Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Synnyin kolmanneksi lapseksi 1972.
Minua ei ole koskaan pidetty sylissä. Äiti teki jo hyvin varhain selväksi, että ei halua minua lähelleen.
Kutsui äpäräksi ja rotaksi. Jos erehdyin hymyilemään hänelle, sanoi että mitä sinä siinä mällistelet.
Kun olin 9-vuotias, äitini kailotti koko perheelle, että minä olen sairas ja kuinka olen kaivanut pillua niin, että veri tulee. Se pitää lopettaa se pillun kaivaminen.
Ymmärsin vasta vuosia myöhemmin, että viisi vuotta vanhemman isosiskoni kuukautiset olivat alkaneet.
Tuo häpäiseminen jäi.
Niin paljon, niin pahaa. :(
Äitisi on hullu. Suomeksi.
Niin, ehkä vähän vaikea aihe ilmaista, että oma äitini oli sitten ainakin hullu. Niin sanoivat eräät ystäväni joskus, kun näkivät äitini käytöksen kun olin arka ja nuori. Itse vaan aina mietin, ettei äidillä ole kaikki kotona päässä. En tiennyt, mikä minussa oli vikana, paitsi että kasvoin hiljaa naiseksi, se riitti että äiti käskytti isää hakkaamaan minua ja kaikkia muita syrjimään minua, sukulaisiani ja kavereitani. Sillä perusteella silloiset kaverini diaganisoivat äitini hulluksi, varsinkin kun itse olin hiljaisempi ja normaali, vähän ujo, arka, mutta kaveripiirissä pärjäävä, tykättykin. Tosin en seurustellut tai käyttänyt joskus alkoholia, kuten jotkut muut ikäiseni. Kaverini eivät hyljeksineet minua, olin tasavertainen muiden kanssa, aika fiksu olin ajattelukyvyltäni, hyvä keskustelija, tosin vähän outo, kuulemma karismaattinen.
Mutta, äitini valehteli minusta, kun olin lapsi, nuori ja aikuinen. Valehtelee edelleen vanhuksena, korviini kantautuu mitä uskomattomampia valheita. Valheisiin liittyy usein jotenkin seksuaalisuus tai raha. Lapsuuden ja nuoruuden ystävät sanoivat silloin, että äitini on hullu, samaa ovat sanoneet lähiystäväni lähestyessäni 60 vuoden virstanpylvästä.
Kun olin pieni lapsi, minun kasvaminen luonnollisesti ikäni myötä oli äidin mielestä paha, raha ja vain raha hänelle tärkeintä ja tavoittelemisen arvoista elämässä. Lapsesta ja isovanhemmista hän ei välittänyt. Äiti haukkui päivätöikseen heitä, kun äiti ei tiennyt varmaksi, kenelle perinnöt menee. Tätä kuuntelin lopulta 58 vuotta, siitä lähtien kun itsekseni opettelin lukemaan. Äidille myös maine, kaikin keinoin, oli kaikkein tärkeintä. Ei välittänyt läheisistä, ei perheestä, eikä välitä edelleenkään, elleivät toimi äidin muita vahingoittavien mielihalujen ja tahtojen mukaan. Paljon olisi sanottavaa, mutta kuviot niin yksilöllisiä, päätepiste aina että ehkä voitaisin tunnistaa eräs "ulkopuolinen" alan tekijä, joka yrittää duunata elinkeinokseen tällaisten surkeiden perheiden tyhmien vanhempien suurta varallisuutta , kaikin keinoin tuuteinkin.
Miten tällaisen äidin kanssa toimitaan? Isä on täysin tossu, joka hakkasi lapsia ja rakentaa elämän vain äidin mielihalujen mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju on ollut elämäni kulmakivi, saadessani tietoa ja vertaistukea Lapsuudenperheestäni yksi lapsista joi itsensä pois, en ymmärtänyt silloin täysin, mitä vanhempani tekivät. Nyt ymmärrän. Silloin en ymmärtänyt, kun olin aina ollut sairaiden vanhempien vallan alla. Ei mikään tai kukaan ohjeistanut ymmärtämään, vasta tämä ketju avarsi. Kiitos teille, olette elämä,
Olen lukenut vain aloituksen ja näitä viimeisiä viestejä...
