70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Kovin tutun kuuloista.

- Meillä äiti ei koskaan halannut, ottanut syliin tai kertonut rakastavansa. Äiti oli vanhemmista se "pahis" ja isän luo mentiin hakemaan turvaa ja lohtua. Aikuisuuden kynnyksellä äiti epäilikin, ettei vaan isä olisi kohdistanut meihin mitään seksuaalista. Ei todellakaan ollut.

- Kielteisten tunteiden osoittaminen oli kielletty tai se ainakin jätettiin täysin huomioitta. Ikävistä asioista ei puhuttu eikä asioita selvitetty. Aikuisena kävin vuosia terapiassa oppiakseni, että ihmisten kanssa voi riidellä ilman, että he hylkäävät minut lopullisesti. Välttelen itse asiassa edelleenkin riitoja viimeiseen asti, vaikka olen jo yli 40 v.

- Koskaan ei kehuttu, mutta aina muistettiin sanoa, jos joku oli pielessä. Tyypillistä oli myös, että äiti ei yleensä kertonut, mitä meiltä lapsilta odottaa, mutta jälkeenpäin veti marttyyrin viitan ylleen "kun taaskaan ei oltu sitä ja sitä tehty ja sillä häntä loukattu." Olen muuten kehittynyt itse asiassa aika taitavaksi elekielen ja ihmisten "ajatusten lukijaksi". Tosin sillä kustannuksella, että skannaan koko ajan ihmisten elekieltä ja äänenpainoja, sekä muutan kameleonttimaisesti omaa käytöstäni, jotta vastapuolen tarpeet tulevat tyydytetyksi. (Ja ei, ei seksuaalisesti.)

- seksuaalisuus, kuukautiset yms... näistä ei puhuttu. Toki teini-iässä äiti aina vihjaili, mitä kaikkea pahuuksia varmasti teenkään ja epäili minua aina kaikesta. Ylitunnollista kilttiä tyttöä, joka ei edelleenkään juo alkoholia tai harrasta irtoseksiä. Äiti ylipäätäänkin piti minua aina jotenkin pahana ihmisenä, eikä luottanut minuun.

 

Äidiksi tulemisen jälkeen olen nähnyt lapsuuttani aivan uudessa valossa ja monet luonteenpiirteeni ovat saaneet selityksen. Onnellinen olen siitä, että osaan olla omalle lapselleni luotettava aikuinen, jonka kanssa tunteet käsitelllään ja asiat puhutaan ääneen. Halataan ja kerrotaan, että rakastan.

Kyllähän äitinikin minua rakasti, omalla epärakentavalla tavallaan.

Keijo 41vee kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erittäin moni rupusakkiperheestä ylös akateemiselle tasolle kiivennyt on joutunut perheensä kokonaan hylkäämäksi. Se perhe ei vaan herravihassaan kestä, eikö suvaitse, että lapsi menestyykin vanhempiaan paremmin.

Tämä on niin tyypillistä Suomea, kirjoitin sivulla 105 pari viestiä pitkän tarinan itsestäni, tätä aihetta en edes koskettanut. Mutta tutulta tuntuu tavallaan.

Kuulun siis siihen harvalukuiseen (lue: ainoa) joukkoon suvussani, joka kävi lukion, opiskeli akateemisen loppututkinnon ja toimii nyt johtotehtävissä. Lapsesta asti muistan kahvipöytäkeskusteluista nämä "mikä sekin luulee olevansa" -fraasit, ja suoraan sanottuna en vieläkään käsitä, mitä tuo edes tarkoittaa! Tyhjä ja geneerinen lause, joka tarkoittaa "olen paska ja minua vituttaa, kun jollakulla menee paremmin"?

Suvun vanhemman haaran mukaan jo se, että käy peruskoulun kokonaan, voidaan lukea herrakoulussa humputteluksi, joten enpä viitsi edes uhrata montaa ajatusta sille, mikä luopio, herraa leikkivä ja "mikä luulen olevani" olenkaan nykyisin. Joku vuosi takaperin huvitti jo melkein sekin, kun FB:ssä iloisena julkaisin päivityksen urallani etenemisestä, niin pari päivää myöhemmin hoksasin että muutamakin sukulainen oli poistanut minut kaverilistalta.

Tällaisessa ympäristössä kasvaminen on kyllä kuluttavaa, kun aina "on olevinaan", jos haluaa elämältään muutakin kuin imeskellä paskainen Koffin lippis päässä keppanaa lähi-huoltoasemalla.

Alkoi sen verran keittää koko aihe, että ollaanpa olevinaan nyt sitten olan takaa - hei sukulaiset, en luule olevani teitä parempi, vaan tiedän olevani parempi. Tukehtukaa paskaanne!

Keijo esitti kyllä parhaimman ja kuvaavimman suomennoksen termille ”luulla olevansa jotain”. Juuri tuota se tarkoittaa! :)

Vierailija kirjoitti:

Kovin tutun kuuloista.

- Meillä äiti ei koskaan halannut, ottanut syliin tai kertonut rakastavansa. Äiti oli vanhemmista se "pahis" ja isän luo mentiin hakemaan turvaa ja lohtua. Aikuisuuden kynnyksellä äiti epäilikin, ettei vaan isä olisi kohdistanut meihin mitään seksuaalista. Ei todellakaan ollut.

- Kielteisten tunteiden osoittaminen oli kielletty tai se ainakin jätettiin täysin huomioitta. Ikävistä asioista ei puhuttu eikä asioita selvitetty. Aikuisena kävin vuosia terapiassa oppiakseni, että ihmisten kanssa voi riidellä ilman, että he hylkäävät minut lopullisesti. Välttelen itse asiassa edelleenkin riitoja viimeiseen asti, vaikka olen jo yli 40 v.

