Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen; te joita lapsena pieksettiin, oletteko aikuisena uskaltaneet nostaa jostain kunnon riitaa pelkäämättä enää sitä pieksäjää? Tuli vaan mieleen tuosta ”aikuisena isä läimäytteli” tjsp, että esim minä ja sisarukset selvästi isän kanssa vältellään riitaisia aiheita, varotaan suututtamasta isää, pehmennellään ja loivennellaan tilannetta jos näyttää että alkaa hermostumaan ja niin edelleen. Tajusin juuri että itse asiassa me eräällä tapaa pelätään, ja vieläpä aiheesta. Jos isälle raivostuisi ja jotenkin huutaisi, olen melko varma että isällä vanhat mallit nousisi pintaan ja laittaisi uhmakkaat lapsensa kuriin. On edelleen fyysisesti voimakas vaikka on 71v iältään.
?
Voi, monestikin, ja se on ollut vapauttavaa. Mutta eihän mitään niistä ikävistä asioista oikeasti tapahtunut, nehän olivat kaikki minun päässäni.
Viimeksi kun nähtiin, jostakin isäni johti mieleensä, että minäkin halusin pienenä lapsena leikkiä jotain linnunpoikasta. Kysyi sitten minulta, että muistanko mikä linnunpoika minä olin. Vastasin yhtään ajattelematta ja täysin refleksinomaisesti, että en muista muuta kuin että minua usein kutsuttiin käenpoikaseksi. Isäni jatkoi siihen edelleen täysin refleksinomaisesti että siitä ei nyt ollut kyse, tämä muisto sijoittuu aikaan jolloin et vielä ollut lihava.
Vierailija kirjoitti:
Tähän kaikkeen on yksinkertainen selitys ja se on nimeltään sota. 70-luvulla syntyneiden äidit ovat olleet lapsia 40-luvulla. Elämä on ollut hirvittävän ankaraa, pulaa kaikesta, jatkuva pelko, miten koko maalle käy. Miehet rintamalla tai jos sieltä jo kotiutuneina, haavoilla paljon syvemmin tavoin kuin luodinreikä pohkeessa.
Elämää siihen aikaan on vaikea kuvitella, varsinkaan kun siitä eivät sen ajan ihmiset mielellään puhu. Tämä koronakriisi antaa jotain pientä viitettä, mitä se on, kun kaikki perusturvallisuus järkkyy. Mutta tämä on pientä siihen, mitä 40-luvulla syntyneiden lasten äidit siihen aikaan kävivät läpi. Vääjämättä se on siirtynyt sukupolvissa eteenpäin. Ankaruus, minkäänlaisten omien tarpeiden ilmaisun halveksunta, jatkuvan työn merkityksen korostaminen. Ja ikävä kyllä, jos ihan mennään niille mielen alueille, joista ei saa puhua, myös kateus omia lapsia kohtaan, jotka pääsevät niin paljon helpommalla.
En tiedä, onko hyvä idea mutta ehkä olisi hyvä jututtaa näitä 40-luvulla syntyneitä äitejä ja isoäitejä. Ehkä kasvaisi molemminpuolinen ymmärrys toisen ankaruuteen ja toisen ns. helppoon elämään, kun ankaruus ei ole enää tarpeen.
Voi kun olisikin ihanaa, kun voisi uskoa ja ajatella noin. Mutta minua on kyllä pahoinpidelty osin siksi että on oma elämä huonosti, osaksi siksi että se on kivaa ja hauskaa. Tiedän totuutena, että isäni on omilla laiminlyönneillään aiheuttanut työssään ihmisen kuoleman. Asia ei ole vaivannut häntä koskaan tippaakaan, oma vika kun oli alkanut vaikeaksi niin siitäs sai. Edelleen isäni on vakaasti sitä mieltä, että läskeille pitäisi laittaa naru kaulaan ja juoksuttaa heitä auton perässä niin kauan että laihtuvat ja oppivat olemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän kaikkeen on yksinkertainen selitys ja se on nimeltään sota. 70-luvulla syntyneiden äidit ovat olleet lapsia 40-luvulla. Elämä on ollut hirvittävän ankaraa, pulaa kaikesta, jatkuva pelko, miten koko maalle käy. Miehet rintamalla tai jos sieltä jo kotiutuneina, haavoilla paljon syvemmin tavoin kuin luodinreikä pohkeessa.
Elämää siihen aikaan on vaikea kuvitella, varsinkaan kun siitä eivät sen ajan ihmiset mielellään puhu. Tämä koronakriisi antaa jotain pientä viitettä, mitä se on, kun kaikki perusturvallisuus järkkyy. Mutta tämä on pientä siihen, mitä 40-luvulla syntyneiden lasten äidit siihen aikaan kävivät läpi. Vääjämättä se on siirtynyt sukupolvissa eteenpäin. Ankaruus, minkäänlaisten omien tarpeiden ilmaisun halveksunta, jatkuvan työn merkityksen korostaminen. Ja ikävä kyllä, jos ihan mennään niille mielen alueille, joista ei saa puhua, myös kateus omia lapsia kohtaan, jotka pääsevät niin paljon helpommalla.
En tiedä, onko hyvä idea mutta ehkä olisi hyvä jututtaa näitä 40-luvulla syntyneitä äitejä ja isoäitejä. Ehkä kasvaisi molemminpuolinen ymmärrys toisen ankaruuteen ja toisen ns. helppoon elämään, kun ankaruus ei ole enää tarpeen.
Voi kun olisikin ihanaa, kun voisi uskoa ja ajatella noin. Mutta minua on kyllä pahoinpidelty osin siksi että on oma elämä huonosti, osaksi siksi että se on kivaa ja hauskaa. Tiedän totuutena, että isäni on omilla laiminlyönneillään aiheuttanut työssään ihmisen kuoleman. Asia ei ole vaivannut häntä koskaan tippaakaan, oma vika kun oli alkanut vaikeaksi niin siitäs sai. Edelleen isäni on vakaasti sitä mieltä, että läskeille pitäisi laittaa naru kaulaan ja juoksuttaa heitä auton perässä niin kauan että laihtuvat ja oppivat olemaan.
