Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Äitini syntyi 40-luvulla ja minä -67. Hyvin paljon samaa meillä kuin ap:lla ja juuri tuo siteiden ja rintaliivien osto kolahti kovasti... aivan sama meno meillä. Liivit ostettiin kun oli pakko ja siteitä sitten piilottelin kaapeissa kun kaikki oli noloa. Ikinä ei asioista puhuttu. Muuten äitini oli myös ns. kodin hengetär ja sämpylät leivottiin ja koulun jälkeen oli välipalat valmiina odottamassa. Mutta tunteista ei puhuttu ikinä. Kylmäkiskoisuus jatkui myös silloin kun muuton 400 km päähän ja synnytin lapseni. Mummuilu ei juurikaan kiinnostanut eikä omatoimisesti tehnyt lapsen kanssa ikinä mitään. Lapsen sairastaessa en ikinä saanut apua, edes niin että olisi antanut joskus minun nukkua yöt valvottuani sairaan kanssa. Äitini kuoli 4v sitten ja täytyy vaan todeta, että ikävä ei ole. Tunteet kuolivat silloin kun muutin toiselle paikkakunnalle ja viimeisetkin rippeet kun lapseni syntyi eikä hän osoittanut mitään mielenkiintoa lasta kohtaan. Onneksi olen näistä oppinut ja pyrin olemaan omalle lapselle erilainen äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti -53, minä -74. Tuo puhumattomuuden kulttuuri, kun yritti kysellä jotain, niin vastaus oli jotain epämääräistä. Olisin halunnut tietää esim. äidin biologisesta isästä, mutta koska tämä oli aikoinaan hylännyt perheensä, niin mistään tähän henkilöön liittyvästä ei puhuttu. Paljon muitakin vaiettuja asioita oli. Äiti murehti aina, että mitä naapurit/ihmiset sanoo. Ulospäin piti näyttää siltä, että kaikki on ok. Minulla alkoi menkat 12-vuotiaana eikä niistä oltu puhuttu mitään. En edes tiennyt, mikä on terveysside, saati että olisin ymmärtänyt laittaa sellaisen housuihin. Toivoin vain, että vuotaminen loppuisi, kun ei puhtaita vaatteita ollut liikaa. En ole äidille katkera. Ehkä isoäiti oli toiminut aikoinaan samoin.
Vierailija kirjoitti:
Selviytynyt-81 kirjoitti:
Huh. Luin joka ikisen viestin ja tunsin valtavaa myötätuntoa ja koin ahaa-elämyksiä. Kiitos tästä keskusteluketjusta. Kiitos ihan kaikille oman tarinansa kertoneille: nyt minäkin tiedän etten ole yksin ja 1948 syntynyt äitini on oman aikansa tuote, joka olisi voinut antaa minulle paremman lapsuuden muttei kertakaikkiaan halunnut. Veljilleni halusi, he olivat sen arvoisia.
Synnyin 1981, minulla on yli 10v vanhempi velipuoli ja 1,5v vanhempi täysveli. Kaikki lapsuusmuistoni ovat ikäviä - ja minä olen luonteeltani peruspositiivinen ja tulevaisuuteen uskova ihminen. En muista olleeni äitini sylissä ikinä. En ole saanut kehuja, muistaisin sen varmasti. Olen saanut syyttelyitä, nälvimistä, haukkuja tyhjästä, uhkailuja hylkäämisestä koulukotiin ja kerran äitini yritti saada veljeäni soittamaan poliisit noutamaan minut pois koska olin kamala 15-vuotias. Olin ihan todella nössö teini ilman alkoholikokeiluja tai muita normaaleja teinijuttuja.
