Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Minä taas olisin oikein toivonut, että olisin saanut soittaa jotain soitinta ja päässyt soittotunneille, mutta vanhempani kieltäytyivät, koska "et sä mitenkään musikaalinen ole" (= äitini ei ole). Liikuntaa harrastin (kun se oli ilmaista) mutta kun olisin halunnut mennä koulujen välisiin hiihtokilpailuihin, joihin opettajakin minua kannusti, äitini ilmoitti, että turhaan sinne menen kun en kuitenkaan pärjää (= äitini ei olisi pärjännyt kun ei mitään liikuntaa harrastanut).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kommentoinkin jo tuossa aiemmin tänään, kuinka minut pakotettiin soittamaan vastentahtoisesti instrumenttia. "Kiva" kuulla, että meitä on muitakin! Olisipa mielenkiintoista kuulla, mikä ihme saa ihmiset pakottamaan toiset niinkin intohimoa vaativaan harrastukseen kuin jonkin soittimen soittamiseen. Omassa lähipiirissäni on paljon muusikoita, joten tiedän, että oikeasti taitavaksi tuleminen vaatii aitoa ja omaa mielenkiintoa, omistautumista. Jos lapsi vain lätkäistään pianon eteen, että tätä muuten tahkoat kunnes 16-vuotiaana uskallat sanoa vastaan, niin vituiksihan se todennäköisesti menee.
Vanhusten yksinäisyys on kuulemma suuri ongelma. Työikäisiä sanotaan itsekkäiksi, kun eivät aina tapaa vanhempiaan.
Tätä ketjua kun lukee, niin voi helposti päätellä, että totuudella on toinenkin puoli. Itsekkyys ja kypsymättömyys voivat olla kyllä läsnä, mutta ei välttämättä niissä työikäisissä.
Vierailija kirjoitti:
Kommentoinkin jo tuossa aiemmin tänään, kuinka minut pakotettiin soittamaan vastentahtoisesti instrumenttia. "Kiva" kuulla, että meitä on muitakin! Olisipa mielenkiintoista kuulla, mikä ihme saa ihmiset pakottamaan toiset niinkin intohimoa vaativaan harrastukseen kuin jonkin soittimen soittamiseen. Omassa lähipiirissäni on paljon muusikoita, joten tiedän, että oikeasti taitavaksi tuleminen vaatii aitoa ja omaa mielenkiintoa, omistautumista. Jos lapsi vain lätkäistään pianon eteen, että tätä muuten tahkoat kunnes 16-vuotiaana uskallat sanoa vastaan, niin vituiksihan se todennäköisesti menee.
Meillä myös oli tuo pakotus instrumentin soittoon ja syykin on tiedossa: se oli tuohon aikaan STATUSsymboli. Ns paremmat perheet (jollainen me emme olleet!) laittoi lapsensa musiikiopistoon. Mun juntit vanhemmat selkeesti luuli että rupusakista nousee yläluokkaan kun lapset laittaa kulttuuriharrastukseen. Siksi piti aina soittaa niille vieraillekin! Jokaiset kinkerit, niin äiti pakotti soittamaan ja näyttämään että meillä on niiin kultivoitunut perhe. Rupusakkia oltiin ja se ei instrumentinsoitolla muuksi muutu.
Ulkokultaisuus oli silloin tärkein!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän kaikkeen on yksinkertainen selitys ja se on nimeltään sota. 70-luvulla syntyneiden äidit ovat olleet lapsia 40-luvulla. Elämä on ollut hirvittävän ankaraa, pulaa kaikesta, jatkuva pelko, miten koko maalle käy. Miehet rintamalla tai jos sieltä jo kotiutuneina, haavoilla paljon syvemmin tavoin kuin luodinreikä pohkeessa.
Elämää siihen aikaan on vaikea kuvitella, varsinkaan kun siitä eivät sen ajan ihmiset mielellään puhu. Tämä koronakriisi antaa jotain pientä viitettä, mitä se on, kun kaikki perusturvallisuus järkkyy. Mutta tämä on pientä siihen, mitä 40-luvulla syntyneiden lasten äidit siihen aikaan kävivät läpi. Vääjämättä se on siirtynyt sukupolvissa eteenpäin. Ankaruus, minkäänlaisten omien tarpeiden ilmaisun halveksunta, jatkuvan työn merkityksen korostaminen. Ja ikävä kyllä, jos ihan mennään niille mielen alueille, joista ei saa puhua, myös kateus omia lapsia kohtaan, jotka pääsevät niin paljon helpommalla.
En tiedä, onko hyvä idea mutta ehkä olisi hyvä jututtaa näitä 40-luvulla syntyneitä äitejä ja isoäitejä. Ehkä kasvaisi molemminpuolinen ymmärrys toisen ankaruuteen ja toisen ns. helppoon elämään, kun ankaruus ei ole enää tarpeen.
Mutta kun tämä ei pidä paikkaansa. Äitini ja isäni omat vanhemmat -eli mun isovanhemmat - oli lempeitä ja rakastavia, anteliaita lapsilleen, hoitivat lapsenlapsiaan, pitivät yhteyttä ja myös esim äitini mielestä hänellä oli tosi hyvä lapsuus. Mummoni ja ukkini elivät sota-aikaan mutta olivat SILTI hyviä vanhempia.
No nuo mun omat boomeri-paskat on sitten ilkeitä, pahansuopia, kitupiikkejä (vahingossakaan ei anneta lapsille mitään ja lapset ei saa esim käydä heidän mökillä) ja olivat lapsilleen väkivaltaiset, kaltoinkohtelevat ja paskat vanhemmat.SOTA EI SELITÄ TÄTÄ. Voi se jossain suvussa selittää mutta moni sanoo että kuvio on sama kuin mulla, eli ne isovanhemmat oli ihanat ja lempeät, sit 40-lukulaiset boomerit hirveitä ja v*ttumaisia.
Et voi tuntea vanhempiesi kasvuoloja.
Eivät minunkaan lapseni uskoisi, jos kertoisin, millaisessa alistavassa vankilassa olen omat kasvuvuoteni viettänyt - hehän tuntevat vain mukavan mummon ja papan, joissa ei ole enää häivähdystäkään ilkeyttä tai väkivaltaisuutta. Isovanhemmat eivät hakkaa ketään, revi tukasta, istuta nurkassa, kiellä kaikkea mahdollista, aliarvioi, puhu kireään sävyyn, estä tapaamasta sukulaisia, valehtele, kyttää, pengo tavaroita, vaikene tärkeistä asioista, vaan ovat "ihan tavallisia" isovanhempia. Eivät mitenkään erityisen läheisiä, halailevia, kaikesta keskustelevia, mutta eivät millään mittarilla myöskään pelottavia tai kartettavia ihmisiä.
