Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Tajusin tässä yhtenä päivänä, että äitini ei koskaan ole tykännyt yhdestäkään kaveristani. Yhä aikuisenakin haukkuu kaikkia. Viimeksi viikko sitten sanoi, miten on aina inhonnut pitkäaikaisista ystävääni. Silloin pysähdyin eka kertaa vuosikymmeniin miettimään, että tosiaan: äitini ei ole koskaan sanonut pitäneensä yhdestäkään ystävästäni. Kaikissa on ollut jotain valittamisen aihetta. Parhaita ystäviäni hän on suorastaan inhonnut syvästi. Haukkunut myös sellaisia, joita ei ole koskaan tavannutkaan. Omia ystäviään on aina myös arvostellut kovin sanoin ja ainoastaan yksi on ollut haukkujen ulkopuolella.
En usko, että kyse on mustasukkaisuudesta vaan jotenkin hän vaan näkee näissä ihmisissä vain negatiivista. Miehiä ei hauku lainkaan samalla tavalla, vaikka poikaystäväehdokkaitani kyllä inhosi lähes kaikkia.
Sitten kuitenkin hänellä on joihinkin tuttujen lapsiin, jotka siis nyt ikäisiäni aikuisia, kaiken hyväksyvä asenne. Nämä ovat tyttöjä, joiden kanssa hän olisi halunnut minun ystävystyvän, mutta itse en pitänyt heistä lainkaan eivätkä he minusta. Muutenkin olen nyt aikuisena tajunnut, miten paljon äitini pyrki haukkumisellaan ja mustamaalaamisellaan murentamaan niitä läheisimpiä ystävyyssuhteitani.
Tunnistaako kukaan samaa ilmiötä? Äitini syntynyt -47, minä -77.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tunnustusta koskaan mistään. Moitteita ja kritiikkiä 10 tyttärelle. Vikojen etsimistä. Mustasukkasiuutta isän huomiosta ja tyttären kehumisesta. Veljelle lupa olla miten ilkeä ja väkivaltainen sisartaan kohtaan, josta kasvoi kiero despootti. Omahyväisyys. Minä itte.
Pahanpuhuminen ja suoranaisten valheiden levittely sukulaisille. Omien kirjeiden avaaminen veljelle luettqvaksi jne. Jatkuva manipulointi. Ahneus. Itsekkyys. Ei kiinnostusta tyttären elämään.
Omituinen sukupolvi. Sodanjälkeen varmaan kaikkien huomion kohteema ja käytös sen mukaista. Kaikki hyvä kuuluu vain heille ja tyttäeille eeityisesti ollaan kaikesta positiivisesta huomiosta kitkeriä ja vähätellään. Yritettiin painaa alas. Jotain todella sairasta sukupolvessa.
Mielenkiintoinen ketju.
Toki ikäluokilla voi olla tiettyjä yhteisiä näkemyksiä esimerkiksi lastenkasvatuksesta ja jonkinlainen ajan ajattelutapa vaikuttaa. Varmasti nimenomaan kuukautisiin ja rintaliiveihin on ollut estynyttä suhtautumista mutta tuntuu niin olevan useilla vielä nykyäänkin. Yksilöiden välillä on siis valtavia eroja - laidasta laitaan. Kaikkina ajanjaksoina.
Äitini puhui minulle kuukautisista ja osti rintaliivit viivyttelemättä. Äitini meikkasi, ja niin minäkin aloin melko varhain. Äitini vei minut kosmetologille, kun olin 13-vuotias. Hän oli syntynyt 1938 ja minä 1958. Olen siis vanhempaa polvea. mitä tämä ketju koski, sori siitä.
Joku kirjoitti 1958 syntyneestä äidistään, että antoi aina miehen syödä ensin tms. eli mies siis etusijalla. Enpä ole tällaisesta kuullutkaan ikäisteni kohdalla enkä ainakaan itse tuollaista ole harjoittanut. Mutta opiskeluaikoinani nousikin naistutkimus, nykään sukupuolentutkimus.