Tunteista ei olla puhuttu koskaan, paitsi negatiivisista olen saanut kuulla - olinhan niihin aina syypää. Kuukautisista äitini kysyi ollessani 12v, lähinnä varmisti että koulussa asia on minulle jo selitetty ja että kerron sitten kun "ne" alkavat. Olivat siinä vaiheessa olleet jo yli vuoden ja ihan kamalan runsaina. Kuljin vessa- ja talouspaperia housut täynnä. En halunnut kertoa äidilleni, koska hän kertoi kaikki asiani eteenpäin minua haukkuen ja koko kuukautiset tuntui jo valmiiksi likaiselta. Likaiselta, ihan niinkuin kaikki minuun ja kehooni liittyvä. Olin liian lihava (170cm ja 59kg), ruma, laiska ja vastenmielinen. Kukaan mies ei tulisi koskaan huolimaan minua. Olin myös tyhmä ja aina nenä kiinni kirjassa (en tiedä miten nämä korreloivat keskenään; lukemaan opin itsekseni alle 4-vuotiaana kun minulle ei luettu eikä kanssani vietetty aikaa). Veljeni olivat niin paljon parempia, että äitini päivittäin listasi puutteitani ja vertasi minut ylivoimaisesti kaikessa voittaviin veljiini - "kasvattaisin ennemmin tusinan poikia kuin yhden sinut". En voinut kuvitellakaan uskoutuvani hänelle siitä, että minua kiusattiin koulussa, sillä se olisi ollut oma vikani ja äitini olisi heittänyt tuon asian rumalla tavalla silmilleni kun olisi seuraavan kerran haukkunut minua. Näissä haukkumismaratooneissa kaivettiin aina valtava lista typeryyksiäni ja mokiani esiin ja mässäiltiin niillä. Ne tapahtuivat usein, mutta vähintään lauantaisin, joka oli siivouspäivä ja silloin hän purki vihaansa minuun. Auttaa en saanut siivouksessa, koska olin niin tyhmä ja turha etten osaa. Minun piti istua jossain lähellä haukuttavana. (jatkuu alla)
Minä muistan niinkin hullun tilanteen siivouksesta, kun olin luvannut pestä lattiat kun ensin käyn treeneissäni ja syön. Välineet odottivat lattialla valmiina kun söin lounasta. Ovi kävi ja isoveljeni oli tulossa sisään. Äitini heitti äkkiä paidan päältään, meni kontilleen lattialle aika seksuaalisesti pylly pystyssä tissiliiveissä ja sieltä alhaalta veljelleni vaikersi kuinka minä en auta häntä. Sain sitten huudot myös veljeltäni.
Myös äitini siskolla oli outoja mielihaluja käydä alasti uimassa veljeni kanssa vaikka uimapukujakin oli olemassa. Teinipoika oli ympäripuhuttavissa että tää on nyt hyvä, ei tässä tarvita uimapukuja. Selvästi halusi esitellä itseään. Molemmat naiset kovin miehille hunajaisia.
Hyi helvetti. Täytyy olla päässä vikaa ja reilusti molemmilla ämmillä, sekä äidilläsi että sen siskolla. Kuvottavaa.
Etäinen ja kylmä äiti oli myös minulla. Isä oli perheen pää. Isä piti meidät lapset kurissa säännöllisesti piesten äidin provosoimana, koska hänelllä oli niin raskasta meidän huonojen lasten kanssa. Äiti keskittyi isän miellyttämiseen ja kulissin ylläpitoon. Aina oli puhdasta ja ruoka säännöllistä ja ravitsevaa. Oli rajat ja säännöllisyyttä. Kaikki kunnossa. Ilmapiiri oli kuitenkin perheessämme kovin ahdistava, ei-hyväksyvä ja etäinen. Ihan neurootikkoja on meistä tytöistä tullut.
Vierailija kirjoitti:
Ei ollut noin pahoja kokemuksia kuin monilla, mutta yksi piirre äidissäni on, joka pitää meidät etäisinä. Hän ei osaa kuunnella muita ihmisiä, puhuu vain omista ja muiden, minulle etäisten ihmisten asioista. Jos äiti kysyykin välillä mitä kuuluu, niin ei sitten kuitenkaan osaa keskustella minun asioistani, varsinkaan jos mulla jokin menee huonommin, niin mitään varsinaista tukea tai neuvoja harvemmin kuulee. "Voi voi, miten nyt tolleen".
Häntä ei tunnu aidosti kiinnostavan muiden ihmisten asiat, paitsi sitä varten että voi käyttää muiden kuulumisia ja tarinoita ollakseen itse enemmän äänessä.
Hyvin tuttua. Olen myös huomannut, että äitini mielellään haukkuu minulle tuntemattomia ihmisiä vain nostaakseen itseään ja omaa erinomaisuuttaan. Hän ei vaan voi lakata vertailemasta, joko itseään tai minua muihin, ja minua aina epäedullisesta lähtökohdasta. Elämästäni hän ei ole millään tavalla kiinnostunut, ei koskaan kysy mitä kuuluu saati oikeasti kuuntelisi mitä minulla on kerrottavaa. Puhelumme ovat sitä, että hän on koko ajan äänessä. Joskus olen vahingossa kertonut jostain onnistumisestani tai hyvästä uutisesta, ja niihin hän on suhtautunut kumman happamasti ja kuulostanut suoraan sanottuna kateelliselta. Minusta tuntuukin kummalliselta, ettei oma äitini ole koskaan osannut olla iloinen puolestani, vaan on pitänyt lähinnä kilpailijana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata uskotella itselleen/kenellekään, että "kyllä ne huonot vanhemmat silti rakastaa". Se vain ylläpitää kieroutunutta rakkauden käsitettä, joka johtaa siihen että ihminen ajautuu hyväksikäytettäväksi muissakin suhteissa.