Nuori perhe, jossa on pulaa rahasta, ajasta ja kasvatustaidoista ja jossa vanhemmilla on mahdollisesti omatkin haavat vielä auki ja hoitamatta, elää eri tilanteessa kui muutaman kymmenen vuoden päästä. Kehitystä on hyvässä lykyssä voinut tapahtua monella tasolla eikä kasvatusvastuukaan enää paina, siksi jopa ikävistä vanhemmista voi tulla ihan kelpo isovanhempia. Kaikista ei tietenkään tule, vaan jotkut asemoituvat puolustusasemiin ja muuttuvat entistä hullummiksi vanhetessaan.
Kyllä tiedän vanhempieni kasvuolosuhteet, hyvistä hyvätuloisista perheistä olivat ja itsekin puhuivat miten heillä oli hyvä lapsuus. Omille lapsille sitten oltiinkin täysiä hirviöitä. Sotaa aina tuputetaan selitykseksi mutta se ei todellakaan selitä ollenkaan kaikkea.
Niin minunkin äidilläni kuulemma oli hyvä lapsuus eikä kotona ollut puutetta, vaikka lapsia riittikin. Se on hänen tarinansa ja tulkintansa. Sota ei tietenkään selitä kaikkea aikuisiän sekopäisyyttä, se on aivan selvä asia. Stressiä ja turvattomuutta luo myös kulttuuri, jossa on ankarat sopivaisuussäännöt ja niiden rikkojaa kohdellaan alentuen ja vanhemmiten tämä näkyy esim. siten, että arvostellaan kaikkea mahdollista ja pyritään pitämään muut ihmiset ruodussa.
Te, joiden vanhemmat ovat ikuisia valittajia, kysykääpä joskus, millaisia he olivat lapsina ja mitä he ylipäätään ajattelivat lapsuudestaan, oliko se heidän mielestään ankara vai onnellinen lapsuus. Kertokaa, jos saatte kysymykseen mitään vastauksia, minua ainakin kiinnostaisi tietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän kaikkeen on yksinkertainen selitys ja se on nimeltään sota. 70-luvulla syntyneiden äidit ovat olleet lapsia 40-luvulla. Elämä on ollut hirvittävän ankaraa, pulaa kaikesta, jatkuva pelko, miten koko maalle käy. Miehet rintamalla tai jos sieltä jo kotiutuneina, haavoilla paljon syvemmin tavoin kuin luodinreikä pohkeessa.
Elämää siihen aikaan on vaikea kuvitella, varsinkaan kun siitä eivät sen ajan ihmiset mielellään puhu. Tämä koronakriisi antaa jotain pientä viitettä, mitä se on, kun kaikki perusturvallisuus järkkyy. Mutta tämä on pientä siihen, mitä 40-luvulla syntyneiden lasten äidit siihen aikaan kävivät läpi. Vääjämättä se on siirtynyt sukupolvissa eteenpäin. Ankaruus, minkäänlaisten omien tarpeiden ilmaisun halveksunta, jatkuvan työn merkityksen korostaminen. Ja ikävä kyllä, jos ihan mennään niille mielen alueille, joista ei saa puhua, myös kateus omia lapsia kohtaan, jotka pääsevät niin paljon helpommalla.
En tiedä, onko hyvä idea mutta ehkä olisi hyvä jututtaa näitä 40-luvulla syntyneitä äitejä ja isoäitejä. Ehkä kasvaisi molemminpuolinen ymmärrys toisen ankaruuteen ja toisen ns. helppoon elämään, kun ankaruus ei ole enää tarpeen.
Mutta kun tämä ei pidä paikkaansa. Äitini ja isäni omat vanhemmat -eli mun isovanhemmat - oli lempeitä ja rakastavia, anteliaita lapsilleen, hoitivat lapsenlapsiaan, pitivät yhteyttä ja myös esim äitini mielestä hänellä oli tosi hyvä lapsuus. Mummoni ja ukkini elivät sota-aikaan mutta olivat SILTI hyviä vanhempia.
No nuo mun omat boomeri-paskat on sitten ilkeitä, pahansuopia, kitupiikkejä (vahingossakaan ei anneta lapsille mitään ja lapset ei saa esim käydä heidän mökillä) ja olivat lapsilleen väkivaltaiset, kaltoinkohtelevat ja paskat vanhemmat.SOTA EI SELITÄ TÄTÄ. Voi se jossain suvussa selittää mutta moni sanoo että kuvio on sama kuin mulla, eli ne isovanhemmat oli ihanat ja lempeät, sit 40-lukulaiset boomerit hirveitä ja v*ttumaisia.
Se että isovanhemmat tuntuvat monesti lempeämmiltä, kiltimmiltä jne on aivan tavallista ja ihan tavallisissakin perheissä. Jostain syystä se vaan menee niin, että yhden sukupolven yli on helpompi löytää yhteistä säveltä. Ehkä osittain koska se isovanhempi on kuitenkin vähän etäämmällä, eikä joudu painimaan niiden arjen pikku juttujen kanssa.
Itsekin oli hyvin läheinen oman isoäitini kanssa, äitini en niinkään. Hyvin monilla on samoin.
Tämä ei ole siis mikään puolustelu kamalille vanhemmille, mitä omanikin jossain määrin olivat/ovat. Vaan ihan toteamus, että se on hirveän tavallista, että on läheisempi isovanhemman kuin vanhemman kanssa, vaikka olisi ihan tavalliset mukavat vanhemmat.
Itse en taas päässyt soittotunnille, olisin kovasti halunnut opetella soittamaan pianoa jo ennen koulua. Kuuntelin ala-asteikäisenä klassista musiikkia ja olin soittavinani pianoa pöydän päällä. Kai liian herraskainen harrastus, vanhempani olivat työväenluokkaa. Isä laittoi rahaa kyllä omaan metsästys - ja kalastusharrastukseen. Ilmaisia juttuja sain harrastaa, niinpä piirsin paljon ja lauloin kuorossa. Olen musikaalinen. Lapseni ovat opiskelleet konservatoriossa sitten, ehkä eivät olleet kuitenkaan ihan yhtä innokkaita kuin itse olisin ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän kaikkeen on yksinkertainen selitys ja se on nimeltään sota. 70-luvulla syntyneiden äidit ovat olleet lapsia 40-luvulla. Elämä on ollut hirvittävän ankaraa, pulaa kaikesta, jatkuva pelko, miten koko maalle käy. Miehet rintamalla tai jos sieltä jo kotiutuneina, haavoilla paljon syvemmin tavoin kuin luodinreikä pohkeessa.