Se tosiaan tuntuu monelle olevan hankalaa olla kommentoimatta toisen ulkonäköä, varsinkin vanhemmat naiset tosiaan ihan suuttuvat siitä kuinka "nykyäänkään enää mitään saa sanoa". En ymmärrä miksi tosiaan pitäisi päästä joka paikkaan se oma mielipide sanomaan, mikä tekee siitä omasta jutusta niin tärkeän? Ja tosiaan, ei tarvitse enää nykyään kommentoida toisten ulkonäköä PYYTÄMÄTTÄ yhtään. Voi sanoa vaikka sille omalle tytölle, että sulla on ketsuppia poskessa, hän voi sen korjata hyvin nopeasti, mutta toisen laihuutta, lihavuutta, arpia, vinoja hampaita, isoja/pieniä silmiä/käsiä/jalkoja/korvia/t*ssejä/jne ei tarvitse kommenoida. Kyllä se ihminen tietää jo nämä asiat, eivätkä ne hänestä ole välttämättä huono asia eikä tosiaan tarvi mennä sanomaan.
Olen seurannut toisaalla keskustelua, lähinnä jenkkiläisistä koostuvassa porukassa, heillä on tismalleen samoja kokemuksia. Siellä tosin saattaa joutua vielä pitempään asumaan kotona, myös nyt koronan aikaan ovat saattaneet joutua oman monsteriäitinsä luokse takaisin asumaan ja hyi kauhea millaista kohtelua ovat saaneet. Siellä tuntuu edelleen tuo taloudellinen hallitseminen olevan voimissaan.
Vierailija kirjoitti:
Se tosiaan tuntuu monelle olevan hankalaa olla kommentoimatta toisen ulkonäköä, varsinkin vanhemmat naiset tosiaan ihan suuttuvat siitä kuinka "nykyäänkään enää mitään saa sanoa". En ymmärrä miksi tosiaan pitäisi päästä joka paikkaan se oma mielipide sanomaan, mikä tekee siitä omasta jutusta niin tärkeän? Ja tosiaan, ei tarvitse enää nykyään kommentoida toisten ulkonäköä PYYTÄMÄTTÄ yhtään. Voi sanoa vaikka sille omalle tytölle, että sulla on ketsuppia poskessa, hän voi sen korjata hyvin nopeasti, mutta toisen laihuutta, lihavuutta, arpia, vinoja hampaita, isoja/pieniä silmiä/käsiä/jalkoja/korvia/t*ssejä/jne ei tarvitse kommenoida. Kyllä se ihminen tietää jo nämä asiat, eivätkä ne hänestä ole välttämättä huono asia eikä tosiaan tarvi mennä sanomaan.
Olen seurannut toisaalla keskustelua, lähinnä jenkkiläisistä koostuvassa porukassa, heillä on tismalleen samoja kokemuksia. Siellä tosin saattaa joutua vielä pitempään asumaan kotona, myös nyt koronan aikaan ovat saattaneet joutua oman monsteriäitinsä luokse takaisin asumaan ja hyi kauhea millaista kohtelua ovat saaneet. Siellä tuntuu edelleen tuo taloudellinen hallitseminen olevan voimissaan.
