Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Nuorempana tuo naisten työt ja miesten työt tuli erityisesti esille mökillä. Lähdettiin välillä suurin toivein mökille miehen kanssa vanhempien ollessa siellä. Opittiin nopeasti, ettei kannata. Äitini käskytti minua naisten töihin ja miestä miesten töihin jatkuvasti niin, ettemme nähneet toisiamme päivisin käytännössä ollenkaan. Illalla vielä saunottiin naiset omalla ja miehet omalla vuorollaan, ja ruokapöydässä pidettiin yllä kahta eri keskustelua.
Ihmettelimme, miksi ei voi yhdessä tehdä asioita. Miksi miehen pitää mennä puutöihin ja minun sillä aikaa pestä perunoita, kun voisimme pestä yhdessä perunat ja sitten tehdä yhdessä myös puutyöt? Mutta ei käy.
Lopetimme sitten mökkeilyn vanhusten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ihan "kohderyhmää", itse olen syntynyt 90-luvulla, mutta tässä on paljon ollut viestejä, joiden kautta olen ymmärtänyt omaa äitiäni ja myös samaistun.
En tiedä miten suhtautua äitiini. Olen ollut aina jotenkin vastuussa hänen tunteistaan ja nyt aikuisena kaikki on mukavaa ja ollaan melko läheisiä, mutta mistään minun asioista ei voi puhua. Minulla oli esim. teininä vakavia mielenterveysongelmia ja todella omituinen ja traumaattinen seurustelusuhde. Jäin kaiken kanssa yksin, jos oli paha olla, henkisesti tai fyysisesti niin minulle huudettiin tai sitten ignorattiin. Tuntuu että en edes tiedä miltä minusta milloinkin tuntuu.
Äitini tavallaan "varasti" asiat minulta ja itki niitä muille kai huomiota kaipaillen. Itse en koskaan saanut näyttää tunteita kun olin "rääkyvä ämmä, huomionkipee!" Tuntui erityisen pahalta esimerkiksi se, että kerran äiti sanoi että minun koulukiusaamiseni jätti hänelle traumat "kun oli niin voimaton olo". En ymmärrä miten kun en hänelle asiasta voinut ilman huutoa kertoa, en koskaan kertonut!
Koen että lapsuus oli päällisinpuolin hyvä enkä ole katkera, mutta olen kyllä saanut terapiassa työstää sitä kotona opittua asiaa, että tytöt eivät saa olla iloisia eivätkä surullisia, eivät vihaisia, eivät yhtään näkyvillä, pitäisi vain olla. Ja olla sellainen kun käsketään, muuten miehet ei tykkää. Äitini lapsuudesta tiedän sen verran, että tiedän mistä tuo tulee.
Minulla alkoi murrosikä myös hyvin varhain, ja inhotti,kun asia käsiteltiin lähinnä pervoilla vitseillä ja "ompas sulle tullut isot tissit" jutuilla, ÄIDILTÄ. 10v jälkeen en saanut itkeä enkä olla muutenkaan pahalla tuulella edes hyvästä syystä, kun sitten soiteltiin ympäriinsä ja naureskeltiin "menkkailulle" . En ollut mikään kapinoija, olin kympin oppilas ja hyvätapainen. Kaikenlaista omien tunteiden näyttämistä seurasi äidiltä "noniin menkat alkanu näköjään taas!! teini!"
Äiti myös "unohti" viikkorahani eikä suostunut ostamaan minulle vaatteita enää muutakun kovan jankutuksen jälkeen ja silmienpyörittelyjen kera. Halvimmat mahdolliset, hän valitsi. Valinta tapahtui niin, että kaikki mitä valitsin oli liian kallista, äiti suuttui ja kävi sitten omin päin myöhemmin ostamassa samasta kaupasta saman hintaiset itselleen mieluiset vaatteet. Mieltymyksilläni ei ollut väliä. Tai ehkä oli näennäisesti. Äiti kysyi minkälaiset kengät haluat? Vastasin "mustat converset" ja hän joko kävi omin päin ostamassa jotkut pinkit ballerinat tai sitten vaan esitti ettei kuullut ja kysyi kysymyksen niin monta kertaa että sanoin ihan sama ja sitten kävi ostamassa mitä itse halusi. Rahasta meillä ei ollut pulaa koskaan. Muulloin kuin jos minä tarvitsin jotain.
Kasvoin jonkun ihmeellisen ajatuksen mukaan, naiset ei tee noin, naiset ei puhu noin, naiset ei naura noin. Mutta kun yritin olla naisellinen, tein senkin väärin ja "voi kuule et sä ole tollanen niinkun noi muut tytöt, noi muut kyllä voi mutta sä et". Oli toiset tytöt ja sitten minä. Minä olin huonompi.
Toisista naisista piti puhua koko ajan pahaa, heidän ulkonäköään piti ruotia.
Kaikki mikä on minua oli vain jotain pois pestävää, tunteet, mieltymykset, tavat, kaikki oli jitain minkä olla näkemättä. Paitsi naiseus. Oi, naiseus. Se oli kaikki mitä minä olin ja ainoastaan siitä piti puhua. Ja olin nainen väärin ihan sama miten olin.
Minulle on ollut vaikeaa ymmärtää ikäisiäni, tuntuu toisinaan että olen elänyt 70 luvulta asti.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin 90 luvun alussa syntynyt, äitini 60 luvulla.
Kun alkoi menkat niin kerroin äidille, kenellekään muulle en olisi uskaltanut kertoa. Äiti oli etukäteen kertonut mistä löytyy siteitä ja että ostetaan sitten lisää erilaisia vaihtoehtoja kun minulla menkat alkaa. Myös liivejä ostettiin yhdessä, tai muistaakseni tilattiin Anttilan postimyynnistä että sain kotona kokeilla.