Pitää oppia tunnustamaan ja tunnistamaan oikea rakkaus, jotta ei jää jumiin vahingollisiin ihmissuhteisiin perusteella "no mut kyllä se silti rakastaa". Ei, ihminen joka ei hyväksy sinua omana itsenäsi eikä halua parastasi EI rakasta sinua. Sellaisen ihmisen vaikutuksen alle ei kannata jäädä "koska rakkaus". Oikeaa rakkautta ei tarvitse ostaa sietämällä huonoa kohtelua.
Totta, mutta sepä ei ole helppo. Toki tiedän että hakkaavat, solvaavat, alistavat ja kylmät pskavanhemmat vihaavat meitä lapsia ja ovat sellaisia aina. Mutta silti joku lapsellinen osa minussa yhä toivoo (ja joka kerta pettyy) että jospa ne KUITENKIN muuttuis/tulisi järkiinsä/alkaisi rakastaa/alkaisi isovanhemmiksi lapsillemme/osoittaisivat kiinnostusta.
Mikään näistä ei tietenkään tapahdu ikinä mutta silti salaa ja lapsellisesti niin toivon.En tiedä miten pääsisi tästä eroon, turhasta toivosta.
Minä pääsin siitä eroon, mutta työtä se teettää. Ja minulle oli ensiarvoisen tärkeää katkaista välit kotiin. En missään nimessä sano että kenenkään pitäisi tehdä sama, se on jokaisen henkilökohtainen asia millaisia ihmisiä haluaa elämässään pitää ja moni tuntee että sukua ilman on kamala elää.
Ensinnäkin on nähtävä miten tuo uskomus vahingoittaa sinua. Sitten on oltava pirun vihainen ja koettava kertakaikkiaan se viha minkä huono kohtelu on sisälle kerännyt. Väitän että hyvin moni masennus on tukahdutettua vihaa ja vihaa joka on käännetty itseä vastaan kun vanhempiaan ei saa vihata. Nyt saa, ja pitää jos on kerran aihetta! Anna ittes muistaa joka ikinen ilkeä teko, sana ja kokemus, ja varsinkin väkivalta. Se kaikki on mentävä läpi itsensä kanssa. Minä istuin sohvalla ja annoin sen kaiken tulla, ja välillä itkin niin että oksetti lopuksi. Tärisin ja ulvoin tuskaani. Ja joka kerran jälkeen tuntui vähän paremmalta. Tukahdutettu tunne ei häviä, se jää sisälle ja aiheuttaa sinussa kaikkea mitä et edes tajua ennenkuin se on pois. Tunne on koettava uudestaan, ja nähtävä. Siihen ei kuole, vaikka se hetken voi siltä tuntua. Jokaisen kerran jälkeen kerrot itsellesi että et ole enää lapsi eikä ole mitään vaaraa, olet nyt aikuinen joka saa elää omaa elämäänsä ja olet täysin turvassa sillä sinä pidät nyt itsesi puolen. Tämä tunnetyö voi muuttaa koko elämän.
Toinen on se että on nähtävä kertakaikkiaan ne vanhemmat sellaisina ihmisinä kuin ne on ja lakattava puolustelemasta. Kun tunnetyö on tehty, on helppo nähdä ilkeät vanhemmat juuri sellaisina pikkumaisina typerinä ihmisinä kuin ne on, mutta ilman tunnereaktiota. Nykyään kun ajattelen äitiäni, tunnen lähinnä vain tympääntymistä ja katumusta siitä että annoin sen pskan häärätä elämässäni niinkin pitkään. Että annoin sille niin paljon valtaa itseni yli.
Valta pitää ottaa itselle takaisin. Ja toivo on myrkkyä tässä asiassa. Toivo on valhetta jota sinä pidät itse yllä.
Samaa mieltä kuin yllä oleva 2213. Se toivo, että jotenkin kaikki muuttuisi ja se äiti olisikin sellainen rakastava ja hyväntahtoinen ihminen, mikä sen olisi pitänyt olla, se toivo nimenomaan pitää kiinni lapsen asemassa ja mahdollistaa jatkuvan loukkaamisen.
