Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Lueskelen ketjua vasta ihan alusta, mutta yksi asia, joka omista vanhemmista ja erityisesti äidistä (-49) tuli nyt mieleen, oli se jatkuva suorittaminen. Koskaan ei voinut istua ja vain nauttia olosta, tai istuskella kahvikupin kanssa aamulla ulkona puutarhassa, tai ruuan jälkeen istua ja jutella. Syödä piti aina kuin koira nopeasti, hotkien, nauttimatta, ja sitten heti ylös ja siivoamaan pöytää. Kahvit kulautettiin vihaisesti ja nopeasti, ja kuppi heti pesuun. Sauna lämmitettiin mutta löylyä heitettiin vimmaisesti ja sitten äkkiä pois ja pesulle ja ulos. Itse tykkään nautiskella hitaasti lempeistä löylyistä ja tehdä kaiken muunkin nautiskellen tai en ollenkaan, mutta tämä se vasta on ärsyttävää tuon sukupolven mielestä.
Ymmärrän että vanhempieni sukupolvi on jo pienenä patistettu työhön, kitkemään kasvimaata tai latomaan tiiliä tai mitä ikinä, mutta eikö jo eläkkeellä voisi rauhoittua ja kuunnella itseään – tai toisia? Keskustella, kohdata, olla vaan. Tunnustella oloaan, mitä keho haluaa sanoa. Mutta ei, ei hetkeäkään rauhaa elämässä. Mihinkään hetkeen ei pysähdytä, vaan aina riennetään kohti sitä seuraavaa suorituspistettä, orientoidutaan siihen. Ja tästä tyylistä kärsii kyllä koko yhteiskunta, monessa työssä ja oppilaitoksessakin ennakoidaan niin, että asiat on jo tehty ja menty eteenpäin, kun tulee se deadline tai valmistujaisjuhla tai osavuosikatsaus. Kaikilla on jo mieli ihan muualla kuin sen päivän asiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suuret ikäluokat ovat todella lapsellisia, itsekkäitä ja itse saaneet aina kaiken.
Sodan käyneet sukupolvet lellivät heidät piloille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin sain aina välillä kuulla äidiltäni huomautuksia painostani. Ihan hiljattain äitini puhui minulle kuinka mummoni arvosteli äitiäni painosta ja miten se oli ikävää. Huomautin että niinhän itsekin teit minulle, äitini kiisti koko asiaa ikinä edes tapahtuneen, hän ei ole sellaista koskaan minulle sanonut. Totesin siihen sitten vaan että kai minä muistan väärin. Me kumpikin tiedämme miten asia on.
Nämä on niin tuttuja juttuja. Jotkut kylmistä vanhemmista väittävät, että heitä itseään on kohdeltu kylmästi, vaikka asia ei olisikaan niin. He ovat vain fantasioineet, että ovat itse uhreja. He eivät kestä, että lapsi saa sääliä ja sympatiaa. He haluavat senkin itselleen.
Olen joskus yrittänyt kertoa äidille miltä saamani kohtelu lapsena on tuntunut niin äiti on alkanut puhua päälle ja sanonut että hällä se vasta olikin ja hänen pitäisi kirjioittaa siitä kirja!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin sain aina välillä kuulla äidiltäni huomautuksia painostani. Ihan hiljattain äitini puhui minulle kuinka mummoni arvosteli äitiäni painosta ja miten se oli ikävää. Huomautin että niinhän itsekin teit minulle, äitini kiisti koko asiaa ikinä edes tapahtuneen, hän ei ole sellaista koskaan minulle sanonut. Totesin siihen sitten vaan että kai minä muistan väärin. Me kumpikin tiedämme miten asia on.
Nämä on niin tuttuja juttuja. Jotkut kylmistä vanhemmista väittävät, että heitä itseään on kohdeltu kylmästi, vaikka asia ei olisikaan niin. He ovat vain fantasioineet, että ovat itse uhreja. He eivät kestä, että lapsi saa sääliä ja sympatiaa. He haluavat senkin itselleen.
Olen joskus yrittänyt kertoa äidille miltä saamani kohtelu lapsena on tuntunut niin äiti on alkanut puhua päälle ja sanonut että hällä se vasta olikin ja hänen pitäisi kirjioittaa siitä kirja!
Hehe, mulla sama. Kieltää myös täysin tehneensä koskaan mitään väärin. Toisaalta tiedän että hänellä on ollut kurja lapsuus, mutta joskus olenkin sanonut ettei tämä ole mikään kilpailu.