Kerran lapsena pääsin lääkäriin ja röntgenkuvaan. Röntgenkuvassa löytyi lukuisia vanhoja, itsekseen paeantuneita luunmurtumia. Sain sitten siitä hyvästä taas samana päivänä muutaman lyönnin lisää, sillä olinhan pilannut luustoni syömällä epäterveellisesti.
Monta kertaa olen tähän ketjuun kirjoittanut ja kertonut vaikeahkosta äidistäni. Mutta aina välillä minulla tulee sellainen sääli häntä kohtaan, ei se hänen elämänsä ole helpoimmasta päästä ollut. Nyt on jäänyt hiljattain leskeksi, on varmaan aika yksinäinen ja on sairauksia jotka pelottavat ja huolestuttavat. En vain kuitenkaan osaa lopettaa sitä vuosikymmenien etäisyyttä välillämme. Eikä hänkään tunnu yrittävän. Hirvittävän ristiriitaista, kuitenkin hänessä on ollut hyvääkin, ei voi sanoa että oma lapsuuteni olisi huono ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä tuo kouluttautuminen on ollut myös tosi hankalaa vanhemmille. Eivät tukeneet yhtään lukiota eikä yliopisto-opintoja. Heidän mukaansa olen ’työtön’, tosiasiassa jo pitkään hyvässä virassa. Lastenvaatteet ’on luultavasti varastettu jostain’, ja talo maksettu ’huumekaupoilla’. Nuo huume-epäilyt tuli aikoinaan kun maksoin opintoni itse, tylsää kyllä, siivoamalla. Mahtaa jollain kaukaisilla sukulaisilla olla erikoinen käsitys elämästäni äidin juttujen perusteella.
En ole juuri tekemisissä ja lapsiani he ei tapaa, en halua mollausta, lyttäystä ja ilkeilyä monessa sukupolvessa.
Ei hitto! Mun vanhemmilla on tuo sama, eli talo on ”varmaan ostettu huumerahoilla”, eivät vaan voi vanhemmat myöntää että olen hyvissä töissä ja tienaan kohtalaisesti. Olen tekn.lis ja R&D päällikkö, ja vanhemmat puhuu muille (suku, naapurit jne) että olen toimistossa joku kahvinkeittäjä, ja autan miesinsinöörejä. Eivät myöskään tyhmyyttään tajua tutkintoani, ovat siis sitä mieltä että ne miesinsinöörit on mua koulutetumpia ja pätevämpiä. Eivät tajua tai halua tajuta, että olen monen insinöörin esimies ja alallani arvostettu osaamisestani.
Naurattaisi jos ei itkettäisi - niin samanlaisia on monissa perheissä vallankäytön, mitätöinnin ja vähättelyn välineet.Noista asunnoista vielä sen verran: vanhemmat ilmoittivat jo hyvin aikaisin (lukiossa) että emme sitten takaa lainaa, tai auta yhtään mitenkään opinnoissa tai elämässä eli omillasi sitten olet. Samalla kuitenkin ilkkuivat miten vuokra-asujat on tyhmiä. Olivat onnessaan kun mulla ei ollut tietenkään vuosiin varaa ostaa omaa asuntoa vaan asuin opiskeluajan ja vielä joitain vuosia sen jälkeenkin vuokralla omarahoitusosuutta säästäen. Nämä vuodet vuokralla oli heille riemua, kun ilkkuivat miten typerä olen kun maksan toisten pussiin vuokraa, laskivat oikein miten paljon vuodessa menetän rahaa, muistuttivat että alhaiset sosiaaliluokat asui vuokralla. Eivät siis halunneetkaan että ostaisin oman eivätkä vahingossakaan olisi auttaneet takaamalla - tarkoitus oli pitääkin mut vuokralla jolloin voisivat harjoittaa vallankäyttöään ja alistaa ja nöyryyttää asiasta.
Ahkeralla työllä ja säästämisellä kun sain ekan asuntoni, ilkkuivat että varmaan halvalla ostit purkukuntoisen homepommin. Sittemmin kaikki asunnot on haukuttu, ja viimeisin uusi rakennutettu omakotitalo on siis ”huumerahoilla maksettu” koska enhän nyt missään kahvinkeittäjän hommassa voi asuntolainaa saada.Nää tavallaan naurattaa auki kirjoitettuna, mutta saa sitten vakavoitumaan ja miettimään, että mikä h*lvetti ihmistä riivaa kun kaikin tavoin, tieten tahtoen, halua olla lapselleen... siis pahansuopa. Pahansuopa on paras sana kuvaamaan tätä kaikkea.
Juu, tahallista pahansuopuutta. Sitä voi vaan ihmetellä.
Se pahansuopausuus, ja kateus, ilmenee kyllä muihinkin kuin omaan lapseen kohdistettuna, esim. sukulaisiin. Erityisen pahaa on kun vanhempi kehittelee valheita toisesta tarkoituksenaan saada muut syrjimään kohdetta. Valhe on jotain sellaista, mitä kukaan ei kehtaa kyseenalaistaa kysymällä uhrilta asian totuudenperää. Kuten edellisen kirjoittajan kohdalla, tuskin kukaan menee kysymään että millaista huumekauppaa hän on harrastellut. Kaikki vaan karttavat hiljaa uhria, eikä kukaan mene kylään uuteen omakotitaloon. Olen oppinut, etten koskaan enää kuuntele juoruajan jorinoita, jos niissä on hitustakaan vivahdetta toisen ihmisen vähättelyä, nälvintää, outoja tarinoita tai tarkoitusperää saada kuulija karttamaan juoruajan kohdetta.
Mahtavaa, kuinka moni on uhmannut vanhempia uravalinnoissa. Minutkin aivopestiin ja mitätöitiin yliopistohaaveista, enkä tohtinut hakeutua, kun tukea ei annettu. Olen katunut sitä koko ikäni, vaikka kohtuudella menestynytkin.
