Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Täällä kun on ollut tarinoita noista keksityiltä jutuista, joita kerrotaan jopa vieraille ihmisille, niin juuri sellaista oli minunkin lapsuudenkodissani 70-80-luvulla. Jos jokin oli hukassa, kuului kohta tokaisu: ”Se on tyttö varmasti ottanut...” En ollut ottanut, enkä hävittänyt. Etenkin vieraiden kuullen oli aina ”tyttö” eli minä tehnyt jotain. Minun kavereistani puhuttiin myös ikävään sävyyn vieraiden kuullen. ”Mikä lie sekin tyttö, hiukset hampsallaan kulkee...” Äiti saattoi kysyä vierailta: ”Tunnettekos te sen Koistisen perheen Peltolantieltä. Meidän tyttö kuljettelee sitä tyttöä tänne. Mahtaako polttaa sisällä, kun niin vaatteet haisee?”
Eikä mustamaalaus rajoittunut suinkaan lapsuuteen vaan sama jatkuu tänäkin päivänä. On rikollista levittää toisesta valheita, keksiä toisesta ikäviä juttuja. Raaemmaksi tekee että äiti mustamaalaa tytärtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Köö kirjoitti:
Joo, hyvä että et kertonut. Mä kerroin, tai mun oli pakko sanoa miksi olin verissä päin ja ympäriinsä mustelmilla sekä ruhjeilla. Äidin vastaus oli: kuinka sä nyt niin huonosti käyttäydyit, että sen piti sua lyödä?!
Off topic, psykoanalyyttisesti suuntautuneen psykoterapeutin reaktio, kun kerroin poikaystävän minuun kohdistamasta väkivallasta. Psykoterapeutti sanoi, että jotkut ihmiset kerjäävät verta nenästään.
Siitä tulikin mieleen, onko tämän ketjun kirjoittajien kokemuksia validoitu ja ymmärretty psykoterapiassa? Jos siis olette terapiassa puhuneet lapsuudesta.
Olen itse selvittänyt ja saanut selville, että ellei lasta arvosteta ja häntä kohdellaan kaltoin kotona, ei hän aikuisena osaa arvostaa itseään. Eikä koe järkytyksenä, että häntä parisuhteessa hakataan, alistetaan tms., kun on ikänsä tottunut vastaavaan kohteluun lapsena, nuorena. Terve, sosiaalinen ympäristö ja huonon itsetunnon tukijoiden (manipuloijien, kaltoinkohtelijoiden) täysvälttäminen voivat tervehdyttää kotiväkivallan uhrin arvostamaan itseään ja voimistuttaa rakentamaan oman elämänsä.
Uskon, etteivät kaikki terapeutit voi ymmärtää kotiväkivallan seurauksia lapsessa ja myöhemmin aikuisikäisessä. Uskon, että saman kokeneet ymmärtävät parhaiten, miten monimuotoisista tunteista ja seurauksista on kyse.
Tätä ketjua lukiessa olen miettinyt että minua epäiltiin teini-ikäisenä jatkuvasti raskaaksi tulemisesta. Nuorena sitä ei niin tiedostanut, koska ei tullut mieleenkään tällaiset epäilyt. Eihän mulla edes ollut minkäänlaista seksuaalista kanssakäymistä kenenkään kanssa, ei olisi voinut ollakaan kun olin niin kaiken syynäyksen ja kyttäyksen takia ihan irti itsestäni.
13-vuotiaana kun kuukautiset alkoi, äiti kommentoi että no niin nyt voit tulla raskaaksi. Muistan miten ahdistavalta se kommentti tuntui, kun muutenkin suretti että nyt lapsuus on lopullisesti ohi ja kuukautiset hämmensi.
Soitin tuolloin musiikkiopistossa erästä instrumenttia jo aika vaativalla tasolla ja yläasteen kasiluokan keväällä oli todella vaativa soittotutkinto tulossa. Minun piti harjoitella tunteja päivässä konserttia varten ja stressasin niin että minulla oli monta kertaa oksennustauti kevään aikana. Yksi yö heräsin taas oksentamaan ja istuin vessan lattialla hiessä kun äiti tuli seisomaan ovelle ja tuijotti vain kylmästi ja lähti sanomatta mitään. Jälkikäteen tajusin että hän todella luuli minun olevan raskaana...