Itse olen -82 syntynyt ja ns. ”äitini” 50-luvulla.
Meillä ei puhuttu mistään.
En tiennyt menkoista kun ne minulla alkoi kuudennella luokalla. Olin järjettömän peloissani ja piilottelin niitä. Niistä ei puhuttu ikinä. Poikakavereista ja seurustelusta ei puhuttu ikinä. Ei varmaan mistään puhuttu ikinä.
Nyt olen 37v, kyseisen kylmän sekopään kanssa laitettu välit poikki jo ajat sitten. Hänen lukuisat miesystävät vaihtuivat kun asuin vielä ”kotona”, jos ahdistelivat, valehtelin kuulema.
Koko p.skasta riittäisi kirjaksi asti.
Itselläni on kohta 20v kestänyt parisuhde.
Täysi-ikäisen pojan kanssa on puhuttu esim. ehkäisystä, 15v tytön kanssa jo vuosikausia sitten menkoista, joten niiden alkaminen oli hänelle odotettavissa. Miehellenikin olen tehnyt menkat ihan arkiseksi jutuksi, ne on kuitenkin puolelle maapallon väestöstä ihan arkijuttuja muutenkin. Toinen tyttö lähestyy sitä ikää että menkat voi pian alkaa, hänenkin kanssa on niistä puhutti jo aiemmin. Odotuksista ja synnytyksistäkin on puhuttu kaikkien lasten kanssa :) Meillä ei seurustelukumppaneita tarvitse piilotella eikä siitä haukuta. Päinvastoin, kaikesta puhutaan ja vitsaillaankin :) Mikään vastaava ei ollut mahdollista kun olin lapsi ja teini. Mistään ei vaan puhuttu. Eikä välitetty.
Jatkan vielä..
Pitkään muuten ajattelin että minun olisi pitänyt silloin osata puhua. Mutta mä olin lapsi jolle olisi pitänyt opettaa puhumista, kommunikointia, multa olisi pitänyt kysyä, olla kiinnostunut! Kyllä on aikuisuus ollut yhtä oppimista.
Surullista miten yksin vanhemmat ovat aikanaan olleet ja miten se on sitten vaikuttanut lapsiin. Hienoa että kuuntelivat teitä edes nyt ja välit ovat lähentyneet.
Olen itse alkoholistiperheestä jossa isä joi ja riehui, äiti jotenkin hyväksyi kaiken eikä mukaan koskaan kysynyt miten minä siellä kaiken keskellä voin. No en kovin hyvin. Samanlaista estyneisyyttä oli menkkojen ja poikien ja diskojen suhteen, vähättelevä tuhahdus on hyvässä muistissa.
Otin joskus nuorena aikuisena puheeksi isäni kanssa lapsuuden ja miten vaikeaa minulla oli sen kaiken ryyppäämisen keskellä. Isä raivostui ensin ja lopuksi uhkasi tappaa itsensä, jos kerran näin sitten oli. Kauan pelkäsin toteuttaako uhkauksensa ja koin että se olisi ollut minun vikani. Enää en syyllisty mutta kauan on saanut opetella rajaamaan. Mutta en myöskään ota lapsuutta puheeksi.
Vierailija kirjoitti:
38 sivua luettu ja nyt on pakko kommentoida itsekin.
Itse olen syntynyt -76 ja molemmat vanhemmat 1950. Minulla on myös 70-luvulla syntynyt sisko, jonka kanssa olemme jutelleet näitä samoja asioita mitä ketjussa. Miten ärsyttää, harmittaa ja v*tuttaa miten meitä kohdeltiin lapsina ja nuorina. Kaikki se vähättely, koskaan ei kehuttu, lytättiin mieluummin kuin kannustettiin.
