Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä muilla jäänyt lapsuudesta - ja myös aikuisuuden aikaisesta vanhempien kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä - irrallinen, juureton ja ulkopuolinen olo?
Mulla on koko ajan ollut sellainen juureton olo, eli että en kuulu mihinkään, en ole osa mitään (sukua), mulla ei ole kotia missään, missään en tunne oloa kotoisaksi. On kuin olisi irrallinen ajelehtiva ajopuu.
Tätä yritin jotenkin ratkoa sillä että muutin useampaan kertaan. Siis toivoen että uusi kaupunki tuntuisi kodilta. Yksi muutoista oli jopa paluu lapsuuden paikkakunnalle, ja sielläkin oli ulkopuolinen olo.Oma perhe vähän on nyt parantanut tätä tunnetta ja oloa. Mutta alan nyt ymmärtää vasta todella miten pahasti lapsuuden raju väkivalta, julma kaltoinkohtelu ja vanhempien ilkeys ovat minut rikkoneet sisäisesti.
Sama juttu ja mulla on kylmää ja välinpitämätöntä sakkia koko suku. Ulkopuolisuuden tunne ei poistu, vaikka näennäisesti kuuluisin porukkaan, koska kyse on sisäisestä turvattomuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä muilla jäänyt lapsuudesta - ja myös aikuisuuden aikaisesta vanhempien kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä - irrallinen, juureton ja ulkopuolinen olo?
Mulla on koko ajan ollut sellainen juureton olo, eli että en kuulu mihinkään, en ole osa mitään (sukua), mulla ei ole kotia missään, missään en tunne oloa kotoisaksi. On kuin olisi irrallinen ajelehtiva ajopuu.
Tätä yritin jotenkin ratkoa sillä että muutin useampaan kertaan. Siis toivoen että uusi kaupunki tuntuisi kodilta. Yksi muutoista oli jopa paluu lapsuuden paikkakunnalle, ja sielläkin oli ulkopuolinen olo.Oma perhe vähän on nyt parantanut tätä tunnetta ja oloa. Mutta alan nyt ymmärtää vasta todella miten pahasti lapsuuden raju väkivalta, julma kaltoinkohtelu ja vanhempien ilkeys ovat minut rikkoneet sisäisesti.
On juureton olo todellakin. Minäkin ratkoin asiat omalla tavallani muutamalla mahdollisimman kauas kotoa - maapallon toiselle puolelle. Nyt vasta tajusin että osasyy siihen miksi se ei ollut kauhean vaikeaa oli juuri tuo etten ollut tuntenut kuuluvani perheeseen muutenkaan. Sama siis vaikka tapasin heitä kerran parissa vuodessa, välit olivat jo etäiset.
Nuorempi sisarus äidin toisesta avioliitosta on saanut enemmän välittämistä, joskin myös reilun siivun pompotusta ja jatkuvasti apulaisena juoksemista äidin vanhenemisen myötä. Ehkä äiti oppi jotain vanhetessaan, ja osasi olla lempeämpi nuoremmalleen. Sisarus ei saanut osakseen selkäsaunoja, läimäyksiä ja huutohaukkumista huonoudesta ja pahuudesta. Enemmän todennäköisesti vaikutti että tämä nuorempi oli rakastetun miehen kanssa tehty toivottu lapsi johon äiti jo lähtökohtaisesti suhtautui lämmöllä. Nykyään äiti jaksaa sentään hieman tsempata vieraillessani, mutta ei tarvitse paljon pintaa raaputtaa kun hänen ärtymyksensä ja kyllästymisensä minuun paljastuu. Ja näin siis vaikka vierailen kotona vain kerran parissa vuodessa.
Olen hyväksynyt asian vaikka se kipeää tekeekin. Olen äidille ikuisesti se kutsumaton outo vaihdokas josta hän ei ole koskaan pitänyt, en hänen lapsensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuja teemoja, vaikka olen 80-luvun lapsi, äiti syntynyt 50-luvulla. Nyt 35-vuotiaana iskenyt päin kasvoja tämä käytös, kun on ollut oman hyvinvoinnin vuoksi pakko ottaa etäisyyttä. Jota tietenkin ryyditetty roimalla syyllistämisellä ja haukkumisella.
Kaikki tyypilliset kuviot, äiti on vain halunnut auttaa, olen itsekäs, tunteeton ja kiittämätön. Samalla lytäten kaikki saavutukseni mitättöminä. Kaksoissidosviestiminen on räikeää, samalla haukutaan siitä, ettei pärjää kuitenkaan ja toisaalta siitä, ettei mikään apu kelpaa... jos menee huonosti, kuormittaa se tietysti häntä kohtuuttomasti kun pitää huolehtia muiden asioista. Varmuudella diagnosoi minut psykopaatiksi oirekuvineen, "vaikka tämän sanominen saattaa nyt tuntua vähän pahalta". Kerroin, että minulle on tärkeää pitää vastedes rajani, tuli ivallisesti huutaen "mitkä ihmeen rajat, mitä on tämä puhe jostain rajoista aikuisella ihmisellä, en ole ikinä ylittänyt mitään" jne.
En ole pitänyt yhteyttä, soitti siis haukkuakseen taas. Kysyin, eikö ymmärrä, mistä minä tulen ajatuksineni ja tunteineni, huusi "persreiästä, sieltä sinä tulet!". Oikeasti huvittavaa lapsellisuudessaan, mutta myös surullista, koska tarkoituksena satuttaa ja haukkua. Omalla äidillä.