Suomen ja USA:n lisäksi tämä käyttäytymismalli on yleinen tietyn sukupolven naisilla myös mm. Saksassa ja Belgiassa. Sielläkin boomer-naiset katsovat oikeudekseen kommentoida ja arvostella nuorempien ulkonäköä. Erityisesti paino on vapaata riistaa. Muutenkin omia tyttäriä ja muita itseä nuorempia naisia kohdellaan kuin vähä-älyisiä mutta samalla heiltä vaaditaan aivan älyttömästi. Jotenkin tuo Länsi- ja Keski-Euroopalle tyypillinen muodollinen kohteliaisuus tuo vielä erityisen ahdistavan ja karmivan säväyksen tähän kulttuuriin. Tuntuu, että mitä tahansa on lupa sanoa, kunhan vain muistaa ilmaista sen pintapuolisen sivistyneesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin eräässä valmistujaisjuhlassa eräs kesä ja siellä oikein emsimmäisenä, kun saavuin paikalle - talon herrasväki kommentoi rintavuuttani ja miespuoliset tuijotti samalla herkemättä *ssejäni ihan kuin luvan kanssa. Juurikin tämä nainen tuota ikäluokkaa, että ihan kuin lupa alkaa arvostelrmaan naisihmisen ulkonäköä, joita en edes tuntenut kuin muutamia kertoja tavanneena.
Kyllä tietty ikäluokka ja suomalaiset peräkyläläiset ovat sitten naurettavan tyhmän tuntuista ja umpiuunoja. Olet sitten liian laiha tai liiallisesti muutama kilo, niin eikun töksäytetään. Pois tästä maasta piakkoin, onnneksi. Hullujen uunojen ja ahneiden pikkusielujen maa. Kateus ja mustamaalaaminen.
Vierailija kirjoitti:
Jotain todella outoa on, koska vanhemmat puhuivat keskenään ja muiden ikäistensä pariskuntien kanssa kaikesta, seksistäkin. Viina virtasi hienoissa piireissä, nortit kärysivät, humppa soi ja hameet sekä housut lensivät nurkkaan. Näiden 45-50 -luvulla syntyneiden menoa seurasin lapsena. Mutta omalle tyttärelle ei puhuttu kotona mitään, kaikki oli tabua kuten seksi, alusvaatteet, kuukautiset, poikaystävä edes kaverina, tupakka, alkoholi, raha, meikkaus, raskaus, ehkäisy, abortti, kehitysvammaisuus, erilaiset sukupuoli-identiteetit. Koulussa terveystiedon tunneilla opettaja kertoi luonnollisesti luokalle kaikesta, mikään ei ollutkaan tabua. Kotona ja kodin ulkopuolelle piti lapsen olla silti vaiti kaikesta, väkivallalla tehostaen, vaikka lapsi näki ja kuuli vanhempien elävän moraalittomasti.
Kyse ei ole siitä, etteikö nämä tietynlaiset vanhemmat osaisi avautua vaan siitä että he kohtelivat lapsiaan kaltoin. Itsekkyys ja maine oli niille vanhemmille tärkeintä. Omat, sodan kokeneet empaattiset vanhemmat kärrättiin vanhainkoteihin kuolemaan, perintöä odotellen ja lapset lapsilisien jälkeen hyvästeltiin.
Olen monta kertaa miettinyt omien vanhempieni kotonamme 70-luvulla pitämistä bileistä, että nykyään sellaisesta remuamisesta menettäisi lapset. Kerrostalossa asuttiin, ja usein viikonloppuisin naapuriperheet tulivat meille, tai me menimme toisen perheen luo kylään. Mukuloille oli karkkia ja perunalastuja mitä ei normaalisti saatu ikinä, aikuisille pullokaupalla kirkasta ja tupakkaa. Stereot soivat ja aikuiset toikkaroivat ympärikännissä. Mustasukkaisuusdraamoiltakaan ei vältytty, monen laista kahnausta tuli humalassa tanssiessa ja korttia pelatessa.