Vierailija kirjoitti:
Meillä äiti haukkui siskoni yo-tulokset - paskapaperit! Sisko kirjoitti ihan hyvin ja ka oli 8.2.
En tajua miten kehtas.
Minä olin isäni mielestä ”häpeäksi suvulle” kun sain vain M:n paperit ja keskiarvo oli 9,4.
Olisi pitänyt olla L (kirjoitin siis 2 L:ää, 2 M:ää ja yhden C:n.)
Jännää oli sitten se että yliopistoon ei isä halunnut mun menevän ja teki kaikkensa estääkseen sen, siis kieltäytyi ostamasta pääsykoekirjoja, ei antanut rahaa pääsykokeen junalippujen hintaan ja hoki että turhaan menet yliopistoon, sinua on turha kouluttaa, sinusta ei tule mitään.
Sisulla ja sinnillä pääsin yliopistoon ja valmistumista ei tietenkään oltu huomaavinaan.
Myös mulla vanhemmat vähättelee työtäni (olen teknologia/R&D päällikkö) ja kertoilee muille miten olen jossain insinööritoimistossa avustajana. Isä ei vaan kestä että tytär menestyi häntä paremmin. Hänellä itsellään on vain kansakoulutausta, mutta onhan hän BOOMERI. Se pätevöittää joka hommaan ja tekee ihmisestä kaikkien alojen erityisasiantuntijan.
BOOMERIUS on parempi tutkinto kuin yliopisto ja CVssäkin parasta mitä olla voi. Eiku... ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika musertavia tarinoita täällä. Omani kanssa synkkä - tosin mua ei haukuttu kun olin hiljaa ja näkymätön. Mutta tajusin, että haukkuminen olisi alkanut jos olisin vaatinut ihan normaaleja asioita mm vaatteita.
Vanhin sisko joutui koville - haukuttiin mm kävelytyylistä - oli varmaan jotain 10 v. Itse olin 5 v.
Sellaista yleistä mitätöintiä ja haukkumista. Siis miksi haukkua omia lapsia!? Vanhemmilla myös tapana pohtia naapureiden asioita yms.
Jos näistä on puhuttu niin äitini selittää asiat itselle parhaaksi. Tai isän syyksi. Esim äitini väittää, että olisi ostanut meille uusia vaatteita säännöllisesti syksyllä ja keväällä. Todellisuus täysin muuta. Itse kuljin siskon vanhoissa vaatteissa ja sisko osti itse vaatteensa 15 v lähtien omilla rahoilla. Ja siitäkin sisko sai haukkumiset.
Minunkin äitini on -68 syntynyt ja itse olen -91. Tuo haukkuminen ja mitätöinti on ollut aina ihan arkipäivää meillä. Etenkin ulkonäöstäni sain kuulla ja paljon, koska olin silloin hieman isokokoisempi... Kuka voi olla niin julma omalle lapselleen ja pilata täysin hänen itsetuntontonsa? Miksi?
Minäkin sain aina välillä kuulla äidiltäni huomautuksia painostani. Ihan hiljattain äitini puhui minulle kuinka mummoni arvosteli äitiäni painosta ja miten se oli ikävää. Huomautin että niinhän itsekin teit minulle, äitini kiisti koko asiaa ikinä edes tapahtuneen, hän ei ole sellaista koskaan minulle sanonut. Totesin siihen sitten vaan että kai minä muistan väärin. Me kumpikin tiedämme miten asia on.
Meilläkin on näitä, että huomauttaessani jostain äitini sanomisesta, hän ei koskaan ikinä ole sellaista sanonut. Sanonkin nykyään aina takaisin että on se kumma, että se olen minä joka aina kaiken muistaa väärin.
Vierailija kirjoitti:
Itken, itkun laukaisi tuo edellisten sivujen erään kirjoittajan haave, että kunpa olisi voinut nuorena jättää rintaliivit vaatekasaan näkyville. Laittaa alusvaatteensa pyykkiin kuten muu perhe.
Kunpa olisi voinut jättää kuukautissuojat kodin roskikseen. Kunpa olisi voinut ottaa kuukautissuojia vessan kaapista, minne vanhemmat ovat niitä ostaneet!
Kun olisi voinut pitää päiväkirjaa kotona. Edes kirjoittaa päiväkirjaa! Kirjeitä!