Isoimmat konfliktit meillä edelleen tulee vanhoista sukupuolirooleista. Että suvun naisen pitää auttaa siivoamisessa ja juhlavalmisteluissa, olen joutunut mukaan kymmeniin sukulaisten juhliin aamuvarhain auttelemaan, veljeni ei koskaan. Veljeni taas on pitänyt sitten hoitaa puutöitä, lumenpudotukset katolta yms joita minä olen äidin mielestään täysin kykenemätön tekemään. Opin tekemään tulet ja lämmittämään ulkosaunan vasta kaksikymppisenä kun pyysin että ukki opettaa.
En suostu omia lapsia opettamaan tähän, vaan poikakin osallistuu siivoamiseen ja tyttö lumitöihin, tämä on äidille todella vaikea asia, edelleen pyytää vain tyttöä auttamaan keittiöön yms.
Nämä menee kyllä tosi paljon sen lapsuuden mukaan huomaamatta.
Mieheni lapsuuden kodissa isä teki yleensä ruuan, joten ihan huomaamatta, hän kokkailee omankin poikansa kanssa enemmän kuin tyttärensä. Samoin jos astianpesukone pitää tyhjentää, niin hän kutsuu aina poikansa, joka sitten marmattaa että tyhjensi viimeksikin, ja sitä edellisellä kerralla, jolloin tytär saakin tulla vuorostansa tyhjentämään :p
Toisaalta tyttären pitäisi katsoa aina pojan "perään", niin että tämä varmasti muistaa ottaa mukaan kaiken tarvittavan esim. Mieheni eikä hänen isänsä muista mitään, vaan miehen isää huolehtii miehen äiti, miehen poikaa miehen tytär, ja miestä? Heh, ei kukaan. Olen sanonut jo alusta asti että en ala huolehtimaan, eikä näin 5v myöshemmin mikään ole muuttunut, samalla tavalla unohtelee, eli oppimista ei ole tapahtunut :D
JA kyllä, lapsensa on tehnyt exän kanssa, minulla on omat aikuiset lapseni jo.
Hei ketjulaiset! Kokemuksenne kuulostavat omasta lapsuudesta todella tutuilta. Hyvin samanlaista settiä löytyy psykologi Lindsay Gibsonin kirjasta Adult children of emotionally immature parents. Löytyy mm. tuolta https://www.adlibris.com/fi/kirja/adult-children-of-emotionally-immatur… sekä useista kirjastoista ja äänikirjapalveluista (ainakin Audible ja Storytel, voi olla muuallakin). Suosittelen lämpimästi. Todella täsmällisiä ja osuvia luonnehdintoja ja ihan tilannekohtaisesti omasta elämästä löytyviä esimerkkejä. Kuin joku olisi tarkkaillut omaa perhettäni ja kirjoittanut kirjan siitä.
Ongelma on siis yleismaailmallinen ja näkynyt laajasti kirjoittavan psykologin potilasvastaanotolla. Kyse on vanhemmista, joilla ei ole kykyä olla aikuisia ja vanhempia vaan ovat jääneet emotionaalisesti lapsen tasolle paitsi että heiltä täysin puuttuu lapsen vaistonvaraisuus ja ilo. He tekevät maailmasta mustavalkoisen paikan, käyttäytyvät törkeästi ja rajattomasti ja odottavat silti arvostusta ja kunnioitusta itselleen. Nämä ihmiset eivät osaa vastata lapsen emotionaalisiin tarpeisiin eivätkä näe lasta sellaisena kuin hän todella on. He osaavat vain ottaa, eivät antaa.
Toinen kirja, josta löytyy paljon tämän ketjun kaltaista samastumispintaa ja asian pohdintaa, on Katriina Järvisen Kaikella kunnioituksella.
Noista kotitöistä tuli mieleeni se, että teininä sain aina tehtäväksi saunan lämmityksen mökillä, veden kantamiset kaivolta yms. Eli tein tätä tosi usein.
No, nykyisin en saa tehdä mitään saunaan liittyvää kun käyn vanhemmillani. Sauna on ulkosauna jossa ei suihkua vaan pestään / huuhdellaan vadissa olevalla vedellä. Aivan sama kombo kuin lapsuudessakin. Tekevät vedetkin valmiiksi "ettei tartte polttaa itteänsä". Näin siis viisikymppisenä en osaa, pysty enkä saa tehdä vanhempieni mielestä, kun mulla ei siihen taito riitä. Äiti katsoi hämmästyneenä kun kerran sanoin, että onpa kumma kun nuorena sain jatkuvasti hoitaa saunan lämmitykset, mut nyt yhtäkkiä en sitä osaakaan. Ei ollenkaan muistanut sellaista🙄. Mukavahan se on, että pääsee valmiiseen, mutta kun se ohjeistus jonka ennen saunaan menoa saa (ettei polta itteänsä ja mitkä vedet on missäkin, siis valmiit pesuvedet ja älä koske siihen kun siinä on kylmää vettä jne), on kuin olisin idiootti..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei ketjulaiset! Kokemuksenne kuulostavat omasta lapsuudesta todella tutuilta. Hyvin samanlaista settiä löytyy psykologi Lindsay Gibsonin kirjasta Adult children of emotionally immature parents. Löytyy mm. tuolta https://www.adlibris.com/fi/kirja/adult-children-of-emotionally-immatur… sekä useista kirjastoista ja äänikirjapalveluista (ainakin Audible ja Storytel, voi olla muuallakin). Suosittelen lämpimästi. Todella täsmällisiä ja osuvia luonnehdintoja ja ihan tilannekohtaisesti omasta elämästä löytyviä esimerkkejä. Kuin joku olisi tarkkaillut omaa perhettäni ja kirjoittanut kirjan siitä.