Lapsuudesta en viitsi edes alkaa, olisi pitkä tarina. Ja on näköjään pitkä tie. Nyt meni numero estoon, en pysty enää mitään tilanteelle tekemään, vaikka syyllisyyden tunteiden kanssa on vielä tekemistä, hän kun on onnistunut karkoittamaan kaikki muutkin ympäriltään.
Kirjoita lapsuudestasi tänne vaan. Vaikka pätkissä. Mahdollisesti auttaa sinua keventämään oloasi, mutta auttaa ainakin minua ja mahdollisesti muita samoja asioita kokeneita. Itseäni tämä ketju on auttanut enemmän kuin terapia. Tätä ketjua voi lukea ja asioita pohdiskella kun itselle sopii, se on hyvin tärkeää.
Iltapäivälehdet nappaavat juttuideoita palstalta vähän väliä, miksi näin merkittävä aihe ei ole päätynyt otsikoihin?!? Syytä olisi vielä kun kyseiset äidit ovat elossa.
Monia täälläkin toistuneita teemoja. Ulkonäön arvosteleminen, liian paksut pohkeet (ei kannata hameita käyttää), mutta liian laiha samalla ja hänellä isommat tissit iässäni jne. Vanhempien ero johtui siitä, ettei isäni jaksanut katsella minua. Isäni rankka mustamaalaus myöhemmin ja nyt minun väheksyntä hänen kanssaan yhteyksissä olemisesta (olen tyhmä ja vietävissä).
Miehet haluavat minusta vain sitä yhtä, on kumppanin puolella silloin kuin ei hauku heitä (en osaa valita hyvin). Ystäväni teeskentelevät pitävänsä minusta, eivät kehtaa sanoa asioiden oikeaa laitaa. Oikeasti olen mahdoton. Lahjaksi saamani tavarat on otettu pois, enkö muista että hän ne osti ja ottaa nyt takaisin, etenkin jos ovat arvokkaita. Valehtelu ja asioiden kääntäminen päälaelleen (muistat väärin, ei ole tapahtunut). Tuttua tuo itselle hankitaan laatua, muille ei. Koska itse syö töissä eikä ole nälkä, ei lapsetkaan tarvitse mitään välipalaa. Kaikesta varoittelu, kaikessa neuvominen. Suuttuminen jos ei "kehotuksia" noudateta ja täten nimittelyn ja mitätöinnin oikeuttaminen. Virheistä muistutellaan. Masennus tekosyy, ei hän ole koskaan ollut masentunut vaikka vaikeaa on ollut. Terapiassa kerron vain valheita hänestä, vaikka syy on minussa. Väkivalta, jonka näkyvistä merkeistä valehdellaan muille ja perusteluna "ihan normaali reaktio, oikeasti olisi pitänyt murskata kallosi seinään". Ei olisi tietysti pitänyt syntyäkään. Katuu että teki lapsia, jotka epäkiitollisia. Marttyyrius, revin hänen kehonsa piloille syntyessäni ja olin jo syntyessäni paha jne. jne. Huoh.
Tuttua myös huumerahakuviot ja mitä absurdeimmat syytöset. Mitään ei saisi ostaa (et tarvitse mitään) ja säästäväisyyttä korostetaan, mutta sitten kun säästöjä luonnollisesti työssä kertyy, onkin ne varmasti haalittu laittomasti tai jollakin vilpillä? Koska on päätetty, ilman mitään näyttöä, että kyseessä on huono rahankäyttäjä ja tuhluri. Koettu ärtyisyys vanhempaa kohtaan kertoo myös huumeongelmasta, yhteydenpidon välttäminen sen peittelystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuja teemoja, vaikka olen 80-luvun lapsi, äiti syntynyt 50-luvulla. Nyt 35-vuotiaana iskenyt päin kasvoja tämä käytös, kun on ollut oman hyvinvoinnin vuoksi pakko ottaa etäisyyttä. Jota tietenkin ryyditetty roimalla syyllistämisellä ja haukkumisella.
Kaikki tyypilliset kuviot, äiti on vain halunnut auttaa, olen itsekäs, tunteeton ja kiittämätön. Samalla lytäten kaikki saavutukseni mitättöminä. Kaksoissidosviestiminen on räikeää, samalla haukutaan siitä, ettei pärjää kuitenkaan ja toisaalta siitä, ettei mikään apu kelpaa... jos menee huonosti, kuormittaa se tietysti häntä kohtuuttomasti kun pitää huolehtia muiden asioista. Varmuudella diagnosoi minut psykopaatiksi oirekuvineen, "vaikka tämän sanominen saattaa nyt tuntua vähän pahalta". Kerroin, että minulle on tärkeää pitää vastedes rajani, tuli ivallisesti huutaen "mitkä ihmeen rajat, mitä on tämä puhe jostain rajoista aikuisella ihmisellä, en ole ikinä ylittänyt mitään" jne.
En ole pitänyt yhteyttä, soitti siis haukkuakseen taas. Kysyin, eikö ymmärrä, mistä minä tulen ajatuksineni ja tunteineni, huusi "persreiästä, sieltä sinä tulet!". Oikeasti huvittavaa lapsellisuudessaan, mutta myös surullista, koska tarkoituksena satuttaa ja haukkua. Omalla äidillä.
Lapsuudesta en viitsi edes alkaa, olisi pitkä tarina. Ja on näköjään pitkä tie. Nyt meni numero estoon, en pysty enää mitään tilanteelle tekemään, vaikka syyllisyyden tunteiden kanssa on vielä tekemistä, hän kun on onnistunut karkoittamaan kaikki muutkin ympäriltään.
