Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa, äiti syntynyt -50 ja minä -76.
Kuukautisten alkaminen ohitettiin sidepaketin työntämisellä käteen. Ei kertonut miten niitä käytetään ja mihin likaiset hävitetään. Suuttui sitten kun löysi käytetyn siteen mun koulupöydän alta roskakorista. Sanoin takaisin, että mistä olisin voinut tietää kun et kertonut, ja vastaukseksi olin hävytön kakara.
Molemmat vanhemmat kunnioitti aivan järjettömästi auktoriteetteja, kuten opettajia. Yhden kerran opettaja soitti kotiin, kun olimme luokan kanssa myyneet jotain rintamerkkejä ja minun tuomista rahoista kuulemma puuttui 20 markkaa. Vanhemmat syytti mua varkaaksi, huusivat ja kiroilivat, vaikka itkin ja vakuuttelin etten ole rahoja ottanut. Opettaja soitti myöhemmin takaisin, että hänen virhe, rahat tallessa, mutta kumpikaan vanhemmista ei koskaan pyytänyt minulta anteeksi.
En muista äidin koskaan kehuneen meitä omia lapsiaan kauniiksi tai fiksuiksi, mutta naapurin lapset ja muut olivat sitä kyllä. Jos hän kuuli jonkun vanhemman kehuvan omaa lastaan, niin ihmetteli ääneen että ”mitä se omaansa kehuu”. Tätä en koskaan ymmärtänyt.
Semmoinenkin tuli mieleen, että kun minua kiusattiin yläasteella ja viimein uskalsin kertoa kotona, niin äidin reaktio oli että ”mitäs olet niin ärsyttävä”. Eli oma syy, ihan sama mitä ne toiset teki ja sanoi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko 70-luvun alussa ehkäisyä tarjolla miten? Ovatko kuitenkin meidän 60-70-luvun vaihteessa syntyneiden vanhemmat pakkoavioliittojen uhreja?
Avoliitot ja avioerot eivät ehkä olleet silloin näin hyväksyttyjä. Tosi monen vanhemmat menneet naimisiin siten, että äiti ollut raskaana.
Ovatko meille tyttärilleen kateellisia, kun meillä ehkäisy ja valinnanvapaus.
40-luvulla syntyneet myös selkeästi eka naissukupolvi, joka kävi töissä ja oli lapset. Sitä edeltänyt sukupolvi valtaosa kotiäitejä. Ovatko tavallaan olleet tienraivaajia? Ja 60-70-luvulla miehen rooli oli myös erilainen, olivat äitien hoitamia poikia, Joiden isillä sotatrauma ja jotka ei itse kotitöihin tai lastenhoitooon osallistuneet.
Tässä keskustelussa on jo mainittu, milloin aborttilaki tuli voimaan. Taisi olla 1970-luvun loppupuolta?
Ennen sitä abortti oli paitsi laiton, myös vaarallinen. Seurauksena saattoi olla lopullinen lapsettomuus tai peräti kuolema. Pakkoavioliitto oli pienempi riski.
Ehkäisyvälineitä oli olemassa jo 1960-luvulla, mutta ei suinkaan tavallisten naisten käytettävissä. Äitini oli pyytänyt ehkäisypillereitä lääkäriltä, joka ei niitä ollut antanut. Vasta sitten sai, kun viimeinen vauva syntyi kuolleena, koska äiti oli lääkärin mielestä "ollut liian usein raskaana". Vasta aborttilain jälkeen alkoi ehkäisyvälineitä saada muualtakin kuin apteekin tiskin alta.
Miehet olivat siihen aikaan paljon reissutöissä. Sota-aikana naiset olivat saaneet tulla kotona toimeen omillaan, kun miehet olivat rintamalla. Sama homma jatkui pitkään vielä sota-ajan jälkeenkin. Oli metsätyösavottoja, rakennustyömaita ym. sellaisia, joissa miehet olivat viikkoja poissa kotoa.
Aborttilaki tuli voimaan 1970. Ja sitä ennenkin abortteja tehtiin, mutta sen sai vain jos oli raiskattu tai jos lapsi oli vammainen. 1970 aborttioikeus sitten laajeni. 1970-luvun alussa tehtiin abortteja ennätysmääriä, yli 20 000 vuodessa. Nykyisin niitä tehdään vuosittain n. 10 000.
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa AP. Minäkin 70-luvun lapsi ja äiti 40-l syntynyt. Meillä myös hyvä keskiluokkainen koti, musiikkiopiston ja kielikurssit Britanniassa ym. Äitini kävi töissä ja meillä oli lastenhoitajana vaihtuvia nuoria tyttöjä.