Juhannukset ja vastaavat sukulaisten kanssa olivat vielä pahempia, viinaa riitti moneksi päiväksi jonkun mökillä keskellä metsää. Mykkäkoulu kotona vanhempien välillä kesti viikon tai pari, riippuen siitä kuinka pahasti reissussa oli rähjäännytty. Ja kuukauden pituiset kesälomamatkat autolla Lappiin tai jonnekin, huh... Suurin toiveeni koko lapsuuteni ajan olikin että vanhempani eroaisivat, vaan ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotain todella outoa on, koska vanhemmat puhuivat keskenään ja muiden ikäistensä pariskuntien kanssa kaikesta, seksistäkin. Viina virtasi hienoissa piireissä, nortit kärysivät, humppa soi ja hameet sekä housut lensivät nurkkaan. Näiden 45-50 -luvulla syntyneiden menoa seurasin lapsena. Mutta omalle tyttärelle ei puhuttu kotona mitään, kaikki oli tabua kuten seksi, alusvaatteet, kuukautiset, poikaystävä edes kaverina, tupakka, alkoholi, raha, meikkaus, raskaus, ehkäisy, abortti, kehitysvammaisuus, erilaiset sukupuoli-identiteetit. Koulussa terveystiedon tunneilla opettaja kertoi luonnollisesti luokalle kaikesta, mikään ei ollutkaan tabua. Kotona ja kodin ulkopuolelle piti lapsen olla silti vaiti kaikesta, väkivallalla tehostaen, vaikka lapsi näki ja kuuli vanhempien elävän moraalittomasti.
Kyse ei ole siitä, etteikö nämä tietynlaiset vanhemmat osaisi avautua vaan siitä että he kohtelivat lapsiaan kaltoin. Itsekkyys ja maine oli niille vanhemmille tärkeintä. Omat, sodan kokeneet empaattiset vanhemmat kärrättiin vanhainkoteihin kuolemaan, perintöä odotellen ja lapset lapsilisien jälkeen hyvästeltiin.
Olen monta kertaa miettinyt omien vanhempieni kotonamme 70-luvulla pitämistä bileistä, että nykyään sellaisesta remuamisesta menettäisi lapset. Kerrostalossa asuttiin, ja usein viikonloppuisin naapuriperheet tulivat meille, tai me menimme toisen perheen luo kylään. Mukuloille oli karkkia ja perunalastuja mitä ei normaalisti saatu ikinä, aikuisille pullokaupalla kirkasta ja tupakkaa. Stereot soivat ja aikuiset toikkaroivat ympärikännissä. Mustasukkaisuusdraamoiltakaan ei vältytty, monen laista kahnausta tuli humalassa tanssiessa ja korttia pelatessa.
Juhannukset ja vastaavat sukulaisten kanssa olivat vielä pahempia, viinaa riitti moneksi päiväksi jonkun mökillä keskellä metsää. Mykkäkoulu kotona vanhempien välillä kesti viikon tai pari, riippuen siitä kuinka pahasti reissussa oli rähjäännytty. Ja kuukauden pituiset kesälomamatkat autolla Lappiin tai jonnekin, huh... Suurin toiveeni koko lapsuuteni ajan olikin että vanhempani eroaisivat, vaan ei.
Oltiinkohan me lapsena samoissa aikuisten bileissä. Ei oltu, tiedän koska meillä ei tarjottu lapsille karkkia ja sipsejä, muuten samanlaista. Olen pohdiskellut, mitkä olivat lapsuuden kohokohtia, ne olivat vanhempien org.. eiku kännibileet. Isovanhemmat -20 luvulla syntyneet, eivät tienneet mitään, heille piti esittää että kaikki on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olimme vaiti, kaikille. Kotona äiti piti ikuista mykkäkoulua, ei meitä opetettu kommunikoimaan. On aivan käsittämätöntä, miten lapset joutuivat pitämään tunteet sisällään, olemaan näkymättömiä, väkivallan kohteina, vähäteltyjä, syrjittyjä. Pieniä taistelijoita, jotka lapsenomaisesti tukivat vain toisiaan olemalla yhdessä siellä missä sai olla.