Lukiossa olin jo täydellinen suorittaja ja perfektionisti ja sairastuin syömishäiriöön. Abivuotta edeltävänä kesänä laihdutuksen seurauksena kuukautiset häiriintyi ja jäivät pois useaksi kuukaudeksi. Kerroin tästä äidille. Hän varasi ajan gynekologille. Aika sitten peruttiin kun kuukautiset kuitenkin taas alkoivat. Myöhemmin kuulin äidin selittävän isälleni toisessa huoneessa että no niin nyt ne Tiinan kuukautiset onneksi taas alkoi.
Ei luoja, jälkikäteen olen tajunnut että äitini (eikä isänikäön) yhtään tajunneet kuka minä olen ja mitä elämässäni tapahtuu. Eivät edes syömishäiriötäni nähneet siltä paranoidilta raskaaksi tulemisen pelolta. 28-vuotiaana kun olin asunut jo useita vuosia silloisen avomiehen, nykyisen mieheni kanssa, veljeni vahingossa lipsautti että äiti oli selittänyt että ei kai se Tiina vaan tuu vahingossa raskaaksi. En tiiä itkeäkö vai nauraa. Ironista on se että jos joskus lapsen saan olen jo yli kolmekymppinen ensisynnyttäjä.
Mun äiti oli kauhuissaan, kun menin naimisiin 26v ja sain suunnitellun lapsen 29v. Eihän noin nuori voi osata lasta hoitaa....Olen hänelle vieläkin pikkutyttö, vaikka ikää nyt yli 40v
Vierailija kirjoitti:
Köö kirjoitti:
Joo, hyvä että et kertonut. Mä kerroin, tai mun oli pakko sanoa miksi olin verissä päin ja ympäriinsä mustelmilla sekä ruhjeilla. Äidin vastaus oli: kuinka sä nyt niin huonosti käyttäydyit, että sen piti sua lyödä?!
Off topic, psykoanalyyttisesti suuntautuneen psykoterapeutin reaktio, kun kerroin poikaystävän minuun kohdistamasta väkivallasta. Psykoterapeutti sanoi, että jotkut ihmiset kerjäävät verta nenästään.
Siitä tulikin mieleen, onko tämän ketjun kirjoittajien kokemuksia validoitu ja ymmärretty psykoterapiassa? Jos siis olette terapiassa puhuneet lapsuudesta.
Mua on hakattu ja kaltoinkohdeltu vauvasta täysi-ikään asti ja en ole koskaan saanut mitään apua. Olen kyllä muutamaan otteeseen pyytänyt (työterveys, tk-lääkäri) mutta koska mulla ei ole mitään diagnosoitua mt-ongelmaa ja pärjään erittäin hyvin töissä, on sanotti että et ole oikeutettu kelan tukemaan terapiaan.
Jotenkin ihmetyttää että jotkut saa terapiaa vaan siksi että vähän ahdistaa. Minä en saa vaikka on liki 20v kaltoinkohdeltu ja pahoinpidelty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle tulee mieleen näitä lukiessa, että kiintymyssuhdetta äidin ja tyttären välille ei ole päässyt muodostumaan.
Ja eikös 70-luvulla laitospäivähoito yleistynyt, jaäidit veivä lapset hyvin nuorina lastentarhaan hoitoon. Olisiko tämä voinut vaikuttaa? Vanhan perhejärjestyksen murtuminen? Ennenkin äidit toki kävivät töissä, mutta lapsia hoiti joku muu aikuinen, mummo, siskontyttö tms. perheenomaisissa olosuhteissa.
Oliko naisilla edes mahdollisuutta olla kotiäitinä lapsen kolmivuotispäiväksi saakka, tuskin, ei ollut kotihoidontukijärjestelmää.
Joo, ei tullut mitään kiintymyssuhdetta, äiti laittoi mut 2 kk iässä kokopäivähoitoon. Oli niin paska äiti kun olla ja voi. Lähinnä inhoan sitä. Mokoma lastenhakkaaja.
Vierailija kirjoitti:
Köö kirjoitti:
Joo, hyvä että et kertonut. Mä kerroin, tai mun oli pakko sanoa miksi olin verissä päin ja ympäriinsä mustelmilla sekä ruhjeilla. Äidin vastaus oli: kuinka sä nyt niin huonosti käyttäydyit, että sen piti sua lyödä?!