Elämää siihen aikaan on vaikea kuvitella, varsinkaan kun siitä eivät sen ajan ihmiset mielellään puhu. Tämä koronakriisi antaa jotain pientä viitettä, mitä se on, kun kaikki perusturvallisuus järkkyy. Mutta tämä on pientä siihen, mitä 40-luvulla syntyneiden lasten äidit siihen aikaan kävivät läpi. Vääjämättä se on siirtynyt sukupolvissa eteenpäin. Ankaruus, minkäänlaisten omien tarpeiden ilmaisun halveksunta, jatkuvan työn merkityksen korostaminen. Ja ikävä kyllä, jos ihan mennään niille mielen alueille, joista ei saa puhua, myös kateus omia lapsia kohtaan, jotka pääsevät niin paljon helpommalla.
En tiedä, onko hyvä idea mutta ehkä olisi hyvä jututtaa näitä 40-luvulla syntyneitä äitejä ja isoäitejä. Ehkä kasvaisi molemminpuolinen ymmärrys toisen ankaruuteen ja toisen ns. helppoon elämään, kun ankaruus ei ole enää tarpeen.
Mutta kun tämä ei pidä paikkaansa. Äitini ja isäni omat vanhemmat -eli mun isovanhemmat - oli lempeitä ja rakastavia, anteliaita lapsilleen, hoitivat lapsenlapsiaan, pitivät yhteyttä ja myös esim äitini mielestä hänellä oli tosi hyvä lapsuus. Mummoni ja ukkini elivät sota-aikaan mutta olivat SILTI hyviä vanhempia.
No nuo mun omat boomeri-paskat on sitten ilkeitä, pahansuopia, kitupiikkejä (vahingossakaan ei anneta lapsille mitään ja lapset ei saa esim käydä heidän mökillä) ja olivat lapsilleen väkivaltaiset, kaltoinkohtelevat ja paskat vanhemmat.SOTA EI SELITÄ TÄTÄ. Voi se jossain suvussa selittää mutta moni sanoo että kuvio on sama kuin mulla, eli ne isovanhemmat oli ihanat ja lempeät, sit 40-lukulaiset boomerit hirveitä ja v*ttumaisia.
Se että isovanhemmat tuntuvat monesti lempeämmiltä, kiltimmiltä jne on aivan tavallista ja ihan tavallisissakin perheissä. Jostain syystä se vaan menee niin, että yhden sukupolven yli on helpompi löytää yhteistä säveltä. Ehkä osittain koska se isovanhempi on kuitenkin vähän etäämmällä, eikä joudu painimaan niiden arjen pikku juttujen kanssa.
Itsekin oli hyvin läheinen oman isoäitini kanssa, äitini en niinkään. Hyvin monilla on samoin.
Tämä ei ole siis mikään puolustelu kamalille vanhemmille, mitä omanikin jossain määrin olivat/ovat. Vaan ihan toteamus, että se on hirveän tavallista, että on läheisempi isovanhemman kuin vanhemman kanssa, vaikka olisi ihan tavalliset mukavat vanhemmat.
Tää voi olla totta. Itsekin olin läheinen isovanhempiini ja omat vanhemmat on julmat, väkivaltaiset, pahansuovat ja täysin jääkalikat. Ovat riemuissaan vahingonilosta kun mulla on vaikeuksia, ja hyvät asiat/saavutukset lakaistaan maton alle.
Mutta. Mua itseäni harmittaa valtavasti että mulla ei ole omille lapsille tarjota isovanhempia lainkaan. Omille vanhemmille ei voi mennä edes käymään turvallisuussyistä eikä välejä voi ylläpitää. Myöskään miehen vanhemmat ei pysty olemaan isovanhempina, juoppoja ja holtittomia.
Meillä ei ole elämässä mukana isovanhempia ollenkaan. Yritän olla kaikin tavoin hyvä vanhempi itse.
Näillä ihmisillä on aikansa kasvatus ja metodit, noudatti at osin myös ohjeistusta. Lasta ei saanut kehua ettei ylpisty jne ja tuo paino ”ainoa kunniallinen harrastus”.
Luulen, että vanhempamme ovat olleet aika hukassa omien lasten kanssa ja oma kasvu kesken ja haavat auki, kun ei ne sodasta palanneet osanneet oikein vanhempia olla- kaikilla ainakaan. Sitten luettiin lehdestä miten on hyvä toimia, eikä ajateltu itse tai seurattu sitä omaa lasta. Ei kaikilla näin tietystikään ollut, mutta osalla kylläkin. Osalla tuntuu olleen oikein empaattisen ja huomioon ottavat vanhemmat, osalla omat haavat niin auki, että kipu siirtyy seuraavaan sukupolveen.
Ei sota kaikkea selitä, mutta kyllä se vaan paljon selittää. Tietysti on eri asia analysoida ja ymmärtää ja oikeasti käsitellä käytännön tasolla ne omat kipupisteet pois, jotta ei siirry ainakaan kaikki taas seuraavalle sukupolvelle.
Itku on itkettävä ja viha vihattava. Etäisyyttä otettava, jos se on tarpeen jne. Vasta sitten voi itse parantua ja sen jälkeen olla hyödyksi kenties jollekulle muulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kommentoinkin jo tuossa aiemmin tänään, kuinka minut pakotettiin soittamaan vastentahtoisesti instrumenttia. "Kiva" kuulla, että meitä on muitakin! Olisipa mielenkiintoista kuulla, mikä ihme saa ihmiset pakottamaan toiset niinkin intohimoa vaativaan harrastukseen kuin jonkin soittimen soittamiseen. Omassa lähipiirissäni on paljon muusikoita, joten tiedän, että oikeasti taitavaksi tuleminen vaatii aitoa ja omaa mielenkiintoa, omistautumista. Jos lapsi vain lätkäistään pianon eteen, että tätä muuten tahkoat kunnes 16-vuotiaana uskallat sanoa vastaan, niin vituiksihan se todennäköisesti menee.