Mutta minunkin nuoruutta ja teini-ikää leimasi häpeä ja puhumattomuus. Kuukautisista ei puhuttu mitään. Itse mansikanpoiminnasta hankituilla rahoilla ostin ekat rintsikat. Pojista, seurustelusta ei puhuttu sanaakaan. Sellaista ei tapahtunut. Minä en käynyt diskoissa, istuin illat kotona. Meikata en saanut, enkä kuunnella kevyttä musiikkia. Äitini oli myös tosi tungetteleva, luki kirjeitäni ja päiväkirjaani. Lapsuudessani äiti oli kuormittunut, työt ja lapsiperhearki, valitti jatkuvasti väsymystään, viikonloput makasi huoneessaan migreenikohtauksessa. Muutaman kuukauden ikäisenä jäin hoitajan hoiviin äidin työpäiviksi ja Lapsena sain olla omissa oloissani. Mutta teini-iässä ja aikuistuessani äiti alkoi enenevästi tukeutua ja takertua minuun. Alkoi epäillä minua huumeidenkäytöstä ym. liki paranoidista- vaikka olin yli 20 v yliopisto-opiskelija ekaa kertaa viiniä juodessani!
Oon nuorin lapsi. Ja vanhemmat meni naimisiin, koska äiti alkoi odottaa vanhinta sisarustani, joka syntynyt -67. Ei ilmeisesti ollut heillä ehkäisyä. Tiedän, että isäni ei olisi halunnut avioitua, oli ehdottanut aborttia. Ja sittenhän minuakaan ei olisi. .. mutta äitini halusi naimisiin ja näin tapahtui. Äitini on katkera valittaja ja uhriutuja. Myötätunto isäni puolella, joka menehtyi Muutama vuosi sitten.
Tosi vaikea minun on nytkin äidistäni pitää ja häntä sietää. Yritän ja melkein onnistunkin. Ajattelen, että pitää kunnioittaa ja ymmärtää. Mutta pelkään ja kauhistun ajatusta, jos omat tyttäreni kokisivat minut samalla tapaa kuun minä nyt äitini!
Ihan kuin oma lapsuuteni ja nuoruuteni muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta.
Äitini kuoli viime vuonna ja valtava taakka lähti pois harteiltani. Tunnen olevani vapaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko 70-luvun alussa ehkäisyä tarjolla miten? Ovatko kuitenkin meidän 60-70-luvun vaihteessa syntyneiden vanhemmat pakkoavioliittojen uhreja?
Avoliitot ja avioerot eivät ehkä olleet silloin näin hyväksyttyjä. Tosi monen vanhemmat menneet naimisiin siten, että äiti ollut raskaana.
Ovatko meille tyttärilleen kateellisia, kun meillä ehkäisy ja valinnanvapaus.
40-luvulla syntyneet myös selkeästi eka naissukupolvi, joka kävi töissä ja oli lapset. Sitä edeltänyt sukupolvi valtaosa kotiäitejä. Ovatko tavallaan olleet tienraivaajia? Ja 60-70-luvulla miehen rooli oli myös erilainen, olivat äitien hoitamia poikia, Joiden isillä sotatrauma ja jotka ei itse kotitöihin tai lastenhoitooon osallistuneet.
Omalta kohdaltani voin sanoa etten ole vahinkolapsi, pikkusisareni saattoi ollakkin. Minä olen se lapsi joka on tehty kun on menty naimisiin ja lapsi nyt vaan kuuluu asiaan sen jälkeen. Paha olla kotirouvana jos ei ole lasta. Ehkäisty on aina (keskenveto ja varmat päivät, nämä on jopa toimineet jotenkuten), kondomeja on ollut saatavana kyllä.
Se etten ole vahinko ei ole mitenkään vähentänyt äitini vihaa ja halveksuntaa minua kohtaan.
Luin joskus erään vanhan suomalaisen miespsykologin (psykiatrin?) kirjoittaman kirjan. Hän oli edellä aikaansa monella tavalla, ja eräs asia joka häntä oli erityisesti askarruttanut oli tämä äitien tyttäriään kohtaan tuntema katkera viha ja kauna johon hän työssään oli törmännyt jatkuvasti. Kirjassa oli ihan oma luku siitä. Muistan sen lukemisen helpottavana, kuten aina kun joku validoi kokemuksen jota kuitenkin jollain tavalla itse epäilee kun "kaikki äidit rakastavat lapsiaan". No ei tasan rakasta.
Muistatko kirjan tai kirjoittajan nimeä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko 70-luvun alussa ehkäisyä tarjolla miten? Ovatko kuitenkin meidän 60-70-luvun vaihteessa syntyneiden vanhemmat pakkoavioliittojen uhreja?
Avoliitot ja avioerot eivät ehkä olleet silloin näin hyväksyttyjä. Tosi monen vanhemmat menneet naimisiin siten, että äiti ollut raskaana.
Ovatko meille tyttärilleen kateellisia, kun meillä ehkäisy ja valinnanvapaus.