Kun toivosta luopuu, se vanhempi on sitten sinulle kuin kuollut. Jotenkin kummastuttaa vaan, miten tuo vielä tuossa pyörii sättimässä ja yrittää määräillä, kun ei sitä enää oikeastaan ole itselle olemassa. Ei jaksa käyttää aikaansa sen kanssa puhumiseen, ei enää muista eikä viitsi soittaa, ei mene käymään. Vihan tunnekin kuolee ja laantuu pois, koska koko asia on mennyttä aikaa.
Minullakin toivomisen lopettamiseen liittyi niin voimakas vihan tunne, etten ole sellaista ikinä kokenut enkä halua kokea uudelleen. Se oli pelottavaa. Onneksi se meni sittemmin ohi, nyt jäljellä on lähinnä kummastus, miten äitini kaltaisia ihmisiä ylipäätään voi olla olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle tulee mieleen näitä lukiessa, että kiintymyssuhdetta äidin ja tyttären välille ei ole päässyt muodostumaan.
Ja eikös 70-luvulla laitospäivähoito yleistynyt, jaäidit veivä lapset hyvin nuorina lastentarhaan hoitoon. Olisiko tämä voinut vaikuttaa? Vanhan perhejärjestyksen murtuminen? Ennenkin äidit toki kävivät töissä, mutta lapsia hoiti joku muu aikuinen, mummo, siskontyttö tms. perheenomaisissa olosuhteissa.
Oliko naisilla edes mahdollisuutta olla kotiäitinä lapsen kolmivuotispäiväksi saakka, tuskin, ei ollut kotihoidontukijärjestelmää.
Juu ei. Mua hoidettiin kotona kouluikäiseksi asti. Tylsistyin kuoliaaksi, koska äiti teki omia hommiaan ja hätisteli pois jaloista. Muuten kohtelu oli hyvin pitkälle näitä ketjussa kuvattuja: väheksyntää, kilpailua, henkistä väkivaltaa äidiltä, fyysistä isältä.
Naapurin lapset PÄÄSIVÄT tarhaan. Näin ajattelin aina lapsena kateellisena. Ja heillä oli, ja on edelleen ihanan lämmin ja läheinen perhe.
Eli ei, päiväkodista ei voi tässä(kään) asiassa tehdä sitä kaiken selittävää mörköä.
Ihan sama kokemus (- 69 syntynyt). Taisin olla jo lähemmäs 10 vuotias kun äiti meni töihin. 5 vuotias pikkusisko oli perhepäivähoidossa, ja hänellä on aina ollut äitiin hyvät välit. Tosin en usko että äidin töihinmenolla on tämän asian kanssa mitään tekemistä, meidät vaan jaettiin siskon synnyttyä klassisesti hyvään lapseen ja pskaan lapseen, minä olin tietysti se jälkimmäinen.
Monesti olen ajatellut että päiväkoti olis ollu mulle ihan omiaan. Olis ollut muitakin aikuisia elämässä kuin kaks tunnevammasta ja luonnevikasta. Olis myös oppinu sosiaalisia taitoja joita ei ainakaan kotona oppinut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata uskotella itselleen/kenellekään, että "kyllä ne huonot vanhemmat silti rakastaa". Se vain ylläpitää kieroutunutta rakkauden käsitettä, joka johtaa siihen että ihminen ajautuu hyväksikäytettäväksi muissakin suhteissa.
Pitää oppia tunnustamaan ja tunnistamaan oikea rakkaus, jotta ei jää jumiin vahingollisiin ihmissuhteisiin perusteella "no mut kyllä se silti rakastaa". Ei, ihminen joka ei hyväksy sinua omana itsenäsi eikä halua parastasi EI rakasta sinua. Sellaisen ihmisen vaikutuksen alle ei kannata jäädä "koska rakkaus". Oikeaa rakkautta ei tarvitse ostaa sietämällä huonoa kohtelua.
Totta, mutta sepä ei ole helppo. Toki tiedän että hakkaavat, solvaavat, alistavat ja kylmät pskavanhemmat vihaavat meitä lapsia ja ovat sellaisia aina. Mutta silti joku lapsellinen osa minussa yhä toivoo (ja joka kerta pettyy) että jospa ne KUITENKIN muuttuis/tulisi järkiinsä/alkaisi rakastaa/alkaisi isovanhemmiksi lapsillemme/osoittaisivat kiinnostusta.
Mikään näistä ei tietenkään tapahdu ikinä mutta silti salaa ja lapsellisesti niin toivon.En tiedä miten pääsisi tästä eroon, turhasta toivosta.
Minä pääsin siitä eroon, mutta työtä se teettää. Ja minulle oli ensiarvoisen tärkeää katkaista välit kotiin. En missään nimessä sano että kenenkään pitäisi tehdä sama, se on jokaisen henkilökohtainen asia millaisia ihmisiä haluaa elämässään pitää ja moni tuntee että sukua ilman on kamala elää.