Meillä myös oli tuo pakotus instrumentin soittoon ja syykin on tiedossa: se oli tuohon aikaan STATUSsymboli. Ns paremmat perheet (jollainen me emme olleet!) laittoi lapsensa musiikiopistoon. Mun juntit vanhemmat selkeesti luuli että rupusakista nousee yläluokkaan kun lapset laittaa kulttuuriharrastukseen. Siksi piti aina soittaa niille vieraillekin! Jokaiset kinkerit, niin äiti pakotti soittamaan ja näyttämään että meillä on niiin kultivoitunut perhe. Rupusakkia oltiin ja se ei instrumentinsoitolla muuksi muutu.
Ulkokultaisuus oli silloin tärkein!
Mitä ihmettä, onko tämä ollut yleistäkin?! Minutkin pistettiin soittotunneille, vaikka olisin halunnut aloittaa ratsastuksen. Vastentahtoisesti kävin kalliilla tunneille, en ole yhtään musikaalinen. yläasteella varmaankin itse sanoin opettajalle etten tule enää. Muistan, että anelin pääsyä ratsastamaan jostain ala-asteen kolmannelta asti. Tämä ei käynyt mitenkään. Soittotunnit kuitenkin maksoivat varmaan yhtä paljon.
Ylipäänsä itse en saanut päättää mitään ja jos halusin jotain, juuri se asia ei käynyt. Muistan, että olisin halunnut muodissa olleen käyrätankoisen pyörän, mutta se ei käynyt. Isä valikoi hienon maastopyörän, joka oli kallis ja josta en tykännyt. Rahasta nämä eivät varmaankaan olleet kiinni, vaan siitä kuka päättää. Oli vaan väärin jos olisin itse saanut päättää jostain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kommentoinkin jo tuossa aiemmin tänään, kuinka minut pakotettiin soittamaan vastentahtoisesti instrumenttia. "Kiva" kuulla, että meitä on muitakin! Olisipa mielenkiintoista kuulla, mikä ihme saa ihmiset pakottamaan toiset niinkin intohimoa vaativaan harrastukseen kuin jonkin soittimen soittamiseen. Omassa lähipiirissäni on paljon muusikoita, joten tiedän, että oikeasti taitavaksi tuleminen vaatii aitoa ja omaa mielenkiintoa, omistautumista. Jos lapsi vain lätkäistään pianon eteen, että tätä muuten tahkoat kunnes 16-vuotiaana uskallat sanoa vastaan, niin vituiksihan se todennäköisesti menee.
Meillä myös oli tuo pakotus instrumentin soittoon ja syykin on tiedossa: se oli tuohon aikaan STATUSsymboli. Ns paremmat perheet (jollainen me emme olleet!) laittoi lapsensa musiikiopistoon. Mun juntit vanhemmat selkeesti luuli että rupusakista nousee yläluokkaan kun lapset laittaa kulttuuriharrastukseen. Siksi piti aina soittaa niille vieraillekin! Jokaiset kinkerit, niin äiti pakotti soittamaan ja näyttämään että meillä on niiin kultivoitunut perhe. Rupusakkia oltiin ja se ei instrumentinsoitolla muuksi muutu.
Ulkokultaisuus oli silloin tärkein!
Mitä ihmettä, onko tämä ollut yleistäkin?! Minutkin pistettiin soittotunneille, vaikka olisin halunnut aloittaa ratsastuksen. Vastentahtoisesti kävin kalliilla tunneille, en ole yhtään musikaalinen. yläasteella varmaankin itse sanoin opettajalle etten tule enää. Muistan, että anelin pääsyä ratsastamaan jostain ala-asteen kolmannelta asti. Tämä ei käynyt mitenkään. Soittotunnit kuitenkin maksoivat varmaan yhtä paljon.
Ylipäänsä itse en saanut päättää mitään ja jos halusin jotain, juuri se asia ei käynyt. Muistan, että olisin halunnut muodissa olleen käyrätankoisen pyörän, mutta se ei käynyt. Isä valikoi hienon maastopyörän, joka oli kallis ja josta en tykännyt. Rahasta nämä eivät varmaankaan olleet kiinni, vaan siitä kuka päättää. Oli vaan väärin jos olisin itse saanut päättää jostain.
Minut pakotettiin harrastamaan liikuntaa. Syntymäpäivälahjaksi sain liikuntavälineitä. Kahden syömishäiriöiden vanhemman lapsena olin aina liian lihava, ja läskejähän on nimenomaan juoksutettava. Kuulemma jo muutaman kuukauden iässä olin oudon makkarainen.
Olisin harrastanut ratsastaa, tai päästä johonkin taidekouluun. Rakastin heppoja ja askartelua, mutta niihin ei tuettu. Itse asiassa kerran saatiin neuvoteltua, että pääsen ratsastamaan jos suostun balettiin. Siinä kävi niin, että piti pukeutua trikoisiin. Baletti oli ihan kamalaa enkä suostunut sinne enää menemään. Enkä toki päässyt koskaan ratsastamaan.
Ujona, arkana ja epäliikunnallisena lapsena oli kamalaa, kun piti aina lähteä uuteen porukkaan uuteen lajiin vailla mitään taitoja ja lahjoja. Muistan elävästi myös sen hetken, kuinka yritin peitellä pettymystäni, kun 12-vuotislahjani oli pesäpalloräpylä. Asuimme lähiössä aika kaukana keskustasta, eikä minua koskaan kuskattu minnekään muualle kuin liikuntaharrastuksiin.
Ollessani teini isäni istutti minut kerran autoonsa vänkärin paikalle ja demonstroi minulle painonkehitystäni piirtämällä siitä paperille diagrammin. Siinä piirroksessa painoni tulisi tällä tahdilla ylittämään 200 kg rajan alle kahden vuoden sisään. Moneen kertaan hän selvitti, ymmärrätkö asian ja riittääkö minulla järki tämän sisäistämiseen. Tämä tilanne päättyi siihen, että auto ajettiin paikallisen kuntosalin pihalle ja minulle toisteltiin, että kuntosalikortti pitää mennä ostamaan NYT, muuten se jää hankkimatta. Muistan itkeneen siinä tilanteessa hysteetisesti nöyryytyksestä, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta mihinkään. Olin siinä iässä jo hyvin tottunut fyysiseen ja henkiseen pahoinpitelyyn, mutta siinä hetkessä minussa kuoli jokin osa minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Soittotunneille pakottaminen tuttua täälläkin. Lapset perheessämme vm. -74-82 ja pakko oli käydä soittotunneilla, piste. Vanhemmat alinta työväenluokkaa, kumpikaan ei osannut soittaa yhtikäs mitään. Urheilullisia olivat omassa lapsuudessaan (harrastelijatasolla mutta silti), mutta meille ei suotu kotona mitään haluamaamme urheiluharrastusta. Vain musiikki. Syynä juuri tuo yllä mainittu: se soittaminen on NIIN herraskaista ja heti muka sinkauttaa perheemme ylempään luokkaan ilman, että vanhempien tarvitsee tehdä itse yhtään mitään!