40-luvulla syntyneet myös selkeästi eka naissukupolvi, joka kävi töissä ja oli lapset. Sitä edeltänyt sukupolvi valtaosa kotiäitejä. Ovatko tavallaan olleet tienraivaajia? Ja 60-70-luvulla miehen rooli oli myös erilainen, olivat äitien hoitamia poikia, Joiden isillä sotatrauma ja jotka ei itse kotitöihin tai lastenhoitooon osallistuneet.
Omalta kohdaltani voin sanoa etten ole vahinkolapsi, pikkusisareni saattoi ollakkin. Minä olen se lapsi joka on tehty kun on menty naimisiin ja lapsi nyt vaan kuuluu asiaan sen jälkeen. Paha olla kotirouvana jos ei ole lasta. Ehkäisty on aina (keskenveto ja varmat päivät, nämä on jopa toimineet jotenkuten), kondomeja on ollut saatavana kyllä.
Se etten ole vahinko ei ole mitenkään vähentänyt äitini vihaa ja halveksuntaa minua kohtaan.
Luin joskus erään vanhan suomalaisen miespsykologin (psykiatrin?) kirjoittaman kirjan. Hän oli edellä aikaansa monella tavalla, ja eräs asia joka häntä oli erityisesti askarruttanut oli tämä äitien tyttäriään kohtaan tuntema katkera viha ja kauna johon hän työssään oli törmännyt jatkuvasti. Kirjassa oli ihan oma luku siitä. Muistan sen lukemisen helpottavana, kuten aina kun joku validoi kokemuksen jota kuitenkin jollain tavalla itse epäilee kun "kaikki äidit rakastavat lapsiaan". No ei tasan rakasta.
Muistatko kirjan tai kirjoittajan nimeä?
En ole hän, keneltä kysyt kirjasta. Mutta ajattelin, voisiko kyse olla psykiatri Martti Paloheimon kirjoista v. 1992 "Suomalaisen lapsuuden haavat" tai v. 1999 "Kotivammaisuuden synty".
http://vintti.yle.fi/yle.fi/tv1/comment/reply/5429/29832.html
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko 70-luvun alussa ehkäisyä tarjolla miten? Ovatko kuitenkin meidän 60-70-luvun vaihteessa syntyneiden vanhemmat pakkoavioliittojen uhreja?
Avoliitot ja avioerot eivät ehkä olleet silloin näin hyväksyttyjä. Tosi monen vanhemmat menneet naimisiin siten, että äiti ollut raskaana.
Ovatko meille tyttärilleen kateellisia, kun meillä ehkäisy ja valinnanvapaus.
40-luvulla syntyneet myös selkeästi eka naissukupolvi, joka kävi töissä ja oli lapset. Sitä edeltänyt sukupolvi valtaosa kotiäitejä. Ovatko tavallaan olleet tienraivaajia? Ja 60-70-luvulla miehen rooli oli myös erilainen, olivat äitien hoitamia poikia, Joiden isillä sotatrauma ja jotka ei itse kotitöihin tai lastenhoitooon osallistuneet.
Omalta kohdaltani voin sanoa etten ole vahinkolapsi, pikkusisareni saattoi ollakkin. Minä olen se lapsi joka on tehty kun on menty naimisiin ja lapsi nyt vaan kuuluu asiaan sen jälkeen. Paha olla kotirouvana jos ei ole lasta. Ehkäisty on aina (keskenveto ja varmat päivät, nämä on jopa toimineet jotenkuten), kondomeja on ollut saatavana kyllä.
Se etten ole vahinko ei ole mitenkään vähentänyt äitini vihaa ja halveksuntaa minua kohtaan.
Luin joskus erään vanhan suomalaisen miespsykologin (psykiatrin?) kirjoittaman kirjan. Hän oli edellä aikaansa monella tavalla, ja eräs asia joka häntä oli erityisesti askarruttanut oli tämä äitien tyttäriään kohtaan tuntema katkera viha ja kauna johon hän työssään oli törmännyt jatkuvasti. Kirjassa oli ihan oma luku siitä. Muistan sen lukemisen helpottavana, kuten aina kun joku validoi kokemuksen jota kuitenkin jollain tavalla itse epäilee kun "kaikki äidit rakastavat lapsiaan". No ei tasan rakasta.
Muistatko kirjan tai kirjoittajan nimeä?
Joo, minuakin alkoi kiinnostaa.
Osittain kuulostaa todella tutulta. Jäin itse jotenkin nuorena aikuisena sellaiseen koukkuun,että en oikein osannut ja uskaltanut tehdä mitään ilman äitini hyväksyntää (jota ei koskaan tullut) tai mielipidettä. Tyyliin vaihtaa työpaikkaa tai ottaa lainaa, ostaa autoa. Taistelin itseni irti henkisesti asiasta ja päätin, että minä olen minä ja äiti on äiti. Olemme eri ihmisiä ja teen omat päätökseni. Nytkin olen menossa leikkaukseen täysin kosmeettisista syistä ja maksan leikkauksen pankista ottamallani lainalla. Äiti on niin tyrmistynyt, että on sanaton (kerrankin).