- Koskaan ei kehuttu, mutta aina muistettiin sanoa, jos joku oli pielessä. Tyypillistä oli myös, että äiti ei yleensä kertonut, mitä meiltä lapsilta odottaa, mutta jälkeenpäin veti marttyyrin viitan ylleen "kun taaskaan ei oltu sitä ja sitä tehty ja sillä häntä loukattu." Olen muuten kehittynyt itse asiassa aika taitavaksi elekielen ja ihmisten "ajatusten lukijaksi". Tosin sillä kustannuksella, että skannaan koko ajan ihmisten elekieltä ja äänenpainoja, sekä muutan kameleonttimaisesti omaa käytöstäni, jotta vastapuolen tarpeet tulevat tyydytetyksi. (Ja ei, ei seksuaalisesti.)

- seksuaalisuus, kuukautiset yms... näistä ei puhuttu. Toki teini-iässä äiti aina vihjaili, mitä kaikkea pahuuksia varmasti teenkään ja epäili minua aina kaikesta. Ylitunnollista kilttiä tyttöä, joka ei edelleenkään juo alkoholia tai harrasta irtoseksiä. Äiti ylipäätäänkin piti minua aina jotenkin pahana ihmisenä, eikä luottanut minuun.

 

Äidiksi tulemisen jälkeen olen nähnyt lapsuuttani aivan uudessa valossa ja monet luonteenpiirteeni ovat saaneet selityksen. Onnellinen olen siitä, että osaan olla omalle lapselleni luotettava aikuinen, jonka kanssa tunteet käsitelllään ja asiat puhutaan ääneen. Halataan ja kerrotaan, että rakastan.

Kyllähän äitinikin minua rakasti, omalla epärakentavalla tavallaan.

Mulla tuo sama, siis koko ajan tarkkailen ihmisten mikroeleitä, ilmeitä, eleitä, ja yritän pitää tilanteen iloisena (niinkuin lapsena, silloin kaikin tavoin piti yrittää estää ettei isä raivostu). Joudun uupumukseen asti esim töissä ponnistelemaan, ikäänkuin tunnetasolla muuttelemaan tilannetta, pehmentämään toisten sanomisia, lieventämään ja sovittelemaan, huomioimaan jokaista onko se nyt tyytyväinen, ärtynyt vai vihainen, korjaamaan heti tilanne jos näin on... ihan hemmetin RASKASTA.

Toisaalta on tästä etuakin, olen esimiehenä tehnyt aina poikkeuksellisen hyviä rekrytointeja koska näen feikkaamisen läpi ja mulla on erinomainen ”psykopattitutka”, joka haistaa ystävällisen ulkokuoren alta todellisen luonteen.

Lisäksi olen pidetty pomo juuri siksi että näen heti alaisista (ilman että heidän täytty kertoa itse) että onko heillä joku huonosti, ovatko onnettomia, stressaako joku jne, ja osaan sitten proaktiivisesti tarttua asiaan.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

Sen huomaa hyvin että na hyvän perheen lapset ei ollenkaan osaa tarkkailla tällaisia asioita. He tarkkailevat kokouksissa vain itseään . Miltä minusta tuntuu, onko tää mulle hyvä juttu, onko tässä mulle kiinnostavaa jne. Minä taas koko ajan tarkkailen ja huoledin muista, ja - tietenkin - olen itse viimeisellä sijalla sen suhteen että onko mulla asiat hyvin vaiko ei.

Samaa kokenut.

Kun kuukautiset alkoi ja kysyin mitä tehdä, olin siis vasta 12v, avasi oven ja heitti sidepaketilla.

Nolasi vieraiden edessä, varsinkin sukujuhlissa kaikkien kuullen oli tosi kiva nolata mua vaatteista, käytöksestä tai ulkonäöstä.

Jos yritin lähelle, tönäisi pois. Lakkasin yrittämästä hyvin nuorena.

Keksi huonoja asioita mitä muka olin tehnyt.

Lempilauseita oli esim olis pitänyt tehdä abortti, oot neljäs lapsi, olisin saanut sen. Olis pitänyt tehdä abortti!

tai Sä oot pilannu mun elämän!

Jne, jne

Samantapaista "kyytiä" sai myös mun veli, mutta kask siskoa asui ihan ku eri perheessä. He ei tänä päivänäkään ymmärrä miksi mä ja veli ei oikein tulla sen kanssa toimeen...

En ole katkera, mutta mitään tunteita mulla ei häntä kohtaan ole.

On ikävä tosiasia että vanhempia ei voi valita. Silloin kannattaa vaan etsiä oma tapa elää ja olla ja ainakin kasvattaa omia lapsia jos sellaisia saa/hankkii. Katkera ei kannata olla, silloin tuollaiset ihmiset voittaa, ne tekee susta uhrin niinkuin halusivat. Älä ole uhri, voit tehdä omalla elämälläsi mitä haluat. Elää kuten haluat, ottaa lapsuuden/nuoruuden haavoista voimaa tähän päivään :)