Siskon kanssa otimme asian kerran suoraan puheeksi, kun olimme vanhempien luona käymässä. Ihan vaan muisteltiin erinäisiä tapahtumia ja kysyttiin että miksi. Miksi lapsenlapsia kehutaan ja sanotaan rakkaiksi, kun itse me emme koskaan kuulleet vastaavaa. Miksi naapurin lapset oli aina fiksuja ja kauniita, me emme. Me molemmat otettiin esiin monia asioita mitkä olivat jääneet vaivaamaan. Isä ja äiti olivat todella vaivaantuneita ja hiljaisia aluksi. He kertoivat, että ei siihen aikaan saanut mistään apua lastenkasvatukseen, vaan omia lapsia kohdeltiin samoin kuin itseä aikoinaan, ja niin kuin muutkin omiaan. Mallia otettiin omilta sisaruksilta ja naapureilta, lisäksi omat vanhemmat arvosteli ja neuvoi koko ajan. Isä hoki että hän ajatteli että teille nousee sisua näyttää hänen olevan väärässä, jos hän vähättelee. Ja ettei omia lapsia voinut kehua, kun silloin ajateltiin että ne ylpistyy ja lakkaa yrittämästä. Myöskin siihen aikaan kaikille oli tärkeää mitä muut ajattelee. Ei haluttu olla erilaisia ja erottua muista.
Kyllä vanhemmat oli pahoillaan, että vielä aikuisenakin monet asiat oli jääneet vaivaamaan. Sisko esimerkiksi omaa niin huonon itsetunnon, etten tunne ketään toista, ja hän sanoi suoraan että se johtuu siitä, ettei aikoinaan kehuttu ja kannustettu. Minua itseä ne asiat vain ärsytti ja v*tutti ja halusin sanoa suoraan, että OLITTE VÄÄRÄSSÄ. Kyllä se heihin kolahti.
Nykyisin he ovat ihan toisenlaisia, myönteisiä, kannustavia ja rakastavia. Aina nähdessämme kertovat rakastavansa ja usein puhelun päätteeksikin. Halaillaan myös kovasti. Tosin kaikesta tuosta olisi ollut enemmän hyötyä silloin lapsuudessa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa sanoa suoraan vaan että se oli heitteillejättö ja lapsen henkinen laiminlyönti jättää oman onnen varaan. Nosta myrsky ja lauo asiat julki niin kauan kunnes kuulee sua. Tuo oli rikos ja syy huostaanottoon.johtuu hänen omasta lapsuudestaan ehkä.
Toki nuoret usein haluaakin ostaa omia vaatteitaa mut vanhemmat maksaa.
Tässä ketjussa on paljon esimerkkejä henkisestä väkivallasta ja suoranaisista psyykkisistä sairauksista, mutta sitten on sellaista lievempääkin outoa tapakulttuuria mikä tuntuu olevan yhteistä noille 40-lukulaisille. Esimerkiksi tuo tapa, että vähätellään ja ollaan töykeitä omille lapsille ja samaan aikaan mielin kielin kehuskellaan muita. Onko siinä takana huono itsetunto ja miellyttämisenhalu vai mikä?
Oma äiti ei ole koskaan kehunut minua ja sen asian kanssa voin jotenkin elää, mutta kun ei kehu myöskään lapsiani. Sitten hän on niin pirtsakka ja kiva vähän vieraammille ihmisille, kehuu ulkonäköä, kehuu kaukaisempia sukulaislapsia. Halveksii ja naureskelee ulkonäköäni (olen normaalipainoinen toisin kuin hän, minulla on pitkä tukka mikä on hänestä jotain kamalaa, meikkaan ja pukeudun naisellisemmin kuin hän aikoinaan), ja näistä samoista ominaisuuksista mitkä minulla on halveksuttavia hän sitten kehuskelee muita, että kun on niin kaunis tukka ja mekko.