Meidän kaltaisia lapsia on turha kadehtia. Eihän vanhemmat meille mitään kunnon soittimia voineen hankkia, rahat riitti tuskin opetusmaksuihin. Minäkin olen joutunut soittamaan vaativia pianoläksyjä syntetisaattorilla ja koulun jälkeen koulun vanhalla jämäpianolla, josta puuttuu koskettimia ja pedaalit. Vain jotta kun meille tuli kylään joku vanhempien inhoama tyyppi, minut voitiin pakottaa olohuoneeseen soittamaan jotain, jotta tää tyyppi (muka) rupeaisi kadehtimaan meidän perhettä. Ei onnistunut silloin eikä kannata kadehtia nytkään.
Minun äitini on 60-luvulla syntynyt ja käyttää tabletteja sun mitä sovelluksia ihan ongelmitta, mutta muuten on jumahtanut ajatusmaailmaltaan kaiketi sinne 60-luvulle. Naisella ei saisi olla miespuolisia kavereita tai jos on niin nainen on prostituoitu. Mistään oikeista asioista ei ikinä lapsuudessani kotona puhuttu. Uskonto ja politiikka olivat täysin vaiettuja asioita eikä itkeäkään saanut. Tunteet piti säilöä sisällään ja olla aina reipas ja iloinen tyttö, että kaikki varmasti hyväksyisivät.
Ensimmäisiä kertoja kun poikaystäväni halasi minua menin ihan lukkoon ja varsinkin jos poikaystäväni äiti halasi. Tunteistani opin puhumaan vasta lähempänä 30 ikävuotta ja se avasikin monta itkukanavaa sitten. En kanna kaunaa äidilleni, mutta en ymmärrä miksi hän ei voi käsittää jos muut elävät erilaista elämää kuin hän. En omasta mielestäni ole yhtään sen huonompi ihminen jos itken kun kohtaan elämässäni surullisia hetkiä, tapaan ystäviäni luokittelematta ovatko he miehiä tai naisia tai käyn välillä elokuvissa yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muiden lapsia toki aina kehuttiin, omat eivät olleet mitään.
Omituisin kehujen kohde oli perhetuttujen ”Suvi”, opettajaperheen täydellinen esikoinen ja minua vuoden vanhempi. Suvi alkoi 14-vuotiaana seurustelemaan yli kaksikymppisen miehen kanssa, ja tätä sitten toistuvasti ihailtiin. Muistan isäni sanoneen, ettei tuo ole ihmekään että on saanut tuonikäisen, kun Suvi on niin kaunis tyttö ja osallistui joihinkin missimallikisoihinkin. Opettajavanhemmat tukivat tyttöä ja äiti oli oikein huolehtinut että ehkäisy on kunnossa.
Suvi oli suunnaton vanhempien ylpeys ja minunkin olisi kuulunut kadehtia häntä. Nykyään Suvin poikaystävä vietäisiin käräjille. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Suvi tuumaa nykyään esimerkillisestä suhteestaan tätä nykyä.
Ja vähän kevyemmin - myös ainakin osittain syy-yhteys siihen, miksei Suomi oikein koskaan menesty euroviisuissa tai ole levittäytynyt kauppaketjuineen kaikkialle kuten Ruotsi. Vaatimattomuus ja näkymättömyys ovat olleet meillä kasvatuksen kautta iskostettuja hyveitä. Juu, ei luulla itsestämme liikoja, todellakaan.
Vierailija kirjoitti:
Täällä on kyllä pimeitä juttuja, mutta ihan tosia, koska myös tunnistan samaa omasta lapsuuden perheestä. Mutta oikeastaan me puhutaan tässä suomalaisesta kasvatuskulttuurista, koska se on niin yleistä. Muissa pohjoismaissa esim. ei ole kasvatettu lapsia näin. Se näkyy ihmisten itsetunnossa ja siinä miten he kokevat ympäristönsä. Olisiko tässä syy- yhteys korkeisiin itsemurhatilastoihin ja Ihmisten mt- ongelmiin?
Vierailija kirjoitti:
Luokkakuvista käytiin aina läpi kaikki oppilaat ja arvosteltiin. Teini-iässä kun moni alkoi tulla naisen näköiseksi ja meikata, arvosteltavaa riitti reilusti. Äitini itse ei juuri meikannut ja kehui sillä miten vähän onnistui kuluttamaan kosmetiikkaan rahaa. Meikkaaminen oli luonnollisestikin paheksuttavaa myös minun osaltani, kuten kaikki muukin "itsensä laittaminen".
.
Tämä oli muuten mielenkiintoinen yksityiskohta, jonka olin jo unohtanut. Luokkakuvassa käytiin yksitellen lävitse jokainen oppilas ja hänen ulkonäkönsä. Surkuteltiin kaikki liian lihavat, liian laiha ei tietenkään voinut olla, eikä siihen aikaan oikein ollut ylipainoisiakaan. Mutta tosiaan voitiin eritellä poskien leveys ja penkillä istuvien takapuolen leveys jne. Samoin kaikki ns. pahistytöt päiviteltiin, kun ovat itsestään sutturan tehneet.
Omituinen paradoksi siinä, että jokaisen tytön ja naisen tärkein tehtävä oli olla miehen silmään miellyttävän näköinen, mutta sitä sai tavoitella vain tietyin keinoin. Meikkaaminen ja tukan värjääminen on yhä vanhan isäni mielestä sitä, että ”leikitään missiä” ja yritetään epätoivoisesti viehättää miehiä kun ne varsinaiset kyvyt puuttuvat. Naisen ja tytön tulee olla ihanan hoikka ja vaalea. Harmilinen sattuma että olin tummatukkainen punkero eli pahinta alaluokkaa.
Ahdistava ajatus on ajatella, että isäni tapasi tarkastaa ja arvioida jokaisen kymmenkesäisen tytön peräpään leveyden, ja kertoi minullekin mitä tulee välttää ahterin leventymisefektin välttämiseksi.
Vieläkin vanhaa isääni ärsyttävät suunnattomasti naiset, jotka ”ovat olevinaan” eli jotka eivät ole hoikanhoikkia vaan heillä on silti valtaa. Angela Merkeliä ei pysty näkemään telkkarista ahdistumatta.