Katson pientä tytärtäni, josta on hauskaa juoksennella kesällä kotona alasti. Joka luottaa omaa kehoonsa ja pitää sitä ihanana. PItää minua ihanana. Tunnen suurta ylpeyttä siitä, että voin olla hänen tukenaan naiseksi kasvamisessa. Aikanaan ostan hänelle alusvaatteita, kuukautissuojia.
Mutta nyt itken, sillä minulla itselläni ei ollut tällaista.
Miksi tästä ei puhuta julkisuudessa? Miksei puhuta siitä, että osa naisista/tytöistä joutuu elämään omassa kotonaan omia vaatteitaan, kehoaan ja hygieniatarvikkeitaan piilotellen?
Monesta muusta ilmiöstä kyllä puhutaan ja tunnustetaan niiden olemassaolo, esimerkiksi lähisuhdeväkivalta on olemassa. Tätä tyttöjen hiljaista häpeää ei sen sijaan tunnusteta olemassaolovaksi muualla kuin tässä ketjussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä ketjua lukiessa tuli sellainen oivallus, että miten jotkut mainitut asiat voivat liittyä toisiinsa.
Ensinnäkin tuo, että mitään ei opetettu tekemään järjestelmällisesti ja järkevästi, vaan haukuttiin kun ei heti automaattisesti ja itsestään osannut. Ja jos yritti tehdä, teki aina väärin ja tuloksena oli mitätöintiä ja nälvimistä. Kun eihän nuo kakarat mitään osaa eikä tajua.
Toisena tuo jatkuva rankaiseminen, ei edes yritetty kuunnella lapsen näkemystä mistään asiasta vaan päätettiin jo etukäteen että lapsen täytyy olla jollain tavalla aina syyllinen ja paha.
Näiden yhdistelmästä aukeaa ajatusmalli, miten lasta täytyy koko ajan olla rankaisemassa, koska ihan pelkkää ilkeyttään ja pahuuttaanhan se ei lue vanhempien ajatuksia että tietäisi miten pitää toimia, vaan tekee tahallaan väärin. Että niin.
Näitä "jos et lue ajatuksiani ja toimi kuten haluan, et kunnioita minua ja ansaitset rangaistuksesi" -tyylin kasvattajia näkee vieläkin. Kuulin joskus aiemmin kun naapurissa äiti huusi pienelle tytölleen ja käski tehdä jotain: lapsi sopersi että "en mä osaa" mihin äitikulta: "opettele, saatana!".
Omia vanhempiani yhdisti ainakin kyvyttömyys arvioida kriittisesti omaa toimintaa. Kun ei ongelmista puhu, niin niitä ei ole olemassa. Tällaisen filosofian hedelmänä etäiset välit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu ahdistavalta. Tekisi mieli laittaa välit molempiin vanhempiin poikki. Isä on alkoholisti ja mistään vaikeista asioista ei voi puhua. Äitiin välit ovat vielä monimutkaisemmat. Varmasti yritti pitää meistä huolta, kun me lapset olimme pieniä, mutta tuli kasvattaneeksi meitä myös naljailulla ja uhkailulla. Kielteiset tunteet eivät olleet sallittuja. Lisäksi laiminlyönti ja välinpitämättömyys lasten hyvinvoinnista varsinkin vanhempien avioeron jälkeen vuosia. Itse kasvatin itseni teininä ja yritin pärjätä yksin.
En jaksa enää esittää ja vierailla kuin kaikki olisi ok. Pari kertaa vuodessa pakolliset kyläilytkin tuntuvat raskailta. Olen todella katkeroitunut, mutta en myöskään uskalla ottaa asioita puheeksi. Mitä edes sanoisin? Tuntuu, että välien katkaiseminen olisi helpompaa. Olen jälleen aika masentunut menneen takia. Aivan kuin minulta olisi varastettu osa elämästäni ja kyky päättää asioistani. Epävarmuus ja paha olo ovat hallitsevina tunteina.