Ongelma on siis yleismaailmallinen ja näkynyt laajasti kirjoittavan psykologin potilasvastaanotolla. Kyse on vanhemmista, joilla ei ole kykyä olla aikuisia ja vanhempia vaan ovat jääneet emotionaalisesti lapsen tasolle paitsi että heiltä täysin puuttuu lapsen vaistonvaraisuus ja ilo. He tekevät maailmasta mustavalkoisen paikan, käyttäytyvät törkeästi ja rajattomasti ja odottavat silti arvostusta ja kunnioitusta itselleen. Nämä ihmiset eivät osaa vastata lapsen emotionaalisiin tarpeisiin eivätkä näe lasta sellaisena kuin hän todella on. He osaavat vain ottaa, eivät antaa.
Toinen kirja, josta löytyy paljon tämän ketjun kaltaista samastumispintaa ja asian pohdintaa, on Katriina Järvisen Kaikella kunnioituksella.
Kaikella kunnioituksella-kirjaa on suositeltu ketjussa aikaisemminkin, hyvä muistutus tosin, mieltä avartavasta teoksesta. Itse olen saanut Järvisen julkaisuista tukea ja oivalluksia, jotka ovat johdatteneet minua oikeisiin ratkaisuihin. Vertaistukea ja tietoa on saanut tästä ketjustakin valtaisasti ja merkittävästi, kiitos siitä teille kaikille.
Vierailija kirjoitti:
En ole ihan "kohderyhmää", itse olen syntynyt 90-luvulla, mutta tässä on paljon ollut viestejä, joiden kautta olen ymmärtänyt omaa äitiäni ja myös samaistun.
En tiedä miten suhtautua äitiini. Olen ollut aina jotenkin vastuussa hänen tunteistaan ja nyt aikuisena kaikki on mukavaa ja ollaan melko läheisiä, mutta mistään minun asioista ei voi puhua. Minulla oli esim. teininä vakavia mielenterveysongelmia ja todella omituinen ja traumaattinen seurustelusuhde. Jäin kaiken kanssa yksin, jos oli paha olla, henkisesti tai fyysisesti niin minulle huudettiin tai sitten ignorattiin. Tuntuu että en edes tiedä miltä minusta milloinkin tuntuu.
Äitini tavallaan "varasti" asiat minulta ja itki niitä muille kai huomiota kaipaillen. Itse en koskaan saanut näyttää tunteita kun olin "rääkyvä ämmä, huomionkipee!" Tuntui erityisen pahalta esimerkiksi se, että kerran äiti sanoi että minun koulukiusaamiseni jätti hänelle traumat "kun oli niin voimaton olo". En ymmärrä miten kun en hänelle asiasta voinut ilman huutoa kertoa, en koskaan kertonut!
Koen että lapsuus oli päällisinpuolin hyvä enkä ole katkera, mutta olen kyllä saanut terapiassa työstää sitä kotona opittua asiaa, että tytöt eivät saa olla iloisia eivätkä surullisia, eivät vihaisia, eivät yhtään näkyvillä, pitäisi vain olla. Ja olla sellainen kun käsketään, muuten miehet ei tykkää. Äitini lapsuudesta tiedän sen verran, että tiedän mistä tuo tulee.
Minulla alkoi murrosikä myös hyvin varhain, ja inhotti,kun asia käsiteltiin lähinnä pervoilla vitseillä ja "ompas sulle tullut isot tissit" jutuilla, ÄIDILTÄ. 10v jälkeen en saanut itkeä enkä olla muutenkaan pahalla tuulella edes hyvästä syystä, kun sitten soiteltiin ympäriinsä ja naureskeltiin "menkkailulle" . En ollut mikään kapinoija, olin kympin oppilas ja hyvätapainen. Kaikenlaista omien tunteiden näyttämistä seurasi äidiltä "noniin menkat alkanu näköjään taas!! teini!"
Äiti myös "unohti" viikkorahani eikä suostunut ostamaan minulle vaatteita enää muutakun kovan jankutuksen jälkeen ja silmienpyörittelyjen kera. Halvimmat mahdolliset, hän valitsi. Valinta tapahtui niin, että kaikki mitä valitsin oli liian kallista, äiti suuttui ja kävi sitten omin päin myöhemmin ostamassa samasta kaupasta saman hintaiset itselleen mieluiset vaatteet. Mieltymyksilläni ei ollut väliä. Tai ehkä oli näennäisesti. Äiti kysyi minkälaiset kengät haluat? Vastasin "mustat converset" ja hän joko kävi omin päin ostamassa jotkut pinkit ballerinat tai sitten vaan esitti ettei kuullut ja kysyi kysymyksen niin monta kertaa että sanoin ihan sama ja sitten kävi ostamassa mitä itse halusi. Rahasta meillä ei ollut pulaa koskaan. Muulloin kuin jos minä tarvitsin jotain.Kasvoin jonkun ihmeellisen ajatuksen mukaan, naiset ei tee noin, naiset ei puhu noin, naiset ei naura noin. Mutta kun yritin olla naisellinen, tein senkin väärin ja "voi kuule et sä ole tollanen niinkun noi muut tytöt, noi muut kyllä voi mutta sä et". Oli toiset tytöt ja sitten minä. Minä olin huonompi.
Toisista naisista piti puhua koko ajan pahaa, heidän ulkonäköään piti ruotia.Kaikki mikä on minua oli vain jotain pois pestävää, tunteet, mieltymykset, tavat, kaikki oli jitain minkä olla näkemättä. Paitsi naiseus. Oi, naiseus. Se oli kaikki mitä minä olin ja ainoastaan siitä piti puhua. Ja olin nainen väärin ihan sama miten olin.
Minulle on ollut vaikeaa ymmärtää ikäisiäni, tuntuu toisinaan että olen elänyt 70 luvulta asti.
Ikävä että olet joutunut kokemaan samaa lyttäystä kuin me aiempien sukupolvien naiset.