Off topic, psykoanalyyttisesti suuntautuneen psykoterapeutin reaktio, kun kerroin poikaystävän minuun kohdistamasta väkivallasta. Psykoterapeutti sanoi, että jotkut ihmiset kerjäävät verta nenästään.
Siitä tulikin mieleen, onko tämän ketjun kirjoittajien kokemuksia validoitu ja ymmärretty psykoterapiassa? Jos siis olette terapiassa puhuneet lapsuudesta.
Olen käynyt psykoterapiassa, tosin traumaterapeutilla ja hän on ymmärtänyt. Just tuo yllä kirjoittamani äitini lausuma kommentti ei ole todellakaan normaalia käytöstä terapeuttini mielestä ja mun reaktioni siihen on täysin ymmärrettävä. En siis ole kovin paljon äitini kanssa tekemisissä enää tuon jälkeen, kuinka voisinkaan. Tämä ei kyllä ole mikään lapsuusajan trauma, olin 23v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle tulee mieleen näitä lukiessa, että kiintymyssuhdetta äidin ja tyttären välille ei ole päässyt muodostumaan.
Ja eikös 70-luvulla laitospäivähoito yleistynyt, jaäidit veivä lapset hyvin nuorina lastentarhaan hoitoon. Olisiko tämä voinut vaikuttaa? Vanhan perhejärjestyksen murtuminen? Ennenkin äidit toki kävivät töissä, mutta lapsia hoiti joku muu aikuinen, mummo, siskontyttö tms. perheenomaisissa olosuhteissa.
Oliko naisilla edes mahdollisuutta olla kotiäitinä lapsen kolmivuotispäiväksi saakka, tuskin, ei ollut kotihoidontukijärjestelmää.
Tuo riippuu syntymävuodesta. Minut on laitettu ”vauvaseimeen” 2kk iässä 1972, mutta 1975 syntynyttä siskoani äiti hoiti kotona lähes vuoden.
Tuossa oli vahvasti mukana ajan henkeä, rintaliivinpolttelufeminismiä. Eli kaikki naisellinen koettiin niin ahdistavana, halveksittavana ja vältettävänä, että kaikki äidit eivät todellakaan alistuneet vauvojaan hoitamaan. Naisten emansipoituminen näkyi naisellisten asioiden välttämisenä ja kaunaisena suhtautumisena esimerkiksi äidinrakkauteen, imetykseen, äidin ja tyttären väliseen suhteeseen ja tietysti kotitöihin. Jos vauva itki, niin ovi kiinni ja röökille. Oppii olemaan.
Olen lukenut tätä ketjua jo pitkään, nyt uskaltanut kommentoidakin.
Olin aina jotenkin hävennyt sitä että äitini on niin oudolla tavalla sekaisin ja ajatellut että oon maailman ainoa ihminen tällaisessa tilanteessa. Tuntui uskomattomalta lukea että muillakin tätä, tismalleen samanlaista, että meidän perhe ei olekkaan joku universumin oikku.
Kokemuksien tänne jakaminen tuntuu jotenkin puhdistavalta, kun voi kirjoittaa asiat näkyville. Olen kyllä kertonut lapsuudestani miehelleni ja hän on sanonut että ulkopuoliselle on kyllä selvää että äitini ei ole ihan normaali.
Tää ketju on kyllä auttanut paljon pääsemään eteenpäin oman psyyken kanssa. Ajattelen niin että joitaan asioita ja tekoja ei voi antaa anteeksi, mutta tekojen motiiveja voi ymmärtää. Ja ymmärtää nimenomaan että tekojen syyt olivat tekijässä, ei kohteessa. Että en ollut niin perinpohjin kauhea olento että minua siksi sai kohdella niin kamalasti, vaan vanhempani olivat oikeasti surkeita vanhempia.
Oikeastaan suren nykyään vanhempiani, heidän tavallaan hukkaan mennyttä ahdistavaa puristavaa elämäänsä. Mutta ehkä siksi he eivät ole halunneet katkaista näitä sukupolvien ketjuja, koska olisi liian surullista nähdä mitä asiat ovat olleet verrattuna siihen mitä ne voisivat olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle tulee mieleen näitä lukiessa, että kiintymyssuhdetta äidin ja tyttären välille ei ole päässyt muodostumaan.
