Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Hei kaikki. Tämä on paras koskaan avllä lukemani ketju. Kiitos teille kaikille.
Tahtoisin sanoa ihan vaan pari asiaa näille 40-luvulla syntyneille omasta mielestään täydellisille sadistisille superäideille:
1. Olette käyttäneet koko ikänne kotitöihin ja ruuanlaittoon ja olleet sitten itseenne niin p-keleen tyytyväisiä. Se on kuulkaa ollut järkyttävää ajanhukkaa. Olette heittäneet koko elämänne hukkaan. Ne ovat hommia jotka jokainen aikuinen nainen voi nykyään ulkoistaa.
2. Kun matalapalkkaduunit (eli ne joille olette uhranneet koko elämänne, lyhyeksi kynityissä tukissanne ja matalapohjaisissa kengissä, lastenne mielenterveyden kustannuksella) ulkoistetaan, tulevaisuuden työelämän ja naiseuden arvostuksen suurin meriitti on EMPATIA.
Repikää siitä, sadistiäidit. Ette kelpaa enää yhtikäs mihinkään. Tätä voitte sitten voivotella vanhainkodissa ulkopuolisille, fiksujen, kauniiden ja paskahommat ulkoistaneiden lastenne maksamille hoitajille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lasten saamisen myötä olen paljon miettinyt omia vanhempiani (molemmat 1950-luvulla syntyneitä, itse 1980-luvulla). Suhde on etäinen. En koe oikeastaan tuntevani heitä. Fyysistä läheisyyttä ei ollut, kuritusta kylläkin.
Vanhimpana lapsena rooli oli toimia ns. apuvanhempana, esimerkiksi yrittää vanhempien määräyksestä pakottaa nuorempia sisaruksia siivoamaan kun lapset jäivät keskenään. Ja jolle sitten suututtiin, jos nuoremmat eivät olleet totelleet ja siivonneet kotona. Ei ihme, että muut sisarukset ovat keskenään läheisempiä kun he eivät tällaiseen rooliin joutuneet.
Meillä oli kotona tiskaus -ja siivouslistat. Äiti kyttäsi tarkkaan että me tytöt hoidimme vuoromme mutta veljet ei koskaan siivonneet eikä tiskanneet. Muistan kuinka kerran minut käskettiin pihalta lumileikeistä haukkumisten kera tiskaamaan valtava tiskivuori vaikka oli veljen vuoro. Siinä sitten tiskasin sätimisyen kera.
Muutama vuosi sitten äitini soitti aivan tuohtuneena sitä että eihän ole oikein että siskoni jolla on kaksi poikaa ja yksi tyttö siivoaa miehensä kanssa myös tytön huoneen!!!
Vierailija kirjoitti:
Monessa kommentissa mainittu muiden ihmisten arvostelu ja etenkin painosta puhuminen. Miten kuulostaakin ”kodikkaalta”!
Minun 50-luvulla syntynyt äiti on aina ollut kova juoruamaan, eikä vielä tänä päivänäkään osaa keskustella mistään muusta kuin muiden ihmisten tekemisistä. Silläkään ei ole väliä tunnenko ihmistä kenestä hän puhuu, ei silti malta olla juoruamatta tämän avioerosta, syövästä, ja lapsenlapsen vankilaan joutumisesta. Muistan että joskus nelikymppisenä jäi kunnolla kiinni juoruamisestaan, ja pienen kotikylämme naiset joukolla haukkuivat äidin pystyyn. Jopa isäni ärähti että ihan omaa syytäsi ja olenhan minä sanonut että jauhat toisten ihmisten asioita liikaa.
Ja sitten se paino ja lihavuus, äiti ei varmaan tiedä mitään pahempaa ihmisen elämässä. Siinä missä juoruaa, niin myös lihavuus on pakko mainita, mielenkiintoisin sanankääntein; ”sekin on niinku porsas, ei kengännauhojaan saa itse kiinni”, ”kamalan lihava, ei autosta pääse omin avuin pois”, ”näin pitkästä aikaa henkilön x, kylläpä sekin on lihonut”. Ja tietenkin puhelimessa kysyy aina olenko itse lihonut tai laihtunut.
Äiti itse oli aikoinaan todella lihava, taisi sata kiloa ylittyä, mutta oli täysin sokea omalle painolleen. Ihmetteli kun sloggit napsahteli rikki, kunnes huomasin että osti edelleen M-koossa alusvaatteensa ja muutkin vaatteensa. Suuttui mielettömästi kun teininä sanoin suoraan että sulle oikea koko olisi L tai XL. Oikein illalla itki isälle, että kuinka pahasti hänelle sanoin. Sittemmin pudotti painonsa normaalipainoon, ja halveksii muita ihmisiä, jotka eivät laihduta tai edes yritä sitä.
Minun äitini on aina pitänyt itsensä pakonomaisesti sellaisissa Audrea Hepburn -mitoissa. Sitten se muka harmistuneena kommentoi, "näin taas senkin vanhan koulukaverin kaupungilla ja aina sen on pakko sanoa että kuinka sä voit aina pysyä niin laihana". Tai (edelleen muka harmistuneena) "näin yhden ihmisen 20 vuoden tauon jälkeen ja se muka tunnisti mut siitä että olen aina ollut niin laiha".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monessa kommentissa mainittu muiden ihmisten arvostelu ja etenkin painosta puhuminen. Miten kuulostaakin ”kodikkaalta”!