Olen miettinyt, oliko ja onko isälläni pedofiilisiä taipumuksia. Aina hän on mielellään kertonut, että on ihan sairasta kun samaan nippuun niputetaan oikeat lapsiin sekaantujat ja ne, jotka ovat lisääntymisikäisten tyttöjen kanssa. Olen tullut siihen tulokseen, että en todellakaan halua tietää vastausta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän kaikkeen on yksinkertainen selitys ja se on nimeltään sota. 70-luvulla syntyneiden äidit ovat olleet lapsia 40-luvulla. Elämä on ollut hirvittävän ankaraa, pulaa kaikesta, jatkuva pelko, miten koko maalle käy. Miehet rintamalla tai jos sieltä jo kotiutuneina, haavoilla paljon syvemmin tavoin kuin luodinreikä pohkeessa.
Elämää siihen aikaan on vaikea kuvitella, varsinkaan kun siitä eivät sen ajan ihmiset mielellään puhu. Tämä koronakriisi antaa jotain pientä viitettä, mitä se on, kun kaikki perusturvallisuus järkkyy. Mutta tämä on pientä siihen, mitä 40-luvulla syntyneiden lasten äidit siihen aikaan kävivät läpi. Vääjämättä se on siirtynyt sukupolvissa eteenpäin. Ankaruus, minkäänlaisten omien tarpeiden ilmaisun halveksunta, jatkuvan työn merkityksen korostaminen. Ja ikävä kyllä, jos ihan mennään niille mielen alueille, joista ei saa puhua, myös kateus omia lapsia kohtaan, jotka pääsevät niin paljon helpommalla.
En tiedä, onko hyvä idea mutta ehkä olisi hyvä jututtaa näitä 40-luvulla syntyneitä äitejä ja isoäitejä. Ehkä kasvaisi molemminpuolinen ymmärrys toisen ankaruuteen ja toisen ns. helppoon elämään, kun ankaruus ei ole enää tarpeen.
Mutta kun tämä ei pidä paikkaansa. Äitini ja isäni omat vanhemmat -eli mun isovanhemmat - oli lempeitä ja rakastavia, anteliaita lapsilleen, hoitivat lapsenlapsiaan, pitivät yhteyttä ja myös esim äitini mielestä hänellä oli tosi hyvä lapsuus. Mummoni ja ukkini elivät sota-aikaan mutta olivat SILTI hyviä vanhempia.
No nuo mun omat boomeri-paskat on sitten ilkeitä, pahansuopia, kitupiikkejä (vahingossakaan ei anneta lapsille mitään ja lapset ei saa esim käydä heidän mökillä) ja olivat lapsilleen väkivaltaiset, kaltoinkohtelevat ja paskat vanhemmat.SOTA EI SELITÄ TÄTÄ. Voi se jossain suvussa selittää mutta moni sanoo että kuvio on sama kuin mulla, eli ne isovanhemmat oli ihanat ja lempeät, sit 40-lukulaiset boomerit hirveitä ja v*ttumaisia.
Et voi tuntea vanhempiesi kasvuoloja.
Eivät minunkaan lapseni uskoisi, jos kertoisin, millaisessa alistavassa vankilassa olen omat kasvuvuoteni viettänyt - hehän tuntevat vain mukavan mummon ja papan, joissa ei ole enää häivähdystäkään ilkeyttä tai väkivaltaisuutta. Isovanhemmat eivät hakkaa ketään, revi tukasta, istuta nurkassa, kiellä kaikkea mahdollista, aliarvioi, puhu kireään sävyyn, estä tapaamasta sukulaisia, valehtele, kyttää, pengo tavaroita, vaikene tärkeistä asioista, vaan ovat "ihan tavallisia" isovanhempia. Eivät mitenkään erityisen läheisiä, halailevia, kaikesta keskustelevia, mutta eivät millään mittarilla myöskään pelottavia tai kartettavia ihmisiä.
Nuori perhe, jossa on pulaa rahasta, ajasta ja kasvatustaidoista ja jossa vanhemmilla on mahdollisesti omatkin haavat vielä auki ja hoitamatta, elää eri tilanteessa kui muutaman kymmenen vuoden päästä. Kehitystä on hyvässä lykyssä voinut tapahtua monella tasolla eikä kasvatusvastuukaan enää paina, siksi jopa ikävistä vanhemmista voi tulla ihan kelpo isovanhempia. Kaikista ei tietenkään tule, vaan jotkut asemoituvat puolustusasemiin ja muuttuvat entistä hullummiksi vanhetessaan.
Kyllä tiedän vanhempieni kasvuolosuhteet, hyvistä hyvätuloisista perheistä olivat ja itsekin puhuivat miten heillä oli hyvä lapsuus. Omille lapsille sitten oltiinkin täysiä hirviöitä. Sotaa aina tuputetaan selitykseksi mutta se ei todellakaan selitä ollenkaan kaikkea.
Et voi silti todella tietää. Tiedän monia tuon ikäisiä jotka suu vaahdossa vakuuttavat onnellista lapsuutta. Kun juttuja kuuntelee, niin ei se sitten ihan niin ollutkaan, mutta heidän ikäpolvella on se, että asioista ei puhuta, eli eivät puhu ongelmista, vana kaikki oli hyvin ja ihanaa, Jopa suoranainen julmuus vanhempien taholta. Eli et voi todella tietää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän kaikkeen on yksinkertainen selitys ja se on nimeltään sota. 70-luvulla syntyneiden äidit ovat olleet lapsia 40-luvulla. Elämä on ollut hirvittävän ankaraa, pulaa kaikesta, jatkuva pelko, miten koko maalle käy. Miehet rintamalla tai jos sieltä jo kotiutuneina, haavoilla paljon syvemmin tavoin kuin luodinreikä pohkeessa.
Elämää siihen aikaan on vaikea kuvitella, varsinkaan kun siitä eivät sen ajan ihmiset mielellään puhu. Tämä koronakriisi antaa jotain pientä viitettä, mitä se on, kun kaikki perusturvallisuus järkkyy. Mutta tämä on pientä siihen, mitä 40-luvulla syntyneiden lasten äidit siihen aikaan kävivät läpi. Vääjämättä se on siirtynyt sukupolvissa eteenpäin. Ankaruus, minkäänlaisten omien tarpeiden ilmaisun halveksunta, jatkuvan työn merkityksen korostaminen. Ja ikävä kyllä, jos ihan mennään niille mielen alueille, joista ei saa puhua, myös kateus omia lapsia kohtaan, jotka pääsevät niin paljon helpommalla.