Ensinnäkin on nähtävä miten tuo uskomus vahingoittaa sinua. Sitten on oltava pirun vihainen ja koettava kertakaikkiaan se viha minkä huono kohtelu on sisälle kerännyt. Väitän että hyvin moni masennus on tukahdutettua vihaa ja vihaa joka on käännetty itseä vastaan kun vanhempiaan ei saa vihata. Nyt saa, ja pitää jos on kerran aihetta! Anna ittes muistaa joka ikinen ilkeä teko, sana ja kokemus, ja varsinkin väkivalta. Se kaikki on mentävä läpi itsensä kanssa. Minä istuin sohvalla ja annoin sen kaiken tulla, ja välillä itkin niin että oksetti lopuksi. Tärisin ja ulvoin tuskaani. Ja joka kerran jälkeen tuntui vähän paremmalta. Tukahdutettu tunne ei häviä, se jää sisälle ja aiheuttaa sinussa kaikkea mitä et edes tajua ennenkuin se on pois. Tunne on koettava uudestaan, ja nähtävä. Siihen ei kuole, vaikka se hetken voi siltä tuntua. Jokaisen kerran jälkeen kerrot itsellesi että et ole enää lapsi eikä ole mitään vaaraa, olet nyt aikuinen joka saa elää omaa elämäänsä ja olet täysin turvassa sillä sinä pidät nyt itsesi puolen. Tämä tunnetyö voi muuttaa koko elämän.
Toinen on se että on nähtävä kertakaikkiaan ne vanhemmat sellaisina ihmisinä kuin ne on ja lakattava puolustelemasta. Kun tunnetyö on tehty, on helppo nähdä ilkeät vanhemmat juuri sellaisina pikkumaisina typerinä ihmisinä kuin ne on, mutta ilman tunnereaktiota. Nykyään kun ajattelen äitiäni, tunnen lähinnä vain tympääntymistä ja katumusta siitä että annoin sen pskan häärätä elämässäni niinkin pitkään. Että annoin sille niin paljon valtaa itseni yli.
Valta pitää ottaa itselle takaisin. Ja toivo on myrkkyä tässä asiassa. Toivo on valhetta jota sinä pidät itse yllä.
Todella hyvä vastaus ja paljon tärkeää mietittävää minulle. Kiitos.
T. Se jota lainasit
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 60-luvun loppupuolella ja kuulostaa kyllä tutulta, kuin olisin itse tuon kirjoittanut. Kuukautisista ei edes mainittu mitään - eihän hänenkään kotonaan niistä ollut puhuttu. Rahaa oli, muttei meille lapsille tarpeisiimme. Välit jotenkin "estoiset" meihin lapsiin, eikä mistään muusta kuin konkreettisista asioista puhuttu. Oma suhteeni lapsiini on läheinen ja avoin, mutta koen jääneeni itse paitsi välittävää äitisuhdetta ja se kalvaa mieltäni edelleen näin keski-ikäistyneenäkin.
Minullekaan äiti ei puhunut mitään kuukautisista, eikä seksistä. Jos niitä ei olisi koulussa opetettu, olisin kokenut sen mitä kaikki tytöt ennen joutuivat, että yhtäkkiä vaan tulee verta alapäästä eikä kukaan ole kertonut sen olevan normaalia.
Näin se kuulemma äidillänikin meni, mutta luulisi että sitä suuremmalla syyllä olisi varoittanut omaa tytärtään etukäteen. Rintaliivien kanssa sentään ei ollut niin häveliäs. Kesätöihin mekin jouduttiin, mutta kyllä minulle normi vaatteet sentään ostettiin.
Olen nyt 42v ja meistä on tullut iän myötä läheisempiä sikäli että jutellaan paljon ja nähdään usein. Se mikä minua harmittaa että en muista hänen, enkä isänikään koskaan halanneen mua. Edes lapsena. Isän suorittaman selkäsaunan kyllä muistan. Eli ainoa kosketukseen liittyvä muisto vanhempieni taholta on se kun koin väkivaltaa. Vaikka se oli vain yksi kerta, se on ilmeisesti vaikuttanut minuun pysyvästi. Äidissäni ihmettelen sitä että hän väittää ettei sellaista koskaan tapahtunut. Tämä on kuulemma melko yleistä, koska vanhemmat ikäpolvet häpeilevät sitä että pieksivät lapsiaan.