Minun 50-luvulla syntynyt äiti on aina ollut kova juoruamaan, eikä vielä tänä päivänäkään osaa keskustella mistään muusta kuin muiden ihmisten tekemisistä. Silläkään ei ole väliä tunnenko ihmistä kenestä hän puhuu, ei silti malta olla juoruamatta tämän avioerosta, syövästä, ja lapsenlapsen vankilaan joutumisesta. Muistan että joskus nelikymppisenä jäi kunnolla kiinni juoruamisestaan, ja pienen kotikylämme naiset joukolla haukkuivat äidin pystyyn. Jopa isäni ärähti että ihan omaa syytäsi ja olenhan minä sanonut että jauhat toisten ihmisten asioita liikaa.
Ja sitten se paino ja lihavuus, äiti ei varmaan tiedä mitään pahempaa ihmisen elämässä. Siinä missä juoruaa, niin myös lihavuus on pakko mainita, mielenkiintoisin sanankääntein; ”sekin on niinku porsas, ei kengännauhojaan saa itse kiinni”, ”kamalan lihava, ei autosta pääse omin avuin pois”, ”näin pitkästä aikaa henkilön x, kylläpä sekin on lihonut”. Ja tietenkin puhelimessa kysyy aina olenko itse lihonut tai laihtunut.
Äiti itse oli aikoinaan todella lihava, taisi sata kiloa ylittyä, mutta oli täysin sokea omalle painolleen. Ihmetteli kun sloggit napsahteli rikki, kunnes huomasin että osti edelleen M-koossa alusvaatteensa ja muutkin vaatteensa. Suuttui mielettömästi kun teininä sanoin suoraan että sulle oikea koko olisi L tai XL. Oikein illalla itki isälle, että kuinka pahasti hänelle sanoin. Sittemmin pudotti painonsa normaalipainoon, ja halveksii muita ihmisiä, jotka eivät laihduta tai edes yritä sitä.
Minun äitini on aina pitänyt itsensä pakonomaisesti sellaisissa Audrea Hepburn -mitoissa. Sitten se muka harmistuneena kommentoi, "näin taas senkin vanhan koulukaverin kaupungilla ja aina sen on pakko sanoa että kuinka sä voit aina pysyä niin laihana". Tai (edelleen muka harmistuneena) "näin yhden ihmisen 20 vuoden tauon jälkeen ja se muka tunnisti mut siitä että olen aina ollut niin laiha".
Myös minun äitini on aina ollu pakko mainita, miten hirveän hoikka ja pieni hän on. Sellainen numeron tekeminen ei vaan ole luontevaa. Minut äiti lihotti teini-iässä, aikuisena olen ollut normaalipainoinen.
Syyssonaatti aika hyvä näytelmä naraistizesta äidistä ja alaspäin painavasta tytärtään.. suuri äiti grand narcissist, joita suomalaiset tietyn sukupolven naiset ovat massoittain, eivät anna tyttäreilleen arvoa pelkästään ihmisinä - vaan osina itseään - ja jos tytär ylittää äidin kyvyt teininä jossain aiheessa, tytär on kuollut äidille. Mitään tukea ei tule myöhemmin. Nähty on, ja sitten suositaan jotain toista sisarussarjasta, kuten meillä äidin kaltaista keskimmäistä tytärtä. Kuopus ja esikoinen meillä oli ihan syvältä grand narkissoksen mielestä. Matka maailmalle avarsi nähdä, miten normaalit äidit kohtelee tyttäriään.
Mikä on suomalaisen naisen sosiopatia nuoremman version hänestä syntyneeseen nähden. Ei ainakaan oma hahmo.
Joku suuri muutos tapahduttava maassamme, jotta maamme ei vaipuisi mielisairauteen massoittain. Paranoidiset äidit joita syyttelevät ihan hatuata tyttäriään. Rikkovat perheen dynamiikan valhellisin syytöksin. Jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äitini on 40-luvulla syntynyt ja puuttuu aina ja edelleenkin minun asioihin. Pahinta oli, kun soitti anopille ja kyseli, miten minä heitä kohtelen. Ja sitähän anoppi käytti aseena ja teki kaikkea inhottavaa, kun pystyi vetoamaan siihen, että minä olen hankala ja minussa on aina vika.
Äitini aina tietää kaiken, aina oikeassa, vaikka oikeasti ei ole mikään hirveen viisas. Paitsi kun tarvitsee apua, kun "tässä telkkarissa on taas jotain vikaa". Ja sinne pitäisi rynnätä heti auttamaan ja varsinkin silloin, kun itsellä on jotain, viimeksi oli juuri päässyt sairaalasta edellisenä päivänä. Kun ehdottaa, että tarkistaa sen ja sen asian, niin kaikki on kuulemma jo tutkittu - ei löydy vikaa. No viimeksikin oli vaihtanut patterit kaukosäätimeen ja laittanut ne väärin päin, mutta ei voinut tarkistaa vaikka pyydettiin. Olin työuupunut, kun hän vaan jankutti että olisi kiva nyt saada se uusi keittiö, kun hänellä ei ole ikinä ollut uutta keittiötä.