Kirjoita lapsuudestasi tänne vaan. Vaikka pätkissä. Mahdollisesti auttaa sinua keventämään oloasi, mutta auttaa ainakin minua ja mahdollisesti muita samoja asioita kokeneita. Itseäni tämä ketju on auttanut enemmän kuin terapia. Tätä ketjua voi lukea ja asioita pohdiskella kun itselle sopii, se on hyvin tärkeää.
Iltapäivälehdet nappaavat juttuideoita palstalta vähän väliä, miksi näin merkittävä aihe ei ole päätynyt otsikoihin?!? Syytä olisi vielä kun kyseiset äidit ovat elossa.
Aihe ei ole otsikoissa koska oikeasti ilkeät vanhemmat jotka tahallaan satuttavat lasta ja jatkavat henkistä lyttäämistä lasten aikuistuttua on se viimeinen tabu. Parisuhdeväkivallasta on puhuttu nyt jo vuosia, lasten väkivallasta iäkkäitä vanhempia kohtaan on puhuttu paljon, mutta tämä aihe vaietaan kuoliaaksi. Meille lapsille suodaan lähinnä tällaiset harvinaiset vertaistukiketjut somessa ja keskustelupalstoilla, ei mitään julkista keskustelua asiasta joka kuitenkin koskettaa niin monia. Siksipä saamme kuunnella juuri noita näennäisesti hyvää tarkoittavia kommentteja kuinka "kyllä sinun vanhempasi varmasti rakastavat sinua ja tekivät aikanaan parhaansa". Emme saa edes sitä helpotusta että asia tunnustettaisiin ja meidän kokemuksemme hyväksyttäisiin.
Totta, kyllä ennen oli kovemmat kasvatusperiaatteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Irrallisuus on tuttua, olen ottanut irtiottoja muutamaan kertaan ulkomaille ( jotain 5-6v yhteensä), mutta raskasta sekin on sitten kuunnella ainoan vanhemman itsesäälipuheluita ja hätää tai sairautta, joka sitten osoittautuu joko valheeksi tai äärimmäiseksi liiotteluksi. Muutin vuodeksi ulkomaille lukion jälkeen ja palasin sitten suomeen opiskelemaan, ja kävin kotona viikonloppuisin koska oli vielä paljon kavereita kotipaikkakunnalla. Kerran äiti kertoi että sairastaa terminaalista keuhkosyöpää eikä mitään ole tehtävissä. Kuvittelin varmaan puoli vuotta ainakin että nyt on sitten viimeiset ajat ja yritin olla mieliksi, vähän ihmettelin kun ei mitään hoitoja tai oireita....valmistauduin. Sitten aikaa kului ja mitään ei tapahtunut, tähän ei koskaan palattu ja nyt siitä on aikaa 20 vuotta Kertoo paljon vanhempini sairaudesta, tämäkin.
Tuntuu teistä muista, ettei äitinne halua teille hyvää? Minusta on aina tuntunut, että äiti vaatii minulta täydellisyyttä, mutta samalla en kuitenkaan saisi saavuttaa mitään. Äidillä on aina ollut jotenkin kylmä suhtautuminen kaikkiin normaaliin elämään kuuluviin saavutuksiini, kuten yliopistosta valmistumiseen, vakityön saamiseen, naimisiinmenoon, auton ja oman asunnon ostamiseen. Ei reagoi mitenkään, mutta samalla on aina epäillyt, pystynkö yhtään mihinkään vai pitäisikö minun tyytyä johonkin kuntouttavaan työtoimintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu teistä muista, ettei äitinne halua teille hyvää? Minusta on aina tuntunut, että äiti vaatii minulta täydellisyyttä, mutta samalla en kuitenkaan saisi saavuttaa mitään. Äidillä on aina ollut jotenkin kylmä suhtautuminen kaikkiin normaaliin elämään kuuluviin saavutuksiini, kuten yliopistosta valmistumiseen, vakityön saamiseen, naimisiinmenoon, auton ja oman asunnon ostamiseen. Ei reagoi mitenkään, mutta samalla on aina epäillyt, pystynkö yhtään mihinkään vai pitäisikö minun tyytyä johonkin kuntouttavaan työtoimintaan.
Kun kerroin toisen opiskeluvuoden jälkeen kesällä muuttanai yhteen keväällä tapaamani poikaystään kanssa, äitini kommentti oli: "Pyh."
Sen verran lakonisen tylyä, että enpä enää asioistani hänelle yrittänyt puhua. Vaikka toki olen jo siihen ikään mennessä tajunnut, että meillä ei vaihdeta edes normaaleja kuulumisia, kun ei yksinkertaisesti olla lapsista kiinnostuneita.
Tätä ketjua vasten mietin, että yhdessä asiasssa äiti oli edistynyt, koska kuukautisista hän puhui ja siteitä tietenkin sain. Samoin ne liivit. Tätä siis ihmettelen, kun olen lukenut tätä ketjua.