Vierailija kirjoitti:
Olen 70-luvulla syntynyt nainen ja äitini on 40-luvulla syntynyt. Meidän suvussamme sai rahaa vaatteisiin ja muihin tarvikkeisiin, myös kotona oli aina ruokaa ja tarvittaessa henkistä tukea. Se, mikä minua on jäänyt vaivaamaan on se, ettei koskaan saanut kapinoida tai olla vihainen. Esimerkiksi kun olin teini-ikäinen, äitini ei ymmärtänyt nuoren ihmisen turhautumista ja kiukuttelua. Vanhempani eivät ole kovin koulutettuja, joten olisin toivonut, että he olisivat myös ohjanneet minua enemmän kunnianhimoisempaan elämään, harrastuksiin ja muiden ihmisten pariin. Koin olevani aika yksinäinen ja ulkopuolella muista samanikäisistä. Eräs asia, mistä suvussani on myös vaiettu, ovat mielenterveysongelmat, itsetuhoisat puheet ja teot ja henkinen väkivalta. Aikuiset siirsivät vain ongelmiaan eteenpäin seuraavalle sukupolvelle, mutta eivät hakeneet itselleen apua lääkkeistä tai terapiasta. Olen itsekin saanut aikuisiällä kärsiä ahdistuksesta, masennuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Suurin osa näistä kumpuaa juuri menneiden sukupolvien ongelmista.
Asuin lapsuuteni maaseudulla ja yksi asia, minkä muistan olivat naimattomat täti-ihmiset, jotka voivat myös huonosti. En tiedä onko muilla maaseutu-ihmisillä samanlaisia tunteita, mutta lapsettomien ja yksinäisten naisten tehtävä suvussani oli lähinnä palvella ja passata muita ihmisiä suvussani. He ikään kuin hankkivat arvonsa muiden ihmisten silmissä teoilla. Muistan itse myös auttaneeni pikkutytöstä lähtien juhlissa ja ruuanlaitossa. Se oli yksi ainoita tapoja saada hyväksyntää. Edelleen tänä päivänä, lapsettomana ihmisenä, teen paljon enemmän jouluna, juhannuksena, juhlapyhinä ja arkena. Jos olen yrittänyt pyristellä irti tuosta roolista, saan vain osakseni vihaa ja ihmettelyä. Siskoni, joka on perheellinen ja naimisissa on täysin välttynyt tältä roolilta. Hän on jotenkin paremmassa asemassa äitini silmissä. Ajaa vain autolla pihaan perheensä kanssa ja siitä suoraan ruokapöytään.
Minua on harmittanut myös se, ettei elämässä koskaan saanut haaveilla ja unelmoida isosti. Se jotenkin kuitattiin aina sillä, että "pitää elää säästeliäästi", "velaksi ei saa elää" tai "ei muidenkaan elämä ole niin ihmeellistä". Liekö ihmekään, etten ole enää moneen vuoteen unelmoinut juuri mistään tai minulla ei ole edes suurta elämänhalua. Olen katkeroitunut siitä, ettei minua kehuttu, kun pärjäsin jossain asiassa, mutta lapsenlapsia kehutaan maasta taivaisiin ja heille annetaan rahaa jostain pienestäkin suorituksesta. Tyypillinen esimerkki siitä, kuinka isäni suhtautuu minuun ja muihin ihmisiin, olivat vanhojen tanssit. Isäni kyyditsi minut ja ystäväni koululle. Oli loskainen ja sohjoinen keli. Kun auto pysähtyi koulun pihalle, isäni juoksi auttamaan ystäväni oven auki ja auttoi hänet autosta ulos. Itse sain tulla omin avuin ulos autosta. Ja tanssiaisissa hän ei tietenkään hakenut minua tanssiin. Olen jopa alkanut vihata miehiä sen vuoksi, että suvustani löytyy niin paljon itserakkaita ja heikkoja miehiä, jotka haikailevat vain menneitä aikoja ja ihailevat omia isiään, jotka olivat samanlaisia heikkoja, mielenterveysongelmaisia ukkoja .