Väittelee aina kummallisista asioista ja soittelee mulle, kun hänen tililtään on veloitettu jotain, mitä hän ei tunnista. Itse vie ne laskunsa pankkiin maksupalveluun, mutta ei vaivaudu laittamaan ylös itselleen, mitä ne maksut on. Katsoo sitten vaan tiliotteelta, kun on veloitettu jotain ihmeellistä.
Nuorena kävi penkomassa mun laukkua vaikka olin jo 20 v, mutta asuin vielä kotona. Peruskoulussa ollessa ostettiin kyllä vaatteita, mutta housutkin aina monta kokoa suuremmat, jottei tarvitse joka vuosi ostaa uusia. ym. ym.
Vierailija kirjoitti:
Syyssonaatti aika hyvä näytelmä naraistizesta äidistä ja alaspäin painavasta tytärtään.. suuri äiti grand narcissist, joita suomalaiset tietyn sukupolven naiset ovat massoittain, eivät anna tyttäreilleen arvoa pelkästään ihmisinä - vaan osina itseään - ja jos tytär ylittää äidin kyvyt teininä jossain aiheessa, tytär on kuollut äidille. Mitään tukea ei tule myöhemmin. Nähty on, ja sitten suositaan jotain toista sisarussarjasta, kuten meillä äidin kaltaista keskimmäistä tytärtä. Kuopus ja esikoinen meillä oli ihan syvältä grand narkissoksen mielestä. Matka maailmalle avarsi nähdä, miten normaalit äidit kohtelee tyttäriään.
Mikä on suomalaisen naisen sosiopatia nuoremman version hänestä syntyneeseen nähden. Ei ainakaan oma hahmo.
Joku suuri muutos tapahduttava maassamme, jotta maamme ei vaipuisi mielisairauteen massoittain. Paranoidiset äidit joita syyttelevät ihan hatuata tyttäriään. Rikkovat perheen dynamiikan valhellisin syytöksin. Jne.
Hyvin kuvattu! Minä olin älykäs lapsi joka meni äidistä ohi jo varhain. Tämä sitten kostettiin kaikin tavoin.
Minusta tuli akateeminen ja pääsin pitkälle uralla (ison firman johtoryhmään) ja äidille tämä ei ole tietenkään mitään. Selittää suvulle miten ole.mn joku avustava työntekijä joka vastailee puhelimeen ja tekee toimistotyötä. Vähättelee ja ilkkuu, halventaa kaikkia saavutuksia.
Sisarus sitten on vähän lahjaton, ja oikeasti avustavissa duunarihommissa. Tämä kun on narskuäidin suosikki niin suosikkilapsen työstä kerrotaan johtajatason duunina, niin on korkea asema ja vastuullista ja vaativaa. Muistaa aina minulle kertoa miten on NIIN ylpeä sisaruksesta ja sen urasta, kun on pitkälle päässyt. Minä johtaja olen sitten aputyttö äidin silmissä.
Sekin on oma tarina miten en ole saanut lahjan lahjaa tai mitään tukea sen jälkeen kun täytin 18, ja miten samalla sisarukselle ostettu kolme autoa ja kaksi asuntoa lahjaksi. En jaksa edes aloittaa tästä, ärsyttää niin.
Äitini on sadisti paska.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syyssonaatti aika hyvä näytelmä naraistizesta äidistä ja alaspäin painavasta tytärtään.. suuri äiti grand narcissist, joita suomalaiset tietyn sukupolven naiset ovat massoittain, eivät anna tyttäreilleen arvoa pelkästään ihmisinä - vaan osina itseään - ja jos tytär ylittää äidin kyvyt teininä jossain aiheessa, tytär on kuollut äidille. Mitään tukea ei tule myöhemmin. Nähty on, ja sitten suositaan jotain toista sisarussarjasta, kuten meillä äidin kaltaista keskimmäistä tytärtä. Kuopus ja esikoinen meillä oli ihan syvältä grand narkissoksen mielestä. Matka maailmalle avarsi nähdä, miten normaalit äidit kohtelee tyttäriään.
Mikä on suomalaisen naisen sosiopatia nuoremman version hänestä syntyneeseen nähden. Ei ainakaan oma hahmo.
Joku suuri muutos tapahduttava maassamme, jotta maamme ei vaipuisi mielisairauteen massoittain. Paranoidiset äidit joita syyttelevät ihan hatuata tyttäriään. Rikkovat perheen dynamiikan valhellisin syytöksin. Jne.
Hyvin kuvattu! Minä olin älykäs lapsi joka meni äidistä ohi jo varhain. Tämä sitten kostettiin kaikin tavoin.
