Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Kannattaa katsoa YouTubesta videoita hakusanoilla "emotionally immature parents". Omat 50-luvulla (itse s. 1980) syntyneet vanhempani sopivat niiden kuvaukseen täydellisesti. Kun ei osata käsitellä omia tunteita, läikkyy kaikki negatiivinen lasten niskaan. Ikinä ei ole riittävän hyvä, vaan aina on jotain kritisoitavaa. Emotionaalisesti epäkypsä vanhempi on mielestään aina oikeassa, ei pyydä anteeksi ja jättää lastensa tunteet huomiotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...
Ja olen v. 78 syntynyt itse.
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...
Muiden vieraiden tyrmistys ei näitä haittaa. Olen saanut mm ollessani 32v tukkapöllyä isältä ollessani yhdestä asiasta eri mieltä, sukulaisten nähden. Ne vieraat meni ihan sanattomaksi ja tyrmistyneiksi, katsoivat suu auki, tuli jäätävä hiljaisuus, ja KUKAAN ei sanonut mitään tai puuttunut, sit hiljaisuuden jälkeen kaikki jatkoi kuin ei mitään olisi käynyt.
Toisella kertaa sama toistui ruokapöydässä ja silloin isä antoi luunapin, silloinkin vieraiden nähden. Taas kaikki vaikeana, itsellä itku kirveli silmiä ja kurkkua kuristi.
En osaa tai pysty noissa tilanteissa tekemään mitään vaan lamaannun kauhusta ja melkein pissaan housuun. Mua pahoinpideltiin koko lapsuus, koko nuoruus, ja yhä vieläkin aikuisiällä niin kauan kuin jatkoin isäni tapaamista. Viimeisestä luunapista meni puolisen vuotta ja silloin isä yritti taas löylyttää mut kunnolla, ja vasta silloin jäädytin välit ja en ole nyt useampaan vuoteen tavannut sitä muuten kuin sukujuhlissa.
Ymmärrän että tuo oli vieraille noloa/outoa mutta olisin toivonut että joku olisi puuttunut tai paheksunut. Itse en voinut, siinä tilanteessa olin nelivuotias lapsi kauhuissaan.
Puhuin tänään äitini kanssa puhelimessa. Hän taas kerran valitti jotain riitaa puolisonsa/isäni kanssa. Sanoin, että hänen pitäisi jutella jonkun ulkopuolisen kanssa. Äitini sanoi, että ei se auta, he eivät tunne tilannetta eivätkä voi auttaa. Sanoin, että minäkään en voi auttaa, koska äitini ei halua kuunnella mitään ratkaisuehdotuksia, vaan haluaa vain kaataa pahan olon minun päälleni. Kielsin häntä enää puhumasta näistä asioista. Äitini itki ja pyyteli anteeksi ja lähti uhriutumaan, että ei ole osannut olla kunnollinen äiti ja hänellä on ollut vaikea lapsuus. Ikään kuin minun pitäisi kannatella häntä lapsena, vanhempana ja puolisona. Äitini soitti vielä uudestaan. Kielsin tällöinkin, että ei puhu minulle omista parisuhdeongelmistaan, vaan etsii jonkun muun tahon.
Ihmettelen vain, itselleni ei tulisi mieleenikään kaataa kenenkään niskaan omista valinnoistani johtuvia vaikeuksia. Minulla on ollut väkivaltainen puoliso, joten tiedän millainen on huono parisuhde. Mutta lasten tehtävä ei ole kannatella vanhempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tällä palstalla miehiä ollenkaan? Uskaltaisiko joku avautua omasta lapsuudesta/ nuoruudesta rehellisesti? En millään voi uskoa että vain tytöt/ naiset kasvatettiin näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...Muiden vieraiden tyrmistys ei näitä haittaa. Olen saanut mm ollessani 32v tukkapöllyä isältä ollessani yhdestä asiasta eri mieltä, sukulaisten nähden. Ne vieraat meni ihan sanattomaksi ja tyrmistyneiksi, katsoivat suu auki, tuli jäätävä hiljaisuus, ja KUKAAN ei sanonut mitään tai puuttunut, sit hiljaisuuden jälkeen kaikki jatkoi kuin ei mitään olisi käynyt.
Toisella kertaa sama toistui ruokapöydässä ja silloin isä antoi luunapin, silloinkin vieraiden nähden. Taas kaikki vaikeana, itsellä itku kirveli silmiä ja kurkkua kuristi.En osaa tai pysty noissa tilanteissa tekemään mitään vaan lamaannun kauhusta ja melkein pissaan housuun. Mua pahoinpideltiin koko lapsuus, koko nuoruus, ja yhä vieläkin aikuisiällä niin kauan kuin jatkoin isäni tapaamista. Viimeisestä luunapista meni puolisen vuotta ja silloin isä yritti taas löylyttää mut kunnolla, ja vasta silloin jäädytin välit ja en ole nyt useampaan vuoteen tavannut sitä muuten kuin sukujuhlissa.