Minulla on hyvin samankaltaisia kokemuksia, kuin sinulla. Olen myös maalta kotoisin ja valitettavasti siellä on edelleen hyvin vanhanaikaiset ja konservatiiviset mallit kotitöistä ja naisten roolista. Kotiäidit ovat palvelleet poikansa piloille ja samalla kasvattaneet tyttäristään kilttejä palvelijoita. Itselläni äitini on aina ajatellut minusta ja siskostani todella mustavalkoisesti. Minut on aina nähty huonompana, kun olen uskaltanut kapinoida ja olla omaa mieltä asioista. Siskoni taas on valinnut hyvin samankaltaisen elämän kuin äitini. Hän on miellyttäjä ja myötäilijä, mutta omalle tyttärelleen melko tunnekylmä. Siskoni on paljon enemmän juhlinut ja juonut nuoruudessaan kuin minä, mutta silti äitini näkee hänet luotettavampana ja puhtoisempana. Ja sitten on juurikin tämä, että minua voi rasittaa kaikenlaisilla kotitöillä ja muiden palvelemisella, mutta siskoni pitää saada rentoutua ja levätä. Hänelle ei myöskään kerrota muita ikäviä asioita, jotka minulle kerrotaan. Näin on aina ollut. En tiedä miksi en ole ollut tarpeeksi arvokas lapsena, jotta minut olisi säästetty kaikelta riitelyltä, mielenterveysongelmilta ja henkiseltä väkivallalta. Tätä en tule koskaan ymmärtämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suuret ikäluokat ovat todella lapsellisia, itsekkäitä ja itse saaneet aina kaiken.
Sodan käyneet sukupolvet lellivät heidät piloille.
Et taida ymmärtää suurten ikäluokkien elämästä mitään. Heidän lapsuudessaan Suomi oli vielä maatalousvaltainen ja koneellistuminen oli vasta tulossa. Siksi suuret ikäluokat ovat niitä, jotka joutuivat lähtemään heinäpellolle, puumetsään ja kaupunkikodeissa saattoivat joutua kulkemaan avaimet kaulassa, kun vanhemmat olivat töissä. Myös ruumiillista kuritusta käytettiin yleisesti periaatteella "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa". Moni joutui elämään sodan traumatisoimaa isää tai isäpuolta peläten, tai yksinhuoltajaäidin perheessä. Voin kertoa omasta kokemuksesta, että sodankäyneet sukupolvet eivät olleet kovin lempeitä kasvattajia.
Sitäkö sinä nimität lellimiseksi?
Noista maaseutu -kommenteista tuli mieleen myös se, että minun vanhempani ovat myös 40-luvulla syntyneitä ja valitettavasti kovia hamstraamaan. Etenkin isäni on säästänyt aivan kaiken. Osittain se johtuu varmaankin lapsuuden tunneongelmista ja hänen mielenterveysongelmaisesta ja ankarasta isästään. Ulkorakennukset ovat aivan täynnä kaikenlaisia koneita ja rojua, jota kukaan ei tule koskaan tarvitsemaan. Muutaman kerran olen yrittänyt siivota ja raivata tavaroita pois. Mutta ei siitä oikein mitään tullut, kun isäni katsoi koko ajan vierestä, josko heitän jonkun "aarteen" pois. Valitettavasti mistään ei nykyään tule oikein mitään. Koen tämän myös vanhempieni vallankäytöksi. Kaikkeen vastataan vain, että "sitten kun minua ei enää ole, voitte heittää kaiken pois". Rasittavaa ja itsekeskeistä paatosta! Täytyy ilmeisesti odottaa, että vanhempani ovat kuolleet ja sitten tilata paikalle jotkut siivoojat ja roskalava. Mutta sairaalloista säästämistä ja hamstraamista 40-luvulla syntyneiltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulosti ihan omalta vuonna 48 syntyneeltä äidiltäni. Vieläkin elää vikojen etsimisestä ja nälvimisestä.
Vierailija kirjoitti:
Lueskelen ketjua vasta ihan alusta, mutta yksi asia, joka omista vanhemmista ja erityisesti äidistä (-49) tuli nyt mieleen, oli se jatkuva suorittaminen. Koskaan ei voinut istua ja vain nauttia olosta, tai istuskella kahvikupin kanssa aamulla ulkona puutarhassa, tai ruuan jälkeen istua ja jutella. Syödä piti aina kuin koira nopeasti, hotkien, nauttimatta, ja sitten heti ylös ja siivoamaan pöytää. Kahvit kulautettiin vihaisesti ja nopeasti, ja kuppi heti pesuun. Sauna lämmitettiin mutta löylyä heitettiin vimmaisesti ja sitten äkkiä pois ja pesulle ja ulos. Itse tykkään nautiskella hitaasti lempeistä löylyistä ja tehdä kaiken muunkin nautiskellen tai en ollenkaan, mutta tämä se vasta on ärsyttävää tuon sukupolven mielestä.