Erityisesti tunnen mielipahaa lasteni puolesta, he eivät jotenkin koskaan kelpaa hänelle sellaisenaan vaan hän saattaa heidän kuullenkin moittia kun eivät urheile tarpeeksi, harrasta sitä ja tätä, kuten joku tuttavan lapsi tai ole niin ulospäinsuuntautuneita kun pitäisi. Käydään kylässä aika harvoin jo välimatkankin takia ja sitten kun pitkän ajan jälkeen nähdään, niin mummo pälpättää ihastuneena ventovieraiden asioista eikä yhtään huomioi ja ota kontaktia lapsenlapsiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
^ miksi ihmeessä et ole laittanut välejä poikki??
Ei kenenkään kanssa tarvitse olla tekemisissä vain siksi, että sattuu olemaan sukua.
Tuolla tavalla vahinkoa tapahtuu lapsillesikin!
Oma ”äitini” piti meitä lapsia eri arvoisina ja yritti jatkaa samaa minunkin lasteni kohdalla, yritykseksi jäi! En anna KENENKÄÄN arvottaa lapsiani eriarvoisiksi, ovat kaikki yhtä rakkaita ja tärkeitä.
Vierailija kirjoitti:
^ miksi ihmeessä et ole laittanut välejä poikki??
Ei kenenkään kanssa tarvitse olla tekemisissä vain siksi, että sattuu olemaan sukua.
Tuolla tavalla vahinkoa tapahtuu lapsillesikin!
Oma ”äitini” piti meitä lapsia eri arvoisina ja yritti jatkaa samaa minunkin lasteni kohdalla, yritykseksi jäi! En anna KENENKÄÄN arvottaa lapsiani eriarvoisiksi, ovat kaikki yhtä rakkaita ja tärkeitä.
Olet oikeassa, tajuan itsekin että ei äiti koskaan tule muuttumaan ja ne äidin kehut joita kovasti olisin kaivannut jäävät varmasti saamatta, hän on nyt 75 ja jutut vähän höperöitäkin jo välillä. Olen kaivannut äidin hyväksyntää itselleni ja lapsilleni mutta tuntuu ettemme kelpaa koskaan ja ne suoritukset joilla sitä saadaan ovat niin vaihtelevia ettei niissä oikein pysy perässä.
Sen olen onneksi kuitenkin tajunnut että vika ei ole minussa ja lapsissa, vaan tämä on jotain kummallista omien ikävien tunteiden projisointia meihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
^ miksi ihmeessä et ole laittanut välejä poikki??
Ei kenenkään kanssa tarvitse olla tekemisissä vain siksi, että sattuu olemaan sukua.
Tuolla tavalla vahinkoa tapahtuu lapsillesikin!
Oma ”äitini” piti meitä lapsia eri arvoisina ja yritti jatkaa samaa minunkin lasteni kohdalla, yritykseksi jäi! En anna KENENKÄÄN arvottaa lapsiani eriarvoisiksi, ovat kaikki yhtä rakkaita ja tärkeitä.Olet oikeassa, tajuan itsekin että ei äiti koskaan tule muuttumaan ja ne äidin kehut joita kovasti olisin kaivannut jäävät varmasti saamatta, hän on nyt 75 ja jutut vähän höperöitäkin jo välillä. Olen kaivannut äidin hyväksyntää itselleni ja lapsilleni mutta tuntuu ettemme kelpaa koskaan ja ne suoritukset joilla sitä saadaan ovat niin vaihtelevia ettei niissä oikein pysy perässä.
Sen olen onneksi kuitenkin tajunnut että vika ei ole minussa ja lapsissa, vaan tämä on jotain kummallista omien ikävien tunteiden projisointia meihin.
Älä anna sen tapahtua. Muuta haitallinen kehityssuunta joka on jatkunut mahdollisesti lukuisten sukupolvien ajan! Sinä olet tärkeä ja lapsesi ovat tärkeitä. Toki jokainen kaipaa hyväksyntää, olisit tarvinnut sitä jo lapsena. Älä anna surullisen jatkumon jatkua. Teidän ei tarvitse miellyttää ketään vain siksi että hän on sukua. Tehkää omat päätöksenne omien mieltymysten mukaan.
