Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Minut yritettiin raiskata....no haukuthan siitä tuli.
Yksi aihealue, mistä ei tässä ketjussa ole kauhean paljon tekstiä nimittäin oman terveyden laiminlyöminen ja sairauden hoitamisen laiminlyöminen. Tästä kokemusta: 11-vuotiaana itse päivystykseen munuaisiin yltäneen virtsarakontulehduksen takia (ilmeisesti hävettävä sairaus) tai muuten vain välinpitämätön.
Sisareni tytär oli lukioiässä keikkatyössä. Soitti äidilleen, että on kuumetta. "Otat buranan ja menet töihin vaan." Oman tyttäreni jätin yöksi yksin sairaalaan, kun hänet leikattiin. Että minun pitää nukkua, jaksan sitten kotona hoitaa toipilasta ja tehdä työni. Pistin hänet kouluun heti, vaikka oli vielä niin heikko, ettei jaksanut reppuaan kantaa. Luokkakaveri (poika) auttoi kotimatkalla.
Äitimme syntyi 30- luvulla, me sisarukset 70-luvulla.
Vasta äitimme dementoituessa kun hoidin hänen asioitaan sain tietää, että hänen toinen silmänsä oli sokeutunut tapaturmassa jo ennen syntymääni. Tieto oli typerryttävä. Kolme korkeakoulutettua lasta, vastuullisissa yhteiskunnan viroissa. Eikä hän luota meihin edes kertoakseen, että ei näe (kaihi vei näön toisestakin silmästä, leikkaus johon väkisin vein, palautti sen tietysti).
Äitini on täynnä salaisuuksia. Miksi en kysy, joku ketjussa ihmetteli. Hän ei kuule kysymystä. "Mitä?" "Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat." Huiskaisee kädellään, päästää suustaan jonkinlaisen pöhähdsäänen.
Aika optimistisesti ketjussa ajatellaan, että emme siirrä omille lapsillemme äidiltä saamaamme mallia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjasuositus, ehkä mainittukin jo tässä pitkässä ketjussa: Katriina Järvisen Kaikella kunnioituksella: irtiottoja vanhempien vallasta. Kirjassa käsitellään aikuisten lasten suhdetta hankaliin vanhempiinsa vaikean lapsuuden jälkeen. On edelleen iso tabu yhteiskunnassa kieltäytyä aikuisena olemasta vanhusikäisten vanhempiensa kanssa tekemisissä, vaikka vanhemmat olisivat olleet mitä julmimpia luonnehäiriöisiä lapsenhakkaajia. Kirjassa käsiteltiin hyvin myös anteeksiantamisen vaatimusta: on turha antaa anteeksi sellaista, mikä jatkuu edelleen. Esimerkiksi rajaton narsistivanhempi saattaa olla aikuiselle lapselleen ihan yhtä tuhoisa vanhempi kuin oli tälle tämän lapsuudessa, ellei tuo aikuinen lapsi opettele itse asettamaan rajoja viime kädessä välejä katkaisemalla.
Joku kirjoitti osuvasti:
"Naisten emansipoituminen näkyi naisellisten asioiden välttämisenä ja kaunaisena suhtautumisena esimerkiksi äidinrakkauteen, imetykseen, äidin ja tyttären väliseen suhteeseen ja tietysti kotitöihin. Jos vauva itki, niin ovi kiinni ja röökille. Oppii olemaan."
Sama trendi näkyy mielestäni feminismissä edelleen. Koskaan feministit eivät ikinä esimerkiksi puolusta kotiäitien taloudellista tukea, vaan naiset pitäisi saada varhain lapsen luota palkkatöihin. Sitä perustellaan sillä, että sitten nainen ei jää vanhana huonon eläkkeen varaan eikä syrjäydy työelämästä.
Ikään kuin yhteiskuntaan ei voisi kehittää sellaisia rakenteita, että nainen voisi olla pienten lastensa luona ne muutamat vuodet ja silti tulla toimeen vanhuksena. Ja voisi olla täydennyskoulutuspolkuja jne työhön palaaville äideille.
Se on ihan tahdosta kiinni ja arvokysymys, mutta poliitikkonaiset ei itse taida osata nauttia äitiydestään vaan ovat kokeneet sen rajoitteena, niin haluavat jakaa omaa hyväänsä muillekin naisille. pois kotoa vaan!