Ymmärrän että vanhempieni sukupolvi on jo pienenä patistettu työhön, kitkemään kasvimaata tai latomaan tiiliä tai mitä ikinä, mutta eikö jo eläkkeellä voisi rauhoittua ja kuunnella itseään – tai toisia? Keskustella, kohdata, olla vaan. Tunnustella oloaan, mitä keho haluaa sanoa. Mutta ei, ei hetkeäkään rauhaa elämässä. Mihinkään hetkeen ei pysähdytä, vaan aina riennetään kohti sitä seuraavaa suorituspistettä, orientoidutaan siihen. Ja tästä tyylistä kärsii kyllä koko yhteiskunta, monessa työssä ja oppilaitoksessakin ennakoidaan niin, että asiat on jo tehty ja menty eteenpäin, kun tulee se deadline tai valmistujaisjuhla tai osavuosikatsaus. Kaikilla on jo mieli ihan muualla kuin sen päivän asiassa.
Kuulostaa AIVAN minun äidiltäni joka on syntynyt 1950- luvun puolessavälissä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myös_äiti kirjoitti:
Hullua. Olen syntynyt 70-luvulla ja monia samoja kokemuksia kuin tässä ketjussa.
Mutta sitten se kamalin asia: Sain oman lapseni nuorena 90-luvulla ja tiedostan todella hyvin mitä virheitä tein, kamaliakin, koska oli malli kotoa ja koska olin nuori. On jäänyt huomioimatta lapsen temperamentti ja persoonallisuus, on ollut ajoittain masennusta joka on vaikuttanut äiti-lapsisuhteeseen, on ollut huono, pärjäämiseen ja reippauteen ”kannustava” kasvatustyyli. Oli myös paljon mukavia asioita ja perusturvallisuutta, mutta riittivätkö ne?
Ja nyt mietin, pitääkö pyytää anteeksi? Miten hyvitän tämän kaiken?
Minä olen painiskellut saman asian kanssa, tiedän että olen tehnyt virheitä äitinä ja koen huonoa omaatuntoa monesta asiasta. Olen jutellut tyttäreni kanssa (nyt 19) useamman kerran, ja todennut että hän ei edes muista monia asioita, tai ei ole kokenut niitä huonona vanhemmuutena lainkaan. Asiat liittyvät eroon hänen isästään ja uuteen aviomieheeni, kun lapsi oli reilusti alle kouluikäinen. Lapset kokevat maailman niin erilaisena kuin aikuiset, ja paljon unohtuu matkan varrella.
Omalta, aikuiselta lapselta voi kysyä tämän mielipidettä ja ajatuksia omasta kasvatuksesta ja lapsuudesta. Silloin kannattaa todellakin keskittyä kuuntelemaan, ei heittäytyä puolustuskannalle. Lapsi voi kokea asiat ihan eri tavalla, joku asia on voinut jäädä vaivaamaan, mitä ei ole itse edes tullut ajateelleksi. Ja mistä itse tuntee syyllisyyttä on voinut mennä lapselta ihan ohi. Eikä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä, mutta monelle lapselle olisi älyttömän tärkeää tulla kuulluksi.
Minusta on tosi hieno, lämmin ja lähentävä ele pyytää aikuista lasta keskustelemaan noista asioista. Suurin osa äideistä, josta täällä on puhuttu, ei ikimaailmassa suostuisi tekemään niin.
Minä joskus yritin ottaa puheeksi lapsuudessa kokemani fyysisen ja psyykkisen väkivallan, nimittelyn ja mitätöimisen sekä yksityisyyden rikkomisen. En saanut edes kunnolla tuotua esille mistä ja miksi haluaisin keskustella kun vastauksena oli syviä huokauksia, silmien pyörittelyä, pään puistelua ja kommentteja kuten ”Anteeksi nyt sitten vaan kamalan paljon jos olen sinua jotenkin joskus loukannut. Ajat oli kuule ihan toiset eikä se vanhempana olo mitään herkkua ole, odota vaan kun itse saat lapsia. Parhaani yritin ja mitä siitä saan palkaksi muuta kuin kiittämättömyyttä. Ikävää että sulle sattui näin huono äiti”.
Toiste en yrittänyt enkä yritä.
Kuulostaa aivan isältäni. Tuo taitaa olla aika yleinen asenne 1950-luvulla syntyneiden keskuudessa.