En tunne vieläkään äitiäni enkä ymmärrä häntä. Senkin olen hyväksynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nurinkurisesti tästä korona-ajasta on jotain hyötyäkin mm. se että saa ihan luvan kanssa olla menemättä äidin luo pahoittamaan oma mieli.
Mutta puhelin toimii ja tänään taas koettu puhelu äidin kanssa joka ei taaskaan tuonut hyvää mieltä vaan pahaa ja löysin taas itseni raivokkaasti puolustelemasta asioitani äidille, asioita joihin äiti tarttuu ja joihin kukaan muu ei tarttuisi.
Sain taas kuulla kissan ja kaiman serkun kuulumiset ja minun asioitani äiti ei kuunnellut. Tärkeämpää oli esim veljen alakouluikäisten lasten tajuttoman hyvät todistukset. Minun laudaturin todistus aikanaan sai äidissä aikaan vähättelevän tuhahduksen, yhtään sanaa ei sanonut ja mitätöi mennen tullen ja palatessa korkean koulutukseni ja sen mukaisen työn. Äiti muuten saattaa joskus alkaa ihailevaan sävyyn puhumaan jostakin jolla sama työ kuin minulla ja sitten lopettaa puheen kun huomaa että kehuisi samalla minua, eihän niin voi tehdä.
Olen ymmärtänyt viime vuosina että äitini kanssa ei saa koskaan ihan oikeasti olla eri mieltä ja jos on niin äiti jankuttaa päälle ja puhuu niin kuin olisin samaa mleltä kuin hän koska on naurettavaa olla ns väärää mieltä. Eli en pysty koskaan oikeasti keskustelemaan äitini kanssa mistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se tosiaan tuntuu monelle olevan hankalaa olla kommentoimatta toisen ulkonäköä, varsinkin vanhemmat naiset tosiaan ihan suuttuvat siitä kuinka "nykyäänkään enää mitään saa sanoa". En ymmärrä miksi tosiaan pitäisi päästä joka paikkaan se oma mielipide sanomaan, mikä tekee siitä omasta jutusta niin tärkeän? Ja tosiaan, ei tarvitse enää nykyään kommentoida toisten ulkonäköä PYYTÄMÄTTÄ yhtään. Voi sanoa vaikka sille omalle tytölle, että sulla on ketsuppia poskessa, hän voi sen korjata hyvin nopeasti, mutta toisen laihuutta, lihavuutta, arpia, vinoja hampaita, isoja/pieniä silmiä/käsiä/jalkoja/korvia/t*ssejä/jne ei tarvitse kommenoida. Kyllä se ihminen tietää jo nämä asiat, eivätkä ne hänestä ole välttämättä huono asia eikä tosiaan tarvi mennä sanomaan.
Olen seurannut toisaalla keskustelua, lähinnä jenkkiläisistä koostuvassa porukassa, heillä on tismalleen samoja kokemuksia. Siellä tosin saattaa joutua vielä pitempään asumaan kotona, myös nyt koronan aikaan ovat saattaneet joutua oman monsteriäitinsä luokse takaisin asumaan ja hyi kauhea millaista kohtelua ovat saaneet. Siellä tuntuu edelleen tuo taloudellinen hallitseminen olevan voimissaan.
Suomen ja USA:n lisäksi tämä käyttäytymismalli on yleinen tietyn sukupolven naisilla myös mm. Saksassa ja Belgiassa. Sielläkin boomer-naiset katsovat oikeudekseen kommentoida ja arvostella nuorempien ulkonäköä. Erityisesti paino on vapaata riistaa. Muutenkin omia tyttäriä ja muita itseä nuorempia naisia kohdellaan kuin vähä-älyisiä mutta samalla heiltä vaaditaan aivan älyttömästi. Jotenkin tuo Länsi- ja Keski-Euroopalle tyypillinen muodollinen kohteliaisuus tuo vielä erityisen ahdistavan ja karmivan säväyksen tähän kulttuuriin. Tuntuu, että mitä tahansa on lupa sanoa, kunhan vain muistaa ilmaista sen pintapuolisen sivistyneesti.
Olen törmännyt kyllä tuohon että vanhempi nainen puhuu kuin 50-70 äo:n tapaukselle. Ne ketkä noin tekevät, ovat itse usein hyvin matalasti koulutettuja, ja oman arvioni mukaan alle 90 äo:n. Johtuu ihan dunning-krugerista tuollainen siis.