Minusta tuli akateeminen ja pääsin pitkälle uralla (ison firman johtoryhmään) ja äidille tämä ei ole tietenkään mitään. Selittää suvulle miten ole.mn joku avustava työntekijä joka vastailee puhelimeen ja tekee toimistotyötä. Vähättelee ja ilkkuu, halventaa kaikkia saavutuksia.Sisarus sitten on vähän lahjaton, ja oikeasti avustavissa duunarihommissa. Tämä kun on narskuäidin suosikki niin suosikkilapsen työstä kerrotaan johtajatason duunina, niin on korkea asema ja vastuullista ja vaativaa. Muistaa aina minulle kertoa miten on NIIN ylpeä sisaruksesta ja sen urasta, kun on pitkälle päässyt. Minä johtaja olen sitten aputyttö äidin silmissä.
Sekin on oma tarina miten en ole saanut lahjan lahjaa tai mitään tukea sen jälkeen kun täytin 18, ja miten samalla sisarukselle ostettu kolme autoa ja kaksi asuntoa lahjaksi. En jaksa edes aloittaa tästä, ärsyttää niin.
Äitini on sadisti paska.
Niin tuttua. Kirjoitin jo aiemmin siitä miten äitini hehkutti taivaisiin veljen alakouluikäisten lasten todistukset, toisella vielä vain sanalliset arviot. Äitini saa olla ylpeä lapsenlapsista mutta hän hehkuttaa em asiaa ihan tahallaan korostaakseen sitä että minä en ole mitään koska äiti on jollain kierolla tavalla äärettömän kateellinen ja katkera siitä mitä minä olen tehnyt ja saavuttanut. Se pitää lytätä, sivuuttaa ja väheksyä. Millainen vanhempi tekee niin lapselleen?
Äitini ei ole myöskään onnellinen minun lasteni puolesta. Tyttäreni on asunut jo pitkään avomiehensä kanssa, avomies on aivan ihana. Äitini oli vasta keksinyt ettå onko se mies seurustellut pitkään aiemmin jonkun muun naisen kanssa että eihän tuo ole välttämättå lopullista että voi tulla ero eli mitä vattua!!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko 70-luvun alussa ehkäisyä tarjolla miten? Ovatko kuitenkin meidän 60-70-luvun vaihteessa syntyneiden vanhemmat pakkoavioliittojen uhreja?
Avoliitot ja avioerot eivät ehkä olleet silloin näin hyväksyttyjä. Tosi monen vanhemmat menneet naimisiin siten, että äiti ollut raskaana.
Ovatko meille tyttärilleen kateellisia, kun meillä ehkäisy ja valinnanvapaus.
40-luvulla syntyneet myös selkeästi eka naissukupolvi, joka kävi töissä ja oli lapset. Sitä edeltänyt sukupolvi valtaosa kotiäitejä. Ovatko tavallaan olleet tienraivaajia? Ja 60-70-luvulla miehen rooli oli myös erilainen, olivat äitien hoitamia poikia, Joiden isillä sotatrauma ja jotka ei itse kotitöihin tai lastenhoitooon osallistuneet.
Omalta kohdaltani voin sanoa etten ole vahinkolapsi, pikkusisareni saattoi ollakkin. Minä olen se lapsi joka on tehty kun on menty naimisiin ja lapsi nyt vaan kuuluu asiaan sen jälkeen. Paha olla kotirouvana jos ei ole lasta. Ehkäisty on aina (keskenveto ja varmat päivät, nämä on jopa toimineet jotenkuten), kondomeja on ollut saatavana kyllä.
Se etten ole vahinko ei ole mitenkään vähentänyt äitini vihaa ja halveksuntaa minua kohtaan.
Luin joskus erään vanhan suomalaisen miespsykologin (psykiatrin?) kirjoittaman kirjan. Hän oli edellä aikaansa monella tavalla, ja eräs asia joka häntä oli erityisesti askarruttanut oli tämä äitien tyttäriään kohtaan tuntema katkera viha ja kauna johon hän työssään oli törmännyt jatkuvasti. Kirjassa oli ihan oma luku siitä. Muistan sen lukemisen helpottavana, kuten aina kun joku validoi kokemuksen jota kuitenkin jollain tavalla itse epäilee kun "kaikki äidit rakastavat lapsiaan". No ei tasan rakasta.
Muistatko kirjan tai kirjoittajan nimeä?
En ole hän, keneltä kysyt kirjasta. Mutta ajattelin, voisiko kyse olla psykiatri Martti Paloheimon kirjoista v. 1992 "Suomalaisen lapsuuden haavat" tai v. 1999 "Kotivammaisuuden synty".
http://vintti.yle.fi/yle.fi/tv1/comment/reply/5429/29832.html
Kiitos näistä kirjojen nimistä! Varasin lähikirjastosta äsken molemmat :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi itku näitä juttuja, halaus teille ihan jokaiselle ja 100 peukkua ylöspäin!
Meillä on alkanut kesäpuuhat, eli isosiskolle jänkkääminen, minkälaiset plantaasit pitää pihalle saada. Tilaillaan taimia ja kukkasia. Rahaa kuulemma on, kun yritetään sanoa, että ok, mutta niitä pitäisi sitten jaksaa vähän hoitaakin, jos kalliita ostellaan. Viime viikolla vingutut orvokit kun odottavat keittiön lavuaarissa edelleen kuivumassa.