Ymmärrän että tuo oli vieraille noloa/outoa mutta olisin toivonut että joku olisi puuttunut tai paheksunut. Itse en voinut, siinä tilanteessa olin nelivuotias lapsi kauhuissaan.
Tämä on jo aivan törkeää! Miten voit enää pitää edes yhteyttä? Minä olisin katkaissut välit aikoja sitten, en todellakaan istuisi tuommoisissa sukujuhlissa. Tee itsellesi palvelus, lakkaa miellyttämästä niitä, elä niinkuin itse haluat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä olen mieheni kanssa jutellut, niin hyvin pitkälle samanlaista. ”Yllättäen” en ole anopin ja apen kanssa kovin läheinen ja mieheni ei soita vanhemmilleen koskaan. Kerran vuodessa vieraillaan velvollisuudesta pari tuntia.
Vierailija kirjoitti:
Omani äitini tunnistan osittain noista teksteistä. Ehkä eniten kuitenkin häntä leimaa nöyryys, vaatimattomuus, ahkeruus ja tunnollisuus. Vuosittain tämä johtaa loma-aikaan ( jolloin kaikki lapset ja lapsenlapset kokoontuvat mummolaan) äidin väsymiseen ja karmeaan itkuraivariin. Nyt tänä kesänä toivottavasti osaan jo aavistaa tilanteen ja pysyä poissa jaloista lapsineni, parina vuonna olen kokenut joutuneeni syyttä syytetyksi ja tosi rumasti haukutuksi.
Kääk vielä ei ole lapsenlapsia, mutta ajatuskin, että kesäisin tuppautuisivat kaikki pitkiksi ajoiksi kotiini. Rakastan lapsiani, mutta en kestäisi. Olen työelämässä ja tarvitsen leponi. Lyhyet vierailut ovat ok, kokkaan ja leivon mielelläni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...
Tätä nolaamista harrasti minunkin äitini. Joka juhlissa aina samat muistelot mitä noloa on lapsena tehnyt ja sanonut. Olen varmaan tässä ketjussa joskus siitä kirjoittanutkin. Sellaista vähättelyä on myös ollut aina. Muistan veljeni yo-juhlissa, kaikille jotka kehuivat veljeäni että onpas hieno suoritus onnea vaan, äitini tuli heti paikalle sanomaan että kun ei ne paperit mitkään kummoiset ole ja on alhaiset arvosanat. En tajua tuollaista.
Oletteko miettineet tätä näkökulmaa eli hirveästä lapsuudesta on vain hirveitä muistoja! Olisi kiva, että olisi mukavia muistoja omista vanhemmista, mutta ei.
Ajattelen, että mukavat muistot kannattelevat elämässä.
Itsellä mukavat muistot liittyvät VAIN naapureihin ja isän siskoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletteko miettineet tätä näkökulmaa eli hirveästä lapsuudesta on vain hirveitä muistoja! Olisi kiva, että olisi mukavia muistoja omista vanhemmista, mutta ei.
Ajattelen, että mukavat muistot kannattelevat elämässä.
Itsellä mukavat muistot liittyvät VAIN naapureihin ja isän siskoihin.
On minulla mukaviakin muistoja vanhemmistani
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...Muiden vieraiden tyrmistys ei näitä haittaa. Olen saanut mm ollessani 32v tukkapöllyä isältä ollessani yhdestä asiasta eri mieltä, sukulaisten nähden. Ne vieraat meni ihan sanattomaksi ja tyrmistyneiksi, katsoivat suu auki, tuli jäätävä hiljaisuus, ja KUKAAN ei sanonut mitään tai puuttunut, sit hiljaisuuden jälkeen kaikki jatkoi kuin ei mitään olisi käynyt.
Toisella kertaa sama toistui ruokapöydässä ja silloin isä antoi luunapin, silloinkin vieraiden nähden. Taas kaikki vaikeana, itsellä itku kirveli silmiä ja kurkkua kuristi.En osaa tai pysty noissa tilanteissa tekemään mitään vaan lamaannun kauhusta ja melkein pissaan housuun. Mua pahoinpideltiin koko lapsuus, koko nuoruus, ja yhä vieläkin aikuisiällä niin kauan kuin jatkoin isäni tapaamista. Viimeisestä luunapista meni puolisen vuotta ja silloin isä yritti taas löylyttää mut kunnolla, ja vasta silloin jäädytin välit ja en ole nyt useampaan vuoteen tavannut sitä muuten kuin sukujuhlissa.