Tuo älytön vaatiminen on myös nähty. Se ei rajoitu mihinkään ja on ääretöntä mikäli se uhri aina vaan toteuttaa niitä vaatimuksia ja pyrkii hakemaan sitä ikuista hyväksyntää, jota ei koskaan tule saamaan.
Vaatimukset loppuvat kyllä kun kun osoittaa, että on jonkinlainen oma itsenäinen persoonallisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
38 sivua luettu ja nyt on pakko kommentoida itsekin.
Itse olen syntynyt -76 ja molemmat vanhemmat 1950. Minulla on myös 70-luvulla syntynyt sisko, jonka kanssa olemme jutelleet näitä samoja asioita mitä ketjussa. Miten ärsyttää, harmittaa ja v*tuttaa miten meitä kohdeltiin lapsina ja nuorina. Kaikki se vähättely, koskaan ei kehuttu, lytättiin mieluummin kuin kannustettiin.
Siskon kanssa otimme asian kerran suoraan puheeksi, kun olimme vanhempien luona käymässä. Ihan vaan muisteltiin erinäisiä tapahtumia ja kysyttiin että miksi. Miksi lapsenlapsia kehutaan ja sanotaan rakkaiksi, kun itse me emme koskaan kuulleet vastaavaa. Miksi naapurin lapset oli aina fiksuja ja kauniita, me emme. Me molemmat otettiin esiin monia asioita mitkä olivat jääneet vaivaamaan. Isä ja äiti olivat todella vaivaantuneita ja hiljaisia aluksi. He kertoivat, että ei siihen aikaan saanut mistään apua lastenkasvatukseen, vaan omia lapsia kohdeltiin samoin kuin itseä aikoinaan, ja niin kuin muutkin omiaan. Mallia otettiin omilta sisaruksilta ja naapureilta, lisäksi omat vanhemmat arvosteli ja neuvoi koko ajan. Isä hoki että hän ajatteli että teille nousee sisua näyttää hänen olevan väärässä, jos hän vähättelee. Ja ettei omia lapsia voinut kehua, kun silloin ajateltiin että ne ylpistyy ja lakkaa yrittämästä. Myöskin siihen aikaan kaikille oli tärkeää mitä muut ajattelee. Ei haluttu olla erilaisia ja erottua muista.
Kyllä vanhemmat oli pahoillaan, että vielä aikuisenakin monet asiat oli jääneet vaivaamaan. Sisko esimerkiksi omaa niin huonon itsetunnon, etten tunne ketään toista, ja hän sanoi suoraan että se johtuu siitä, ettei aikoinaan kehuttu ja kannustettu. Minua itseä ne asiat vain ärsytti ja v*tutti ja halusin sanoa suoraan, että OLITTE VÄÄRÄSSÄ. Kyllä se heihin kolahti.
Nykyisin he ovat ihan toisenlaisia, myönteisiä, kannustavia ja rakastavia. Aina nähdessämme kertovat rakastavansa ja usein puhelun päätteeksikin. Halaillaan myös kovasti. Tosin kaikesta tuosta olisi ollut enemmän hyötyä silloin lapsuudessa...
Vierailija kirjoitti:
38 sivua luettu ja nyt on pakko kommentoida itsekin.
Itse olen syntynyt -76 ja molemmat vanhemmat 1950. Minulla on myös 70-luvulla syntynyt sisko, jonka kanssa olemme jutelleet näitä samoja asioita mitä ketjussa. Miten ärsyttää, harmittaa ja v*tuttaa miten meitä kohdeltiin lapsina ja nuorina. Kaikki se vähättely, koskaan ei kehuttu, lytättiin mieluummin kuin kannustettiin.
Siskon kanssa otimme asian kerran suoraan puheeksi, kun olimme vanhempien luona käymässä. Ihan vaan muisteltiin erinäisiä tapahtumia ja kysyttiin että miksi. Miksi lapsenlapsia kehutaan ja sanotaan rakkaiksi, kun itse me emme koskaan kuulleet vastaavaa. Miksi naapurin lapset oli aina fiksuja ja kauniita, me emme. Me molemmat otettiin esiin monia asioita mitkä olivat jääneet vaivaamaan. Isä ja äiti olivat todella vaivaantuneita ja hiljaisia aluksi. He kertoivat, että ei siihen aikaan saanut mistään apua lastenkasvatukseen, vaan omia lapsia kohdeltiin samoin kuin itseä aikoinaan, ja niin kuin muutkin omiaan. Mallia otettiin omilta sisaruksilta ja naapureilta, lisäksi omat vanhemmat arvosteli ja neuvoi koko ajan. Isä hoki että hän ajatteli että teille nousee sisua näyttää hänen olevan väärässä, jos hän vähättelee. Ja ettei omia lapsia voinut kehua, kun silloin ajateltiin että ne ylpistyy ja lakkaa yrittämästä. Myöskin siihen aikaan kaikille oli tärkeää mitä muut ajattelee. Ei haluttu olla erilaisia ja erottua muista.