Vierailija kirjoitti:
Joku kirjoitti osuvasti:
"Naisten emansipoituminen näkyi naisellisten asioiden välttämisenä ja kaunaisena suhtautumisena esimerkiksi äidinrakkauteen, imetykseen, äidin ja tyttären väliseen suhteeseen ja tietysti kotitöihin. Jos vauva itki, niin ovi kiinni ja röökille. Oppii olemaan."
Sama trendi näkyy mielestäni feminismissä edelleen. Koskaan feministit eivät ikinä esimerkiksi puolusta kotiäitien taloudellista tukea, vaan naiset pitäisi saada varhain lapsen luota palkkatöihin. Sitä perustellaan sillä, että sitten nainen ei jää vanhana huonon eläkkeen varaan eikä syrjäydy työelämästä.
Ikään kuin yhteiskuntaan ei voisi kehittää sellaisia rakenteita, että nainen voisi olla pienten lastensa luona ne muutamat vuodet ja silti tulla toimeen vanhuksena. Ja voisi olla täydennyskoulutuspolkuja jne työhön palaaville äideille.
Se on ihan tahdosta kiinni ja arvokysymys, mutta poliitikkonaiset ei itse taida osata nauttia äitiydestään vaan ovat kokeneet sen rajoitteena, niin haluavat jakaa omaa hyväänsä muillekin naisille. pois kotoa vaan!
Mikä pakko naisen olisi haluta olla vuosia lasten kanssa kotona ? Kuka sellaista nykyään haluaa? Ei se ole feminismiä vaan sitä että voi tehdä niinkuin itselle sopii.
Olin itse kahden kanssa kaksi vuotta kotona enkä koskaan ole ollut niin väsynyt, kyllästynyt, turhautunut ja tuntenut itseäni niin tunkkaiseksi ja harmaaksi kuin silloin. Olen huomattavasti parempi ihminen ja äiti kun olen töissä. Kunpa oma äitikin olisi ollut töissä kun olin pieni niin minun ei ehkä olisi tarvinnut aikuisena korjata äitini minulle aiheuttamaa pahaa. Jokaisella lapsella on oikeus turvallisiin aikuisiin ja niitä ei välttämättä ole kotona. Naiset jätetään monesti niin yksin lasten kanssa.
Äitini on syntynyt 40-l ja minä 70-l. Ei ollut ap:n kertomuksen kuuloista. Meillä vain oli hirveen vähän rahaa, kun äiti oli opiskelija-yh ja isä ei maksanut elätysmaksuja. Meillä ei siis todellakaan ollut aina vessapaperia. Isoäiti auttoi paljon vaateostoksissa. Ensimmäisestä kesätyöstä lainasin kyllä puolet äidille, koska hänellä teki laskujen kanssa tiukkaa. Marmatin puolitosissani vielä vuosien päästä, että kun hän ei ole vieläkään maksanut takaisin. Hän oli vähän nolona, mistä yllätyin. Olisin tehnyt mitä vaan hänen puolestaan ja tiesin, että päälle kaatuvat laskut ahdisti häntä. Kun veljeni täytti jotain 17v äiti sanoi, että hänen täytyy alkaa maksaa vuokraa. Ne riitelivät silloin siitä. Syynä taisi olla se, että veli oli vähän laiskistunut, hukassa ja piti välivuotta lukiosta (jätti kesken). Otti sitten itseään niskasta kiinni ja suoritti lukion toisessa paikassa loppuun. Sitä se äiti varmaan tarkoitti, että ei täällä lorvailla - jos ei koulu maistu niin sitten työ. Minulla ja äidillä oli hirveen läheiset välit ja puhuttiin aina kaikesta syvällisestä. Hän oli tosi älykäs ja tasapainoinen ihminen. Asiat muuttui, kun hän meni naimisiin hankalan miehen kanssa joka alkoi määräilemään ja rajoittamaan häntä. Enää meillä ei ole vuosiin ollut mielestäni läheisiä välejä, vaikka äiti haluaisi. Hän muuttui niin paljon tämän miehen myötä ja mies inhoaa kaikkia jotka ovat jollain tavalla läheisiä äidille. Mutta niin siihen 70-l/80-l kasvatukseen...oli se tiukempaa kuin nykyään. Oli jotain kohteliaisuussääntöjä esim. kyläillessä. Ei nyt sentään kotona tarvinnut kovin tiukasti elää, mutta ilmapiiri niihin aikoihin oli sellainen että kaikkea ei saa heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ollut noin pahoja kokemuksia kuin monilla, mutta yksi piirre äidissäni on, joka pitää meidät etäisinä. Hän ei osaa kuunnella muita ihmisiä, puhuu vain omista ja muiden, minulle etäisten ihmisten asioista. Jos äiti kysyykin välillä mitä kuuluu, niin ei sitten kuitenkaan osaa keskustella minun asioistani, varsinkaan jos mulla jokin menee huonommin, niin mitään varsinaista tukea tai neuvoja harvemmin kuulee. "Voi voi, miten nyt tolleen".
