sitten ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti -julman lapsuuden kaltoinkohtelun lisäksi -teki sellaiset pskatemput että jätti minut perinnöttömäksi ja on tehnyt veljelle testamentin. Olen niin ”epäonnistunut kiittämätön kakara että tuollainen ei perintöä ansaitse”. Kaikki menee veljelle ja ovat jo nyt siirtäneet veljelle suuria summia ja kalliita lahjoja.
En jaksa alkaa asian suhteen tekemään mitään. En varmaan saa lakiosaakaan edes. Tuskin on mitään perittävää kun kaikki on suosikille siirretty.
Mistä näitä hulluja äitejä riittää. Mun äiti suunnitteli/suunnittelee samaa. Alan tottua asiaan ja aion olla ”vapaa” sukulaisista. Eipähän tarvitse hoitaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä! Juuri näin minäkin tunnen (2675). Olen töissä pidetty ja kai ihan menestynytkin, osittain varmaan juuri tuon "kyvyn " ansiosta, että osaan tahtomattani asettaa sanani ja reaktioni muiden toivomalla tavalla. Mitään omaa ei vastauksissani ole, vaan aina tuntuu eträ näyttelen jotain roolia. ❤ sinulle 2677
Minä taas olen pitänyt tuota vain omana persoonallisuuden piirteenä. Eli harvoin vastaan suoraan mitä olen mieltä. Kun joku tiedustelee näkemystäni jostain asiasta, sen sijaan että vastaisin suoraan, esitän tarkentavan kysymyksen jolla haistelen kysyjän tunnelmia ja sitä millaista vastausta hän toivoisi. Jatkokysymyksen jälkeen osaan antaa vastauksen, joka tyydyttää kysyjää ja on tarpeeksi sinne päin kuvatakseen omia tuntojani. Tämä siis sen sijaan että rohkeasti kertoisin oman näkemykseni ja kysyjä saa pitää siitä tai sitten ei.
Täysin sama täällä. Ensin minäkin haistelen ja myötäilen.
Nykyään yritän sanoa suoraan ja olla rehellinen vastauksissani. Siis yritän.
Äitini kanssa en jaksa vääntää - ihminen ei muutu. Keskustelkoon muiden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti -julman lapsuuden kaltoinkohtelun lisäksi -teki sellaiset pskatemput että jätti minut perinnöttömäksi ja on tehnyt veljelle testamentin. Olen niin ”epäonnistunut kiittämätön kakara että tuollainen ei perintöä ansaitse”. Kaikki menee veljelle ja ovat jo nyt siirtäneet veljelle suuria summia ja kalliita lahjoja.
En jaksa alkaa asian suhteen tekemään mitään. En varmaan saa lakiosaakaan edes. Tuskin on mitään perittävää kun kaikki on suosikille siirretty.
Et saa lakiosaa, jos et vaadi sitä. Ennakkoperintöjen ja suosiolahjojen varalta on omat säännöksensä, joten peli ei ole menetetty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti -julman lapsuuden kaltoinkohtelun lisäksi -teki sellaiset pskatemput että jätti minut perinnöttömäksi ja on tehnyt veljelle testamentin. Olen niin ”epäonnistunut kiittämätön kakara että tuollainen ei perintöä ansaitse”. Kaikki menee veljelle ja ovat jo nyt siirtäneet veljelle suuria summia ja kalliita lahjoja.
En jaksa alkaa asian suhteen tekemään mitään. En varmaan saa lakiosaakaan edes. Tuskin on mitään perittävää kun kaikki on suosikille siirretty.Et saa lakiosaa, jos et vaadi sitä. Ennakkoperintöjen ja suosiolahjojen varalta on omat säännöksensä, joten peli ei ole menetetty.
Näin on joo, mutta suosiolahjoja annetaan salaa selän takana. Mulla ei ole todisteita, esim kuitteja. Veikkaan että mitä en tuu saamaan. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perintökikkailu on erittäin yleistä. Tämäkin asia on tabu joten harva kehtaa näistä puhua ääneen. Usein on vielä niin että suosikki on hulttio, joka ei auta vanhoja vanhempiaan lainkaan. Sitten se hyljitty on kiltti kuuliainen tytär joka hoitaa vanhat vanhempansa hautaan. Ja perinnönjaossa tulee märkä rätti naamaan - tämä kuuliainen lapsi jätetty perinnöttä. Kaikki annettu sille suosikille.