Kyllä vanhemmat oli pahoillaan, että vielä aikuisenakin monet asiat oli jääneet vaivaamaan. Sisko esimerkiksi omaa niin huonon itsetunnon, etten tunne ketään toista, ja hän sanoi suoraan että se johtuu siitä, ettei aikoinaan kehuttu ja kannustettu. Minua itseä ne asiat vain ärsytti ja v*tutti ja halusin sanoa suoraan, että OLITTE VÄÄRÄSSÄ. Kyllä se heihin kolahti.
Nykyisin he ovat ihan toisenlaisia, myönteisiä, kannustavia ja rakastavia. Aina nähdessämme kertovat rakastavansa ja usein puhelun päätteeksikin. Halaillaan myös kovasti. Tosin kaikesta tuosta olisi ollut enemmän hyötyä silloin lapsuudessa...
Sun vanhemmat sentään kuunteli teitä ja oli valmiita myöntämään virheensä. Mun vanhemmat samanlaista keskustelua yrittäessäni sai raivarin, isä kilahti täysin, haukku hulluksi ja h-u-o-raksi, ja kävi kimppuuni ja pahoinpiteli.
Enpä ole sen koomin asiasta yrityänyt puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten saamisen myötä olen paljon miettinyt omia vanhempiani (molemmat 1950-luvulla syntyneitä, itse 1980-luvulla). Suhde on etäinen. En koe oikeastaan tuntevani heitä. Fyysistä läheisyyttä ei ollut, kuritusta kylläkin.
Vanhimpana lapsena rooli oli toimia ns. apuvanhempana, esimerkiksi yrittää vanhempien määräyksestä pakottaa nuorempia sisaruksia siivoamaan kun lapset jäivät keskenään. Ja jolle sitten suututtiin, jos nuoremmat eivät olleet totelleet ja siivonneet kotona. Ei ihme, että muut sisarukset ovat keskenään läheisempiä kun he eivät tällaiseen rooliin joutuneet.
Vastaan vaikka en kuulu kohderyhmään, olen syntynyt 90-luvulla. Tästä ketjusta löytyi silti monia tuttuja kokemuksia:
Välinpitämättömyys koulumenestyksen suhteen, vaikka sain ala-asteen lähes pelkästään ysiä ja kymppiä (välillä olisi ollut kiva saada kehuja), paheksuva suhtautuminen kaikkeen seksuaaliseen, ei kerrottu sanallakaan kuukautisista ja käskettiin vaan käyttää siteitä kun kerroin (onneksi niitä löytyi valmiiksi), eikä ostettu rintaliivejä vaikka valitin kipua kasvavissa rinnoissa. Sain lahjaksi liivit isosiskolta, asuttiin kaukana maalla enkä edes tiedä mistä asti liivit olisi pitänyt hakea, mutta valitettavasti nekin oli selkeästi liian pienet.
Ilmapiiri oli jotenkin kolea, mutta oli silti paljon hyvääkin. Rakkaus näytettiin ruualla ennemmin kuin sanoilla.
Minulla oli lapsena myös yksi ahdistava seksuaalinen kokemus, ja kun yritin kertoa siitä äidilleni, hän suuttui epätavallisen paljon ja hiljenin. Tästä olen edelleen hieman katkera, mutta tiedän että asiaa ei kannata enää ottaa hänen kanssaan esille.
Äitini on/oli yltiöpositiivinen ja sosiaalinen, mutta jotenkin ulkokultaisuus ja ikävien tunteiden peittely oli aina läsnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hullua. Olen syntynyt 70-luvulla ja monia samoja kokemuksia kuin tässä ketjussa.
Mutta sitten se kamalin asia: Sain oman lapseni nuorena 90-luvulla ja tiedostan todella hyvin mitä virheitä tein, kamaliakin, koska oli malli kotoa ja koska olin nuori. On jäänyt huomioimatta lapsen temperamentti ja persoonallisuus, on ollut ajoittain masennusta joka on vaikuttanut äiti-lapsisuhteeseen, on ollut huono, pärjäämiseen ja reippauteen ”kannustava” kasvatustyyli. Oli myös paljon mukavia asioita ja perusturvallisuutta, mutta riittivätkö ne?
Ja nyt mietin, pitääkö pyytää anteeksi? Miten hyvitän tämän kaiken?
Myös_äiti kirjoitti:
Ja nyt mietin, pitääkö pyytää anteeksi? Miten hyvitän tämän kaiken?
Näihin kysymyksiin saat vastaukset ainoastaan kysymällä suoraan lapseltasi. Vaikea kuitenkaan nähdä mitä haittaa anteeksipyynnöstä voisi suhteellenne olla. Todennäköisesti avoin keskustelu lähentää teitä, jos olette kykeneviä sen käymään.