Häntä ei tunnu aidosti kiinnostavan muiden ihmisten asiat, paitsi sitä varten että voi käyttää muiden kuulumisia ja tarinoita ollakseen itse enemmän äänessä.
Vierailija kirjoitti:
Ei ollut noin pahoja kokemuksia kuin monilla, mutta yksi piirre äidissäni on, joka pitää meidät etäisinä. Hän ei osaa kuunnella muita ihmisiä, puhuu vain omista ja muiden, minulle etäisten ihmisten asioista. Jos äiti kysyykin välillä mitä kuuluu, niin ei sitten kuitenkaan osaa keskustella minun asioistani, varsinkaan jos mulla jokin menee huonommin, niin mitään varsinaista tukea tai neuvoja harvemmin kuulee. "Voi voi, miten nyt tolleen".
Häntä ei tunnu aidosti kiinnostavan muiden ihmisten asiat, paitsi sitä varten että voi käyttää muiden kuulumisia ja tarinoita ollakseen itse enemmän äänessä.
Niin tuttua. Äitini on nähnyt yhden minun serkuista silloim kun serkku oli vauva ja siitä huolimatta äitini jaksaa vuodesta toiseen kertoa siitä mitä serkun perheelle siis vaimole ja lapsille kuuluu. Minä en edes muista serkkuani kun olin itsekin silloin aikanaan vauva kun tapasimme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotain todella outoa on, koska vanhemmat puhuivat keskenään ja muiden ikäistensä pariskuntien kanssa kaikesta, seksistäkin. Viina virtasi hienoissa piireissä, nortit kärysivät, humppa soi ja hameet sekä housut lensivät nurkkaan. Näiden 45-50 -luvulla syntyneiden menoa seurasin lapsena. Mutta omalle tyttärelle ei puhuttu kotona mitään, kaikki oli tabua kuten seksi, alusvaatteet, kuukautiset, poikaystävä edes kaverina, tupakka, alkoholi, raha, meikkaus, raskaus, ehkäisy, abortti, kehitysvammaisuus, erilaiset sukupuoli-identiteetit. Koulussa terveystiedon tunneilla opettaja kertoi luonnollisesti luokalle kaikesta, mikään ei ollutkaan tabua. Kotona ja kodin ulkopuolelle piti lapsen olla silti vaiti kaikesta, väkivallalla tehostaen, vaikka lapsi näki ja kuuli vanhempien elävän moraalittomasti.
Kyse ei ole siitä, etteikö nämä tietynlaiset vanhemmat osaisi avautua vaan siitä että he kohtelivat lapsiaan kaltoin. Itsekkyys ja maine oli niille vanhemmille tärkeintä. Omat, sodan kokeneet empaattiset vanhemmat kärrättiin vanhainkoteihin kuolemaan, perintöä odotellen ja lapset lapsilisien jälkeen hyvästeltiin.
Kiitos tämän ketjun lukeminen on ollut terapeuttista. Luulin, että taustani on poikkeuksellisen epävakaa ja traumaattinen, mutta ei ilmeisesti ainutlaatuinen kuitenkaan. Tunnistan näistä kuvauksista oman 40-luvulla syntyneen äitini ja lastensa kanssa jatkuvasti paremmuuskilpasilla olevan isäni. Molemmat vanhempani ovat ikäluokassaan suht hyväosaisesta taustasta ja koulutettuja, puutetta ei ollut rahasta ja kaikki isovanhempani olivat siviilitöissä sotian ajan. Isoäidit kummallakin puolella olivat oman sukupolvensa mittapuulla emansipoituneita ja perhekoot (2-3 lasta) olivat pieniä. Sotatraumat jos niitä olivat, eivät ainakaan olleet rintamalta tai evakosta peräisin.