Mulle on tehty tää sama, ja kerrottu päin näköä asia - siinä ei ole vielä ihmeellistä mutta siinä on että tästä huolimatta mun pitäisi olla normaali, ystävällinen ja olla kuin mitään ei olisikaan, vaikka mut tehty perinnöttömäksi ja kaikki menee veljelle.
Todennäköisesti mun odotetaan vielä hoitavan ne vanhat vanhemmatkin.
Vierailija kirjoitti:
Perintökikkailu on erittäin yleistä. Tämäkin asia on tabu joten harva kehtaa näistä puhua ääneen. Usein on vielä niin että suosikki on hulttio, joka ei auta vanhoja vanhempiaan lainkaan. Sitten se hyljitty on kiltti kuuliainen tytär joka hoitaa vanhat vanhempansa hautaan. Ja perinnönjaossa tulee märkä rätti naamaan - tämä kuuliainen lapsi jätetty perinnöttä. Kaikki annettu sille suosikille.
Mulle on tehty tää sama, ja kerrottu päin näköä asia - siinä ei ole vielä ihmeellistä mutta siinä on että tästä huolimatta mun pitäisi olla normaali, ystävällinen ja olla kuin mitään ei olisikaan, vaikka mut tehty perinnöttömäksi ja kaikki menee veljelle.
Todennäköisesti mun odotetaan vielä hoitavan ne vanhat vanhemmatkin.
Selvennös äskeiseen: eli meillä tämä on tehty siis jo ennen kuin vanhemmat ovat kuolleet eli tekivät testamentin veljelle, ja kertoivat siitä minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en kyllä voi sanoa olevani tipan vertaa surullinen siitä jos jossain vaiheessa hirviövanhemmista aika jättää. Pikemminkin päin vastoin.
Vierailija kirjoitti:
Olikohan tuo Trauma ja rakkaus, jossa lyhyesti käsiteltiin ulkopuolisuuden tunnetta. Itselläkin se on hyvin voimakas, en ole koskaan tuntenut kotia kodiksi ja tuntuu, että olen vain käymässä täällä maailmassa. Mitään elämää ei haluaisi rakentaa, koska se on vain väliaikaista, ja en ole ansainnut mitään hyvää, tai edes samaa normaalia kuin muut, kuten työ, perhe, terveys. Tuntuu kuin näyttelisin elämää ja puhuisin opeteltuja vuorosanoja. Olen sivuhenkilö omassa elämässäni, tuntuu jopa hassulta sanoa omassa elämässä-niin missä elämässä? Ihan kuin olisi joku harso vedetty minun ja maailman välille, enkä saa otetta mistään.
Hassua, minulla on ollut teini-iästä lähtien usein tuo sama tunne, vaikka itse ajattelen sen niin, että olen ikäänkuin lasikuvun alla, enkä saavuta sieltä muita ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Äitini jäi leskeksi ja on nyt alkanut avautumaan vuosikymmeniä sitten tapahtuneista asioista.
Yleisesti ottaen - kaikki on ollut aina muiden vika.
Itsekehu on nyt ihan huipussa.
En oikein tiedä mitä tekisin. Täytyy varata joku keskusteluaika - saa asioita purettua.
Jotenkin järkyttävää kun hän esiintyy nyt äiti Teresana ja hyväntekijänä. On omien puheiden mukaan opastanut erästä sukulaista kun hän otti toimitusjohtajan pestin vastaan. Ja henkisesti tukenut sukulaispoikaa kun hänellä vaikeaa.
Itse muistan lapsuudesta sen kun äitini raivosi ja oli kiukkuinen. Me lapset oltiin aina tiellä ja monesti kuultiin ”isänne teidät halusi”, ” hyi kun haisee”, ”sitten kun isänne kuolee” yms yms
Siskolle vielä sanoi kun sai yo-lakin ”paska paperit”. Itsekin kirjoitin ja sain ”paska paperit”. Pikkusisko sitten kirjoitti hyvin, mutta teki myöhemmin itsemurhan.