Kysymykseen vanhempien uhmaamisesta, niin kyllä olen noussut vastaan ja antanut potut pottuina. Paitsi, etten koskaan ole lyönyt tai pahoinpidellyt. Huutanut, haukkunut ja ulvonut samoilla sanoilla turhautumisen ulos, kuin mitä heiltä, varsinkin äidiltä saanut osakseni. Olen kokenut itseni hirviöksi vanhalle naiselle kiljuessani, mutta jotenkin tuntunut, että joskus se suu on avattava, että mullakin on joku oikeus suhteessa heihin, eikä vain ikuinen velvollisuus olla hyvä ja nöyrä palvelija, - varsinkin kun nyt tuo rooli on korostuneesti tarjolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä tuo kouluttautuminen on ollut myös tosi hankalaa vanhemmille. Eivät tukeneet yhtään lukiota eikä yliopisto-opintoja. Heidän mukaansa olen ’työtön’, tosiasiassa jo pitkään hyvässä virassa. Lastenvaatteet ’on luultavasti varastettu jostain’, ja talo maksettu ’huumekaupoilla’. Nuo huume-epäilyt tuli aikoinaan kun maksoin opintoni itse, tylsää kyllä, siivoamalla. Mahtaa jollain kaukaisilla sukulaisilla olla erikoinen käsitys elämästäni äidin juttujen perusteella.
En ole juuri tekemisissä ja lapsiani he ei tapaa, en halua mollausta, lyttäystä ja ilkeilyä monessa sukupolvessa.
Ei hitto! Mun vanhemmilla on tuo sama, eli talo on ”varmaan ostettu huumerahoilla”, eivät vaan voi vanhemmat myöntää että olen hyvissä töissä ja tienaan kohtalaisesti. Olen tekn.lis ja R&D päällikkö, ja vanhemmat puhuu muille (suku, naapurit jne) että olen toimistossa joku kahvinkeittäjä, ja autan miesinsinöörejä. Eivät myöskään tyhmyyttään tajua tutkintoani, ovat siis sitä mieltä että ne miesinsinöörit on mua koulutetumpia ja pätevämpiä. Eivät tajua tai halua tajuta, että olen monen insinöörin esimies ja alallani arvostettu osaamisestani.
Naurattaisi jos ei itkettäisi - niin samanlaisia on monissa perheissä vallankäytön, mitätöinnin ja vähättelyn välineet.Noista asunnoista vielä sen verran: vanhemmat ilmoittivat jo hyvin aikaisin (lukiossa) että emme sitten takaa lainaa, tai auta yhtään mitenkään opinnoissa tai elämässä eli omillasi sitten olet. Samalla kuitenkin ilkkuivat miten vuokra-asujat on tyhmiä. Olivat onnessaan kun mulla ei ollut tietenkään vuosiin varaa ostaa omaa asuntoa vaan asuin opiskeluajan ja vielä joitain vuosia sen jälkeenkin vuokralla omarahoitusosuutta säästäen. Nämä vuodet vuokralla oli heille riemua, kun ilkkuivat miten typerä olen kun maksan toisten pussiin vuokraa, laskivat oikein miten paljon vuodessa menetän rahaa, muistuttivat että alhaiset sosiaaliluokat asui vuokralla. Eivät siis halunneetkaan että ostaisin oman eivätkä vahingossakaan olisi auttaneet takaamalla - tarkoitus oli pitääkin mut vuokralla jolloin voisivat harjoittaa vallankäyttöään ja alistaa ja nöyryyttää asiasta.
Ahkeralla työllä ja säästämisellä kun sain ekan asuntoni, ilkkuivat että varmaan halvalla ostit purkukuntoisen homepommin. Sittemmin kaikki asunnot on haukuttu, ja viimeisin uusi rakennutettu omakotitalo on siis ”huumerahoilla maksettu” koska enhän nyt missään kahvinkeittäjän hommassa voi asuntolainaa saada.Nää tavallaan naurattaa auki kirjoitettuna, mutta saa sitten vakavoitumaan ja miettimään, että mikä h*lvetti ihmistä riivaa kun kaikin tavoin, tieten tahtoen, halua olla lapselleen... siis pahansuopa. Pahansuopa on paras sana kuvaamaan tätä kaikkea.
Juu, tahallista pahansuopuutta. Sitä voi vaan ihmetellä.
Se pahansuopausuus, ja kateus, ilmenee kyllä muihinkin kuin omaan lapseen kohdistettuna, esim. sukulaisiin. Erityisen pahaa on kun vanhempi kehittelee valheita toisesta tarkoituksenaan saada muut syrjimään kohdetta. Valhe on jotain sellaista, mitä kukaan ei kehtaa kyseenalaistaa kysymällä uhrilta asian totuudenperää. Kuten edellisen kirjoittajan kohdalla, tuskin kukaan menee kysymään että millaista huumekauppaa hän on harrastellut. Kaikki vaan karttavat hiljaa uhria, eikä kukaan mene kylään uuteen omakotitaloon. Olen oppinut, etten koskaan enää kuuntele juoruajan jorinoita, jos niissä on hitustakaan vivahdetta toisen ihmisen vähättelyä, nälvintää, outoja tarinoita tai tarkoitusperää saada kuulija karttamaan juoruajan kohdetta.
Tämä sama ilmiö on se joka pyörittää tässä maassa erittäin tehokasta koulukiusaamista, työpaikka kiusaamista, kaikenlaista häiriö kiusaamista eri yhteisöissä harrasteporukoistavyhdistyksiin.
Olet asian ytimessä bro/sis!
Yksi mustamaalataan ja muuta alkaa karttaa, kukaan ei tiedä totuudesta mitään. Narsististenn ihmisten suuuurta huvia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä tuo kouluttautuminen on ollut myös tosi hankalaa vanhemmille. Eivät tukeneet yhtään lukiota eikä yliopisto-opintoja. Heidän mukaansa olen ’työtön’, tosiasiassa jo pitkään hyvässä virassa. Lastenvaatteet ’on luultavasti varastettu jostain’, ja talo maksettu ’huumekaupoilla’. Nuo huume-epäilyt tuli aikoinaan kun maksoin opintoni itse, tylsää kyllä, siivoamalla. Mahtaa jollain kaukaisilla sukulaisilla olla erikoinen käsitys elämästäni äidin juttujen perusteella.