Ja eikös 70-luvulla laitospäivähoito yleistynyt, jaäidit veivä lapset hyvin nuorina lastentarhaan hoitoon. Olisiko tämä voinut vaikuttaa? Vanhan perhejärjestyksen murtuminen? Ennenkin äidit toki kävivät töissä, mutta lapsia hoiti joku muu aikuinen, mummo, siskontyttö tms. perheenomaisissa olosuhteissa.
Oliko naisilla edes mahdollisuutta olla kotiäitinä lapsen kolmivuotispäiväksi saakka, tuskin, ei ollut kotihoidontukijärjestelmää.
Tuo riippuu syntymävuodesta. Minut on laitettu ”vauvaseimeen” 2kk iässä 1972, mutta 1975 syntynyttä siskoani äiti hoiti kotona lähes vuoden.
Tuossa oli vahvasti mukana ajan henkeä, rintaliivinpolttelufeminismiä. Eli kaikki naisellinen koettiin niin ahdistavana, halveksittavana ja vältettävänä, että kaikki äidit eivät todellakaan alistuneet vauvojaan hoitamaan. Naisten emansipoituminen näkyi naisellisten asioiden välttämisenä ja kaunaisena suhtautumisena esimerkiksi äidinrakkauteen, imetykseen, äidin ja tyttären väliseen suhteeseen ja tietysti kotitöihin. Jos vauva itki, niin ovi kiinni ja röökille. Oppii olemaan.
Tämä!
Olen vm 75 myös ja minäkin jouduin vauvaseimeen 2kk iässä. Se uusi äitiyslomalaki tuli vasta v.78-79 koska sitten pikkusisarukseni sai olla siihen 9kk ikään kotona minkä ”uusi” äitiysloma kesti.
Minä siis olin vielä vanhan systeemin aikana syntynyt ja se vauvaseimi on ollut kaikille ihan trauma. Sellaisessa laatikossa vauvat makasi päivät pitkät, huusivat ja itkivät, sillointällöin joku ehkä ruokki ja vaipatti, yksin oltiin ilmam vuorovaikutusta.
Mun itsekäs äiti ei imettänyt yhtääkään kertaa ”pian rinnat menee!”, ja ei oikein jaksanut kitinää silla jo 2 VIIKON iästä alkaen mut työnnettiin mummolaan viikonlopuiksi. Välillä muillekin sukulaisille. Mua jo vauvana riepoteltiin paikasta toiseen vieraalta ihmiseltä toiselle, ihan hirveä perus-turvattomuus jäänyt siitä.
Äiti oli itsekäs ja kärsimätön ja aina ensimmäisenä joka pienestä ristiriidasta löi tai tukisti. Isä sitten hakkasi kunnolla, ja vähän isompana äitini lempihomma oli se että hän oikein innolla käräytti minut isälle (välillä ihan keksi valheita) jotta isä sitten raivostui ja pieksää lapsen. Äiti sit katsoi voitonriemuisena virtumainen virne kasvoillaan vierestä. Lapsi itkee, huutaa apua, anoo armoa - äiti vaan ivallisesti nauraa eikä auta.
En anna heidän tavata lapsiani lainkaan. Ikinä. Siinäpä viettävät yksinäistä vanhuuttaan.
Mahdoitko unohtaa mainita, että sinulla on sisko, joka sai kaiken äitisi tuen, koska hän oli kauniimpi ja oli tietenkin äidin näköinen, kun taas sinä olitkin rumempi ja isäsi näköinen. Pahinta on, että synnyitkin tytöksi, ja isäsikin hylkäsi sinut täytettyäsi 5-vuotta. Sunulle luvattiin asioita jos teet jotain, mutta kas kummaa ne asiat vain unohdettiin. Etkä maininnut, että elitkin perheessä, joka eli uskossa ja sinä ehkä olitkin paha.
Kaikki tuo pitää vain antaa anteeksi, sillä vanhempiemme lapsuus on ollut erinlainen. Onneksi me voimme olla reilumpia omia lapsiamme kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mahdoitko unohtaa mainita, että sinulla on sisko, joka sai kaiken äitisi tuen, koska hän oli kauniimpi ja oli tietenkin äidin näköinen, kun taas sinä olitkin rumempi ja isäsi näköinen. Pahinta on, että synnyitkin tytöksi, ja isäsikin hylkäsi sinut täytettyäsi 5-vuotta. Sunulle luvattiin asioita jos teet jotain, mutta kas kummaa ne asiat vain unohdettiin. Etkä maininnut, että elitkin perheessä, joka eli uskossa ja sinä ehkä olitkin paha.