En tiedä, onko hyvä idea mutta ehkä olisi hyvä jututtaa näitä 40-luvulla syntyneitä äitejä ja isoäitejä. Ehkä kasvaisi molemminpuolinen ymmärrys toisen ankaruuteen ja toisen ns. helppoon elämään, kun ankaruus ei ole enää tarpeen.
Mutta kun tämä ei pidä paikkaansa. Äitini ja isäni omat vanhemmat -eli mun isovanhemmat - oli lempeitä ja rakastavia, anteliaita lapsilleen, hoitivat lapsenlapsiaan, pitivät yhteyttä ja myös esim äitini mielestä hänellä oli tosi hyvä lapsuus. Mummoni ja ukkini elivät sota-aikaan mutta olivat SILTI hyviä vanhempia.
No nuo mun omat boomeri-paskat on sitten ilkeitä, pahansuopia, kitupiikkejä (vahingossakaan ei anneta lapsille mitään ja lapset ei saa esim käydä heidän mökillä) ja olivat lapsilleen väkivaltaiset, kaltoinkohtelevat ja paskat vanhemmat.SOTA EI SELITÄ TÄTÄ. Voi se jossain suvussa selittää mutta moni sanoo että kuvio on sama kuin mulla, eli ne isovanhemmat oli ihanat ja lempeät, sit 40-lukulaiset boomerit hirveitä ja v*ttumaisia.
Et voi tuntea vanhempiesi kasvuoloja.
Eivät minunkaan lapseni uskoisi, jos kertoisin, millaisessa alistavassa vankilassa olen omat kasvuvuoteni viettänyt - hehän tuntevat vain mukavan mummon ja papan, joissa ei ole enää häivähdystäkään ilkeyttä tai väkivaltaisuutta. Isovanhemmat eivät hakkaa ketään, revi tukasta, istuta nurkassa, kiellä kaikkea mahdollista, aliarvioi, puhu kireään sävyyn, estä tapaamasta sukulaisia, valehtele, kyttää, pengo tavaroita, vaikene tärkeistä asioista, vaan ovat "ihan tavallisia" isovanhempia. Eivät mitenkään erityisen läheisiä, halailevia, kaikesta keskustelevia, mutta eivät millään mittarilla myöskään pelottavia tai kartettavia ihmisiä.
Nuori perhe, jossa on pulaa rahasta, ajasta ja kasvatustaidoista ja jossa vanhemmilla on mahdollisesti omatkin haavat vielä auki ja hoitamatta, elää eri tilanteessa kui muutaman kymmenen vuoden päästä. Kehitystä on hyvässä lykyssä voinut tapahtua monella tasolla eikä kasvatusvastuukaan enää paina, siksi jopa ikävistä vanhemmista voi tulla ihan kelpo isovanhempia. Kaikista ei tietenkään tule, vaan jotkut asemoituvat puolustusasemiin ja muuttuvat entistä hullummiksi vanhetessaan.
Kyllä tiedän vanhempieni kasvuolosuhteet, hyvistä hyvätuloisista perheistä olivat ja itsekin puhuivat miten heillä oli hyvä lapsuus. Omille lapsille sitten oltiinkin täysiä hirviöitä. Sotaa aina tuputetaan selitykseksi mutta se ei todellakaan selitä ollenkaan kaikkea.
Et voi silti todella tietää. Tiedän monia tuon ikäisiä jotka suu vaahdossa vakuuttavat onnellista lapsuutta. Kun juttuja kuuntelee, niin ei se sitten ihan niin ollutkaan, mutta heidän ikäpolvella on se, että asioista ei puhuta, eli eivät puhu ongelmista, vana kaikki oli hyvin ja ihanaa, Jopa suoranainen julmuus vanhempien taholta. Eli et voi todella tietää.
Henkilökohtaisesti minulle sillä ei ole selittävänä tekijänä mitään merkitystä, millainen lapsuus vanhemmillani oli. Minulla ei myöskään ole minkäänlaista mielenkiintoa ymmärtää vanhempiani, ei myöskään kostaa, saada näytettyä tai mitään vastaavaa.
Lapsia ei vaan pahoinpidellä, häpäistä, nöyryytetä, kaltoinkohdella, jätetä ruuatta, evätä heiltä terveydenhoitoa, eristetä, jätetä oman onnensa nojaan ja niin edelleen. Minulle tehtiin tuo kaikki. Jos minä teen mitään noista yhdellekään lapselle tässä maailmassa, olen paitsi ihmisp*ska myös täysin vastuussa teoistani huolimatta lapsuudestani.
Monesti asiat kiertävät sukupolvien ketjussa, eivät aina. Minun isäni jaksaa muistella, kuinka hän on itse nuorena maksanut itse jopa puolet ensimmäisestä autostaan ja asunnostaan, oma isä maksoi puolet. Lukiossa joka välitunnilla lähdettiin kaahaamaan autolla ja istuttiin baarissa kahvilla. Kuitenkin minä seuraavan sukupolven edustajana en ole saanut rahaa vaan kuljin lukiossa polkupyörällä siivoamassa toimistoja ja ostin itse ison osan lukiokirjoistani noilla rahoilla. Kertaakaan ei olisi käynyt edes mielessäkään, että minulla olisi varaa johonkin sellaiseen kuin kahvillakäyntiin. Kun minun polkupyörästäni puhkesi yläasteella rengas, ei siihenkään riittänyt rahaa. Kotona ei useinkaan ollut ruokaa. Myöhemmin isäni sitten kertoi, että hän kävi niinä vuosina joka ilta syömässä ulkona ravintolassa. Tarkoitus oli kai jättää se minulle kertomatta, mutta sekään ei onnistunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän kaikkeen on yksinkertainen selitys ja se on nimeltään sota. 70-luvulla syntyneiden äidit ovat olleet lapsia 40-luvulla. Elämä on ollut hirvittävän ankaraa, pulaa kaikesta, jatkuva pelko, miten koko maalle käy. Miehet rintamalla tai jos sieltä jo kotiutuneina, haavoilla paljon syvemmin tavoin kuin luodinreikä pohkeessa.