Ymmärrän että tuo oli vieraille noloa/outoa mutta olisin toivonut että joku olisi puuttunut tai paheksunut. Itse en voinut, siinä tilanteessa olin nelivuotias lapsi kauhuissaan.
Tämä on jo aivan törkeää! Miten voit enää pitää edes yhteyttä? Minä olisin katkaissut välit aikoja sitten, en todellakaan istuisi tuommoisissa sukujuhlissa. Tee itsellesi palvelus, lakkaa miellyttämästä niitä, elä niinkuin itse haluat!
Ohis, mutta totta kai hyvin kohdeltu hyväitsetuntoinen lapsi osaa pitää puoliaan, sen sijaan pahoinpidelty ja kaltoinkohdeltu ei osaa. Se ei ole edes aina mikään ”valinta” vaan aivot, hermosto, kaikki on erilaiset sellaisella ihmisellä jota on kaltoinkohdeltu. Aivokuvista voi nähdä ihan fysiologiset muutokset aivoissa.
Hyväosainen toki neuvoo niinkuin itse tekisi, mutta ei ymmärrä että ei pystyisi itsekään puolustautumaan jos se lapsuus olisi ollut väkivallan uhriksi ehdollistumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...Tätä nolaamista harrasti minunkin äitini. Joka juhlissa aina samat muistelot mitä noloa on lapsena tehnyt ja sanonut. Olen varmaan tässä ketjussa joskus siitä kirjoittanutkin. Sellaista vähättelyä on myös ollut aina. Muistan veljeni yo-juhlissa, kaikille jotka kehuivat veljeäni että onpas hieno suoritus onnea vaan, äitini tuli heti paikalle sanomaan että kun ei ne paperit mitkään kummoiset ole ja on alhaiset arvosanat. En tajua tuollaista.
Nolaamisesta: mun isäni haluaa aina pitää puheen kun on ollut valmistujaiset, kihlajaiset tai häät tms, ja joka kerta puhe on ollut se että hän HAUKKUI minut. Siis se puhe oli sellainen että ”Pirjo oli jo lapsena niin vaikea, omapäinen ja kiukkuinen, silloin vuonna 85 se teki niin että... (tähän sitten kaikki virheeni ja mokani)”. Olin kyllä KIELTÄNYT aina että ei saa pitää puhetta, ja aina se perskules sitten sen piti ja kailotti pitkän litannian virheitäni ja vikojani.
Vieraat oli ihan nolona ja hämmentyneenä, minä kiukkua ja nöyryytystä nieleskellen, kaikille ihan helvetin noloa.
Vasta häitteni jälkeen jotenkin uskalsin päättää että enää en anna sen pilata kaikkia tärkeitä päiviäni. Niinpä esim ristiäisiin en enää isääni kutsunut.Se ei siis mitenkään tehnyt tuota vahingossa vaan ihan tietoisesti ja tahallaan. Halusi nöyryyttää, onnistuikin siinä.
Meillä ei onneksi ole pelkoa tuollaisesta julkisesta nolaamisesta, sillä vanhempani kieltäytyvät osallistumasta mihinkään juhliin. Kun kirjoitin ylioppilaaksi olivat juhlasalissa jossain olutfirman mainospaidassa, kotona ei juhlittu, kävin yksin kuvaamossa kuvattavana ja se oli siinä. Sain yhden ruusun kesätyöpaikastani. Kun valmistuin maisteriksi en usko, että isäni edes muistaa koko asiaa. Eivät olleet kutsuttuina kihlajaisiini tai häihini, koska tekivät selväksi siskoni häissä, että oli viimeinen kerta kun osallistuvat häihin.
Itken täällä vuolaasti, kun ketju avasi jotkut patoutuneet tunnelukot. Ihan kuin meillä!
Sinänsä hyvä koti, mutta mistään "oikeista" asioista ei meillä ole koskaan puhuttu. Äiti on käytännössä vieras ihminen. En tiedä edes hänen lempiruokaansa tai -väriään.
Me lapset emme ole saaneet kehumista tai kannustamista opiskeluun tai töihin liittyen, vain arvostelua vääränlaisista valinnoista.
Mistään ongelmista ei todellakaan uskaltanut kotona puhua. Kaikki vaan lytättiin ja mitätöitiin. Aikuisena olen kuitenkin saanut kuulla muualta, että vanhemmat olivat ylpeitä saavutuksistani.