Omien lasten kasvu, harrastaminen ja kouluttautuminen selvästi uhkasi vanhempieni kuplaa, jossa he olivat ottaneet jumalan, valioihmisen, lääkärin ja tuomarin roolin. Ehkä sellaisen lisäkulman voisin tuoda keskusteluun, onko muilla vastaavasta kokemusta: äidin preferensseistä vähänkin poikkeavat kiinostuksen kohteet olivat äidin mielestä paitsi haihattelua myös merkki vakavan mielisairauden puhkeamisesta tyttäressä. Saattoi olla vaikka kiinnostus pyramideihin tai karttoihin tai epätavallisempaan urheilulajiin, ei siis mistään angstisen teinin kiinnostuksesta päihteisiin, pentagrammeihin tai metallimusiikkiin. Sain kuulla näitä äidin kyökkidiagnooseja ja hoitoon passittamisuhkauksia ensimmäisestä ekaluokan koulupäivästä alkaen. Äidillä oli tähän mielisairaus-teemaan liittyen erikoisia vanhan kansan uskomuksia, esimerkiksi violetin värin käyttö väritystehtävässä oli hänen mielestää merkki lapsen häiriintyneisyydestä, ja ikävä tapahtuma elämässäni, jos se tapahtui täydenkuun aikaan, oli merkki pinnan alla patoutuvasta mielisairaudestani, joka pyrki täysikuun aikaan ulkoisen tapahtuman myötä esiin. Ekaluokasta alkaen äitini tarkkaili ja kyttäsi merkkejä mieleni järkkymisestä, josta hän saisi syyn viedä minut mielisairaalaan, millä tietysti tasaisin väliajoin uhkaili. Mitään vakavia tai perinnöllisiä mielisairauksia tai henkistä taantumista aiheuttavaa muuta sairautta suvussamme ei ollut vanhempieni tekemien maallikkodiagnoosien lisäksi, eikä koulustakaan viestitty käytökseni olevan epänormaalia, joten äidin perinnöllisyyspuheet hänen odotellessa hulluksi tuloani tuskin perustuivat mihinkään aitoon huoleen vaan olivat kaiketi lähinnä tyttären panattelemista muille ja kodin ulkopuolisen maailman tutkimisintoni nujertamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkoa (2196)...
Tunnistan myös äitini puolelta tuon erään ketjun kirjoittajan mainitseman tittelinkipeyden. Äitini erosi isästäni ollessani alle kouluikäinen. Eron jälkeen äidin uuden miehen metsätystä määritti pyrky päästä isää paremman tittelin ja lompakon kanssa uusiin naimisiin. Huonostihan äidin kullankaivuuprojektissa lopulta kävi. Äitini oli viisikymppisenä naisena yksin, rahaton, asunnoton ja elämä aivan sekaisin. Henkiriepunsakin melkein menetti, kun lompsamies melkein hänet tappoi. Jouduin olosuhteiden pakosta muuttamaan omilleni reippaasti alaikäisenä. ja ottamaan opintovelkaa jo lukiossa, kun mitään kotia jossa asua ja opiskella ei äidin miessekoilujen tuottaman kaaoksen vuoksi enää ollut. Makselen niitä velkoja vieläkin.