Kotona äiti piti ikuista mykkäkoulua, ei meitä opetettu kommunikoimaan. On aivan käsittämätöntä, miten lapset joutuivat pitämään tunteet sisällään, olemaan näkymättömiä, väkivallan kohteina, vähäteltyjä, syrjittyjä. Pieniä taistelijoita, jotka lapsenomaisesti tukivat vain toisiaan olemalla yhdessä siellä missä sai olla.[/quote]
Tämä on niin totta. Lisäksi itselläni oli ongelma painon kanssa, olin hyvin laiha vaikka olisin syönyt mitä. Se vaikutti itsetuntooni ja murrosiän myöhästymiseen. Tästä äiti ei ollut huolissaan vaan saattoi vaan todeta "Että sä olet laiha!". Loppujen lopuksi kouluterkka määräsi lääkäriin ja sain hormoneja vauhdittamaan kehitystä. Eli oli tilanne jossa tarvitsin lääkärin hoitoa, mutta ei se äitiä kiinnostanut. Lisäksi hän saattoi kommentoida että "sulla on kyllä samanlaiset länkisääret kuin mummollasi". Voin sanoa, että tekee tosi hyvää itsetunnolle. Ja teen kaikkeni, että toimin toisin oman tyttäreni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskomattoman ikäviä juttuja äideistänne. Huomaa selvästi, että ongelmatapauksista vaan on kirjoitettu. Vaikea uskoa, että tuollaisia äitejä on olemassakaan.Käsittämätöntä.
Vierailija kirjoitti:
Kotona äiti piti ikuista mykkäkoulua, ei meitä opetettu kommunikoimaan. On aivan käsittämätöntä, miten lapset joutuivat pitämään tunteet sisällään, olemaan näkymättömiä, väkivallan kohteina, vähäteltyjä, syrjittyjä. Pieniä taistelijoita, jotka lapsenomaisesti tukivat vain toisiaan olemalla yhdessä siellä missä sai olla.
Tämä on niin totta. Lisäksi itselläni oli ongelma painon kanssa, olin hyvin laiha vaikka olisin syönyt mitä. Se vaikutti itsetuntooni ja murrosiän myöhästymiseen. Tästä äiti ei ollut huolissaan vaan saattoi vaan todeta "Että sä olet laiha!". Loppujen lopuksi kouluterkka määräsi lääkäriin ja sain hormoneja vauhdittamaan kehitystä. Eli oli tilanne jossa tarvitsin lääkärin hoitoa, mutta ei se äitiä kiinnostanut. Lisäksi hän saattoi kommentoida että "sulla on kyllä samanlaiset länkisääret kuin mummollasi". Voin sanoa, että tekee tosi hyvää itsetunnolle. Ja teen kaikkeni, että toimin toisin oman tyttäreni kanssa. Lapsen itsetunnon kuolettaminen, ennen sen kehitystä, oli tuttua. Ei se kehittynyt pilkalla, ivalla, haukkumasanoin, vähättelyin. Olin myös todella laiha, alipainoinen, mutta se johtui siitä etten saanut tarpeeksi ruokaa kotona. Äiti herkutteli ja se näkyi hänen vartalossaan lihavuutena. Äiti pilkkasi aina vartaloani siihen asti kunnes pienet rinta-aihoini kehittyivät. Sen jälkeen alkoi hu***ksi haukkuminen ja kaiken mahdollisen, olisi pitänyt varmaan lakata hengittämästä. Yhtä hiljaa olisin ollut. Kouluterkalle tai opolle en uskaltanut kertoa mitään, vaikka yksi opettaja epäili vahvasti kotiolojani. En tiedä, olisinko tässä, jos olisin kertonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
70-luvulma syntynyt kirjoitti:
Kovin samaistuttavaa oli tuo tekstisi. Kyllä. Ei ihan kaikki tietenkään, mutta lisätä voisin monia samankaltaisuuksia. Äidilleni oli myös mm tärkeää, miltä kaikki näytti ulospäin. Olen myös täysin vakuuttunut, että hän loukkaantuisi, jos kuulisi minun myötäilevän tarinaasi. Rahaa oli, mutta meihin lapsiin sitä ei käytetty. Myöskään läheisyyttä ei meillä kotona jaettu. En ole kuitenkaan katkeroitunut, koska olen työstänyt lapsuuttani jo nuorena aikuisena paljon. Varsinkin perustaessamme oman perheen mieheni kanssa. Kiitollinen olen äidilleni, sillä ilman häntä en olisi se ihminen, joka olen tänä päivänä.