Tutulta tuntuu. En jaksa lukea koko ketjua läpi ja saattaa olla, että olen joskus jotain kirjoittanutkin.
Minä 40v, äiti piakkoin 70v. Paljon samaa. On ollut ruokaa ja vaatteita, mutta tunnepuoli on ollut heikkoa. Voidaan keskustella siitä, mitä on tehty, mutta jos alan kertoa jostain vaikeuksista, tunteista.. ei pysty, vaan vaihtaa puheenaihetta, tai tokaisee, että kyllä silloin hänellä oli vaikeampaa joskus 70-luvulla tai lähtee pois paikalta.
Ei ole koskaan puhuttu kuukautisista. Tungin vessapaperia housuihin. Ei seksivalistusta. Kun menin eka kertaa poikakaverin luon (18v ) niin kielsi. Se, että kävelin kotiin kolmelta yöllä yksin oli parempi vaihtoehto hänelle. Kun jossain tv-ohjelmassa pussataan tms. Niin vaihtoi kanavaa tai sanoi "höh".
Nykyäänkin on vahvat mielipiteet. Se että on eri mieltä, on jotenkin henkilökohtainen loukkaus. Ikinä ei myönnä olleensa väärässä tai koskaa ei ole sanonut minulle sanaa anteeksi. Asioita, joita hän ei ymmärrä (esim. Matkustaminen)... No ne nyt vaan ovat huonoja valintoja kaikille. Elämästä ei saa nauttia, eikä pahemmin iloita. Rahaa ei saa käyttää mihinkään ja kaikesta kysytään ensin, että mikä maksaa. Ihmisen arvo on työn tekeminen. Jos olen ollut kipeänä tai lapsi on ollut, niin ekana kysyy,.että pääsitkö töihin ei että miten joku voi.
On hänessä toki hyviäkin puolia paljon, mutta kyllä mä usein mietin, että miksi pitää olla näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on paljon esimerkkejä henkisestä väkivallasta ja suoranaisista psyykkisistä sairauksista, mutta sitten on sellaista lievempääkin outoa tapakulttuuria mikä tuntuu olevan yhteistä noille 40-lukulaisille. Esimerkiksi tuo tapa, että vähätellään ja ollaan töykeitä omille lapsille ja samaan aikaan mielin kielin kehuskellaan muita. Onko siinä takana huono itsetunto ja miellyttämisenhalu vai mikä?
Oma äiti ei ole koskaan kehunut minua ja sen asian kanssa voin jotenkin elää, mutta kun ei kehu myöskään lapsiani. Sitten hän on niin pirtsakka ja kiva vähän vieraammille ihmisille, kehuu ulkonäköä, kehuu kaukaisempia sukulaislapsia. Halveksii ja naureskelee ulkonäköäni (olen normaalipainoinen toisin kuin hän, minulla on pitkä tukka mikä on hänestä jotain kamalaa, meikkaan ja pukeudun naisellisemmin kuin hän aikoinaan), ja näistä samoista ominaisuuksista mitkä minulla on halveksuttavia hän sitten kehuskelee muita, että kun on niin kaunis tukka ja mekko.
Erityisesti tunnen mielipahaa lasteni puolesta, he eivät jotenkin koskaan kelpaa hänelle sellaisenaan vaan hän saattaa heidän kuullenkin moittia kun eivät urheile tarpeeksi, harrasta sitä ja tätä, kuten joku tuttavan lapsi tai ole niin ulospäinsuuntautuneita kun pitäisi. Käydään kylässä aika harvoin jo välimatkankin takia ja sitten kun pitkän ajan jälkeen nähdään, niin mummo pälpättää ihastuneena ventovieraiden asioista eikä yhtään huomioi ja ota kontaktia lapsenlapsiinsa.