Jouduin sitten parikymppisenä opiskelumaailmassa itseäni huomattavasti vanhemman opettajamiehen ahdistelemaksi. Rohkaistuin erän poikkeuksellisen kamalan ahdistelutilanteen jälkeen uskoutumaan äidilleni jo pidempään jatkuneesta piinasta ja pohdiskelin puhelun aikana, olinko ehkä suurennellut asiaa tai ylireagoinut. Se oli elämäni virhe. Äidin ääni muuttui ivalliseksi, hän diagnosoi minulle puhelimessa psykoosin ja skitsofrenian ja ties mitä. Asia oli selvästi juuri se mitä hän oli vuosia odottanut, jolla hän sai vihdoin todistettua että olen seonnut. Kaikista näistä puhelun aikana dagnosoimistaan vakavista mielisairauksista huolimatta äitini kuitenkin kehotti minua iskemään tämän ahdistelijani, koska mies sentään oli hienossa virassa ja pääsisin hyviin naimisiin. Äidin mielestä siis ukkomiehen esimiesasemastaan käsin harjoittamaan nuoren tytön jahtaamiseen oli sopivaa vastata pyrkimällä tämän kanssa "hyviin naimisiin". Äiti oli kertonut tietenkin tapauksen kaikille sukulaisillekin, yhtäaikaa sekä kauhistellen kuinka olen psykoosissa kun kuvittelen opettajaani ahdistelijaksi, että kehaisten miten olen melkein naimisissa tämän ahdistalijani kanssa.
Kun iltauutisissa sitten jokin aika tämän episodin jälkeen kerrottiin, että asuinpaikkakunnallani poliisit etsivät annettuihin tuntomerkkeihin sopivaa naispuolista murhaajaa, äitini oli - ja tämän on kuulkaa totta, voin tämän vannoa - soittanut kaikki sukulaiset läpi ja kertonut tietävänsä että murhaaja olin minä, koska sovin tuntomerkkeihin, ja olin miehenkipeydestä seonnut hysteerinen rukka ja että nyt minut vihdoin viedään pillit soiden poliisikyydissä mielisairaalaan kuten hän oli aina ennustanut. Soittokierroksensa sukulaisille päätteeksi hän soitti minulle ja kyseli maireana: "sinulla kun on ollut niitä miesongelmia siellä opiskelupaikallasi, niin olemme koko suku nyt huolissamme kun olet alkanut kostonhimossasi murhaamaan ihmisiä", ja kuulusteli missä olin ollut tapahtuneen murhan kellonaikaan. Äiti oli vielä seurannut oikeusjuttua selvittääkseen, mikä oli ollut naispuolisen murhaajan motiivi, ja spekuloinut todennäköisyyttä, että minä kuitenkin syyllistyisin ennen pitkää vastaavaan tekoon, kun olin psyykkisesti kieroon kasvanut ja harmissani etten kellekään miehelle kelvannut edes salapanoksi.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tämän ketjun lukeminen on ollut terapeuttista. Luulin, että taustani on poikkeuksellisen epävakaa ja traumaattinen, mutta ei ilmeisesti ainutlaatuinen kuitenkaan. Tunnistan näistä kuvauksista oman 40-luvulla syntyneen äitini ja lastensa kanssa jatkuvasti paremmuuskilpasilla olevan isäni. Molemmat vanhempani ovat ikäluokassaan suht hyväosaisesta taustasta ja koulutettuja, puutetta ei ollut rahasta ja kaikki isovanhempani olivat siviilitöissä sotian ajan. Isoäidit kummallakin puolella olivat oman sukupolvensa mittapuulla emansipoituneita ja perhekoot (2-3 lasta) olivat pieniä. Sotatraumat jos niitä olivat, eivät ainakaan olleet rintamalta tai evakosta peräisin.