Aa, meillä taas marttyyriäiti "vain lasten takia" oli mukamas hirviömäisessä ihmissuhteessa, kärsien vuosikausia isän kanssa. Sitten kun me lensimme pesästä, he "keskustelivatkin vakavasti", ja äiti ei sitten lähtenytkään minnekään, vaikka oli muka niin hirvittävä suhde. Itse asiassa isä oli ihan ok, mutta oli vain joutunut narsistihirviön kanssa kimppaan. Suhteen isääni äiti onnistui kyllä pilaamaan vuosikausien mustamaalauksella. Jännä, miten voi olla näkemättä, että ihminen on hirviö, kun on liian lähellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti -julman lapsuuden kaltoinkohtelun lisäksi -teki sellaiset pskatemput että jätti minut perinnöttömäksi ja on tehnyt veljelle testamentin. Olen niin ”epäonnistunut kiittämätön kakara että tuollainen ei perintöä ansaitse”. Kaikki menee veljelle ja ovat jo nyt siirtäneet veljelle suuria summia ja kalliita lahjoja.
En jaksa alkaa asian suhteen tekemään mitään. En varmaan saa lakiosaakaan edes. Tuskin on mitään perittävää kun kaikki on suosikille siirretty.Et saa lakiosaa, jos et vaadi sitä. Ennakkoperintöjen ja suosiolahjojen varalta on omat säännöksensä, joten peli ei ole menetetty.
Mä katkaisin välit äitiini. En vain enää jaksanut häntä. Tiedän että on tehnyt testamentin, jossa minua ei mainita ollenkaan, muut sisarukset kylläkin. Tiesin tästä lakiosa-asiasta, mutta pitääkö sitä mennä perunkirjoitustilaisuuteen sitten aikoinaan kuulemaan, siis paikan päälle? Ilmeisesti pesän hoitaja lähettää kutsun? Voiko minun lakiosani siirtää lapsilleni ja jättää minut ilman? Voinko minä jäädä velkaa kuolinpesälle, koska isäni eläessä hän järjesti asunnon ostoon rahaa? Siitä siis puolet otettiin huomioon isäni kuoltua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti -julman lapsuuden kaltoinkohtelun lisäksi -teki sellaiset pskatemput että jätti minut perinnöttömäksi ja on tehnyt veljelle testamentin. Olen niin ”epäonnistunut kiittämätön kakara että tuollainen ei perintöä ansaitse”. Kaikki menee veljelle ja ovat jo nyt siirtäneet veljelle suuria summia ja kalliita lahjoja.
En jaksa alkaa asian suhteen tekemään mitään. En varmaan saa lakiosaakaan edes. Tuskin on mitään perittävää kun kaikki on suosikille siirretty.Et saa lakiosaa, jos et vaadi sitä. Ennakkoperintöjen ja suosiolahjojen varalta on omat säännöksensä, joten peli ei ole menetetty.
Mä katkaisin välit äitiini. En vain enää jaksanut häntä. Tiedän että on tehnyt testamentin, jossa minua ei mainita ollenkaan, muut sisarukset kylläkin. Tiesin tästä lakiosa-asiasta, mutta pitääkö sitä mennä perunkirjoitustilaisuuteen sitten aikoinaan kuulemaan, siis paikan päälle? Ilmeisesti pesän hoitaja lähettää kutsun? Voiko minun lakiosani siirtää lapsilleni ja jättää minut ilman? Voinko minä jäädä velkaa kuolinpesälle, koska isäni eläessä hän järjesti asunnon ostoon rahaa? Siitä siis puolet otettiin huomioon isäni kuoltua.
Mä mietin tuota samaa. Perinnönjakoon kutsutaan pesän OSAKKAAT eli ne kelle perintö on jäämässä. Sitä kuka on suljettu ulkopuolelle ei ilmeisesti tarvi kutsua?
Se riitautus joka tapauksessa on paskamainen juttu. Perintö jaetaan niille ketä testamentissa on, ja sen JÄLKEEN hyljitty ilman jäänyt lapsi joutuu riitauttamaan sen ja ikäänkuin ”velkomaan” niiltä sisaruksilta niiden saamasta osasta sitä lakiosaa.