En ole juuri tekemisissä ja lapsiani he ei tapaa, en halua mollausta, lyttäystä ja ilkeilyä monessa sukupolvessa.
Ei hitto! Mun vanhemmilla on tuo sama, eli talo on ”varmaan ostettu huumerahoilla”, eivät vaan voi vanhemmat myöntää että olen hyvissä töissä ja tienaan kohtalaisesti. Olen tekn.lis ja R&D päällikkö, ja vanhemmat puhuu muille (suku, naapurit jne) että olen toimistossa joku kahvinkeittäjä, ja autan miesinsinöörejä. Eivät myöskään tyhmyyttään tajua tutkintoani, ovat siis sitä mieltä että ne miesinsinöörit on mua koulutetumpia ja pätevämpiä. Eivät tajua tai halua tajuta, että olen monen insinöörin esimies ja alallani arvostettu osaamisestani.
Naurattaisi jos ei itkettäisi - niin samanlaisia on monissa perheissä vallankäytön, mitätöinnin ja vähättelyn välineet.Noista asunnoista vielä sen verran: vanhemmat ilmoittivat jo hyvin aikaisin (lukiossa) että emme sitten takaa lainaa, tai auta yhtään mitenkään opinnoissa tai elämässä eli omillasi sitten olet. Samalla kuitenkin ilkkuivat miten vuokra-asujat on tyhmiä. Olivat onnessaan kun mulla ei ollut tietenkään vuosiin varaa ostaa omaa asuntoa vaan asuin opiskeluajan ja vielä joitain vuosia sen jälkeenkin vuokralla omarahoitusosuutta säästäen. Nämä vuodet vuokralla oli heille riemua, kun ilkkuivat miten typerä olen kun maksan toisten pussiin vuokraa, laskivat oikein miten paljon vuodessa menetän rahaa, muistuttivat että alhaiset sosiaaliluokat asui vuokralla. Eivät siis halunneetkaan että ostaisin oman eivätkä vahingossakaan olisi auttaneet takaamalla - tarkoitus oli pitääkin mut vuokralla jolloin voisivat harjoittaa vallankäyttöään ja alistaa ja nöyryyttää asiasta.
Ahkeralla työllä ja säästämisellä kun sain ekan asuntoni, ilkkuivat että varmaan halvalla ostit purkukuntoisen homepommin. Sittemmin kaikki asunnot on haukuttu, ja viimeisin uusi rakennutettu omakotitalo on siis ”huumerahoilla maksettu” koska enhän nyt missään kahvinkeittäjän hommassa voi asuntolainaa saada.Nää tavallaan naurattaa auki kirjoitettuna, mutta saa sitten vakavoitumaan ja miettimään, että mikä h*lvetti ihmistä riivaa kun kaikin tavoin, tieten tahtoen, halua olla lapselleen... siis pahansuopa. Pahansuopa on paras sana kuvaamaan tätä kaikkea.
Juu, tahallista pahansuopuutta. Sitä voi vaan ihmetellä.
Se pahansuopausuus, ja kateus, ilmenee kyllä muihinkin kuin omaan lapseen kohdistettuna, esim. sukulaisiin. Erityisen pahaa on kun vanhempi kehittelee valheita toisesta tarkoituksenaan saada muut syrjimään kohdetta. Valhe on jotain sellaista, mitä kukaan ei kehtaa kyseenalaistaa kysymällä uhrilta asian totuudenperää. Kuten edellisen kirjoittajan kohdalla, tuskin kukaan menee kysymään että millaista huumekauppaa hän on harrastellut. Kaikki vaan karttavat hiljaa uhria, eikä kukaan mene kylään uuteen omakotitaloon. Olen oppinut, etten koskaan enää kuuntele juoruajan jorinoita, jos niissä on hitustakaan vivahdetta toisen ihmisen vähättelyä, nälvintää, outoja tarinoita tai tarkoitusperää saada kuulija karttamaan juoruajan kohdetta.
Vielä ovelampia on se ”hyvyyteen” naamioitu pahan puhuminen. Ilkeilyn erottaa helpommin. Kun se juoruaja tekeytyykin huolissaan olijaksi ja auttajaksi, että halutaan auttaa onnetonta uhria ja siksi tässä sulle nyt juttelen.. vaikka tarkoitus on tehdä uhrista juurikin avun tarpeessa oleva reppana tms outo tapaus. Tämä kikka on astetta ovelampi ja vaikeammin tunnistettavissa, koska naamioituu hyvyyteen. Muut alka akohdella uhria eri tavalla, silkkihansikkain, tai sairaana tms.
Pahinta julmuutta on hyvää tarkoittava julmuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mahtavaa, kuinka moni on uhmannut vanhempia uravalinnoissa. Minutkin aivopestiin ja mitätöitiin yliopistohaaveista, enkä tohtinut hakeutua, kun tukea ei annettu. Olen katunut sitä koko ikäni, vaikka kohtuudella menestynytkin.
Kysymykseen vanhempien uhmaamisesta, niin kyllä olen noussut vastaan ja antanut potut pottuina. Paitsi, etten koskaan ole lyönyt tai pahoinpidellyt. Huutanut, haukkunut ja ulvonut samoilla sanoilla turhautumisen ulos, kuin mitä heiltä, varsinkin äidiltä saanut osakseni. Olen kokenut itseni hirviöksi vanhalle naiselle kiljuessani, mutta jotenkin tuntunut, että joskus se suu on avattava, että mullakin on joku oikeus suhteessa heihin, eikä vain ikuinen velvollisuus olla hyvä ja nöyrä palvelija, - varsinkin kun nyt tuo rooli on korostuneesti tarjolla.
Minäkin olen huutanut. Se on toiminut ja lytistäminen, mitätöinti, solvaaminen ja ruma kohtelu on loppunut.