Minulla on 1990-luvulla syntynyt tytär ja hänen kanssaan olen tehnyt kaiken todella tietoisesti eri tavalla kuin oma äitini on tehnyt minun kanssani. En ole maailman paras äiti mutta sen olen pitänyt huolen että teen kaikkeni hänen parhaakseen ja osaan päästää lentämään omilla siivillään. Äitinä en pysty käsittämään sitä että haluaa omalle lapselle pahaa. Ja jos paha käytös kumpuaa opitusta tavasta kohdella tyttöjä tai omasta pelosta niin onhan jokaisella aivot ja tunteet niin että tietää tehneensä ja tekevänsä väärin.
Lisäksi oma äitini jatkaa yhä samaa laulua ja se jos mikä kertoo siitä että on tahallaan ilkeä ja paha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole ihan "kohderyhmää", itse olen syntynyt 90-luvulla, mutta tässä on paljon ollut viestejä, joiden kautta olen ymmärtänyt omaa äitiäni ja myös samaistun.
En tiedä miten suhtautua äitiini. Olen ollut aina jotenkin vastuussa hänen tunteistaan ja nyt aikuisena kaikki on mukavaa ja ollaan melko läheisiä, mutta mistään minun asioista ei voi puhua. Minulla oli esim. teininä vakavia mielenterveysongelmia ja todella omituinen ja traumaattinen seurustelusuhde. Jäin kaiken kanssa yksin, jos oli paha olla, henkisesti tai fyysisesti niin minulle huudettiin tai sitten ignorattiin. Tuntuu että en edes tiedä miltä minusta milloinkin tuntuu.
Äitini tavallaan "varasti" asiat minulta ja itki niitä muille kai huomiota kaipaillen. Itse en koskaan saanut näyttää tunteita kun olin "rääkyvä ämmä, huomionkipee!" Tuntui erityisen pahalta esimerkiksi se, että kerran äiti sanoi että minun koulukiusaamiseni jätti hänelle traumat "kun oli niin voimaton olo". En ymmärrä miten kun en hänelle asiasta voinut ilman huutoa kertoa, en koskaan kertonut!
Koen että lapsuus oli päällisinpuolin hyvä enkä ole katkera, mutta olen kyllä saanut terapiassa työstää sitä kotona opittua asiaa, että tytöt eivät saa olla iloisia eivätkä surullisia, eivät vihaisia, eivät yhtään näkyvillä, pitäisi vain olla. Ja olla sellainen kun käsketään, muuten miehet ei tykkää. Äitini lapsuudesta tiedän sen verran, että tiedän mistä tuo tulee.
Minulla alkoi murrosikä myös hyvin varhain, ja inhotti,kun asia käsiteltiin lähinnä pervoilla vitseillä ja "ompas sulle tullut isot tissit" jutuilla, ÄIDILTÄ. 10v jälkeen en saanut itkeä enkä olla muutenkaan pahalla tuulella edes hyvästä syystä, kun sitten soiteltiin ympäriinsä ja naureskeltiin "menkkailulle" . En ollut mikään kapinoija, olin kympin oppilas ja hyvätapainen. Kaikenlaista omien tunteiden näyttämistä seurasi äidiltä "noniin menkat alkanu näköjään taas!! teini!"
Äiti myös "unohti" viikkorahani eikä suostunut ostamaan minulle vaatteita enää muutakun kovan jankutuksen jälkeen ja silmienpyörittelyjen kera. Halvimmat mahdolliset, hän valitsi. Valinta tapahtui niin, että kaikki mitä valitsin oli liian kallista, äiti suuttui ja kävi sitten omin päin myöhemmin ostamassa samasta kaupasta saman hintaiset itselleen mieluiset vaatteet. Mieltymyksilläni ei ollut väliä. Tai ehkä oli näennäisesti. Äiti kysyi minkälaiset kengät haluat? Vastasin "mustat converset" ja hän joko kävi omin päin ostamassa jotkut pinkit ballerinat tai sitten vaan esitti ettei kuullut ja kysyi kysymyksen niin monta kertaa että sanoin ihan sama ja sitten kävi ostamassa mitä itse halusi. Rahasta meillä ei ollut pulaa koskaan. Muulloin kuin jos minä tarvitsin jotain.Kasvoin jonkun ihmeellisen ajatuksen mukaan, naiset ei tee noin, naiset ei puhu noin, naiset ei naura noin. Mutta kun yritin olla naisellinen, tein senkin väärin ja "voi kuule et sä ole tollanen niinkun noi muut tytöt, noi muut kyllä voi mutta sä et". Oli toiset tytöt ja sitten minä. Minä olin huonompi.
Toisista naisista piti puhua koko ajan pahaa, heidän ulkonäköään piti ruotia.Kaikki mikä on minua oli vain jotain pois pestävää, tunteet, mieltymykset, tavat, kaikki oli jitain minkä olla näkemättä. Paitsi naiseus. Oi, naiseus. Se oli kaikki mitä minä olin ja ainoastaan siitä piti puhua. Ja olin nainen väärin ihan sama miten olin.
Minulle on ollut vaikeaa ymmärtää ikäisiäni, tuntuu toisinaan että olen elänyt 70 luvulta asti.
Minäkin olen 90-luvulta. Äiti syntynyt -54. Oli kuin olisit kirjoittanut elämästäni! Jaan kanssasi tuon irrallisuuden tunteen meidän sukupolveemme. Olenkin aina tullut paremmin toimeen hieman vanhempien kanssa, ehkäpä juuri tästä syystä.
Kuukautisista opin vain koulussa, terveystiedontunnin ilmaisen sidepaketin jälkeen piti pärjätä vessapaperilla ja sieltä täältä varastetuilta siteillä. Kun äitini sai tietää alkaneista kuukautisistani, hän raivosi ja nolasi minut muun perheen edessä.