Äitini on syntynyt -60-luvulla ja tutuilta kuulostaa monet jutut tässä ketjussa. Itse olen päättänyt katkaista ketjun ottamalla etäisyyttä äitiini ja terapian avulla. Hän ei muutu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Irrallisuus on tuttua, olen ottanut irtiottoja muutamaan kertaan ulkomaille ( jotain 5-6v yhteensä), mutta raskasta sekin on sitten kuunnella ainoan vanhemman itsesäälipuheluita ja hätää tai sairautta, joka sitten osoittautuu joko valheeksi tai äärimmäiseksi liiotteluksi. Muutin vuodeksi ulkomaille lukion jälkeen ja palasin sitten suomeen opiskelemaan, ja kävin kotona viikonloppuisin koska oli vielä paljon kavereita kotipaikkakunnalla. Kerran äiti kertoi että sairastaa terminaalista keuhkosyöpää eikä mitään ole tehtävissä. Kuvittelin varmaan puoli vuotta ainakin että nyt on sitten viimeiset ajat ja yritin olla mieliksi, vähän ihmettelin kun ei mitään hoitoja tai oireita....valmistauduin. Sitten aikaa kului ja mitään ei tapahtunut, tähän ei koskaan palattu ja nyt siitä on aikaa 20 vuotta Kertoo paljon vanhempini sairaudesta, tämäkin.
Niin kauan kun muistan itseäni, äiti oli aina kertonut, että hänellä on heikko sydän ja hän voi kuolla millä hetkenä hyvänsä. Uskoin siihen vielä aikuisenakin. Nyt äitini on kohta 80v ja nyt vasta alan ymmärtämään ei todellakaan ollut mitä hoitoja, tutkimuksia, lääkitystä ym... se oli vain tapa manipuloida. Se oli aina vedätty hihasta kuin ässä ja sillä peloteltu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu teistä muista, ettei äitinne halua teille hyvää? Minusta on aina tuntunut, että äiti vaatii minulta täydellisyyttä, mutta samalla en kuitenkaan saisi saavuttaa mitään. Äidillä on aina ollut jotenkin kylmä suhtautuminen kaikkiin normaaliin elämään kuuluviin saavutuksiini, kuten yliopistosta valmistumiseen, vakityön saamiseen, naimisiinmenoon, auton ja oman asunnon ostamiseen. Ei reagoi mitenkään, mutta samalla on aina epäillyt, pystynkö yhtään mihinkään vai pitäisikö minun tyytyä johonkin kuntouttavaan työtoimintaan.
Kyllä tuntuu ja se on aivan tosi asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu teistä muista, ettei äitinne halua teille hyvää? Minusta on aina tuntunut, että äiti vaatii minulta täydellisyyttä, mutta samalla en kuitenkaan saisi saavuttaa mitään. Äidillä on aina ollut jotenkin kylmä suhtautuminen kaikkiin normaaliin elämään kuuluviin saavutuksiini, kuten yliopistosta valmistumiseen, vakityön saamiseen, naimisiinmenoon, auton ja oman asunnon ostamiseen. Ei reagoi mitenkään, mutta samalla on aina epäillyt, pystynkö yhtään mihinkään vai pitäisikö minun tyytyä johonkin kuntouttavaan työtoimintaan.
Kun kerroin toisen opiskeluvuoden jälkeen kesällä muuttanai yhteen keväällä tapaamani poikaystään kanssa, äitini kommentti oli: "Pyh."
Sen verran lakonisen tylyä, että enpä enää asioistani hänelle yrittänyt puhua. Vaikka toki olen jo siihen ikään mennessä tajunnut, että meillä ei vaihdeta edes normaaleja kuulumisia, kun ei yksinkertaisesti olla lapsista kiinnostuneita.
Tätä ketjua vasten mietin, että yhdessä asiasssa äiti oli edistynyt, koska kuukautisista hän puhui ja siteitä tietenkin sain. Samoin ne liivit. Tätä siis ihmettelen, kun olen lukenut tätä ketjua.
Tajusin jo esikoulussa, ettei äidille voi puhua mistään - paitsi asioista, jotka ovat äidin mielen mukaisia. Tuntuu, että olen saanut tutustua itseeni vasta parikymppisenä. Sitä ennen en oikeastaan tiennyt, mistä pidän tai mistä en. En ollut koskaan pohtinut omia mieltymyksiäni, koska jouduin aina miettimään, mitä äiti ajattelee.
Olen varmasti menettänyt tosi paljon siksi, etten ole voinut reflektoida isoja asioita, kuten ammatinvalintaa ja seurustelua, kenenkään luotettavan aikuisen kanssa. Vanhempia ei kiinnostanut eikä muita läheisiä ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Irrallisuus on tuttua, olen ottanut irtiottoja muutamaan kertaan ulkomaille ( jotain 5-6v yhteensä), mutta raskasta sekin on sitten kuunnella ainoan vanhemman itsesäälipuheluita ja hätää tai sairautta, joka sitten osoittautuu joko valheeksi tai äärimmäiseksi liiotteluksi. Muutin vuodeksi ulkomaille lukion jälkeen ja palasin sitten suomeen opiskelemaan, ja kävin kotona viikonloppuisin koska oli vielä paljon kavereita kotipaikkakunnalla. Kerran äiti kertoi että sairastaa terminaalista keuhkosyöpää eikä mitään ole tehtävissä. Kuvittelin varmaan puoli vuotta ainakin että nyt on sitten viimeiset ajat ja yritin olla mieliksi, vähän ihmettelin kun ei mitään hoitoja tai oireita....valmistauduin. Sitten aikaa kului ja mitään ei tapahtunut, tähän ei koskaan palattu ja nyt siitä on aikaa 20 vuotta Kertoo paljon vanhempini sairaudesta, tämäkin.