Ei olisi ollut toivoakaan että olisin tullut koskaan kuuluksi jos olisin normaalilla äänellä yrittänyt selittää, että olen ihminen enkä mikään sontakasa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä tuo kouluttautuminen on ollut myös tosi hankalaa vanhemmille. Eivät tukeneet yhtään lukiota eikä yliopisto-opintoja. Heidän mukaansa olen ’työtön’, tosiasiassa jo pitkään hyvässä virassa. Lastenvaatteet ’on luultavasti varastettu jostain’, ja talo maksettu ’huumekaupoilla’. Nuo huume-epäilyt tuli aikoinaan kun maksoin opintoni itse, tylsää kyllä, siivoamalla. Mahtaa jollain kaukaisilla sukulaisilla olla erikoinen käsitys elämästäni äidin juttujen perusteella.
En ole juuri tekemisissä ja lapsiani he ei tapaa, en halua mollausta, lyttäystä ja ilkeilyä monessa sukupolvessa.
Ei hitto! Mun vanhemmilla on tuo sama, eli talo on ”varmaan ostettu huumerahoilla”, eivät vaan voi vanhemmat myöntää että olen hyvissä töissä ja tienaan kohtalaisesti. Olen tekn.lis ja R&D päällikkö, ja vanhemmat puhuu muille (suku, naapurit jne) että olen toimistossa joku kahvinkeittäjä, ja autan miesinsinöörejä. Eivät myöskään tyhmyyttään tajua tutkintoani, ovat siis sitä mieltä että ne miesinsinöörit on mua koulutetumpia ja pätevämpiä. Eivät tajua tai halua tajuta, että olen monen insinöörin esimies ja alallani arvostettu osaamisestani.
Naurattaisi jos ei itkettäisi - niin samanlaisia on monissa perheissä vallankäytön, mitätöinnin ja vähättelyn välineet.Noista asunnoista vielä sen verran: vanhemmat ilmoittivat jo hyvin aikaisin (lukiossa) että emme sitten takaa lainaa, tai auta yhtään mitenkään opinnoissa tai elämässä eli omillasi sitten olet. Samalla kuitenkin ilkkuivat miten vuokra-asujat on tyhmiä. Olivat onnessaan kun mulla ei ollut tietenkään vuosiin varaa ostaa omaa asuntoa vaan asuin opiskeluajan ja vielä joitain vuosia sen jälkeenkin vuokralla omarahoitusosuutta säästäen. Nämä vuodet vuokralla oli heille riemua, kun ilkkuivat miten typerä olen kun maksan toisten pussiin vuokraa, laskivat oikein miten paljon vuodessa menetän rahaa, muistuttivat että alhaiset sosiaaliluokat asui vuokralla. Eivät siis halunneetkaan että ostaisin oman eivätkä vahingossakaan olisi auttaneet takaamalla - tarkoitus oli pitääkin mut vuokralla jolloin voisivat harjoittaa vallankäyttöään ja alistaa ja nöyryyttää asiasta.
Ahkeralla työllä ja säästämisellä kun sain ekan asuntoni, ilkkuivat että varmaan halvalla ostit purkukuntoisen homepommin. Sittemmin kaikki asunnot on haukuttu, ja viimeisin uusi rakennutettu omakotitalo on siis ”huumerahoilla maksettu” koska enhän nyt missään kahvinkeittäjän hommassa voi asuntolainaa saada.Nää tavallaan naurattaa auki kirjoitettuna, mutta saa sitten vakavoitumaan ja miettimään, että mikä h*lvetti ihmistä riivaa kun kaikin tavoin, tieten tahtoen, halua olla lapselleen... siis pahansuopa. Pahansuopa on paras sana kuvaamaan tätä kaikkea.
Juu, tahallista pahansuopuutta. Sitä voi vaan ihmetellä.
Se pahansuopausuus, ja kateus, ilmenee kyllä muihinkin kuin omaan lapseen kohdistettuna, esim. sukulaisiin. Erityisen pahaa on kun vanhempi kehittelee valheita toisesta tarkoituksenaan saada muut syrjimään kohdetta. Valhe on jotain sellaista, mitä kukaan ei kehtaa kyseenalaistaa kysymällä uhrilta asian totuudenperää. Kuten edellisen kirjoittajan kohdalla, tuskin kukaan menee kysymään että millaista huumekauppaa hän on harrastellut. Kaikki vaan karttavat hiljaa uhria, eikä kukaan mene kylään uuteen omakotitaloon. Olen oppinut, etten koskaan enää kuuntele juoruajan jorinoita, jos niissä on hitustakaan vivahdetta toisen ihmisen vähättelyä, nälvintää, outoja tarinoita tai tarkoitusperää saada kuulija karttamaan juoruajan kohdetta.
Tämä sama ilmiö on se joka pyörittää tässä maassa erittäin tehokasta koulukiusaamista, työpaikka kiusaamista, kaikenlaista häiriö kiusaamista eri yhteisöissä harrasteporukoistavyhdistyksiin.
Olet asian ytimessä bro/sis!
Yksi mustamaalataan ja muuta alkaa karttaa, kukaan ei tiedä totuudesta mitään. Narsististenn ihmisten suuuurta huvia!
Totta. Kun jokin asia mättää, johon uhri reagoi vähänkään kriittisesti, alkaa uhrin syyttely ja mustamaalaus. Esim. lasta pahoinpidellään kotona, koska mielenterveysongelmaisella vanhemmalla on paha olla. Mustamaalaus siksi, jotta lasta ei uskottaisi, jos hän sattuisi jollekin puhumaan kotiväkivallasta. Mutta jos mustamaalaaja itseään kohtaisi sama asia, onkin tapahtunut suuri vääryys ja asia pitää silloin korjata. Esim. vanhempi lyö puolisoaan takaisin, seurauksena ero ja lopunajan kiirastuli. Samantyyppinen kuvio jatkuu työpaikoilla, harrastustoiminnoissa ja opetetaan lapsille kasvatusesimerkkinä kotona. Oravanpyörä pyörii niinkauan kun mustamaalajalla on tukena kuulijoita, myötäilijöitä, eikä kukaan kyseenalaista mitä on oikeasti tapahtunut ja selvitä mitä kiiltokuvan takaa löytyy. Mutkikas kuvio, ei hyväksyttävä mutta ymmärrettävä, mitä enemmän aiheeseen tutustuu. Kun ymmärtää, siihen voi puuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mahtavaa, kuinka moni on uhmannut vanhempia uravalinnoissa. Minutkin aivopestiin ja mitätöitiin yliopistohaaveista, enkä tohtinut hakeutua, kun tukea ei annettu. Olen katunut sitä koko ikäni, vaikka kohtuudella menestynytkin.