Vihamielinen suhtautuminen muihin naisiin oli myös meillä tapana. Ensimmäinen reaktio naiseen on aina negatiivinen arvostelu tai vahingoniloinen juoruilu. Mistä ihmeestä tämä johtuu? Minä ainakin miltein vähät välitän itselleni tuntemattomista ihmisistä, heidän seurustelusuhteensa tai mahdollisuutensa tässä elämässä eivät ole minulta mitään pois.
Ja jos oikeasti miettii, mitä absoluuttista pahaa tekee vaikka tämä tuntematon nainen, joka esittelee vartaloaan lehden kannessa? Miksi häntä pitäisi vihata, saati vielä jakaa tämä mielipiteensa kasvavien lastensa kanssa? Kukaan ei pakota lukemaan iltapäivälehtiä. En ole nähnyt hesarin kannessa näitä tyttöjä. Jokainen tehkööt siis valintansa.
Ei meidän naiseutemme ole tämän pervon ja pakkomielteisen Spede-sukupolven päätäntävallan alaisena. Toki mehän olemme jo miltein kolmikymppisinä parhaat päivämme heidän mielestään nähneet, mutta voimme sentään suojella nuorempiamme. Itse ainakin hanakasti puutun aina kun nään epäsopivaa käytöstä teinityttöjä kohtaan. Se että joku tälläinen iljetys minulle tästä syystä räyhäisikin (tai haukkuisi selän takana) on aika pieni hinta maksaa säästääkseen jonkun muun mahdollisilta elämänikäisiltä traumoilta. Kehorauhaa!
Lapsuuden kauhuja en mielellään muistele, syvät arvet (henkiset ja fyysiset) ei katoa mihinkään.
Äiti on kuollut mutta isä elää ja hän ei hyväksy ollenkaan aviomiestäni, hän kun pääosin meillä hoitaa kokkaamisen ja imuroinnin. Miten tommosen nynnyn voinkin ottaa miehekseni. No ehkä siksi että kohtelee minua niin hyvin, eikä tarvitse elää jatkuvassa väkivallan pelossa. Isää harmittaa, etten ottanut hänen kaltaistaan sikaniskaa joka jatkaisi hänen elämäntyötään joka on minun haukkuminen ja fyysisesti satuttaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulin etteivät nämä enää pahentuisi, olin väärässä.
Ilkeyden huipentumia monien esimerkkien vanhemmat. Itsekin hoksasin näistä lehtikuvien ihmisten arvosteluista tätä(kin) kotona kuulleeni. Ei saisi olla todellista!
Luin tätä ketjua illalla ennen nukahtamista ja näin painajaista, jossa tunnelma oli samanlainen kuin lapsuudessa. Pakottaminen asioihin, joita en halua tai jotka on vastenmielisiä, mutta joita äiti on saanut päähänsä haluta. Lähes kaikki ketjun asiat on tuttuja; pakkopianon soitto, pakkosyöminen ( myös jos oksentaa), samalla lihavaksi haukkuminen vaikka olin alipainoinen, pakkopukeminen kamaliin käytettyihin vaatteisiin. Itse ei saanut sanoa onko kylmä tai kuuma vaan äiti tiesi paleltaako. Palellutin pahasti varpaita ja sormia, kun en tarvinnut vielä lämpimiä kenkiä tai tumppuja- ja toisaalta joskus hiki valui pitkin päätä kun oli pakko käyttää lämpimällä turkisreuhkaa.
Siinä unessa olin mennyt kauneushoitolaan ja se muikkeli siellä oli keksinyt tatuoida huomaamatta yläselkäni ja inhoan tatuointeja ja olen lisäksi allerginen joillekin väriaineille. Tunnelma oli sama kuin lapsena: minun on pakko pitää asioista koska joku muu keksi, että ne on hienoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko teillä muilla jäänyt lapsuudesta - ja myös aikuisuuden aikaisesta vanhempien kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä - irrallinen, juureton ja ulkopuolinen olo?
Mulla on koko ajan ollut sellainen juureton olo, eli että en kuulu mihinkään, en ole osa mitään (sukua), mulla ei ole kotia missään, missään en tunne oloa kotoisaksi. On kuin olisi irrallinen ajelehtiva ajopuu.
Tätä yritin jotenkin ratkoa sillä että muutin useampaan kertaan. Siis toivoen että uusi kaupunki tuntuisi kodilta. Yksi muutoista oli jopa paluu lapsuuden paikkakunnalle, ja sielläkin oli ulkopuolinen olo.
Oma perhe vähän on nyt parantanut tätä tunnetta ja oloa. Mutta alan nyt ymmärtää vasta todella miten pahasti lapsuuden raju väkivalta, julma kaltoinkohtelu ja vanhempien ilkeys ovat minut rikkoneet sisäisesti.
Tuttuja teemoja, vaikka olen 80-luvun lapsi, äiti syntynyt 50-luvulla. Nyt 35-vuotiaana iskenyt päin kasvoja tämä käytös, kun on ollut oman hyvinvoinnin vuoksi pakko ottaa etäisyyttä. Jota tietenkin ryyditetty roimalla syyllistämisellä ja haukkumisella.
Kaikki tyypilliset kuviot, äiti on vain halunnut auttaa, olen itsekäs, tunteeton ja kiittämätön. Samalla lytäten kaikki saavutukseni mitättöminä. Kaksoissidosviestiminen on räikeää, samalla haukutaan siitä, ettei pärjää kuitenkaan ja toisaalta siitä, ettei mikään apu kelpaa... jos menee huonosti, kuormittaa se tietysti häntä kohtuuttomasti kun pitää huolehtia muiden asioista. Varmuudella diagnosoi minut psykopaatiksi oirekuvineen, "vaikka tämän sanominen saattaa nyt tuntua vähän pahalta". Kerroin, että minulle on tärkeää pitää vastedes rajani, tuli ivallisesti huutaen "mitkä ihmeen rajat, mitä on tämä puhe jostain rajoista aikuisella ihmisellä, en ole ikinä ylittänyt mitään" jne.