Niin kauan kun muistan itseäni, äiti oli aina kertonut, että hänellä on heikko sydän ja hän voi kuolla millä hetkenä hyvänsä. Uskoin siihen vielä aikuisenakin. Nyt äitini on kohta 80v ja nyt vasta alan ymmärtämään ei todellakaan ollut mitä hoitoja, tutkimuksia, lääkitystä ym... se oli vain tapa manipuloida. Se oli aina vedätty hihasta kuin ässä ja sillä peloteltu.
Sama. Uskoin koko lapsuuteni, että äiti on heikko, vanha ja hyvin pian kuolemassa. Sen takia piti olla kiltti ja äidille mieliksi. No ei tullut minusta orpolasta, äiti on kohta 70 ja hyvin porskuttaa edelleen. Alan itse olla siinä iässä, jossa äiti oli jo "iäkäs ja kuoleman kielissä". Koen olevani ihan terve ja vetreä, kuten useimmat ikätoverini eli noin 4-kymppiset...
Nyt kun tätä lukee, niin voi luoja, miten s a i r a s t a.
Äiti 50-luvulta, minä 80-luvulta. Periaatteessa rakastava koti, mutta marttyyriviitta äidin harteilla. Kaikki meni mukavasti niin kauan kun suostuin myötäilemään omaa rooliani perheessä. Kun aloin ilmaisemaan mielipiteitäni, niin ääni kellossa muuttui. Nyt lasten äitinä pyrin siihen, että kannustan lapsiani ja kiinnitän huomiota positiivisiin kehitysaskeleihin. Äitini muistaa sen yhden kerran kun toinen lapsista oli tippua leikkivälineestä (silloinkin lapsi osasi itse tulla turvallisesti alas). Tämä epäonnistumisten muistelu toistuu kaikessa, ihmisistä kerrotaan sairaudet ja epäonnistumiset, harvoin hyvät asiat. Korostunut ikää myöten tämä piirre. Siksipä äitini ei voi olla minulle luottoihmiseni.
Vierailija kirjoitti:
Äiti 50-luvulta, minä 80-luvulta. Periaatteessa rakastava koti, mutta marttyyriviitta äidin harteilla. Kaikki meni mukavasti niin kauan kun suostuin myötäilemään omaa rooliani perheessä. Kun aloin ilmaisemaan mielipiteitäni, niin ääni kellossa muuttui. Nyt lasten äitinä pyrin siihen, että kannustan lapsiani ja kiinnitän huomiota positiivisiin kehitysaskeleihin. Äitini muistaa sen yhden kerran kun toinen lapsista oli tippua leikkivälineestä (silloinkin lapsi osasi itse tulla turvallisesti alas). Tämä epäonnistumisten muistelu toistuu kaikessa, ihmisistä kerrotaan sairaudet ja epäonnistumiset, harvoin hyvät asiat. Korostunut ikää myöten tämä piirre. Siksipä äitini ei voi olla minulle luottoihmiseni.
Tästä tuli mieleen koulun aloittamiseni. Olin ensimmäisen päivän koulussa x, mutta koulutoimenjohtaja tai joku tuli toisen päivän aamulla kotiimme (aamutakki päällä) sanomaan, että koulupiirijako menee talon keskeltä ja kouluni onkin y. (Vuosi oli 1965.)
Olin tästä aika stressaantunut seitsenvuotias ja samoin tämä tempoilu kuormitti ilmeisesti äitiäni. Suuren koulun pihalla emme oikein tienneet, mihin suuntaisimme. Minä olin nykäissyt äitiä kädestä ja sanonut, että nyt mennään. Tätä hän muisteli ainakin kymmenen vuotta - hyvin syyllistävään sävyyn.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuja teemoja, vaikka olen 80-luvun lapsi, äiti syntynyt 50-luvulla. Nyt 35-vuotiaana iskenyt päin kasvoja tämä käytös, kun on ollut oman hyvinvoinnin vuoksi pakko ottaa etäisyyttä. Jota tietenkin ryyditetty roimalla syyllistämisellä ja haukkumisella.
Kaikki tyypilliset kuviot, äiti on vain halunnut auttaa, olen itsekäs, tunteeton ja kiittämätön. Samalla lytäten kaikki saavutukseni mitättöminä. Kaksoissidosviestiminen on räikeää, samalla haukutaan siitä, ettei pärjää kuitenkaan ja toisaalta siitä, ettei mikään apu kelpaa... jos menee huonosti, kuormittaa se tietysti häntä kohtuuttomasti kun pitää huolehtia muiden asioista. Varmuudella diagnosoi minut psykopaatiksi oirekuvineen, "vaikka tämän sanominen saattaa nyt tuntua vähän pahalta". Kerroin, että minulle on tärkeää pitää vastedes rajani, tuli ivallisesti huutaen "mitkä ihmeen rajat, mitä on tämä puhe jostain rajoista aikuisella ihmisellä, en ole ikinä ylittänyt mitään" jne.
En ole pitänyt yhteyttä, soitti siis haukkuakseen taas. Kysyin, eikö ymmärrä, mistä minä tulen ajatuksineni ja tunteineni, huusi "persreiästä, sieltä sinä tulet!". Oikeasti huvittavaa lapsellisuudessaan, mutta myös surullista, koska tarkoituksena satuttaa ja haukkua. Omalla äidillä.
Lapsuudesta en viitsi edes alkaa, olisi pitkä tarina. Ja on näköjään pitkä tie. Nyt meni numero estoon, en pysty enää mitään tilanteelle tekemään, vaikka syyllisyyden tunteiden kanssa on vielä tekemistä, hän kun on onnistunut karkoittamaan kaikki muutkin ympäriltään.