Sisko saa kuulla, että mitä sinä minulle väittelet, puutarhan hoitaminen on hyvä harrastus. Tuolla tavalla se voisi olla minunkin harrastus: joku toinen hommaa kaikki kasvatettavat, laittaa ne maahan ja huolehtii, että ne tulevat kastelluiksi koko saatanan kesän. Oikea hortonomi minäkin olisin!
Ja miksi isosiskolle jankutetaan: koska minä en todellakaan ota osaa enkä arpaa.
Minun äitini kuoli jo kun olin ala-asteella, mutta kommentoin kuitenkin, koska tunnistin ap:n kirjoituksesta monia omaan lapsuuteen liittyviä asioita.
Asuin siis isäni kanssa, eikä hänen kanssaan voinut kuvitellakaan puhuvansa esim kuukautisista. Siteitä oli todella vaikea saada mistään. Olen joskus jälkeenpäin miettinyt, eikö isä lainkaan ajatellut, että saattaisin tarvita siteitä, sillä hän ei koskaan tarjoutunut niitä ostamaan. Muistan kun telkusta tuli usein sidemainoksia, mikä ärsytti isääni suunnattomasti ja hän valitti niistä että miksi jotain rättejä mainostetaan yhtä mittaa. Ei oikein ollut sellainen ilmapiiri että olisin voinut pyytää ostamaan siteitä.
Vaatteiden oston isäni lopetti minulle kun pääsin yläasteelta, vaikka olin vielä alaikäinen. Jo ennen sitä minulla oli ongelma saada alusvaatteita, koska oikein ikinä ei tullut tilaisuutta niitä ostaa. Kammolla muistelen niitä reikäisiä ja venyneitä alusvaatteita joita käytin. Sitäkin olen miettinyt että eikö isäni tajunnut että alusvaatteitakin tarvitaan.
Isäni ei koskaan halunnut mennä kanssani mihinkään. Kerran jo ollessani aikuinen kävi ilmi, että olimme molemmat aikeissa mennä katsomaan sukulaista. Kysyin pääsenkö hänen kyytiinsä. Isä selvästi halusi mennä ilman minua ja suuttui ehdotuksesta, alkoi tivaamaan että sitten mennään minun autolla ja polttoaineilla. Ilmoitin että menen eri kerralla, koska pahoitin mieleni hänen reaktiostaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi Jeesus, miten kohta 55v olen luullut olevani ainoa, jonka äiti on täysin tunnevammainen.
Eksyin 1. X näille sivuille.
Tärkeintä on, että itse ei tee samoin kuin oma äiti, mutta on hyvä etsiä äiti sieltä tunteettomuuden kuoren sisältä, koska se auttaa meitä itseämme äitinä, naisena ja ihmisenä.
Olen reissannut paljon ja tullut siihen tulokseen, että jotenkin Suomi ja Suomessa naiset on poikkeuksellisen kovia ja tylyjä. Vaarallisinta on, jos sama jatkuu sukupolvesta toiseen , siksi päätin katkaista niin monta huonoa ketjua, kuin vain voin. Olen mokannut paljon minäkin ja pyytänyt anteeksi vuolaasti omilta lapsilta. Erityisesti juuri Koronan aikaan pyysin omiltani, että no, antakaa tulla nyt kaikki.
Oli hyvä keskustelu ja Mieleenpainuva, lapset tuntevat äitinsä, vaikka mun sisällä on jotain mihin harva näkee. Se sisin on mun oma, jota muokkaan hautaan asti ❣️
On hyvä muistaa silti rajat. Teen perhetyötä ja ongelma on usein siinä, että vanhemmat ymmärtävät ihan liikaa ja lapsi ei osaa erottaa sitä, milloin tekee väärin. Rajat on myös rakkautta, eikä niitä tarvii vetää karjumalla.
Toivoisin, että Suomi muuttuisi tästä mökötyksen ja vihan kulttuurista avoimemmaksi ja iloisemmaksi, niin lasten ja nuorten ei tarvitsi juoda ja vetää huumeita. Paljon on vielä edessä tuleville sukupolville.
Ihanaa kesää kaikille ja naisille ja äideille, olette kaikki hyviä ja riittäviä ihan sellaisenaan.
Olisi enemmänkin sanottavaa, mutta tämä nyt tässä 😃
Vierailija kirjoitti:
Voi itku näitä juttuja, halaus teille ihan jokaiselle ja 100 peukkua ylöspäin!
Meillä on alkanut kesäpuuhat, eli isosiskolle jänkkääminen, minkälaiset plantaasit pitää pihalle saada. Tilaillaan taimia ja kukkasia. Rahaa kuulemma on, kun yritetään sanoa, että ok, mutta niitä pitäisi sitten jaksaa vähän hoitaakin, jos kalliita ostellaan. Viime viikolla vingutut orvokit kun odottavat keittiön lavuaarissa edelleen kuivumassa.
Sisko saa kuulla, että mitä sinä minulle väittelet, puutarhan hoitaminen on hyvä harrastus. Tuolla tavalla se voisi olla minunkin harrastus: joku toinen hommaa kaikki kasvatettavat, laittaa ne maahan ja huolehtii, että ne tulevat kastelluiksi koko saatanan kesän. Oikea hortonomi minäkin olisin!