Kysymykseen vanhempien uhmaamisesta, niin kyllä olen noussut vastaan ja antanut potut pottuina. Paitsi, etten koskaan ole lyönyt tai pahoinpidellyt. Huutanut, haukkunut ja ulvonut samoilla sanoilla turhautumisen ulos, kuin mitä heiltä, varsinkin äidiltä saanut osakseni. Olen kokenut itseni hirviöksi vanhalle naiselle kiljuessani, mutta jotenkin tuntunut, että joskus se suu on avattava, että mullakin on joku oikeus suhteessa heihin, eikä vain ikuinen velvollisuus olla hyvä ja nöyrä palvelija, - varsinkin kun nyt tuo rooli on korostuneesti tarjolla.
Oikeaan osoitteeseen meni avautumisesi. Parempi niin, kuin että olisit pitänyt edelleen kaiken kiltisti sisälläsi ja lopulta projisoinut tunteitasi lapsiisi, kuten jotkut vanhemmat surkeasti tekevät.
Minulle selvisi hiljattain vaiettu totuus äitini nuoruudesta. Hän on muuttamassa ja olin apuna pakkaamassa tavaroita ja käsiini osui vanha valokuva-albumi. Ehdin katsoa sen läpi ennenkuin äitini huomasi ja siellä oli kuvia äitini nuoruudesta 60-luvulta. Äitini on syntynyt -46 ja oli albumin kuvissa n.15-20 vuotias. Olen ollut siinä käsityksessä että äitini on ollut hyvin "kiltti ja kunnollinen" ja että isäni on hänen ensimmäinen poikaystävänsä jonka kanssa alkoi tuolloin 20-vuotiaana seurustella. Albumista paljastui kuitenkin kuvia entisistä poikaystävistä, tai enemmänkin miesystävistä, sillä äitini paljasti seurustelleensä 15-16v lähes 30v miehen kanssa ja käyneensä tämän kanssa esim. ravintoloissa. Äiti kertoi kuinka yritti tuolloin näyttää mahdollisimman vanhalta ja kieltämättä näyttikin kuvissa enemmän 30-vuotiaalta kuin teinitytöltä. Albumissa oli kuvia toisesta miehestä jonka kanssa äitini oli ollut kuulemma jopa kihloissakin. Tosin tämä kihlaus ja vanhemman miehen kanssa seurustelu oli tapahtunut salaa, sillä äidin vanhemmat eivät olisi niitä kuulemma ikipäivänä hyväksyneet. Kuvissa äiti poltti tupakkaa, käytti alkoholia ja minihameita yms kaikkea sellaista mitä on myöhemmin syvästi paheksunut. Wtf???
Kerronpa tähän vuorostani omat nuoruuden kokemukseni. Äitini oli hyvin jyrkkä koskien kaikkea seurusteluun ja seksuaalisuuteen liittyvää. Paheksui niitä täällä mainittuja kouludiskoja, puhumattakaan siitä kun täytin 18 ja pääsin baareihin. Kaula-aukot ei saaneet olla paljastavia, housut tiukkoja tai hameenhelma lyhyt, se oli huoraamista. Meikkaamista ja kaikkea muutakin ehostautumista paheksui. Olin hänen mielestään liian nuori kun aloin seurustella ensimmäisen kerran 18-vuotiaana. Kaikenlainen naisellisuus oli tabu, siitä ei puhuttu eikä siihen opastettu.
Olin niin yllättynyt tästä äitini "salatusta" nuoruudesta etten oikeastaan edes osannut kysyä häneltä mitään. Äitini vain naureskeli että onhan hänkin ollut nuori. On näköjään, mutta miksei sitten antanut oman tyttärensä olla ja elää kuten nuoret tekee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle selvisi hiljattain vaiettu totuus äitini nuoruudesta. Hän on muuttamassa ja olin apuna pakkaamassa tavaroita ja käsiini osui vanha valokuva-albumi. Ehdin katsoa sen läpi ennenkuin äitini huomasi ja siellä oli kuvia äitini nuoruudesta 60-luvulta. Äitini on syntynyt -46 ja oli albumin kuvissa n.15-20 vuotias. Olen ollut siinä käsityksessä että äitini on ollut hyvin "kiltti ja kunnollinen" ja että isäni on hänen ensimmäinen poikaystävänsä jonka kanssa alkoi tuolloin 20-vuotiaana seurustella. Albumista paljastui kuitenkin kuvia entisistä poikaystävistä, tai enemmänkin miesystävistä, sillä äitini paljasti seurustelleensä 15-16v lähes 30v miehen kanssa ja käyneensä tämän kanssa esim. ravintoloissa. Äiti kertoi kuinka yritti tuolloin näyttää mahdollisimman vanhalta ja kieltämättä näyttikin kuvissa enemmän 30-vuotiaalta kuin teinitytöltä. Albumissa oli kuvia toisesta miehestä jonka kanssa äitini oli ollut kuulemma jopa kihloissakin. Tosin tämä kihlaus ja vanhemman miehen kanssa seurustelu oli tapahtunut salaa, sillä äidin vanhemmat eivät olisi niitä kuulemma ikipäivänä hyväksyneet. Kuvissa äiti poltti tupakkaa, käytti alkoholia ja minihameita yms kaikkea sellaista mitä on myöhemmin syvästi paheksunut. Wtf???