Omien lasten kasvu, harrastaminen ja kouluttautuminen selvästi uhkasi vanhempieni kuplaa, jossa he olivat ottaneet jumalan, valioihmisen, lääkärin ja tuomarin roolin. Ehkä sellaisen lisäkulman voisin tuoda keskusteluun, onko muilla vastaavasta kokemusta: äidin preferensseistä vähänkin poikkeavat kiinostuksen kohteet olivat äidin mielestä paitsi haihattelua myös merkki vakavan mielisairauden puhkeamisesta tyttäressä. Saattoi olla vaikka kiinnostus pyramideihin tai karttoihin tai epätavallisempaan urheilulajiin, ei siis mistään angstisen teinin kiinnostuksesta päihteisiin, pentagrammeihin tai metallimusiikkiin. Sain kuulla näitä äidin kyökkidiagnooseja ja hoitoon passittamisuhkauksia ensimmäisestä ekaluokan koulupäivästä alkaen. Äidillä oli tähän mielisairaus-teemaan liittyen erikoisia vanhan kansan uskomuksia, esimerkiksi violetin värin käyttö väritystehtävässä oli hänen mielestää merkki lapsen häiriintyneisyydestä, ja ikävä tapahtuma elämässäni, jos se tapahtui täydenkuun aikaan, oli merkki pinnan alla patoutuvasta mielisairaudestani, joka pyrki täysikuun aikaan ulkoisen tapahtuman myötä esiin. Ekaluokasta alkaen äitini tarkkaili ja kyttäsi merkkejä mieleni järkkymisestä, josta hän saisi syyn viedä minut mielisairaalaan, millä tietysti tasaisin väliajoin uhkaili. Mitään vakavia tai perinnöllisiä mielisairauksia tai henkistä taantumista aiheuttavaa muuta sairautta suvussamme ei ollut vanhempieni tekemien maallikkodiagnoosien lisäksi, eikä koulustakaan viestitty käytökseni olevan epänormaalia, joten äidin perinnöllisyyspuheet hänen odotellessa hulluksi tuloani tuskin perustuivat mihinkään aitoon huoleen vaan olivat kaiketi lähinnä tyttären panattelemista muille ja kodin ulkopuolisen maailman tutkimisintoni nujertamista.
Tuttua on hulluksi tai mielisairaaksi manipuloinnit. Syytä en muista, paitsi että olin aina hiljaa kun pelkäsin äidin sekokohtauksia. Äidin mielestä isän suvussa kaikki olivat mielisairaita ja äiti vertasi minua heihin. En koskaan ymmärtänyt, miksi mielisairaudesta ei näkynyt mitään merkkejä isän sukulaisissa eikä kukaan muu mitenkään puhunut aiheesta. Olin varautunut kuitenkin sukulaisten seurassa, odotin jotain kohtausta vaikka he olivat aina kovin ystävällisiä minua kohtaan. Äiti puhui omille sukulaisilleen isän suvun ja meidän lasten olevan mielisairaita. Isä ei välittänyt vaan oli normaali sosiaalinen, mukava itsensä. Meitä lapsia äidin sukulaiset alkoivat karttaa, meille ei juteltu, olimme ilmaa ja syrjittyjä. Näkymättömiä hissukoita.
Totuus oli, että äidin puolen suvussa oli tapahtumia, jotka oli suvussa leimattu mielisairaiden ihmisten teoiksi ja ratkaisuiksi. Isän puolen suvussa ei ollut tiedossa mielisairautta tms. Millainen ihminen vahingoittaa lapsiaan ja heidän yhteyksiä sukulaisiin, puolisoaan ja sukulaisten mainetta vain suojellakseen omaa vinksalleen menneen mielenterveytensä paljastumista sekä totuutta suvusta valhein ja gaslightningilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minuakin on syytetty hyvin helposti mielisairaaksi, jos en toimi kuten äitini haluaa. Edelleen, keski-ikäisenä menestyvänä akateemisesti koulutettuna ihmisenä, joka ei ole ollut päivääkään työtön eikä ole koskaan ollut mitään mt-ongelmaa, helposti paiskataan naamalle että juu olet mielisairas.
Oli aika pysäyttävää tajuta, että se mielisairaus on nimenomaan pahin mahdollinen syytös ja loukkaus, vaikka joskus esiintyy maireana ”huolestumisena”. Jos epäilisin oman lapseni mielen järkkyvän, olisin empaattinen, haluaisin auttaa. Mutta näille se on nimenomaan pahin mahdollinen haukkumasana ja alistamisen keino. Jos et tottele heti, olet kuule hullu, ihan hullu!
Nuorempi sisarukseni on omaksunut tämän mielisairaaksi syyttelyn äidiltämme. Hassua kyllä, hän on lääkäri. Tosi ammattitaitoisen kuvan antaakin, kun lääkäri _suuttuessaan_ alkaa paiskoa lähipiirilleen diagnooseja.
Toinen aika pysäyttävä asia on, että miettikää minkä kynnyksen nämä mielisairaaksi haukkujat laittavat lapsilleen, jos lapsi joskus tarvitsisi oikeasti apua vaikka masennukseen tai syömishäiriöön tms.. Aina opetettu, että mielisairas on pahin mahdollinen loukkaus ja kohtalo, kuinka monelta se estää avun hankkimisen?