Pitkän tien olet kulkenut ja hienoa että olet saanut työstettyä lapsuuttasi. Meillä kaikilla on taustassa samaa, kuitenkin eriä. Minä en pysty tuntemaan kiitollisuutta pahantekijä-äitiäni kohtaan, ehkä sääliä tunnen, paljon olen myös työstänyt. Siitä kärsimyksestä ja vaikutuksesta koko elämääni, en pysty tuntemaan kiitollisuutta. Sitä vastoin, jos jotain ihmistä kohtaan tunnen kiitollisuutta, niin isääni kohtaan, joka hetken oli elämässäni välittävänä ja opettaen rakkautta, elämää, ihmisten, luonnon ja eläinten arvostusta. Siltä pohjalta ponnistin selviten. Toivon, että vielä jonain päivänä saisin mahdollisuuden kiittää isääni.
Vierailija kirjoitti:
Uskomattoman ikäviä juttuja äideistänne. Huomaa selvästi, että ongelmatapauksista vaan on kirjoitettu. Vaikea uskoa, että tuollaisia äitejä on olemassakaan.Käsittämätöntä.
Äitini on hyvin miellyttävä ja jopa karismaattinen ulkopuolisille ihmiselle, hänestä ei ikinä uskoisi, millainen hän on lapsilleen ja puolisolleen kun ulkopuolisia ei ole paikalla. Minä en lapsena tiennyt, että on muunlaisia äitejä. Luulin, että kaikki muutkin ovat vain vaiti siitä, millaista on kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se ikäpolvesta riipu. Oma äitini on aina tuntunut järkevältä ja rakastavalta. Joskus teinipoikana jopa nolottavan rakastava, koska hän halusi aina halata meitä (siis kotioloissa jne.). Joskus kouluikäisenä mietin, että omaa äitiäni "vastaavaa" en tuntenut kuin ehkä yhden tai pari muuta. Muiden kavereiden äidit tuntui tyhmiltä. Siis ihan hemmetin toopeilta, jotka huusi koko ajan ja kohteili omia lapsiaan halveksivasti. Oma äitini ei koskaan sellaista meille (kolme sisarusta) tehnyt.
m50+
Vierailija kirjoitti:
Ei se ikäpolvesta riipu. Oma äitini on aina tuntunut järkevältä ja rakastavalta. Joskus teinipoikana jopa nolottavan rakastava, koska hän halusi aina halata meitä (siis kotioloissa jne.). Joskus kouluikäisenä mietin, että omaa äitiäni "vastaavaa" en tuntenut kuin ehkä yhden tai pari muuta. Muiden kavereiden äidit tuntui tyhmiltä. Siis ihan hemmetin toopeilta, jotka huusi koko ajan ja kohteili omia lapsiaan halveksivasti. Oma äitini ei koskaan sellaista meille (kolme sisarusta) tehnyt.
m50+
Juuri kerrot kuitenkin ketjussa kyseessä olevasta ikäpolvesta, kavereidesi äideitä, jotka huusivat ja kohtelivat lapsiaan halveksivasti. Me täällä ketjussa olemme niiden halveksijaäitien lapsia. Kyllä me tiedämme, että on rakastavia äitejä, sitä voimme olla kaiken jälkeen itsekin. Hienoa, että oma äitisi oli rakastava. Mekin olemme nähneet lastaan rakastavia äitejä, vaikka meillä ei sellaista äitiä ole ollut. Näistä ei-hyvistä-äideistä vaan aika vähän kirjoitellaan, tosin lisääntyvästi, onneksi selviämisen ja vertaistuen vuoksi. Onneksi varsinkin, että olisimme itse rakastava äiti lapsilleen. Ehkä ketjuun ei nyt kaivata hehkutuksia että minun äitini oli rakastava, kun aihe on vähän niinkuin päinvastainen.