Muistan elävästi juuri nuo häpeän tunteet kuukautisista ja rintsikoista ym. Yksityisyyttä ei ollut, kaikki tongittiin ja luettiin.
En muista kotoa lainkaan läheisyyttä, ja se onkin ollut riippakivenä aikuisena. Kammoksun nykytyylin halailua ystävien kesken, ja parisuhteissa fyysisyys on aina ollut hankalaa, kun en tiedä miten pitäisi olla ja suhtautua.
Itselläni ei ole lapsia, mutta siskoni on yrittänyt katkaista kierteen, aika hyvin siinä onnistuen. Heillä puhutaan asioista. Jollain tavoin katkerana, mutta samalla lasten puolesta iloisena olen seurannut, kuinka äitini kohtelee lapsenlapsia. Ymmärtää, sylittelee, tukee, opastaa. Kaikkea sitä, mistä itse jäin paitsi. Ikä on tuonut äidille sydämen sivistystä.
Olisi hienoa tutustua äitiin nyt aikuisena, mutta en usko sen olevan mahdollista. Välimme ovat liian kankeat ja muodolliset.
Meilläkin on tätä ikivanhojen lapsuuden hölmöilyiden muistelua ja kaivelua joka jumalan kerta, kun jossain kahvipöydässä vain istutaan.
Kerran sanoin yhdestä alle kouluikäisenä tekemästäni vähän nolosta jutusta äidilleni, että nyt lakkaat jauhamasta siitä ihmisten kuullen, koska se tuntuu musta tosi epämukavalta ja ns. vitsi on kuultu jo sen sata kertaa. Ihme kyllä sillä kertaa oikeasti tukki turpansa eikä ole enää ”muistellut” tätä tapahtumaa.
Samoin saavutusten vähättelyä olen kuullut riittämiin. Olin hyvä oppilas, mutta jos en tuonut kymppiä vaan ysin kokeesta, syytä sille tivattiin. Tai jos tuli kymppi miinus, ihmeteltiin mistä miinus tuli. Koulukuvien ottamista pelkäsin, koska aina tuli sanomista ilmeestä tai jos en ollut hymyillyt niin että hampaat näkyy (mitä ihmettä?!).
Kun kävin kampaajalla, tukkaa oli leikattu joko liikaa tai liian vähän. Teininä aloinkin hiusmalliksi ja annoin aina kampaajalle täysin vapaat kädet ihan vain näyttääkseni vanhemmille.
Vaatteitani arvosteltiin aina. Liian tiukka, liian löysä, liian pitkä, liian lyhyt. Olisi pitänyt pukeutua kuin jehovantodistaja.
Kehoni ylipäätään oli vapaata riistaa kommenteille, pyytämättä. Olin normaalipainoinen ja hyväkuntoinen, lihaksikas urheileva lapsi ja teini. Kaljamahaisen isäni mielestä oli silti hyvä idea kommentoida pohkeitani, että ne ovat liian paksut minihameen käyttämiseen. Painoani kytättiin ja kyseltiin kuin se olisi ollut ihmisarvoni mitta. Jopa häissäni humalainen isikulta päätti ilmoittaa vieraiden kuullen, että olen ”nolon näköinen”. Kiitti hei!
Olen päättänyt hivuttaa vanhempani elämästäni. Lasten takia en katko välejä kokonaan, mutta jatkossa en kerro heille enää mitään henkilökohtaisesta elämästäni. En töistäni, tavoitteistani, saavutuksistani. En mene kylään enkä kutsu meille. Olen saanut 40 vuoden edestä vittuilua ja nyt riittää.
Kiitos tälle ketjulle. Katkaistaan pahan kierre.
Olen muutaman muiston tähän ketjuun kirjoittanut. On ollut valtavan terapeuttista lukea kokemuksianne. Oikeastaan tämä on ollut tervehdyttävämpää kuin kallis terapia, jossa kävin monta vuotta. Terapeutti pyysi vain ymmärtämään äitiäni ja piti mm. hyödyllisenä, että pidän säännöllistä yhteyttä äitiini.
Vasta tämän ketjun myötä olen saanut vapautusta häpeästä, jota olen elämäni kokenut. Siitä häpeästä, että olen vääränlainen. On suuri asia tajuta, että meitä kaltoinkohdeltuja on näin paljon, mikä on samalla toki surullista.
Ketjun aloittajalle pitäisi myöntää jokin mielenterveyden edistämisen palkinto ja tämä ketju pitäisi tehdä näkyväksi.
N38
Olen syntynyt - 78, äiti -58
Ei ole mitään ongelmia ollut. Äiti on edelleen nuorekas. Ja kaikesta on voitu aina puhua