Jatkan vielä isästäni. Olin kymmenen korvilla, kun isä joskus selitti minulle ettei ollut oikeastaan koskaan varma siitä olisiko halunnut lapsia vai ei. Kuulemma kaksi lasta olisi kuitenkin ollut vielä siedettävä lapsiluku, mutta äitini niiden jälkeenkin kuulemma teki vielä kolmannen ja neljännen lapsen, mistä kuulemma isä ei ollut iloinen. Tällaista oli lapsena todella hämmentävää kuunnella.
En ole tästä keskustelusta koskaan pystynyt kertomaan sisaruksilleni. Ikävää ajatella, että isän näkökulmasta kukaan lapsista ei varsinaisesti ole toivottu ja osa on vieläpä hänen näkökulmastaan suoranaisesti ei-toivottuja (ei silti ilmeisesti ole kyennyt lasten hankinnasta tai ehkäisyn järjestämisestä käymään vaimonsa kanssa aikanaan minkäänlaista keskustelua).
Kuulostaa siltä, että isälläsi ei mielestään ollut osaa eikä arpaa lasten siittämiseen, äiti "vain teki" vielä kolmannen ja neljännen lapsen. Ja tämä vielä aikuisen miehen suusta, hyvin hämmentävää. Olen pahoillani puolestasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suuret ikäluokat ovat todella lapsellisia, itsekkäitä ja itse saaneet aina kaiken.
Sodan käyneet sukupolvet lellivät heidät piloille.
Et taida ymmärtää suurten ikäluokkien elämästä mitään. Heidän lapsuudessaan Suomi oli vielä maatalousvaltainen ja koneellistuminen oli vasta tulossa. Siksi suuret ikäluokat ovat niitä, jotka joutuivat lähtemään heinäpellolle, puumetsään ja kaupunkikodeissa saattoivat joutua kulkemaan avaimet kaulassa, kun vanhemmat olivat töissä. Myös ruumiillista kuritusta käytettiin yleisesti periaatteella "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa". Moni joutui elämään sodan traumatisoimaa isää tai isäpuolta peläten, tai yksinhuoltajaäidin perheessä. Voin kertoa omasta kokemuksesta, että sodankäyneet sukupolvet eivät olleet kovin lempeitä kasvattajia.
Sitäkö sinä nimität lellimiseksi?
Kyllä niillä samoilla pelloilla ja metsissä tekivät töitä myös suurten sukupolvien lapset. Koulun jälkeen ja lomilla. Niistä on hyviä muistoja, samalla yhdessäoloa isovanhempien kanssa. Silti, täällä ketjussa useat suurten sukupolvien kasvatit ovat pysähtyneet kokemansa henkisen ja fyysisen kotiväkivallan äärelle, jotta pystyisivät käsittelemään traumojaan ja tärkeintä, etteivät tee sitä omille lapsilleen. Ei syy ole pelloissa, hevosissa, maatalouskoneissa ja metsissä vaan vanhempien luonteessa. 70-80-luvun lapset olivat avainkaulalapsia.
Olipa ihana nähdä tämä ketju taas etusivulla ja ajattelin jakaa teiden kaikkien kohtalotovereiden kanssa eilisen positiivisen ja todellakin voimaannuttavan kokemuksen. Olen kirjoitellut ketjun alkupäässä useitakin viestejä, mm. kuukautishäpeästä ja rintaliivien puuttumisesta. Kaikki nämä naiseuteen liittyvät asiat olivat täydellisen vaiettuja tabuja äitini kanssa. Minulla on kaksi vanhempaa poikaa ja kuopus, nyt 10v, tyttö. Pelkäsin aikoinaan tyttären saamista, ajatellen etten osaa olla hyvä äiti hänelle ja että siirrän omat traumaattiset kokemukseni eteenpäin. Tyttären kasvatus on todellinen kasvun paikka itsellenikin ja lopulta ollut kuitenkin yllättävän helppoa. Tuntuu kuin parantaisin samalla omia haavojani kun opastan tytärtäni naisen elämään. Olemme puhuneet kuukautisista ja esim synnytyksestä hyvin avoimesti. Mikä on sinänsä huvittavaa että oman äitini kanssa en ole omista kolmesta synnytyksestäni puhunut lainkaan, saati että tietäisin äitini synnytyksistä jotain.