Vierailija kirjoitti:
Oliko 70-luvun alussa ehkäisyä tarjolla miten? Ovatko kuitenkin meidän 60-70-luvun vaihteessa syntyneiden vanhemmat pakkoavioliittojen uhreja?
Avoliitot ja avioerot eivät ehkä olleet silloin näin hyväksyttyjä. Tosi monen vanhemmat menneet naimisiin siten, että äiti ollut raskaana.
Ovatko meille tyttärilleen kateellisia, kun meillä ehkäisy ja valinnanvapaus.
40-luvulla syntyneet myös selkeästi eka naissukupolvi, joka kävi töissä ja oli lapset. Sitä edeltänyt sukupolvi valtaosa kotiäitejä. Ovatko tavallaan olleet tienraivaajia? Ja 60-70-luvulla miehen rooli oli myös erilainen, olivat äitien hoitamia poikia, Joiden isillä sotatrauma ja jotka ei itse kotitöihin tai lastenhoitooon osallistuneet.
Tässä keskustelussa on jo mainittu, milloin aborttilaki tuli voimaan. Taisi olla 1970-luvun loppupuolta?
Ennen sitä abortti oli paitsi laiton, myös vaarallinen. Seurauksena saattoi olla lopullinen lapsettomuus tai peräti kuolema. Pakkoavioliitto oli pienempi riski.
Ehkäisyvälineitä oli olemassa jo 1960-luvulla, mutta ei suinkaan tavallisten naisten käytettävissä. Äitini oli pyytänyt ehkäisypillereitä lääkäriltä, joka ei niitä ollut antanut. Vasta sitten sai, kun viimeinen vauva syntyi kuolleena, koska äiti oli lääkärin mielestä "ollut liian usein raskaana". Vasta aborttilain jälkeen alkoi ehkäisyvälineitä saada muualtakin kuin apteekin tiskin alta.
Miehet olivat siihen aikaan paljon reissutöissä. Sota-aikana naiset olivat saaneet tulla kotona toimeen omillaan, kun miehet olivat rintamalla. Sama homma jatkui pitkään vielä sota-ajan jälkeenkin. Oli metsätyösavottoja, rakennustyömaita ym. sellaisia, joissa miehet olivat viikkoja poissa kotoa.
Kaikista puhuttiin pahaa, jokaisen kaverin vanhempia arvosteltiin. Nyt aikuisena olen tajunnut miten väärin sekin on ollut lasta kohtaan. Paino- äiti laihdutti oksentamalla ollessani lukiossa. Itse aina lohduttanut ja tuhakduttanut tunteeni syömällä. Muistan äidin kommentin kun ilmoitin että odotan toista lasta ja se on tyttö: jaa. Tullessaan katsomaan ensimmäistä lastani kommentoi heti ovesta tultuaan: no sulle jäi sitten kaikki kilot. Kerran nähtiin loppuajasta kun oli raskaana ja hän kysyi heti että : millä sä oot itses noin lihottanut. Näin sukulaista johon en pidä yhteyttä, hän sanoi että "äitis sanoi että oot lihonut kamalasti mutta ihan hoikkahan sä olet". Tuntuu tosi pahalta, ainoana lapsena yritän pitää jotain välejä, mutta nuo kommentit loukka tosi syvästi. Saan enemmän ymmärrystä satunnaiselta bussipysäkillä seisojalta. Ja paljon muuta. Tänään lapset hakevat todistukset, mun äiti painui sänkyyn itkemään kun sain 5 luokalla käytöksestä 9 ja huusi että jotain pahaa olet tehnyt !!!