Kerronpa tähän vuorostani omat nuoruuden kokemukseni. Äitini oli hyvin jyrkkä koskien kaikkea seurusteluun ja seksuaalisuuteen liittyvää. Paheksui niitä täällä mainittuja kouludiskoja, puhumattakaan siitä kun täytin 18 ja pääsin baareihin. Kaula-aukot ei saaneet olla paljastavia, housut tiukkoja tai hameenhelma lyhyt, se oli huoraamista. Meikkaamista ja kaikkea muutakin ehostautumista paheksui. Olin hänen mielestään liian nuori kun aloin seurustella ensimmäisen kerran 18-vuotiaana. Kaikenlainen naisellisuus oli tabu, siitä ei puhuttu eikä siihen opastettu.
Olin niin yllättynyt tästä äitini "salatusta" nuoruudesta etten oikeastaan edes osannut kysyä häneltä mitään. Äitini vain naureskeli että onhan hänkin ollut nuori. On näköjään, mutta miksei sitten antanut oman tyttärensä olla ja elää kuten nuoret tekee?
Jos oli joutunut näiden vanhempien miesystävien hyväksikäyttämäksi ja pelkäsi sinulle käyvän samoin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahtavaa, kuinka moni on uhmannut vanhempia uravalinnoissa. Minutkin aivopestiin ja mitätöitiin yliopistohaaveista, enkä tohtinut hakeutua, kun tukea ei annettu. Olen katunut sitä koko ikäni, vaikka kohtuudella menestynytkin.
Kysymykseen vanhempien uhmaamisesta, niin kyllä olen noussut vastaan ja antanut potut pottuina. Paitsi, etten koskaan ole lyönyt tai pahoinpidellyt. Huutanut, haukkunut ja ulvonut samoilla sanoilla turhautumisen ulos, kuin mitä heiltä, varsinkin äidiltä saanut osakseni. Olen kokenut itseni hirviöksi vanhalle naiselle kiljuessani, mutta jotenkin tuntunut, että joskus se suu on avattava, että mullakin on joku oikeus suhteessa heihin, eikä vain ikuinen velvollisuus olla hyvä ja nöyrä palvelija, - varsinkin kun nyt tuo rooli on korostuneesti tarjolla.
Oikeaan osoitteeseen meni avautumisesi. Parempi niin, kuin että olisit pitänyt edelleen kaiken kiltisti sisälläsi ja lopulta projisoinut tunteitasi lapsiisi, kuten jotkut vanhemmat surkeasti tekevät.
Tätä minäkin ihmettelen eli ollaan itse oltu täysin p”ska vanhempi ja sitten odotetaan kunnioitusta! Äitini ei muista yhtään puheitaan vaikka suolsi suustaan vaikka mitä.
Nyt esiintyy äiti-Teresana - kukaan ei uskoisi millainen hän oli äitinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle selvisi hiljattain vaiettu totuus äitini nuoruudesta. Hän on muuttamassa ja olin apuna pakkaamassa tavaroita ja käsiini osui vanha valokuva-albumi. Ehdin katsoa sen läpi ennenkuin äitini huomasi ja siellä oli kuvia äitini nuoruudesta 60-luvulta. Äitini on syntynyt -46 ja oli albumin kuvissa n.15-20 vuotias. Olen ollut siinä käsityksessä että äitini on ollut hyvin "kiltti ja kunnollinen" ja että isäni on hänen ensimmäinen poikaystävänsä jonka kanssa alkoi tuolloin 20-vuotiaana seurustella. Albumista paljastui kuitenkin kuvia entisistä poikaystävistä, tai enemmänkin miesystävistä, sillä äitini paljasti seurustelleensä 15-16v lähes 30v miehen kanssa ja käyneensä tämän kanssa esim. ravintoloissa. Äiti kertoi kuinka yritti tuolloin näyttää mahdollisimman vanhalta ja kieltämättä näyttikin kuvissa enemmän 30-vuotiaalta kuin teinitytöltä. Albumissa oli kuvia toisesta miehestä jonka kanssa äitini oli ollut kuulemma jopa kihloissakin. Tosin tämä kihlaus ja vanhemman miehen kanssa seurustelu oli tapahtunut salaa, sillä äidin vanhemmat eivät olisi niitä kuulemma ikipäivänä hyväksyneet. Kuvissa äiti poltti tupakkaa, käytti alkoholia ja minihameita yms kaikkea sellaista mitä on myöhemmin syvästi paheksunut. Wtf???
Kerronpa tähän vuorostani omat nuoruuden kokemukseni. Äitini oli hyvin jyrkkä koskien kaikkea seurusteluun ja seksuaalisuuteen liittyvää. Paheksui niitä täällä mainittuja kouludiskoja, puhumattakaan siitä kun täytin 18 ja pääsin baareihin. Kaula-aukot ei saaneet olla paljastavia, housut tiukkoja tai hameenhelma lyhyt, se oli huoraamista. Meikkaamista ja kaikkea muutakin ehostautumista paheksui. Olin hänen mielestään liian nuori kun aloin seurustella ensimmäisen kerran 18-vuotiaana. Kaikenlainen naisellisuus oli tabu, siitä ei puhuttu eikä siihen opastettu.
Olin niin yllättynyt tästä äitini "salatusta" nuoruudesta etten oikeastaan edes osannut kysyä häneltä mitään. Äitini vain naureskeli että onhan hänkin ollut nuori. On näköjään, mutta miksei sitten antanut oman tyttärensä olla ja elää kuten nuoret tekee?
Jos oli joutunut näiden vanhempien miesystävien hyväksikäyttämäksi ja pelkäsi sinulle käyvän samoin
Tuollainen pelko, silloin kun se menee yli, on vain yksi haitallisen projektion muoto.
-sivusta
Vastaan aloitusviestiin (en jaksanut pitkää ketjua lukea läpi).
Äitini on syntynyt 60-luvulla ja hänen äitinsä 20-luvulla. Itse olen syntynyt 90-luvun alussa.
Monia asioita tunnistin tuosta.