Myös_äiti kirjoitti:
Hullua. Olen syntynyt 70-luvulla ja monia samoja kokemuksia kuin tässä ketjussa.
Mutta sitten se kamalin asia: Sain oman lapseni nuorena 90-luvulla ja tiedostan todella hyvin mitä virheitä tein, kamaliakin, koska oli malli kotoa ja koska olin nuori. On jäänyt huomioimatta lapsen temperamentti ja persoonallisuus, on ollut ajoittain masennusta joka on vaikuttanut äiti-lapsisuhteeseen, on ollut huono, pärjäämiseen ja reippauteen ”kannustava” kasvatustyyli. Oli myös paljon mukavia asioita ja perusturvallisuutta, mutta riittivätkö ne?
Ja nyt mietin, pitääkö pyytää anteeksi? Miten hyvitän tämän kaiken?
Pyydä anteeksi ja sano että et ymmärtänyt kuinka väärin ja huonosti toimit ja muuta käytöksesi pysyvästi. Et ole omilta haavoiltasi nähnyt miten pitäisi oikeasti toimia .
Omat lapseni ovat syntyneet 90-luvulla ja kasvatusoppini on ollut se että teen asiat juuri päinvastoin kuin omat vanhenpani ja siinä minä ja mieheni olemme onnistuneet. Olemme kaukana täydellisistä mutta me emme ole haukkuneet, vähätelleet ja mitätöineet lapsiamme ja kieltäneet heiiltä tunteet. Minulla ei tule koskaan mieleen soittaa äidilleni jos jotain merkittävää tapahtuu. Omat lapset soittavat minulle tai isälleen suruistaan iloistaan tai kysyäkseen neuvoa ja saadakseen varmistusta asialle mitä ovat päättämässä. Ja uskovat meille salaisuuksia koska tietävät että meihin voi aina luottaa emmekä nolaa tai riko luottamusta toisin kuin omat vanhempani ja varsinkin äitini.
Myös_äiti kirjoitti:
Hullua. Olen syntynyt 70-luvulla ja monia samoja kokemuksia kuin tässä ketjussa.
Mutta sitten se kamalin asia: Sain oman lapseni nuorena 90-luvulla ja tiedostan todella hyvin mitä virheitä tein, kamaliakin, koska oli malli kotoa ja koska olin nuori. On jäänyt huomioimatta lapsen temperamentti ja persoonallisuus, on ollut ajoittain masennusta joka on vaikuttanut äiti-lapsisuhteeseen, on ollut huono, pärjäämiseen ja reippauteen ”kannustava” kasvatustyyli. Oli myös paljon mukavia asioita ja perusturvallisuutta, mutta riittivätkö ne?
Ja nyt mietin, pitääkö pyytää anteeksi? Miten hyvitän tämän kaiken?
Minä olen painiskellut saman asian kanssa, tiedän että olen tehnyt virheitä äitinä ja koen huonoa omaatuntoa monesta asiasta. Olen jutellut tyttäreni kanssa (nyt 19) useamman kerran, ja todennut että hän ei edes muista monia asioita, tai ei ole kokenut niitä huonona vanhemmuutena lainkaan. Asiat liittyvät eroon hänen isästään ja uuteen aviomieheeni, kun lapsi oli reilusti alle kouluikäinen. Lapset kokevat maailman niin erilaisena kuin aikuiset, ja paljon unohtuu matkan varrella.
Vierailija kirjoitti:
Myös_äiti kirjoitti:
Hullua. Olen syntynyt 70-luvulla ja monia samoja kokemuksia kuin tässä ketjussa.
Mutta sitten se kamalin asia: Sain oman lapseni nuorena 90-luvulla ja tiedostan todella hyvin mitä virheitä tein, kamaliakin, koska oli malli kotoa ja koska olin nuori. On jäänyt huomioimatta lapsen temperamentti ja persoonallisuus, on ollut ajoittain masennusta joka on vaikuttanut äiti-lapsisuhteeseen, on ollut huono, pärjäämiseen ja reippauteen ”kannustava” kasvatustyyli. Oli myös paljon mukavia asioita ja perusturvallisuutta, mutta riittivätkö ne?
Ja nyt mietin, pitääkö pyytää anteeksi? Miten hyvitän tämän kaiken?
Pyydä anteeksi ja sano että et ymmärtänyt kuinka väärin ja huonosti toimit ja muuta käytöksesi pysyvästi. Et ole omilta haavoiltasi nähnyt miten pitäisi oikeasti toimia .