Äitini on syntynyt 40 -luvulla. Hän on opettanut lapsensa (lue:vain tyttärensä) uhrautuvaisiksi ja kilteiksi. Aika vanhaksi asti mukauduin, tein ruuat ja tarjoilut sukulaisten juhlille, autoin arjessa ja hiljaisesti hyväksyin roolini. Sitten jossain keski-ikäistymisen vaiheessa aloin kyseenalaistamaan tätä rooliani ja olen yrittänyt päästä siitä pois. Olen erilainen tempperamentiltani kuin siskoni ja tämä on aiheuttanut riitoja äidin ja minun välille. Äidilläni on edelleen hyvin vahva ajatus siitä, että naisen tulee uhrata oma onnellisuutensa ja tasapainonsa muiden auttamiseksi. Erityisesti siskoni perhettä myös minä olen auttanut lukuisia kertoja, kun siskoni miehen tekemättä jättämisiä koko muun minun puolen sukuni pitää paikkailla. Tätä en ole aina oikein ymmärtänyt. Muuten perheen sisäisiin ongelmiin ei saa puuttua, mutta pitää tarvittaessa olla kokki, pitopalvelu, lastenhoitaja jne.. Olen saanut kuulla olevani hankala ihminen ja vaikka mitä. Vain sen vuoksi, etten ole suostunut alistetuksi ja uhrautuvaksi kynnysmatoksi! Ja koska kunnioitan itseäni enemmän kuin jotkut muut naiset, en suostu esim. siivoamaan siskon miehen jälkiä tai passaamaan hänelle ruokia ym. eteen, vain koska hänen oma äitinsä on myös ollut tällainen maalla kasvanut uhrautuva äiti, jonka ainoa tehtävä on ollut palvella perhettään. Kerran tämä siskoni miehen äiti avautui minulle elämästään ja totesi, ettei hänen avioliittonsa ja elämänsä ollut aikoinaan kovin onnellista. Tätä hänen omat lapsensa eivät varmasti ole edes tajunneet! Ja nyt katson vierestä, kun oma siskoni uhraa oman onnellisuutensa ja elää parisuhteessa jossa ei ole muuta kuin velvollisuuksia, työtä ja muiden tekemättä jättämisten korjaamista. Todella surullista. Toivoisin, että jokainen nainen pystyisi päästämään näistä vanhoista totutuista malleista ja ajattelisi myös omaa hyvinvointiaan ja onnellisuuttaan!

Ei kannata uskotella itselleen/kenellekään, että "kyllä ne huonot vanhemmat silti rakastaa". Se vain ylläpitää kieroutunutta rakkauden käsitettä, joka johtaa siihen että ihminen ajautuu hyväksikäytettäväksi muissakin suhteissa.

Pitää oppia tunnustamaan ja tunnistamaan oikea rakkaus, jotta ei jää jumiin vahingollisiin ihmissuhteisiin perusteella "no mut kyllä se silti rakastaa". Ei, ihminen joka ei hyväksy sinua omana itsenäsi eikä halua parastasi EI rakasta sinua. Sellaisen ihmisen vaikutuksen alle ei kannata jäädä "koska rakkaus". Oikeaa rakkautta ei tarvitse ostaa sietämällä huonoa kohtelua.

Itku silmässä luin tätä ketjua koko myöhäisillan ja olen sydämen pohjasta suruissani jokaisen puolesta, joka on joutunut näitä asioita kokemaan. Vähättelyä, rakkaudettomuutta, jopa kaltoinkohtelua. Olen kyllä kuullut vastaavia mutten olisi ikinä arvannut, että se on näin yleistä. Huomaan, että minun "tavallinen lapsuuteni" on ollut hyvin onnekas ja lähtökohtani elämään hyvät, vaikka tunnistin monta yleistä asiaa, kuten tietynlaisen räävittömän "huumorin" 80/90-luvulta ym. mitä piti vain sietää kiusaantuneesti hymyillen, koska pitää olla kohtelias ja "ymmärtää huumoria". Sen ajan kulttuuriin kuului moni asia, joista onneksi nykyään on päästy eroon.

Tätä lukiessani tein jonkinlaista omaa johtopäätöstä. Uskon, että te äidit, jotka olette katkaisseet kierteen ja antaneet lapsillenne (tyttärillenne!) rakkautta ja huomiota, saatte sen jatkumaan seuraaville sukupolville.Isovanhempani ovat 30-luvun lapsia, jotka jäivät pieninä kotiin isiensä lähtiessä sotimaan. Heillä oli kaikilla omat perheongelmansa, mutta yhdistävä tekijä kaikille neljälle oli, että he halusivat luoda lapsilleen rakastavan kodin. Puhua vaikeista asioista eivät osanneet hekään, mutta lapsia pidettiin sylissä, halattiin ja hoivattiin ja heidän eteensä tehtiin kaikki minkä kyettiin. Kuritusta eivät hyväksyneet. Minunkin mummoni näyttää rakkauttaan ruokkimalla hyvin, mutta myös kyselee ja juttelee.

(Jatkuu, koska teksti on liian pitkä.)

(Jatkoa edelliseen.)

Tästä asetelmasta kasvoivat 50-luvun loppupuolella syntyneet vanhempani, joilla myöskin on omat ongelmansa kuten varmasti kaikilla, mutta ovat pääosin olleet onnellisia yhdessä. Synnyin 70-luvun lopussa toivottuna lapsena ja sain osakseni varauksetonta rakkautta koko suvulta. Nuoret vanhemmat eivät ehkä tulleet ihan kaikkea ajatelleeksi esikoisen kohdalla, joten samoja pulmia tuli eteen minullakin kuin monella muulla, mutta jossakin vaiheessa äiti hoksasi että liiviostoksille on lähdettävä, ja huolehti muutenkin siitä, että nämä asiat hoituivat, vaikka ei niistä koskaan ylimääräistä puhuttu. Kuitenkin minun oli melko helppo kertoa äidille ja kysyä asioista, ja aina äiti vastasi ja neuvoi, vaikka ei oma-aloitteisesti oikein mitään puheeksi ottanutkaan. Koulussa opetettiin, että kun kuukautiset alkavat, siitä pitää kertoa äidille, joten kerroin ja vaikka äiti tuntui nolostuvan, hän näytti missä on siteitä (tiesin sen ennestään, olinhan katsonut kylpyhuoneen kaappiin lapsesta asti) ja siitä lähtien kaapista löytyi myös nuorelle tytölle sopivia malleja. Tamponeista kysyessäni ohjeistettiin, että niitä käytetään "vasta sitten vanhempana", käsitin silloin, että vasta naimisissa ollessa. Ehkä tästä johtuen en tullut edes ajatelleeksi tamponien ostamista ennen kuin lähempänä kolmeakymmentä. Myös e-pillereistä puhuminen oli äidille noloa, mutta keskustelut kuitenkin käytiin. Myös isä osasi ostaa oikeanlaiset kuukautissuojat, ja kyseli "tarvitsenko mitään kaupasta", mutta sen syvällisemmin ei asiasta erikseen puhuttu.