Kaikki tuo pitää vain antaa anteeksi, sillä vanhempiemme lapsuus on ollut erinlainen. Onneksi me voimme olla reilumpia omia lapsiamme kohtaan.
Yleisempää oli eriarvoistava kohtelu tytön ja pojan välillä. Poika oli a-luokan arvokas kansalainen ja tyttö ö-luokan alamainen jota pahimmillaan koko perhe kyykytti, orjuutti, komenteli ja potki päähän -se veli muiden mukana.
Siitä ei jaksa edes aloittaa miten tytön piti pestä veljen pyykit, valmistaa/tarjoilla ruoka veljelle ja siivota veljen jäljet. Miehet vaan marssi pöytään, söivät parhaat palat (esim kaikki lihat kastikkesta) ja tytölle/naisille jäi perunoita ja pelkkää kastikelientä.
Oma isäni oli hirveä itsekäs rohmu joka selitti että MIEHET on arvokkaampia ja syö ensin ja naiset saa sen mitä jää! Sitten siinä mässytti perheen edessä lihat suuhun. Muille ei aina jäänyt mitään. Ihan käsittämätöntä. Mä itse aina valvon että lapseni saavat mahan täyteen ja jos joku jää ilman se olen minä ja mies.
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut tätä ketjua jo pitkään, nyt uskaltanut kommentoidakin.
Olin aina jotenkin hävennyt sitä että äitini on niin oudolla tavalla sekaisin ja ajatellut että oon maailman ainoa ihminen tällaisessa tilanteessa. Tuntui uskomattomalta lukea että muillakin tätä, tismalleen samanlaista, että meidän perhe ei olekkaan joku universumin oikku.
Kokemuksien tänne jakaminen tuntuu jotenkin puhdistavalta, kun voi kirjoittaa asiat näkyville. Olen kyllä kertonut lapsuudestani miehelleni ja hän on sanonut että ulkopuoliselle on kyllä selvää että äitini ei ole ihan normaali.
Tää ketju on kyllä auttanut paljon pääsemään eteenpäin oman psyyken kanssa. Ajattelen niin että joitaan asioita ja tekoja ei voi antaa anteeksi, mutta tekojen motiiveja voi ymmärtää. Ja ymmärtää nimenomaan että tekojen syyt olivat tekijässä, ei kohteessa. Että en ollut niin perinpohjin kauhea olento että minua siksi sai kohdella niin kamalasti, vaan vanhempani olivat oikeasti surkeita vanhempia.
Oikeastaan suren nykyään vanhempiani, heidän tavallaan hukkaan mennyttä ahdistavaa puristavaa elämäänsä. Mutta ehkä siksi he eivät ole halunneet katkaista näitä sukupolvien ketjuja, koska olisi liian surullista nähdä mitä asiat ovat olleet verrattuna siihen mitä ne voisivat olla.
Anteeksi ei tarvitse antaa, oikeassa olet, tekoja voi silti ymmärtää, viisas olet. Koen saman näkemyksen, kuten sanoit "olisi liian surullista nähdä mitä asiat ovat olleet verrattuna siihen mitä ne voisivat olla". Annan mieluummin rauhan kahdelle sairaalle iäkkäälle vanhemmalle jatkaa itsekästä, kylmäsieluista elämäänsä ilman lastansa. Nauttikoon vanhempani valitsemastaan elämästään loppuun asti, kahdenkesken. Suojelen myös itseäni, elämääni, olemalla vanhempieni jatkuvan henkisen ja fyysisen väkivallan saavuttamattomissa. Jaan empatiaa omalle perheelleni, läheisilleni, kotiväkivallan uhreille täällä ja vaikka kaupan kassalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo... olen miettinyt vanhempieni vanhuutta paljon (välimme ovat poikki, kaltoinkohtelu ja väkivalta lapsena oli niin hirveää).