Jouduin kasvamaan naiseksi melko yksin. Äidin jostakin kommentista olin ymmärtänyt että menkat ovat nolo juttu. (Hän kertoi että ei uskaltanut sanoa melkkojen alkamisesta äidilleen vaan sisko lähetti postissa siteitä). Siksi en uskaltanut niistä uskaltanut kertoa. Piti käyttää vuosia niitä siteitä mitä äidillä sattui kaapissa olemaan. Lukioiässä aloin ostaa omilla rahoilla kunnollisia.
Ekat rintsikat sain joululahjaksi. Ilmeisesti näin siksi että äiti vältti näin asiasta puhumisen. Ja niitä tosiaan pyykkäsin ja korjailin kunnes lopulta kehtasin lähteä naapurikaupunkiin salaa ostamaan rintsikoita.
Tässä joitakin esimerkkejä siitä miten häpeä siirtyy sukupolvelta toiselle.
Minulla on ollut kova työ oppia pois naiseuteen liittyvästä häpeästä. Ja äitini kehtasi hetki sitten miniälleen kehuskella että "Meiän perheessä voi puhua ihan avoimesti menkoista".
Tällaisen lisäksi paljon paljon muutakin.
Mm. työn ja uurastamisen ihannointi (marttyriasenne) sekä "laiskojen" halveksiminen
Minäkin 90 luvun alussa syntynyt, äitini 60 luvulla.
Kun alkoi menkat niin kerroin äidille, kenellekään muulle en olisi uskaltanut kertoa. Äiti oli etukäteen kertonut mistä löytyy siteitä ja että ostetaan sitten lisää erilaisia vaihtoehtoja kun minulla menkat alkaa. Myös liivejä ostettiin yhdessä, tai muistaakseni tilattiin Anttilan postimyynnistä että sain kotona kokeilla.
Isoimmat konfliktit meillä edelleen tulee vanhoista sukupuolirooleista. Että suvun naisen pitää auttaa siivoamisessa ja juhlavalmisteluissa, olen joutunut mukaan kymmeniin sukulaisten juhliin aamuvarhain auttelemaan, veljeni ei koskaan. Veljeni taas on pitänyt sitten hoitaa puutöitä, lumenpudotukset katolta yms joita minä olen äidin mielestään täysin kykenemätön tekemään. Opin tekemään tulet ja lämmittämään ulkosaunan vasta kaksikymppisenä kun pyysin että ukki opettaa.
En suostu omia lapsia opettamaan tähän, vaan poikakin osallistuu siivoamiseen ja tyttö lumitöihin, tämä on äidille todella vaikea asia, edelleen pyytää vain tyttöä auttamaan keittiöön yms.
Onko muut kokeneet vanhemman vallan alla lapsuudenkodissa, että kaikkia ja kaikkea pitää vanhempaa myötäillen halveksia? Erehdyin kerran kehumaan kodin ulkopuolista henkilöä taitavaksi ammatissaan ja sain sellaisen halveksivan puhuttelun kotona etten ikinä enää kehunut ketään. Aivan käsittämätöntä, miten vanhemman päässä hallitsee muiden halveksiminen ja samaa piirrettä hän vaati lapsilleenkin. Onneksi pääsin pois kotoa ja vanhemman sairaasta vaikutuspiiristä, myös halveksimisesta.
Tässä hienossa ketjussa on monia kirjoituksia, joita voisi lainata. Olen mielenkiinnolla lukenut näitä kuvauksia. Minun pitää välillä oikein muistuttaa itselleni, että olen eri sukupolvea kuin kirjoittajat. Olen syntynyt 1949.Kuulun kirjoittajien äitien sukupolveen. Mutta kun tunnistan monia asioita itsessäni kun olin nuori 1960-luvulla ja äiti 1980-luvulla (poikalapsen). Silloinkaan emme suurten ikäluokkien lapset saaneet seksivalistusta kotoa, eikä paljon koulustakaan. Ketjussa on ihmetelty , että olemmeko me suurten ikäluokkien vanhemmat jotenkin erityisen epäempaattisia. Ehkä kaikkia ei voi niputtaa yhteen muottiin, mutta tunteista ei silloin niin puhuttu vanhempien kanssa. Eikä tunteita osoitettu enää kasvaville tyttölapsille, joka minäkin olin. Olin maalta kotoisin, mutta tuntui kuitenkin, että nuorisokulttuurin avautuminen 1960-luvulla löi laineita maaseudullekin . Useat suurten ikäluokkien nuoret muuttivat kotipaikoiltaan isoihin kaupunkeihin opiskelemaan. Opiskelijaelämä oli aika railakasta monillakin, mutta eikö se sittenkään ollut sellaista, että olisi jätetty taakse kodin piirin vaikeat asiat tms. Ja olisi jatkettu omissa perheissä ja lastenkasvatuksessa lasta kunnioittavaa, "uutta" linjaa. Vaikea sanoa, aina on ollut varmaan myös ihan rakastavia, kannustaviakin vanhempia. Joka tapauksessa aika hämmentävää kun koko ajan ihmettelen , että kuinka sama vaikenemisen ja häpeän kulttuuri on jatkunut seuraavassa sukupolvessa niin voimakkaana. Nyt viime vuosikymmeninä olemme vasta ymmärtäneet, kuinka meihin suurten ikäluokkien lapsiin ja nuoriin vaikutti se, että vanhempi/ vanhemmat ovat olleet omassa nuoruudessaan rintamalla. Kaikkiin sodassa olleisiin nuoriin se vaikutti traumatisoivasti, vaikka eivät olisi suoranaisesti invalidisoituneetkaan. Näistä asioista on vasta nyt puhuttu, mutta sodassa olleet eivät voineet avautua oikein missään kärsimyksistään, sodasta palattuaan.
Jaksamista kaikille, kyllä keskusteluterapialle , -avulle olisi suuri tarve . Asiantuntijalle avautuminen on yksi tie selviytyä, ja myös tässäkin keskustelussa on saatu vertaistukea, ja hämmästelyä "enkö ollutkaan ainoa, joka kärsi vanhempiensa töppäilyistä, karkeudesta ja tunnekylmyydestä" jne. t. suurten ikäluokkien lapsi