Pidän tärkeänä asioista avoimesti puhumisen kulttuuria. Koen, että vanhempani yrittivät tätä toteuttaa siinä määrin kuin uskalsivat. Itse huolehdin nuorempien sisarusten kohdalla siitä, että tietoa vaille eivät jääneet. Olen keskustellut myös veljeni kanssa naiseksi kasvamisesta ja isän roolin tärkeydestä siinä, koska hänelläkin on kasvavia tyttäriä. Aikuisiällä olen puhunut äidin kanssa monista asioista, mutta en pidä tarpeellisena keskustella sen enempää vanhempien seksielämästä kuin omastanikaan. Se tieto riittää, että kaikki on hyvin, en välitä kuulla tai kertoa enempää yksityiskohtia aiheesta.

Olen ajatellut, että minulla oli tavallinen, aikalaisilleni normaali lapsuus. Kuitenkin tätä ketjua lukiessa huomaan olleeni etuoikeutettu, koska perheessäni rakkautta on osoitettu lämpimästi niin halauksin kuin sanoinkin. En ole joutunut kärsimään narsismin tai päihdeperheen ongelmista. Emme olleet rikkaita ja samat kalliskorkoiset asuntolainat vanhemmillanikin oli maksettavinaan, mutta elimme vaatimatonta, onnellista arkea. Nyt he ovat itse rakastavia isovanhempia. Toivon, että tämä perinne jatkuu myös tulevaisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata uskotella itselleen/kenellekään, että "kyllä ne huonot vanhemmat silti rakastaa". Se vain ylläpitää kieroutunutta rakkauden käsitettä, joka johtaa siihen että ihminen ajautuu hyväksikäytettäväksi muissakin suhteissa.

Pitää oppia tunnustamaan ja tunnistamaan oikea rakkaus, jotta ei jää jumiin vahingollisiin ihmissuhteisiin perusteella "no mut kyllä se silti rakastaa". Ei, ihminen joka ei hyväksy sinua omana itsenäsi eikä halua parastasi EI rakasta sinua. Sellaisen ihmisen vaikutuksen alle ei kannata jäädä "koska rakkaus". Oikeaa rakkautta ei tarvitse ostaa sietämällä huonoa kohtelua.

Totta, mutta sepä ei ole helppo. Toki tiedän että hakkaavat, solvaavat, alistavat ja kylmät pskavanhemmat vihaavat meitä lapsia ja ovat sellaisia aina. Mutta silti joku lapsellinen osa minussa yhä toivoo (ja joka kerta pettyy) että jospa ne KUITENKIN muuttuis/tulisi järkiinsä/alkaisi rakastaa/alkaisi isovanhemmiksi lapsillemme/osoittaisivat kiinnostusta.

Mikään näistä ei tietenkään tapahdu ikinä mutta silti salaa ja lapsellisesti niin toivon.

En tiedä miten pääsisi tästä eroon, turhasta toivosta.

Koin juuri suuren ahaa-elämyksen lukiessani tätä ketjua. Olen tähän päivään asti miettinyt, mikä sai äitipuoleni vihaamaan minua niin paljon. Tai no, äitipuoli nyt lähtökohtaisestikin on etäisempi, mutta ei kai sitä silmittömästi tarvitse silti vihata.

Minun kohdallani äitipuolen äiti oli syntynyt 1920-luvulla. Äitipuoli taas syntyi 60-luvulla, joten hänen äitinsä on ollut tuolloin jo hyvin vanha hänet saadessaan. Ehkä tuossa onkin tarkoista vuosikymmenistä huolimatta sama tarina taustalla.

Olen itse syntynyt 1990. Kotona sain kuulla mm seuraavaa:

- alle kouluikäisenä söin karkkia ja minulle tuli huono olo. Äitipuoli tokaisi, että ahneella on paskainen loppu.

- sain ensimmäisen kaverin ekalla luokalla ja jäin koulun jälkeen ulos leikkimään. Tulin kotiin ja sain haukut, koska olen kyläpyörä.

- hampaiden hoito oli omalla vastuullani. Koska hoidin ne itse niinkuin ala-asteikäinen parhaakseen näkee, minulla oli aina reikiä. Sain hammaslääkäriltä tästä kovat moitteet ja jälkeenpäin olen miettinyt, että mitä helvettiä hekin 8-vuotiasta moittivat jos hampaissa on reikiä? Tämä 90-luvun lopulla.

- olin hyvin laiha lapsi (tajusin tämän vasta myöhemmin, ala-asteella koin aina olevani lihava). Sain kuulla että syön kuin hevonen ja muillekin pitää jättää. Juhlissa piti kovaan ääneen sanoa muille, kuinka minä ryntään aina ensimmäisenä ahmattina kahvipöytään, vaikka asia ei ollut niin. Äitipuoli itse on edelleen tyyliin kursailun suomenmestari.