Vierailija kirjoitti:
Minuakin on syytetty hyvin helposti mielisairaaksi, jos en toimi kuten äitini haluaa. Edelleen, keski-ikäisenä menestyvänä akateemisesti koulutettuna ihmisenä, joka ei ole ollut päivääkään työtön eikä ole koskaan ollut mitään mt-ongelmaa, helposti paiskataan naamalle että juu olet mielisairas.
Oli aika pysäyttävää tajuta, että se mielisairaus on nimenomaan pahin mahdollinen syytös ja loukkaus, vaikka joskus esiintyy maireana ”huolestumisena”. Jos epäilisin oman lapseni mielen järkkyvän, olisin empaattinen, haluaisin auttaa. Mutta näille se on nimenomaan pahin mahdollinen haukkumasana ja alistamisen keino. Jos et tottele heti, olet kuule hullu, ihan hullu!
Nuorempi sisarukseni on omaksunut tämän mielisairaaksi syyttelyn äidiltämme. Hassua kyllä, hän on lääkäri. Tosi ammattitaitoisen kuvan antaakin, kun lääkäri _suuttuessaan_ alkaa paiskoa lähipiirilleen diagnooseja.
Toinen aika pysäyttävä asia on, että miettikää minkä kynnyksen nämä mielisairaaksi haukkujat laittavat lapsilleen, jos lapsi joskus tarvitsisi oikeasti apua vaikka masennukseen tai syömishäiriöön tms.. Aina opetettu, että mielisairas on pahin mahdollinen loukkaus ja kohtalo, kuinka monelta se estää avun hankkimisen?
Todellakin, äiti leimasi mielisairaaksi, ellei toiminut äidin tahdon mukaan. Leimasin ei katsonut ikää, sukupuolta tai asemaa. Jotenkin kivikautista käytöstä. Vähän tragikoomista, kun nykyään mielenterveyttä käsitellään laaja-alaisesti, avoimesti ja asiallisesti, on vertaistukea ja erilaisia terapioita ym. Äiti se vaan leimailee mielisairaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen myös syntynyt 70-luvulla, äitini oli syntynyt 30-luvulla. Nämä kaikki tarinat kuulostavat kovin tutuilta. Olen joutunut käymään valtavan ahdistukseni takia terapiassa ja siellä käytiin mm. näitä asioita läpi. Puhumattomuutta, vähättelyä jne. Olen tullut siihen tulokseen että äitini oli ns. oman aikansa tuote, samaten osasyynä oli hänen erittäin vaikea suhde omaan äitiinsä josta ei sairauden vuoksi tainnut olla enää omalle äidilleni äidiksi, äidin sisaruksista en osaa sanoa.
Olen terapiassa opetellut puhumaan ja olemaan avoin vaikka se toisinaan on edelleenkin todella vaikeaa. Itsetuntoni rakennettiin lähestulkoon nollasta uudelleen, olen opetellut itsekunnioitusta. Äitini on nykyään edesmennyt mutta ehdin kysymään häneltä miksi hän ei koskaan kehunut minua kun oli aihetta. Äitini vastasi että hän ei halunnut että minusta tulisi ylpeää. Sanoin hänelle että tuntien minun luonteeni ajatteliko hän että se olisi ollut mahdollista, tähän hän ei vastannut mitään. Toisaalta on onni että kävin vuosien terapian ja kerkesin joitain asioita keskustella aikuismaisesti läpi äitini kanssa, minun aloitteestani kylläkin. Tuntuu että minun avoimuuteni avasi häntäkin jonkin verran, suhteemme parani ennen hänen sairastumistaan ja kuolemaa. Vaikka olenkin päässyt paljon eteenpäin minussa edelleen asuu se sama vanha epäröiva lapsi, olen jollakin tavalla kateellinen nykyajan nuorille jotka ovat avoimia ja positiivisia eivätkä kanna vuosikymmenien painolastia mukanaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei ollut noin pahoja kokemuksia kuin monilla, mutta yksi piirre äidissäni on, joka pitää meidät etäisinä. Hän ei osaa kuunnella muita ihmisiä, puhuu vain omista ja muiden, minulle etäisten ihmisten asioista. Jos äiti kysyykin välillä mitä kuuluu, niin ei sitten kuitenkaan osaa keskustella minun asioistani, varsinkaan jos mulla jokin menee huonommin, niin mitään varsinaista tukea tai neuvoja harvemmin kuulee. "Voi voi, miten nyt tolleen".