Joten kosketuskammo on periytynyt minullekin, inhoan kaikkea kosketusta vaikka samalla haaveilen siitä. Olen aina ollut kova unelmoimaan romantiikasta, mutta tositilanteessa en kykene nauttimaan kosketuksesta vaan ahdistun. Siksi en halua parisuhdettakaan sillä siinä yhdessä ainoassa olin todella kylmä ja etäinen. Säälin miestäni koska en tehnyt sitä kiusallani, se vaan oli jotenkin liikaa että pitäisi osata nauttia kosketuksesta.
Eipä meilläkään kotona halailtu, mitä joskus ihmettelin jälkeenpäin. Sillä kun vierailimme äidin suvun luona, niin jopas siellä kaikki tulivat halaamaan ja äitikin halasi serkkujaan ym. Ehkä kävimme siellä niin harvoin, että se kuului asiaan, mutta oudolta se tuntui, kun pikkulapsivaiheen jälkeen ei kotona otettu syliin eikä halattu.
Äiti ei neuvonut käytöstapoja tai kuinka juhlissa käyttäydytään. Huomasin sen pikkusisaren kohdalla, joka lahjoja saatuaan vain nappasi ne nauraen, ja jätti lahjan tuoneen vieraan ilman kiitosta, äidin mielestä se ei ollut tarpeellista niin pienelle (n. 4 -5vuotiaalle. ) Silloin tiesin miksi se oli ollut itsellenikin niin vaikeaa oppia.
10- vuotta täytettyäni tunsin olevani välillä kuin näkymätön, vaikka olinkin esikoinen. Jos jonnekin vierailulle lähdettiin tai kotona juhlittiin kukaan ei todellakaan siinä iässä enää kehunut tyyliin Oletpa sinä nätti tai kaunis, kun ei äiti kiinnittänyt huomiota laittautumiseen, enkä itsekään osannut. Läheisen hautajaisiin jouduin pukeutumaan kouluvaatteisiin, farkkuihin, tennareihin ja kirkkaanpunaiseen pusakkaan, kun muutakaan ei ollut. Pienemmillä sisaruksilla oli tilaisuuteen sopivat nätit vaatteet jo hommattu hyvissä ajoin. Äiti oli unohtanut olemassaoloni ja muisti sen vasta viime tipassa kun oli jo myöhäistä. Harmitti kun samanikäisillä serkkutytöillä oli tummat kauniit pitkät takit hameineen ja hiuksissakin kiharat. Valokuvissa näytän siltä kuin en kuuluisi joukkoon, muut arvokkaana hillityissä vaatteissaan ja itse koetan lymyillä kuin piilossa. Muutenkin vaatevarasto oli suppea , ei ollut silloin varaa, ehkä siitä johtuen äidillä oli kyky löytää muodista pois menneet alekoreista. Äiti myös ompeli, mutta vain arkivaatteita. Vieläkin (50v !) tuntuu etten osaa laittautua juhliin tai käyttäytyä niissä luontevasti. Luonnollisesti meikkaaminen tai kampaajajalla käyminen oli turhaa koreilua ja rahanmenoa, ensimmäisen kerran kävin kampaajalla ensimmäisen kesätyöpaikan palkalla.
Jälkeenpäin ymmärsin, että äidin äiti oli ollut hyvin tarkka käyttäytymissäännöistä ja pukeutumisessa, äiti itse ajatteli toimia toisinpäin. Myöhemmin taloudellisen tilanteen parannuttua, äiti taas meni toiseen äärimmäisyyteen, osti toisille laadukkaita vaatteita ja itselleen ei sitten millään....
Ja itse olen tuota "juhlakammoa" siirtänyt omille lapsilleni, vaikka elämässä juuri juhlat, pienetkin, ovat juhlimisen arvoisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä ketjussa on lueteltu paljon tuttuja asioita. Olen 79 ja äitini 54 syntynyt. Muistan lapsuudesta asti laihuuden ihannoinnin. Äitini haukkui mm. isäni äidin käsivarsia lihaviksi. Kun olin n. 11- vuotias äitini kutsui minua läskiperseeksi ja sanoi inhoavansa lihavia tyttöjä. Hän myös haukkui hiuksiani ja sanoi minun näyttävän Macyltä ( kauniissa ja rohkeissa) ja Macyn hiukset olivat aina rumasti.
Samaan aikaan valitti poskeni olevan lommoilla joka on rumaa. Olin myös liian pitkä eli 170cm ja 53 kg.
Olin kerran piirtänyt kuvan ja äitini kaverit kehuivat, että tyttöhän osaa piirtää. Äitini heti sanoi että ei ole mitään verrattuna siskoni piirustuksiin. Myös opettajani kehui kerran vesivärityötäni ja kun kerroin tästä kotona, äitini sanoi opettajan sanoneen noin säälistä.