Aivan kuin itse olisin tämän kirjoittanut. Äitini ei ole koskaan oikeasti puhunut minun lasteni kanssa puhuu vaan juurikin solkenaan joistain muista ihmisistä ja jos yhtään yritän sanoa väliin jotain omista lapsista niin äiti sanoo jaaha tai aha ja alkaa puhua jostakin kummin kaimasta kun sillä sitä ja tätä.
Kuvaavaa oli kun vanhempi lapsemme pääsi ylioppilaaksi niin äitini oli täysin yllättynyt siitä että lapsellamme oli huippupaperit ja saihan hän juhlissa usean stipendinkin. Äiti katsoi todistuksia meillä ja sanoi yllättyneenä että enpä tiennytkään ja siinä kaikki.
Mä olin opiskellut Turun yliopistossa lähes 5 vuotta, kun kuljin yliopston mäen ohi äitini kanssa ja hän tokaisi: "Tiesitkö, että tuossa on Turun yliopisto?" Äitini oli ja on edelleen ihan kujalla elämästäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan itkeneeni raskausaika sitä, että lapsi olisi tyttö ja minusta kuoriutuisi äitini kaltainen hirviöäiti. Sanoin sen miehelleni ja hän sanoi, että et ole kuten äitisi...
Vierailija kirjoitti:
Olipa ihana nähdä tämä ketju taas etusivulla ja ajattelin jakaa teiden kaikkien kohtalotovereiden kanssa eilisen positiivisen ja todellakin voimaannuttavan kokemuksen. Olen kirjoitellut ketjun alkupäässä useitakin viestejä, mm. kuukautishäpeästä ja rintaliivien puuttumisesta. Kaikki nämä naiseuteen liittyvät asiat olivat täydellisen vaiettuja tabuja äitini kanssa. Minulla on kaksi vanhempaa poikaa ja kuopus, nyt 10v, tyttö. Pelkäsin aikoinaan tyttären saamista, ajatellen etten osaa olla hyvä äiti hänelle ja että siirrän omat traumaattiset kokemukseni eteenpäin. Tyttären kasvatus on todellinen kasvun paikka itsellenikin ja lopulta ollut kuitenkin yllättävän helppoa. Tuntuu kuin parantaisin samalla omia haavojani kun opastan tytärtäni naisen elämään. Olemme puhuneet kuukautisista ja esim synnytyksestä hyvin avoimesti. Mikä on sinänsä huvittavaa että oman äitini kanssa en ole omista kolmesta synnytyksestäni puhunut lainkaan, saati että tietäisin äitini synnytyksistä jotain.
Mutta nyt siihen eiliseen... tytölläni on alkanut aavistuksen rinnat kasvaa ja eilen lähdimme sitten ostamaan alusvaatteita. Aivan täysin luonnollisesti etsimme ihania toppeja ja ostimme niitä eri väreissä 5kpl. Tyttö katseli myös ihastellen rintaliivejä ja suunnitteli että millaisia haluaa sitten kun niiden aika tulee. Meillä oli ihana tyttöjen ostosreissu jollaista en ikipäivänä oman äitini kanssa tehnyt. Taustastani johtuen esim alusvaatteita kohtaan minulla on outo suhtautuminen jota en halua siirtää eteenpäin tyttärelleni. Jotenkin pidän kauniita alusvaatteita "turhuutena" kun eihän niitä kukaan juuri näe. Pidän vanhoja virttyneitä alusvaatteita niin pitkään kun ne päällä kestää ja ostan vasta sitten uusia. Alusvaatteiden ostoa itselleni pidän edelleen hieman nolona. Niinpä oli ihana nähdä tyttöni into ja ylpeys uusista alusvaatteista ja hän esitteli niitä illalla isälleen, kulkien ylpeänä toppi päällä, vailla mitään häpeää tai nolostelua. Minä pyyhin salaa kyyneleitä iloiten sekä tyttäreni että itseni puolesta.