Mutta nyt siihen eiliseen... tytölläni on alkanut aavistuksen rinnat kasvaa ja eilen lähdimme sitten ostamaan alusvaatteita. Aivan täysin luonnollisesti etsimme ihania toppeja ja ostimme niitä eri väreissä 5kpl. Tyttö katseli myös ihastellen rintaliivejä ja suunnitteli että millaisia haluaa sitten kun niiden aika tulee. Meillä oli ihana tyttöjen ostosreissu jollaista en ikipäivänä oman äitini kanssa tehnyt. Taustastani johtuen esim alusvaatteita kohtaan minulla on outo suhtautuminen jota en halua siirtää eteenpäin tyttärelleni. Jotenkin pidän kauniita alusvaatteita "turhuutena" kun eihän niitä kukaan juuri näe. Pidän vanhoja virttyneitä alusvaatteita niin pitkään kun ne päällä kestää ja ostan vasta sitten uusia. Alusvaatteiden ostoa itselleni pidän edelleen hieman nolona. Niinpä oli ihana nähdä tyttöni into ja ylpeys uusista alusvaatteista ja hän esitteli niitä illalla isälleen, kulkien ylpeänä toppi päällä, vailla mitään häpeää tai nolostelua. Minä pyyhin salaa kyyneleitä iloiten sekä tyttäreni että itseni puolesta.
Vierailija kirjoitti:
Olipa ihana nähdä tämä ketju taas etusivulla ja ajattelin jakaa teiden kaikkien kohtalotovereiden kanssa eilisen positiivisen ja todellakin voimaannuttavan kokemuksen. Olen kirjoitellut ketjun alkupäässä useitakin viestejä, mm. kuukautishäpeästä ja rintaliivien puuttumisesta. Kaikki nämä naiseuteen liittyvät asiat olivat täydellisen vaiettuja tabuja äitini kanssa. Minulla on kaksi vanhempaa poikaa ja kuopus, nyt 10v, tyttö. Pelkäsin aikoinaan tyttären saamista, ajatellen etten osaa olla hyvä äiti hänelle ja että siirrän omat traumaattiset kokemukseni eteenpäin. Tyttären kasvatus on todellinen kasvun paikka itsellenikin ja lopulta ollut kuitenkin yllättävän helppoa. Tuntuu kuin parantaisin samalla omia haavojani kun opastan tytärtäni naisen elämään. Olemme puhuneet kuukautisista ja esim synnytyksestä hyvin avoimesti. Mikä on sinänsä huvittavaa että oman äitini kanssa en ole omista kolmesta synnytyksestäni puhunut lainkaan, saati että tietäisin äitini synnytyksistä jotain.
Mutta nyt siihen eiliseen... tytölläni on alkanut aavistuksen rinnat kasvaa ja eilen lähdimme sitten ostamaan alusvaatteita. Aivan täysin luonnollisesti etsimme ihania toppeja ja ostimme niitä eri väreissä 5kpl. Tyttö katseli myös ihastellen rintaliivejä ja suunnitteli että millaisia haluaa sitten kun niiden aika tulee. Meillä oli ihana tyttöjen ostosreissu jollaista en ikipäivänä oman äitini kanssa tehnyt. Taustastani johtuen esim alusvaatteita kohtaan minulla on outo suhtautuminen jota en halua siirtää eteenpäin tyttärelleni. Jotenkin pidän kauniita alusvaatteita "turhuutena" kun eihän niitä kukaan juuri näe. Pidän vanhoja virttyneitä alusvaatteita niin pitkään kun ne päällä kestää ja ostan vasta sitten uusia. Alusvaatteiden ostoa itselleni pidän edelleen hieman nolona. Niinpä oli ihana nähdä tyttöni into ja ylpeys uusista alusvaatteista ja hän esitteli niitä illalla isälleen, kulkien ylpeänä toppi päällä, vailla mitään häpeää tai nolostelua. Minä pyyhin salaa kyyneleitä iloiten sekä tyttäreni että itseni puolesta.
Kyyneleet tuli kertomastasi. Olisipa minulla on ollut sinua vastaava äiti, tai edes joku aikuinen, joka olisi tukenut luonnollista ja normaalia kasvua tai pukeutumistani nuorena. Paljon mukavia yhteisiä hetikä jatkossiakin teille, äidille ja tyttärelle! Vinks, ota screenshot kirjotuksestasi tänne, säilytä se ja näytä tyttärelle sitten kivana hetkenä myöhempinä vuosina, kun teillä on taas erityisen hyvä ja läheinen äiti-tytär hetki.
Oot ihana, mulla tuli kyyneleet silmiin kun luin tän