Mulla on hyvät suhteet omiin lapsiin, ne eivät joudu koskaan käymään läpi sitä mitä minä olen käynyt läpi ja se tuottaa suurinta tyydytystä mun elämääni.
Oman mummoni kanssa keskustelu on tuollaista. Hän on syntynyt -35. Mummo on ihana, mutta keskustelu on juurikin tuollaista, en koskaan ole kokenut häntä läheiseksi kun ei ikinä olla voitu puhua mitään syvempiä.
Vierailija kirjoitti:
Oliko 70-luvun alussa ehkäisyä tarjolla miten? Ovatko kuitenkin meidän 60-70-luvun vaihteessa syntyneiden vanhemmat pakkoavioliittojen uhreja?
Avoliitot ja avioerot eivät ehkä olleet silloin näin hyväksyttyjä. Tosi monen vanhemmat menneet naimisiin siten, että äiti ollut raskaana.
Ovatko meille tyttärilleen kateellisia, kun meillä ehkäisy ja valinnanvapaus.
40-luvulla syntyneet myös selkeästi eka naissukupolvi, joka kävi töissä ja oli lapset. Sitä edeltänyt sukupolvi valtaosa kotiäitejä. Ovatko tavallaan olleet tienraivaajia? Ja 60-70-luvulla miehen rooli oli myös erilainen, olivat äitien hoitamia poikia, Joiden isillä sotatrauma ja jotka ei itse kotitöihin tai lastenhoitooon osallistuneet.
Omalta kohdaltani voin sanoa etten ole vahinkolapsi, pikkusisareni saattoi ollakkin. Minä olen se lapsi joka on tehty kun on menty naimisiin ja lapsi nyt vaan kuuluu asiaan sen jälkeen. Paha olla kotirouvana jos ei ole lasta. Ehkäisty on aina (keskenveto ja varmat päivät, nämä on jopa toimineet jotenkuten), kondomeja on ollut saatavana kyllä.
Se etten ole vahinko ei ole mitenkään vähentänyt äitini vihaa ja halveksuntaa minua kohtaan.
Luin joskus erään vanhan suomalaisen miespsykologin (psykiatrin?) kirjoittaman kirjan. Hän oli edellä aikaansa monella tavalla, ja eräs asia joka häntä oli erityisesti askarruttanut oli tämä äitien tyttäriään kohtaan tuntema katkera viha ja kauna johon hän työssään oli törmännyt jatkuvasti. Kirjassa oli ihan oma luku siitä. Muistan sen lukemisen helpottavana, kuten aina kun joku validoi kokemuksen jota kuitenkin jollain tavalla itse epäilee kun "kaikki äidit rakastavat lapsiaan". No ei tasan rakasta.
Oliko 70-luvun alussa ehkäisyä tarjolla miten? Ovatko kuitenkin meidän 60-70-luvun vaihteessa syntyneiden vanhemmat pakkoavioliittojen uhreja?
Avoliitot ja avioerot eivät ehkä olleet silloin näin hyväksyttyjä. Tosi monen vanhemmat menneet naimisiin siten, että äiti ollut raskaana.
Ovatko meille tyttärilleen kateellisia, kun meillä ehkäisy ja valinnanvapaus.
40-luvulla syntyneet myös selkeästi eka naissukupolvi, joka kävi töissä ja oli lapset. Sitä edeltänyt sukupolvi valtaosa kotiäitejä. Ovatko tavallaan olleet tienraivaajia? Ja 60-70-luvulla miehen rooli oli myös erilainen, olivat äitien hoitamia poikia, Joiden isillä sotatrauma ja jotka ei itse kotitöihin tai lastenhoitooon osallistuneet.