Mun käy heitä sääliksi sillä he ovat itsekkyyttään ja ilkeyttään menettäneet paljon. He eivät tunne minua ollenkaan, eivät tunteneet edes lapsena. Eivät tiedä mistä pidän, mistä unelmoin, mikä on lempiruokani, mitä ajattelen asioista. He eivät vaivautuneet olemaan elämässäni mukana, eivät nähneet valmistumista yliopistosta, kihlajaisiani, häitäni, raskausaikojani, lasteni syntymiä, lasteni ristiäisiä. Raskauksista kerroin jälkikäteen viestillä johon joko ei tullut lainkaan vastausta tai vastaus oli ”jaa”. Ei edes onniteltu.
Nämä kaksi itsekästä, kylmää ja tylyä ihmistä ovat nyt kahden, kököttävät kahdestaan ja elämänsisältö koostuu eläkeliiton eläkeläisriennoista (jotka toki on varmaan mukavia sinällään) mutta heiltä puuttuu kaikki yhteys läheisiin. Omiin lapsiin, omiin lapsenlapsiin.
Ei se varmaan heitä haittaa, eivät edes osaa ajatella mitä menettivät, mutta ihan käsittämätöntä... Miten voi elää elämänsä noin? Elämässä tärkeintä on palvella, auttaa ja rakastaa muita, olla hyvä ihminen, ja onnistuminen on sitä että lapset ja lapsenlapset haluavat olla kanssasi. Näitä lapsenpieksäjiä on aina kiinnostanut vain oma perse ja omat halut, joten kai sitten elämä on heidän mielestään hyvää kun kaksin istuvat kodissaan haukkumassa ”kiittämättömiä” lapsiaan, tapaamatta tai näkemättä niitä koskaan.
En ymmärrä. Mulle mikään ei ole niin tärkeää kuin omat lapseni.
Vierailija kirjoitti:
Mulle tulee mieleen näitä lukiessa, että kiintymyssuhdetta äidin ja tyttären välille ei ole päässyt muodostumaan.
Ja eikös 70-luvulla laitospäivähoito yleistynyt, jaäidit veivä lapset hyvin nuorina lastentarhaan hoitoon. Olisiko tämä voinut vaikuttaa? Vanhan perhejärjestyksen murtuminen? Ennenkin äidit toki kävivät töissä, mutta lapsia hoiti joku muu aikuinen, mummo, siskontyttö tms. perheenomaisissa olosuhteissa.
Oliko naisilla edes mahdollisuutta olla kotiäitinä lapsen kolmivuotispäiväksi saakka, tuskin, ei ollut kotihoidontukijärjestelmää.
Äiti oli kotona meidän lasten kanssa kunnes meistä nuorin ainoana meni tarhaan. Naapureissa äidit oli ihan erilaisia. Meille ei saanut kukaan tulla sisään ja kun olin vähän isompi niin en olisi kehdannut tuodakaan ketään kun ei koskaan tiennyt mitä ikävää äiti sanoo. Naapurien äidit kulkivat töissä.
Ymmärrån kyllä että oli varmasti turhauttavaa ja katkeruutta aiheuttavaa olla lasten kanssa kotona mutta miksi teki niin monta? Emme ollleet uskovia ja ehkäisyäkin oli tarjolla koska kellään naapuireissa ei ollut kahta tai kolmea enempää, suurimmalla osalla just se kaksi.
Ei enää vierailuja kirjoitti:
Luistimista tuli mieleen omat ekat luistimet, ne olivat tätini käytetyt ja pari numeroa liian isot. Tietysti paremmat kuin lainata koulun varastosta jopa eriparisia ja erikokoisia luistimia. Tästä johtuen kun välineet oli vähän sinnepäin, en koskaan oikein oppinut luistelemaan. Koulusta tarjottiin jotain maksusitoumusta vähävaraisille lapsille suksiin ja luistimiin, mutta vanhempien mielipide oli jos ei ole itsellä varaa hankkia, niin on mieluummin ilman. Myöskään eka-tokaluokan uimapuku ei ollut sopiva, uimaopettaja sitoi löyhät olkaimet takaa yhteen sillä merkkinauhalla,( joka laitettiin päälle joukkuepelien aikana) ettei uidessa valu päältä. Äidin kanssa ei koskaan käyty uimahallissa, vain kesäisin rannalla. En tohtinut lapsena näistä puutteista valittaa vanhemmille, vähän tietysti koulussa nolotti. Täytyy muistaa että tuohon aikaan lapsilisät saattoivat mennä johonkin tärkeämpään kuin urheiluvälineisiin eikä ollut aina mahdollisuutta saada joltain tai kirppareilta.