Häntä ei tunnu aidosti kiinnostavan muiden ihmisten asiat, paitsi sitä varten että voi käyttää muiden kuulumisia ja tarinoita ollakseen itse enemmän äänessä.
Meillä on ihan sama, että muiden ihmisten asioita jaellaan. ”Se Peltosen Risto on kuulemma jättänyt muijansa” Myös äitini omat asiat ovat jauhamisen arvoisia, ihan siitä lähtien, mitä ruokaa on laittanut tai millainen kipu on lonkassa. Kun minulla oli leikkaus ja hän soitti sen jälkeen, kerroin, että kipuja on. Hän kuittasi asian sanomalla, että pitää ottaa Buranaa. Omasta lonkkakivustaan alkoi sen jälkeen kertoa, kun ei saa yölläkään nukuttua. En ollut minäkään nukkunut leikkauskivun takia yöllä, mutta se ei tuntunut olevan hänelle edes mainitsemisen arvoista.
Äidilläni on myös tapana onnitella niin, ettei se tunnu edes onnentoivotukselta. Kun nuorin tyttäreni syntyi 5 vuotta sitten ja äitini tuli häntä katsomaan, hän sanoi ovella: ”No onnee sitten vaan”. Sillä se oli kuitattu. Sen jälkeen alkoi hänen omat jutut: mitä ruokaa on laittanut ja mitä kipuja on ollut ja mitä kuuluu ihmisille, joita tuskin tunnen. Miestäni naurattaa aika kun äitini pääsee vauhtiin, etenkin silloin, kun hän alkaa liioitella.
Tässä ketjussa joku mainitsi tavan, että miehet syövät ensin. Ei se tapa kadonnut myöhemminkään. Olen syntynyt nimittäin -77 ja nyt jo edesmennyt äitini -58. Meillä oli myös tapana, että ruokapöydässä miehet syö ensin ja lapset ja naiset sen jälkeen. Tai sitten oltiin pöydän ääressä yhtä aikaa ja miehet sai ottaa ensin. Miehet kahmi lautasilleen kaikki parhaat lihat ja kalat. Se vaan oli niin, eikä tullut kyseenalaistettua, miksi. Miehille myös tehtiin voileivät valmiiksi, eväät työpaikalle valmiiksi, kahvitkin keitettiin. Äitini keitti aika kahvin isälleni ja itse joi, jos pannuun jäi. Kun isänisä asui meillä esim. talonrakennuksen aikaan ja auttoi rakennushommissa (tämä oli 80-luvun loppua), häntä vasta pitikin passata. Jopa maidot oli tapana kaataa lasiin valmiiksi. Minä muistan edelleen, että minut komennettiin viemään ukin vierelle yöpöydälle vesilasi iltaisin. Hän nukkui pikkuhuoneessa keittiön vieressä, eikä aikuinen mies olisi muka vettä saanut haettua, jos yöllä tulee jano.
Korjaus: siis ei aika kahvin vaan aina kahvin, en tiedä, mistä tuo aika tuohon tuli, autocorrect.
On nuo ajat muuttuneet, kun näitä lukee. Nythän palvellaan teinejä kuin entisaikaan miehiä tai vieraita :)
Onpa tosi ihania äitejä teillä. Itellä ihan eri kokemukset.
pakko on nyt korjata, että lasten ja nuorten pahoinvointi ei ole lisääntynyt, vaan keskimäärin lapset ja nuoret voivat nykypäivänä paremmin kuin koskaan.
on kuitenkin sitten se pieni joukko nuoria, joiden ongelmat ovat nykyisin pahempia kuin aikaisemmin. Eli voisi sanoa, että on myös pieni joukko lapsia ja nuoria, jotka voivat pahemmin kuin koskaan.
Sen ei pidä antaa hämätä, että lasten ja nuorten mt-ongelmista puhutaan nykyään. Ja ihmiset entistä enemmän uskaltavat hakea apua itselleen. Se ei ole ongelmien lisääntymistä, vaan hoitamista.