Omat lapseni ovat syntyneet 90-luvulla ja kasvatusoppini on ollut se että teen asiat juuri päinvastoin kuin omat vanhenpani ja siinä minä ja mieheni olemme onnistuneet. Olemme kaukana täydellisistä mutta me emme ole haukkuneet, vähätelleet ja mitätöineet lapsiamme ja kieltäneet heiiltä tunteet. Minulla ei tule koskaan mieleen soittaa äidilleni jos jotain merkittävää tapahtuu. Omat lapset soittavat minulle tai isälleen suruistaan iloistaan tai kysyäkseen neuvoa ja saadakseen varmistusta asialle mitä ovat päättämässä. Ja uskovat meille salaisuuksia koska tietävät että meihin voi aina luottaa emmekä nolaa tai riko luottamusta toisin kuin omat vanhempani ja varsinkin äitini.
Mulla ollut myös sama kasvatusperiaate että teen kaiken, siis todella KAIKEN, eriailla kuin omat paskavanhempani. Omat lapseni saavat hellyyttä, kehuja ja rakkautta.
Tämä selvästi ärsyttää kusipäävanhuksia jotka marisevat ja arvostelevat miten väärin kasvatan ja miten huono vanhempi olen kun en hakkaa lapsia ja ota luuloja pois lapsilta.
Sisimmässään toki ehkä tietävät asian todellisen laidan. Siis sen että kumpi meistä on se parempi vanhempi.
Monessa kommentissa mainittu muiden ihmisten arvostelu ja etenkin painosta puhuminen. Miten kuulostaakin ”kodikkaalta”!
Minun 50-luvulla syntynyt äiti on aina ollut kova juoruamaan, eikä vielä tänä päivänäkään osaa keskustella mistään muusta kuin muiden ihmisten tekemisistä. Silläkään ei ole väliä tunnenko ihmistä kenestä hän puhuu, ei silti malta olla juoruamatta tämän avioerosta, syövästä, ja lapsenlapsen vankilaan joutumisesta. Muistan että joskus nelikymppisenä jäi kunnolla kiinni juoruamisestaan, ja pienen kotikylämme naiset joukolla haukkuivat äidin pystyyn. Jopa isäni ärähti että ihan omaa syytäsi ja olenhan minä sanonut että jauhat toisten ihmisten asioita liikaa.
Ja sitten se paino ja lihavuus, äiti ei varmaan tiedä mitään pahempaa ihmisen elämässä. Siinä missä juoruaa, niin myös lihavuus on pakko mainita, mielenkiintoisin sanankääntein; ”sekin on niinku porsas, ei kengännauhojaan saa itse kiinni”, ”kamalan lihava, ei autosta pääse omin avuin pois”, ”näin pitkästä aikaa henkilön x, kylläpä sekin on lihonut”. Ja tietenkin puhelimessa kysyy aina olenko itse lihonut tai laihtunut.
Äiti itse oli aikoinaan todella lihava, taisi sata kiloa ylittyä, mutta oli täysin sokea omalle painolleen. Ihmetteli kun sloggit napsahteli rikki, kunnes huomasin että osti edelleen M-koossa alusvaatteensa ja muutkin vaatteensa. Suuttui mielettömästi kun teininä sanoin suoraan että sulle oikea koko olisi L tai XL. Oikein illalla itki isälle, että kuinka pahasti hänelle sanoin. Sittemmin pudotti painonsa normaalipainoon, ja halveksii muita ihmisiä, jotka eivät laihduta tai edes yritä sitä.
Tutulta kuulostaa, äiti syntynyt -50 ja minä -76.
Kuukautisten alkaminen ohitettiin sidepaketin työntämisellä käteen. Ei kertonut miten niitä käytetään ja mihin likaiset hävitetään. Suuttui sitten kun löysi käytetyn siteen mun koulupöydän alta roskakorista. Sanoin takaisin, että mistä olisin voinut tietää kun et kertonut, ja vastaukseksi olin hävytön kakara.
Molemmat vanhemmat kunnioitti aivan järjettömästi auktoriteetteja, kuten opettajia. Yhden kerran opettaja soitti kotiin, kun olimme luokan kanssa myyneet jotain rintamerkkejä ja minun tuomista rahoista kuulemma puuttui 20 markkaa. Vanhemmat syytti mua varkaaksi, huusivat ja kiroilivat, vaikka itkin ja vakuuttelin etten ole rahoja ottanut. Opettaja soitti myöhemmin takaisin, että hänen virhe, rahat tallessa, mutta kumpikaan vanhemmista ei koskaan pyytänyt minulta anteeksi.
En muista äidin koskaan kehuneen meitä omia lapsiaan kauniiksi tai fiksuiksi, mutta naapurin lapset ja muut olivat sitä kyllä. Jos hän kuuli jonkun vanhemman kehuvan omaa lastaan, niin ihmetteli ääneen että ”mitä se omaansa kehuu”. Tätä en koskaan ymmärtänyt.