Elämää siihen aikaan on vaikea kuvitella, varsinkaan kun siitä eivät sen ajan ihmiset mielellään puhu. Tämä koronakriisi antaa jotain pientä viitettä, mitä se on, kun kaikki perusturvallisuus järkkyy. Mutta tämä on pientä siihen, mitä 40-luvulla syntyneiden lasten äidit siihen aikaan kävivät läpi. Vääjämättä se on siirtynyt sukupolvissa eteenpäin. Ankaruus, minkäänlaisten omien tarpeiden ilmaisun halveksunta, jatkuvan työn merkityksen korostaminen. Ja ikävä kyllä, jos ihan mennään niille mielen alueille, joista ei saa puhua, myös kateus omia lapsia kohtaan, jotka pääsevät niin paljon helpommalla.
En tiedä, onko hyvä idea mutta ehkä olisi hyvä jututtaa näitä 40-luvulla syntyneitä äitejä ja isoäitejä. Ehkä kasvaisi molemminpuolinen ymmärrys toisen ankaruuteen ja toisen ns. helppoon elämään, kun ankaruus ei ole enää tarpeen.
Mutta kun tämä ei pidä paikkaansa. Äitini ja isäni omat vanhemmat -eli mun isovanhemmat - oli lempeitä ja rakastavia, anteliaita lapsilleen, hoitivat lapsenlapsiaan, pitivät yhteyttä ja myös esim äitini mielestä hänellä oli tosi hyvä lapsuus. Mummoni ja ukkini elivät sota-aikaan mutta olivat SILTI hyviä vanhempia.
No nuo mun omat boomeri-paskat on sitten ilkeitä, pahansuopia, kitupiikkejä (vahingossakaan ei anneta lapsille mitään ja lapset ei saa esim käydä heidän mökillä) ja olivat lapsilleen väkivaltaiset, kaltoinkohtelevat ja paskat vanhemmat.SOTA EI SELITÄ TÄTÄ. Voi se jossain suvussa selittää mutta moni sanoo että kuvio on sama kuin mulla, eli ne isovanhemmat oli ihanat ja lempeät, sit 40-lukulaiset boomerit hirveitä ja v*ttumaisia.
Se että isovanhemmat tuntuvat monesti lempeämmiltä, kiltimmiltä jne on aivan tavallista ja ihan tavallisissakin perheissä. Jostain syystä se vaan menee niin, että yhden sukupolven yli on helpompi löytää yhteistä säveltä. Ehkä osittain koska se isovanhempi on kuitenkin vähän etäämmällä, eikä joudu painimaan niiden arjen pikku juttujen kanssa.
Itsekin oli hyvin läheinen oman isoäitini kanssa, äitini en niinkään. Hyvin monilla on samoin.
Tämä ei ole siis mikään puolustelu kamalille vanhemmille, mitä omanikin jossain määrin olivat/ovat. Vaan ihan toteamus, että se on hirveän tavallista, että on läheisempi isovanhemman kuin vanhemman kanssa, vaikka olisi ihan tavalliset mukavat vanhemmat.
Todella monilla on näin. Itsellä (synnyin -77) on ihan mukavat vanhemmat ja lapsuus oli hyvä. Silti suhde on nyt aikuisena pinnallinen ja varautunut, samalla aaltopituudella emme oikein ole. En voisi kuvitellakaan puhuvani äidille mitään henkilökohtaisempaa.
Sen sijaan pari vuotta sitten kuollut mummoni oli hyvin läheinen ja meillä huumorintaju ja temperamentti synkkasivat todella hyvin. On vaikea sanoa millainen hän oli äitinä, oma äitini ei ollut taas hänen kanssaan erityisen läheinen.
Ja monilla tutuilla on ollut ihan samaa. Ehkä sitä jotenkin alitajunnassa ikuisesti kapinoi omille vanhemmille ja isovanhemman kanssa on helppo olla avoimempi ja enemmän oma itsensä.
Alue: Aihe vapaa
Jostain syystä instrumenttien soittaminen oli kunniallisin harrastus meillä -70 luvun lapsilla.
Minut pakotettiin musiikkiopistoon 1. luokalta alkaen ja kotiin ostettiin piano. En ole yhtään musikaalinen ja en tajua miten edes pääsin musiikkiopistoon. Minulla ei ole minkäänlaista sävelkorvaa ja laulan sujuvasti nuotin vierestä enkä tajua että pieleen menee. Eli soittamiseni on täysin nuottien luvun varassa, koska en pystynyt soittamaan yhtään korvakuulolta.
Vuodesta toiseen minut pakotettiin pianotunneille ja öidin vaatimus oli, että joka päivä on soitettava vähintään 1h. Joka vuosi pyysyn, että voisin lopettaa soittamisen ja vaihtaisin johonkin toiseen harrastukseen, mutta ei. Perusteluna sille miksi en saanut lopettaa pianon soittoa oli "koska siihen on jo laitettu niiiiiin paljon rahaa että ei sitä voi lopettaa".
Soittamistani verrattiin myös muihin lapsiin tyyliin "naapurin Ritvan tytär Petrakin soitti koulun joulujuhlissa viimeksi pianoa ja esiintyi, miksi SINÄ et voi soittaa koulun juhlissa?". No just siksi kun mä INHOAN sitä saakelin pianoa ja soittamista ja varsinkin esiintymistä!!
Samoin äitini tykkäsi laittaa minut todella kiusallisiin tilanteisiin, jos meille tuli sukulaisia tai muita tuttaja kylään. Saatoin olla omassa huoneessani ja äiti kahvitteli vieraiden kanssa ja sitten yhtäkkiä pyysi minut olohuoneeseen sanoen että "soitapas nyt pianolla se Mozartin kappale mitä olet harjoitellut viime aikoina, kun nämä meidän vieraat niin haluavat kuulla pianon soittoa". WTF? Inhosin esiintymistä ylipäätänsäkin ja sitten äitini laittaa minut tilanteeseen missä on hankala kieltäytyä vieraiden edessä soittamisesta. Yleensä kyllä yritin kieltäytyä, mutta monesti nämä vieraat alkoivat vetoamaan minuun "soita nyt vaan Tiina, olisi niin kiva kuulla". Ja sitten soitin jonkun kappaleen kiukun vallassa ja menin takaisin huoneeseeni.
Lukion 1. luokalla sitten olin niin vanha ja henkisesti vahva että ilmoitin musiikkiopistolle, että lopetan soittamisen ja paikkani voi antaa jollekin toiselle. Kun äitini sai tietää tästä niin hänen kommenttinsa oli "jatkossa en sitten osta sulle yhtään vaatetta" ja näinhän siinä kävi. Olen 16- vuotiaasta lähtien ostanut jokaisen vaatekappaleen kenkiä myöten omilla taskurahoilla.