- muistan joskus naurahtaneeni ruokapöydässä. Äitipuoli tokaisi, että pitäisikö sinun mennä pesemään tuo paskainen naamasi.

- kun meikkasin, sain kuulla että tuota naamaa ei meikki paranna.

- kaikki seksiin liittyvä opittiin kavereilta tai koulusta E-pillerit hoksasin hommata itse aknen hoidoksi. Kun äitipuoli sai nämä selville, hän haukkui minut huoraksi.

- kun olin ensimmäisen poikaystäväni kanssa 17-vuotiaana äitipuoli haukkui minut huoraksi ja jakorasiaksi.

Esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin. Nyt olen 30-vuotias ja viimeiset kymmenen vuotta olen yrittänyt rakentaa itsetuntoa ja omanarvontuntoa yksin asuessani. Joku aiemmin täällä sanoikin, että oma mielipide tuntuu vähäpätöiseltä ja hämmästyttää aina, jos joku sitä kysyy Muiden mielipiteet ovat niitä oikeita ja tosia. Olen arka ja varovainen ihmissuhteissani edelleen enkä osaa näyttää tunteita.

Iso kiitos aloittajalle ja kaikille asiallisesti kommentoineille!

Ap:n kanssa samat kokemukset.

Tunteista ei voi puhua. Kaikki normaali ihmissuhteisiin ja elämään liittyvä on sellaista, mistä ei puhuta äidin kanssa.

Olen alkanut ajatella, voisiko se johtua äitini sota-aikana saamasta lottakoulutuksesta: kestä, kärsi, tottele, tukahduta tunteesi, valehtele ja salaa.

Suhdetta omaan teinityttäreeni rakennan ilman esikuvaa. Syviä vesiä uin, kun äitisuhdettani puran. Puhuminen tekee hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata uskotella itselleen/kenellekään, että "kyllä ne huonot vanhemmat silti rakastaa". Se vain ylläpitää kieroutunutta rakkauden käsitettä, joka johtaa siihen että ihminen ajautuu hyväksikäytettäväksi muissakin suhteissa.

Pitää oppia tunnustamaan ja tunnistamaan oikea rakkaus, jotta ei jää jumiin vahingollisiin ihmissuhteisiin perusteella "no mut kyllä se silti rakastaa". Ei, ihminen joka ei hyväksy sinua omana itsenäsi eikä halua parastasi EI rakasta sinua. Sellaisen ihmisen vaikutuksen alle ei kannata jäädä "koska rakkaus". Oikeaa rakkautta ei tarvitse ostaa sietämällä huonoa kohtelua.

Totta, mutta sepä ei ole helppo. Toki tiedän että hakkaavat, solvaavat, alistavat ja kylmät pskavanhemmat vihaavat meitä lapsia ja ovat sellaisia aina. Mutta silti joku lapsellinen osa minussa yhä toivoo (ja joka kerta pettyy) että jospa ne KUITENKIN muuttuis/tulisi järkiinsä/alkaisi rakastaa/alkaisi isovanhemmiksi lapsillemme/osoittaisivat kiinnostusta.

Mikään näistä ei tietenkään tapahdu ikinä mutta silti salaa ja lapsellisesti niin toivon.

En tiedä miten pääsisi tästä eroon, turhasta toivosta.

Monesti ihminen tarraa turhaan toivoon, koska alitajuisesti luulee ettei voi selvitä ilman sitä toivomaansa asiaa. Avain on siis sisäistää että vanhemmilta saatu kohtelu ei määritä meitä ihmisenä. Lapsi ei voi tehdä persoonallisuushäiriöisestä hyvää vanhempaa, joten saamasi kohtelu ei ole millään lailla sinusta kiinni. Kuten ei myöskään ihmisarvosi. Et tarvitse vanhempien rakkautta tai hyväksyntää ollaksesi arvokas ihminen.

Kun tämän sisäistää aidosti, voi irrottaa turhasta toivosta, koska ei enää tarvitse sitä.

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään ollut näitä kokemuksia:

Seurassa vanhempasi kertovat sinusta lapsuuden nolaustarinoita kolmannessa persoonassa. Tarinoissa ei ole ulkopuolisille mitään järkeä. Esim. juhlissa kahvipöydässä kesken keskustelun isäsi kysyy äidiltäsi vihjailevalla äänellä "Mikähän sitä tyttöä ajoi, joka niitä marenkeja siellä Lappeenrannassa ahmi" ja äiti vastaa kuin hyvällekin vitsille nauraen "Hahahaa, ja pullistui vain, pullistui vain, ettei jätkät lehmästä erottannu!"

Kukaan juhlavieraista ei tajua, mistä on kyse. Sinä tunnistat, että he muistelevat lapsuudessasi tapahtunutta kesälomareissua Lappeenrantaan, missä istuitte jossakin kahvilassa, missä oli muitakin perheitä ja missä tilasitte marenkeja. Vanhempiesi mielestä olit ihastunut muiden perheiden "jätkiin" (ehkä katsoit johonkuhun poikaan päin, ja tämähän riittää ihastukseksi) mutta pulleana tyttönä et herättänyt näiden kiinnostusta, joten ahmit sitten suruusi niitä marenkeja.

Vanhempasi sepittelevät ja muistelevat tätä "hävettävää" käytöstäsi ihan innoissaan. Vihjailemalla he koittavat saada sinut reagoimaan, esim. sanomaan "te ilmeisesti puhutte nyt minusta lapsena, kun me oltiin kerran Lappeenrannassa ja syötiin marenkeja, mutta en minä mitään poikia siellä tavoitellut".