Kirjoita lapsuudestasi tänne vaan. Vaikka pätkissä. Mahdollisesti auttaa sinua keventämään oloasi, mutta auttaa ainakin minua ja mahdollisesti muita samoja asioita kokeneita. Itseäni tämä ketju on auttanut enemmän kuin terapia. Tätä ketjua voi lukea ja asioita pohdiskella kun itselle sopii, se on hyvin tärkeää.
Iltapäivälehdet nappaavat juttuideoita palstalta vähän väliä, miksi näin merkittävä aihe ei ole päätynyt otsikoihin?!? Syytä olisi vielä kun kyseiset äidit ovat elossa.
Monia täälläkin toistuneita teemoja. Ulkonäön arvosteleminen, liian paksut pohkeet (ei kannata hameita käyttää), mutta liian laiha samalla ja hänellä isommat tissit iässäni jne. Vanhempien ero johtui siitä, ettei isäni jaksanut katsella minua. Isäni rankka mustamaalaus myöhemmin ja nyt minun väheksyntä hänen kanssaan yhteyksissä olemisesta (olen tyhmä ja vietävissä).
Miehet haluavat minusta vain sitä yhtä, on kumppanin puolella silloin kuin ei hauku heitä (en osaa valita hyvin). Ystäväni teeskentelevät pitävänsä minusta, eivät kehtaa sanoa asioiden oikeaa laitaa. Oikeasti olen mahdoton. Lahjaksi saamani tavarat on otettu pois, enkö muista että hän ne osti ja ottaa nyt takaisin, etenkin jos ovat arvokkaita. Valehtelu ja asioiden kääntäminen päälaelleen (muistat väärin, ei ole tapahtunut). Tuttua tuo itselle hankitaan laatua, muille ei. Koska itse syö töissä eikä ole nälkä, ei lapsetkaan tarvitse mitään välipalaa. Kaikesta varoittelu, kaikessa neuvominen. Suuttuminen jos ei "kehotuksia" noudateta ja täten nimittelyn ja mitätöinnin oikeuttaminen. Virheistä muistutellaan. Masennus tekosyy, ei hän ole koskaan ollut masentunut vaikka vaikeaa on ollut. Terapiassa kerron vain valheita hänestä, vaikka syy on minussa. Väkivalta, jonka näkyvistä merkeistä valehdellaan muille ja perusteluna "ihan normaali reaktio, oikeasti olisi pitänyt murskata kallosi seinään". Ei olisi tietysti pitänyt syntyäkään. Katuu että teki lapsia, jotka epäkiitollisia. Marttyyrius, revin hänen kehonsa piloille syntyessäni ja olin jo syntyessäni paha jne. jne. Huoh.
Tuttua myös huumerahakuviot ja mitä absurdeimmat syytöset. Mitään ei saisi ostaa (et tarvitse mitään) ja säästäväisyyttä korostetaan, mutta sitten kun säästöjä luonnollisesti työssä kertyy, onkin ne varmasti haalittu laittomasti tai jollakin vilpillä? Koska on päätetty, ilman mitään näyttöä, että kyseessä on huono rahankäyttäjä ja tuhluri. Koettu ärtyisyys vanhempaa kohtaan kertoo myös huumeongelmasta, yhteydenpidon välttäminen sen peittelystä.
Kiitos, erinomaisesti sanoitettu. En tarvinnut äidin mielestä mitään, joten minulle ei mitään hankittu. Jos hankin itse, olen tuhlari, koska minähän en tarvitse esimerkiksi uutta takkia. Rääsyt riittävät minulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuja teemoja, vaikka olen 80-luvun lapsi, äiti syntynyt 50-luvulla. Nyt 35-vuotiaana iskenyt päin kasvoja tämä käytös, kun on ollut oman hyvinvoinnin vuoksi pakko ottaa etäisyyttä. Jota tietenkin ryyditetty roimalla syyllistämisellä ja haukkumisella.
Kaikki tyypilliset kuviot, äiti on vain halunnut auttaa, olen itsekäs, tunteeton ja kiittämätön. Samalla lytäten kaikki saavutukseni mitättöminä. Kaksoissidosviestiminen on räikeää, samalla haukutaan siitä, ettei pärjää kuitenkaan ja toisaalta siitä, ettei mikään apu kelpaa... jos menee huonosti, kuormittaa se tietysti häntä kohtuuttomasti kun pitää huolehtia muiden asioista. Varmuudella diagnosoi minut psykopaatiksi oirekuvineen, "vaikka tämän sanominen saattaa nyt tuntua vähän pahalta". Kerroin, että minulle on tärkeää pitää vastedes rajani, tuli ivallisesti huutaen "mitkä ihmeen rajat, mitä on tämä puhe jostain rajoista aikuisella ihmisellä, en ole ikinä ylittänyt mitään" jne.
En ole pitänyt yhteyttä, soitti siis haukkuakseen taas. Kysyin, eikö ymmärrä, mistä minä tulen ajatuksineni ja tunteineni, huusi "persreiästä, sieltä sinä tulet!". Oikeasti huvittavaa lapsellisuudessaan, mutta myös surullista, koska tarkoituksena satuttaa ja haukkua. Omalla äidillä.
Lapsuudesta en viitsi edes alkaa, olisi pitkä tarina. Ja on näköjään pitkä tie. Nyt meni numero estoon, en pysty enää mitään tilanteelle tekemään, vaikka syyllisyyden tunteiden kanssa on vielä tekemistä, hän kun on onnistunut karkoittamaan kaikki muutkin ympäriltään.