Tässä sitten menee aina välit niihin sisaruksiin kun ne ei tietenkään halua antaa siitä omasta osastaan.
Mullakin veli tietää että minut on vain narsistivanhempien takia ilkeyttään suljettu pois testamentista, ja hän tulee saamaan kaikki - ja tämä on hänelle aivan ok ja selittääkin sitä minulle miten hän tarvitsee rahaa enemmän kuin minä kun on lapsia enemmän ja hän on sentään perheen pää. Veli ei tule tippaakaan antamaan omastaan mulle taistelutta. En tiedä jaksanko taistella :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti -julman lapsuuden kaltoinkohtelun lisäksi -teki sellaiset pskatemput että jätti minut perinnöttömäksi ja on tehnyt veljelle testamentin. Olen niin ”epäonnistunut kiittämätön kakara että tuollainen ei perintöä ansaitse”. Kaikki menee veljelle ja ovat jo nyt siirtäneet veljelle suuria summia ja kalliita lahjoja.
En jaksa alkaa asian suhteen tekemään mitään. En varmaan saa lakiosaakaan edes. Tuskin on mitään perittävää kun kaikki on suosikille siirretty.Et saa lakiosaa, jos et vaadi sitä. Ennakkoperintöjen ja suosiolahjojen varalta on omat säännöksensä, joten peli ei ole menetetty.
Mä katkaisin välit äitiini. En vain enää jaksanut häntä. Tiedän että on tehnyt testamentin, jossa minua ei mainita ollenkaan, muut sisarukset kylläkin. Tiesin tästä lakiosa-asiasta, mutta pitääkö sitä mennä perunkirjoitustilaisuuteen sitten aikoinaan kuulemaan, siis paikan päälle? Ilmeisesti pesän hoitaja lähettää kutsun? Voiko minun lakiosani siirtää lapsilleni ja jättää minut ilman? Voinko minä jäädä velkaa kuolinpesälle, koska isäni eläessä hän järjesti asunnon ostoon rahaa? Siitä siis puolet otettiin huomioon isäni kuoltua.
Mä mietin tuota samaa. Perinnönjakoon kutsutaan pesän OSAKKAAT eli ne kelle perintö on jäämässä. Sitä kuka on suljettu ulkopuolelle ei ilmeisesti tarvi kutsua?
Se riitautus joka tapauksessa on paskamainen juttu. Perintö jaetaan niille ketä testamentissa on, ja sen JÄLKEEN hyljitty ilman jäänyt lapsi joutuu riitauttamaan sen ja ikäänkuin ”velkomaan” niiltä sisaruksilta niiden saamasta osasta sitä lakiosaa.
Tässä sitten menee aina välit niihin sisaruksiin kun ne ei tietenkään halua antaa siitä omasta osastaan.Mullakin veli tietää että minut on vain narsistivanhempien takia ilkeyttään suljettu pois testamentista, ja hän tulee saamaan kaikki - ja tämä on hänelle aivan ok ja selittääkin sitä minulle miten hän tarvitsee rahaa enemmän kuin minä kun on lapsia enemmän ja hän on sentään perheen pää. Veli ei tule tippaakaan antamaan omastaan mulle taistelutta. En tiedä jaksanko taistella :(
Joo tässä on jokin viritys. Mutta vaikka minua ei mainita testamentissa, niin kirkonkirjojen mukaan minä olen olemassa. Sikäli laskisin itseni oikeutetuksi kuulemaan testamentin luvun.
Tuosta riitauttamisesta pitää vielä ottaa selvää. Vaikka en ole ollut enää vuosiin äitini yhteyksissä, käsittääkseni minua ei voida täysin sivuuttaa kuitenkaan. Perinnöttömäksi tulee kai esim huonojen elintapojen ilm alkoholismi tai vaikkapa pahoinpitelyn ja jopa murhaamisen suunnittelun vuoksi.
Minä elän tavallista elämää enkä ole häntä lyönyt tms. Hän sen sijaan minua.
Pitääkö tuota edes miettiä? Sinuna jättäisin tuollaisen äidin taakseni katsomatta. Hän ei selvästikään halua sinulle mitään hyvää.