Et kuitenkaan sano mitään, koska on parempi, että ihmiset siellä juhlissa pitävät vanhempiasi dementoituneina höpisijöinä, kuin että koko juhlaväki kuulee miten omat vanhempasi ovat sheimanneet ja erotisoineet sinua lapsuudestasi tähän päivään.

Yhden kerran olen jotain vastannut. Isä rupesi tuntemattomien ihmisten keskellä juhlissa selittämään, miten vanhassa perhealbumin kuvassa "näytän" alapäätäni jossain mökkirannan kuvassa. Sanoin ympärillä oleville ihmisille, että "kuulitte oikein, mun vanhemmat on tietoisesti kuvanneet meidän lasten intiimialueita ja katselee niitä kuvia näemmä vieläkin". Isä meni erittäin vähäpuheiseksi tämän jälkeen ja lähti juhlista nopeasti.

Mutta ei se sen arvoista ollut, sillä kun vieraat ihmiset kuulevat susta tällaisia asioita, ne saattavat vain ruveta jälkeenpäin ajattelemaan, että mikähän pervo tuo on kun tulee tuollaisesta perheestä. Voivat alkaa kääntää asian uhrin syyksi tai, kuten tuon tapauksen jälkeen kävi, alkoivat piikitellä minua, että olen alhaisesta yhteiskuntaluokasta ja junttitaustasta, kun oma isä puhuu moisia seurassa. Eli ihmiset eivät välttämättä sano, että onpa sulla kauheat vanhemmat, vaan että oletpa epäkelpo yksilö, jo lapsena pilalle mennyt, kohta varmaan itsekin isäsi lainen. Etenkin työelämässä melko raskasta tämä.

Mun appivanhemmilla on vähän saman tyylistä että kehitetään mitä ihmeellisimpiä tarinoita mutta ei sanota niitä ääneen asianosaisille, mutta selän takana puhutaan esim muille sukulaisille. Sitten seurassa pyöritetään silmiä ja vaihdetaan merkitseviä katseita ja vihjaillaan mutta mitään ei sanota suoeaan ja miehen kanssa mietitään että mitähän nyt taas. Sitten myöhemmin saattaa selvitä että ovat jostain meidän ohimennen kertomasta jutusta kehittäneet omassa päässään jonkun ihme tarinan. Ja kertoneet sitä miehen muille sisaruksille, jotka suhtautuvat meihin oudosti tästä tarinasta johtuen.

Viime kesänä oltiin menossa toiseen kaupunkiin miehen siskon nelikymppisjuhliin appivanhempien kanssa. Ennakkoon päivittelivät ja haukkuivat meille että juhlissa on kuulemma vaan kakkua ja kaljaa tarjolla. Että mitään ruokaa ei oo sitten siellä tarjolla että pelkkää alkoholia vaan. Miehen kanssa päätettiin sitten että no käydään sitten ennen juhlia hyvin syömässä niin ei nälkä yllätä ja mentiin syömään kunnon buffetlounas ja juhliin päästyämme siellä monta eri lajia ruokaisia salaatteja ja pitsoja ja ties mitä suolaista joita tämä sisko oli koko edellisen yön vääntänyt. Me vaan ei mitään jaksettu syödä :D Appivanhemmat söivät tyytyväisinä. Hävetti ja harmitti, kun ei jaksettu niitä herkullisia syötäviä juhlissa. Siskolle jäi vaikutelma että eivät hänen ruuat kelvanneet kun piti ennakkoon käydä syömässä. Opittiin kantapään kautta että näiden juttuihin ei vaan voi luottaa.

Vierailija kirjoitti:

Koin juuri suuren ahaa-elämyksen lukiessani tätä ketjua. Olen tähän päivään asti miettinyt, mikä sai äitipuoleni vihaamaan minua niin paljon. Tai no, äitipuoli nyt lähtökohtaisestikin on etäisempi, mutta ei kai sitä silmittömästi tarvitse silti vihata.

Minun kohdallani äitipuolen äiti oli syntynyt 1920-luvulla. Äitipuoli taas syntyi 60-luvulla, joten hänen äitinsä on ollut tuolloin jo hyvin vanha hänet saadessaan. Ehkä tuossa onkin tarkoista vuosikymmenistä huolimatta sama tarina taustalla.

Olen itse syntynyt 1990. Kotona sain kuulla mm seuraavaa:

- alle kouluikäisenä söin karkkia ja minulle tuli huono olo. Äitipuoli tokaisi, että ahneella on paskainen loppu.

- sain ensimmäisen kaverin ekalla luokalla ja jäin koulun jälkeen ulos leikkimään. Tulin kotiin ja sain haukut, koska olen kyläpyörä.

- hampaiden hoito oli omalla vastuullani. Koska hoidin ne itse niinkuin ala-asteikäinen parhaakseen näkee, minulla oli aina reikiä. Sain hammaslääkäriltä tästä kovat moitteet ja jälkeenpäin olen miettinyt, että mitä helvettiä hekin 8-vuotiasta moittivat jos hampaissa on reikiä? Tämä 90-luvun lopulla.

- olin hyvin laiha lapsi (tajusin tämän vasta myöhemmin, ala-asteella koin aina olevani lihava). Sain kuulla että syön kuin hevonen ja muillekin pitää jättää. Juhlissa piti kovaan ääneen sanoa muille, kuinka minä ryntään aina ensimmäisenä ahmattina kahvipöytään, vaikka asia ei ollut niin. Äitipuoli itse on edelleen tyyliin kursailun suomenmestari.