Ja miksi isosiskolle jankutetaan: koska minä en todellakaan ota osaa enkä arpaa.
Kyllä sitten hoidetaan itse, jos kukkia hankitaan. Vetäkää rajat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin helpottava lukea, että muillakin samaa p*skaa.
Oman äitini kukkasia:
”Ehdotti” eli painosti, että minun olisi pitänyt ensimmäisen raskauden aikana pyytää, että minut siirretään työpaikallani sihteerin tehtäviin. Olen juristi. Juu ei.
Itsereflektoinnin sijaan projisoi kaikki negatiiviset asiat minuun. Jos epäilee olleensa huono äiti, haukkuu minut huonoksi äidiksi. Jos tuntee syyllisyyttä jostain asiasta, syyttää siitä minua, vaikken olisi ollut lähimaillakaan.
Kuvittelee voivansa määrätä perheeni asioista, aikataulusta, rahankäytöstä... kuvittelee myös olevansa lapsilleni jotenkin ensisijainen ”äiti”, aikuinen ja auktoriteetti.
Kauhean pöyristynyt, kun ei olla tekemisissä. Mistäköhän johtuisi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotain todella outoa on, koska vanhemmat puhuivat keskenään ja muiden ikäistensä pariskuntien kanssa kaikesta, seksistäkin. Viina virtasi hienoissa piireissä, nortit kärysivät, humppa soi ja hameet sekä housut lensivät nurkkaan. Näiden 45-50 -luvulla syntyneiden menoa seurasin lapsena. Mutta omalle tyttärelle ei puhuttu kotona mitään, kaikki oli tabua kuten seksi, alusvaatteet, kuukautiset, poikaystävä edes kaverina, tupakka, alkoholi, raha, meikkaus, raskaus, ehkäisy, abortti, kehitysvammaisuus, erilaiset sukupuoli-identiteetit. Koulussa terveystiedon tunneilla opettaja kertoi luonnollisesti luokalle kaikesta, mikään ei ollutkaan tabua. Kotona ja kodin ulkopuolelle piti lapsen olla silti vaiti kaikesta, väkivallalla tehostaen, vaikka lapsi näki ja kuuli vanhempien elävän moraalittomasti.
Kyse ei ole siitä, etteikö nämä tietynlaiset vanhemmat osaisi avautua vaan siitä että he kohtelivat lapsiaan kaltoin. Itsekkyys ja maine oli niille vanhemmille tärkeintä. Omat, sodan kokeneet empaattiset vanhemmat kärrättiin vanhainkoteihin kuolemaan, perintöä odotellen ja lapset lapsilisien jälkeen hyvästeltiin.
Olen monta kertaa miettinyt omien vanhempieni kotonamme 70-luvulla pitämistä bileistä, että nykyään sellaisesta remuamisesta menettäisi lapset. Kerrostalossa asuttiin, ja usein viikonloppuisin naapuriperheet tulivat meille, tai me menimme toisen perheen luo kylään. Mukuloille oli karkkia ja perunalastuja mitä ei normaalisti saatu ikinä, aikuisille pullokaupalla kirkasta ja tupakkaa. Stereot soivat ja aikuiset toikkaroivat ympärikännissä. Mustasukkaisuusdraamoiltakaan ei vältytty, monen laista kahnausta tuli humalassa tanssiessa ja korttia pelatessa.
Juhannukset ja vastaavat sukulaisten kanssa olivat vielä pahempia, viinaa riitti moneksi päiväksi jonkun mökillä keskellä metsää. Mykkäkoulu kotona vanhempien välillä kesti viikon tai pari, riippuen siitä kuinka pahasti reissussa oli rähjäännytty. Ja kuukauden pituiset kesälomamatkat autolla Lappiin tai jonnekin, huh... Suurin toiveeni koko lapsuuteni ajan olikin että vanhempani eroaisivat, vaan ei.
Oltiinkohan me lapsena samoissa aikuisten bileissä. Ei oltu, tiedän koska meillä ei tarjottu lapsille karkkia ja sipsejä, muuten samanlaista. Olen pohdiskellut, mitkä olivat lapsuuden kohokohtia, ne olivat vanhempien org.. eiku kännibileet. Isovanhemmat -20 luvulla syntyneet, eivät tienneet mitään, heille piti esittää että kaikki on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olimme vaiti, kaikille. Kotona äiti piti ikuista mykkäkoulua, ei meitä opetettu kommunikoimaan. On aivan käsittämätöntä, miten lapset joutuivat pitämään tunteet sisällään, olemaan näkymättömiä, väkivallan kohteina, vähäteltyjä, syrjittyjä. Pieniä taistelijoita, jotka lapsenomaisesti tukivat vain toisiaan olemalla yhdessä siellä missä sai olla.
Areenassa muuten on vielä yhden päivän suomalainen elokuva Kaiken se kestää. Kuvaa juuri tuollaista aikuisten känni/suhdesekoilua tuona aikana, lapset siellä jaloissa selviytyen miten taitavat. Hyvä elokuva ja taitavat nayttelijät, suosittelen katsomaan.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin helpottava lukea, että muillakin samaa p*skaa.