Äitini oli ja on edelleen seksuaalisesti erittäin ahdasmielinen ja näki pahaa seksiä kaikkialla. Kerran veljeni heitti minut lattialle jollain oppimallaan karate-otteella. Äitini sanoi että levittelen itseäni veljelleni.
Kuljin kuulemma jopa naapureiden mukaan tissit töröllä. Huomioikaa, että käytin aina xxl- kokoista college - paitaa. Mutta äitini väitti että naapurit olivat valittaneet töröllä olevista tisseistäni.
Erona monen muun kertomukseen, äitini vei minut ravintolaan ja tarjosi kolan, kun kuukautiseni alkoivat. Sanoi sen olevan juhlan aihe, kun minusta tuli nainen.
Hän on myös pyytänyt anteeksi, että on kutsunut minua läskiperseeksi. Oli jopa itse järkyttynyt siitä että käytti noin rumaa kieltä. Ei kuulemma tajunnut että olin tullut murrosikään.
Nyt välit on ihan ok. Edelleen äiti kommentoi, jos olen lihonut tai laihtunut. Olen pyytänyt ettei tekisi niin, mutta vastasi siihen, että pitäisikö muka olla sanomatta kun huomaa. Vastasin että kyllä.
Äitini on kyllä aina ollut ylpeä saavutuksistani. Ja viimeksi jopa kehui kuinka nätti olen.
Tiedän myös, että äitini lapsuus on ollut kamala. En kanna kaunaa äidilleni, vaan säälin häntä. Ja uskon hänen pääasiassa yrittäneen parhaansa vaikka se ei riittänyt.
Ei niin omani äiti, mutta mieheni. Taustalla anopille isättömänä kasvanut. Ei ollut varmasti herkkua siihen aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisin tänne ilmaista jotenkin, miten äärimmäisen sairasta on, kun 40-luvulla syntynyt persoonallisuushäiriöinen äiti vaatii minä-minä-mulle-kaikki-huomiota ym. näin korona-aikaan. Mutta en pysty. En ole 15 vuoteen pystynyt, en ole tavannut, en puhunut henkisen-fyysisen-seksuaalisen väkivallan tekijän kanssa. Jotenkin ottaa koville, tarpeeksi koronan vaikutusten suhteen pärjäämistä. Ottaa jaksamisen päälle, ei jaksaisi sitä painajaista, josta on jo ikänsä itse erottautunut selvitäkseen. Miten teillä muilla? Voimia teille, viisautta teillä onkin jo, se on vahvuus.
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin tänne ilmaista jotenkin, miten äärimmäisen sairasta on, kun 40-luvulla syntynyt persoonallisuushäiriöinen äiti vaatii minä-minä-mulle-kaikki-huomiota ym. näin korona-aikaan. Mutta en pysty. En ole 15 vuoteen pystynyt, en ole tavannut, en puhunut henkisen-fyysisen-seksuaalisen väkivallan tekijän kanssa. Jotenkin ottaa koville, tarpeeksi koronan vaikutusten suhteen pärjäämistä. Ottaa jaksamisen päälle, ei jaksaisi sitä painajaista, josta on jo ikänsä itse erottautunut selvitäkseen. Miten teillä muilla? Voimia teille, viisautta teillä onkin jo, se on vahvuus.
Toivottavasti vastaukseni tavoittaa sinut! Minä erehdyin helpottaakseni siskon pahaa oloa pienimuotoisesti tapaamaan äitiä äitienpäivänä. Mikä virhe! Nyt sisko kärttää uusimaan jutun, vaikka sanon, että oikeasti en jaksa, olen etäkokouksissa aamusta iltaan ja se on todella väsyttävää hommaa. Tulee aina tämä, kun suostut johonkin niin se ei sitten riitä, vaan heti kärtetään lisää. Äidin ensimmäiset sanat joka saatanan tapaamisella on että kas tulit sinäkin ja jankkaa milloin on loma ja saisit silloin täälläkin käydä. Varmasti näin, mutta tuo jatkuva syyllistäminen vain varmistaa, etten mene.
Takana juuri tuo, että on tehnyt todella paljon töitä selvitäkseen ja erottuakseen pois. Sisko on kokenut ihan saman, mutta roikkuu tilanteessa edelleen, siihen ei auta mikään. Ja hänen vuokseen sitten aina välillä sorrun näihin juttuihin, vaikka tiedän, että pidemmän päälle niistä ei tule kuin pahaa mieltä kaikille. Olen nyt yrittänyt sanoa siskolle, että tämä vielä pilaa meidänkin välit jotka ovat nyt hyvät, ellei lakkaa painostamasta minua tässä asiassa.