- muistan joskus naurahtaneeni ruokapöydässä. Äitipuoli tokaisi, että pitäisikö sinun mennä pesemään tuo paskainen naamasi.

- kun meikkasin, sain kuulla että tuota naamaa ei meikki paranna.

- kaikki seksiin liittyvä opittiin kavereilta tai koulusta E-pillerit hoksasin hommata itse aknen hoidoksi. Kun äitipuoli sai nämä selville, hän haukkui minut huoraksi.

- kun olin ensimmäisen poikaystäväni kanssa 17-vuotiaana äitipuoli haukkui minut huoraksi ja jakorasiaksi.

Esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin. Nyt olen 30-vuotias ja viimeiset kymmenen vuotta olen yrittänyt rakentaa itsetuntoa ja omanarvontuntoa yksin asuessani. Joku aiemmin täällä sanoikin, että oma mielipide tuntuu vähäpätöiseltä ja hämmästyttää aina, jos joku sitä kysyy Muiden mielipiteet ovat niitä oikeita ja tosia. Olen arka ja varovainen ihmissuhteissani edelleen enkä osaa näyttää tunteita.

Iso kiitos aloittajalle ja kaikille asiallisesti kommentoineille!

Hirveä äitipuoli sulla. Eikö isäsi yhtään puuttunut, olihanhan hän esm samoissa juhlissa? Entäpä äitisi? Muita sukulaisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koin juuri suuren ahaa-elämyksen lukiessani tätä ketjua. Olen tähän päivään asti miettinyt, mikä sai äitipuoleni vihaamaan minua niin paljon. Tai no, äitipuoli nyt lähtökohtaisestikin on etäisempi, mutta ei kai sitä silmittömästi tarvitse silti vihata.

Minun kohdallani äitipuolen äiti oli syntynyt 1920-luvulla. Äitipuoli taas syntyi 60-luvulla, joten hänen äitinsä on ollut tuolloin jo hyvin vanha hänet saadessaan. Ehkä tuossa onkin tarkoista vuosikymmenistä huolimatta sama tarina taustalla.

Olen itse syntynyt 1990. Kotona sain kuulla mm seuraavaa:

- alle kouluikäisenä söin karkkia ja minulle tuli huono olo. Äitipuoli tokaisi, että ahneella on paskainen loppu.

- sain ensimmäisen kaverin ekalla luokalla ja jäin koulun jälkeen ulos leikkimään. Tulin kotiin ja sain haukut, koska olen kyläpyörä.

- hampaiden hoito oli omalla vastuullani. Koska hoidin ne itse niinkuin ala-asteikäinen parhaakseen näkee, minulla oli aina reikiä. Sain hammaslääkäriltä tästä kovat moitteet ja jälkeenpäin olen miettinyt, että mitä helvettiä hekin 8-vuotiasta moittivat jos hampaissa on reikiä? Tämä 90-luvun lopulla.

- olin hyvin laiha lapsi (tajusin tämän vasta myöhemmin, ala-asteella koin aina olevani lihava). Sain kuulla että syön kuin hevonen ja muillekin pitää jättää. Juhlissa piti kovaan ääneen sanoa muille, kuinka minä ryntään aina ensimmäisenä ahmattina kahvipöytään, vaikka asia ei ollut niin. Äitipuoli itse on edelleen tyyliin kursailun suomenmestari.

- muistan joskus naurahtaneeni ruokapöydässä. Äitipuoli tokaisi, että pitäisikö sinun mennä pesemään tuo paskainen naamasi.

- kun meikkasin, sain kuulla että tuota naamaa ei meikki paranna.

- kaikki seksiin liittyvä opittiin kavereilta tai koulusta E-pillerit hoksasin hommata itse aknen hoidoksi. Kun äitipuoli sai nämä selville, hän haukkui minut huoraksi.

- kun olin ensimmäisen poikaystäväni kanssa 17-vuotiaana äitipuoli haukkui minut huoraksi ja jakorasiaksi.

Esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin. Nyt olen 30-vuotias ja viimeiset kymmenen vuotta olen yrittänyt rakentaa itsetuntoa ja omanarvontuntoa yksin asuessani. Joku aiemmin täällä sanoikin, että oma mielipide tuntuu vähäpätöiseltä ja hämmästyttää aina, jos joku sitä kysyy Muiden mielipiteet ovat niitä oikeita ja tosia. Olen arka ja varovainen ihmissuhteissani edelleen enkä osaa näyttää tunteita.

Iso kiitos aloittajalle ja kaikille asiallisesti kommentoineille!

Hirveä äitipuoli sulla. Eikö isäsi yhtään puuttunut, olihanhan hän esm samoissa juhlissa? Entäpä äitisi? Muita sukulaisia?

Kauhean tarkkaan en viitsi kertoa, ettei tunnisteta.. äitini on mielenterveysongelmainen, joten en asunut hänen luonaan ja näimme harvoin. Hän on rakastava, mutta hyvin häilyväinen ja epäluotettava. Isäni oli usein ulkomailla töissä, joten hän ei nähnyt tapahtunutta. Kun hän tuli kotiin, kuulin ohuen seinän läpi, miten äitipuoleni ja isäni riitelivät minuun liittyen raivokkaasti. Yritin vain olla näkymätön ja uskoin, että minun takiani kaikki olivat onnettomia. Usein äitipuoli loukkasi minua syvästi ja juoksin omaan huoneeseeni itkemään lohduttomasti. Hän ei kuitenkaan koskaan pyytänyt anteeksi tai lohduttanut, vaikka kasvoni olivat itkusta turvoksissa.