En ole pitänyt yhteyttä, soitti siis haukkuakseen taas. Kysyin, eikö ymmärrä, mistä minä tulen ajatuksineni ja tunteineni, huusi "persreiästä, sieltä sinä tulet!". Oikeasti huvittavaa lapsellisuudessaan, mutta myös surullista, koska tarkoituksena satuttaa ja haukkua. Omalla äidillä.
Lapsuudesta en viitsi edes alkaa, olisi pitkä tarina. Ja on näköjään pitkä tie. Nyt meni numero estoon, en pysty enää mitään tilanteelle tekemään, vaikka syyllisyyden tunteiden kanssa on vielä tekemistä, hän kun on onnistunut karkoittamaan kaikki muutkin ympäriltään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksi ohis, mutta jos laittaa numeron estoon niin miten se sille soittajalle ”näkyy”? Jos siis narsistivanhempi yrittää soittaa ja olen estänyt numeron, tuuttaako se hänelle varattua, vai tuleeko tiedote ”numeroon ei saa juuri nyt yhteyttä”? Eli siis miten se toinen huomaa että olen estänyt sen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahtavaa, kuinka moni on uhmannut vanhempia uravalinnoissa. Minutkin aivopestiin ja mitätöitiin yliopistohaaveista, enkä tohtinut hakeutua, kun tukea ei annettu. Olen katunut sitä koko ikäni, vaikka kohtuudella menestynytkin.
Kysymykseen vanhempien uhmaamisesta, niin kyllä olen noussut vastaan ja antanut potut pottuina. Paitsi, etten koskaan ole lyönyt tai pahoinpidellyt. Huutanut, haukkunut ja ulvonut samoilla sanoilla turhautumisen ulos, kuin mitä heiltä, varsinkin äidiltä saanut osakseni. Olen kokenut itseni hirviöksi vanhalle naiselle kiljuessani, mutta jotenkin tuntunut, että joskus se suu on avattava, että mullakin on joku oikeus suhteessa heihin, eikä vain ikuinen velvollisuus olla hyvä ja nöyrä palvelija, - varsinkin kun nyt tuo rooli on korostuneesti tarjolla.
Oikeaan osoitteeseen meni avautumisesi. Parempi niin, kuin että olisit pitänyt edelleen kaiken kiltisti sisälläsi ja lopulta projisoinut tunteitasi lapsiisi, kuten jotkut vanhemmat surkeasti tekevät.
Tätä minäkin ihmettelen eli ollaan itse oltu täysin p”ska vanhempi ja sitten odotetaan kunnioitusta! Äitini ei muista yhtään puheitaan vaikka suolsi suustaan vaikka mitä.
Nyt esiintyy äiti-Teresana - kukaan ei uskoisi millainen hän oli äitinä.
Minä meinasin ojaan ajaa kun äitini huokaili autossani ”kuinka hienoja aikoja ne oli kun te olitte pieniä, olisi ollut ihanaa jos lapsia olisi ollut enemmän kuin kaksi. Minä niin nautin teidän kanssa puuhailemisesta ja olemisesta. Ehkä olisi pitänyt adoptoida...”
Jumaliste, ne ajat kun me olimme pieniä olivat pelkkää ”älä koske siihen, nyt syöt sen ruokasi tai oksennat ja syöt, mene huoneeseesi, läimäys, laita se takaisin, ole hiljaa, nyt jos et tottele kerron isälle kun tulee töistä ja tiedät mitä se tarkoittaa, mitä minä olen tehnyt että tuollaiset kakarat ristikseni sain, läimäys, älä koske siihen, nyt syöt sen ruokasi tai oksennat ja syöt, ole hiljaa, tottele tai muuten, kenelläkään muulla ei ole näin kauheita kakaroita kuin minulla, ole hiljaa, läimäys, älä koske siihen...”
Äiti muistaa kuinka me leivoimme ennen joulua pipareita. Joo, hän leipoi ja me lapset katselimme. Mihinkään ei saanut koskea. Äiti muistaa kuinka teimme lumilinnoja pihalla. Joo, me lapset teimme ja hän vilkaisi ikkunasta kun aikamme olimme karjuneet äitiä ikkunaan. Äiti muistaa kuinka meillä aina kannustettiin koulunkäyntiin ja opiskeluun. Joo, sanottiin että valitse joku helppo linja amiksesta, ne on muiden lapset joista voi tullakin jotain. Ja niin edelleen. En muista äitini halanneen minua ikinä. Halauksia tai lämpimiä kosketuksia ei muista myöskään sisarukseni.
Kerran juttelin serkulleni lapsuudestani. Hän oli aivan ällistynyt kahdesta asiasta. Siitä että oli aina kuvitellut äitini olleen hyvä ja lämmin äiti. Sekä siitä, kuinka samanlaisen lapsuuden hän oli elänyt äitini siskon lapsena. Minä aina hieman kadehdin serkkuani koska päälle päin näytti ettei hänen äitinsä ole yhtään sellainen kuin siskonsa, siis minun äitini. Vähänpä tiesin.
Vierailija kirjoitti:
Tuttuja teemoja, vaikka olen 80-luvun lapsi, äiti syntynyt 50-luvulla. Nyt 35-vuotiaana iskenyt päin kasvoja tämä käytös, kun on ollut oman hyvinvoinnin vuoksi pakko ottaa etäisyyttä. Jota tietenkin ryyditetty roimalla syyllistämisellä ja haukkumisella.