Kirjoita lapsuudestasi tänne vaan. Vaikka pätkissä. Mahdollisesti auttaa sinua keventämään oloasi, mutta auttaa ainakin minua ja mahdollisesti muita samoja asioita kokeneita. Itseäni tämä ketju on auttanut enemmän kuin terapia. Tätä ketjua voi lukea ja asioita pohdiskella kun itselle sopii, se on hyvin tärkeää.
Iltapäivälehdet nappaavat juttuideoita palstalta vähän väliä, miksi näin merkittävä aihe ei ole päätynyt otsikoihin?!? Syytä olisi vielä kun kyseiset äidit ovat elossa.
Monia täälläkin toistuneita teemoja. Ulkonäön arvosteleminen, liian paksut pohkeet (ei kannata hameita käyttää), mutta liian laiha samalla ja hänellä isommat tissit iässäni jne. Vanhempien ero johtui siitä, ettei isäni jaksanut katsella minua. Isäni rankka mustamaalaus myöhemmin ja nyt minun väheksyntä hänen kanssaan yhteyksissä olemisesta (olen tyhmä ja vietävissä).
Miehet haluavat minusta vain sitä yhtä, on kumppanin puolella silloin kuin ei hauku heitä (en osaa valita hyvin). Ystäväni teeskentelevät pitävänsä minusta, eivät kehtaa sanoa asioiden oikeaa laitaa. Oikeasti olen mahdoton. Lahjaksi saamani tavarat on otettu pois, enkö muista että hän ne osti ja ottaa nyt takaisin, etenkin jos ovat arvokkaita. Valehtelu ja asioiden kääntäminen päälaelleen (muistat väärin, ei ole tapahtunut). Tuttua tuo itselle hankitaan laatua, muille ei. Koska itse syö töissä eikä ole nälkä, ei lapsetkaan tarvitse mitään välipalaa. Kaikesta varoittelu, kaikessa neuvominen. Suuttuminen jos ei "kehotuksia" noudateta ja täten nimittelyn ja mitätöinnin oikeuttaminen. Virheistä muistutellaan. Masennus tekosyy, ei hän ole koskaan ollut masentunut vaikka vaikeaa on ollut. Terapiassa kerron vain valheita hänestä, vaikka syy on minussa. Väkivalta, jonka näkyvistä merkeistä valehdellaan muille ja perusteluna "ihan normaali reaktio, oikeasti olisi pitänyt murskata kallosi seinään". Ei olisi tietysti pitänyt syntyäkään. Katuu että teki lapsia, jotka epäkiitollisia. Marttyyrius, revin hänen kehonsa piloille syntyessäni ja olin jo syntyessäni paha jne. jne. Huoh.
Tuttua myös huumerahakuviot ja mitä absurdeimmat syytöset. Mitään ei saisi ostaa (et tarvitse mitään) ja säästäväisyyttä korostetaan, mutta sitten kun säästöjä luonnollisesti työssä kertyy, onkin ne varmasti haalittu laittomasti tai jollakin vilpillä? Koska on päätetty, ilman mitään näyttöä, että kyseessä on huono rahankäyttäjä ja tuhluri. Koettu ärtyisyys vanhempaa kohtaan kertoo myös huumeongelmasta, yhteydenpidon välttäminen sen peittelystä.
Tästä tuli mieleen kun sain vähän rahaa äidiltäni. Laitoin säästöön ja pari vuotta myöhemmin kun mainitsin niiden olevan säästössä, niin kommentti 'vieläkö ne ovat säästössä?' - tyyliin että olisin tuhlannut ne holtittomasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuja teemoja, vaikka olen 80-luvun lapsi, äiti syntynyt 50-luvulla. Nyt 35-vuotiaana iskenyt päin kasvoja tämä käytös, kun on ollut oman hyvinvoinnin vuoksi pakko ottaa etäisyyttä. Jota tietenkin ryyditetty roimalla syyllistämisellä ja haukkumisella.
Kaikki tyypilliset kuviot, äiti on vain halunnut auttaa, olen itsekäs, tunteeton ja kiittämätön. Samalla lytäten kaikki saavutukseni mitättöminä. Kaksoissidosviestiminen on räikeää, samalla haukutaan siitä, ettei pärjää kuitenkaan ja toisaalta siitä, ettei mikään apu kelpaa... jos menee huonosti, kuormittaa se tietysti häntä kohtuuttomasti kun pitää huolehtia muiden asioista. Varmuudella diagnosoi minut psykopaatiksi oirekuvineen, "vaikka tämän sanominen saattaa nyt tuntua vähän pahalta". Kerroin, että minulle on tärkeää pitää vastedes rajani, tuli ivallisesti huutaen "mitkä ihmeen rajat, mitä on tämä puhe jostain rajoista aikuisella ihmisellä, en ole ikinä ylittänyt mitään" jne.
En ole pitänyt yhteyttä, soitti siis haukkuakseen taas. Kysyin, eikö ymmärrä, mistä minä tulen ajatuksineni ja tunteineni, huusi "persreiästä, sieltä sinä tulet!". Oikeasti huvittavaa lapsellisuudessaan, mutta myös surullista, koska tarkoituksena satuttaa ja haukkua. Omalla äidillä.
Lapsuudesta en viitsi edes alkaa, olisi pitkä tarina. Ja on näköjään pitkä tie. Nyt meni numero estoon, en pysty enää mitään tilanteelle tekemään, vaikka syyllisyyden tunteiden kanssa on vielä tekemistä, hän kun on onnistunut karkoittamaan kaikki muutkin ympäriltään.