Äitini jaksaa aina hokea että hän ja isämme eivät ole saaneet koskaan yhteiskunnalta mitään muuta kuin surkeat lapsilisät mutta on he saaneet. Minä nimittäin muistan sen valtavan häpeän kun opettaja luetteli nimet joille hånellä on kunnan maksusitoumus kotiin vietäväksi. Se piti sitten viedä kotiin ja parasta sillå sitten tietenkin ostettiin veljelle.
Mikähän muuten tuon nöyryytyksen tarkoitus oli? Miksi maksusitoumus annettiiin lapselle koulusta mukaan? Miksi sitä ei lähetetty postissa tai pitänyt hakea sosiaalitoimistosta?
Mäkin jouduin olemaan äidin kanssa kotona kunnes pikkuveli meni kouluun. Olen monesti ajatellut, että olis ollut parempi jos olisin saanut käydä päiväkodissa. Olis ollut enemmän sosiaalista elämää ja muitakin aikuisen malleja. Äiti kun ei tainnut kauheasti nähdä vaivaa esikoisensa aktivoimiseksi. Lähetti vaan yksin pihalle.
Jos äiti ei tunne minua, niin en minäkään tunne äitiä. Hän on kuin teflonia. En tiedä mitkä ovat hänen intohimonsa vai onko niitä edes. En edes tiedä mikä on hänen lempiruokaansa tai värinsä...
Vierailija kirjoitti:
Onpa silmiä avaava ketju :O äitini on syntynyt 40-luvulla mutta itse olen ap:ta nuorempi. Mutta äidissäni on HYVIN paljon noita samoja asioita. Äärimmäisen ahkera ja sinänsä ihan huoltapitävä. Kuitenkin todella outo ja epäluonteva suhtautuminen naiseuteen, ei nyt ihan noin pitkälle menevä kuin ap:n äidillä mutta kuitenkin. Mutta pahinta on se, että kaikkea oikeaa vältellään kuin ruttoa! Äitini on ihan välittävä ja lämmin, mutta mitään oikeaa ei keskusteluissa koskaan ole. Suren sitä kovin. Olen ajatellut, että se on jokin hänen henkilökohtainen traumansa/kasvatuksensa, mutta ehkä kyse on laajemmastakin ilmiöstä. Sodan jälkiä kenties?
Sama juttu, jos yritän avata keskustelua jostain minulle tärkeästä, niin se kuitataan vaan yhdellä lauseella tyyliin kyllä se siitä ja sitten puhutaan vaan miten kurjet laskeutui pellollle, kissa kävi saalistamassa ja on ollut hyvät säätkin. Olen miettinyt, että keskusteleeko äiti kaikkien kanssa samalla tavalla vai vain minun. Miten voi pärjätä maailmassa ja työelämässä tai parisuhteessa jos puhuu vain tapahtumista tai siitä mitä muut ihmiset ovat tehneet? Ei koskaan tunteista eikä mistään henkilökohtaisesta. Eikä varsinkaan vaikeista asioista. Miten kapea maailma on tuolla tavalla. Minustakin on outoa, ettei hän ole koskaan ollut kiinnostunut minusta. Kun ei ole tunneyhteyttä, ei ole myöskään kunnollista äiti-tytärsuhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovin tutun kuuloista.
- Meillä äiti ei koskaan halannut, ottanut syliin tai kertonut rakastavansa. Äiti oli vanhemmista se "pahis" ja isän luo mentiin hakemaan turvaa ja lohtua. Aikuisuuden kynnyksellä äiti epäilikin, ettei vaan isä olisi kohdistanut meihin mitään seksuaalista. Ei todellakaan ollut.
- Kielteisten tunteiden osoittaminen oli kielletty tai se ainakin jätettiin täysin huomioitta. Ikävistä asioista ei puhuttu eikä asioita selvitetty. Aikuisena kävin vuosia terapiassa oppiakseni, että ihmisten kanssa voi riidellä ilman, että he hylkäävät minut lopullisesti. Välttelen itse asiassa edelleenkin riitoja viimeiseen asti, vaikka olen jo yli 40 v.