Kaikki tyypilliset kuviot, äiti on vain halunnut auttaa, olen itsekäs, tunteeton ja kiittämätön. Samalla lytäten kaikki saavutukseni mitättöminä. Kaksoissidosviestiminen on räikeää, samalla haukutaan siitä, ettei pärjää kuitenkaan ja toisaalta siitä, ettei mikään apu kelpaa... jos menee huonosti, kuormittaa se tietysti häntä kohtuuttomasti kun pitää huolehtia muiden asioista. Varmuudella diagnosoi minut psykopaatiksi oirekuvineen, "vaikka tämän sanominen saattaa nyt tuntua vähän pahalta". Kerroin, että minulle on tärkeää pitää vastedes rajani, tuli ivallisesti huutaen "mitkä ihmeen rajat, mitä on tämä puhe jostain rajoista aikuisella ihmisellä, en ole ikinä ylittänyt mitään" jne.
En ole pitänyt yhteyttä, soitti siis haukkuakseen taas. Kysyin, eikö ymmärrä, mistä minä tulen ajatuksineni ja tunteineni, huusi "persreiästä, sieltä sinä tulet!". Oikeasti huvittavaa lapsellisuudessaan, mutta myös surullista, koska tarkoituksena satuttaa ja haukkua. Omalla äidillä.
Lapsuudesta en viitsi edes alkaa, olisi pitkä tarina. Ja on näköjään pitkä tie. Nyt meni numero estoon, en pysty enää mitään tilanteelle tekemään, vaikka syyllisyyden tunteiden kanssa on vielä tekemistä, hän kun on onnistunut karkoittamaan kaikki muutkin ympäriltään.
Kirjoita lapsuudestasi tänne vaan. Vaikka pätkissä. Mahdollisesti auttaa sinua keventämään oloasi, mutta auttaa ainakin minua ja mahdollisesti muita samoja asioita kokeneita. Itseäni tämä ketju on auttanut enemmän kuin terapia. Tätä ketjua voi lukea ja asioita pohdiskella kun itselle sopii, se on hyvin tärkeää.
Iltapäivälehdet nappaavat juttuideoita palstalta vähän väliä, miksi näin merkittävä aihe ei ole päätynyt otsikoihin?!? Syytä olisi vielä kun kyseiset äidit ovat elossa.
Vierailija kirjoitti:
Vastaan aloitusviestiin (en jaksanut pitkää ketjua lukea läpi).
Äitini on syntynyt 60-luvulla ja hänen äitinsä 20-luvulla. Itse olen syntynyt 90-luvun alussa.
Monia asioita tunnistin tuosta.
Jouduin kasvamaan naiseksi melko yksin. Äidin jostakin kommentista olin ymmärtänyt että menkat ovat nolo juttu. (Hän kertoi että ei uskaltanut sanoa melkkojen alkamisesta äidilleen vaan sisko lähetti postissa siteitä). Siksi en uskaltanut niistä uskaltanut kertoa. Piti käyttää vuosia niitä siteitä mitä äidillä sattui kaapissa olemaan. Lukioiässä aloin ostaa omilla rahoilla kunnollisia.Ekat rintsikat sain joululahjaksi. Ilmeisesti näin siksi että äiti vältti näin asiasta puhumisen. Ja niitä tosiaan pyykkäsin ja korjailin kunnes lopulta kehtasin lähteä naapurikaupunkiin salaa ostamaan rintsikoita.
Tässä joitakin esimerkkejä siitä miten häpeä siirtyy sukupolvelta toiselle.
Minulla on ollut kova työ oppia pois naiseuteen liittyvästä häpeästä. Ja äitini kehtasi hetki sitten miniälleen kehuskella että "Meiän perheessä voi puhua ihan avoimesti menkoista".
Tällaisen lisäksi paljon paljon muutakin.
Mm. työn ja uurastamisen ihannointi (marttyriasenne) sekä "laiskojen" halveksiminen
Ehkä äitisi on lukenut tätä ketjua ja päättänyt että vapautetaan nyt menkkapuhe.
Ja ollaan muka niin kuin aina olisi ollut näin. Vähän liian tuttua omista kotioloista, kun mistään ei oikeasti voinut puhua.
Meillä äitini (vm -49) ’tiesi’ mikä on hyvä ammatti minulle (vm -75) aikuisena ja sain jo yläasteelta alkaen kuulla mikä minusta pitäisi tulla.
Minusta piti kuulemma tulla puheterapeutti (koska niistä on pulaa ) tai pianon soiton opettaja ( se on hyvä ammatti perheenäideille , koska lasta ei tarvitse laittaa päivähoitoon, koska mies tekee päivävuoroa ja minä sitten opetan musiikkiopistolla iltaisin ). Myös esikoulun tai kielten opettaja olisi ollut kuulemma hyvä ammatti, koska pitkien lomien vuoksi nämä ammatit sopivat perheenäidille.
Ei ollut minulla samat ajatukset äidin kanssa. Minusta tuli tietotekniikan diplomi-insinööri, olen tehnyt työurani pörssiyhtiöiden keskijohdossa. Eli äidin näkökulmasta aivan väärä työ naiselle ja varsinkin lapsiperheen äidille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuja teemoja, vaikka olen 80-luvun lapsi, äiti syntynyt 50-luvulla. Nyt 35-vuotiaana iskenyt päin kasvoja tämä käytös, kun on ollut oman hyvinvoinnin vuoksi pakko ottaa etäisyyttä. Jota tietenkin ryyditetty roimalla syyllistämisellä ja haukkumisella.