Kirjoita lapsuudestasi tänne vaan. Vaikka pätkissä. Mahdollisesti auttaa sinua keventämään oloasi, mutta auttaa ainakin minua ja mahdollisesti muita samoja asioita kokeneita. Itseäni tämä ketju on auttanut enemmän kuin terapia. Tätä ketjua voi lukea ja asioita pohdiskella kun itselle sopii, se on hyvin tärkeää.
Iltapäivälehdet nappaavat juttuideoita palstalta vähän väliä, miksi näin merkittävä aihe ei ole päätynyt otsikoihin?!? Syytä olisi vielä kun kyseiset äidit ovat elossa.
Monia täälläkin toistuneita teemoja. Ulkonäön arvosteleminen, liian paksut pohkeet (ei kannata hameita käyttää), mutta liian laiha samalla ja hänellä isommat tissit iässäni jne. Vanhempien ero johtui siitä, ettei isäni jaksanut katsella minua. Isäni rankka mustamaalaus myöhemmin ja nyt minun väheksyntä hänen kanssaan yhteyksissä olemisesta (olen tyhmä ja vietävissä).
Miehet haluavat minusta vain sitä yhtä, on kumppanin puolella silloin kuin ei hauku heitä (en osaa valita hyvin). Ystäväni teeskentelevät pitävänsä minusta, eivät kehtaa sanoa asioiden oikeaa laitaa. Oikeasti olen mahdoton. Lahjaksi saamani tavarat on otettu pois, enkö muista että hän ne osti ja ottaa nyt takaisin, etenkin jos ovat arvokkaita. Valehtelu ja asioiden kääntäminen päälaelleen (muistat väärin, ei ole tapahtunut). Tuttua tuo itselle hankitaan laatua, muille ei. Koska itse syö töissä eikä ole nälkä, ei lapsetkaan tarvitse mitään välipalaa. Kaikesta varoittelu, kaikessa neuvominen. Suuttuminen jos ei "kehotuksia" noudateta ja täten nimittelyn ja mitätöinnin oikeuttaminen. Virheistä muistutellaan. Masennus tekosyy, ei hän ole koskaan ollut masentunut vaikka vaikeaa on ollut. Terapiassa kerron vain valheita hänestä, vaikka syy on minussa. Väkivalta, jonka näkyvistä merkeistä valehdellaan muille ja perusteluna "ihan normaali reaktio, oikeasti olisi pitänyt murskata kallosi seinään". Ei olisi tietysti pitänyt syntyäkään. Katuu että teki lapsia, jotka epäkiitollisia. Marttyyrius, revin hänen kehonsa piloille syntyessäni ja olin jo syntyessäni paha jne. jne. Huoh.
Tuttua myös huumerahakuviot ja mitä absurdeimmat syytöset. Mitään ei saisi ostaa (et tarvitse mitään) ja säästäväisyyttä korostetaan, mutta sitten kun säästöjä luonnollisesti työssä kertyy, onkin ne varmasti haalittu laittomasti tai jollakin vilpillä? Koska on päätetty, ilman mitään näyttöä, että kyseessä on huono rahankäyttäjä ja tuhluri. Koettu ärtyisyys vanhempaa kohtaan kertoo myös huumeongelmasta, yhteydenpidon välttäminen sen peittelystä.
Kiitos, erinomaisesti sanoitettu. En tarvinnut äidin mielestä mitään, joten minulle ei mitään hankittu. Jos hankin itse, olen tuhlari, koska minähän en tarvitse esimerkiksi uutta takkia. Rääsyt riittävät minulle.
Kuka muistaa vielä vaateliike Kaunottaren? Minä muistan, istuin siellä usein tuntikausia odottamassa että äitini sai sovitettua lukuisia asuja ja tehtyä ostopäätöksensä. Hän osti itselleen todella kalliita vaatteita vaikka emme olleet mitenkään varoissamme. Vuokralla asuimme, vanhempani asuvat yhä, ja moniin asioihin joita lapset halusivat sanottiin ei ole varaa. Esim minun vaatteet olivat usein pari vuotta vanhemmalta serkultani. Pitkältä ja leveältä tytöltä, kun taas minä olin pieni ja hintelä. Kovapäinen olin jo tuolloin, ja uhmasin ja kieltäydyin pitämästä noita vaatteita. Lopputulemana minulla oli vain muutama vaate, neule ja college ja farkkuhaalarit jotka olivat aina päälläni, eivätkä siksi ehtineet pesukoneeseen kuin harvoin. Muistan että haisin, en vielä hieltä mutta sellaiselta happamalta. Muistan kuinka stressasin koulussa siitä kuun (mies!)opettaja tuli lähelleni, että haistaako hän minut. Tämä siis kun olin noin 9-12-vuotias.
Todellakin! Tämän tunteen kirsikkana kakun päällä on pitkä riita, oikea riitaputki, jota vanhempani kävivät ollessani teini. Isäni ilmoitti, ettei mua voi kasvattaa (olin ihan tavallinen teini) ja äitini, että nyt he eroavat ja se on mun syy.
Eivät eronneet, edelleen ovat yhdessä. Mun sisälläni särkyi tuossa hetkessä jotain. En koe kuuluvani heille, en ole henkisesti heidän lapsensa eikä heidän vointinsa aidosti kiinnosta minua. Siinä teille pari tulevaa boomeria, jotka itkee vanhainkodissa kun kukaan ei tule käymään.