- Koskaan ei kehuttu, mutta aina muistettiin sanoa, jos joku oli pielessä. Tyypillistä oli myös, että äiti ei yleensä kertonut, mitä meiltä lapsilta odottaa, mutta jälkeenpäin veti marttyyrin viitan ylleen "kun taaskaan ei oltu sitä ja sitä tehty ja sillä häntä loukattu." Olen muuten kehittynyt itse asiassa aika taitavaksi elekielen ja ihmisten "ajatusten lukijaksi". Tosin sillä kustannuksella, että skannaan koko ajan ihmisten elekieltä ja äänenpainoja, sekä muutan kameleonttimaisesti omaa käytöstäni, jotta vastapuolen tarpeet tulevat tyydytetyksi. (Ja ei, ei seksuaalisesti.)
- seksuaalisuus, kuukautiset yms... näistä ei puhuttu. Toki teini-iässä äiti aina vihjaili, mitä kaikkea pahuuksia varmasti teenkään ja epäili minua aina kaikesta. Ylitunnollista kilttiä tyttöä, joka ei edelleenkään juo alkoholia tai harrasta irtoseksiä. Äiti ylipäätäänkin piti minua aina jotenkin pahana ihmisenä, eikä luottanut minuun.
Äidiksi tulemisen jälkeen olen nähnyt lapsuuttani aivan uudessa valossa ja monet luonteenpiirteeni ovat saaneet selityksen. Onnellinen olen siitä, että osaan olla omalle lapselleni luotettava aikuinen, jonka kanssa tunteet käsitelllään ja asiat puhutaan ääneen. Halataan ja kerrotaan, että rakastan.
Kyllähän äitinikin minua rakasti, omalla epärakentavalla tavallaan.
Mulla tuo sama, siis koko ajan tarkkailen ihmisten mikroeleitä, ilmeitä, eleitä, ja yritän pitää tilanteen iloisena (niinkuin lapsena, silloin kaikin tavoin piti yrittää estää ettei isä raivostu). Joudun uupumukseen asti esim töissä ponnistelemaan, ikäänkuin tunnetasolla muuttelemaan tilannetta, pehmentämään toisten sanomisia, lieventämään ja sovittelemaan, huomioimaan jokaista onko se nyt tyytyväinen, ärtynyt vai vihainen, korjaamaan heti tilanne jos näin on... ihan hemmetin RASKASTA.
Toisaalta on tästä etuakin, olen esimiehenä tehnyt aina poikkeuksellisen hyviä rekrytointeja koska näen feikkaamisen läpi ja mulla on erinomainen ”psykopattitutka”, joka haistaa ystävällisen ulkokuoren alta todellisen luonteen.
Lisäksi olen pidetty pomo juuri siksi että näen heti alaisista (ilman että heidän täytty kertoa itse) että onko heillä joku huonosti, ovatko onnettomia, stressaako joku jne, ja osaan sitten proaktiivisesti tarttua asiaan.
Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin.Sen huomaa hyvin että na hyvän perheen lapset ei ollenkaan osaa tarkkailla tällaisia asioita. He tarkkailevat kokouksissa vain itseään . Miltä minusta tuntuu, onko tää mulle hyvä juttu, onko tässä mulle kiinnostavaa jne. Minä taas koko ajan tarkkailen ja huoledin muista, ja - tietenkin - olen itse viimeisellä sijalla sen suhteen että onko mulla asiat hyvin vaiko ei.
Minulla on tämä sama, osaan lukea ihmisiä ja näen heti feikkauksen,olen sitä mieltä, että rikospoiliisit pitäisi valita alkoholistiperheen lapsista. Myös hyvien perheiden lapsia ihmetellyt, miten luottavaisia he ovat. Minua ei esim. aviomies pystyisi pettämään, melko varmasti valheet paljastuisivat.
Tietty kyynisyys ollut jo nuoresta asti.
Kova hinta vaan oli se lapsuus tästä selvänäköisyydestä.
Alue: Aihe vapaa
Oma äitini oli kotiäiti siihen että olin noin 7v. Paremmin olisin varmaan pärjännyt tarhassa, kun olisi tullut edes jotain mallia normaaleista ihmisistä.
T. Yksi ketjuun monta kokemusta jakanut