Oman äitini kukkasia:
”Ehdotti” eli painosti, että minun olisi pitänyt ensimmäisen raskauden aikana pyytää, että minut siirretään työpaikallani sihteerin tehtäviin. Olen juristi. Juu ei.
Itsereflektoinnin sijaan projisoi kaikki negatiiviset asiat minuun. Jos epäilee olleensa huono äiti, haukkuu minut huonoksi äidiksi. Jos tuntee syyllisyyttä jostain asiasta, syyttää siitä minua, vaikken olisi ollut lähimaillakaan.
Kuvittelee voivansa määrätä perheeni asioista, aikataulusta, rahankäytöstä... kuvittelee myös olevansa lapsilleni jotenkin ensisijainen ”äiti”, aikuinen ja auktoriteetti.
Kauhean pöyristynyt, kun ei olla tekemisissä. Mistäköhän johtuisi?
Äitisi kuulostaa siltä että hänellä on narsistinen persoonallisuushäiriö.
Vierailija kirjoitti:
Myös_äiti kirjoitti:
Hullua. Olen syntynyt 70-luvulla ja monia samoja kokemuksia kuin tässä ketjussa.
Mutta sitten se kamalin asia: Sain oman lapseni nuorena 90-luvulla ja tiedostan todella hyvin mitä virheitä tein, kamaliakin, koska oli malli kotoa ja koska olin nuori. On jäänyt huomioimatta lapsen temperamentti ja persoonallisuus, on ollut ajoittain masennusta joka on vaikuttanut äiti-lapsisuhteeseen, on ollut huono, pärjäämiseen ja reippauteen ”kannustava” kasvatustyyli. Oli myös paljon mukavia asioita ja perusturvallisuutta, mutta riittivätkö ne?
Ja nyt mietin, pitääkö pyytää anteeksi? Miten hyvitän tämän kaiken?
Pyydä anteeksi ja sano että et ymmärtänyt kuinka väärin ja huonosti toimit ja muuta käytöksesi pysyvästi. Et ole omilta haavoiltasi nähnyt miten pitäisi oikeasti toimia .
Omat lapseni ovat syntyneet 90-luvulla ja kasvatusoppini on ollut se että teen asiat juuri päinvastoin kuin omat vanhenpani ja siinä minä ja mieheni olemme onnistuneet. Olemme kaukana täydellisistä mutta me emme ole haukkuneet, vähätelleet ja mitätöineet lapsiamme ja kieltäneet heiiltä tunteet. Minulla ei tule koskaan mieleen soittaa äidilleni jos jotain merkittävää tapahtuu. Omat lapset soittavat minulle tai isälleen suruistaan iloistaan tai kysyäkseen neuvoa ja saadakseen varmistusta asialle mitä ovat päättämässä. Ja uskovat meille salaisuuksia koska tietävät että meihin voi aina luottaa emmekä nolaa tai riko luottamusta toisin kuin omat vanhempani ja varsinkin äitini.
Tuo on jo tarpeeksi. Voi jos itse olisi lapsena saanut olla tunteva ihminen ja edes joskus ystävällisen sanasen olisi saanut kuulla.
Vm 70 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko 70-luvun alussa ehkäisyä tarjolla miten? Ovatko kuitenkin meidän 60-70-luvun vaihteessa syntyneiden vanhemmat pakkoavioliittojen uhreja?
Avoliitot ja avioerot eivät ehkä olleet silloin näin hyväksyttyjä. Tosi monen vanhemmat menneet naimisiin siten, että äiti ollut raskaana.
Ovatko meille tyttärilleen kateellisia, kun meillä ehkäisy ja valinnanvapaus.
40-luvulla syntyneet myös selkeästi eka naissukupolvi, joka kävi töissä ja oli lapset. Sitä edeltänyt sukupolvi valtaosa kotiäitejä. Ovatko tavallaan olleet tienraivaajia? Ja 60-70-luvulla miehen rooli oli myös erilainen, olivat äitien hoitamia poikia, Joiden isillä sotatrauma ja jotka ei itse kotitöihin tai lastenhoitooon osallistuneet.
Omalta kohdaltani voin sanoa etten ole vahinkolapsi, pikkusisareni saattoi ollakkin. Minä olen se lapsi joka on tehty kun on menty naimisiin ja lapsi nyt vaan kuuluu asiaan sen jälkeen. Paha olla kotirouvana jos ei ole lasta. Ehkäisty on aina (keskenveto ja varmat päivät, nämä on jopa toimineet jotenkuten), kondomeja on ollut saatavana kyllä.
Se etten ole vahinko ei ole mitenkään vähentänyt äitini vihaa ja halveksuntaa minua kohtaan.
Luin joskus erään vanhan suomalaisen miespsykologin (psykiatrin?) kirjoittaman kirjan. Hän oli edellä aikaansa monella tavalla, ja eräs asia joka häntä oli erityisesti askarruttanut oli tämä äitien tyttäriään kohtaan tuntema katkera viha ja kauna johon hän työssään oli törmännyt jatkuvasti. Kirjassa oli ihan oma luku siitä. Muistan sen lukemisen helpottavana, kuten aina kun joku validoi kokemuksen jota kuitenkin jollain tavalla itse epäilee kun "kaikki äidit rakastavat lapsiaan". No ei tasan rakasta.