Kaikki tyypilliset kuviot, äiti on vain halunnut auttaa, olen itsekäs, tunteeton ja kiittämätön. Samalla lytäten kaikki saavutukseni mitättöminä. Kaksoissidosviestiminen on räikeää, samalla haukutaan siitä, ettei pärjää kuitenkaan ja toisaalta siitä, ettei mikään apu kelpaa... jos menee huonosti, kuormittaa se tietysti häntä kohtuuttomasti kun pitää huolehtia muiden asioista. Varmuudella diagnosoi minut psykopaatiksi oirekuvineen, "vaikka tämän sanominen saattaa nyt tuntua vähän pahalta". Kerroin, että minulle on tärkeää pitää vastedes rajani, tuli ivallisesti huutaen "mitkä ihmeen rajat, mitä on tämä puhe jostain rajoista aikuisella ihmisellä, en ole ikinä ylittänyt mitään" jne.
En ole pitänyt yhteyttä, soitti siis haukkuakseen taas. Kysyin, eikö ymmärrä, mistä minä tulen ajatuksineni ja tunteineni, huusi "persreiästä, sieltä sinä tulet!". Oikeasti huvittavaa lapsellisuudessaan, mutta myös surullista, koska tarkoituksena satuttaa ja haukkua. Omalla äidillä.
Lapsuudesta en viitsi edes alkaa, olisi pitkä tarina. Ja on näköjään pitkä tie. Nyt meni numero estoon, en pysty enää mitään tilanteelle tekemään, vaikka syyllisyyden tunteiden kanssa on vielä tekemistä, hän kun on onnistunut karkoittamaan kaikki muutkin ympäriltään.
Kirjoita lapsuudestasi tänne vaan. Vaikka pätkissä. Mahdollisesti auttaa sinua keventämään oloasi, mutta auttaa ainakin minua ja mahdollisesti muita samoja asioita kokeneita. Itseäni tämä ketju on auttanut enemmän kuin terapia. Tätä ketjua voi lukea ja asioita pohdiskella kun itselle sopii, se on hyvin tärkeää.
Iltapäivälehdet nappaavat juttuideoita palstalta vähän väliä, miksi näin merkittävä aihe ei ole päätynyt otsikoihin?!? Syytä olisi vielä kun kyseiset äidit ovat elossa.
Monia täälläkin toistuneita teemoja. Ulkonäön arvosteleminen, liian paksut pohkeet (ei kannata hameita käyttää), mutta liian laiha samalla ja hänellä isommat tissit iässäni jne. Vanhempien ero johtui siitä, ettei isäni jaksanut katsella minua. Isäni rankka mustamaalaus myöhemmin ja nyt minun väheksyntä hänen kanssaan yhteyksissä olemisesta (olen tyhmä ja vietävissä).
Miehet haluavat minusta vain sitä yhtä, on kumppanin puolella silloin kuin ei hauku heitä (en osaa valita hyvin). Ystäväni teeskentelevät pitävänsä minusta, eivät kehtaa sanoa asioiden oikeaa laitaa. Oikeasti olen mahdoton. Lahjaksi saamani tavarat on otettu pois, enkö muista että hän ne osti ja ottaa nyt takaisin, etenkin jos ovat arvokkaita. Valehtelu ja asioiden kääntäminen päälaelleen (muistat väärin, ei ole tapahtunut). Tuttua tuo itselle hankitaan laatua, muille ei. Koska itse syö töissä eikä ole nälkä, ei lapsetkaan tarvitse mitään välipalaa. Kaikesta varoittelu, kaikessa neuvominen. Suuttuminen jos ei "kehotuksia" noudateta ja täten nimittelyn ja mitätöinnin oikeuttaminen. Virheistä muistutellaan. Masennus tekosyy, ei hän ole koskaan ollut masentunut vaikka vaikeaa on ollut. Terapiassa kerron vain valheita hänestä, vaikka syy on minussa. Väkivalta, jonka näkyvistä merkeistä valehdellaan muille ja perusteluna "ihan normaali reaktio, oikeasti olisi pitänyt murskata kallosi seinään". Ei olisi tietysti pitänyt syntyäkään. Katuu että teki lapsia, jotka epäkiitollisia. Marttyyrius, revin hänen kehonsa piloille syntyessäni ja olin jo syntyessäni paha jne. jne. Huoh.
Joo on naisten ja miesten työt. Tyttöjen ja naisten pitäisi osata ihan syntymässä tulleina taitoina kodinhoito ja siivous ja poikien ja miesten passaus ja pojilta ja miehiltä sitä ei voi vaatia, mitä he nyt semmoisia tekisi? Tytöt ja naiset on alamaisia ja mitä sitten jos juhlissa aika menee siis toisten juhlissa juhlamekossa keittiösså astioita pestessä! Voihan sitten kun 'juhlakansa' on lähtenyt syödä mitä on jäänyt eli mikä ongelma?
Olen ollut sukujuhlissa kutsuttuna eli en järjestänyt juhlia mitenkään ja sain kuulla vanhoilta sukulaisniehiltä v..tuilua siitä että naiset ne vaan istuu.
Anoppi oikein retosteli aikanaan sillä että hän on opettanut tytöt tekemään kotihommia ja ruokaa mutta ei poikaa! No olin sen kyllä huomannut ja tuli melkein ero ennenkuin anopin poika eli mieheni tajusi että kyllä ne kaikki kotityöt kuuluu kaikille kotona asuville ja eläville. Eli oman lapsen paras ei ollut mielessä vaan piti pitää kiinni typerästä naisten työt jutusta.
Oma poikamme on 10- vuotiaasta asti niinkuin siskonsakin siivonnut oman huoneensa alusta loppuun ja vaihtanut lakanat yms. Äitini mielestä tämä ei ole oikein eli että poika siivoaa itse huoneensa.
Meillä oli kotona listat kotitöistä ja vuorot. Jännä vaan että veljet ei koskaan tehneet vuorollaan mitään ei edes niitä ns miesten töitä esim lumenkolausta vaan me tytöt tehtiin ne suoraan tai sitten huutojen kera.
Kuinka paljon keinotekoiset naisten työt miesten työt aiheuttaa turhaa epäsopua ja eroja parisuhteissa.