Paljon voimia sinulle ja kiitos taas kun sai avautua!
Kovin samaistuttavaa oli tuo tekstisi. Kyllä. Ei ihan kaikki tietenkään, mutta lisätä voisin monia samankaltaisuuksia. Äidilleni oli myös mm tärkeää, miltä kaikki näytti ulospäin. Olen myös täysin vakuuttunut, että hän loukkaantuisi, jos kuulisi minun myötäilevän tarinaasi. Rahaa oli, mutta meihin lapsiin sitä ei käytetty. Myöskään läheisyyttä ei meillä kotona jaettu. En ole kuitenkaan katkeroitunut, koska olen työstänyt lapsuuttani jo nuorena aikuisena paljon. Varsinkin perustaessamme oman perheen mieheni kanssa. Kiitollinen olen äidilleni, sillä ilman häntä en olisi se ihminen, joka olen tänä päivänä.
Nurinkurisesti tästä korona-ajasta on jotain hyötyäkin mm. se että saa ihan luvan kanssa olla menemättä äidin luo pahoittamaan oma mieli.
Tuttua, ehkä nää sukupolvet ovat kasvatettu siihen että he ovat olleet koko elämän keskipiste, heidän vanhemmille elämä on ollut hyvin raskasta, sodan jälkeen he ovat vihdoin saaneet kaiken mistä ovat unelmoineet, kodin, perheen, lapsia...
Tutulta kuulostaa AP. Minäkin 70-luvun lapsi ja äiti 40-l syntynyt. Meillä myös hyvä keskiluokkainen koti, musiikkiopiston ja kielikurssit Britanniassa ym. Äitini kävi töissä ja meillä oli lastenhoitajana vaihtuvia nuoria tyttöjä.
Mutta minunkin nuoruutta ja teini-ikää leimasi häpeä ja puhumattomuus. Kuukautisista ei puhuttu mitään. Itse mansikanpoiminnasta hankituilla rahoilla ostin ekat rintsikat. Pojista, seurustelusta ei puhuttu sanaakaan. Sellaista ei tapahtunut. Minä en käynyt diskoissa, istuin illat kotona. Meikata en saanut, enkä kuunnella kevyttä musiikkia. Äitini oli myös tosi tungetteleva, luki kirjeitäni ja päiväkirjaani. Lapsuudessani äiti oli kuormittunut, työt ja lapsiperhearki, valitti jatkuvasti väsymystään, viikonloput makasi huoneessaan migreenikohtauksessa. Muutaman kuukauden ikäisenä jäin hoitajan hoiviin äidin työpäiviksi ja Lapsena sain olla omissa oloissani. Mutta teini-iässä ja aikuistuessani äiti alkoi enenevästi tukeutua ja takertua minuun. Alkoi epäillä minua huumeidenkäytöstä ym. liki paranoidista- vaikka olin yli 20 v yliopisto-opiskelija ekaa kertaa viiniä juodessani!
Oon nuorin lapsi. Ja vanhemmat meni naimisiin, koska äiti alkoi odottaa vanhinta sisarustani, joka syntynyt -67. Ei ilmeisesti ollut heillä ehkäisyä. Tiedän, että isäni ei olisi halunnut avioitua, oli ehdottanut aborttia. Ja sittenhän minuakaan ei olisi. .. mutta äitini halusi naimisiin ja näin tapahtui. Äitini on katkera valittaja ja uhriutuja. Myötätunto isäni puolella, joka menehtyi Muutama vuosi sitten.
Tosi vaikea minun on nytkin äidistäni pitää ja häntä sietää. Yritän ja melkein onnistunkin. Ajattelen, että pitää kunnioittaa ja ymmärtää. Mutta pelkään ja kauhistun ajatusta, jos omat tyttäreni kokisivat minut samalla tapaa kuun minä nyt äitini!
Juu ei. Mua hoidettiin kotona kouluikäiseksi asti. Tylsistyin kuoliaaksi, koska äiti teki omia hommiaan ja hätisteli pois jaloista. Muuten kohtelu oli hyvin pitkälle näitä ketjussa kuvattuja: väheksyntää, kilpailua, henkistä väkivaltaa äidiltä, fyysistä isältä.
Naapurin lapset PÄÄSIVÄT tarhaan. Näin ajattelin aina lapsena kateellisena. Ja heillä oli, ja on edelleen ihanan lämmin ja läheinen perhe.
Eli ei, päiväkodista ei voi tässä(kään) asiassa tehdä sitä kaiken selittävää mörköä.