Muistatko kirjan tai kirjoittajan nimeä?
En ole hän, keneltä kysyt kirjasta. Mutta ajattelin, voisiko kyse olla psykiatri Martti Paloheimon kirjoista v. 1992 "Suomalaisen lapsuuden haavat" tai v. 1999 "Kotivammaisuuden synty".
Joo, kyseessä taisi todlellakin olla Martti Paloheimon kirja, luulisin että tuo ensimmäinen.
http://vintti.yle.fi/yle.fi/tv1/comment/reply/5429/29832.html
Kiitos näistä kirjojen nimistä! Varasin lähikirjastosta äsken molemmat :)
Antaisitteko seuraavanlaisen äidillenne anteeksi, tai miten reagoisitte?
Äitini on siis juuri sellainen vaikea ihminen, jonkalaisia tässä ketjussa kuvataan. Puhuu ja puhuu, mutta ei kuuntele. Päästelee kamalia sammakoita suustaan. Marttyyrihenkinen. Ulkonäkökeskeinen. Ikä yli seitsemänkymmentä.
Vasta myöhemmällä aikuisiällä tein jotakin, joka tarkoituksellisesti toi äitinikin tietoon asian, jota olin lapsesta asti salannut. Minuun kohdistunut erittäin vakava rikos kotonamme muutama vuosikymmen sitten (hän ei asiasta tiennyt... tai "ei tiennyt").
Hän oli pari kuukautta saanut asiaa sulatella, kunnes otin asian puheeksi. Siitä ei tullut mitään. Hän yritti joka välissä vaihtaa puheenaiheen ties mihin, erityisesti itseensä. Minä sitä ja minä tätä. Minä minä ja minä.
Kun menin saamani kohtelun vuoksi raivosta ja järkytyksestä hiljaiseksi, hän vain ihmetteli että no hiljaako me täällä vaan ollaan?
Tuon jälkeen hän ei ole kertaakaan kysynyt, mitä mulle kuuluu tai kuinka voin. On kyllä paljon valitellut omia asioitaan, jotka ovat luokkaa hyttysenp***a tuon minun asiani rinnalla. Välit ovat kuitenkin lähes poikki eikä olla nähty kahdestaan yli vuoteen, mutta silti hän saa aina omat vuodatuksensa jollain tavalla perille. Sehän se on tärkeintä.
Mietin joka päivä, pitääkö minun antaa tämäkin anteeksi, vaikka olen jo vuosikymmenet tätä samaa sontaa saanut sietää. Vastaan itse kysymykseeni, että ei pidä. Mitä sitten pitäisi tehdä? Välien katkeaminen kuitenkin kuluttaa, vaikka sitä itse halusinkin.
Mykkäkoulu ei riitä mulle. Haluan että hän ymmärtäisi oman myrkyllisyytensä.
Narsisti äitini ei ole, se ei käy selitykseksi. Hän on äärimmäisen empaattinen ja tunteikas kaikenmaailman puolituttujen tai tuntemattomien ihmisten asioille. Niitä kyllä vatvotaan ja kauhistellaan kyynelehtien. Niistä puhetta riittää, loputtomiin.
Minun vakavat tai mukavatkin puheenaiheeni puolestaan katkaistaan alle aikayksikön. Jollakin typerällä serkunkumminkaimannaapurinlapsenkaverin jutulla. Pahinta on, että hän ei yhtään tiedosta, että tekee minua kohtaan väärin. Päinvastoin, hänen mielestään minä olen töykeä ja ilkeä, kun hermostuin tai huomautin, tai kun näki etten olisi jaksanut HÄNTÄ kuunnella. Ilkeä tytär siis!!
Boo-meri-ikäluokalta puuttuu kokonaan kyky itsereflektioon. En tajua miten esim oma hirviö äitini voi elää sen kanssa että lapsensa inhoaa ja ja halveksuu häntä. Häntä ei kiinnosta yhtään lasten kokemus hänestä eikä hän välitä yhtään vaikka emme arvosta häntä äitinä. Hän vain edelleen v*ttuilee, nälvii, loukkaa ja satuttaa tietoisesti tahallaan.
Minä itse olisin aivan musertunut jos olisin niin huono äiti ja jos lapseni inhoaisivat minua. Kokisin olevani totaalisen epäonnistunut.
Oma äitini näkee asian niin että LAPSET ovat täysin epäonnistuneita ja kiittämättömiä. Että hänen väkivallastaan, julmuudestaan, loukkauksistaan ja alistamisestaan (eli helvetillisestä lapsuudesta) pitäisi olla vain jumalattoman KIITOLLINEN.
”Kiittämätön kersa” tai ”kiittämätön ä-pärä” ovat äitini normaaleita tapoja puhutella aikuisia lapsia. Samoin on sanonut usein että ”sulle olisi pitänyt tehdä a-bortti”. Ai jai miten kiittämätön olen kun en nyt näidenkään kommenttien jälkeen äitiäni rakasta.