Aivan ihana juttu! Samalla sitä tosiaan varmaan hoivaa sitä itsensä sisällä ollutta pientä tyttöä, kun omalle tytölleen on sellainen esikuva ja tuki, mitä olisi itse tarvinnut.
Mietin, että miksi tämän ketjun aiheesta ei puhuta julkisesti. Äitiys vaan on niin tabu - puhutaan vaan, että äidit on ihania yms. Ja hirviöäitejä ei ole olemassa. Äiti on kumminkin vain ihminen.
Totuus on, että äideissä on mielenvikaisia, luonnevikaisia ja muuten vain surkeita ihmisiä.
Osa on hyviä äitejä.
Mutta kun kohdalle sattuu se surkea äiti (kuten itselleni) niin siitä jää elinikäiset traumat. Vielä keski-iässä ihmettelen äitiäni. Masennusta, alisuorittanut, huonoitsetunto ja sellainen kokonaisvaltainen rikkinäisyys, jota raahaa mukana jokaikinen päivä...
Oliko muilla niin että tyttöjen/naisten alapäälle ei ollut kunnollista nimeä? Meidän perheessä tytöillä oli vain pylly. Eikä todellakaan puhuttu kuukautisista tai ostettu rintaliivejä, minkäänlaisesta muusta valistuksesta nyt puhumattakaan. Tyttären saadessani yksi ensimmäisiä opeteltavia asioita minulle oli pimppi sanan käyttö. Alkuun tuntui todella hankalalta. Tyttöni on hyvin puhelias ja avoin ja muistan jännittäneeni aikoinaan että sanooko tyttöni tuon "kielletyn" sanan äitini kuullen.
Haaveilin jossain vaiheessa nuoruudessani kätilön ammatista, mutta haaveeni tyssäsi ajatukseen etten ikinä voisi moista asiaa sanoa äidilleni. Työskenteleväthän kätilöt päivittäin jonkin sellaisen asian parissa jota meidän perheessä ei voinut edes ääneen sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Mietin, että miksi tämän ketjun aiheesta ei puhuta julkisesti. Äitiys vaan on niin tabu - puhutaan vaan, että äidit on ihania yms. Ja hirviöäitejä ei ole olemassa. Äiti on kumminkin vain ihminen.
Totuus on, että äideissä on mielenvikaisia, luonnevikaisia ja muuten vain surkeita ihmisiä.
Osa on hyviä äitejä.
Mutta kun kohdalle sattuu se surkea äiti (kuten itselleni) niin siitä jää elinikäiset traumat. Vielä keski-iässä ihmettelen äitiäni. Masennusta, alisuorittanut, huonoitsetunto ja sellainen kokonaisvaltainen rikkinäisyys, jota raahaa mukana jokaikinen päivä...
Niin äitiys on tabu ja ollaan niin kuin äiti olisi aina ihana ja suojeleva syli ja oikeasti ei ole. Toinen tabu on se että on monia naisia joiden ei pitäisi koskaan tulla äidiksi, kaikista ei vain siihen ole. Toivon todella että nykypäivånä jokainen joka ei halua lapsia on niin rohkea että pysyy siinä päätöksessä että ei tee lapsia, näin ei tule uusia kärsijöitä.
Meillä oli pimppi oli "se" ja menkat oli "ne"
Meillä ei ollut wc-kylpyhuoneen ovessa lukkoa. Siellä kun oli niin äiti saattoi tulla koska tahansa sisään koputtamatta tai anteeksipyytämättä. Koska se oli "hänen vessansa ja hänen talonsa' . Oli hirveää vaihtaa siellä sidettä kun ovi saattoi aueta minä sekuntina hyvänsä. Aivan sairasta. Siellä ei ollut myöskään roskista vaikka meitä oli taloudessa 3 naista. Käytetyt siteet piti kantaa olkkarin läpi keittiön roskikseen. Jos joskus unohti sellaisen vessaan siitä seurasi hirveä huuto ja näytös "kattokaa, kuka on jättäny rättinsä". Äitini on syntynyt -46 ja on häpäisemisen mestari.