Mummoni on aivan ihana, mutta äitipuoli syyllisti minua hänen luonaan käymisestä. Saattoi sanoa, että käyn mummolla syömässä kaapit tyhjiksi ym.

En tiedä mitä hän tuolla käytöksellä haki, halusiko vaan minulle mahdollisimman paljon pahaa. Muistan usein olleeni tosi kateellinen ystävilleni jotka kävivät äitiensä kanssa kahdestaan lenkillä. Minusta se kuulosti uskomattoman ihanalta.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tuo lastenkodilla uhkaaminen joku yleisempikin kuvio näissä jutuissa? Meillä se oli kyllä kasvatuslaitos, tai koulukoti.

Meillä: "Vien tyttökottiin."

Myös: "Menkää isänne luo. Mikä minä oon teitä elättään." Olivat eronneet ja isä oli asunnoton alkoholisti.

Täällä kun on ollut tarinoita noista keksityiltä jutuista, joita kerrotaan jopa vieraille ihmisille, niin juuri sellaista oli minunkin lapsuudenkodissani 70-80-luvulla. Jos jokin oli hukassa, kuului kohta tokaisu: ”Se on tyttö varmasti ottanut...” En ollut ottanut, enkä hävittänyt. Etenkin vieraiden kuullen oli aina ”tyttö” eli minä tehnyt jotain. Minun kavereistani puhuttiin myös ikävään sävyyn vieraiden kuullen. ”Mikä lie sekin tyttö, hiukset hampsallaan kulkee...” Äiti saattoi kysyä vierailta: ”Tunnettekos te sen Koistisen perheen Peltolantieltä. Meidän tyttö kuljettelee sitä tyttöä tänne. Mahtaako polttaa sisällä, kun niin vaatteet haisee?”

Mulle tulee mieleen näitä lukiessa, että kiintymyssuhdetta äidin ja tyttären välille ei ole päässyt muodostumaan.

Ja eikös 70-luvulla laitospäivähoito yleistynyt, jaäidit veivä lapset hyvin  nuorina lastentarhaan hoitoon. Olisiko tämä voinut vaikuttaa? Vanhan perhejärjestyksen murtuminen?  Ennenkin äidit toki kävivät töissä, mutta lapsia hoiti joku muu aikuinen, mummo, siskontyttö tms.  perheenomaisissa olosuhteissa.

Oliko naisilla edes mahdollisuutta olla kotiäitinä lapsen kolmivuotispäiväksi saakka, tuskin, ei ollut kotihoidontukijärjestelmää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin nämä äidit ovat aikansa ja kasvuolojensa tuotteita, mutta ei se sitä poista etteikö jatkuva vähättely ja sisarusten suosiminen ärsyttäisi.

Oma äitini aivan kuin toivoisi minulle vastoinkäymisiä, mutta sitten jos oikeasti sattuu jotain huonoa niin häneltä ei saa minkäänlaista tukea vaan asiat vaietaan. Minulla meni esim. nuorena parisuhde poikki, koska poikaystävä oli väkivaltainen ja itse jätin poikaystävän. Äitini sen sijaan tiesi kysymättä, että minut on jätetty enkä asiaa muuten avannut kuin että minä olin jättäjä. Jos olisin kertonut väkivallasta olisi äiti tietenkin ollut sitä mieltä, että minussa on jotain vikaa ja olen sen ansainnut ja toisaalta minun olisi pitänyt tajuta olla joutumatta tuollaiseen suhteeseen. Jos taas kaverini olisi ollut tuossa tilanteessa olisi äiti ollut tämän puolella kuten kuuluukin. Puhumattakaan jos veljeni olisi ollut.

Aika monta asiaa sinä oletat, mitä äitisi olisi tehnyt tai sanonut, jos olisit kertonut väkivaltaisesta suhteestasi.

Ja näinhän se menee, kun asioista ei keskustella. Olisitko itse ollut valmis kertomaan äidillesi ja näyttämään heikkoutesi?

Oletukset on peräisin teiniajalta, jolloin kerroin äidilleni asioista ja näytin heikkouteni. Kuten olen satunnaisesti tehnyt nyt aikuisenakin ja käyttäytyy edelleen samalla tavalla. Joten olen tyytyväinen, etten kertonut tuosta väkivallasta mitä koin. Tilanne oli silloin muutenkin tarpeeksi kipeä. Ja jos äidin ensireaktio parisuhteen päättymiseen on se, että oma lapsi on tietenkin se jätetty osapuoli niin eiköhän sekin kerro jo jotain.

Joo, hyvä että et kertonut. Mä kerroin, tai mun oli pakko sanoa miksi olin verissä päin ja ympäriinsä mustelmilla sekä ruhjeilla. Äidin vastaus oli: kuinka sä nyt niin huonosti käyttäydyit, että sen piti sua lyödä?!

Köö kirjoitti:

Joo, hyvä että et kertonut. Mä kerroin, tai mun oli pakko sanoa miksi olin verissä päin ja ympäriinsä mustelmilla sekä ruhjeilla. Äidin vastaus oli: kuinka sä nyt niin huonosti käyttäydyit, että sen piti sua lyödä?!

Off topic, psykoanalyyttisesti suuntautuneen psykoterapeutin reaktio, kun kerroin poikaystävän minuun kohdistamasta väkivallasta. Psykoterapeutti sanoi, että jotkut ihmiset kerjäävät verta nenästään.

 

Siitä tulikin mieleen, onko tämän ketjun kirjoittajien kokemuksia validoitu ja ymmärretty psykoterapiassa? Jos siis olette terapiassa puhuneet lapsuudesta.